Jo monasti olemme tulleet maininneeksi sotaa, joka tähän aikaan
raivosi Herttua Vincenzo Gonzaga Toisen valtioissa vallanperimyksen
johdosta; mutta tämä on aina tapahtunut kovassa kiireessä, niin että
emme koskaan ole voineet tehdä muuta kuin ohimennen viittauksia.
Mutta nyt on tärkeätä kertomuksemme ymmärtämiseen saada siitä
tarkempaa tietoa. Tosin ne ovat seikkoja, mitkä tietää jokainen,
joka osaa historiaa. Mutta kun oikein tunnemme itsemme, on meillä
syytä olettaa, että tämän teoksemme tulevat lukemaan ainoastaan
tiedottomat, eikä siis liene epäsoveliasta tässä mainita niitä mikä
asianomaisille on välttämätöntä.
Olemme sanoneet, että tämän herttuan kuollessa hänen läheisin
sukulaisensa, jolle lankesi vallanperimys, Carlo Gonzaga, nuoremman,
Ranskaan siirtyneen sukuhaaran päämies, joka siellä omisti
Neversin ja Rhetelin herttuakunnat, oli saanut haltuunsa Mantovan
yliherruuden; ja nyt lisäämme: Montferratonkin yliherruuden, mikä
seikka kiireen vuoksi jäi meiltä mainitsematta. Madridin hallitus,
joka kaikin mokomin tahtoi -- tämänkin olemme sanoneet -- sulkea
pois näistä molemmista läänityksistä uuden ruhtinaan, mitä varten se
tarvitsi jotain syytä -- sillä syyttä aloitetut sodat luonnollisesti
sotisivat vastoin oikeutta -- oli selittänyt puoltavansa sitä
oikeutta, jonka toinen Gonzaga, Ferrante, Guastallan herttua
väitti omistavansa Mantovaan nähden, ja sitä, jonka omistajiksi
itseään väittivät Monferrat'iin nähden Carlo Emanuele I, Savoijin
herttua ja Lothringenin leski-herttuatar Margherita Gonzaga. Don
Gonzalo, sen suuren sotapäällikön sukua, jonka nimeä kantoi, oli jo
ollut sotaretkellä Flanderissa, halusi suunnattomasti käydä sotaa
Italiassakin, ja oli se henkilö, joka kenties kaikkein innokkaimmin
lietsoi sodan liekkiä. Tulkiten mainitun hovin tarkoituksia
ja kerjeten edelle sen määräyksiä hän toistaiseksi Savoijin
herttuan kanssa oli tehnyt sopimuksen hyökkäyksestä Monferratoon
ja sen jakamisesta; ja sittemmin hän helposti oli saanut tälle
suunnitelmalleen vahvistuksen kreivi-herttualta, hän kun kuvaili
helpoksi valloittaa Casalen, joka oli Espanjan kuninkaalle joutuneen
osan parhaiten puolustettu paikka. Kuitenkin hän viimemainitun
nimessä väitti tahtovansa valloittaa maan ainoastaan tallettamista
varten, kunnes keisari oli lausuva ratkaisevan sanansa. Keisari oli
valvoen osaksi toisten, osaksi omia etuja sillävälin kieltäytynyt
vahvistamasta läänitys-oikeuksia uudelle herttualle ja oli määrännyt,
että hän hänelle jättäisi väliaikaisesti hallittavaksi riidanalaiset
maat; itse hän aikoi perehtyä eri puolueiden kantaan ja luovuttaa
omistamisen sille, jolla oli suurin oikeus puolellaan.
Siihen Neversin herttua ei tahtonut suostua.
Hänelläkin oli voimakkaita ystäviä: kardinaali Richelieu, Venezian
herrat ja paavi, jona siihen aikaan oli, kuten on mainittu, Urbanus
VIII. Mutta ensiksimainittu, joka silloin oli takertuneena La
Rochellen piiritykseen ja sotaan Englannin kanssa, ja jota sitäpaitsi
pidätti kuningatar-äidin, Maria di Medicin puolue, tämä kun
erityisten vaikutinten vuoksi vastusti Neversin herttuaaliista sukua,
tarjosi ainoastaan hyviä toiveita.
Venezialaiset tahtoivat lähteä liikkeelle ja ilmaista kantansa
ainoastaan jos ranskalainen armeija astuisi Italiaan. He auttoivat
salaa herttuata minkä voivat, ja mitä tulee Madridin hoviin
ja Milanon maaherraan, he panivat vastalauseita, ehdoittivat,
kehoittivat rauhallisesti tai uhkaavasti, aina asianhaarojen mukaan.
Paavi suositti Neversin herttuata ystäville, hieroi hänen hyväkseen
sovintoa vastustajien kanssa ja suunnitteli sovinnon ehtoja; mutta
sotavoimien lähettämisestä taistelutanterelle hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan.
Näin ollen molemmat hyökkäysliittolaiset kahta varmemmin saattoivat
ryhtyä sovittuun yritykseen. Carlo Emanuele oli taholtaan tunkeutunut
Monferratoon; Don Gonzalo oli ylen sodanhaluisena ryhtynyt
piirittämään Casalea. Mutta hän ei siitä saanut kaikkea sitä
tyydytystä, mitä oli itselleen toivonut; ei näet pidä kuvitella,
että sodassa aina kuljetaan ruusuilla. Hovi ei antanut hänelle
hänen haluamaansa avustusta, jopa se kielsi häneltä kaikkein
välttämättömintä; liittolainen auttoi häntä liiaksi -- hän nimittäin
anastettuaan oman osansa siirsi asehankkeensa Espanjan kuninkaan
alueelle. Don Gonzalo joutui siitä tavattomasti raivoihinsa; mutta
hän vältti melun nostamista, peläten, että tuo Carlo Emanuele,
joka oli yhtä toimelias vehkeilyissä ja taitavan yritteliäs
liittojen solminnassa kuin urhoollinen aseiden käytössä, kääntyisi
Ranskalaisten puolelle, ja niin oli hänen pakko ummistaa silmänsä,
puida nyrkkiä taskussa ja vaieta.
