Vähää aikaisemmin oli Lucia alkanut herätä. Ensi hetket hän oli
käyttänyt tuskallisiin ponnistuksiin täydelleen herätäkseen,
eroittaakseen unen synnyttämät sekavat näyt tämän kauhean
todellisuuden muistoista ja kuvista, joka niin suuresti muistutti
kuumesairaan synkkiä houreita.
Vanha vaimo oli heti lähestynyt häntä ja koettaen saattaa äänensä
nöyräksi hän oli sanonut hänelle:
-- Kas, olettehan nukkunut! Olisittepa voinut nukkua vuoteessa;
sanoinhan sen teille moneen kertaan eilisiltana.
Ja kun ei ollut saanut vastausta, oli hän jatkanut samaan tapaan,
puoleksi kehoittaen, puoleksi nuhdellen:
-- Syökää toki jotain; olkaa järkevä. Voi, kuinka olette näivettyneen
näköinen! Teidän pitää välttämättömästi syödä. Ja kun _hän_ palaa
kotia, saan minä vielä siitä kärsiä!
-- Ei, ei, tahdon lähteä täältä, tahdon lähteä äitini luo. Isäntä sen
lupasi. Hän sanoi: huomisaamuna. Missä on tuo isäntä?
-- Hän on lähtenyt linnasta. Mutta sanoi pian palaavansa ja sitten
tekevänsä, mitä tahdotte.
-- Sanoiko hän niin? No hyvä, minä tahdon heti paikalla lähteä äitini
luo.
Samassa kuullaan askeleiden kolinaa viereisestä huoneesta ja
seuraavassa tuokiossa kolkutusta ovelta. Vanhus rientää ovelle ja
kysyy: kuka siellä on?
-- Avaa, vastaa lempeästi tunnettu ääni.
Eukko aukaisee salvan, Nimittämätön tuuppaa hiljaa ovea, raoittaa
sitä, käskee vanhan vaimon tulla ulos ja lähettää heti sisälle Don
Abbondion ja kunnon vaimon. Sitten hän uudelleen sulkee oven, jää
sen taakse ja lähettää eukon kaukaiseen linnan osaan, kuten jo oli
lähettänyt viereisessä huoneessa vartioimassa olleen naisen.
Koko tämä liike, odotuksen hetki ja uusien henkilöiden ilmestyminen
herättivät Lucia parassa kauhean mielenkiihoituksen. Sillä vaikka
hänen tilansa oli sietämätön, herätti hänessä kuitenkin pieninkin
muutos epäluuloa ja mitä vilkkainta levottomuutta. Hän katselee,
näkee papin ja naisen; tästä hän hieman rauhoittuu. Hän katsoo
tarkemmin: onko se todella tuo pastori, vai ex? Hän tuntee nyt Don
Abbondion ja jää muutaman hetken tuijottamaan, ikäänkuin lumottuna.
Kunnon vaimo lähestyy häntä, kumartuu alas hänen puoleensa, katselee
häntä osaaottavasti tarttuen hänen molempiin käsiinsä, ikäänkuin
häntä samalla hyväilläkseen ja auttaakseen ylös ja virkkaa:
-- Oi, lapsiparka, tulkaa, tulkaa meidän kanssamme.
-- Kuka te olette? kysyy Lucia.
Mutta odottamatta vastausta hän uudelleen kääntyy Don Abbondion
puoleen, joka on pysähtynyt parin askeleen päähän, hänkin vallan
osaaottavaisen näköisenä. Lucia katselee häntä uudelleen ja huudahtaa:
-- Te, herra pastori? Missä olemme? Voi minua poloista, pääni on
vallan hämmennyksissä!
-- Ei, ei, vastaa Don Abbondio; se olen todella minä. Rohkaiskaa
mielenne. Näettehän, että olemme tulleet tänne teitä noutamaan. Olen
todella teidän pastorinne, ja olen tullut tänne vartavasten ratsain...
Ikäänkuin äkkiä saaden jälleen entiset voimansa, Lucia
silmänräpäyksessä kohosi pystyyn. Sitten hän vielä kerran kiinnitti
katseensa noihin molempiin kasvoihin ja huudahti:
-- Pyhä Neitsyt siis on teidät lähettänyt!
-- Luulenpa niin itsekin, virkkoi kunnon vaimo.
-- Ja voimmeko todella lähteä pois täältä? kysyi Lucia heikontaen
ääntään ja näyttäen pelokkaalta ja salaperäiseltä. -- Entä kaikki
nämä ihmiset? ... hän jatkoi huulet kokoonpuristuneina ja värähdellen
pelosta ja kauhusta: Ja tuo herra!... Tuo mies! Hän oli minulle
varmasti luvannut...
-- Hänkin on täällä, omassa persoonassaan ja on tullut vartavasten
meidän kanssamme, selitti Don Abbondio. -- Hän odottaa tuolla ulkona.
Lähtekäämme pian. Älkäämme antako sellaisen miehen odottaa kauempaa!
Silloin hän, josta puhuttiin, hiljaa aukaisi oven, tuli näkyviin ja
lähestyi Lucia, joka vähää aikaisemmin oli halunnut häntä nähdä,
joka ollen vailla muuta turvaa ei ollut halunnut tavata ketään muuta
kuin häntä, ei nyt, nähtyään ystävien kasvoja ja kuultuaan heidän
ääniään, voinut tukahuttaa äkillistä kammon tunnetta. Hän vavahti,
pidätti henkeänsä, painautui kunnon vaimoon ja peitti kasvonsa
hänen poveaan vasten. Nähdessään nuo piirteet, joihin ei edellisenä
iltanakaan ollut voinut kiinnittää katseitaan, nuo piirteet, jotka
nyt olivat kalpeat, vääntyneet, ja jatkuvista kärsimyksistä ja
nälästä kituvat, Nimittämätön oli äkkiä pysähtynyt. Ja huomatessaan
Lucian pelästyksen, hän muutaman hetken oli liikkumatta ja ääneti
paikallaan. Sitten hän ikäänkuin vastaten siihen, mitä tyttöparka ei
ollut sanonut, huudahti:
-- Se on totta; antakaa minulle anteeksi!
-- Hän on tullut teitä vapauttamaan; hän ei enää ole sama kuin ennen.
Hän on muuttunut hyväksi. Ettekö kuullut, että hän pyytää teiltä
anteeksi? kuiskasi kunnon vaimo Lucian korvaan.
-- Voiko sen enempää enää sanoa? No, pää pystyyn nyt, älkääkä olko
lapsellinen, jotta voisimme heti lähteä matkaan, sanoi hänelle Don
Abbondio.
Lucia kohotti päätään, katsoi Nimittämättömään. Ja nähdessään tuon
otsan kumartuneeksi, tuon katseen hämmentyneeksi ja maahan luoduksi,
hänet valtasi yhtä haavaa lohdutuksen, kiitollisuuden ja säälintunne
ja hän huudahti:
-- Oi, hyvä herra! Jumala teille palkitkoon armahtavaisuutenne!
-- Ja korvatkoon hän teille satakertaisesti sen hyvän työn, minkä
sananne minulle tekevät.
Näin sanottuaan hän kääntyi, meni ovelle ja astui ensiksi ulos.
Vallan virkistyneenä Lucia seurasi häntä nojaten vaimon käsivarteen.
Don Abbondio kulki takimaisena.
He astuivat alas pieniä portaita ja saapuivat pihalle johtavalle
pienelle ovelle.
Nimittämätön aukaisi sen selkiselälleen, kulki kantotuolin luo,
aukaisi sen ja osoittaen melkein pelokasta kohteliaisuutta -- kaksi
uutta ominaisuutta hänellä -- käsivarresta hän auttoi Luciaa siihen
nousemaan ja sitten vaimoa. Lopuksi hän kantotuolin ohjaajan käsistä
otti molempien muulien ohjat ja auttoi Don Abbondiotakin nousemaan
muulin selkään.
-- Oi, kuinka paljon alentuvaa kohteliaisuutta! sanoi tämä.
Ja hän nousi muulin selkään paljoa ketterämmin kuin ensi kerralla.
Kulkue lähti liikkeelle heti kun Nimittämätön vuorostaan oli
noussut muulinsa selkään. Hänen otsansa oli taas kohonnut pystyyn.
Hänen katseensa oli käynyt käskeväksi, kuten tavallisesti. Ne
palkkalaisrosvot, jotka hän matkallaan kohtasi, huomasivat kyllä
hänen kasvoissaan suuren huolen, tavattoman mielenliikutuksen
merkkejä; mutta eivät ymmärtäneet, eivätkä voineet ymmärtää sen
enempää.
Tänne ei vielä ollut levinnyt mitään tietoa tässä miehessä
tapahtuneesta suuresta muutoksesta; eikä kukaan noista ihmisistä
olisi voinut itsestään mitään sellaista arvata.
Kunnon vaimo oli heti joutuin sulkenut kantotuolin uutimet. Sitten
hän ystävällisesti tarttui Lucian käsiin ja alkoi häntä rauhoittaa
sanoin, jotka uhkuivat osanottoa, onnittelua ja hellyyttä. Ja kun
hän sitten huomasi miten paitsi kaikkien kestettyjen kärsimysten
aiheuttamaa väsymystä, tapahtumien sekavuus ja himmeys estivät
tyttöparkaa tuntemasta täyttä iloa vapautuksensa johdosta, hän sanoi
hänelle kaiken, minkä katsoi sopivaksi selvittämään ja järjestämään
hänen ajatuksiaan. Hän mainitsi hänelle sen kylän, josta oli
kotoisin, ja minne nyt paraikaa oltiin matkalla.
-- Todellako? virkkoi Lucia, joka tiesi että tuo kylä oli vallan
lähellä kotikyläänsä. Oi, Pyhä Neitsyt, minä kiitän teitä! Äitini,
äitini!
-- Lähetämme oitis häntä noutamaan, sanoi kunnon vaimo, joka ei
tietänyt, että se jo oli tehty.
