Sellaiseen kysymykseen Don Abbondio, joka oli koettanut vastata
jotakin vähemmin tarkkoihin kysymyksiin, ei voinut sanaakaan vastata.
Ja totta puhuaksemme me itsekin, tämä käsikirjoitus edessämme,
kynä kädessä, kahakoiden ainoastaan lauseiden kanssa, pelkäämättä
muuta kuin lukijoidemme arvostelua -- mekin tunnemme jonkunmoista
vastenmielisyyttä jatkaa. Meistä tuntuu todella hieman omituiselta
näin vähän vaivaa nähden ladella esiin niin paljon kauniita
rohkeuden, ihmisrakkauden ohjeita ja kehoituksia uutteraan toisen
menestyksen harrastamiseen ja rajattomaan itsekieltämiseen.
Mutta ottaen huomioon, että nämä seikat lausui henkilö, joka niitä
teoillaankin toteutti, jatkamme rohkeasti.
-- Te ette vastaa, huomautti kardinaali. Oi, jos olisitte puolestanne
tehnyt sen, mitä ihmisrakkaus ja velvollisuus vaativat, niin
voisitte nyt vastata jotain, miten tahansa asiat olisivatkin
kehittyneet. Huomaatte nyt itse, mitä olette tehnyt. Te tottelitte
vääryydentekijää, huolehtimatta siitä, mitä velvollisuus teille
sääti; ja tottelitte häntä täsmällisesti. Hän näyttäysi yksistään
teille, ilmaistakseen teille tahtonsa; mutta hän tahtoi pysyä salassa
niiltä, jotka olisivat voineet puolustautua ja olla varuillaan. Hän
ei tahtonut nostaa melua, vaan haki salaperäisyyttä, hautoakseen
valmiiksi väijytys- ja väkivaltatuumansa. Hän käski teidän
laiminlyödä velvollisuutenne ja pysyä vaiteliaana, ja te laiminlöitte
velvollisuutenne ja olitte vaiti. Nyt kysyn teiltä, ettekö ole tehnyt
pahempaa; nyt tulee teidän sanoa minulle, oletteko kenties kieltonne
suhteen tuonut esiin valheellisia verukkeita, salataksenne sen oikean
syyn?
Ja hän keskeytti puheensa hetkeksi, uudelleen odottaen vastausta.
-- Tämänkin he ovat hänelle sanoneet, nuo juorukontit, ajatteli Don
Abbondio. Mutta hän ei näyttänyt mitään merkkejä siitä, että aikoisi
puhua.
Kardinaali siis jatkoi;
-- Jos on totta, että sanoitte noille ihmisparoille sellaista,
mikä ei ollut totta, pitääksenne heitä siinä tiedottomuudessa ja
epävarmuudessa, jota vääryydentekijä halusi ... niin täytynee minun
se uskoa; eikä minulla siis ole muu neuvona kuin siitä punastua
teidän kanssanne ja toivoa, että sitä itkette minun kanssani.
Huomaatte, miten pitkälle on teidät saattanut -- laupias Jumala,
äsken sitä mainitsitte puolustuksenanne -- tuo huolenpitonne
maallisesta elämästä, jonka kuitenkin kerta täytyy päättyä. Se
on saattanut teidät -- vastustakaa vapaasti näitä sanoja, jos ne
tuntuvat teistä vääriltä, alistukaa niihin terveellisen nöyrästi, jos
eivät ole vääriä -- se on saattanut teidät pettämään voimattomia,
valhettelemaan turvateillenne.
-- Näin käy tässä matoisessa maailmassa, ajatteli vielä itsekseen
Don Abbondio. Tuolle saatanalle -- hän tarkoitti Nimittämätöntä
-- hän kietoo käsivarret kaulaan; ja minun niskaani, puolinaisen
valheen vuoksi, jonka olen tullut sanoneeksi yksinomaan pelastaakseni
nahkani, syydetään tukuttain nuhteita! Mutta onhan hän esimiehiä,
ja esimiehet ovat aina oikeassa. Se on minun kohtaloni, että kaikki
käyvät minun kimppuuni, pyhimyksetkin. Ääneensä hän virkkoi:
-- Olen rikkonut; mutta mitä saatoinkaan tehdä sellaisessa pulassa?
-- Vieläkö sitä kysytte? Enkö jo ole teille sitä sanonut? Ja pitääkö
minun yleensä sitä teille sanoa? Rakastaa, poikani, rakastaa ja
rukoilla! Silloin olisitte tuntenut, että vääryydentekijä tosin
voi uhkailla, jaella iskujakin, mutta ettei se voi antaa käskyjä;
olisitte yhdistänyt Jumalan lain mukaan, mitä ihmiset tahtoivat
eroittaa, olisitte tehnyt noille onnettomille sitä hengellistä
palvelusta, jota heillä oli oikeus teiltä vaatia: Jumala olisi
vastannut seurauksista, sillä olisi kuljettu hänen viittomaansa
tietä. Mutta kun läksitte kulkemaan toista tietä, saatte itse vastata
seurauksista, ja minkälaisista seurauksista!... Puuttuivatko siis
teiltä kaikki inhimilliset apukeinot? Eikö ollut olemassa ainoatakaan
pelastuksen tietä, jos vaan olisitte tahtonut katsella ympärillenne,
punnita, etsiä? Nyt saatatte tietää, että nuo poloiset avioon
vihkimisensä jälkeen itsestään olisivat ajatelleet pakoansa, he kun
jo olivat ajatelleet poistumista tuon voimakkaan miehen näkyvistä ja
valinneet turvapaikkansa. Mutta paitsi tätä, eikö mieleenne johtunut,
että teillä oli esimiehenne? Mitenkä hän koskaan saattaisi omistaa
oikeutta nuhdella teitä velvollisuuden laiminlyömisestä, ellei hän
itse samalla olisi velvollinen auttamaan teitä sen täyttämisessä?
