Seuraavana päivänä Lucian kotikylässä ja koko Leccon alueella
ei puhuttu mistään muusta kuin hänestä, Nimittämättömästä,
arkkipiispasta ja eräästä toisesta henkilöstä, joka muuten oli
kovin mielissään siitä, että hänestä puhuttiin, mutta joka tässä
tilaisuudessa kernaasti olisi toivonut nimensä jäävän mainitsematta:
tarkoitamme Don Rodrigoa.
Tosin jo ennemminkin oltiin puhuttu hänen teoistaan; mutta
nämä olivat olleet hajanaisia, salaisia puheita. Ja oli ollut
välttämätöntä, että niistä keskustelevat henkilöt hyvin tunsivat
toisensa, voidakseen avoimesti kosketella sellaista kysymystä.
Eivätkä he silloinkaan lausuneet julki kaikkea, minkä tunsivat;
sillä yleensä kun ihmiset eivät puhellessaan ilman suurta vaaraa
voi päästää ilmoille paheksumistaan, ilmaisevat he sitä vähemmin,
pitävät sisällään täydelleen salassa mitä tuntevat, jopa tuntevatkin
sitä vähemmin. Mutta kukapa olisi tuona päivänä pidättäytynyt
tiedustelemasta ja pohtimasta näin suurta huomiota herättänyttä
tapausta, jossa niin selvästi ilmeni Jumalan sormi ja jossa kaksi
niin kuuluisaa henkilöä oli huomattavaa osaa näytellyt! Toisessa
heistä yhtyi hehkuva oikeudenrakkaus suureen vaikutusvaltaan; toisen
persoonassa näytti itse ilmetty väkivaltaisuus nöyrtyneen ja korskeus
luopuneen aseistaan ja masentuvan. Tällaisiin henkilöihin verrattuna
Don Rodrigo kutistui jotenkin pieneksi. Silloin kaikki älysivät,
mitä tiesi viattoman olennon kiusaaminen siinä tarkoituksessa, että
se häväistäisiin, että sitä ahdistettaisiin niin häpeämättömän
uutterasti, niin hurjan raivokkaasti, niin innoittavan salakavalasti.
Tässä tilaisuudessa muisteltiin useita muitakin tuon herran urotöitä;
ja jokaisesta niistä kukin avoimesti lausui mielipiteensä, kaikki
saaden yleisestä yksimielisyydestä rohkeutta. Liikkui yleinen
puheen surina, yleinen kuiskailu; kuitenkin asianomaisen korvan
kuulemattomissa, sillä hänellä oli vielä joukko palkkalaisrosvoja
ympärillään.
Melkoinen osa yleistä vihaa kohdistui myös Don Rodrigon ystäviin
ja imartelijoihin. Pormestarikin maalattiin räikein värein, sillä
olihan hän aina ollut kuuro, sokea ja mykkä tuon tirannin teoille;
mutta tämäkin tehtiin tarpeellisen matkan päässä; hänellä tosin ei
ollut rosvoja, mutta oli sensijaan oikeudenpalvelijansa. Tohtori
Juonittelijaa, jolla ei ollut käytettävänään muuta kuin kielensä ja
vehkeensä, ja muita hänen arvoisiaan vähempiväkisiä imartelijoita
ei yhtä paljoa kursailtu. Heitä osoitettiin sormella ja katseltiin
mulkoilevin silmin, niin että he pitivät soveliaana jonkun aikaa
pysyä poissa julkisista paikoista.
Don Rodrigo, jonka tämä tavaton, päiväkausien ja hetkien odotuksen
jälkeen vallan toisenlaiseksi muodostunut tieto oli salaman tavoin
lamaan iskenyt, piili kätyreidensä kanssa palatsissaan kaksi päivää
sappeaan purkaen; kolmantena päivänä hän matkusti Milanoon. Jospa
ei olisi ollut muuta kuin häntä vastaan kohonnut julkinen murina,
hän kenties, asioiden kehityttyä näin pitkälle olisi vasiten jäänyt
sitä uhmailemaan, jopa olisi jonkun kaikkein rohkeimman suhteen
tuonut esiin peloittavan esimerkin; mutta seikka, mikä saattoi hänet
pötkimään tiehensä oli se varma tieto, että kardinaali suuntasi
kulkunsa näillekin seuduille.
Kreivi-setä, joka koko tästä jutusta ei tietänyt enempää kuin minkä
kreivi Attilio hänelle oli sanonut, olisi epäilemättä halunnut,
että Don Rodrigo sellaisessa tilaisuudessa olisi esiintynyt
huomattavimpana isäntänä, loisteliaimman vastaanoton toimeenpanijana.
Jokainen helposti älyää, miten tämä olisi voinut käydä laatuun.
Tuo vanha mies olisi sitä vaatinut ja olisi halunnut asiasta
yksityiskohtaisia tietoja; sillä olisihan se ollut oivallinen
tilaisuus näyttää, missä kunniassa hänen perhettään piti tuollainen
ensiluokkainen arvohenkilö. Päästäkseen näin pulmallisesta tilasta
Don Rodrigo eräänä aamuna nousi ennen aurinkoa, istuutui vaunuihin
Harmaan kanssa, ja muita bravoja vaunujen sisällä, edessä ja takana.