-- Niin, niin; Jumala teitä siitä palkitkoon... Ja te, kuka te
olette? Miten tulitte...?
-- Meidän kirkkoherramme lähetti minut. Sillä tämä herra -- Jumala
on liikuttanut hänen sydämensä, olkoon hän siitä ylistetty --
tuli kyläämme puhumaan herra kardinaali-arkkipiispan kanssa; tämä
pyhä mies, nähkääs, on paraikaa meidän seudullamme vieraana -- ja
tuo herra katui kauheita syntejään ja tahtoo muuttaa elämänsä.
Ja hän sanoi kardinaalille ryöstättäneensä viattoman naisparan,
nimittäin juuri teidät, ollen yksissä tuumissa erään toisen Jumalaa
pelkäämättömän miehen kanssa, jonka nimeä kirkkoherra ei kuitenkaan
minulle maininnut.
Lucia kohotti katseensa taivasta kohti.
-- Ehkä te sen tiedätte, jatkoi kelpo vaimo; yhtäkaikki;
herra kardinaali siis ajatteli, että kun oli kyseessä nuori
nainen, tarvittiin naista hänelle seuraa pitämään, ja hän sanoi
kirkkoherralle sellaista hakevansa, ja tuo hyvä pastori tuli minun
luokseni...
-- Palkitkoon teitä taivas sääliväisyydestänne!
-- Mitä te nyt puhuttekaan, nuori ystäväparkani! Ja kirkkoherra käski
minun rohkaista mieltänne, rauhoittaa teitä nopeasti ja selittää
teille, että Herra ihmeellisellä tavalla on teidät pelastanut...
-- Niin, aivan ihmeellisellä tavalla; Pyhän Neitsyen välityksellä.
-- Olkaa siis täynnä rohkeutta, antakaa anteeksi sille, joka on
teille pahaa tehnyt, ja olkaa onnellinen siitä, että Jumala on
osoittanut armoaan hänelle, jopa teidän tulee rukoilla hänen
puolestaan. Paitsi että se teille on ansioksi luettava, on se
saattava oman sydämenne tyydytyksestä paisumaan.
Lucia vastasi katseella, joka ilmaisi myöntymystä yhtä selvästi kuin
mitä sanat olisivat voineet tehdä, ja hellää mielenliikutusta, mitä
sanat eivät olisi kyenneet ilmi tuomaan.
-- Jalo nuori neitonen! virkkoi vaimo. -- Ja kun teidänkin pastorinne
oli meidän kylässämme -- niitä nyt on siellä paraikaa niin monta
kaikilta lähiseuduilta, että voisi samanaikuisesti toimeenpanna neljä
täydellistä juhlamessua kirkossa -- niin katsoi herra kardinaali
sopivaksi lähettää hänetkin meidän mukaamme, vaikka hänestä tosin on
ollut aivan vähän apua. Olen kyllä jo kuullut puhuttavan, että hän
on jotenkin saamaton; mutta tässä tilaisuudessa olen todella saanut
nähdä, että hän on kömpelömpi kuin kananpoikanen tappuroissa.
-- Ja tuo mies ... kysyi Lucia, tuo, joka on muuttunut hyväksi ...
kuka hän on?
-- Kuinka! ettekö sitä tiedä? virkkoi kunnon vaimo. Ja hän mainitsi
hänen nimensä.
-- Oi Jumalan suurta armoa! huudahti Lucia.
Kuinka monesti hän oli kuullut kammoten toistettavan tuota nimeä
niissä monissa kertomuksissa, joissa hän esiintyi yhtä kauheana kuin
toisenlaisissa kertomuksissa ihmissyöjä-jättiläinen. Ja kun hän
ajatteli olleensa hänen hirvittävässä vallassaan ja nyt olevansa
tämän hurskasmieliseksi muuttuneen miehen suojeluksen alaisena,
ajatellessaan niin hirvittävää vaaraa ja näin odottamatonta
pelastusta, ajatellessaan kuka oli tuo mies, jonka kasvot olivat
tuntuneet hänestä niin synkiltä, sitten liikutetuilta, sitten
nöyrtyneiltä, hän vallan kuin haltioitui, toistaen ainoastaan tavan
takaa:
-- Oi, mikä armo!
-- Todella suuri armo, sanoi kunnon vaimo. Siitä varmasti tulee suuri
helpoitus hyvin monelle lähellä ja kaukana. Kun ajattelee, kuinka
monta ihmistä hän piti kauhun tuskissa; ja kuinka hän nyt, kuten
minulle sanoi teidän kirkkoherranne ... ja eihän tarvitse muuta kuin
katsoa häntä kasvoihin ... hänestä on tullut hurskas mies! Muutenhan
sen näkee heti hänen teoistaankin.
Jos sanoisi, ettei tämä kelpo vaimo olisi tuntenut melkoista
uteliaisuutta saada tietää tarkempaa tuosta suuresta seikkailusta,
jossa sattumalta oli joutunut näyttelemään erästä osaa, ei tämä olisi
totuuden mukaista. Mutta täytyy tunnustaa hänen kunniakseen, että
hän, ollen täynnä sääliväistä hienotunteisuutta Luciaa kohtaan, ollen
jossakin määrin tietoinen hänelle uskotun tehtävän vakavuudesta,
ei ajatellutkaan Lucialle asettaa epähienon urkkivaa ja turhaa
kysymystä. Kaikki hänen sanansa tämän matkan kuluessa olivat pelkkiä
rohkaisun ja tyttöparkaan kohdistuvan osanoton sanoja.
-- Te ette ole syönyt Herra tiesi kuinka pitkään aikaan.
-- En sitä enää muista. Mutta on siitä aikaa.
-- Lapsiparka! Onpa teidän tarvis virkistää voimianne.
-- Se on totta, vastasi Lucia, ääni heikkona.
-- Minun kotonani, Jumalan kiitos, löydämme heti jotain suuhun
pantavaa. Rohkeutta nyt vaan, olemme jo vallan lähellä.
Lucia vaipui sitten raukeana kantotuolin selkänojaa vastaan,
ikäänkuin puoleksi unissaan. Ja silloin vaimo ei häirinnyt hänen
lepoaan.
Don Abbondiolle tämä paluu tosin ei ollut yhtä tuskallinen kuin
äskeinen tulo; mutta ei sekään suinkaan ollut mikään huvimatka.
Niinpian kuin hänen suuri kauhistuksensa oli ohi, hän aluksi oli
tuntenut itsensä vapautuneeksi suuresta taakasta. Mutta pian alkoi
hänen mielessään sukeltaa esiin sata uutta huolta; samoin kuin
siinä paikassa, missä on juurineen päivineen nyhdetty pois iso
puu, maaperä jonkun aikaa pysyy paljaana kasvullisuudesta, mutta
sitten kasvaa täyteen rikkaruohoa. Hän oli käynyt paljoa herkemmäksi
kaikille vaikutelmille, ja ajatteli hän nykyhetkeä tai tulevaisuutta,
ei häneltä suinkaan puuttunut aihetta raateleviin levottomuuden
tunteisiin. Hän tunsi nyt paljoa enemmän kuin menomatkalla tällaisen
matkustamistavan epämukavuutta, mihin ei ollut tottunut, ja varsinkin
paluumatkan alussa, kun laskeuduttiin alas linnakummun rinnettä
laaksoon.
Kantotuolin ohjaaja noudatti Nimittämättömän antamaa merkkiä ja pani
muulinsa kulkemaan melko vauhtia. Molemmat ratsastajat seurasivat
häntä tasajalan; tästä seurasi, että muutamissa hieman nopeammissa
kohdin Don Abbondio parka, ikäänkuin takaapäin vivun kohottamana,
keikahti päistikkaa eteenpäin, niin että hänen säilyttääkseen
tasapainonsa täytyi käsineen takertua satulannastaan. Eikä hän
kuitenkaan rohjennut pyytää, että olisi kuljettu hitaammin, hän
kun toiselta puolen kernaasti halusi päästä pois näiltä seuduilta
niin pian kuin suinkin. Kun tämän lisäksi niissä kohdin, missä tie
kulki pengermällä tai multaharjalla, muuli, kaltaistensa elukkojen
tavoin, ikäänkuin kiusaa tehden pysytteli ulkolaidalla ja asetti
kavionsa vallan lähelle reunaa. Ja Don Abbondio näki allansa, melkein
kohtisuorana ammoittavan jyrkänteen, tai kuten hän kuvitteli,
pohjattoman kuilun.
-- Sinullakin, näin hän mielessään puhutteli elukkaansa, on tuo
kirottu taipumus hakea vaaroja, kun tietä on jos kuinka leveältä.
Ja hän veti ohjasta saadakseen muulin kääntymään vastakkaiselle
puolelle; mutta turhaan. Niin hän, ollen samalla raivon ja pelon
raatelemana, tapansa mukaan alistui toisen mielivallan ohjattavaksi.
Palkkalaisrosvot eivät enää hänessä herättäneet niin suurta kauhua,
nyt kun hän tiesi varmemmin, millainen oli heidän isäntänsä mieliala.
-- Mutta, hän ajatteli, jos tieto tästä suuresta kääntymyksestä
sattuisi leviämään tänne vielä sillä aikaa, kun olemme täällä, niin
kuka tietää, mille kannalle nämä roistot asettuvat! Kuka tietää,
mikä siitä voi olla seurauksena! Voivat vielä saada päähänsä, että
minä tässä olen tehnyt lähetyssaarnaajan virkaa! Voi silloin minua
poloista, he kyllä olisivat valmiit minua kiduttamaan!
Nimittämättömän tuimasti rypistyneet kulmakarvat eivät ollenkaan
saattaneet Don Abbondiota levottomaksi. -- Pitääkseen noita
julmanaamaisia miehiä kurissa, hän ajatteli, tuollainen tuima ilme
on vallan paikallaan; sen minäkin hyvin ymmärrän. Mutta pitipä juuri
minun joutua moisten ihmisten keskelle!