Miksi ette ilmoittaneet piispallenne sitä estettä, jonka julkea
väkivalta asetti papillisen tehtävänne suorittamiselle?
-- Perpetuan mielipiteet! ajatteli äkeissään Don Abbondio, jonka
mielessä keskellä kaikkia näitä puheita kaikkein eloisimpina
mielikuvina liikkuivat bravot ja se tietoisuus, että Don Rodrigo
eli ja oli terve, ja että hän jonakin kauniina päivänä oli palaava
kunniaa saavuttaneena, voittoriemuisena, raivostuneena. Ja vaikka
tämän läsnäolevan miehen arvokkaisuus, ulkomuoto ja puhe saattoivat
hänet hämilleen ja herättivät hänessä jonkunmoista pelkoa, ei tämä
pelko kuitenkaan häntä täydelleen masentanut eikä estänyt hänen
ajatustaan tekemästä vastarintaa, ja hänen mielessään liikkui selvänä
se tietoisuus, että kardinaali ei aseinaan käyttänyt pyssyjä, ei
miekkoja eikä palkkalaisrosvoja.
-- Kuinka ette ajatellut, kardinaali jatkoi, että jos ei näillä
syyttömillä sorretuilla ollut avoinna mitään muuta turvapaikkaa, niin
olinhan olemassa minä, joka olisin vastaanottanut heidät ja saattanut
heidät varmaan tyyssijaan, jos olisitte lähettänyt heidät luokseni,
jos olisitte lähettänyt nämä turvattomat hylätyt piispansa luo, hänen
omaisuutenaan, arvokkaana osana hänen rikkauksiaan, eikä suinkaan
hänen taakakseen. Ja mitä teihin tulee, olisin kyllä huolehtinut
turvallisuudestanne enkä olisi saanut unta, ennenkuin olisin ollut
varma siitä, ettei olisi kajottu ainoaan hiuskarvaannekaan. Eikö
minulla olisi ollut mitään keinoa, ei mitään paikkaa, joiden avulla
olisin voinut turvata elämänne? Ettekö luule että tuon uskaliaan
miehen julkirohkeus olisi heikentynyt, jos hän olisi tietänyt, että
hänen vehkeilynsä olisivat olleet tunnetut muuallakin kuin täällä,
tunnetut minulle, että minä olisin valvonut ja että olisin päättänyt
teidän puolustukseksenne käyttää kaikki tarjona olevat keinoni?
Ettekö tietänyt, että jos ihminen liian usein lupaa enemmän, kuin
mitä saattaa täyttää, hän myös varsin usein uhkaa enempää, kuin mitä
rohkenee tehdä? Ettekö tietänyt, että vääryys ei yksistään nojaa
omiin voimiinsa, mutta myöskin muiden herkkäuskoisuuteen ja pelkoon?
-- Sanasta sanaan Perpetuan mielipiteet, ajatteli nytkin Don
Abbondio, ottamatta huomioon, että tämä hänen palvelijattarensa ja
Federigo Borromeon mielipiteiden yhtäpitäväisyys siihen nähden, mitä
olisi voinut ja pitänyt tehdä, todisti paljon häntä vastaan.
-- Mutta te, jatkoi kardinaali ikäänkuin tehden johtopäätöksen,
ette nähnyt, ette tahtonut nähdä muuta kuin ajallista vaaraanne;
mikä ihme siis, että se teistä näytti niin suurelta, että senvuoksi
laiminlöitte kaiken muun!
-- Se johtui yksistään siitä, että näin nuo kauheat kasvot,
puhkesi Don Abbondio puhumaan; minäpä ne kuulin, nuo sanat. Teidän
Kunnian-arvoisuutenne puhuu oivallisesti. Mutta kunhan olisitte ollut
pappiparan sijassa ja tuollaisessa tilaisuudessa!
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat kuin puri huuliaan. Hän huomasi
antaneensa mieliharminsa viedä itseään liian pitkälle ja sanoi
itsekseen:
-- Nyt alkaa ropista rakeita!
Mutta kun hän pelokkaana nosti katseensa, hän vallan hämmästyi
tuon miehen ilmeestä, miehen, jota ei koskaan tyystin tajunnut
ja ymmärtänyt, kun tämä nyt tuosta vakavasta ja nuhtelevasta
ylevämmyydestään siirtyi masentuneeseen ja mietiskelevään vakavuuteen.
-- Se on liiankin totta! sanoi Federigo, sellainen on surkea ja
hirvittävä kohtalomme. Meidän tulee ankarasti vaatia muilta sitä,
jota kenties itse emme ole valmiit antamaan: meidän tulee tuomita,
oikaista, nuhdella. Ja Herra tietää, mitä me tekisimme samanlaisissa
tapauksissa, mitä olemme tehneet samanlaisissa tapauksissa! Mutta oi
minua, jos minun tulisi asettaa oma heikkouteni toisen velvollisuuden
mitaksi, opetukseni ohjeeksi! Kuitenkin on varmaa, että minun yhdessä
opetuksen kanssa tulee antaa esimerkki, eikä menetellä fariseuksen
tavoin, joka panee muiden kannettavaksi taakkoja, joita he eivät voi
kantaa, ja joihin ei itse sormellakaan kajoaisi. No niin, poikani
ja veljeni; niiden viat, jotka ovat käskevässä asemassa, ovat usein
tunnetummat muille, kuin heille itselleen; jos siis tiedätte,
että minä pelkurimaisuudesta tai mistä muusta syystä tahansa olen
laiminlyönyt velvollisuuteni, niin sanokaa se minulle peittelemättä,
ilmaiskaa se minulle, jotta esimerkin puutetta korvaisi ainakin
tunnustus. Osoittakaa minulle vapaasti heikkouteni; silloin sanani
saavat enemmän arvoa, sillä silloin huomaatte, etteivät ne ole minun
sanojani, vaan Sen, joka voi antaa teille ja minulle tarpeellisen
voiman täyttämään, mitä ne määräävät.