Ja annettuaan määräyksen, että muut palvelijat tulisivat jälessä, hän
läksi pakolaisen tavoin, kuin -- sallittakoon meidän hieman kohottaa
henkilöitämme vertaamalla kuuluisuuksiin -- kuin Catilina Roomasta,
uhkuen kiukkua ja vannoen pian palaavansa vallan toisenryhtisenä
toimeenpanemaan kostoansa.
Tällävälin kardinaali jatkoi matkaansa ja tarkasti joka päivä uutta
Leccon piirissä sijaitsevaa seurakuntaa. Sinä päivänä, jolloin
hänen oli määrä saapua Lucian kotikylään, suuri osa asukkaita jo
oli lähtenyt liikkeelle maantielle häntä vastaanottamaan. Kylän
rajalle, vallan Agnesen ja Lucian asunnon kohdalle, oli rakennettu
kunniaportti, joka oli pystyhirsistä ja poikkipuista tehty, peitetty
oljilla ja sammalilla, koristettu mäkipaatsaman ja rautatammen
oksilla, joiden lomitse punaiset marjat pistivät esiin. Kirkon
etusivu oli somistettu värillisillä verhoilla. Joka ikkunasta riippui
vuoteenpeitteitä ja raiteja sekä lasten kapalovöitä, järjestettyinä
kukkaisköynnösten tavoin, sanalla sanoen, oli tehty, mitä oli voitu,
jonkun juhlallisen ylellisyysvaikutelman aikaansaamiseksi.
Illan suussa, jolloin kardinaalin oli tapana saapua, kaikki kotia
jääneet -- vanhuksia, naisia ja suurimmaksi osaksi lapsia -- hekin
läksivät häntä vastaan, osaksi jonossa, osaksi ryhmittäin, Don
Abbondion etunenässä; tämä hengenmies oli synkkä keskellä juhlaa,
sillä häntä huumasi hälinä, vaivasi väkijoukon tunkeileminen edessä
ja takana, niin että se, kuten hän itsekseen toisti, pani hänen
päänsä vallan pyörälle. Lisäksi häntä vaivasi salainen pelko, että
naiset olivat voineet lörpötellä ja että hänen voisi olla pakko tehdä
tiliä tuosta vihkimis-seikkailusta.
Silloin ilmestyi äkkiä kardinaali, tai oikeammin väkijoukko, jonka
keskellä hän istui kantotuolissaan, seurueensa ympäröimänä; kaikesta
tästä ei saattanut nähdä muuta kuin merkin ilmassa, nimittäin päiden
yläpuolella sen ristin huipun, jota muulin selässä ratsastava
kappalainen kantoi.
Don Abbondion takana kulkevat kyläläiset syöksyivät epäjärjestyksessä
eteenpäin yhtyäkseen toiseen joukkoon. Ja Don Abbondio sanoi kolme
tai neljä kertaa:
-- Sävyisästi, järjestyksessä, mitä nyt teette?
Sitten hän kääntyi vallan närkästyneenä ja mutisi lakkaamatta:
-- Täydellinen sekasorto, täydellinen sekasorto.
Senjälkeen hän meni kirkkoon, se kun vielä oli tyhjä ihmisistä, ja
jäi sinne odottamaan.
Kardinaali eteni, jaellen kädellään siunausta ja vastaanottaen sitä
ihmisten huulilta, joita hänen seurueensa vaivoin sai tunkeilusta
pidätetyiksi. Lucian kotiseutulaisina nämä ihmiset olivat tahtoneet
valmistaa kardinaalille tavattomat vastaanottajaiset. Mutta tämä
ei ollut helppoa, ihmiset kun kaikkialla, minne kardinaali tuli,
tekivät minkä suinkin voivat. Jo hänen arkkipiispan toimensa
alussa, kun hän juhlallisesti oli kulkenut sisälle tuomiokirkkoon,
oli tungos hänen ympärillään ollut niin suuri, että henkensä oli
ollut vaarassa; ja muutamat hänen lähellään olevat aatelismiehet
olivat paljastaneet miekkansa pidättääkseen väkeä tunkemasta
eteenpäin. Tämän ajan tavoissa siis oli niin paljon säännötöntä ja
väkivaltaista, että piispan kunnioittamisessa ja kunnianosoitusten
hillitsemisessä kirkossa täytyi melkein turvautua väkivaltaisuuksiin.
Ja tämä suojelus ei kenties olisi riittänyt, ellei juhlamenojen
yli- ja aliohjaaja, kaksi jänteväjäsenistä ja -mielistä pappia, olisi
kohottanut häntä käsivarsilleen ja käsivoimin kantanut häntä kirkon
ovelta aina pääalttarin eteen.
Hänen sittemmin toimeenpanemillaan monilukuisilla
piispantarkastus-retkillään hän saattoi liioittelematta pitää
sisäänastumistaan kirkkoon papillisen virkansa vaivaloisimpina
tehtävinä, jopa joskus kestäminään vaaroina.