Viimein kuitenkin saavuttiin linnakukkulan juurelle ja lopuksi
pois itse laaksosta, Nimittämättömän otsa tasottui rypyistään. Don
Abbondiokin kävi luonnollisemman näköiseksi, kuroitti hieman esiin
päätään hartioista, luopui käsivarsien ja säärien jäykästä asennosta
ja nojautui hieman varmemmin lanteisiinsa, mikä saattoi hänet vallan
toisennäköiseksi. Hän hengitti vapaammin; ja näin rauhoittuneena
nykyisyyden suhteen, hän alkoi tarkastaa toisia, tulevaisuudessa
haamoittavia vaaroja.
-- Mitähän nyt tuo ilkimys Don Rodrigo on sanova? Saatuaan näin
pitkän nenän, saatuaan osakseen pelkkää ivaa ja häpeää -- eiköhän
tämä hänelle ole hyvin karvas pala niellä! Nyt vasta hän käy oikein
pirulliseksi, tuo mies. Saammepa nähdä, että hän tulee ahdistamaan
minuakin, kun minäkin olen ottanut osaa mokomaan yritykseen! Kun
hänellä jo tuonoin oli rohkeutta lähettää niskoilleni nuo kaksi
hornanhenkeä minua niin loukkaavasti kohtelemaan maantiellä, niin
kuka tietää, mitä hän nyt aikoo tehdä! Hänen Kunnian-arvoisuudelleen
kardinaalille hän ei mitään mahda; tämä on liian kova pala hänelle,
niin että hän saa puida nyrkkiä taskussaan. Mutta kiukun myrkky
hänellä on ruumiissaan, ja sen hän epäilemättä vielä tahtoo jonkun
yli purkaa. Miten tällaiset jutut päättyvät? Iskut satelevat ylhäältä
ales, ja repaleet lentelevät ylös ilmaan, Lucian luonnollisesti
kardinaali toimittaa turviin; tuo toinen ajattelematon huimapää
on kantoväliä ulompana ja on jo saanut kovia kokea. Se, joka saa
kovimmat iskut niskaansa, olen siis minä. Se olisi todella julmaa,
jos minun niin runsaan häiriintymisen ja levottomuuden jälkeen, ilman
vähintäkään syyllisyyttä täytyisi kärsiä rangaistus. Mitä tekee nyt
hänen Kunnian-arvoisuutensa minua puolustaakseen, pantuaan minut
näin vaaralle alttiiksi? Voiko hän taata, ettei tuo kirottu mies tee
minulle kepposta, joka on edellistä vielä pahempi? Ja muuten hänellä
on niin paljon asioita päässä! Hän käy käsiksi niin moneen yritykseen
samalla kertaa. Kuinka voisi hän pitää silmällä kaikkea? Tuollaiset
ihmiset saattavat usein asiat sekavammiksi kuin mitä ne alkuaan
olivat. Ne, jotka tekevät hyvää, suorittavat sen tukuttain; kun he
sitten ovat tyydyttäneet mielensä, eivät he enää siitä huolehdi,
eivätkä tahdo vaivata päätänsä valvomalla kaikkia seurauksia. Mutta
ne, joilla on taipumus tehdä pahaa, ovat tarkemmat, he eivät hellitä
ennen loppua eivätkä koskaan saa rauhaa, heissä kun on tuo kalvava
häijyyden syöpä. Pitäisikö minun itseni siis mennä Don Rodrigolle
huomauttamaan, että olen lähtenyt tälle retkelle kardinaalin
käskystä, enkä omasta vapaasta tahdostani? Mutta silloinhan näyttäisi
siltä, kuin puolustaisin vääryyttä. Oi armias taivas! minäkö
puolustaisin vääryyttä! Siitäkö mainiosta huvista muka, minkä se
minulle tuottaa! Parasta kai on kertoa juttu Perpetualle sellaisena
kuin se on; ja sitten antaa Perpetualle toimeksi lähettää se
kiertelemään, Kunhan vaan herra kardinaalin päähän ei pistäisi panna
toimeen jotain julkista kohtausta, jotain tarpeetonta juhlallisuutta,
ja asettaa minutkin siinä esiintymään. Joka tapauksessa heti
saavuttuamme perille, jos kardinaali jo on palannut kirkosta, menen
kiireisesti tekemään hänelle kunnioittavan jäähyväiskumarrukseni;
ellei, annan viedä hänelle perille anteeksipyyntöni ja pötkin suoraa
päätä kotia. Lucia on nyt turvissa; minua ei enää tarvita; ja näin
suuren vaivannäön jälkeen saatan vaatia, että minut päästetään
rauhaan. Ja sitten voisi päällepäätteeksi kardinaalin päähän
pälkähtää uteliaisuus saada tietää koko asia, ja minun olisi pakko
tehdä selkoa tuosta avioliitto-jutusta! Ei enää puuttuisi muuta! Ja
jos hän vielä tulee tervehtimään minun seurakuntaani!... No, kävi nyt
miten tahansa; en tahdo edeltäkäsin ruveta murehtimaan; onhan minulla
jo muutenkin huolta tarpeeksi! Tällä hetkellä lähden piiloittaumaan
kotiini. Niin kauan kuin hänen Kunnian-arvoisuutensa on näillä
tienoilla, Don Rodrigo ei rohkene tehdä mielettömyyksiä. Entä sitten,
entä myöhemmin? Oi, huomaan, etten loppuvuosinani saa nauttia niin
onnen hetkeä!
Kulkue saapui perille ennen kirkkomenojen päättymistä. Kuten
mennessä, kuljettiin nytkin saman väkijoukon kautta, joka joutui
entistään suuremman mielenliikutuksen valtoihin; sitten retkeläiset
hajaantuivat. Molemmat ratsastajat poikkesivat pienelle sivutorille,
jonka taustalla oli pappila; kantotuoli jatkoi matkaansa kelpo vaimon
talolle.
Don Abbondio pani tuumansa täytäntöön. Tuskin hän oli astunut alas
muulinsa selästä, kun lausui mitä hartaimmat kohteliaisuutensa
Nimittämättömälle ja pyysi tätä puolustelemaan häntä kardinaalin
edessä, hänen kun oli pakko perin tärkeiden asioiden vuoksi palata
seurakuntaansa. Hän meni noutamaan hevostaan -- näin hän mainitsi
sauvaansa, jonka oli jättänyt pienen salin nurkkaan, ja läksi matkaan.
Nimittämätön jäi odottamaan kardinaalin paluuta kirkosta.
Kelpo vaimo pani Lucian istumaan kyökkinsä parhaalle tuolille ja
alkoi heti hommata hänelle jotain virkistävää, häätäen jonkunmoisella
ystävällisellä karkeudella ne kiitokset ja anteeksipyynnöt, joita
Lucia tavan takaa toisti.
Mitä kiireisimmin yhä asetellen uusia risuja pienen padan alle,
jonka oli pannut tulelle, ja jossa uiskenteli oiva salvukukko, hän
sai liemen pian kiehumaan. Ja täytettyään sillä kupin, johon jo
oli pannut leipäpalasia, hän viimein saattoi ojentaa sen Lucialle.
Huomattuaan sitten miten tyttöparka joka uuden lusikallisen nieltyään
virkoamistaan virkosi, hän ääneensä onnitteli häntä siitä, että
kaikki tämä oli tapahtunut päivänä, jolloin, kuten hän asetti
sanansa, ei musta kissa ollut pesässä.
-- Tänään, hän jatkoi, jokainen koettaa toimeenpanna pienen
juhla-aterian, paitsi ne köyhät raukat, jotka vaivoin saavat
leivotuksi itselleen leipää virnasta ja maissiryyneistä. Tänään he
tosin kaikki toivovat saavansa jotain niin anteliaalta herralta.
Me, Jumalan kiitos, emme ole siinä tilassa. Mieheni ammatista ja
vähäisestä maatilkustamme juuri elämme. Syökää siis vaan niin paljon,
kuin haluttaa. Pian salvukukko on tarpeeksi kiehunut, ja silloin
saatte vahvempaa ruokaa.
Tämän jälkeen hän korjasi pois kupin ja rupesi hommaamaan ateriaa ja
kattamaan pöytää talonväelle.
Niinpian kuin Lucian voimat olivat hieman virkistyneet ja hänen
mielensä tyyntymistään tyyntynyt hän odottaessaan, tapansa mukaan
ja puhtauden ja kainoudentunteesta pani jälleen kuntoon pukunsa;
hän kohenteli ja sitoi uudelleen löyhistyneet ja epäjärjestykseen
joutuneet palmikkonsa ja köytti huolellisemmin huivinsa povelle
ja kaulan ympärille. Tätä tehdessään hänen sormensa takertuivat
rukousnauhaan, jonka edellisenä yönä oli kaulaansa ripustanut; hän
loi siihen katseensa -- ja äkkiä kiihkeä mielenliikutus valtasi
hänet; tekemänsä lupauksen muisto, jota tähän asti olivat pidättäneet
ja tukahuttaneet niin monet nykyhetken synnyttämät vaikutelmat,
heräsi äkkiä ja ilmeni varmana ja selvänä. Silloin kaikki hänen
sielunvoimansa, jotka tuskin olivat toipuneet, yhtähaavaa uudelleen
lannistuivat. Ja ellei tämä sielu olisi ollut niin suuressa määrin
viattoman elämän, alistumisen ja uskon valmistama, olisi hänen tuona
hetkenä tuntemansa mielenhämmennys vaihtunut epätoivoon. Sellaisen
ajatusten temmellyksen jälkeen, jota ei voi sanoin kuvata, ensimäiset
sanat, jotka sukelsivat esiin hänen mielessään olivat:
-- Oi minua onnetonta, mitä olenkaan tehnyt!