-- Oi, mikä pyhä mies! Mutta miten paljon vaivaa ja kiusaa! ajatteli
Don Abbondio. Kunhan hän vaan saa penkoa, tutkia, arvostella, urkkia,
vähät siitä, vaikka itse samalla joutuu kiikkiin.
Sitten hän sanoi ääneensä.
-- Oi, Teidän Kunnian-arvoisuutenne laskee leikkiä! Kuka ei tuntisi
Teidän Kunnian-arvoisuutenne voimakasta luonnetta ja järkähtämätöntä
intoa?
Itsekseen hän lisäsi:
-- Liiaksikin!
-- En halunnut teiltä kiitosta, joka saattaa minut vapisemaan, sillä
Jumala tuntee vikani, ja nekin, jotka itse tunnen, riittävät minua
masentamaan. Mutta tarkoitukseni oli, että me molemmat olisimme
nöyrtyneet hänen edessään, vahvistaaksemme luottamustamme häneen.
Tahtoisin rakkaudesta teihin, että tajuaisitte, kuinka ristiriitainen
menettelynne on ollut, ja miten ristiriitainen puheenne on sille
laille, jota saarnaatte ja jonka mukaan teitä tullaan tuomitsemaan.
-- Kaikki kääntyy minua vastaan, sanoi Don Abbondio, mutta
eivätkö nuo henkilöt, jotka ovat käyneet kantelemassa minusta,
kertoneet petollisesti tunkeutuneensa talooni, yllättäen minut,
aikaansaadakseen asetusten vastaista avioliittoa.
-- Sen he minulle kertoivat, poikani! Mutta sydäntäni kouristaa, ja
minut masentaa se, että vielä lisäksi koetatte itseänne puolustaa,
että koetitte puolustaa itseänne syyttämällä toisia, että käytätte
syytöksenä sitä, minkä pitäisi olla osa omaa tunnustustanne. Kuka on
saattanut heidät, jollei suorastaan välttämättömyyteen, niin ainakin
kiusaukseen tehdä, minkä ovat tehneet? Olisivatko he turvautuneet
tähän luvattomaan tiehen, ellei luvallinen tie olisi ollut heiltä
suljettu? Olisiko johtunut heidän mieleensä pettää kirkkoherraansa,
jos hän olisi vastaanottanut heidät syliinsä, jos hän olisi heitä
auttanut ja neuvonut? Olisivatko he häntä yllättäneet, jos hän
ei olisi piiloittautunut? Ja näitä pidätte rikollisina ja olette
närkästynyt siitä, että he niin monen kestetyn onnettomuuden
jälkeen -- mitä sanonkaan, keskellä nykyistä onnettomuuttaan
ovat lausuneet kärsimättömyyden sanan sielunpaimenelleen, teidän
sielunpaimenellenne! Sorretun vetoaminen, ahdistuneen valitus ovat
maailmalle vastenmieliset, niin on valitettavasti. Mutta me! Ja mitä
etua olisi heidän vaikenemisensa tuottanut teille? Olisiko teitä
kenties hyödyttänyt se, että heidän asiansa olisi kokonaan joutunut
Jumalan tuomioistuimen eteen? Eikö teillä ole uusi syy -- ja teillä
on niitä niin monta muuta -- rakastaa noita ihmisiä, jotka ovat
teille hankkineet tilaisuuden kuulla sielunpaimenenne vilpitöntä
puhetta, jotka ovat antaneet teille keinon paremmin tuntea ja osaksi
suorittaa sen suuren velan, joka teillä on heille maksettavana!
Oi, jos he olisivat teitä yllyttäneet, loukanneet, vainonneet --
tarvinneeko minun sitä teille edes sanoa -- kehoittaisin teitä
rakastamaan heitä juuri sen vuoksi. Rakastakaa heitä, he kun ovat
kärsineet, he kun vielä kärsivät, he kun ovat teidän seurakuntaanne,
he kun ovat heikkoja, ja kun te itse tarvitsette anteeksiantoa ja kun
saatatte kuvitella miten tärkeä tämän saavuttamiseen voi olla heidän
rukouksensa.
Don Abbondio vaikeni. Mutta tämä ei enää ollut tuota äskeistä
pakollista ja kärsimätöntä vaitioloa. Hän vaikeni kuten se ainakin,
jolla on enempi asioita ajateltavana kuin sanottavana. Ne sanat,
joita sai kuulla, olivat sen opin odottamattomia seurauksia ja uusi
toteuttaminen, joka oli uusi ja kuitenkin hänen mielestään vanha ja
kumoamaton. Toisten ihmisten kärsimys, jota oman kärsimyksen pelko
aina oli estänyt häntä huomioon ottamasta, teki häneen tänä hetkenä
vallan uuden vaikutuksen. Ja joskaan hän ei tuntenut koko sitä
omantunnonvaivaa, mikä nuhdesaarnan oli määrä herättää -- sillä tuo
hänen pelkonsa oli alati käsillä tekemässä puolustaja-asianajajan
virkaa -- hän sitä tunsi kuitenkin, ja lisäksi hänen sisällään
liikkui jonkunmoinen tyytymättömyys itseensä, sääli toisiin,
hellyyttä ja hämmennystä. Hän oli, sallittakoon meidän tehdä tämä
vertaus, kuin kynttilän kostea ja ruhjoutunut sydän, joka pistettynä
suuren soihdun liekkiin, aluksi savuaa, pihisee ja räiskii eikä
ota syttyäkseen; mutta lopulla se syttyy ja palaa, vaikkakin
vaivaloisesti. Don Abbondio olisi suorastaan syyttänyt itseään ja
olisi vuodattanut katumuksen kyyneleitä, ellei olisi ajatellut Don
Rodrigoa. Kuitenkin hänessä ilmeni tarpeeksi liikutuksen merkkejä,
niin että kardinaali saattoi huomata, etteivät sanansa olleet vailla
vaikutustaan.