Piiritys onnistui sittemmin huonosti, se venyi pitkään, jopa joskus
vallan pysähtyikin, sekä piiritettyjen jäntevän, taitavan ja
päättäväisen menettelyn vuoksi, että piirittäjän sotavoimien vähyyden
tähden, ja muutamien historioitsijoiden mukaan hänen tekemiensä
monien tyhmyyksien vuoksi. Tässä suhteessa jätämme totuuden
paikoilleen; olemme muuten halukkaat, jos asianlaita todella oli
näin, siitä suuresti iloitsemaan, jos se nimittäin on voinut olla
syynä siihen, että harvempi mies sai surmansa, ruhjoutui tai joutui
raajarikoksi ja, _ceteris paribus_, että Casalen katot vähemmin
vahingoittuivat. Keskellä näitä vaikeuksia hän sai sanoman Milanon
kapinasta ja riensi sinne omassa persoonassaan.
Siellä annetussa tapahtuman kertomuksessa mainittiin muun muassa
Renzon kapinallinen ja melua nostanut pako, todet ja oletetut syyt,
jotka olivat aiheuttaneet hänen vangitsemisensa; tiedettiin niinikään
kertoa, että tuo henkilö oli paennut Bergamon alueelle.
Tämä viimemainittu seikka kiinnitti Don Gonzalon huomion.
Vallan toiselta taholta hän oli saanut tietää, että Veneziassa
oli iloiten vastaanotettu sanoma Milanon kapinasta ja että siellä
alussa oli luultu, että Don Gonzalon olisi pakko luopua Casalen
piirityksestä ja että yhä vielä siellä luultiin hänen olevan siitä
kovin huolissaan ja suuressa pulassa, varsinkin kun kohta tuon
tapahtuman jälkeen oli saapunut Venezialaisten toivoma ja hänen
pelkäämänsä sanoma, nimittäin että La Rochelle oli valloitettu.
Syvästi loukkautuneena ihmisenä ja valtiomiehenä siitä, että noilla
herroilla oli sellainen käsitys hänestä, hän tavoitteli jokaista
tilaisuutta saattaakseen heidät tekemään sen johtopäätöksen, ettei
hän suinkaan ollut menettänyt vanhaa urhoollisuuttaan. Sillä se, joka
suoraan sanoo: "En pelkää", ei itse teossa sano mitään. Hyvä keino on
tekeytyä loukatuksi, valittaa ja vaatia; ja kun siis Venezian lähetti
oli tullut hänen luokseen kohteliaalle käynnilleen sekä urkkimaan
hänen kasvoistaan ja ryhdistään miten oli laita hänen sisällään --
pankaa merkille kaikki tämä; se on tuota vanhaa ovelaa politiikkaa
--, Don Gonzalo puhui ensin mellakasta ohimennen ja miehen tavoin,
joka jo on järjestänyt kaiken, johtui sitten puhumaan Renzosta, ja
sitten tapahtui se, minkä lukija jo tietää, Senjälkeen hän ei enää
huolehtinut niin mitättömästä asiasta, joka hänen puolestaan oli
loppuun ajettu. Ja kun sitten pitkän aikaa myöhemmin vastaus saapui
hänelle Casalen leiriin, minne oli palannut ja missä hänellä oli
pää täynnä muita ajatuksia, hän kohotti ja käänsi päätään kuten
silkkiäis-mato, joka hakee lehteä; hän kokosi hetken ajatuksiaan,
palauttaakseen mieleensä tuon tapauksen, josta tuskin oli jäänyt
varjoakaan hänen mieleensä. Sitten hän muisti tuon seikan, hänen
mielestään sukelsi esiin tuon henkilön kuva himmeänä, epäselvänä. Hän
siirtyi muuhun, eikä enää ajatellut sitä.
Mutta Renzolla, jolla saamiensa viittausten johdosta oli täysi syy
olettaa kaikkea muuta kuin niin hyväntahtoista välinpitämättömyyttä,
ei pitkään aikaan ollut muuta ajatusta tai oikeammin, muuta huolta,
kuin elää piilossa. Saattaa kuvitella, että hänen palavin halunsa
oli lähettää tietoja molemmille naisille ja puolestaan sellaisia
heiltä saada; mutta siinä oli kaksi suurta vaikeutta. Toinen oli
se, että hänenkin olisi pitänyt turvata kirjuriin; miesparka ei
osannut kirjoittaa, eikä edes täydelleen lukeakaan. Ja kun hän, kuten
muistanette, tohtori Juonittelijan kysellessä hänen lukutaitoaan,
vastasi myöntävästi, ei tämä ollut mitään ylvästelevää kerskailua;
asianlaita oli se, että hänen onnistui saada selvä painetusta, kun
siihen uhrasi hieman aikaa; mutta kirjoitetun ymmärtämisen laita oli
toisin.
Hänen oli siis pakko ilmaista kolmannelle henkilölle asiansa,
arkaluontoinen salaisuutensa. Ja mies, joka osasi pidellä kynää
ja johon saattoi luottaa, ei silloin ollut niinkään helposti
löydettävissä, varsinkaan seudulla, missä ei ollut vanhoja tuttavia.
Toinen vaikeus oli löytää kirjeen viejä, henkilö, joka juuri kulki
niille seuduille, joka suostuisi viemään kirjeen perille ja jättämään
sen oikeisiin käsiin -- kaikki nämäkin seikkoja, joita oli vaikea
tavata yhtyneinä samassa henkilössä.