Mutta tuskin hän ajatuksissaan oli ne maininnut, kun tunsi niistä
pelästystä. Hän muisti kaikki lupauksentekonsa yksityiskohdat,
sietämättömän tuskansa, sen epätoivoisen tietoisuuden, että oli
ollut vailla kaikkea ihmisapua, rukouksensa hehkun ja sen tunteen
täyden vilpittömyyden, joka oli liittynyt lupaukseen; se, että hän
nyt, saatuaan osakseen rukoilemansa armon, katuisi tuota lupaustaan,
tuntui hänestä hirveältä kiittämättömyydeltä ja uskottomuudelta
Jumalaa ja Neitsyt Mariaa kohtaan. Hänestä tuntui, että tällainen
uskottomuus tuottaisi hänelle uusia ja hirvittävämpiä onnettomuuksia,
joista ei voisi enää rukouksenkaan avulla toivoa pelastusta.
Ja sentähden hän kiireisesti karkoitti mielestään katumuksen
ajatukset. Hartaana hän otti rukousnauhan kaulastaan, puristi sitä
vapisevaan käteensä ja uudisti lupauksensa samalla anoen hehkuvasti
rukoillen, että hänelle suotaisiin voimia sitä täyttää ja että
häneltä säästettäisiin ne ajatukset ja tilaisuudet, jotka, vaikka
eivät voisikaan järkyttää hänen sydäntään, saattaisivat sen liiaksi
kärsimään.
Renzon olo etäällä, mistä hänellä todennäköisesti ei ollut mitään
paluun mahdollisuutta ja mikä hänestä alussa oli tuntunut niin
katkeralta, näytti hänestä nyt Kaitselmuksen johdolta, joka oli
antanut noiden molempien tapahtumien sattua samaa tarkoitusta varten;
ja hän koetti tuota toista seikkaa ajattelemalla saada lohdutusta
toisen suhteen. Ja tämän hän luuli voivansa uskoa, että sama
Kaitselmus kruunatakseen tekonsa kyllä osaisi asettaa niin, että
Renzokin alistui, ettei hän enää ajattelisi... Mutta tuskin olivat
nämä mietteet heränneet hänen mielessään, kun ne siinä nostivat mitä
myrskyisimmän levottomuuden. Lucia parka tunsi, että sydämensä taas
oli katumaisillaan, minkä vuoksi hän uudelleen turvautui rukoukseen,
vahvisti uudelleen lupauksensa ja antautui uuteen taisteluun, josta
erosi, jos meidän sallitaan käyttää tätä vertausta, samoin kuin
voittaja, joka itse ollen haavoja täynnä jättää kaatamansa, mutta ei
tappamansa vihollisen.
Äkkiä kuuluu kiireisten askeleiden kopinaa ja iloisia ääniä. Se oli
pieni perhe, joka palasi kirkosta. Kaksi pikku tyttöä ja poikanen
astuvat sisään hypähdellen. He pysähtyvät hetkeksi katselemaan
Luciaa; sitten he juoksevat äitinsä luo ja ryhmittyvät hänen
ympärillensä. Kuka kysyy tämän tuntemattoman vieraan nimeä, ja miten,
ja miksi; kuka taas tahtoo kertoa näkemänsä ihmeelliset seikat. Kelpo
vaimo vastaa kaikkeen ja kaikille sanomalla: -- Hiljaa, hiljaa!
Sitten astui sisälle talon isäntä levollisemmin, mutta sydämellinen
into kuvastuneena kasvoissa. On jäänyt mainitsematta, että hän oli
kylän ja lähiseudun räätäli; hän oli lukutaitoinen ja oli moneen
kertaan lukenut _Pyhimysten legendakokoelman_ ja teoksen _I reali
di Francia_[35] ja kävi näillä seuduin kyvykkäästä ja oppineesta
miehestä -- maine, jota hän kuitenkin vaatimattomuudessaan kieltäytyi
omaksumasta, huomauttaen ainoastaan, että oli erehtynyt kutsumuksensa
suhteen; jospa hän vaan olisi antautunut opinuralle, niin olisi hän
kyllä niin monen muun asemesta... Muuten hän oli miesten parhaita.
Hän oli ollut läsnä, kun kirkkoherra oli pyytänyt hänen puolisoaan
ryhtymään tuohon avuliaaseen matkaan; hän ei yksistään ollut antanut
siihen suostumustaan, vaan olisi vaimoaan siihen rohkaissut, jos se
olisi ollut tarpeellista. Ja nyt, kun jumalanpalvelus, kirkolliset
juhlamenot, paikalle tulvinut väkijoukko ja ennenkaikkea kardinaalin
saarna olivat, kuten sanotaan, panneet vireille kaikki hänen hyvät
tunteensa, hän palasi kotia täynnä odotusta, ja huolestunutta halua
tietää, miten tuo yritys oli onnistunut ja oliko viaton tyttöparka
pelastettu ja turvissa.
Hänen sisään astuessaan kunnon vaimo sanoi: -- Katsoppas! osottaen
Luciaa, joka hulmahti vallan punaiseksi, nousi ja alkoi soperrella
anteeksipyyntöä. Mutta isäntä lähestyi häntä ja keskeytti
ystävällisin elein huudahtaen: -- Terve tuloa, terve tuloa!... Te
olette taivaan siunaus tässä talossa. Olenpa kovin iloinen nähdessäni
teidät täällä. Tyttöparka! Olinhan varma siitä, että saapuisitte
turvalliseen satamaan, sillä en koskaan ole nähnyt, että Herra olisi
alkanut ihmettä, sitä päättämättä; mutta olenpa iloinen, että näen
teidät täällä. On sentään suuri asia, että on voinut matkaansaada
ihmeen!
Älköön luultako, että hän oli ainoa, joka tätä tapahtumaa ihmeeksi
selitti, hän kun oli lukenut legendakirjan. Koko kylässä ja
lähiseuduilla ei siitä puhuttu muulla tavoin, niin kauan kuin sitä
muistettiin. Ja totta puhuen, vaikka siihen myöhemmin tehtiin paljon
lisäyksiä, ei sitä voitu muulla nimellä mainita.
Lähestyttyään sitten vähitellen vaimoaan, joka paraikaa irroitti
kattilaa ketjuista, hän kysyi häneltä hiljaa:
-- Onko kaikki onnistunut hyvin?
-- Erittäin hyvin; kerron sen sinulle myöhemmin.
-- Hyvä, hyvä, kyllähän ehditään.
Katettuaan nopeasti pöydän talonemäntä meni Luciaa noutamaan, seurasi
häntä pöydän ääreen ja pyysi häntä istumaan. Ja leikattuaan irti
salvukukon siiven hän asetti sen Lucian lautaselle. Hän istuutui
sitten vuorostaan, kuten myös miehensä, ja molemmat rohkaisivat
uupunutta ja kainostelevaa vierastaan, kehoittaen häntä syömään.
Räätäli alkoi heti ensi suupalat nieltyään hyvin innokkaasti
kertoa, yhtenään lasten keskeyttämänä, jotka söivät seisoen pöydän
ääressä, ja jotka todella sinä päivänä olivat nähneet liiaksi
paljon tavattomia seikkoja, malttaakseen kauempaa pysyä pelkkinä
kuuntelijoina.
Isäntä kuvasi juhlallisia kirkkomenoja, sitten hän johtui puhumaan
tuosta ihmeellisestä kääntymyksestä. Mutta syvimmän vaikutuksen oli
häneen tehnyt kardinaalin saarna.
-- Olipa merkillistä nähdä hänet siinä alttarin edessä, noin ylhäisen
henkilön, vallan kuin yksinkertaisen papin.
-- Ja tuo kultainen esine, mikä hänellä oli päässä ... sanoi eräs
pikkutytöistä.
-- Vaiti. Kun ajattelee, että näin korkea henkilö, ja niin
oppinut, että, kuten kerrotaan, on lukenut kaikki kirjat, joita
ylipäänsä maailmassa on, mitä ei kukaan koskaan ole tehnyt, ei edes
Milanossa ... kun ajattelee, että moinen mies alentuu sanomaan asioita
sillä tavoin, että kaikki sen ymmärtävät...
-- Minäkin sen ymmärsin, huomautti toinen pikku lorusuu.
-- Vaiti! Mitäpä sinä olisit ymmärtänyt?
-- Ymmärsin, että hän selitti Evankeliumia kirkkoherran asemesta.
-- Vaiti. En puhu niistä, jotka asioita hieman ymmärtävät; sillä
täytyyhän niiden pakostakin ymmärtää. Mutta kaikkein kovapäisimmät ja
tietämättömimmätkin seurasivat saarnan johtolankaa. Jos nyt menette
kysymään heiltä, voivatko toistaa ne sanat, jotka hän lausui, niin
eivätpä totisesti voisi mainita ainoatakaan. Mutta siitä saarnasta
saamansa tunteen he ovat kätkeneet sydämeensä. Ja vaikka hän ei
kertaakaan maininnut tuon kääntyneen herran nimeä, kuinka hyvin
käsitti, että hän puhui hänestä! Ja häntä ymmärtääkseen riitti muuten
kun huomasi, miten hänellä oli kyyneleet silmissä. Ja silloin itki
koko kirkossa koolla oleva seurakunta.
-- Se on totta, puhkesi puhumaan perheen pikku poikanen. -- Mutta
miksi itkivät kaikki aikaihmiset kuin lapset?
-- Vaiti. Ja kuitenkin näillä seuduin on kovia sydämiä. Ja selvästi
hän meille osoitti, että huolimatta nälänhädästä tulee kiittää
Herraa ja olla tyytyväinen, tehdä minkä voi, ahertaa, auttaa toinen
toistansa ja tyytyä osaansa. Sillä onnettomuus ei ole siinä, että
kärsii ja on köyhä, onnettomuus on siinä, että tekee pahaa. Eikä tuo
suinkaan ollut pelkkiä kauniita sanoja; sillä tiedetään, että hänkin
elää kuin köyhä ja että ottaa leivän omasta suustaan antaakseen sen
nälkäisille, ja kuitenkin hän voisi nauttia tämän elämän hyvästä
paremmin kuin kuka muu tahansa. Oh! silloinpa sitä mielikseen
kuuntelee miehen puhuvan! Eipä hän sano, kuten kaikki muut: tehkää
niin kuin minä sanon, älkääkä niin kuin minä teen. Vielä lisäksi
hän huomautti, mitenkä nekin, jotka eivät ole vallasihmisiä, ovat
velvollisia jakamaan tarvitseville, jos heillä on enempi kuin mitä
välttämättömästi tarvitsevat.