-- Nyt, kardinaali jatkoi, toinen on pakosalla, toinen on lähtemässä
pois kodistaan, molemmilla on liiaksikin painavat syyt pysyä kaukana,
ilman todennäköisyyttä koskaan yhtyä täällä, jos Jumala yleensä on
päättänyt heitä yhdistää. Nyt he eivät teitä tarvitse, eikä teillä
ole tilaisuutta tehdä heille hyvää; eikä lyhytkantoinen katseemme
saata tulevaisuudessa huomata mitään sellaista tilaisuutta. Mutta
kuka tietää, eikö Jumala armossansa teille sellaista valmista!
Oi, älkää antako sen luistaa pois käsistänne. Etsikää sellaista,
tähystelkää sitä; rukoilkaa häntä, että hän sellaisen tarjoaisi.
-- Sen teen varmasti, Teidän Kunnian-arvoisuutenne, sen teen
varmasti, vastasi Don Abbondio, äänessä väre, joka tällä hetkellä
tuntui lähtevän sydämestä.
-- Niin, poikani, niin! huudahti Federigo ja lausui lopuksi
sydämellisen arvokkaasti:
-- Taivas tietää, että olisin kanssanne tahtonut keskustella vallan
toisin. Me olemme molemmat jo eläneet kauan. Taivas on todistajani,
että minun on ollut raskasta näillä soimauksilla koota surua
harmaan päänne päälle. Kuinka paljon mieluisempaa minulle olisi
ollut lohduttaa toinen toistamme yhteisistä huolistamme, yhteisistä
tuskistamme, puhuen autuuden toivosta, jota olemme tulleet niin
lähelle. Suokoon Jumala, että ne sanat, jotka minun on ollut pakko
käyttää puhuessani kanssanne, hyödyttäisivät sekä teitä että minua.
Älkää menetelkö niin, että hän tuona päivänä vaatii minut tilille
siitä, että olen pidättänyt teidät virassa, jonka velvollisuudet niin
surkeasti olette laiminlyönyt. Käyttäkäämme hyväksemme aikaa, puoliyö
on lähellä; ylkä ei enää saata viipyä, pitäkäämme lamppumme valmiiksi
sytytettyinä. Tarjotkaamme Jumalalle kurjat ja tyhjät sydämemme,
jotta hän tahtoisi täyttää ne sillä ihmisrakkaudella, joka korjaa
menneisyyden, joka turvaa tulevaisuuden, joka pelkää ja luottaa,
itkee ja iloitsee järkevästi ja joka alati muuttuu siksi hyveeksi,
jota tarvitsemme.
Näin sanottuaan hän läksi liikkeelle, ja Don Abbondio seurasi häntä.
Tässä lähdeteoksemme huomauttaa, ettei tämä ollut ainoa keskustelu
näiden miesten välillä, ja ettei Lucia ollut ainoa puheenaine,
mutta että on mainittu tämä ainoa, jotta ei poistuttaisi liiaksi
kertomuksen pääaiheesta. Samasta syystä siinä ei myöskään ole
mainittu muita huomattavia seikkoja, jotka Federigo sanoin ja teoin
toimitti tämän kirkollisen tarkastusmatkansa kuluessa, ei myöskään
hänen anteliaisuuttaan, eikä hänen sovittamiaan riitaisuuksia ja
vihamielisyyksiä, jotka vanhastaan olivat vallinneet eri henkilöiden,
perheiden, kokonaisten alueiden välillä; ellei hän saanut niitä
tukahutetuiksi, hän ainakin tasoitti niitä, mikä tapahtui paljoa
useammin. Niinikään on jäänyt mainitsematta, että hän kesytti
muutaman pöyhkyrin tai pikkutirannin joko elinajaksi tai ainakin
joksikin aikaa. Nämä olivat kaikki seikkoja, joita kohtasi kaikkialla
hiippakunnassa, missä vaan tämä oivallinen mies jonkun aikaa oleskeli.
Sitten kerrotaan, miten seuraavana aamuna Donna Prassede sopimuksen
mukaan tuli noutamaan Luciaa ja osoittamaan kunnioitustaan
kardinaalille, joka suuresti kiitti tätä nuorta naista ja sulki hänet
lämpimästi aatelisrouvan suosioon. Saattaa kuvitella miten runsaita
kyyneliä vuodattaen Lucia erosi äidistään. Hän astui ulos pienestä
kotitalostaan ja sanoi toistamiseen hyvästi synnyinseudulleen,
tuntien tuollaista kaksinkertaista katkeruutta, mikä herää kun jättää
paikan, joka on ollut rakkahin kaikista, mutta jonka yksinomainen
helliminen tulee mahdottomaksi. Mutta jäähyväiset äidistä eivät
olleet viimeiset, sillä Donna Prassede oli sanonut, että hänen
perheensä aikoi vielä jonkun päivän viettää tuossa huvilassa,
joka ei ollut varsin kaukana Lucian kotikylästä. Ja Agnese lupasi
tyttärelleen tulla sinne häntä tervehtimään ja toimeenpanemaan
surullisemmat jäähyväiset.
Kardinaalikin oli lähtöhankkeissa jatkaakseen tarkastusmatkaansa;
silloin saapui sen seurakunnan kirkkoherra, missä Nimittämättömän
linna sijaitsi. Käytyään sisälle hän ojensi esiin tuon linnaherran
lähettämän mytyn sekä kirjeen, joka pyysi Lucian äitiä
vastaanottamaan sata kultascudoa, jotka olivat mytyssä, käytettäviksi
myötäjäisinä tyttärelleen tai tarkoitukseen, mikä heistä näyttäisi
parhaalta. Samalla hän pyysi sanomaan heille, että jos he joskus tai
missä tilaisuudessa tahansa luulisivat hänen, Nimittämättömän, voivan
heille tehdä jotain palvelusta, niin Lucia liiankin hyvin tunsi hänen
olopaikkansa. Hänestä tällainen tilaisuus olisi mitä toivotuin onni.