Tähänkin kirkkoon hän vaivoin astui sisälle. Hän pääsi alttarille ja
siellä hän, rukoiltuaan hetken, tapansa mukaan piti läsnäolijoille
pienen puheen rakkaudestaan heihin, harrastuksestaan heidän
menestykseensä ja miten heidän tuli valmistua seuraavan päivän
jumalanpalvelukseen. Sitten hän vetäytyi pappilaan ja pyysi muiden
keskustelujen ohella tietoja Renzosta. Don Abbondio sanoi, että tämä
oli hieman vilkas, itsepäinen ja kiivas nuori mies. Mutta kun hänelle
oli asetettu yksityiskohtaisia ja tarkempia kysymyksiä, oli hänen
pakko vastata, että Renzo oli kunnon mies ja ettei voinut käsittää,
miten hän Milanossa oli tehnyt kaikki ne pirulliset teot, joista
häntä syytettiin.
-- Mitä tulee tuohon nuoreen naiseen, huomautti kardinaali, niin
luuletteko tekin, että hän nyt vaaratta saattaa palata asumaan
kotonaan?
-- Tällä hetkellä hän kyllä voi palata, vastasi Don Abbondio, ja
jäädä, jos tahtoo. Sanon tällä hetkellä, hän sitten huoaten lisäsi,
sillä olisi tarpeellista, että Teidän Kunnian-arvoisuutenne alati
olisi täällä tai lähistössä.
-- Herra on aina lähellä meitä, virkkoi kardinaali. Muuten on
aikomukseni saattaa hänet turviin.
Ja heti hän käski seuraavana aamuna varhain lähettämään kantotuolin
turvajoukon saattamana noutamaan molempia naisia.
Don Abbondio poistui vallan tyytyväisenä siitä, että kardinaali oli
puhunut hänelle molemmista kihlautuneista, vaatimatta häntä tilille
vihkimisen kiellosta.
-- Hän ei siis tiedä mitään, hän sanoi itsekseen. Agnese on pitänyt
suunsa: mikä ihme! Tosin he vielä tulevat toisensa kohtaamaan. Mutta
annanpa hänelle sitä ennen toisen ohjeen, totisesti sen teen.
Tuo miesparka ei tietänyt, ettei Federigo ollut kosketellut tätä
kysymystä sentähden, että hänen aikomuksensa oli puhua siitä hänen
kanssaan pitkälti, sopivampana hetkenä, ja että kardinaali, ennenkuin
antoi hänelle ansaitun palkan, tahtoi kuulla hänenkin perusteensa.
Mutta kunnon hengenmiehen huolenpito Lucian turvaamisesta oli
turha; senjälkeen kuin kardinaali oli poistunut hänen luotaan, oli
tapahtunut seikkoja, jotka meidän on kertominen.
Niinä muutamina päivinä, jotka molempien naisten tuli viettää
räätälin vieraanvaraisessa talossa olivat he, mikäli mahdollista,
kumpikin palanneet tavallisiin askareihinsa. Lucia oli heti pyytänyt
työtä; ja samoin kuin luostarissa, hän täälläkin lakkaamatta ompeli,
piiloittuneena pikkuhuoneeseen, kaukana uteliailta katseilta. Agnese
osaksi käveli ympäristössä, osaksi teki paikkaustyötä tyttärensä
seurassa. Heidän puheensa olivat sydämellisen herttaisia, mutta
samalla ylen surumielisiä. Molemmat olivat valmiit eroon; sillä eihän
karitsa voinut palata sudenpesän läheisyyteen. Mutta milloin ja miten
oli tämä ero päättyvä?
Tulevaisuus oli synkkä ja arvaamaton; varsinkin toiselle heistä.
Kuitenkin Agnese mielessään tuuditteli onnellisen ratkaisun
mahdollisuutta: pitihän Renzon lopulta, ellei hänelle ollut
tapahtunut mitään onnettomuutta, antaa tietoa itsestään, ja jos
hän oli löytänyt työtä ja saanut paikan, jos -- ja miksi sellaista
edes epäillä -- hän lujasti piti lupauksensa, miksi eivät voisi
siirtyä asumaan hänen luoksensa? Tällaisista toiveista hän alinomaa
puhui tyttärelleen; on vaikeata sanoa, tunsiko tämä enemmän
tuskaa kuunnellessaan kuin vastatessaan. Suuren salaisuutensa
hän yhä vaan oli säilyttänyt sydämeensä kätkettynä. Tosin häntä
vaivasi se tietoisuus, että petti niin hyvää äitiä; mutta häntä
pidätti vastustamattomasti häpeä ja useat yllä mainitsemamme eri
epäilykset, ja niin hän lykkäsi tunnustuksensa päivästä päivään.
Hänen tulevaisuudentuumansa olivat vallan erilaiset kuin äidin, tai
oikeammin sanoen, hänellä ei niitä ollut ollenkaan. Hän oli kokonaan
antautunut Kaitselmuksen johtoon. Hän koetti sentähden joko jättää
puheenaineen tai kääntää sen toiselle tolalle, tai sanoi yleisin
lausein, ettei enää toivonut eikä halunnut mitään maallista asiaa,
paitsi että pian saisi yhtyä äitiinsä. Usein kyynelet pelastaen
ilmestyivät sanojen asemesta.
-- Tiedätkö, miksi näet asiat tuossa valossa? kysyi Agnese;
sentähden, että olet paljon kärsinyt, ja ettet usko asioiden voivan
kääntyä parhaiten päin. Mutta anna Herran vallita ... ja jos ...
kunhan vaan pilkistää esiin valonsäde, pienikin toivon kipinä!
silloin voit minulle sanoa, etkö enää ajattele mitään.
Lucia syleili äitiään ja itki.