Viimein Renzo etsittyään ja tunnusteltuaan löysi henkilön, joka otti
kirjoittaakseen hänen asiansa. Mutta kun hän ei tietänyt, olivatko
naiset yhä vielä Monzassa, vai olivatko vaihtaneet olopaikkaa, hän
piti varovaisena sulkea Agneselle aiotun kirjeen kuoreen, jossa
oli veli Cristoforon osoite ja joka sisälsi muutaman hänellekin
kirjoitetun rivin. Kirjeen kirjoittaja otti niinikään toimekseen
toimittaa sen perille; hän antoi sen miehelle, jonka oli määrä
lähteä Pescarenicon lähistöön. Tämä jätti sen, lausuttuaan runsaita
suosituksia, tien varrella olevaan ravintolaan, niin lähelle
määräpaikkaa kuin suinkin. Ja kun se oli luostariin osoitettu
kirje, se saapui perille. Mutta minne se sitten joutui, sitä ei
koskaan saatu tietää. Kun Renzo ei saanut vastausta, hän kirjoitutti
toisen kirjeen, melkein samanlaisen kuin ensimäisen, ja osoitti sen
eräälle Leccossa asuvalle tuttavalleen tai sukulaiselleen. Hän haki
toista viejää, löysikin sellaisen, ja tällä kertaa kirje saapui
määräpaikkaansa, Agnese riensi joutuin Maggianicoon ja luetutti ja
selitytti sen itselleen tuolla serkullaan, Alessiolla, Hän neuvotteli
hänen kanssaan sopivasta vastauksesta, jonka serkku pani paperille.
Keksittiin keino lähettää se Antonio Rivoltalle hänen asuntoonsa;
tämä kaikki ei kuitenkaan tapahtunut niin nopeasti kuin me sitä
kerromme. Renzo sai siis vastauksen, ja kirjoitutti uuden kirjeen.
Sanalla sanoen, heidän välillään syntyi kirjevaihto, joka tosin
ei ollut nopea ja säännöllinen, mutta joka kuitenkin oli jatkuva,
vaikkakin aukkoja ja keskeytyksiä sattui.
Mutta jotta voisi kuvitella, minkälaatuinen oli tämä kirjevaihto,
tulee hieman tietää, miten silloin tapahtuivat tällaiset seikat, ja
miten ne tapahtuvat vielä nytkin; sillä tässä suhteessa luulen ettei
mitään tai melkein mitään ole muuttunut.
Maalainen, joka ei osaa kirjoittaa, ja jonka kuitenkin tarvitsisi
kirjoittaa jollekin, kääntyy henkilön puoleen, jolla on tämä taito,
valiten hänet mikäli mahdollista vertaisistaan, hän kun joko
epäilee toisia tai ei heihin ollenkaan luota. Hän kertoo hänelle
niin selvästi kuin osaa mitä edellä on tapahtunut ja selvittää
hänelle samaan tapaan mitä tulee kirjoittaa. Tuo kirjoitustaitoinen
osaksi ymmärtää, osaksi aavistaa mistä on kysymys, antaa jonkun
neuvon, ehdottaa jotain muutosta, virkkaa: "Jättäkää se vaan minun
toimekseni", tarttuu kynään, panee parhaan taitonsa mukaan paperille
toisen lausumat ajatukset, korjaa, parantelee niitä, alleviivaa,
lieventää tai jättää kokonaan koskettelematta jonkun yksityiskohdan,
jos katsoo sen asialle edullisemmaksi. Sillä sanottakoon mitä
tahansa, henkilö, joka osaa jonkun seikan paremmin kuin muut, ei
voi suostua olemaan pelkkä kone heidän käsissään; ja kun hän on
nähnyt vaivaa perehtyä toisen asioihin, hän tahtoo myös ohjata niitä
hieman oman mielensä mukaan. Näin ollen ei kirjoittaja kuitenkaan
aina saa sanotuksi kaikkea sitä, mitä tahtoisi; joskus hän tulee
kirjoittaneeksi jotain vallan muuta. Sattuuhan se meikäläisillekin,
jotka kirjoitamme sellaista, mikä painatetaan.
Kun täten kyhätty kirje saapuu määrähenkilön käsiin, joka ei hänkään
ole sen perehtyneempi aapistoon, hän vie sen toisen samantapaisen
oppineen luo, joka sen hänelle lukee ja selostaa. Erimielisyyttä
syntyy tulkitsemistavasta, sillä asianomainen, nojaten edellisiin
tosiseikkoihin, väittää, että eräät sanat tietävät sitä, kirjeen
lukija taas pitäen saamansa kokemuksen nojalla kiinni kirjeen
kokoonpanosta, väittää, että ne merkitsevät tätä. Lopulta täytyy
osaamattoman mukautua asiantuntijan mielipiteeseen, ja antaa hänen
tehtäväkseen vastauksen kyhääminen, mikä tapahtuu samoin kuin
edellisen kirjeen ja mikä sitten joutuu samanlaisen tulkinnan
alaiseksi. Jos lisäksi kirjeessä käsitelty asia on hieman
arkaluontoinen, jos siinä kosketellaan salaisia seikkoja, joita ei
tahdottaisi antaa kolmannen henkilön ymmärtää, mikä voisi tapahtua,
jos kirje eksyisi toisiin käsiin, jos tällaista peläten tahalla
siinä on lausuttu asiat himmeästi, niin kirjevaihdon jatkuessa
molemmat kirjeiden vaihtajat lopulta ymmärtävät toisiaan samoin kuin
muinoin kaksi skolastikkoa, jotka neljä tuntia olivat väitelleet
entelekiasta. En tahdo päivän tapahtumista noutaa esimerkkiä, sillä
voisinpa siitä saada pahan iskun.
Kirjeitä vaihtavien ystäviemme laita oli tarkalleen sellainen kuin
juuri olemme maininneet.
Ensimäinen Renzon nimessä kirjoitettu kirje sisälsi paljon
seikkoja. Ensinnäkin paitsi paon kuvausta, joka oli supistuneempi,
mutta myöskin sekavampi kuin se, minkä tämän kirjoittaja siitä on
antanut, hän teki selkoa silloisesta tilastaan, josta Agnese ja
hänen tulkkinsa saivat kaikkea muuta kuin selvän ja täydellisen
käsityksen. Siinä puhuttiin salaisesta tiedonannosta, nimen
muutoksesta, välttämättömyydestä pysyä salassa, vaikka hän olikin
turvallisessa paikassa: kaikki seikkoja, jotka sellaisinaan eivät
olleet heidän ymmärrykselleen aivan selviä, ja jotka mainitussa
kirjeessä olivat lausutut verhotuin sanoin. Tuo Renzon kirje sisälsi
lisäksi levottomuutta ja intohimoa uhkuvia kysymyksiä Lucian
seikkailuun nähden sekä surullisia ja synkkiä viittauksia siitä
Renzonkin korviin saapuneisiin huhuihin. Vielä siinä oli himmeitä ja
kaukaisia toiveita, tulevaisuuden tuulentupia, sitäpaitsi lupauksia
ja rukouksia uskollisuuden pitämisestä, kehoituksia pysymään
kärsivällisenä ja rohkeana ja odottamaan parempia aikoja. Lyhyen ajan
kuluttua Agnese sai tilaisuuden luotettavaa henkilöä myöten lähettää
Renzon käsiin vastauksen ja ne viisikymmentä scudoa, jotka Lucia oli
hänelle määrännyt. Nähdessään näin paljon kultaa, ei Renzo tietänyt,
mitä ajatella; hänen mielensä oli täynnä ihmettelyä ja epävarmuutta,
mitkä eivät jättäneet hänelle mitään rauhaa, ja hän riensi hakemaan
sihteeriä, saadakseen kirjeen luetuksi ja näin oudon ja salaperäisen
arvoituksen selitetyksi.