Kardinaali kutsutti heti Agnesen, kertoi hänelle tehtävänsä, jota
vaimo kuunteli yhtä tyytyväisenä kuin hämmästyneenä; Ja hän antoi
hänelle rahakääryn, minkä vaimo vastaanotti erityisesti estelemättä.
-- Jumala palkitkoon tuota herraa, hän virkkoi, ja jos Teidän
Kunnian-arvoisuutenne sanoisi hänelle monet tuhannet kiitokset. Mutta
älkää sanoko siitä kellekään muulle mitään, sillä näillä seuduin
on kaikenlaisia... Antakaa anteeksi, nähkääs; tiedänhän, ettei
Teidän arvoisenne mies mene sellaisia lörpöttelemään, mutta ...
ymmärrättehän!
Hän poistui hiljakseen kotiansa, sulkeutui huoneeseensa, aukaisi
kääryn, ja vaikka hän jo oli asiaan valmistunut, hän näki ihmetellen
yhdessä kasassa ja omaisuutenaan nuo kultarahat, joita kenties
ei koskaan ollut nähnyt useampaa kuin yhden kerrallaan, eikä
sitäkään usein. Hän laski ne ja sai ne sitten vaivoin jälleen
kääryyn kasatuiksi, sillä joka hetki ne putoilivat kyljelleen tai
soluivat pois hänen kömpelöistä käsistään. Lopulta hän sai aikaan
jonkunmoisen kääryn, jonka nivoi vaatepalaseen, tehden siitä mytyn,
minkä huolellisesti sitoi nyörillä ja kätki olkipatjansa soppeen.
Loppupäivänä hän vaan hautoi mielessään tulevaisuudentuumia ja
kaihosi seuraavaa aamua. Mentyään levolle hän pysyi kauan hereillä,
voimatta irroittaa ajatuksiaan noista sadasta kultarahasta, jotka
hänellä oli patjan alla. Ja vielä nukuksissaankin hän niistä näki
unta. Päivän valjetessa hän nousi ja läksi nopeasti kulkemaan siihen
huvilaan, missä Lucia asui.
Vaikka Lucian vastenmielisyys puhua lupauksestaan ei ollenkaan ollut
vähentynyt, hän kuitenkin oli päättänyt tehdä itselleen pakkoa ja
ilmaista sen äidilleen tuossa keskustelussa, joka pitkäksi aikaa oli
oleva viimeinen.
Tuskin he olivat jääneet kahdenkesken, kun Agnese virkkoi, kasvot
vallan vilkastuneina ja puoliääneen, ikäänkuin läsnä olisi ollut
joku, jonka kuullen ei tahtonut puhua:
-- Minulla on sanottavana sinulle perin tärkeä asia.
Ja hän kertoi heidän osakseen tulleen odottamattoman onnen.
-- Jumala siunatkoon tuota herraa, virkkoi Lucia. Näin saatatte te
siis elää mukavasti ja tehdä hyvää jollekin toisellekin.
-- Kuinka! vastasi Agnese. Etkö älyä mitä kaikkea voimme tehdä näin
paljolla rahalla? Kuulehan; eihän minulla maailmassa ole mitään muuta
kuin sinä, kuin te molemmat piti sanomani; sillä siitäperin kuin
Renzo alkoi vakavasti puhua kanssasi, olen aina pitänyt häntä omana
poikanani. Kaikki riippuu vaan siitä, ettei hänelle ole tapahtunut
onnettomuutta, hän kun ei ole lähettänyt itsestään mitään tietoa.
Mutta pitääkö kaiken käydä onnettomasti? Toivokaamme, että ei. Minä
puolestani olisin kernaasti suonut, että luuni olisivat levänneet
synnyinseutuni maan povessa. Mutta nyt kun et sinä voi jäädä sinne
tuon konnan vuoksi, ja jo vaan ajatellessanikin, että tuo ilkiö olisi
niin lähellä minua, on tämä saattanut minut kotiseutuani inhoamaan,
ja teidän molempien kanssa minä asetun minne tahansa asumaan. Jo
kun olin päättänyt naittaa teidät molemmat, olin valmis seuraamaan
teitä vaikka maailman ääriin; enkä senjälkeen ole päätöstäni
muuttanut; mutta mitä olisi voinut tehdä ilman rahoja? Huomaa siis
nyt! Nuo muutamat rovot, jotka poikaparka niin suurella vaivalla
ja säästäväisyydellä oli koonnut on oikeus ottanut takavarikkoon.
Mutta korvaukseksi Herra on lähettänyt meille onnen. Kun siis Renzo
on keksinyt keinon lähettää meille sanan, onko elossa ja missä
elää, ja mitä tuumia hänellä on, tulen minä itse sinua noutamaan
Milanosta, aivan varmasti tulen. Takavuosina olisin epäröinyt lähteä
mokomalle matkalle; mutta vastoinkäymiset tekevät ihmisen varmemmaksi
ja kokeneemmaksi; olenhan jo käynyt Monzassa asti ja tiedän, mitä
matkustaminen merkitsee. Otan mukaani luotettavan miehen, jonkun
sukulaisen, esimerkiksi Alession Maggianicosta; sillä totta puhuen,
ei meidän kylässämme ole ainoatakaan siihen kykenevää miestä. Hänen
kanssaan lähden matkaan, tietysti me maksamme kulut; no ... kuuletko?
Mutta huomatessaan että Lucia ei käynyt iloiseksi, vaan sen sijaan
yhä alakuloisemmaksi, osoittaen ainoastaan ilotonta hellyyttä, Agnese
keskeytti puheensa ja virkkoi:
-- Mutta mikä sinun on? Etkö ole samaa mieltä kuin minä?
-- Äiti parka! huudahti Lucia, kietoen käsivartensa hänen kaulaansa
ja painaen kyynelten peittämät kasvonsa hänen poveaan vastaan.
-- Mikä sinun on? kysyi äiti uudelleen täynnä levottomuutta.
