Odottaessaan hetkeä lähteäkseen kirkkoon jumalanpalvelusta
toimittamaan kardinaali Federigo, tapansa mukaan tällaisina
joutilaina hetkinä, oli syventynyt tutkimuksiinsa, kun ilmestyi
ristinkantaja-kappalainen, jonka synkistyneet kasvot ilmaisivat
suurta levottomuutta.
-- Omituinen käynti, todella hyvin omituinen, Teidän
Kunnian-arvoisuutenne.
-- Kuka se sitten on? kardinaali kysyi.
-- Ei kukaan muu kuin ... vastasi kappalainen; ja pysähtyen hyvin
merkitsevästi joka tavuuseen, hän lausui tuon nimen, jota meidän on
mahdoton lausua lukijoillemme. -- Hän on omassa persoonassaan tuolla
odotushuoneessa, hän sitten lisäsi; eikä hän pyydä mitään vähempää,
kuin päästä Teidän Korkea-arvoisuutenne puheille.
-- Hän! sanoi kardinaali, jonka kasvot äkkiä vilkastuivat; ja heti
sulkien kirjansa hän nousi istuimeltaan ja lisäsi:
-- Hän tulkoon! Tuotakoon hänet heti sisälle!
-- Mutta ... -- huomautti kappalainen liikkumatta. Ei kai Teidän
Kunnian-arvoisuutenne ole epätietoinen siitä, kuka on tämä mies! Hän
on tuo pahantekijä, tuo kuuluisa!...
-- Ja eikö ole onni piispalle, että sellaisen miehen on vallannut
halu tulla hänen puheilleen?
-- Mutta ... intti kappalainen; me emme koskaan saata puhua
erityisistä asioista, kun Teidän Korkea-arvoisuutenne väittää niitä
taruiksi; mutta kun tällainen tapaus esiintyy, minusta tuntuu,
että on velvollisuus... Harras into, Teidän Korkea-arvoisuutenne,
tuottaa vihamiehiä; ja me tiedämme varmalta taholta, että varsin moni
pahantekijä on rohjennut kerskata, että joku päivä...
-- Ja mitä he ovat tehneet? keskeytti kardinaali.
-- Huomautan, että tämä mies on rikosten urakoitsija, hurja ihminen,
joka on liitossa kaikkein vaarallisinten pahantekijäin kanssa, ja
että hän voi olla lähetetty...
-- Oh! Onpa tämä eriskummaista kuria! keskeytti uudelleen Federigo
hymyillen; sotamiehet kehoittavat kenraalia pelkäämään.
Sitten hän muuttui vakavaksi ja mietiskeleväksi ja jatkoi:
-- Pyhä Carlo ei olisi pysähtynyt punnitsemaan, olisiko hänen pitänyt
vastaanottaa tuo mies: hän olisi mennyt häntä noutamaan. Tuokaa hänet
heti sisälle; hän on jo liian kauan odottanut.
Kappalainen poistui sanoen itsekseen: -- Minkä heille teet! Kaikki
nuo pyhät miehet ovat hirveän itsepäisiä...
Hän avasi oven ja katsahti saliin, missä linnaherra ja papit
olivat, ja huomasi jälkimäisten kaikkien vetäytyneen huoneen
toiselle puolelle, missä kuiskailivat ja loivat kulmien alta
salavihkaa katseita tuohon mieheen, jonka olivat jättäneet yksikseen
vastakkaiselle puolelle. Kappalainen lähestyi häntä, mutta matkalla
hän tähysteli häntä niinikään kulmien alta ja ainoastaan kaulasta
jalkoihin asti. Ja hän arvaili itsekseen, mikä pirullinen asevarasto
saattoikaan olla piiloitettu tuon viitan alle, ja tuumaili, että
ainakin, ennenkuin vei hänet sisälle, olisi ollut parasta ehdoittaa
hänelle ... mutta se jäi häneltä kuitenkin tekemättä. Hän lähestyi
häntä ja sanoi lopulta:
-- Hänen Korkea-arvoisuutensa odottaa Teidän Ylhäisyyttänne. Tehkää
hyvin ja seuratkaa minua.
Ja astuen hänen edellään tämän pienen joukon läpi, joka oitis väistyi
tehdäkseen hänelle tilaa, kappalainen kulki, luoden oikealle ja
vasemmalle katseita, jotka näyttivät sanovan:
-- Minkä sille mahtaa? Tiedättehän tekin, että hän aina tekee oman
päänsä mukaan.
He kiipesivät yhdessä muutaman portaan, jotka johtivat siihen
huoneeseen, missä kardinaali oli. Ja vedettyään syrjään oviverhon,
kappalainen johti sisälle Nimittämättömän. Federigo meni ystävällisen
kiireisesti häntä vastaanottamaan, kasvot kirkkaina ja kädet
eteenpäin ojennettuina, kuin kohti sitä ainakin, jota odotetaan.
Sitten hän heti antoi kappalaiselle merkin poistua, ja tämä totteli.
Kardinaali ja Nimittämätön pysyivät jonkun aikaa ääneti ja kumpikin
tavallaan epäröivänä. Nimittämätön, joka oli siirtynyt tähän
ikäänkuin pakosta, pikemmin selittämättömän vimman kuin määrätyn
aikeen ohjaamana, seisoi siinä myös kuin pakosta, kahden vastakkaisen
intohimon raatelemana: toiselta puolen hänet valtasi tarve,
vaistomainen halu ja epämääräinen toivo saada lievennystä sisäisille
tuskilleen; toiselta puolen jonkunmoinen raivo ja häpeä, ollessaan
siinä sellaisen katujan, alistuneen, kurjan olennon asennossa, joka
tulee tunnustamaan hairahduksensa ja rukoilemaan apua ihmiseltä.
Eikä hän löytänyt sanoja, hän ei oikeastaan niitä etsinytkään. Mutta
kuitenkin, kun hän nosti katseensa Federigon kasvoihin, hän tunsi,
miten hänet yhä enemmän valtasi hartaan kunnioituksen tunto, mikä
samalla oli pakoittava ja lempeä, mikä lisäsi luottamusta, heikensi
uhmaa, oli kiihoittamatta ylpeyttä, jonka päinvastoin polki ja
tukahutti.