Tässä kirjeessä Agnesen sihteeri ensin hieman valitti tehtävänsä
epäselvyyttä ja alkoi yhä valittaen selvitellä tuon henkilön tarinaa
-- näin kuuluivat hänen sanansa -- ja sitten hän selitti noiden
viidenkymmenen scudon tarkoituksen. Senjälkeen hän puhui Lucian
lupauksesta, mutta teki sen kautta rantain, lisäten suorin ja selvin
sanoin sen neuvon, että Renzo rauhoittuisi eikä enää ajattelisi asiaa.
Renzo oli vähällä käydä tulkitsevan lukijansa kimppuun: hän vapisi,
kauhistui ja raivostui sekä siitä, minkä oli ymmärtänyt, että
siitä, mitä ei ollut voinut ymmärtää. Kolmeen, neljään kertaan hän
luetutti itselleen tuon kauhean kirjeen, milloin luullen ymmärtävänsä
paremmin, milloin taas pitäen epäselvänä ja ymmärtämättömänä sitä,
mikä alussa oli tuntunut selvältä. Ja ollen tämän kuumeisen intohimon
valloissa hän tahtoi, että sihteeri heti tarttuisi kynään ja kyhäisi
vastauksen. Ilmaistuaan mitä voimakkaimmin lausein sääliään ja
kauhuaan Lucian kohtalon johdosta hän jatkoi saneluaan:
-- Kirjoittakaa, etten minä voi rauhoittua, enkä tahdo rauhoittua, en
nyt, enkä koskaan; ja ettei nämä ole neuvoja, joita sopii antaa minun
kaltaiselleni miesparalle; ja etten aio kajota noihin rahoihin, että
kätken ja säilytän niitä tuon nuoren naisen myötäjäisiksi; että hänen
pitää tulla omakseni; että minä en tahdo tietää mistään lupauksesta;
että olen kyllä kuullut Pyhän Neitsyen puuttuvan meidän poloisien
asioihin auttaakseen hädänalaisia ja siitä saadakseen kiitosta, mutta
että hän tekisi kiusaa ja vaatisi sanaansa syömään -- sitä en koskaan
ole kuullut; ja ettei suinkaan voi olla näin; ja että meidän näillä
rahoilla tulee panna kuntoon taloutemme täällä; ja että vaikka tällä
haavaa olen hieman pulmallisessa tilassa, niin se on tuulenpuuska,
joka pian on ohi; ja muita senkaltaisia seikkoja. Agnese sai
sittemmin tämän kirjeen; ja kirjevaihto jatkui yllä osoittamaamme
tapaan.
Kun Lucian äidin oli onnistunut, en oikein tiedä millä keinoin,
ilmaista tyttärelleen, että muudan oli elossa, turvissa ja että hän
oli saanut heidän tietonsa, Lucia tunsi suurta huojennusta eikä enää
toivonut muuta, kuin että tuo nuori mies hänet unhoittaisi, tai,
sanoaksemme tarkemmin, että hän koettaisi unhoittaa. Lucia puolestaan
sata kertaa päivässä teki Renzoon nähden samanlaisen päätöksen ja
yritti joka keinoa sitä toteuttaakseen. Lakkaamatta hän työssään
aherteli ja koetti kiinnittää siihen kaiken huomionsa; kun Renzon
kuva palasi hänen mieleensä, hän oitis itsekseen lausui tai lauloi
rukouksia. Mutta ikäänkuin ilkamoiden tämä kuva ei tullut avoimesti
ja ilmeisenä; se hiipi salaa muiden kuvien mukana, niin ettei mieli
huomannut sitä vastaanottaneensa kuin vasta jonkun aikaa jälestäpäin.
Lucia siirtyi usein ajatuksissaan äitinsä luokse; miten olisikaan
voinut olla toisin. Ja hänen mielikuvituksensa Renzo tuli hiljaa
hiipien kolmanneksi, kuten todellinen Renzo niin usein oli tehnyt.
Ja niin tämä nuorukainen ilmestyi kaikkien henkilöiden mukana, joka
paikassa, jokaisessa menneisyyden muistossa. Ja kun tyttöparka joskus
haaveili tulevaisuudestaan, ilmestyi tuo kuva silloinkin, vaikka vaan
sanoakseen: siellä minä ainakaan en tule olemaan mukana. Jos siis
Renzon täydellinen karkoittaminen ajatuksista oli toivottoman turha
yritys, onnistui Lucian kuitenkin jossakin määrin ajatella häntä
harvemmin ja vähemmin hehkuvasti, kuin mitä sydämensä olisi vaatinut;
se olisi onnistunut hänelle paremminkin, jos hän olisi ollut yksin
sitä tahtomassa. Mutta Donna Prassede nähkääs oli olemassa, jonka
hartain pyrkimys oli karkoittaa Renzo Lucian ajatuksista, ja joka
sitä varten ei ollut keksinyt parempaa keinoa kuin että puhui
Renzosta niin usein kuin suinkin.
-- Kas niin, hän virkkoi usein, nyt ei enää ajatella tuota miestä!
-- Minä en ajattele ketään, vastasi Lucia.