Muuten oli heidän ja talonväen välillä heti syntynyt vilpitön
ystävyys. Ja missä sellaista voisikaan syntyä, ellei hyväntekijäin
ja hyvänteon vastaanottajain välillä, kun sekä edelliset että
jälkimäiset ovat hyviä ihmisiä. Agnese pakinoitsi tuntikaudet
erityisesti emännän kanssa. Räätäli hieman huvitti heitä tarinoillaan
ja siveellisillä kertomuksillaan, ja etenkin päivällispöydässä
hänellä aina oli jotain hauskaa kerrottavaa Buovo d'Antonasta[36] tai
erämaan erakoista.
Lähellä tätä kylää asui maatilallaan muuan ylhäissukuinen pariskunta;
Don Ferrante ja Donna Prassede -- sukunimi on tässäkin kohdin, kuten
tavallisesti, jäänyt lähdeteoksemme kirjoittajan kynään. Rouva
Prassede, vanha aatelisnainen, oli hyvin taipuvainen hyvää tekemään:
epäilemättä kaunein ammatti, mitä ihminen voi harjoittaa, mutta jonka
voi tärvellä yhtä hyvin kuin kaikki muutkin ammatit. Voidakseen tehdä
hyvää, täytyy se tuntea; emmekä voi sitä tuntea, kuten on laita
kaikkien muidenkin seikkojen tässä maailmassa, muuten kuin keskellä
intohimojamme arvostelukykymme ja käsitteiden avulla, joiden laita
useinkin on niin ja näin.
Käsitteisiinsä Donna Prassede suhtautui siten, kuin sanotaan olevan
soveliainta suhtautua ystäviinsä: nimittäin, että niitä hänellä oli
harvoja, mutta että hän noihin harvoihin oli suuresti kiintynyt.
Näiden harvojen käsitteiden joukossa olivat enimmät nurinkurisia;
ja nämä eivät suinkaan olleet hänelle vähimmin rakkaat. Sattui
sentähden, että hän kuvitteli hyväksi seikkaa, joka ei ollutkaan
hyvä, että valitsi keinoja, jotka pikemmin johtivat päinvastaiseen
päämäärään kuin mitä hän tavoitteli, tai että katsoi luvallisiksi
keinoja, jotka eivät ollenkaan olleet luvallisia, ja paljo muita
samanlaisia seikkoja, jotka voivat sattua ja sattuvatkin jokaiselle,
parhaillekin. Mutta Donna Prassedelle tämä sattui liiankin usein, ja
sangen usein kaikki samalla kertaa.
Kuultuaan puhuttavan Lucian kuuluisasta seikkailusta ja kaiken
mitä tällöin kerrottiin tästä nuoresta naisesta, Donna Prassede
tuli uteliaaksi nähdä hänet; ja hän lähetti vaunut ynnä vanhan
uskotun palvelijan noutamaan äitiä ja tytärtä. Lucialle asia oli
vastenmielinen ja hän pyysi räätäliä, joka oli tullut tapausta
ilmoittamaan, keksimään jotain veruketta. Niin kauan kuin oli
ollut kysymys huomaamattomista henkilöistä, jotka olivat halunneet
tutustua ihmeen matkaansaaneeseen nuoreen neitoseen, räätäli oli
kernaasti tehnyt hänelle tämän palveluksen; mutta kysymyksessä
olevassa tapauksessa kieltäytyminen olisi hänen mielestään tuntunut
loukkaukselta. Hän näytti niin monta eri elettä, huudahti niin
moneen kertaan ja puhui niin paljon: eihän voinut siten menetellä,
olihan se ylhäinen perhe, ettei aatelisille koskaan saa sanoa ei,
että tuo saattoi olla heidän onnensa, ja että Donna Prassede, kaiken
muun lisäksi oli hurskas nainen -- sanalla sanoen niin paljon, että
Lucian oli pakko myöntyä, varsinkin kun Agnese säesti kaikkia näitä
perusteita toistamalla:
-- Epäilemättä, epäilemättä!
Kun he olivat saapuneet ylhäisen naisen eteen, tämä otti heidät
erittäin ystävällisesti vastaan ja onnitteli heitä hartaasti;
hän kyseli, neuvoi, tehden kaiken jonkunmoisella synnynnäisellä
ylemmyydellä, jota kuitenkin lievensivät niin monet ystävälliset
puheet, niin harras huolenpito ja jota höysti niin hurskas mieliala,
että Agnese melkein heti ja Lucia hieman myöhemmin alkoivat tuntea
itsensä vapaiksi tuosta painostavasta kunnioituksen tunteesta,
minkä heissä alussa oli herättänyt ylhäisen naisen läsnäolo; jopa
he huomasivat hänessä jotakin puoleensavetävää. Lyhyesti: kun Donna
Prassede oli kuullut, että kardinaali oli ottanut hankkiakseen
Lucialle turvapaikan, niin hän hartaasti haluten edesauttaa ja ehtiä
edelle tätä hyvää tarkoitusta, tarjoutui ottamaan tämän nuoren naisen
taloonsa, missä hänellä ei tulisi olemaan mitään muuta työtä kuin
ompelemista, silitystä tai kehruuta. Ja hän lisäsi antavansa tästä
tiedon kardinaalille.