Federigon ulkomuoto oli todella sellainen, joka ilmaisee henkistä
ylemmyyttä ja herättää rakkautta. Hänen ryhtinsä oli luonnostaan
vaatimaton ja kuitenkin melkein itsetiedottoman majesteetillinen.
Hän ei ollut kumaraselkäinen eikä vuosien kuihduttama. Hänen
silmänsä oli vakava ja samalla täynnä vilkkautta; otsansa oli
kirkas ja miettiväinen. Ja hänen valkeiden hiuksiensa, kalpeutensa,
pidättyväisyyden merkkien, mietiskelyn ja väsymyksen alta pilkisti
kuitenkin yhä vielä esiin joltinenkin koskemattoman nuoruuden
kukoistus. Kaikki hänen kasvonpiirteensä osoittivat, että niissä
aikoinaan oli piillyt sitä, mitä varsinaisesti sanomme kauneudeksi.
Mutta tavaksi tulleet juhlalliset ja hyväntahtoiset ajatukset, pitkän
elämän kestänyt sisällinen rauha, ihmisrakkaus ja sanomattoman
toivon tuottama jatkuva ilo olivat hänen kasvoihinsa luoneet melkein
vanhuksen kauneuden, jota vielä kohotti purppuran arvokas komeus.
Kardinaalikin oli muutaman hetken sanaakaan virkkamatta, luoden
Nimittämättömän kasvoihin läpitunkevan katseensa, joka pitkällisestä
harjaantumisesta oli tottunut lukemaan kasvoista ajatusten pohjan.
Sitten hän luuli tämän synkän ja kiihoittuneen ilmeen alta yhä
selvemmin keksivänsä jotakin toivontapaista, mitä ensi hetkellä tuota
käyntiä ilmoitettaessa oli ruvennut aavistamaan, ja hän virkkoi:
-- Oi, mikä mieluinen vieras! Ja kuinka olen teille kiitollinen
tällaisesta päätöksestä, vaikka se minuun vaikuttaa hieman kuin
soimaus!
-- Soimaus! huudahti linnaherra vallan hämmästyneenä, mutta jo
joutuen näiden sanojen ja tämän ystävällisen kohtelun vuoksi
alttiimpaan mielialaan ja ennen kaikkea tyytyväisenä siitä, että
kardinaali oli murtanut jään ja alkanut keskustelun, oli se sitten
mikä tahansa.
-- Aivan varmasti se on minulle soimaus, hän jatkoi, että olen
antanut teidän ehtiä edelleni; olisinhan jo aikoja sitten voinut, ja
minun olisi ollut velvollisuuteni tulla teidän luoksenne.
-- Minun luokseni, te! Mutta tiedättekö, kuka minä olen? Onko teille
sanottu minun nimeni?
-- Mutta luuletteko, että tätä iloa, jonka epäilemättä huomaatte koko
kasvoissani, voisin tuntea tuntematonta ilmoitettaessa, tuntematonta
nähdessäni. Te olette tämän ilon aiheuttaja, te, jota minun olisi
pitänyt etsiä, te, jota kuitenkin olen niin suuresti rakastanut ja
valittanut, jonka puolesta olen niin paljon rukoillut; te, joka
olette se lapsistani -- jotka kuitenkin kaikki ovat minulle rakkaat
ja joita rakastan sydämeni pohjasta -- se, sanon minä, jota kaikkein
kernaimmiten olisin tahtonut vastaanottaa ja syleillä, jos olisin
voinut sitä toivoa. Mutta Jumala yksin, oi hän yksin osaa tehdä
suuria ihmeitä; ja hän korvaa palvelija parkojensa heikkoutta ja
laiminlyöntiä.
Nimittämätön oli vallan hämmästynyt kuunnellessaan tätä liikutuksesta
värähtelevää kieltä, näitä sanoja, jotka niin täydelleen vastasivat
sitä mitä hän ei vielä ollut saanut sanotuksi ja jota ei vielä
lopullisesti edes ollut päättänyt sanoa. Ja liikutuksen valtaamana,
mutta tyrmistyneenä, hän vaikeni edelleen.
-- No, jatkoi vielä herttaisemmin Federigo; -- teillä on hyvä uutinen
minulle kerrottavana, ja panette minut sitä niin kauan odottamaan.
-- Hyvä uutinen? Minulla? Minulla on helvetti sielussani, ja minäkö
voisin tuoda teille hyvää uutista! Sanokaa, sanokaa te itse, jos sen
tiedätte, mikä voisi olla se hyvä uutinen, jonka teille toisi mies
sellainen kuin minä?
-- Että Jumala on liikuttanut sydämenne, ja että hän tahtoo palauttaa
teidät luoksensa, vastasi tyynesti kardinaali.
-- Jumala! Jumala! Jumala! Jospa hänet näkisin! Jos häntä tuntisin!
Missä hän on, tuo Jumala?
-- Sitä minulta kysytte! Te! Kukapa enemmän kuin te tuntisi hänen
läsnäoloaan? Ettekö siis tunne häntä sydämessänne, joka teitä
ahdistaa, joka saattaa teidät levottomaksi, joka ei anna teille
viivytysaikaa, ja joka samalla vetää teitä luoksensa ja panee teidät
aavistamaan levon ja lohdutuksen toivoa; lohdutuksen, joka tulee
olemaan täysi, ääretön, niin pian kuin sen tunnette, sen tunnustatte
ja sitä itsellenne rukoilette?
-- Kieltämättä niin on laita: minulla on täällä jotain, mikä minua
painaa, mikä minua raatelee! Mutta Jumala!... Jos hän on olemassa,
tuo Jumala, jos hän on se, miksi häntä sanotaan, niin mitä luulette
hänen voivan tehdä minusta?
Nämä sanat lausuttiin epätoivoisella äänenpainolla.
Mutta Federigo vastasi juhlallisesti, ikäänkuin lempeän
haltioitumisen valloissa:
-- Mitäkö Jumala voi tehdä teistä? Mitä hän tahtoo tehdä teistä!