Donna Prassede vaan ei ottanut tyytyäkseen moiseen vastaukseen ja
huomautti, että hän halusi tosiseikkoja, eikä pelkkiä sanoja. Ja hän
laverteli pitkään nuorten naisten tavoista, puhuen niistä seuraavasti:
-- Kun tytöt ovat rakastuneet heittiöön -- ja sellaisiin he parhaasta
päästä kiintyvät -- eivät he enää voi vapautua heistä. Jos naimiset
kunniallisen, järkevän, kelpo miehen kanssa jonkun onnettoman
sattuman vuoksi ovat menneet myttyyn, niin he heti rauhoittuvat;
mutta jos on kysymys huimasta uskalikosta, niin ovat he toivottomia.
Ja sitten alkoi hän ladella tuon poissaolevan miesparan
ansioluetteloa, pahantekijän, joka muka oli tullut Milanoon
ryöstämään ja murhaamaan; ja kaikinmokomin hän tahtoi saada Lucian
tunnustamaan kaikki ne koirankujeet, jotka Renzo muka oli tehnyt
kotiseudullaankin.
Ääni värähdellen häpeästä, surusta ja kaikesta siitä paheksumisesta,
jonka hänen lempeä luonteensa ja nöyrän riippuvainen asemansa
sallivat hänen sisällään liikkua Lucia vastusti tätä käsitystä ja
vakuutti, että tuo poloinen nuori mies ei koskaan kotikylässään ollut
antanut aihetta puhumaan itsestään muuta kuin hyvää; kernaasti olisi
hän suonut, näin hän sanoi, että joku sieltä kotikylästä olisi ollut
läsnä täällä, jotta hän olisi voinut vedota hänen todistukseensa.
Myöskin Milanon seikkailuun nähden, josta hänellä ei ollut tarkkoja
tietoja, hän Renzoa puolusti sen vakaumuksen nojalla, mikä hänellä
oli hänen käytöksestään aina hänen lapsuudestaan asti. Lucia puolusti
häntä tai ainakin luuli puolustavansa yksinomaan säälin vaatiman
velvollisuuden nojalla, totuuden rakkaudesta, tai käyttääksemme
sanaa, jonka avulla hän itselleen selitti tunnettaan, lähimäisen
rakkaudesta. Mutta tästä puolustuksesta Donna Prassede sai uusia
todistusperusteita vakuuttaakseen Lucialle, että tämän sydän yhä
vielä oli kiintynyt tuohon mieheen. Ja totta puhuen, en saata
sanoa, miten todella oli laita noina hetkinä. Se ruma kuva, jonka
vanha nainen loi tuosta nuoresta miesparasta palautti päinvastoin
Lucian mielessä entistään vilkkaampana ja selvempänä sen kuvan, joka
siihen oli painunut pitkällisen tuttavallisen seurustelun aikana;
pakosta tukahutetut muistot palasivat joukottain; vastenmielisyys
ja ylenkatse palauttivat niin monen kunnioituksen aiheen; sokea ja
raju viha herätti hänen sydämessään kahta voimakkaamman säälin. Ja
kuka tietää, paljonko näiden tunteiden ohella saattoi hänen sisällään
liikkua tuota toista tunnetta, joka niiden seurassa niin helposti
pujahtaa sieluun. Saatamme kuvitella miten vahvasti se takertuu
siihen mieleen, josta sitä pakolla koetetaan karkoittaa. Oli miten
oli, nämä keskustelut eivät koskaan Lucian puolelta olisi kestäneet
kauan; hänen sanansa upposivat pian nyyhkytyksiin.
Jos tämä Donna Prasseden kohtelu olisi aiheutunut vanhastaan
juurtuneesta vihasta Luciaan, olisivat kenties tämän kyyneleet
häntä liikuttaneet ja saattaneet vaikenemaan; mutta nyt hän puhui
parhaassa tarkoituksessa ja lasketteli edelleen sanatulvaansa
joutumatta mielenliikutukseen; samoin saattavat vaikeroimiset ja
rukoukset joskus pysäyttää vihollisen aseet, mutta eivät pidätä
kirurgin veistä. Mutta täytettyään, kuten hänen omat sanansa
kuuluivat, hyvin yhdeltä kerralta velvollisuutensa, hän siirtyi
nuhtelusta ja ankarasta moitteesta kehoituksiin, neuvoihin, joita
höysti muutamilla kiitoslauseillakin, näin lieventääkseen karvasta
makealla ja saavuttaakseen paremmin tarkoituksensa vaikuttamalla
hoidokkaansa sieluun joka taholta. Kaikista näistä kohtauksista,
jotka aina alkoivat, jatkuivat ja päättyivät jotakuinkin samoin,
hyvä Lucia ei kuitenkaan katkeroitunut äreälle saarnaajattarelleen,
joka muuten kohteli häntä mitä lempeimmin, osoittaen tätenkin
hyvää tarkoitustaan. Hänen mieleensä jäi niistä sentään sellainen
kiihoitus, sellainen ajatusten ja tunteiden temmellys, että hän
jälestä tarvitsi pitkän aikaa ja paljon ponnistusta, saavuttaakseen
aikaisemman tasapainonsa.
Onneksi Lucia ei ollut ainoa, jolle Donna Prasseden piti tehdä hyvää.
Siitä seurasi, etteivät nuo nuhdesaarnat voineet toistua niin usein.
Olihan hänen huolehdittava palvelijakunnastaan -- kaikki päitä,
joista mikä enemmän, mikä vähemmän kaipasi oikaisua ja ohjausta;
olihan paljon muita tapauksia, joissa hän sai tilaisuuden tehdä samaa
palvelusta useille muille, tehden sen pelkästä hyvästä sydämestä,
ilman mitään erityistä velvoitusta; ja paitsi tätä kaikkea hänellä
oli viisi tytärtä; tosin ei yksikään näistä enää asunut kotona, mutta
he tuottivat hänelle kuitenkin enemmän päänvaivaa, kuin jos olisivat
siellä asuneet.