Tässä hän itsestään keskeytti puheensa, ikäänkuin äkillinen ajatus
olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.
Hän tuumi hetkisen. Sitten hän kokosi lautaselle pöydällä olevia
ruokia, pani siihen lisäksi leivän, asetti sen lautasliinalle,
tarttui tähän neljästä kulmasta ja sanoi vanhemmalle tytölleen:
-- Ota sinä tämä. Toiseen käteen hän hänelle antoi viinipullon ja
lisäsi:
-- Mene Maria lesken luo, anna hänelle kaikki tämä ja sano, että hän
sitä käyttää pieniin kekkereihin lastensa kanssa. Mutta muistakin
puhua kohteliaasti, jotta et näyttäisi antavan hänelle almua. Äläkä
puhu kenellekään mitään, jos joku tulee sinua vastaan; ja varo, ettet
särje astiaa.
Lucian silmät kävivät punoittaviksi, ja virkistävä hellyys hiipi
hänen sydämeensä, ja jo aikaisemmatkin puheet olivat häntä
lohduttaneet enemmän kuin mitä vasituinen lohdutuspuhe olisi
voinut tehdä. Hänen mielensä kiehtoutui näistä kuvauksista,
noiden kirkollisten menojen juhlallisuudesta, hurskauden ja
ihailun synnyttämästä mielenliikutuksesta, hän yhtyi itse kertojan
innostukseen, vapautui omista surullisista ajatuksistaan, ja tunsi
itsensä näiden palatessakin vahvemmaksi niitä vastustamaan. Hänen
suuren uhrautumisensa muisteleminen ei tosin ollut ollenkaan
menettänyt katkeruuttaan, mutta siihen liittyi jonkunlainen vakava ja
juhlallinen ilontunne.
Kotvan myöhemmin astui sisälle kylän pappi ja sanoi olevansa
kardinaalin lähettämä saamaan tietoja Luciasta ja ilmoittamaan tälle,
että hänen Kunnian-arvoisuutensa tahtoi hänet nähdä sinä päivänä,
sekä tämän ylhäisen hengenmiehen nimessä kiittämään räätäliä ja hänen
vaimoaan.
Nämä molemmat ja Lucia olivat niin suuren mielenliikutuksen ja
hämmästyksen valloissa, etteivät löytäneet sanoja lausuakseen
kiitollisuuttaan moisen miehen ystävällisyydestä.
-- Eikö äitinne vielä ole saapunut? sanoi pastori Lucialle.
-- Äitini! huudahti tämä. Ja kun pastori sitten oli kertonut
arkkipiispan huolesta ja määräyksestä lähettäneensä noutamaan
Agnesea, Lucia nosti esiliinan silmilleen ja puhkesi kyyneltulvaan,
joka virtasi pitkän aikaa vielä pastorin mentyä. Kun vihdoin tämän
tiedon nostamat myrskyisät tunteet alkoivat väistyä rauhaisampien
tieltä, tyttöparka muisti että tämä nyt toteutumaisillaan oleva
lohdutus saada jälleennähdä äitinsä, lohdutus, jota muutama tunti
aikaisemmin niin vähän oli toivonut saavuttavansa, oli seikka,
jota noina hirvittävinä hetkinä oli rukoillut ja jonka melkein oli
asettanut lupauksensa ehdoksi. "Antakaa minun pelastettuna palata
äitini luo" näin hän oli rukoillut; ja nämä sanat palasivat nyt
selvinä hänen mieleensä. Hänessä vakaantui entistään vahvemmaksi
päätös täyttää lupauksensa, ja uudelleen ja katkerammin hän soimasi
itseään katumuksesta, jota hetken aikaa oli tuntenut.
Agnese ei, hänestä puhuttaessa, itse teossa ollut siitä kuin vallan
lyhyen matkan päässä. On helppo kuvitella, minkä vaikutuksen
vaimoparkaan oli tehnyt näin odottamaton kutsu ja kuinka suuresti
häntä oli pelästyttänyt tuon tosin ohimenneen, mutta samalla
kauhistuttavan vaaran mainitseminen; olihan tämä salaperäinen tapaus,
jota sanantuoja ei ollut voinut yksityiskohtaisesti kertoa eikä
selvittää, olihan se seikka, jonka selittämiseen hän ei aikaisemmasta
kokemuksestaan löytänyt ainoatakaan tukikohtaa. Hän siis raastoi
käsin tukkaansa ja huusi moneen kertaan:
-- Oi Herra, oi Pyhä Neitsyt! Hän asetti sanantuojalle useita
kysymyksiä, joihin tämä ei voinut vastata. Sitten hän kiireisesti
syöksyi rattaille ja jatkoi pitkin matkaa tehottomia huudahduksiaan
ja kysymyksiään. Sitten hän äkkiä kohtasi Don Abbondion, joka astui
edelleen vitkaan, yhä tokaisten sauvaa eteensä maahan. Kummaltakin
puolelta kuului huudahdus:
-- Kah!...
Pastori pysähtyi, Agnese pysäytti hevosen ja astui rattailta ja
molemmat vetäytyivät tien laidalla kasvavaan kastanjalehtoon. Don
Abbondio kertoi hänelle mitä oli saanut tietää ja minkä pakosta omin
silmin oli nähnyt.
Asia tosin ei vielä täydelleen selvinnyt, mutta Agnese sai ainakin
sen varmuuden, että Lucia oli täydelleen pelastunut; ja hän hengitti
vapaasti.
Sitten Don Abbondio tahtoi siirtyä toiseen puheenaineeseen ja antaa
Agneselle pitkän ohjeen, miten hänen tuli käyttäytyä arkkipiispan
edessä, jos tämä, kuten oli todennäköistä, tahtoi tavata hänet ja
hänen tyttärensä; ja ennenkaikkea hän teroitti Agnesen mieleen,
ettei suinkaan saanut mainita sanaakaan vihkiäisistä... Mutta Agnese
huomasi, että tuo kunnon mies puhui yksinomaan oman etunsa puolesta
ja jätti hänet siihen paikkaan, mitään hänelle lupaamatta ja edes
mitään menettelynsä suhteen päättämättä, hänellä kun oli vallan
toista ajateltavaa. Ja hän jatkoi taas matkaansa.
Viimein rattaat saapuvat perille ja pysähtyvät räätälin talon eteen.
Lucia nousee äkkiä; Agnese kiipeää alas rattailta ja syöksyy sisälle,
ja molemmat naiset heittäytyvät toistensa syliin.
Räätälin vaimo, joka yksin on saapuvilla tässä kohtauksessa,
rohkaisee heidän mieltään, rauhoittaa heitä ja iloitsee heidän
kanssaan. Sitten hän, tuo alati hienotunteinen nainen, jättää heidät
yksikseen, sanoen poistumisensa verukkeeksi vuoteen valmistamista
heille, lisäten, että hän sellaisen helposti sai järjestetyksi, ja
että muuten hän ja hänen miehensä pikemmin nukkuisivat permannolla
kuin antaisivat heidän mennä muualta yösijaa etsimään.
Kun syleilyjen ja nyyhkytyksien ensi puuska oli ohi, Agnese tahtoi
tietää Lucian seikkailut, ja täynnä tuskaa tämä alkoi niitä
kertoa. Mutta, kuten lukija tietää, se oli tarina, jota ei kukaan
täydellisesti tuntenut, ja Luciallekin siinä oli himmeitä ja tuiki
selittämättömiä kohtia. Näitä oli varsinkin tuo kohtalonomainen
sattuma, että nuo vaunut olivat pysähtyneet siihen tielle juuri sinä
hetkenä, jolloin Lucia siitä omituisen sattuman johdosta kulki. Siitä
äiti ja tytär eksyivät arveluihin, koskaan osumatta oikeaan, sitä
edes lähentelemättä.
Tämän häpeällisen juonen toimeenpanijan suhteen ei kuitenkaan
kumpikaan heistä voinut olla epätietoinen, sillä pakostakin molemmat
ajattelivat Don Rodrigoa.
-- Tuo konna, tuo hornanhenki! huudahti Agnese. Mutta kylläpä
kerran hänenkin hetkensä lyö. Herra Jumala on hänelle maksava hänen
ansioidensa mukaisesti, ja silloin hänkin saa kokea, miltä tuntuu...
-- Ei, ei, äiti, keskeytti Lucia. Älkää toivoko hänelle kärsimystä,
älkää toivoko sitä kenellekään. Kunhan tietäisitte mitä kärsimys
merkitsee. Kunhan itse olisitte sitä kokenut! Ei, ei! Rukoilkaamme
ennemmin Jumalaa ja Neitsyttä hänen puolestaan; liikuttakoon Jumala
hänen sydämensä, kuten hän on tehnyt tuolle toisellekin herraparalle,
joka oli häntä pahempi ja joka nyt on pyhimys.