Paitsi selvää ja välitöntä hyvää, mitä sellainen teko sisälsi,
Donna Prassedella oli mielessään toinen, kenties tärkeämpikin,
kuten arveli: saattaa oikealle tolalle eksynyt sielu ja johdattaa
oikealle tielle henkilö, joka sitä suuresti tarvitsi. Sillä heti kun
oli kuullut ensi kerran puhuttavan Luciasta, hän oli heti saanut
sen vakaumuksen, että naisessa, joka oli voinut mennä kihloihin
tyhjäntoimittajalle, kapinoitsijalle, sanalla sanoen pahantekijälle,
välttämättömästi täytyi piillä salainen pahe. -- Sano minulle kenen
kanssa seurustelet, niin minä sanon kuka olet. -- Lucian käynti oli
Donna Prassedessa vahvistanut tätä vakaumusta. Pohjaltaan hän kyllä
tuntui hänestä hyvältä tytöltä; mutta muuten oli hänessä koko lailla
moittimisenkin varaa.
Tuo pikku kumarassa oleva pää, tuo leuka, joka aina oli kiinni
rinnassa, tuo tapa olla vastaamatta tai vastata lyhyesti tai kuin
pakosta -- kaikki tämä kyllä saattoi olla kainouden merkkejä;
mutta se tiesi myös kovaa itsepäisyyttä; ei ollut vaikeata arvata,
että tuolla pikku päällä oli omat tuumansa. Lisäksi tuo alituinen
punastuminen, nuo tukahdetut huokaukset ... ja sitten nuo suuret
silmät, joista Donna Prassedella ei ollut mitään hyvää ajatusta. Hän
piti ilmeisen selvänä, ikäänkuin olisi kuullut sen varmalta taholta,
että kaikki Lucian kärsimykset olivat taivaan lähettämä rangaistus
hänen ystävyydestään tuohon pahantekijään ja samalla varoitus
kokonaan eroamaan hänestä; ja näin ollen hän päätti olla avullisena
näin hyvän päämäärän saavuttamisessa. Sillä, kuten hän usein
mainitsi toisille ja itselleen, oli hänen päätehtävänään edesauttaa
taivaan tahtoa; mutta usein hän pahasti erehtyi, pitäessään omia
aivojaan taivaana. Kuitenkin hän visusti varoi tästä toisesta
aikomuksestaan, josta olemme puhuneet, hiiskumasta sanaakaan. Yksi
hänen periaatteitaan oli se, että kun tahtoo ihmisille tehdä hyvää,
useimmissa tapauksissa on kaikkein tärkeintä, ettei siitä ilmaise
yhtään mitään.
Äiti ja tytär katsoivat toisiinsa. Koska tuskallinen ero kuitenkin
oli välttämätön, tarjous tuntui kummastakin varsin hyväksyttävältä,
varsinkin kun ottivat huomioon, että tämä maatila oli niin lähellä
heidän kyläänsä. Ja jos asia onnistuisi huonosti, he voisivat kukin
taholtaan lähteä liikkeelle ja tavata toisensa lähikylässä. Luettuaan
toinen toisensa katseesta suostumuksen, nämä molemmat naiset
kääntyivät Donna Prasseden puoleen kiittäen häntä tavalla, joka
tietää tarjouksen hyväksymistä. Aatelisrouva toisti kohteliaisuutensa
ja lupauksensa ja sanoi pian lähettävänsä heille kirjeen annettavaksi
kardinaalille.
Kun molemmat naiset olivat lähteneet, Donna Prassede kirjoitutti
tuon kirjeen Don Ferrantella, jota hän, tämä kun oli kirjailija,
mistä tarkemmin puhumme sopivan tilaisuuden tarjoutuessa, tärkeissä
tapauksissa käytti kirjurinaan. Nyt oli sellainen kyseessä, Don
Ferrante pani parastaan ja antoi sitten sepustuksensa puolisonsa
kopioida, teroittaen hänen mieleensä huolellisen oikeinkirjoituksen
tärkeyttä; tämä oli yksi hänen tutkimiaan seikkoja ja niitä harvoja,
jotka olivat hänen määrättävissään talossa. Donna Prassede kopioitsi
mitä huolellisimmin ja lähetti kirjeen räätälin taloon.
Tämä tapahtui kaksi tai kolme päivää aikaisemmin kuin kardinaali
lähetti kantotuolin noutamaan naisia heidän kotikyläänsä.
Saavuttuaan perille nämä poikkesivat pappilaan, missä oleskeli
kardinaali, joka ei vielä ollut lähtenyt kirkkoon. Oli annettu
määräys heti viemään heidät sisälle; ja kappalainen, joka ensiksi
näki heidät, pani tämän määräyksen viipymättä täytäntöön eikä
pidättänyt heitä kauempaa kuin mitä oli välttämättömästi tarpeellista
lyhyesti neuvoakseen heille mitä menoja heidän tulisi noudattaa
esiintyessään kardinaalin edessä, ja mitä arvonimiä heidän piti
hänelle antaa; tätä kappalaisella oli tapana tehdä joka kerta, kun
se salaisesti kävi päinsä. Tuosta miehestä oli alituinen kiusa nähdä
sitä epäjärjestystä, joka tässä suhteessa vallitsi kardinaalin
ympärillä.
-- Kaikki tämä -- näin hänellä oli tapana sanoa muille talon
henkilöille -- kaikki tämä johtuu tuon erinomaisen miehen
liiallisesta hyvyydestä, hänen alentuvasta tuttavallisuudestaan.