Kolme heistä oli nunnia, kaksi naimisissa; tästä seurasi
luonnollisesti, että Donne Prassedella oli kolme luostaria, ja kaksi
perhettä hallittavanaan, sangen lavea, monimutkainen ja erittäin
tukala tehtävä sentähden, että kaksi aviomiestä, isien, äitien
ja veljien tukemina, kolme abbedissaa, muiden arvohenkilöiden ja
nunnien avustamina eivät tahtoneet alistua hänen ylijohtoonsa.
Käytiin siis sotaa, jopa samalla kertaa viittä sotaa, salassa,
määrärajojen sisällä kohteliaasti, mutta vilkkaasti ja lakkaamatta.
Jokaisessa näistä viidestä paikasta oli alati valpas pyrkimys välttää
hänen huolenpitoaan, sulkea tie hänen neuvoiltaan, väistää hänen
tiedustelujaan ja verhota, mikäli mahdollista, pienimmätkin seikat
pimeän vaippaan. En puhu vastustuksesta ja vaikeuksista, joita hän
kohtasi käsitellessään toisia asioita, jotka koskivat häntä vielä
vähemmin; jokainen tietää, että sen, joka tahtoo tehdä ihmisille
hyvää, useimmiten on tehtävä se vastoin heidän tahtoaan. Ainoa
paikka, missä hänen intonsa saattoi häiriintymättä ja vapaasti päästä
vaikuttamaan, oli hänen oma kotinsa; siellä jokainen oli kaikessa ja
kaikkeen hänen tahdolleen alamainen, lukuunottamatta Don Ferrantea,
jonka laita oli vallan erikoinen.
Ollen oppinut mies, häntä ei miellyttänyt käskeminen eikä liioin
totteleminen. Saattoipa hänen arvoisa vaimonsa kaikissa talon
asioissa olla määräävä emäntä, sitä hän ei ollenkaan vastustanut;
mutta hän itse ei tahtonut olla mikään kuuliainen orja, ei totisesti.
Ja jos hän pyynnöstä erityisissä tilaisuuksissa teki hänelle
kynäpalvelusta, se johtui siitä, että tämä toimi häntä miellytti;
mutta saattoipa hän tässäkin kohden panna vastalauseensa, ellei se,
mistä hänen vaimonsa käski hänen kirjoittaa, ollut sopusoinnussa
hänen vakaumuksensa kanssa.
-- Vaivatkoon päätään, hän mutisi näissä tapauksissa; kirjoittakoon
itse, kun asia hänestä näyttää, niin selvältä.
Donna Prassede koetti tällöin turhaan jonkun aikaa taivuttaa häntä,
mutta ei kuitenkaan voinut muuta kuin napista häntä vastaan, sanoen
häntä itsekkääksi, mieheksi, joka tekee kaikki oman päänsä mukaan,
oppineeksi, arvonimi, joka sisälsi sekä harmia että vähän imartelua.
Don Ferrante vietti tuntikausia työhuoneessaan, missä hänellä
oli melkoinen kirjakokoelma, lähes kolmesataa nidosta; ne olivat
pelkkiä valittuja teoksia, kaikkein kuuluisimpia kirjailijoita eri
aloilla; niistä hän oli toisiin enemmän, toisiin vähemmän perehtynyt.
Astrologian alalla hän syystä kävi enemmästä kuin pelkästä
harrastajasta. Hänellä ei siitä ollut ainoastaan yleistietoja eikä
tuota kulunutta sanastoa, jonka näytteitä ovat esim. vaikutukset,
aspehdit, liitot, y.m., vaan osasipa hän puhua luontevasti, ja vallan
kuin professori katederiltaan, taivaan kahdestatoista piiristä,
suurimmista kehistä, valoisista ja pimeistä asteista, kohoamisesta ja
vajoamisesta, siirtymisistä ja mullistuksista, sanalla sanoen tieteen
varmimmista ja salatuimmista perusteista. Noin kaksikymmentä vuotta
hän usein toistuvien ja pitkien väittelyjen muodossa oli puolustanut
Cardanuksen järjestelmää hyläten erään toisen oppineen kannan, joka
pelkästä itsepäisyydestä, kuten Don Ferrante väitti, kiven kovaan
piti kiinni Alcabizion järjestelmästä. Don Ferrante kyllä kernaasti
tunnusti vanhanajan kansojen etevämmyyden, mutta ei silti voinut
kärsiä, ettei tahdottu myöntää oikeutta uudenajan ihmisille silloin,
kun he ilmeisesti olivat oikeassa. Hän tunsi myös keskinkertaista
paremmin tieteiden historiaa, osasi tarvittaessa mainita oikeiksi
todistetut tärkeimmät ennustukset sekä puhua henkevästi ja oppineesti
toisista toteutumattomista enteistä, todistaakseen, ettei syy ollut
tieteen, vaan niiden, jotka eivät olleet voineet sitä hyvin käyttää.
Muinaisajan filosofiaa hän osasi sen verran kuin oli tarpeellista;
ja hän opiskeli sitä yhä edelleen lukemalla Diogenes Laertiusta.
Mutta eihän voi omaksua kaikkia järjestelmiä, olivat ne kuinka
oivallisia tahansa, ja jos mielii olla filosofi, täytyy kuitenkin
valita joku kirjailija, ja sentähden Don Ferrante oli kohdistanut
valintansa Aristoteleeseen, joka, kuten hän sanoi, ei ole
vanhan- eikä uudenaikainen, hän on lyhyesti sanoen filosofi ennen
kaikkea. Hän omisti myös useita Aristoteleen uudenaikaisten syvimpien
ja oppineimpien oppilaiden teoksia: Aristoteleen vastustajien teoksia
hän ei koskaan ollut tahtonut lukea, välttääkseen ajanhukkaa, kuten
sanoi, eikä liioin ostaa, välttääkseen rahan tuhlausta. Ainoastaan
poikkeuksena hän oli kirjastossaan antanut sijan tuolle kuuluisalle
kaksikymmentäkaksi kirjaa käsittävälle teokselle _De Subtilitate_ ja
muutamille muille Cardanuksen antiperipatetisille teoksille, sen
nojalla, mitä tämä mies oli aikaansaanut astrologian alalla; sillä,
niin hän arveli, mies, joka oli osannut kirjoittaa tutkimuksen _De
restitutione temporum et motuum coelestium_ sekä teoksen _Duodecim
genitararum_, ansaitsi huomiota, silloinkin, kun hän iski kiveen;
tämän miehen suuri vika oli, niin hän sanoi, se, että hän oli liiaksi
henkevä, eikä kukaan saattanut sanoa kuinka pitkälle hän olisi mennyt
filosofiassakin, jos hän ei olisi poikennut oikealta tieltä. Muuten,
vaikka Don Ferrante oppineiden keskuudessa kävi täydellisestä
peripatetikosta, hän omasta mielestään ei katsonut tarpeeksi
tuntevansa tätä koulua; ja monesti hän väitti, hyvin vaatimattomasti,
että olemus, yleiskäsitteet, maailmansielu ja olioiden luonne, eivät
olleet niin selviä seikkoja, kuin saattaisi luulla.