Lucian vastenmielisyys palata niin tuoreisiin ja kauheisiin
muistoihin saattoi hänet useammin kuin kerran keskeyttämään
kertomuksensa; moneen kertaan hän huomautti, ettei rohjennut
jatkaa. Ja vasta runsaat kyyneleet vuodatettuaan hän taas pääsi
kertomuksensa lankaan käsiksi. Mutta erilainen tunne saattoi
hänet eräässä kertomuksensa kohdassa epäröimään, nimittäin kun
hänen piti puhua lupauksestaan. Hän pelkäsi, että äiti moittisi
häntä ajattelemattomaksi ja hätäileväksi tai että hän samoin kuin
aviokysymyksessä toisi esiin jonkun uuden joustavan omantunnon
ohjeen, jota pakollisesti vaatisi tunnustamaan oikeaksi, tai vielä
lisäksi, että vaimoparka tuttavallisesti uskoisi asian jollekin,
vaikkapa vaan hankkiakseen itselleen selkeyttä ja neuvoa, täten
levittäen salaisuutta. Tätä vaan ajatellessaan Lucia tunsi
voittamatonta mielenhämmennystä ja häpeää. Sitäpaitsi hän jo sinä
hetkenä tunsi kainoutta ja häpeää ja selittämätöntä vastenmielisyyttä
kosketella tätä kysymystä. Kaikki nämä seikat yhdessä matkaansaivat
sen, että hän jätti mainitsematta tämän tärkeän seikan, päättäen
itsekseen uskoa salaisuutensa isä Cristoforolle. Mutta miten hän
tyrmistyi kun kysellessään luostariveljeä sai kuulla, ettei tämä
enää ollut seudulla, vaan että hän oli lähetetty hyvin kaukaiselle
paikkakunnalle, jolla oli joku outo nimi!
-- Entä Renzo? sanoi Agnese.
-- Hän on kaiketi turvissa? vastasi Lucia kiireisesti.
-- Se on varma, kun kaikki niin sanovat. Epäämättä väitetään hänen
päässeen pakoon Bergamon alueelle. Mutta itse paikkakuntaa ei
kukaan tiedä. Eikä hän itsekään vielä ole antanut mitään tietoja.
Luultavasti hän ei vielä ole keksinyt mitään keinoa siihen.
-- Oi, jos hän on turvissa, Jumala olkoon kiitetty! virkkoi Lucia; ja
hän koetti hakea toista puheenainetta, kun heidän puheensa keskeytyi
odottamattomasta tapauksesta: kardinaali arkkipiispan tulosta.
Palattuaan kirkosta, jonne hänet jätimme ja saatuaan
Nimittämättömältä kuulla Lucian onnellisen paluun, tämä oli käynyt
aterialle pannen istumaan oikealle kädelleen tuon herran, ja ollen
pappiparven ympäröimänä; nämä hengelliset miehet eivät kyllikseen
saattaneet katsella tuota niin lauhtunutta näköä, joka kuitenkin oli
vapaa heikkoudesta, noita kasvoja, jotka olivat nöyrät, olematta
alhaissävyiset, eivätkä he malttaneet olla vertaamatta hänen
silloista tilaansa siihen käsitykseen, mikä heillä ammoisista ajoista
oli hänestä ollut.
Aterian loputtua kardinaali ja Nimittämätön uudelleen kahdenkesken
vetäytyivät erikseen. Keskustelun jälkeen, joka kesti edellistä
paljoa kauemmin, Nimittämätön läksi linnaansa saman muulin selässä,
jolla oli sinne aamulla ratsastanut; ja kardinaali kutsutti luokseen
pastorin ja pyysi opastamaan siihen taloon, missä Lucia majaili.
-- Oh, Teidän Korkea-arvoisuutenne! huomautti pastori, älkää vaivatko
itseänne. Minä lähetän heti noutamaan tuota nuorta naista tänne,
myöskin hänen äitiään, jos tämä jo on saapunut ja isäntäväkeäkin,
jos haluatte heitäkin nähdä, ja kaikki ne, joita Teidän
Kunnian-arvoisuutenne haluaa tavata.
-- Tahdon itse mennä heidän luokseen, huomautti Federigo.
-- Teidän Korkea-arvoisuutenne ei ollenkaan tarvitse vaivautua; annan
heti käskyn heidän noutamisestaan: se on pian tehty, intti pastori,
muuten kunnon mies, mutta joskus hätiköitsijä, joka ei käsittänyt,
että kardinaali tällä käynnillään tahtoi kunnioittaa onnettomuutta,
viattomuutta, vieraanvaraisuutta ja samalla omaa virkaansa. Mutta kun
esimies toistamiseen mainitsi haluamaansa, käskynalaisensa kumarsi ja
mukautui hänen tahtoonsa.
Niin pian kuin nämä molemmat henkilöt olivat astuneet ulos kadulle,
kaikki ulkona liikkujat riensivät heidän luokseen; ja muutamassa
silmänräpäyksessä tuli väkeä joka taholta, toiset tunkeillen heidän
sivullaan, toiset sankkana jonona jälessä.
Pastori kehoitteli lakkaamatta:
-- No, mutta väistykää toki, tilaa, tilaa!
Mutta Federigo sanoi hänelle:
-- Antakaa heidän vaan olla.
Ja hän kulki edelleen, milloin kohottaen kättänsä siunatakseen
väkijoukkoa, milloin taas laskien sen alas hyväilläkseen poikasia,
jotka juoksentelivat vallan hänen jalkoihinsa.
Näin he saapuivat taloon ja astuivat sisälle: väkijoukko seisoi
kasaantuneena ulkopuolella. Mutta siinä tungoksessa oli räätälikin,
joka oli seurannut muiden mukana, silmät tuijottaen ja suu auki,
tietämättä mikä oli matkan päämäärä; hän ei saattanut aavistaakaan,
että kulku suunnattiin hänen majaansa. Mutta tämän huomattuaan, hän
tunkeutui esille, meluavan innokkaasti, kuten saattaa kuvitella ja
toistamiseen huutaen:
-- Tilaa sille, jonka kulkeman pitää!
Ja hän astui sisälle.
Agnese ja Lucia olivat kadulta kuulleet kasvavaa hälinää.
Arvellessaan, mistä se saattoi johtua, he näkivät oven aukenevan
selkoselälleen ja purppurapukuisen hengenmiehen kirkkoherran kanssa
astuvan sisään.
-- Hänkö se on? edellinen kysyi jälkimäiseltä. Ja saatuaan
myöntävän nyökkäyksen vastaukseksi, hän astui Lucian luo, joka
samoin kuin äitinsä seisoi liikkumattomana ja mykkänä yllätyksestä
ja kainostelusta. Mutta tuon äänen kaiku, noiden kasvojen ilme,
Federigon ryhti ja varsinkin hänen sanansa olivat pian rohkaisseet
heitä molempia.
-- Lapsiparka! näin hän alkoi: Jumala on sallinut teidän joutua kovan
koettelemuksen alaiseksi; mutta hän on myös osoittanut, ettei ole
silmäänsä teistä poiskääntänyt, ettei ole teitä unhoittanut. Hän on
pelastaen jälleen johdattanut teidät turviin; ja hän on käyttänyt
teitä välikappaleena toteuttaakseen suuren teon, tehdäkseen suuren
armon eräälle miehelle ja samalla vapauttaakseen monet raskaasta
taakasta.
Nyt ilmestyi huoneeseen emäntä, joka kadun melun kuultuaan oli
rientänyt ikkunan ääreen yläkerrassa ja siitä nähnyt, mikä henkilö
astui hänen taloonsa. Ja hän oli juoksujalassa kiiruhtanut portaita
alas, hieman järjestettyään pukuaan. Ja melkein samaan aikaan
räätäli kävi sisälle toisesta ovesta. Huomatessaan keskustelun
olevan käynnissä, he vetäytyivät huoneen soppeen, missä seisoivat
kunnioittavassa asennossa. Tervehdittyään heitä kohteliaasti
jatkoi kardinaali keskusteluaan molempien naisten kanssa, tehden
lohduttamisensa lomassa jonkun kysymyksen, huomatakseen vastauksista,
voisiko saada jonkun tilaisuuden tehdä hyvää näin kovia kärsineelle.
-- Pitäisipä kaikkien pappien olla Teidän Korkea-arvoisuutenne
kaltaisia miehiä, niin että vähän pitäisivät köyhien puolta, eivätkä
olisi mukana saattamassa heitä pulaan, säästääkseen itseltään kaikki
ikävyydet, sanoi Agnese, rohkaistuneena Federigon tuttavallisesta ja
ystävällisestä kohtelusta ja närkästyneenä siitä, että Don Abbondio,
aina uhraten toisen edun, vielä oli julennut kieltää heiltä pienen
tyydytyksen, nimittäin valituksen hänen esimiehelleen, varsinkin kun
harvinaisen sattuman kautta tilaisuus siihen oli tarjoutunut.
-- Sanokaa vaan kaikki mitä ajattelette, virkkoi kardinaali; puhukaa
vapaasti.
-- Tahdon sanoa, että jos kirkkoherramme olisi täyttänyt
velvollisuutensa, ei olisi käynyt näin.
Mutta kun kardinaali oli uudelleen kehoittanut häntä selvemmin
sanomaan sanottavaansa, hän joutui hämilleen, kun piti kertoa juttu,
missä hänelläkin oli ollut osansa, jota ei kernaasti ilmaissut,
varsinkaan moiselle henkilölle. Hän selvisi kuitenkin pulasta,
tekemällä kertomuksessaan pienen harppauksen. Hän kertoi sovitut
vihkiäiset, Don Abbondion kieltäytymisen, jätti mainitsematta
esimiesten verukkeen, johon kirkkoherra oli vedonnut -- tuo kunnon
Agnese! -- ja sitten hän harppasi Don Rodrigon hyökkäykseen ja miten
he saatuaan hankkeesta tiedon olivat voineet paeta.
-- Niin, hän jatkoi, paeta, joutuaksemme uuteen ansaan. Jos herra
pastori sensijaan olisi peittelemättä sanonut meille asianlaidan, ja
jos olisi heti vihkinyt nuo lapsiparat, olisimme oitis kaikki yhdessä
lähteneet pois, salaa, kauas täältä seudulle, josta ei kenelläkään
olisi ollut vihiä. Mutta näin olemme hukanneet aikaamme, ja on
käynyt, niin kuin on käynyt.
-- Kirkkoherra saa vastata minulle tästä teostaan, virkkoi kardinaali.
-- Ei, hyvä herra, ei suinkaan, huudahti äkkiä Agnese. Sitä varten en
ole puhunut. Älkää häntä nuhdelko, sillä mikä on tapahtunut, se on
tapahtunut. Eikä se auttaisi mitään. Hän on nyt senluontoinen mies.