-- Minun olisi pitänyt sanoa se teille aikaisemmin, sanoi Lucia
kohottaen kasvojaan ja pyyhkien kyyneleitään. Mutta minulla ei ole
ollut siihen rohkeutta. Antakaa minulle anteeksi.
-- Mutta puhu toki!
-- En enää voi tulla tuon poloisen vaimoksi.
-- Kuinka? Kuinka?
Pää kumarassa, povi raskaasti hengittäen, itkien vaikeroimatta,
kertoen onnettomuutta, joka oli muuttamaton, Lucia ilmaisi tekemänsä
lupauksen. Ja pannen ristiin kätensä hän uudelleen pyysi äidiltään
anteeksi, että siihen asti oli pitänyt sitä salassa. Sitten hän
pyysi, ettei äitinsä kertoisi sitä kellekään ja että auttaisi häntä
täyttämään hänen lupaustaan.
Agnese oli hämmästynyt ja tyrmistynyt. Hän oli närkästymäisillään
tuosta tyttärensä vaiteliaisuudesta häntä kohtaan. Mutta tapauksen
vakavuus tukahutti hänen vihansa. Hän tahtoi soimata tyttärensä
menettelyä, mutta huomasi, että se samalla olisi ollut taivaan
soimaamista. Lisäksi vielä Lucia mitä vilkkaimmin värein kuvasi tuota
yötä, synkkää epätoivoansa, odottamatonta pelastusta, joiden välillä
oli selvästi ja juhlallisesti tehnyt lupauksensa.
Ja kuunnellessaan tätä surullista tarinaa, Agnesenkin mieleen
johtuivat monet esimerkit, joita usein oli kuullut kerrottavan, joita
itsekin oli kertonut tyttärellensä, jonkun lupauksen loukkaamisesta
johtuneista oudoista ja hirvittävistä rangaistuksista. Oltuaan siinä
hetken aikaa sanattoman hämmästyksen valloissa, hän virkkoi:
-- Ja mitä nyt aiot tehdä?
-- Nyt, tämä vastasi, Herra on siitä huolen pitävä, Herra ja Pyhä
Neitsyt. Olen antautunut heidän huostaansa. He eivät ole tähänasti
minua hylänneet, he eivät tule minua hylkäämään nyt, kun... Se armo,
jota Herralta itselleni rukoilen, ainoa armo sieluni pelastuksen
jälkeen, on, että hän antaisi minun palata teidän luoksenne; ja hän
on minulle sen suova, varmasti hän sen on suova. Tuona kauheana
päivänä ... noissa vaunuissa... Ah! kaikkein pyhin Neitsyt!... Nuo
miehet! ... kuka olisi voinut minulle sanoa, että he veivät minut
miehen luo, joka seuraavana päivänä saattoi minut teidän luoksenne?
-- Mutta miksi et heti puhunut siitä äidillesi? sanoi Agnese
osoittaen närkästystä, jota lievensi ystävällisyys ja sääli.
-- Antakaa minulle anteeksi; minulla ei ollut rohkeutta ... ja mitä
olisi hyödyttänyt surettaa teitä muutama päivä aikaisemmin?
-- Entä Renzo? virkkoi Agnese päätään pudistaen.
-- Oi, huudahti Lucia ja värähti äkkiä. En enää saa ajatella tuota
poloista. Näkeehän selvästi, ettei se ollut sallittu... Näkeehän
vallan selvästi, että Herra on tahtonut meidät toisistamme eroittaa.
Ja kuka tietää? ... mutta ei, ei, Jumala on varmaan suojellut häntä
vaaroilta, ja saattaa hänet vielä onnellisemmaksi ilman minua.
-- Kuitenkin, jatkoi äiti, ellet olisi lupauksellasi sitoutunut
ainaiseksi, ja ellei Renzolle ole sattunut mitään onnettomuutta, niin
olisin minä näiden saamieni rahojen avulla voinut järjestää kaiken.
-- Mutta olisimmeko koskaan saaneet noita rahoja, ellei minulla olisi
ollut kestettävänä tuo kauhea yö. Jumala on tahtonut, että kaikki
kävisi niinkuin on käynyt; tapahtukoon hänen tahtonsa!
Ja hänen äänensä tukehtui kyyneliin.
Kuultuaan tämän odottamattoman todistusperusteen Agnese vaipui
ajatuksiinsa. Muutaman hetken kuluttua Lucia tukehutti nyyhkytyksensä
ja virkkoi:
-- Nyt kun se kerran on tapahtunut, täytyy siihen alistua nöyrin
sydämin. Ja te, äitiparka voitte minua siinä auttaa, ensin
rukoilemalla taivasta onnettoman tyttärenne puolesta, ja sitten ...
täytyyhän tuon poloisen saada se tietää. Ajatelkaa te sitä, tehkää
minulle tämäkin rakkaudentyö, sillä te voitte sitä ajatella. Kun
saatte tietää, missä hän on, niin pyytäkää jotakin henkilöä hänelle
kirjoittamaan, antakaa toimeksi jollekin miehelle ... niin juuri
serkullenne Alessioile, joka on älykäs ja hyvänsuopa mies, onhan
hän aina tahtonut meidän parastamme, eikä hän asiasta puhu muille.
Pyytäkää häntä kirjoittamaan Renzolle, miten on käynyt, missä olen
ollut, miten olen kärsinyt, ja että Jumala on näin tahtonut, ja että
hän rauhoittuisi, ja etten minä koskaan, koskaan voi olla kenenkään
oma. Pyytäkää häntä taitavasti selittämään asiaa, huomauttamaan,
että olen tehnyt oikean lupauksen. Kunhan hän saa tietää, että olen
tehnyt lupauksen Neitsyt Marialle ... onhan hän aina ollut Jumalaa
pelkääväinen. Ja heti kun saatte hänestä tietoa, lähettäkää minulle
sana, että hän on terve; ja sitten ... ei teidän enää tarvitse antaa
minulle hänestä mitään tietoa.
Syvästi heltyneenä Agnese vakuutti tyttärelleen, että kaikki oli
tapahtuva hänen toivomuksensa mukaan.