Hyvyytensä ja voimansa todisteen; hän tahtoo teistä saada itselleen
kunniaa, jota ei kukaan muu voisi hänelle tuottaa. Onhan maailma jo
niin kauan huutanut teitä vastaan, kiroavathan niin monet tuhannet
äänet teidän tekojanne...
Nimittämätön vavahti ja oli hetken aikaa hämmästynyt kuullessaan
hänelle käytettävän näin tavatonta kieltä, vielä hämmästyneempi
siitä, ettei sen johdosta tuntenut vihaa, vaan päinvastoin
eräänlaista lohdutusta.
-- Mitä kunniaa, jatkoi Federigo, siitä voisi johtua Jumalalle?
-- Nuo ovat kauhunhuutoja, kenties ääniä, jotka aiheutuvat
itsekkäisyydestä, tai luonnollisesta oikeudentunteesta. Ja eivätkö
muutamat noista huudoista kenties ole kateudesta lähteneitä,
kateudesta tuohon kammottavaan valtaan, tuohon surkuteltavaan mielen
tyyneyteen, jota olette osoittanut tähän päivään saakka. Mutta kun
te itse nousette tuomitsemaan elämäänne, itse itseänne syyttämään,
silloin kirkastuu Jumalan kunnia! Ja te kysytte, mitä Jumala voi
teistä tehdä! Kuka minä olen, olentoparka, jotta kykenisin teille
nyt jo sanomaan, mikä hyöty sellaisella Mestarilla on oleva teistä?
mitä hän voi tehdä tuosta rajun voimakkaasta tahdosta, tuosta
horjumattomasta kestävyydestä, kun hän on saanut ne elähytetyiksi,
rakkauden, toivon ja katumuksen hehkun läpitunkemiksi? Kuka olette
te, olentoparka, luullaksenne että te itsestänne olisitte voinut
keksiä ja toimeenpanna suurempia tekoja pahan alalla, kuin mitä
Jumala voi saattaa teidät toteuttamaan hyvän alalla? Mitäkö Jumala
voi tehdä teistä? Antaa teille anteeksi, pelastaa teidät, toteuttaa
teihin nähden lunastuksen työn. Eivätkö nämä ole suuria, yleviä ja
hänen arvoisiaan tekoja? Oi! Ajatelkaahan! Jos minä, alhainen, kurja
kuolevainen, ja kuitenkin niin täynnä itseäni, jos minä, sellaisena
kuin olen, tänä hetkenä tunnen teidän pelastukseenne niin suurta
harrastusta, niin kiihkeätä toivomusta, että sen edestä iloiten
antaisin -- Jumala on siitä todistajani -- nämä harvat päivät, jotka
minulla enää on jälellä elettävänä, niin ajatelkaa millainen ja
kuinka suuri epäilemättä on Sen säälivä huolenpito, joka minussa
herättää sellaisen, niin voimakkaan tunteen, joskin se minussa
on epätäydellinen, ja kuinka suuresti teitä epäilemättä rakastaa
ja kaihoaa Se, joka minussa vastustamattomasti herättää teihin
rakkautta, mikä minua rajusti pitelee valloissaan!
Mikäli nämä sanat lähtivät hänen huuliltaan, hänen kasvonsa,
katseensa, kaikki hänen liikkeensä heijastivat niiden merkitystä.
Hänen kuulijansa kasvot, jotka sitä ennen olivat vääntyneet,
suonenvedontapaisesti vavahdellen, kävivät ensin hämmästyneiksi ja
tarkkaavaisiksi; sitten ne elpyivät mielenliikutuksesta, joka hetki
hetkeltä syveni ja yhä enemmän vapautui tuskasta. Hänen silmänsä,
jotka eivät lapsuusaikojen jälkeen enää olleet kyyneleitä tunteneet,
paisuivat; ja kun Federigo oli herjennyt puhumasta, hän peitti
kasvonsa käsiinsä ja puhkesi kyyneltulvaan, joka oli ikäänkuin hänen
viimeinen ja kaunopuheisin vastauksensa.
-- Suuri ja laupias Jumala! huudahti Federigo, kohottaen silmänsä
ja kätensä taivasta kohti. Mitä olen minä ikinä voinut tehdä, minä
hyödytön palvelija, unelias paimen, jotta olet minut kutsunut tähän
armon juhlaan, jotta olet saattanut minut ansaitsevaksi olemaan läsnä
näin lohduttavan ihmeen tapahtuessa?
Näin sanoen hän ojensi kätensä, tarttuakseen Nimittämättömän käteen.
-- Ei, ei! tämä huusi. Poistukaa, poistukaa kauas minusta. Älkää
saastuttako puhdasta ja hyväntekevää kättänne! Ette tiedä, mitä
kaikkea on tehnyt tämä käsi, jota tahdotte puristaa.
-- Antakaa, sanoi Federigo, tarttuen siihen rakastettavan rajusti,
antakaa minun puristaa tätä kättä, joka on hyvittävä niin monta
vääryydentekoa, joka on levittävä niin monta hyvää tekoa, joka on
lohduttava niin monta ahdistunutta, joka on astuva aseettomana,
rauhallisena ja nöyränä niin monen vihamiehen eteen.
-- Tämä on liikaa! sanoi nyyhkyttäen Nimittämätön. Jättäkää minut,
teidän Kunnian-arvoisuutenne! Hyvä Federigo, jättäkää minut! Koko
kansanjoukko teitä odottaa. Siellä on niin paljon hyviä sieluja,
niin paljon viattomia, niin paljon kaukaa tulleita teitä kerran
nähdäkseen, teitä kuullakseen: ja te keskustelette ... millaisen
henkilön kanssa!
-- Jättäkäämme nuo yhdeksänkymmentä yhdeksän karitsaa, vastasi
kardinaali: ne ovat turvissa vuorella; tahdon nyt jäädä sen luo,
joka oli eksynyt. Nuo sielut ovat paraikaa kenties tyytyväisemmät,
kuin jos näkisivät piispa parkansa. Kenties se Jumala, joka teihin
nähden on tehnyt laupeutensa ihmeen, herättää heissä ilon, jonka
syytä he eivät vielä ymmärrä. Tuo rahvas on kenties yhdistynyt
meihin, sitä tietämättään. Kenties Pyhä Henki sytyttää heidän
sydämissään äärettömän kristillisen rakkauden hehkun, ja innostaa
heidät rukoukseen, jonka teidän hyväksenne kuulee -- armonteko, jonka
esineenä te olette, sitä vastaiseksi tietämättänne.