Jos samanlainen tapaus sattuisi, hän tekisi vallan samoin.
Mutta Lucia, joka oli tyytymätön äitinsä tapaan kertoa, lisäsi:
-- Mekin olemme tehneet pahoin: on selvää, ettei Herra sallinut asian
onnistua.
-- Mitä pahaa olette te sitten voinut tehdä, lapsiparka? kysyi
Federigo.
Huolimatta äidin salaa heittämistä varoittavista katseista Lucia
vuorostaan kertoi Don Abbondion talossa tehdyn yrityksen ja päätti
sanoen:
-- Me olemme tehneet pahaa, ja Jumala on meitä rangaissut.
-- Alistukaa Hänen kädestään kestettäväksenne annettuihin
kärsimyksiin, ja olkaa hyvässä toivossa, sanoi Federigo; sillä
kenellä muuten olisikaan syytä iloita ja toivoa ellei sillä, joka on
saanut kärsiä ja kuitenkin syyttää itseään!
Hän kysyi sitten, missä oli sulhanen. Ja saatuaan Agneselta kuulla --
Lucia pysyi ääneti, pää kumarassa ja katseet maassa -- että sulho oli
pakosalla, hän siitä tunsi ja ilmaisi mielipahaansa; ja hän kyseli
syytä.
Agnese kertoi sen vähän, minkä Renzon tarinasta tiesi.
-- Olen kuullut puhuttavan tuosta nuoresta miehestä, sanoi
kardinaali. Mutta mitenkä mies, joka sekaantui moisiin rettelöihin
saattoi ajatella avioliittoa tällaisen nuoren naisen kanssa?
-- Hän oli kelpo nuori mies, huomautti Lucia, punastuen, mutta ääni
varmana.
-- Hän oli rauhallinen, liiankin rauhallinen nuori mies, lisäsi
Agnese. Ja sen voi kysyä keneltä tahansa, jopa kirkkoherraltakin.
Kuka tietää mitä vehkeitä, mitä juonia siellä oli solmittu? Eihän
tarvita paljoa, ennenkuin me köyhät joudumme pahantekijän kirjoihin.
-- Se on vallan totta, sanoi kardinaali. Aivan varmasti hankin
tietoja tuosta nuoresta miehestä. Hän tahtoi kuulla sulhon
ristimä- ja sukunimen ja kirjoitti ne muistikirjaansa. Hän lisäsi
aikovansa muutaman päivän kuluttua lähteä heidän kyläänsä, jolloin
Lucia saattoi pelotta palata sinne, ja että hän tällävälin oli
hankkiva Lucialle varman tyyssijan, missä tämä saattoi elää kunnes
kaikki saataisiin mitä parhaiten järjestettyä.
Sitten hän kääntyi isännän ja emännän puoleen, jotka heti
lähestyivät. Hän toisti heille ne kiitokset, jotka edeltä oli
lähettänyt pastorin mukana, ja sitten hän kysyi, tahtoivatko muutaman
päivän pitää luonaan niitä vieraita, jotka Jumala oli heille
lähettänyt.
-- Totta kai, Teidän Korkea-arvoisuutenne, vastasi emäntä, äänessä
värähdys ja kasvoissa ilme, mitkä ilmaisivat paljon enempää kuin tämä
laiha, kainostelun vaimentama vastaus. Mutta isäntä, haltioituneena
tällaisen henkilön läsnäolosta ja halusta kunnostautua näin tärkeässä
tilaisuudessa, tuumi hiki otsassa jotain oikein kaunista vastausta.
Hän rypisti otsaansa, mulkoili silmillään, kuroi huuliaan, jännitti
tarmon takaa järkensä jousta, haeskeli, penkoi ymmärryksensä kätköjä
ja tunsi sisällään ainoastaan temmeltäviä katkonaisia ajatuksia
ja sanan katkelmia. Mutta hetki kiirehti ja kardinaali osoitti jo
tavallaan selittäneensä hänen vaitioloansa, ja niin miesparka aukaisi
suunsa ja virkahti:
-- Ajatelkaapas!...
Sen parempaa hän ei saanut sanotuksi.
Tämä seikka tuotti hänelle ylen suuren nöyryytyksen, eikä ainoastaan
sinä hetkenä, vaan myöskin aina jälestäpäinkin tämä kiusallinen
muisto tärveli sen ilon, minkä tuo suuri kunnia hänelle oli
tuottanut. Ja monesti, kun hän sitä muisteli, johtui hänen mieleensä
ikäänkuin ivana koko joukko muita lauseita, jotka kaikki olisivat
olleet paremmat kuin tuo typerä: "Ajatelkaapas". Onhan aina helppoa
jälestäpäin keksiä sopivat sanat.
Kardinaali poistui sanoen:
-- Levätköön Herran siunaus tämän talon päällä.
Illalla hän kysyi kirkkoherralta miten saattaisi sopivalla
tavalla korvata tuolle miehelle, joka arvatenkaan ei ollut rikas,
vieraanvaraisuutensa tuottamat kulut, ajat kun olivat kalliit.
Kirkkoherra vastasi, että todellakaan eivät ammatin tuottamat tulot
eivätkä kunnon räätälin omistaman pienen maatilkun antimet olisi
sallineet sinä vuonna olla antelias toisille. Mutta hän kun oli
tehnyt hieman säästöjä edellisinä vuosina, hän tällä haavaa oli
seudun varakkaimpia henkilöitä ja saattoi ilman erityistä rasitusta
harjoittaa hieman anteliaisuutta, minkä epäilemättä tekikin
kernaasti; muuten hän varmasti pitäisi loukkauksena, jos hänelle
tarjottaisiin korvausta rahan muodossa.
-- Hänellä on epäilemättä tilaajia, jotka eivät voi maksaa
vaatevelkojaan.
-- Luonnollisesti, Teidän Kunnian-arvoisuutenne. Nämä ihmisparat
maksavat yksinomaan sillä, mikä jää yli vuoden sadosta. Viime
vuonna ei ollut mitään ylijäämää. Ja tänä vuonna kaikki ovat vailla
välttämättömintä.
-- No hyvä! virkkoi Federigo. Minä otan maksaakseni kaikki nuo
velat. Toivon Teidän tekevän minulle sen palveluksen, että kysytte
häneltä noiden velkojen määrän ja että otatte niiden maksamisen
suorittaaksenne.
-- Ne nousevat epäilemättä sievoiseen summaan.
-- Sen parempi: ja kaiketi tällä paikkakunnalla on vieläkin
varattomampia, joilla ei ole velkoja, kun eivät saa luottoa.
-- Onpa kyllä! Tehdään, mitä voidaan. Mutta ei voi auttaa kaikkia
näinä vaikeina aikoina!
-- Käskekää räätälin tehdä heille vaatteita minun laskuuni, ja
maksakaa hänelle hyvin. Totta puhuen vuotena tällaisena jokainen
meno, mikä ei suoriteta leivän hankkimiseen, minusta tuntuu
varkaudelta; mutta tämä on kokonaan poikkeustapaus.
Emme kuitenkaan tahdo lopettaa tämän päivän tarinaa lyhyesti
kertomatta, miten Nimittämätön sen päätti.
Tällä kertaa huhu hänen kääntymyksestään oli kulkenut hänen edellään
laaksoon, se oli siellä nopeaan levinnyt ja kaikkialla herättänyt
hämmästystä, levottomuutta ja napinaa. Ensimäisille vastaantulleille
bravoille eli palvelijoille hän viittasi seuraamaan, ja niin edespäin
kaikille toisille, mikäli niitä matkallaan kohtasi.
Kaikki kulkivat hänen jälessään vallan oudon hämmästyksen valtaamina,
mutta alistuvina kuten tavallisesti. Näin hän yhä kasvavan
saattojoukon seuraamana saapui linnaan. Hän antoi portilla seisojille
niinikään merkin seurata toisten mukana. Hän ratsasti sisälle
etupihalle, asettui sen keskelle, ja ollen siinä yhä ratsun selässä
hän kaiutti jymisevällä äänellään tavallisen huudon, minkä sovitun
merkin johdosta kaikki hänen miehensä, jotka suinkin sen saattoivat
kuulla, riensivät saapuville.
Silmänräpäyksessä kaikki linnan eri osiin hajaantuneet bravot
noudattivat kutsuvaa huutoa, liittyen jo koolletulleisiin, jotka
kaikki kiinnittivät katseensa isäntään.
-- Menkää kaikki minua odottamaan suureen saliin, hän heille sanoi.
Ja ratsunsa selästä hän katseli heidän liikkuvaa jonoansa. Sitten
hän astui alas sen selästä, vei sen itse talliin ja meni sitten
sinne, missä häntä odotettiin. Hänen ilmestyessään lakkasi heti
siellä kohiseva kuiskailu; kaikki ryhmittyivät toiselle seinämälle,
jättäen hänen ympärilleen salissa avaran tilan; heitä saattoi olla
kolmenkymmenen vaiheilla.
Nimittämätön kohotti kätensä ikäänkuin ylläpitääkseen tuota
hiljaisuutta, jonka hänen pelkkä ilmaantumisensa oli aiheuttanut,
nosti pystyyn päänsä, joka kohosi kaikkia muita ylemmäksi, ja virkkoi:
-- Kuunnelkaa kaikki, älköönkä kukaan puhuko, ellen häneltä kysy.