Ja hän kertoi miten useammin kuin kerran omin korvin oli kuullut
hänen Kunnian-arvoisuudelleen vastattavan:
-- Niin, herra, ja: ei, herra!
Kardinaali sinä hetkenä paraikaa keskusteli Don Abbondion kanssa
seurakunnan asioista, niin ettei tällä ollut itsellään tilaisuutta,
kuten olisi tahtonut, antaa ohjeitaan naisille. Ainoastaan
kulkiessaan heidän ohitsensa silloin kun astui ulos huoneesta
ja naiset kävivät sisälle, hän saattoi luoda heihin katseen
osoittaaksensa, että oli tyytyväinen heihin ja että he rehellisesti
jatkaisivat vaiteliaisuuttaan.
Kun kohtelias vastaanotto oli tapahtunut toiselta puolen, ja ensi
kumarrukset suoritettu toiselta, Agnese otti esille povestaan tuon
kirjeen ja ojensi sen kardinaalille sanoen:
-- Sen on lähettänyt Donna Prassede, joka sanoi hyvin tuntevansa
Teidän Korkea-arvoisuutenne, ja tuntevathan tietysti kaikki ylhäiset
herrasväet toisensa. Kun olette lukenut, saatte nähdä.
-- Hyvä, virkkoi Federigo, luettuaan kirjeen ja imettyään esille
mehun Don Ferranten kaunopuheisuuden kukkasista. Hän tunsi tuon
perheen tarpeeksi tietääkseen, että Luciaa sinne oli kutsuttu
hyvässä tarkoituksessa, ja että hän siellä olisi varma sortajansa
väijytyksistä ja väkivaltaisuuksista. Mikä mielipide hänellä oli
Donna Prasseden henkisistä lahjoista, siitä ei meillä ole mitään
varmaa tietoa. Todennäköisesti tämä nainen ei ollut se henkilö, jonka
hän olisi valinnut tätä tarkoitusta varten. Mutta, kuten olemme
sanoneet tai viitanneet toisessa kohdassa, ei ollut hänen tapansa
muuttaa ja korjata toisten toimittamia seikkoja.
-- Alistukaa levollisina tähänkin eroon ja epävarmuuteen, jossa
olette, hän sitten lisäsi. Luottakaa siihen, että se pian loppuu,
ja että Herra on ohjaava asiat siihen päätökseen, johon hän näyttää
niitä suunnanneen. Mutta pitäkää varmana, että se, minkä hän tahtoo,
on parasta teille.
Hän lausui erityisesti Lucialle toisia lohdutuksen sanoja, rohkaisi
uudelleen molempia, siunasi heitä ja antoi heidän mennä.
Tuskin olivat he astuneet maantielle, kun heidät ympäröi joukko
ystäviä ja ystävättäriä, melkein koko kylän väki, joka heitä
odotti ja joka riemukulussa saattoi heidät kotia. Kaikki naiset
kilvan onnittelivat, valittivat, kyselivät; ja jokainen ilmaisi
mielipahaansa kuullessaan, että Lucian oli määrä lähteä pois
seuraavana päivänä. Miehet tarjosivat kilvan palvelustaan. Jokainen
tahtoi seuraavana yönä seisoa vartijana Agnesen majan edessä. Tämän
seikan johdosta tekijämme katsoo tarpeelliseksi tekaista sananparren:
Jos tahdot monelta apua, menettele niin, ettet tarvitse sitä
keneltäkään.
Näin runsaat ystävyydenosoitukset hämmensivät ja saattoivat
vallan ymmälle Lucian. Mutta pohjaltaan ne hänelle tekivät hyvää,
haihduttaen hieman ajatuksia ja muistoja, jotka liiaksikin, keskellä
tätä hälinää sukelsivat esiin hänen mielessään hänen astuessaan
tuon kynnyksen yli, mennessään sisälle noihin pikku huoneisiin ja
nähdessään kunkin esineen.
Kirkonkellon soidessa, joka julisti uskonnollisten juhlamenojen
alkua, kaikki lähtivät liikkeelle kirkolle päin, ja tämä oli kotia
palanneille naisille uusi voittokulku.
Kun kirkkomenot olivat lopussa, Don Abbondio, joka oli rientänyt
katsomaan, oliko Perpetua hyvin varustanut kaikki päivällisiksi,
sai kutsun tulla kardinaalin luo. Hän kiiruhti ylhäisen vieraansa
huoneeseen, joka antoi hänen tulla vallan lähelle.
-- Herra pastori, hän alkoi; ja nämä sanat hän lausui tavalla, joka
pani älyämään, että ne olivat pitkän ja vakavan puheen alku: Herra
pastori, miksi ette vihkinyt avioliittoon tuota Lucia parkaa ja hänen
sulhastansa?
-- Tänä aamuna nuo naiset siis ovat puhuneet suunsa puhtaaksi,
ajatteli Don Abbondio. Ja hän vastasi soperrellen:
-- Teidän Korkea-arvoisuutenne on epäilemättä kuullut puhuttavan
niistä selkkauksista, jotka ovat syntyneet tässä asiassa. Se oli
niin sekavaa, ettei siitä vielä tänäänkään saa selvää. Teidän
Korkea-arvoisuutenne saattaa siitäkin tehdä johtopäätöksensä, että
tuo nuori nainen on päässyt tänne niin monen onnettoman selkkauksen
jälkeen ainoastaan kuin ihmeen kautta, ja että tuo nuori mies,
toisenlaisten selkkauksien jälkeen on paikassa, josta ei kukaan tiedä
mitään.