Luonnontieteitä hän kohteli enemmän ajanvietteenä kuin tutkimuksen
esineenä. Itse Aristoteleenkin ja Pliniuksen tätä ainetta koskevat
teokset hän oli vaan lukenut niitä tarkemmin tutkimatta. Kuitenkin
hän sattumalta oli yleisestä filosofiasta saanut tietoja tällä
alalla ja oli selaillut Portan teosta _Magia naturale_, Cardanuksen
kirjoittamia _Kivien, Eläinten ja Kasvien_ historioita, Albert
Suuren yrttejä, kasveja ja eläimiä käsitteleviä tutkielmia sekä
muita vähemmän tärkeitä teoksia, ja tämän nojalla hän tarvittaessa
osasi huvittaa koolla olevia oppineita henkilöitä puhuen useiden
lääkekasvien mitä merkillisimmistä avuista ja kummallisimmista
ominaisuuksista, kuvaten tarkasti sireenien muodon ja tavat ja työn,
yhden ainoan feniks-linnun, selittäen miten salamanteri voi olla
tulessa palamatta, miten imijäkalalla, tuolla pienellä eläimellä, on
voima ja rohkeus yks kaks keskellä merta pysäyttää kuinka suuri laiva
tahansa, miten kastepisarat muuttuvat helmiksi näkinkenkien kuoren
sisällä, miten kameleontti elää pelkästä ilmasta, miten kristalli
vuosisatojen kuluessa hitaasti muodostuu kovettuneesta jäästä, ja
muita mitä ihmeellisimpiä luonnon salaisuuksia.
Magiaan ja noituus-taitoon hän oli vielä enemmän perehtynyt, nämä kun
olivat, sanoo lähdeteoksemme, paljon yleisempää suosiota nauttivia ja
tärkeämpiä tieteitä ja joiden tosiseikat ovat paljoa painavammat ja
helpommin todistettavissa. On melkein tarpeetonta mainita ettei tällä
hänen harrastuksellaan koskaan ollut muuta tarkoitusta kuin
perinpohjin perehtyä noitien pirullisiin temppuihin, jotta hän itse
olisi voinut olla niiden suhteen varuillaan ja niiltä puolustautua. Ja
nojaten etupäässä suureen Martino Delrivoon (tiedemieheen) hän kykeni
vasituisesti keskustelemaan lemmen-noitumisesta, nukutus- ja
vihollismielis-noitumisesta ja noiden kolmen päänoitumislajin
lukemattomista lajeista, joita, kuten lähdeteoksemme huomauttaa, niin
turmiollisin seurauksin vielä silloin joka päivä harjoitettiin.
Yhtä laajat ja perusteelliset olivat Don Ferranten tiedot historian,
varsinkin yleisen historian alalla, ja siinä olivat hänen
lempikirjailijansa Tarcagnota, Dolce, Bugatti, Campana, Guazza,
sanalla sanoen kaikkein kuuluisimmat.
-- Mutta mitä olisikaan historia, oli Don Ferranten usein tapana
sanoa, ilman politiikkaa? Opas, joka kulkisi edelleen ilman ketään
opastettavaa jälessä, mille neuvoisi oikeata tietä, joten askeleet
menisivät hukkaan; samoin politiikkaa ilman historiaa saattaisi
verrata vaeltajaan, joka kulkisi umpimähkään ja ilman opasta. Hänen
kirjastossaan oli hylly, joka oli omistettu tilastotieteellisille
kirjailijoille. Siinä oli useiden maineettomien ja toisluokkaisten
nimien joukossa nimet sellaiset kuin Bodino, Cavalcanti, Sansovino,
Parata, Boccalini. Kahta teosta Don Ferrante kuitenkin tällä
alalla piti muita monta vertaa etevämpänä, kahta teosta, joita
hän jo jonkun aikaa oli tottunut pitämään ensimäisinä, voimatta
koskaan päättää kummalle niistä antaisi etusijan: toinen niistä oli
kuuluisan firenzeläisen salakirjurin "Ruhtinas" ja "Puheet" -- tosin
veijari, näin tuumi Don Ferrante, mutta syväaatteinen; toinen oli
tuon ei suinkaan vähemmän kuuluisan Giovanni Boteron kirjoittama
"Valtion järki"; -- kunnon mies, sanoi Don Ferrante, mutta samalla
teräväpäinen. Mutta vähää ennen meidän kertomuksemme tapahtumisaikaa
oli ilmestynyt teos, joka ratkaisi ensisijan kysymyksen, vieden
voiton noista kahdesta merkkiteoksestakin, arveli Don Ferrante;
se oli kirja, johon oli suljettu ja ikäänkuin tipahutettu kaikki
häijyydet, jotta ne voisi tuntea, ja kaikki hyveet, jotta voisi
niitä harjoittaa. Tämä kirja oli varsin pieni, mutta se oli puhdasta
kultaa, sanalla sanoen, se oli Don Valeriano Castiglionen teos
"Hallitseva Valtiomies", tuon ylen kuuluisan miehen, josta voi
sanoa, että kaikkein suurimmat kirjailijat häntä kilvan ylistivät
ja jota ylhäisimmät henkilöt kilvan kutsuivat luokseen; tätä
kirjailijaa, kuten jokainen tietää, paavi Urbanus VIII kunnioitti
mitä uhkuvimmilla kiitoslauseilla; häntä kardinaali Borghese ja
Napolin varakuningas, Don Pietro da Toledo kehoittivat kirjoittamaan,
edellinen paavi Paavali V:nnen, jälkimäinen katolilaisen kuninkaan
Italiassa käymien sotien historian, kumpikin tosin turhaan;
tämän kirjailijan Ranskan kuningas, Ludvig XIII, kardinaali
Richelieun kehoituksesta nimitti historiankirjoittajakseen;
tälle kirjailijalle Savoijin herttua Kaarle Emanuel uskoi saman
tehtävän, ja saman kirjailijan ylistykseksi herttuatar Kristina,
kaikkien kristillisimmän kuninkaan, Henrik IV:nnen tytär, saattoi
arvokirjassa, muiden arvonimien ohella omistaa nämä sanat; "että
hänellä varmasti on Italiassa saavuttamansa maine meidän aikojemme
ensimäisenä kirjailijana".