-- Tahtoisin vielä sanoa teille toisen seikan, virkkoi Lucia; ellei
tuo miesparka olisi onnettomuudekseen ajatellut minua, ei hänen
olisi käynyt niin kuin on käynyt. Nyt hän harhailee maailmalla;
häneltä ovat katkaisseet tulevaisuuden, riistäneet häneltä kaiken,
mitä hän omisti, kaikki nuo säästöt, jotka hän oli tehnyt, tuo
onneton, tiedätte mitä varten ... ja meillä on niin paljon rahoja!
Oi, äiti! Kun Herra on lähettänyt meille näin runsaan siunauksensa,
ja kun piditte tuota poloista vallan omana lapsenanne ... niin
omana poikananne, niin jakakaa rahat kahtia ja antakaa toinen puoli
hänelle; Jumala ei varmaankaan tule meitä hylkäämään. Koettakaa
löytää tilaisuutta, joku luotettava henkilö, ja lähettäkää hänelle
nuo rahat; taivas tietää, kuinka suuresti hän kaiketi niitä tarvitsee!
-- No saatatpa sen uskoa, vastasi Agnese, että sen todella teen.
Poika parka! Luuletko minun olevan niin kiintyneen noihin rahoihin?
No niin, tulinhan kyllä tänne hyvin iloisena niistä. Mutta tietysti
lähetän ne hänelle, hänkin ... no niin, tiedän mitä tarkoitan;
epäilemättä rahat ilahuttavat sitä, joka niitä tarvitsee; mutta nämä
rahat eivät tule häntä lihoittamaan.
Lucia kiitti äitiään tästä pikaisesta ja anteliaasta auliudesta ja
osoitti niin suurta kiitollisuutta ja lämpöä, että se, joka häntä
silloin olisi havainnut, olisi tullut ajatelleeksi, miten hänen
sydämensä vielä oli kiintynyt Renzoon ehkä enemmän kuin hän itse
uskoi.
-- Ja mitä teen minä, vaimoparka, ilman sinua! sanoi Agnese,
vuorostaan hänkin itkien.
-- Ja minä ilman teitä, äiti rukka, vierasten luona, siellä kaukana
Milanossa... Mutta Herra on oleva molempien kanssa; hän kyllä sitten
sallii meidän liittyä yhteen. Kahdeksan tai yhdeksän kuukauden
kuluttua tulemme tapaamaan toisemme täällä. Ja sillä aikaa, ehkäpä
aikaisemminkin, toivon Hänen järjestäneen asiat parhain päin meille.
Jättäkäämme se Hänen tehtäväkseen. Tätä armoa tulen alati rukoilemaan
pyhältä Neitsyeltä. Jos minulla vielä olisi jotain hänelle
tarjottavaa, sen tekisin; mutta hän on niin täynnä armoa, että hän
sen antaa minulle lahjana.
Puhuttuaan tätä ja paljon muuta jotenkin samanlaista, ja vaihdettuaan
moneen kertaan surkuttelun ja rohkaisun, kaihon ja alistumisen
sanoja, kuten myös kehoituksia ja vakuutuksia salaisuuden
säilyttämiseen nähden, vuodattaen runsaita kyyneleitä ja toistamiseen
toisiaan syleillen, molemmat naiset erosivat toisistaan luvaten
toinen toiselleen, että tapaisivat toisensa viimeistään seuraavana
syksynä; tämän he tekivät, ikäänkuin tämän lupauksen täyttäminen
olisi riippunut yksinomaan heidän tahdostaan, ja kuten kuitenkin aina
on tavallista tuollaisissa tilaisuuksissa.
Kului pitkä aika, ennenkuin Agnese sai mitään tietoja Renzosta.
Häneltä ei saapunut kirjettä, eikä ketään sanantuojaa. Seudun ja
lähistön ihmisistä ei yksikään, jolta hän saattoi asiaa tiedustella,
voinut hänelle siitä sanoa enempää kuin mitä hän itse tiesi.
Eikä Agnese ollut ainoa, joka turhaan tiedusteli.
Kardinaali, joka ei suinkaan muodon vuoksi ollut sanonut naisparoille
aikovansa hankkia tietoja Renzo rukasta, olikin todella heti
kirjoittanut niitä saadakseen. Palattuaan tarkastusmatkaltaan
Milanoon, hän oli saanut vastauksen, jossa mainittiin, ettei kyseessä
olevasta henkilöstä oltu saatu mitään tietoa; tosin hän jonkun aikaa
oli oleskellut erään sukulaisensa talossa, missä ei ollut antanut
aihetta moittimiseen. Mutta eräänä aamuna hän oli kadonnut, eikä
tuo sama hänen sukulaisensa tietänyt, mihin hän oli joutunut, vaan
saattoi ainoastaan toistaa muutamia löysiä ja ristiriitaisia huhuja,
kuten, että tuo nuori mies muka oli värväytynyt soturiksi itäisille
Välimeren maille, että hän sitten muka oli lähtenyt Saksaan ja että
oli hukkunut kahlatessaan joen poikki; muuten kirjoitettiin, että
alati tavoiteltaisiin asiasta tietoja, ja että heti kun jotain varmaa
kuuluisi, se ilmoitettaisiin arvoisalle herra kardinaalille.
Myöhemmin nämä ja tämänkaltaiset huhut levisivät Lecconkin alueelle
ja tulivat luonnollisesti Agnesenkin korviin. Vaimoparka ponnisti
kaikki voimansa saadakseen selville, mikä näistä huhuista oli oikea
ja tunkeakseen niiden lähteille, mutta hänen ei koskaan onnistunut
löytää enempää kuin tuota: _niin sanotaan_, joka vielä tänään usein
saa riittää takaamaan monen seikan todenperäisyyttä. Joskus hänelle
tuskin oli kerrottu joku seikka, kun jo tuli toinen sanomaan, ettei
siinä ollut ollenkaan perää; sen sijaan tämä korvaukseksi kertoi
toisen yhtä oudon tarinan.