-- Minä kysyn, jatkoi kardinaali, onko totta, että te ennen kaikkia
noita tapahtumia, olette kieltäytynyt toimittamasta vihkimistä,
silloin, kun teitä oli pyydetty sitä tekemään määräpäivänä, ja
lisäksi miksi olette kieltäytynyt?
-- Todellakin ... jos Teidän Korkea-arvoisuutenne tietäisi ... mitä
uhkauksia ... mitä hirvittäviä käskyjä sain olla puhumatta...
Ja hän keskeytyi siinä näyttäen kunnioittavasti tarkoittavan, ettei
ollut hienotunteista kysellä enempää.
-- Mutta, sanoi kardinaali, ääni ja ilme tavallista vakavampana:
Teidän piispanne velvollisuutensa mukaisesti ja puolustukseksenne
tahtoo tietää teiltä, miksi ette tehnyt sitä, mikä säädösten
mukaisesti oli velvollisuutenne.
-- Teidän Kunnian-arvoisuutenne, sanoi Don Abbondio, nöyränä
tekeytyen vallan pieneksi; enhän minä ollenkaan tahtonut sanoa...
Mutta minusta tuntui, että, kun on kysymys näin sekavista, näin
vanhoista ja korjaamattomista asioista, olisi turhaa niitä jälleen
penkoa. Kuitenkin, sanon minä, kuitenkin... Tiedän, ettei Teidän
Korkea-arvoisuutenne tahdo turmioon syöstä kirkkoherra parkaansa.
Sillä, nähkääs, Teidän Kunnian-arvoisuutenne ei saata olla
kaikkialla, ja minä olen täällä vaaralle alttiina... Mutta kun
käskette, minä sanon, minä sanon kaiken.
-- Sanokaa; enhän muuta tahdo kuin tietää, että te olette syytön.
Silloin Don Abbondio alkoi kertoa surullista tarinaa. Mutta hän jätti
mainitsematta päähenkilön nimen ja asetti sen sijalle: ylhäisen
herran, uhraten varovaisuudelle kaiken sen vähäisen, minkä tämä
pulmallinen tila salli.
-- Eikö teillä ollut mitään muuta vaikutinta? kysyi kardinaali Don
Abbondion lopetettua.
-- Mutta ... kenties en ole osannut kyllin selvästi tuoda
esiin ... huomautti Don Abbondio. Hengen uhalla minut kiellettiin
tuota vihkimistä toimeenpanemasta.
-- Ja onko tämä mielestänne riittävä syy laiminlyödä selvää
velvollisuuttanne?
-- Olenhan aina koettanut täyttää velvollisuuteni, silloinkin, kun se
on tuottanut minulle paljon vaivaa, mutta kun on henki kysymyksessä...
-- Ja kun astuitte kirkon palvelukseen, sanoi Federigo, ääni vielä
vakavampana, täyttääksenne tätä virkaanne, menikö kirkko takuuseen
hengestänne? Onko se teille taannut, että nuo täyttääksenne ottamanne
virkatehtävät jättäisivät teitä vapaaksi kaikista vastuksista,
kaikista vaaroista? Vai sanoiko kirkko teille, että siinä, missä
vaara loppuu, alkaa velvollisuus? Eikö se nimenomaan sanonut
teille päinvastaista? Eikö se teille ilmoittanut lähettävänsä
teidät karitsana susien pariin? Ettekö tietänyt, että on olemassa
väkivaltaisia ihmisiä, joille ei saattaisi olla mieluisaa se, mikä
teidän on käsketty toteuttaa? Tokko Hän, joka on antanut meille
oppimme ja esimerkin, ja jonka esikuvan mukaan annamme itseämme
mainita ja itse itseämme mainitsemme paimeniksi, astuessaan
maan päälle tehtäväänsä toteuttamaan asetti ehdokseen henkensä
turvallisuuden? Ja tarvitsiko hän pyhää voitelua, käsien päällepanoa
ja papillista välitystä pelastaakseen ja säilyttääkseen sitä muutaman
päivän kauemmin täällä maan päällä ihmisrakkauden ja velvollisuuden
täyttämisen kustannuksella? Maallinen elämä yksinään riittää
synnyttämään tätä hyvettä, neuvomaan tätä oppia. Mitä sanonkaan! Mikä
häpeä! Maailma itse sen opin kieltää: maailmakin säätää lakinsa,
jotka määräävät hyvän ja pahan; silläkin on evankeliuminsa, ylpeyden
ja vihan evankeliuminsa; eikä sekään salli, että rakkaus elämään
olisi sen käskyjen laiminlyönnin puolustuksena. Se ei sitä salli,
ja sitä totellaan. Ja me, lupauksen pojat ja julistajat! Mitä olisi
kirkko, jos teidän tavoin puhuisivat kaikki virkaveljenne? Miten
olisi sen laita, jos se olisi ilmestynyt maan päälle moista oppia
julistaen?