Näin sanoen hän aukaisi käsivartensa ja kietoi ne Nimittämättömän
kaulan ympäri; tämä koetti ensin vapautua ja vastustaa hetken, mutta
myöntyi, ikäänkuin tuon rakkaudenpurkauksen voittamana, ja syleili
vuorostaan kardinaalia ja painoi väriseviä ja muuttuneita kasvojaan
hänen olkaansa vastaan.
Hänen kuumat kyyneleensä valuivat Federigon saastuttamattomalle
purppuralle, ja tämän viattomat kädet puristivat hellästi noita
jäseniä, tuota viittaa, joka oli tottunut kantamaan väkivallan ja
petoksen aseita.
Nimittämätön irtaantui tästä syleilystä, peitti uudelleen silmänsä
kädellään, käänsi samalla kasvonsa taivasta kohti ja huudahti:
-- Todella suuri, todella hyvä Jumala! Nyt ymmärrän itseäni,
ymmärrän, kuka olen. Vääryydentekoni leviävät eteeni. Kammoksun
itseäni. Ja kuitenkin tunnen lohdutusta ja iloa, jommoista en koko
kauheassa elämässäni ole kokenut!
-- Se on esimakua, sanoi Federigo, jota Jumala saattaa teidät
tuntemaan, kiinnittääkseen teidät palvelukseensa, rohkaistakseen
teitä päättäväisesti astumaan uudelle tielle, missä teillä on niin
paljon kumottavana, korjattavana, kaduttavana.
-- Oi minua onnetonta! huudahti linnaherra; kuinka paljon, kuinka
äärettömän paljon seikkoja ... enhän koskaan saata mitään muuta tehdä
kuin katua! Mutta ainakin niitä vielä on muutamia, jotka vasta ovat
alulla, tuskin sitäkään, ja jotka onneksi saatan ituina tukehuttaa.
Muiden muassa yksi, jonka heti voin peruuttaa, tyhjäksi tehdä,
korjata.
Federigo kävi tarkkaavaiseksi ja Nimittämätön kertoi lyhyesti,
mutta kenties osoittaen inhoavampaa tuomitsemista, kuin mitä me
itse olemme osoittaneet, yrityksensä Luciaan nähden, tuon poloisen
kärsimykset, kauhun, miten naisparka oli häntä vannottanut, sekä sen
kiihkeän mielentilan, minkä nämä rukoukset olivat hänen sielussaan
herättäneet, ja miten tämä nuori nainen vielä oli hänen linnassaan...
-- Ah, älkäämme hukatko aikaa! huudahti Federigo, värähdellen
säälistä ja innosta! Iloitkaa! Siinä on varmasti todiste Jumalan
anteeksi-antamuksesta! Hän sallii teidän tulla pelastuksen aseeksi
sille, jolle olitte ajatellut ja yrittänyt tuottaa tuhon. Jumala
teitä siunatkoon! Hän jo on teitä siunannut! Tiedättekö miltä seuduin
on tuo vainottu naisparka?
Nimittämätön mainitsi Lucian kotiseudun.
-- Se ei ole kaukana täältä, sanoi kardinaali... Jumala olkoon
kiitetty! Ja luultavasti...
Näin sanoen hän juoksi pienen pöydän ääreen ja soitti pientä kelloa.
Heti astui sisälle vallan huolissaan ristinkantaja-kappalainen, ja
hänen ensi katseensa kohdistui Nimittämättömään. Mutta nähdessään
nuo kasvot muuttuneiksi ja nuo silmät punaisina kyynelistä, hän
katsoi kardinaaliin, ja kun hänen järkähtämättömän vakavuutensa alta
huomasi haamoittavan hänen piirteissään suuren tyydytyksen, ikäänkuin
tavattoman huolehtivan harrastuksen, hän oli joutua haltioihinsa ja
jäädä suu auki töllistelemään, ellei kardinaali heti olisi herättänyt
häntä hänen mietiskelystään kysymällä, oliko kokoontuneiden pappien
joukossa joku kotoisin ------sta.
-- On kyllä, Teidän Korkea-arvoisuutenne, vastasi kappalainen.
-- Pyytäkää häntä heti tänne sisälle, sanoi Federigo, ja hänen
kanssaan tämän kirkon pastoria.
Kappalainen läksi huoneesta ja astui alas saliin, missä kaikki nuo
papit olivat kokoontuneina. Sinne astuessaan hän heti joutui kaikkien
katseiden esineeksi. Suu yhä ammoittavana ja tuo haltioituminen yhä
vielä kuvastuneena kasvoillaan, kädet ilmassa ja vilkkaasti liikkuen,
hän huudahti:
-- Veljeni, veljeni! Haec mutatio dexterae Excelsi.[32] Ja hän ei
muutamaan hetkeen voinut sanoa sen enempää, Sitten hän jälleen otti
sen ryhdin, ja käytti sitä äänenpainoa, mikä vastasi hänen asemaansa,
ja lisäsi:
-- Hänen Korkea-arvoisuutensa pyytää luokseen tämän seurakunnan ja
------n seurakunnan pastoria.
Ensiksimainittu astui heti ulos riveistä, ja samaan aikaan kuului
keskeltä pappien joukkoa: -- _Minäkö?_ mikä lausuttiin ihmetyksen
aiheuttamalla äänen venytyksellä.
-- Ettekö te ole ------n seurakunnan pastori? kysyi kappalainen.
-- Olenpa kyllä, mutta...
-- Hänen Korkea-arvoisuutensa kardinaali haluaa teitä puhutella.
-- Minua? vastasi yhä vielä sama ääni sen väreisenä, että se selvästi
tuolle sanalle antoi tämän merkityksen:
-- Miten se voi tarkoittaa minua?
Mutta tällä kertaa, äänen kaikuessa, ilmestyi myös itse mies, Don
Abbondio omassa persoonassaan, astuen eteenpäin hämmästyneenä ja
nyrpeänä.
Kappalainen viittasi hänelle kädellään, mikä merkitsi:
-- No, joutukaamme; onko tämä kenties vaikeata?