Kaikki vaan loruja. Tosiseikka oli seuraava: Milanon kuvernööri,
Italian sotaväen ylipäällikkö, Don Gonzalo Fernandez di Cordova, oli
tehnyt ankaran valituksen Venezian Milanossa olevalle lähettiläälle
siitä, että muuan rosvo, pahantekijä, murhien ja ryöstöjen
toimeenpanija, tuo kuuluisa Lorenzo Tramaglino, joka ollen oikeuden
käsissä oli kiihoittanut kapinaan, päästäkseen vapaaksi, että
tällainen mies oli vastaanotettu ja että häntä siedettiin Bergamon
alueella. Lähettiläs oli vastannut että asia oli hänelle tuiki
tuntematon, mutta että aikoi kirjoittaa Veneziaan ja pyytää niitä
selvityksiä, joita hänen ylhäisyytensä halusi.
Veneziassa oli periaatteena edistää ja rohkaista milanolaisten
silkinvalmistajien taipumusta siirtyä Bergamon alueelle ja
siis asettaa niin, että he siellä saavuttivat paljon etua ja
ennenkaikkea sen edun, jota ilman kaikki muu on mitätöntä, nimittäin
turvallisuuden. Kun kaksi voimakasta joutuu riitaan, olkoonpa riidan
aihe kuinka pieni tahansa, niin kolmas aina hyötyy jupakasta. Niinpä
Bortolo sai kaikessa hiljaisuudessa tiedon eräältä henkilöltä,
epätietoista keltä, ettei Renzon ollut turvallista oleskella sillä
seudulla, ja että hänen olisi parempi siirtyä johonkin toiseen
tehtaaseen, muuttaen nimensäkin joksikin aikaa. Bortolo ymmärsi
yskän, ei tehnyt vastahuomautuksia, riensi ilmoittamaan asian
serkulleen, kyyditsi hänet pois pikku vaunuissa, vei hänet toiseen
silkinkehruu-laitokseen, joka oli edellisestä noin viidentoista
Italian peninkulman päässä, ja esitti hänet Antonio Rivolta nimisenä
isännälle; tämäkin oli syntynyt Milanon valtiossa, ja oli Bortolon
vanhoja tuttavia. Vaikka ajat olivat vaikeat, ei tämä kieltäytynyt
vastaanottamasta työntekijää, jota asiaaymmärtävä kunnon mies
suositti rehellisenä ja taitavana. Kokeensa Renzo suoritti niin
hyvin, että isäntä saattoi olla täysin tyytyväinen pestaukseen.
Alussa hän tosin arveli, että tuo nuori mies kaiketi oli hieman
hajamielinen; häntä kun puhuteltiin nimeltä "Antonio", hän useinkaan
ei vastannut.
Vähän myöhemmin saapui Veneziasta Bergamon päällikölle
sävyisäntyylinen määräys hankkia ja antaa tietoa siitä, oliko
hänen piirissään, ja eritoten sillä seudulla senlaatuinen henkilö.
Päällikkö ryhtyi uutteriin toimenpiteisiin, jommoisia huomasi
haluttavan ja lähetti kielteisen vastauksen, mikä ensin saapui
Milanossa olevalle lähettiläälle, joka toimitti sen perille Don
Gonzalo Fernandez di Cordovalle.
Eipä sitten puuttunut uteliaita, jotka tahtoivat Bortololta tietää,
miksi tuo nuori mies ei enää ollut hänen luonaan, ja minne hän oli
lähtenyt. Edelliseen kysymykseen Bortolo vastasi:
-- Hän on yksinkertaisesti kadonnut! Päästäkseen eroon kaikkein
itsepintaisimmista kyselijöistä hän koetti eksyttää heidät pois
oikealta tolalta ja evästi heitä kutakin jollakin niistä uutisista,
mitkä yllä mainitsimme. Hän jakeli niitä kuitenkin epävarmoina
seikkoina, jotka itsekin muka oli kuullut kerrottavan ilman mitään
varmuuden takeita.
Mutta kun häneltä asiaa tiedusteltiin kardinaalin taholta, ilman että
tämän nimeä mainittiin, mutta hieman juhlalliseen ja salaperäiseen
tapaan, huomauttamalla, että kysely tapahtui ylhäisen henkilön
käskystä, Bortolon epäluulo heräsi entistään voimakkaampana ja hän
katsoi välttämättömäksi vastata kuten tavallisesti. Jopa hän, kun oli
kyseessä ylhäinen henkilö, antoi kaikki ne eri vastaukset, jotka oli
eri tilaisuuksissa yksitellen tekaissut.
Älköön kuitenkaan luultako, että Don Conzalon arvoinen mies olisi
persoonallisesti pitänyt vihaa vuoristolaistyömies raukkaan;
ei myöskään, että hän sattumalta olisi saanut tietoonsa Renzon
osoittamaa puuttuvaa kunnioitusta ja niitä uhmailevia sanoja, jotka
Renzo oli lausunut hänen kaulasta kahlehditusta maurilaiskuninkaasta,
minkä vuoksi hän olisi tahtonut harjoittaa kostoa; eikä, että
hän olisi Renzoa pitänyt niin vaarallisena henkilönä, että häntä
pakolaisenakin olisi pitänyt ajaa takaa, ja ettei hänen olisi
sallittu elää etäälläkään, kuten Rooman senaatti menetteli
Hannibaliin nähden. Don Gonzalolla oli liian paljon ja liian tärkeitä
asioita päässä, jotta olisi ottanut välittääkseen niin paljoa Renzon
asioista. Ja jos näytti siltä, kuin olisi hän niistä välittänyt,
se johtui omituisesta asianhaarojen yhtymästä, minkä tähden tuo
nuori miesparka tahtomattaan ja tietämättään mitä hienoimman ja
näkymättömän langan kautta joutui noiden liian lukuisien ja tärkeiden
tapahtumien yhteyteen.