Don Abbondio seisoi pää kumarassa; hänen henkensä oli tämän
selityspuheen aikana samanlaisessa tilassa kuin kananpoikanen haukan
kynsissä, joka kohottaa sitä tuntemattomaan ilmapiiriin hengittämään
outoa ilmaa. Älyten, että hänen kuitenkin piti jotain vastata, hän
sanoi pakollisen alistuvana:
-- Teidän Korkea-arvoisuutenne, on mahdollista, että olen väärässä.
Jos ei hengestään pidä välittää, en enää tiedä mitä sanoa. Mutta
kun on tekemisissä eräänlaisten henkilöiden kanssa, joilla on
valta kädessään ja jotka eivät tahdo tietää mistään järkisyistä,
niin en käsitä mitä voittaisi, vaikka esiintyisi sankarinakin. Tuo
aatelissukuinen herra on senlaatuinen, ettei häntä voi voittaa, eikä
hänen käsistään vapautua.
-- Ja ettekö tiedä, että kärsiminen oikeuden puolesta juuri on meidän
voittomme! Ellette tätä tiedä, niin mitä silloin saarnaatte? Mitä
silloin opetatte? Mikä on se hyvä sanoma, jota ilmoitatte köyhille?
Kuka teiltä vaatii, että voittaisitte väkivallan väkivallalla?
Totisesti ei teiltä eräänä päivänä tulla kysymään, oletteko voinut
hillitä vallanpitäjiä; sillä siihen ei teille ole annettu kutsumusta
eikä keinoja. Mutta teiltä tullaan varmasti kysymään, oletteko
käyttänyt niitä keinoja, jotka ovat teidän käteenne annetut,
täyttääksenne, mitä teille on määrätty, silloinkin, kun tuollaiset
ihmiset ovat olleet kyllin julkeat sen teiltä kieltämään.
-- Ovatpa nuo pyhät miehet kummallisia, ajatteli tällävälin Don
Abbondio. Pohjaltaan kahden nuoren ihmisen rakkaus on heille
kalliimpi, kuin pappiparan henki. Ja mitä häneen tulee, hän olisi
kernaasti suonut, että keskustelu olisi päättynyt siihen. Mutta
hän huomasi kardinaalin joka vaitiolon aikana odottavan vastausta,
tunnustusta, puolustusta, sanalla sanoen jotakin.
Hän siis vastasi:
-- Toistan vielä, Teidän Kunnian-arvoisuutenne, että olen voinut
erehtyä... Rohkeutta ei joka mies voi itselleen hankkia.
-- Ja miksi siis, voisin kysyä, olette astunut virkaan, joka
velvoittaa teitä sotimaan maallisen elämän intohimoja vastaan?
Mutta kuinka, pitäisi minun pikemmin sanoa, kuinka ette älyä,
että, jos tässä virassa, miten tahansa siihen lienettekin astunut,
teiltä puuttuu tarpeellinen rohkeus täyttämään velvollisuuksianne,
on olemassa Eräs, joka sen pettämättä teille antaa, jos sitä
rukoilette? Luuletteko, että kaikilla noilla tuhansilla marttyyreillä
luonnostaan on ollut rohkeutta? Ettäkö he luonnostaan olivat
elämästään välittämättä? Niin monet nuorukaiset, jotka juuri
alkoivat siitä nauttia, niin monet vanhukset, jotka mieli karvaana
näkivät sen jo lähenevän loppuaan, niin monet nuoret neitoset,
morsiamet, äidit? Kaikilla heillä on ollut rohkeutta; sillä se
oli välttämätön, ja heillä oli uskon luottamus. Kun tunsitte
heikkoutenne ja velvollisuutenne, ettekö ajatellut valmistumista
vaikeisiin tiloihin, joihin voisitte joutua, ja joissa todella
olette ollut? Ah! jos niin monena papillisen uranne vuotena -- ja
kuinka ette olisi sitä tehnyt -- olette rakastanut laumaanne, jos
olette siirtänyt siihen sydämenne, huolenne, onnenne, ei rohkeuden
olisi pitänyt teiltä tarvittaessa puuttua: rakkaus on peloton. No
niin, jos olette heitä rakastanut, heitä, jotka ovat uskotut teidän
hengelliseen huolenpitoonne, heitä, joita sanotte lapsiksenne,
nähdessänne heitä uhattavan samalla kertaa kuin itseänne, niin oi,
totisesti, samoin kun lihan heikkous pani teidät vapisemaan itsenne
tähden, olisi ihmisrakkauden pitänyt panna teidät vapisemaan heidän
tähtensä. Teidän olisi pitänyt nöyrtyä tuon ensi pelon vuoksi, se
kun oli seuraus kurjuudestanne; teidän olisi pitänyt rukoilla voimaa
sitä voittaaksenne, sitä karkoittaaksenne, se kun oli koettelemus;
ja pyhää rakkautta lähimmäiseen, lapsiinne, olisi teidän pitänyt
kuunnella, se ei olisi jättänyt teille mitään rauhaa, se olisi
kiihoittanut ja pakoittanut teidät ajattelemaan, tekemään, mikä oli
mahdollista poistaaksenne heitä uhkaavan vaaran... Mitä on pelko ja
rakkaus teissä herättänyt? Mitä olette tehnyt heidän hyväksensä? Mitä
keinoja olette keksinyt?
Ja hän vaikeni, odottaen vastausta.