Ja kulkien molempien pappien edellä, hän saapui ovelle, aukaisi sen
ja johti heidät sisälle.
Kardinaali päästi Nimittämättömän käden, sovittuaan hänen kanssaan
siitä, mitä piti tehdä. Hän poistui hänestä hieman ja viittasi
luokseen seurakunnan pappia. Hän selitti hänelle muutamin sanoin,
mistä oli kysymys ja kysyi häneltä, saattoiko hän heti löytää jonkun
kunnon vaimon, joka suostuisi kantotuolissa lähtemään linnaan
Luciaa noutamaan; tämän pitäisi olla hyväsydäminen ja viisas vaimo,
kykenevä täyttämään tehtäväänsä näin tavattomalla retkellä, ja
lisäksi osata käyttäytyä mitä soveliaimmin ja löytää tehoisimmat
sanat rohkaistakseen ja rauhoittaakseen tätä tyttöparkaa. Näin monen
kestetyn tuskan jälkeen ja keskellä sitä syvää hämmennystilaa, johon
hän oli joutunut, saattoi itse tieto hänen vapautuksestaan, jos se
annettiin ilman tarpeellista varovaisuutta, nostaa hänen mielessään
uuden ja entistään suuremman kiihoituksen. Hetken mietittyään pastori
vastasi tuntevansa naishenkilön, joka aivan hyvin voi tämän tehtävän
suorittaa; ja hän läksi matkaan.
Kardinaali viittasi taas ja käski kappalaisen heti toimittaa
matkakuntoon kantotuolin kantajineen ja satuloittaa kaksi muulia.
Kappalaisenkin poistuttua, kardinaali kääntyi Don Abbondion puoleen.
Tämä, joka jo oli lähestynyt, poistuakseen niin kauas kuin suinkin
tuosta toisesta henkilöstä, ja joka tällävälin oli luonut kulmien
alta katseen milloin toiseen, milloin toiseen, vaivaten päätään
saadakseen selville, mitä saattoi merkitä koko tämä hanke, astui
askeleen lähemmäksi, kumarsi ja sanoi:
-- Minulle on ilmoitettu, että Teidän Korkea-arvoisuutenne haluaa
kanssani puhua; mutta luulen, että tässä on tapahtunut erehdys.
-- Ei tässä ole ollenkaan väärinkäsitystä, vastasi Federigo; minulla
on teille ilmoitettavana iloinen sanoma ja annettavana teille hyvin
suloinen ja miellyttävä tehtävä. Yksi seurakuntalaisistanne, jota
epäilemättä olette vainajana surrut, Lucia Mondella, on jälleen
löydetty; hän on täällä lähellä, oivan ystäväni linnassa, ystäväni,
jonka teille tässä esitän. Teidän tulee heti lähteä tämän herran
ja erään vaimon seurassa, jota tämän seurakunnan herra pastori on
lähtenyt hakemaan, noutamaan tätä nuorta naista, tätä laumanne
rakasta karitsaa, ja teidän tulee saattaa hänet tänne.
Don Abbondio teki kaiken minkä suinkin saattoi peittääkseen sitä
harmia, tai oikeammin huolta, surua, minkä hänelle tuotti tällainen
ehdoitus, tai pikemmin käsky. Ja kun hänellä ei enää ollut aikaa
vetää tasaisiksi kasvojensa ryppyjä eikä poistaa niihin laskeutunutta
nyrpeyden ilmettä, hän peitti ne kumartaen syvään päänsä tottelemisen
merkiksi. Ja hän kohotti niitä ainoastaan tehdäkseen toisen syvän
kumarruksen Nimittämättömälle, luoden häneen surkean katseen,
joka sanoi: olen teidän vallassanne, säälikää minua: _Parcere
subjectis_.[33]
Kardinaali kysyi häneltä sitten, oliko Lucialla sukulaisia.
-- Läheisiä sukulaisia, joiden kanssa asuu, tai on asunut, hänellä ei
ole muita kuin äiti, vastasi Don Abbondio.
-- Onko tämä kotonaan?
-- On, Teidän Kunnian-arvoisuutenne.
-- Kun tätä nuorta tyttöä, jatkoi Federigo, ei voida niin pian
palauttaa kotiansa, tuottaisi hänelle suurta lohdutusta saada niin
pian kuin suinkin nähdä äitinsä; ja siinä tapauksessa, ettei tämän
seurakunnan pastori ehdi palata, ennenkuin minä lähden kirkkoon,
pyydän teitä sanomaan hänelle, että hän hankkisi rattaat tai ratsun
ja älykkään miehen, ja että lähettäisi noutamaan tätä äitiä tänne.
-- Entä jos menisin sinne minä itse, sanoi Don Abbondio.
-- Ei, ei, olenhan jo pyytänyt teitä tekemään toista, vastasi
kardinaali.
-- Ehdoitin, että minä sinne lähtisin, huomautti Don Abbondio,
valmistaakseni tuota äitiparkaa siihen, minkä tuleman pitää. Hän on
hyvin tunteellinen nainen, ja tarvitaan henkilöä, joka hänet tuntee
ja joka osaa ottaa hänet oikealta kannalta, muuten saattaa häntä
peloittaa, sen sijaan että lohduttaisi.
-- Ja juuri sentähden pyydän teitä huomauttamaan herra pastorille,
että hän valitsee älykkään ja asianhaaroihin mukautuvan miehen.
Teidän apunne on oleva hyödyllisempi toisaalla, vastasi kardinaali.
Ja hän olisi tahtonut lisätä:
-- Tämä tyttöparka tarvitsee paljon suuremmassa määrin heti nähdä
tutut ja luottamusta herättävät kasvot tuossa linnassa, niin
monen tuskallisen tunnin kuluttua ja ollen niin hirvittävässä
epävarmuudessa tulevaisuuteen nähden.
Mutta tällaista ei saattanut niin selvin sanoin lausua tuon kolmannen
henkilön läsnäollessa.