Mutta vaikka Don Ferrante saattoi sanoa olevansa perehtynyt
kaikkiin yllä mainittuihin tieteisiin, oli kuitenkin yksi
tiede, jossa hän ansaitsi ja omistikin professorin arvonimen:
nimittäin ritarillisuuden tieteessä. Siitä hän ei ainoastaan
puhunut täydellisenä mestarina, vaan osasi, usein kutsuttuna
riidanratkaisijaksi kunnianasioissa, aina langettaa jonkun
ratkaisevan tuomion. Hänellä oli kirjastossaan, ja saattaapa sanoa,
päässäänkin, kaikkein kuuluisimpien tämän alan kirjailijoiden
teokset: Paride dal Pozzo, Fausto da Longiano, Urrea, Muzio,
Romei, Albergato, Torquato Tasson ensimäinen ja toinen _Forno_;
viimemainitun kirjailijan teoksista hänellä alati oli käsillä ja hän
osasi aina siteerata ne "Vapautetun" ja "Valloitetun Jerusalemin"
paikat, jotka kelpaavat todistuskappaleiksi ritarillisuuden
kysymyksissä. Mutta tekijäin tekijä, hänen käsityksensä mukaan, oli
meidän kuuluisa Francesco Birago, jonka seuraan hän sangen usein
yhtyi antamaan lausuntoaan kunnianasioissa, ja joka puolestaan puhui
Don Ferrantesta erityisen kunnioittavasti, Ja heti kun tämän etevän
kirjailijan teos "Ritarillisia keskusteluja" oli ilmestynyt, Don
Ferrante epäröimättä ennusti, että tämä teos oli kumoava Olevanon
arvoaseman ja että se oli oleva, muiden jalojen sisariensa rinnalla,
ikäänkuin ylhäisimmän arvostelukyvyn lakikirja jälkeentulevaisilla
-- ennustus, huomauttaa lähdeteoksemme, jonka toteutumisen suhteen
jokainen saattaa tehdä johtopäätöksensä.
Tämän jälkeen kirjailijamme siirtyy tarkastamaan Don Ferranten
harrastusta kaunokirjallisuuden alalla. Mutta alamme epäillä, onko
lukijalla enää halua seurata häntä tälle opastusretkelle; jopa alamme
pelätä, että mekin puolestamme olemme antaneet aihetta moitteeseen
liian orjallisesta kopioimisesta ja lähdekirjailijamme kaltaisesta
ikävystyttämisestä, me kun olemme niin auliisti seuranneet häntä
tähänasti kertomuksellemme kovin vieraan seikan kuvaamisessa, minkä
hän luultavasti on paisuttanut yksinomaan saadakseen tilaisuuden
koreilla oppineisuudellaan ja näyttää, ettei hän ollut jälellä
aikansa tietämyksestä. Sentähden emme pyhi pois mitä olemme
kirjoittaneet, kun emme tahdo, että aikamme ja vaivamme olisi mennyt
hukkaan, mutta sivuutamme lopun palataksemme kertomuksemme kulkuun;
teemme sen sitä suuremmalla syyllä, kun meillä on vielä pitkä taival
kuljettavana, ennenkuin kohtaamme ainoatakaan henkilöistämme, ja
vielä pitempi taival, ennenkuin jälleen tapaamme ne henkilöt, joiden
kohtaloita lukija varmaankin enemmän harrastaa, jos hän tässä
kaikessa yleensä jotain harrastaa. Seuraavan vuoden, nimittäin 1629:n
syksyn loppuun asti, he kaikki, mitkä vapaasta tahdosta, mitkä taas
pakosta, pysyivät jotenkin siinä tilassa, joihin heidät jätimme,
ilman että kellekään heistä tapahtui, tai ilman että yhdenkään heistä
onnistui toimittaa mitään, mikä ansaitsisi mainitsemista. Tuli sitten
syksy, jolloin Agnese ja Lucia olivat sopineet tavata toisensa.
Mutta suuri yleinen tapahtuma saattoi tämän tuuman raukeamaan. Ja
tämä oli epäilemättä yksi sen vähimpiä seurauksia. Sitten seurasi
toisia suuria tapahtumia, jotka eivät kuitenkaan aiheuttaneet mitään
huomattavaa muutosta henkilöidemme kohtalossa. Lopuksi uudet,
yleisemmät, mahtavammat, raivokkaammat tapahtumat saapuivat heihinkin
asti, alhaisimpiinkin heistä, yhteiskunta-asteikon mukaan; niin kuin
ääretön, hurja, harhaileva myrskytuuli, joka nyhtää juurineen irti
puita, raastaa pois katot, kaataa kellotapulien huiput, paiskaa
kumoon muurit, hajoittaa sinne tänne pirstaleet, nyhtäen irti maassa
piilevät nurmenkin idut, kokoaa nurkista lakastuneet ja kevyet
lehdet, jotka heikompi tuuli on sinne koonnut, ja kuljettaa ne
mukaansa käärittyinä voittosaaliiseensa.
Jotta niiden yksityishenkilöiden kohtalot, jotka meidän on määrä
kertoa, täysin selviäisivät, on ehdottoman tärkeätä, että ensin
annamme kuvauksen, vaikkapa suppeankin, noista suurista julkisista
tapahtumista, tehden sen hieman kauempaa.