Lapsukaiseni! Se tie, jota tähänasti olemme kulkeneet, johtaa
helvetin syvimpään kuiluun. En tahdo teitä soimata, minä, joka olen
kaikista edellä pahassa, minä, kaikista kelvottomin. Mutta kuulkaa,
mitä minulla on sanottavaa. Jumala laupeudessaan on herättänyt
minut elämääni muuttamaan. Ja minä sen muutan ja olen jo muuttanut;
tapahtukoon samoin jokaiselle teistä! Tietäkää siis ja pitäkää
varmana, että minä olen järkähtämättömästi päättänyt ennemmin kuolla,
kuin vähääkään loukata Hänen pyhää lakiansa. Peruutan jokaiselta
teistä minulta saamanne rikolliset määräykset; ymmärrättehän; vielä
enemmän: kiellän teitä mitään tekemästä siitä, mitä olen käskenyt. Ja
katsokaa niinikään varmaksi, ettei kukaan tästälähin saa tehdä pahaa
minun suojelemanani, minun palveluksessani. Ne, jotka näillä ehdoilla
tahtovat jäädä tänne, ovat minulle kuin omia lapsiani; ja pitäisin
itseäni onnellisena sen päivän iltana, jolloin jäisin itse ilman
ruokaa ravitakseni viimeistä teistä viimeisellä jälellä olevalla
leivälläni. Niille, jotka eivät tähän suostu, annetaan sovittu
palkka ja lisäpalkkio; sitten saavat mennä tiehensä, mutta älkööt
enää asettako jalkaansa tämän kynnyksen yli, elleivät aio muuttaa
elämäänsä, missä tapauksessa heidät aina vastaanotetaan avosylin.
Tuumikaa tätä tänä yönä; huomisaamuna kutsun teidät yksitellen
antamaan vastauksenne; ja silloin annan teille uusia määräyksiä.
Nyt saatte vetäytyä pois, kukin paikallensa, ja Jumala, joka on
osoittanut minulle niin suurta armoa, johtakoon mieleenne hyvän
päätöksen.
Tässä hän vaikeni, ja kaikki vaipui hiljaisuuteen.
Kuinka erilaiset ja myrskyisät ajatukset temmelsivätkin heidän
hurjissa aivoissaan, ei siitä päältäpäin nähnyt mitään merkkiä. He
olivat tottuneet pitämään isäntänsä ääntä tahdon ilmauksena, jota ei
sopinut vastustaa, ja kun tämä ääni tänään ilmoitti, että tuo tahto
oli muuttunut, ei se silti ilmaissut, että tuo tahto olisi menettänyt
jäntevyyttään. Ei yhdenkään päähän pälkähtänyt, että häntä voisi
vastustaa, vaikka hän oli kääntynyt, tai että hänelle voisi vastata
kuin muille ihmisille.
He näkivät nyt hänet edessään pyhimyksenä, mutta tuollaisena
pyhimyksenä, joka kuvataan pää pystyssä ja miekka kädessä. Paitsi
pelkoa he, ja varsinkin hänen valtansa alaisina syntyneet, joita
olivat enimmät, tunsivat häntä kohtaan alamaista kiintymystä;
he tunsivat myös kaikki häntä kohtaan altista ihailua. Ja hänen
läsnäollessaan he tunsivat jonkunlaista arkamaisuutta, jota kaikkein
raaimmatkin ja röyhkeimmät tuntevat ylemmyyden edessä, jonka ovat
tunnustaneet. Lisäksi ne seikat, jotka juuri olivat kuulleet tuon
miehen suusta, tosin olivat vihattavan vastenmielisiä heidän
kuulla, mutta niiden totuuden he hyvin älysivät, eivätkä ne heidän
järjelleen olleet kokonaan outoja. Ja vaikka he tuhat kertaa olivat
niitä ilkkuneet, tämä ei ollut tapahtunut epäuskoisuudesta, vaan
senvuoksi, että ilkkumisellaan tahtoivat karkoittaa pelon, joka
olisi johtunut noiden asioiden vakavasta punnitsemisesta. Ja kun
he nyt näkivät tuon pelon vaikutuksen mielessä sellaisessa kuin
isäntänsä, ei ollut heidän joukossaan ainoatakaan, joka ei enemmän
tai vähemmän ja ainakin hetkellisesti olisi sydämessään tuntenut
tämän pelon ahdistusta. Tämän lisäksi ne heistä, jotka ensiksi olivat
kuulleet tuon suuren uutisen ulkopuolella laaksoa, olivat samalla
nähneet väestön ilon ja riemun sekä rakkauden ja kunnioituksen
Nimittämättömään, mitkä tunteet olivat astuneet entisen vihan ja
kauhistuksen sijaan, ja he olivat kokemuksiaan muille kertoneet.
Siitä seurasi, että nyt tuo mies, jota aina, niin sanoaksemme, olivat
katselleet alhaalta ylös silloinkin, kun he itse muodostivat suureksi
osaksi hänen väkevyytensä, esiintyi heille joukon ihmettelyn,
epäjumaloimisen esineenä. He näkivät hänen yläpuolella muita, tosin
entisestä hyvin eri tavoin, mutta ei suinkaan vähemmässä määrin; aina
siis eroavana rahvaan laumasta, aina ensimäisenä.
He olivat siis tyrmistyneet, epäillen toinen toistaan ja kukin
itseään.
Mikä kiroili vihoissaan, mikä mietti mistä voisi lähteä etsimään
turvapaikkaa ja tointa. Toinen tutkiskeli itseään, voisiko tehdä
päätöksen ruveta kunnon mieheksi; toinen, Nimittämättömän sanojen
liikuttamana tunsi jo siihen jonkunlaista taipumusta; toinen taas
ei erityisesti päättänyt mitään, vaan aikoi jättää kaikki sattuman
varaan, jäädä vastaiseksi syömään niin hyväsydämisesti tarjottua
leipää, mitä tähän aikaan oli niin niukalta, ja näin voittaa
aikaa. Mutta ei kukaan hiiskunut sanaakaan. Ja kun Nimittämätön
lopetettuaan puheensa uudelleen kohotti tuota käskijänkättään antaen
heille poistumismerkin, he kaikki hiljaa hiipien, kuin lammaslauma,
kulkivat ovesta ulos. Hän itsekin läksi ulos heidän jälkeensä, ja
asettuen seisomaan keskelle pihaa, hän hämärässä katseli heidän
hajaantumistaan ja asettuiko kukin määräpaikalleen. Käytyään sitten
ylhäällä linnassa noutamassa lyhtyä, hän kulki uudelleen pihat,
käytävät, salit, tarkasti kaikki ovet, ja huomattuaan, että kaikki
oli rauhallista, meni vihdoin nukkumaan.
Niin, todella nukkumaan, sillä hänen oli uni.
Vaikka hän aina oli tavoitellut kovin monimutkaisia ja kiireellisiä
seikkailuja, ei hänellä kuitenkaan koskaan ollut ollut näin vaikeata
selvitettävänä; ja kuitenkin häntä nukutti. Ne tunnontuskat, jotka
edellisenä yönä olivat riistäneet häneltä kaiken levon, eivät
suinkaan olleet asettuneet, vaan kohottivat ääntänsä entistään
paljoa ankarampana ja vaativaisempana; ja kuitenkin häntä
nukutti. Sen järjestyksen ja hallintatavan, jonka linnassaan oli
toimeenpannut ja jota niin monena vuonna oli ylläpitänyt suurella
huolellisuudella ja omituisesti yhdistämällä häikäilemätöntä
rohkeutta sitkeään kestäväisyyteen, hän nyt muutamin sanoin oli
pannut horjumaan. Kätyriensä rajattoman riippuvaisuuden, heidän
sokean alistumisensa jokaiseen hänen tahdonilmaukseensa, heidän
orjamaisen uskollisuutensa, johon hän oli ammoisista ajoista tottunut
luottamaan -- kaiken tämän hän omalla kädellään oli järkyttänyt.
Toiminnan-keinonsa hän itse oli muuttanut ehkäisevien vaikeuksien
sokkeloksi; sanalla sanoen: hän oli päästänyt sekasorron ja
epävarmuuden sisälle taloonsa: ja kuitenkin häntä nukutti.
Hän meni siis makuuhuoneeseensa, lähestyi tuota vuodetta, missä
edellisenä yönä oli löytänyt niin haikeita tuskia, ja polvistui
vuoteenlaidan viereen rukoilemaan. Hän löysikin aivojensa salaisesta
ja syvästä sopesta ne rukoukset, joita häntä oli opetettu lapsena
lukemaan. Hän alkoi niitä lausua, ja nuo sanat, jotka kauan
olivat pysyneet kokoon käärittyinä, tulivat esiin toinen toisensa
jälkeen, ikäänkuin kääriytyen irti. Tällöin hänen mielessään
liikkui kuvaamaton tunteiden sekoitus: siirtyminen viattomuuden
aikoihin; tuskan kiihtyminen ajatellessa sitä kuilua, minkä itse oli
kaivanut tuon onnellisen ajan ja nykyisyyden välille; hehkuva halu
muodostamaan itselleen hyvityksenteoilla uusi omatunto ja pääsemään
tilaan, joka niin paljon kuin suinkin lähentelisi tuota viattomuutta,
johon ei voinut palata; kiitollisuus ja luottamus siihen armoon,
joka saattoi hänet johtaa tuohon tilaan ja joka jo siitä oli antanut
hänelle niin monta todistetta.
Noustuaan hän sitten laskeutui vuoteelle ja vaipui heti uneen.
Näin päättyi tämä päivä, joka vielä lähdeteoksemme syntymisaikana oli
kovin kuuluisa. Tänään emme ilman mainittua teosta siitä tietäisi
mitään, emme ainakaan yksityisseikoista. Ylempänä siteeraamamme
kirjailijat Ripamonti ja Rivola mainitsevat ainoastaan, että tuo
kuuluisa tiranni kohdattuaan Federigon muutti elämänsä, jopa
ainaiseksi.
Mutta kuinka moni on lukenut noiden kahden kirjailijan teoksia? Niitä
on epäilemättä vielä vähemmän kuin niitä, jotka tulevat lukemaan tätä
meidän kirjaamme.
Ja kuka tietää tapaisiko vielä tuossa laaksossa, jos joku olisi
kyllin innokas etsimään ja tarpeeksi taitava löytämään, jonkun
himmeän ja heikon jälkikaiun tuosta tapahtumasta?
Senjälkeen on sattunut niin paljon muita seikkoja.