Kardinaalista tuntui muuten sangen omituiselta, ettei Don Abbondio
jo näin viittauksista asiaa ymmärtänyt ja ettei se itsestään ollut
hänelle selvinnyt. Ja hänen tarjoutumisensa ja itsepäisyytensä
tuntuivat hänestä niin sopimattomilta, että hän ajatteli niiden alla
piilevän jotain muuta. Hän katsoi häntä kasvoihin ja huomasi niissä
helposti pelon matkustaa tuon hirvittävän miehen kanssa ja joutua
hänen vieraakseen, vaikkapa vaan muutamaksi hetkeksi. Hän tahtoi siis
poistaa nämä pelkurimaiset epäilykset, ja kun ei pitänyt sopivana
viedä pastoria syrjään ja kuiskailla hänen korvaansa uuden ystävänsä
ollessa läsnä, hän katsoi parhaaksi keinoksi sitä, minkä muuten olisi
tehnyt ilman tätä aihetta, nimittäin puhua itse Nimittämättömälle,
jotta Don Abbondio hänen vastauksistaan viimeinkin saattoi ymmärtää,
ettei linnaherra enää ollut mies, jota tarvitsi pelätä.
Hän lähestyi siis Nimittämätöntä ja sanoi, osoittaen tuollaista
itseperäistä luottamusta, joka on luonteenomainen niin hyvin uudelle
ja voimakkaalle kiintymykselle kuin vanhalle ystävyyssuhteelle:
-- Älkää luulko, että minä tyytyisin tähän ainoaan käyntiinne
tänäpäivänä. Palaattehan, eikö totta? Te palaatte tietysti tämän
arvoisan papin seurassa?
-- Josko palaan! vastasi Nimittämätön. Vaikka kieltäisittekin minua
tulemasta, jäisin itsepintaisesti kuin kerjäläinen ovenne eteen.
Minun on tarvis puhua kanssanne, kuulla teitä, nähdä teitä; minä
tarvitsen teitä!
Federigo tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja sanoi:
-- Tehkää siis meille, tämän seurakunnan pastorille ja minulle se
ilo, että tänään syötte päivällistä kanssamme. Minä siihen luotan.
Sillävälin minä tuon hyvän väen kanssa lähden kirkkoon rukoilemaan ja
kiittämään Jumalaa; ja te, te menette kokoamaan hänen armonsa ensi
hedelmää.
Kuullessaan näitä selityksiä Don Abbondio seisoi siinä kuin pelokas
lapsi, joka näkee jonkun vallan tyynesti hyväilevän koiraansa,
suurta, pörrökarvaista eläintä, jolla on punaiset silmät ja joka
on surullisen kuuluisa puremistaan ja nostamastaan kauhusta; kun
tuo lapsi kuulee koiran isännän sanovan, että tämä eläin on hyvä,
hyvin rauhallinen ja lempeä kuin karitsa, niin se katsoo isäntää,
ei häntä vastusta eikä hyväksy; se katselee koiraa, eikä rohkene
sitä lähestyä, peläten, että tuo suuri hyvä eläin näyttäisi hänelle
hampaitaan, vaikkapa vaan leikillä; se ei myöskään rohkene poistua,
jotta ei näyttäisi pelkurilta ja sydämessään se sanoo: -- Oi, jospa
olisin kotonani!
Kardinaali, joka hankki lähtöä, yhä pitäen kädestä Nimittämätöntä ja
vieden häntä mukanaan, huomasi pastoriparan, joka pysytteli jälessä
vallan synkkänä, saamattomana ja kovin nyrpeän irmastelevana. Luullen
hänen tyytymättömyytensä johtuvan osaksi siitäkin, että hän saattoi
katsoa itseään laiminlyödyksi ja syrjäytetyksi, etenkin niin hyvin
kohdellun ja hyväillyn pahantekijän rinnalla, kardinaali kääntyi
hänen puoleensa, pysähtyi hetkeksi ja sanoi ystävällisesti hymyillen:
-- Herra pastori, te olette alati ollut kanssani hyvän Isämme
majassa; mutta tämä ... _perierat et inventus est_.[34]
-- Oi, kuinka suuresti siitä iloitsen, sanoi Don Abbondio, kumartaen
syvään molemmille samanaikuisesti.
Arkkipiispa kulki edellä, tuuppasi ovea, jonka oitis ulkoa avasi
selälleen kaksi palvelijaa, mitkä siellä seisoivat vartijoina
kummassakin pielessä, ja tuo ihmeellinen pari ilmestyi saliin
kokoontuneiden pappien halukkaille katseille. Katseltiin näiden
molempien kasvoja, joissa kuvastui erilainen, mutta yhtä syvä
mielenliikutus. Federigon kunnianarvoiset piirteet heijastivat
kiitollista hellyyttä, lempeätä ja vaatimatonta iloa; Nimittämättömän
kasvoissa havaitsi tyydytyksen lieventämää hämmennystä, äsken
syntynyttä häveliäisyyttä, sydämensortumusta, josta kuitenkin vielä
pilkisti esiin tämän hillitsemättömän ja rajun luonteen jäntevyys.
Sittemmin kuultiin että varsin moni katsojista tuona hetkenä muisteli
tuota Esaian lausetta: _Susi ja karitsa käyvät samalla laitumella;
jalopeura ja härkä syövät yhdessä olkia_.
Heidän takanaan astui Don Abbondio, johon ei kukaan kiinnittänyt
huomiota.
Kun he olivat saapuneet keskelle salia, kardinaalin kamaripalvelija
astui sisään päinvastaisesta ovesta ja lähestyi herraansa ilmoittaen
täyttäneensä kappalaiselta saamansa määräykset; kantotuoli ja
molemmat muulit olivat valmiina -- hän sanoi -- ja odotettiin enää
sitä vaimoa, joka pastorin oli määrä noutaa saapuville. Kardinaali
sanoi, että heti pastorin saavuttua hänen tuli puhua Don Abbondion
kanssa, ja että kaikki sitten noudattaisivat tämän ja Nimittämättömän
käskyjä. Jälkimäisen kättä hän uudelleen puristi hyvästiksi ja sanoi:
-- Odotan teitä.
Hän kääntyi päännyökkäyksellä tervehtimään Don Abbondiota ja alkoi
astua kirkolle päin. Papit seurasivat häntä, osaksi sekavana, osaksi
järjestyneenä joukkona. Molemmat matkakumppanit jäivät kahdenkesken
saliin.
Nimittämätön oli täydelleen vaipunut mietteisiinsä ja vaikeni,
odottaen kärsimättömänä hetkeä, jolloin oli pääsevä vapauttamaan
kärsimyksestä ja vankeudesta Lucia paran. Olihan tämä yhä vielä
hänen vallassaan, mutta aivan toisessa merkityksessä kuin edellisenä
iltana; ja hänen kasvonsa kuvastivat keskittynyttä mielenkiihoitusta,
mikä Don Abbondion pelokkaan epäilevissä silmissä saattoi tietää
jotain pahempaa. Hän katseli häntä kieroon, katseli häntä kulmien
alta, ja olisi kernaasti tahtonut keksiä jotain ystävällistä
sanottavaa hänelle.
-- Mutta mitä voinkaan hänelle sanoa? hän itseltään kysyi. --
Sanoisinko hänelle uudelleen, että suuresti iloitsen? Että iloitsen
mistä? Siitäkö, että hän oltuaan tähänasti pirullinen pahantekijä,
viimeinkin on tehnyt tuon hyvän päätöksen ruveta kunnon mieheksi
kuten muut? Kaunis kohteliaisuus, totta tosiaan! Vaikkapa kääntäisin
tätä lausettani miten tahansa, niin ei tuo minun: _iloitsen suuresti_
saata muuta merkitä. Ja muuten, onkohan sitten niin varmaa, että
hänestä on tullut kunnon mies, noin yks kaks? Tässä maailmassa
vakuutetaan niin paljon, ja niin monista aiheista! Missä määrin
saatan lopulta tähän kaikkeen luottaa? Ja kuitenkin täytyy minun
lähteä hänen kanssaan tuohon linnaan! Hyi, mikä perin sekava
seikkailu, perin sekava seikkailu! Kuka olisi voinut sitä aavistaa
tänä aamuna! Mutta, jos tästä suoriudun ehein nahoin, niin saapa
neitsyt Perpetua kalliisti maksaa sen, että velvoitti minut lähtemään
tänne, ilman mitään pakkoa, ulkopuolelle seurakuntani aluetta!
Niin, se osasi suutansa soittaa: Kaikki lähistön papit muka joutuin
riensivät saapuville, jopa paljon kauempaakin; olisi muka ollut
sopimatonta olla toisia huonompi; ja sitä, ja tätä, niin että pää
meni pyörälle! Ja syöstä minut näin suin päin mokomaan seikkailuun!
Mikä paha onni! Mutta täytyypä minun kuitenkin sanoa jotain tuolle
miehelle! --
Ja hän ajatteli, että sanoisi seuraavaa:
-- En koskaan olisi voinut toivoa tätä onnea päästä näin
kunnioitettavaan seuraan...
Ja jo hän aukaisi suunsa, kun kamaripalvelija astui sisälle
paikkakunnan pastorin kanssa, joka ilmoitti, että vaimo oli saapunut
ja odotti kantotuolissa. Sitten hän kääntyi Don Abbondion puoleen,
kuullakseen häneltä kardinaalin toisen määräyksen. Don Abbondio
suoriutui tehtävästään niin hyvin kuin saattoi tuossa suuressa
kiihoituksessa ollen. Hän lähestyi sitten kamaripalvelijaa ja sanoi:
-- Koettakaa ainakin antaa minulle lempeä eläin; sillä suoraan
sanoakseni, olen huono ratsumies.
-- Oh, ajatelkaahan, vastasi kamaripalvelija nauraen partaansa: tämä
muuli on sihteerin, joka on kirjailija.
-- No niin! virkkoi Don Abbondio; ja itsekseen hän mutisi: -- Olkoon
taivas minulle armollinen!
Linnaherra oli heti paikalla kiireisesti lähtenyt liikkeelle.
Saavuttuaan kynnykselle, hän huomasi, että Don Abbondio oli jäänyt
jälelle. Hän pysähtyi häntä odottamaan; ja kun pastori oli rientänyt
saapuville ollen anteeksipyytävän näköinen, Nimittämätön kumarsi ja
pyysi häntä kohteliaalla ja kunnioittavalla kädenliikkeellä astumaan
edellä; tämä vuodatti hieman balsamia hätääntyneen miesparan sydämeen.
Mutta tuskin hän oli laskenut jalkansa pienelle pihalle, kun tunsi
uutta pettymystä, joka tärveli tuon hänen pienen tyydytyksensä; hän
näki Nimittämättömän kulkevan erästä soppea kohti, tarttuvan toisella
kädellä kuuluisan karabiini-pyssynsä piippuun ja toisella sen
nahkahihnaan ja niin nopealla ja taitavalla liikkeellä ripustavan sen
olalleen, kuin olisi se ollut ekseerausta.
-- Oi, oi, oi! ajatteli Don Abbondio; mitä hän aikoo tehdä tuolla
hirvittävällä aseella, tuo mies? Kaunis kidutuspaita, mokomaa
kääntyneen katumusta! Ja jos hän vielä saa päähänsä jonkun pahan
oikun! Oi mikä retki, mikä retki!...
Jos herra olisi vähääkään voinut aavistaa minkaluontoiset ajatukset
liikkuivat kumppaninsa mielessä, olisi hän tehnyt, minkä ikinä
olisi voinut häntä rauhoittaakseen. Mutta tällainen olettamus
ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään. Ja Don Abbondio varoi kyllä
ainoallakaan liikkeellä ilmaisemasta:
-- Minä en luota teihin, herraseni.
Saavuttuaan portille he tapasivat siellä molemmat muulit valmiina
odottamassa. Nimittämätön keikahti sen selkään, jonka tallirenki
hänelle osoitti.
-- Eiköhän se vaan ole pahankurinen? kysyi kamaripalvelijalta Don
Abbondio, toinen jalka jalustimessa, ja toinen vielä maassa.
-- Olkaa vallan huoleti, tämä vastasi. Se on karitsa.
Don Abbondio takertui kiinni satulaan, kamaripalvelija tuuppasi
auttaen, ja kopsis! siinä hän nyt istui muulinsa selässä.
Kantotuoli, jota muutaman askeleen päässä heistä edellä kantoi kaksi
muulia, läksi ohjaajan merkistä liikkeelle; ja näin tämä retkikunta
poistui matkalleen.
Oli kuljettava kirkon editse, missä kansaa oli tungokseen; oli
mentävä pienen torin halki, missä niinikään oli sullottuna väkeä,
osaksi tämän paikkakunnan väkeä, osaksi lähistöstä saapunutta,
sellaista, mikä ei ollut saanut tilaa kirkossa. Jo oli tuo suuri
uutinen levinnyt. Ja kun pieni kulkue tuli näkyviin, kun huomattiin
tuo mies, joka vielä muutama tunti aikaisemmin oli ollut kauhun ja
inhon, mutta joka nyt oli miellyttävän ja ylentävän hämmästyksen
esineenä, nousi tästä väkijoukosta yleinen mieltymyksen humina,
melkein suosionhuutoja. Ja samalla kun järjestyttiin hänelle tilaa
antamaan, riennettiin joka taholta katselemaan häntä lähempää.
Kantotuoli kulki ohi, samoin Nimittämätön. Ja avoimen kirkon oven
edessä hän otti lakin päästään ja kumarsi pelätyn päänsä muulin
harjaan asti, satojen äänien huutaessa:
-- Jumala teitä siunatkoon!
Don Abbondio niinikään paljasti päänsä ja kumartui; ja hän sulki
itsensä taivaan suojelukseen. Mutta kuullessaan virkaveljiensä täyttä
rintaa laulavan, hän tunsi sydämessään sellaista mielenliikutusta,
sellaista surumielistä heltymystä ja hartauden innostusta, että
vaivoin sai kyyneleensä pidätetyiksi.
Mutta kun oltiin poistuttu kauas ihmisasunnoista ja saavuttu
keskelle maaseutua ja kun tien mutkat usein olivat vallan tyhjät
ihmisistä, synkempi verho laskeusi hänen ajatustensa yli. Hänellä
ei ollut muuta esinettä, missä turvallisena olisi lepuuttanut
katseitaan, kuin kantotuolin ohjaaja, joka kuuluen kardinaalin
huonekuntaan ei voinut olla muuta kuin epäilemättömän luotettava,
eikä hän myöskään näyttänyt pelkurilta. Silloin tällöin kuljettiin
jonkun matkustajan, joskus koko ryhmän ohi, joka riensi kardinaalia
katsomaan. Nämä kohtaamiset olivat lohdutus Don Abbondiolle; mutta
tämä lohdutus oli ohimenevää laatua. Sillä lähestyttiin yhä enemmän
tuota hirvittävää laaksoa, missä eivät enää kohtaisi muita kuin
matkakumppaninsa alamaisia, ja minkälaisia alamaisia! Don Abbondio
halusi nyt entistään hartaammin yhtyä puheeseen hänen kanssaan,
hänen mielenlaatuaan yhä paremmin tutkiakseen ja päästäkseen hänen
suosioonsa. Mutta nähdessään hänet niin mietteisiin vaipuneeksi, hän
menetti siihen kaiken halun. Hänen oli siis pakko puhua itseksensä.
Ja tässä seuraa osa siitä mitä miesparka ajatteli tämän matkan
kestäessä; jos nimittäin tahtoisi sen kaiken kirjoittaa, siitä
paisuisi kokonainen kirja.
-- Merkillistä, totta tosiaan, että pyhillä miehillä, yhtä hyvin kuin
lurjuksilla, pitää olla elohopeaa suonissaan, ja etteivät tyydy itse
levottomina häärimään, vaan että tahtoisivat, jos voisivat, panna
liikkeelle koko ihmiskunnan! Ja pitääpä juuri kaikkein toimeliaimman
tulla minua häiritsemään, minua, joka en sekaannu mihinkään,
joka en hae ketään, ja vetää minut hiuksista omiin yrityksiinsä,
minut, joka en muuta pyydä, kuin että saan pysyä syrjässä ja
elää rauhassa! Ja tuo hullu, tuo hurja Don Rodrigo! Mikä häneltä
puuttuisi ollakseen maailman onnellisin mies, jos hänellä vaan olisi
pisara järkeä päässä? Hän on rikas, nuori, kunnioitettu, kaikkien
lellittelemä; hänen liiallinen onnensa on hänen onnettomuutensa,
ja hänen täytyy hakea selkkauksia itselleen ja lähimäiselleen. Hän
voisi viettää kaikkein iloisinta elämää maailmassa, olla täydellinen
tyhjäntoimittaja. Mutta ei niin, herraseni! Hänen pitää hätyytellä
naisia, mikä on hulluinta, epäkiitollisinta ja hurjinta maailmassa.
Hän voisi mennä sisälle paratiisiin vaunuissa ajaen, ja sen sijaan
hän tahtoo mennä liikaten helvettiin. Ja tämä?...
Ja samassa hän katsoi häneen, ikäänkuin peljäten, että _tämä_ olisi
voinut lukea hänen ajatuksensa.
-- Tämä, pantuaan maailman mullin mallin rikoksineen, nyt mullistaa
sitä kääntymyksellään ... jos nyt yleensä voi puhua kääntymyksestä.
Ja minun poloisen osaksi on tullut moinen kokemus!... Kun nuo
tuollaiset ihmiset ovat syntyneet, veressä tuo raivo joutua puheen
esineeksi, niin heidän aina täytyy joka tavoin nostaa melua.
Onko siis niin vaikeata koko elinikänsä pysyä kunnon miehenä, kuten
esimerkiksi minä? Eipä vaan; täytyy tappaa, pilkkoa palaisiksi,
temmeltää kuin itse paholainen... Jumala minua poloista auttakoon! ...
ja sitten vielä aiheuttaa näin paljon sekasortoa tehdäkseen
katumusta! Ken vakavasti tahtoo tehdä katumusta, voi sen suorittaa
kotonaan, rauhallisesti, panematta liikkeelle näin suurta koneistoa
ja tuottamatta näin paljoa vaivaa lähimäiselleen. Ja hänen
Kunnian-arvoisuutensa! Sekin heti on valmis avaamaan sylinsä ja
kutsumaan häntä "rakkaaksi ystäväksi", "hyväksi ystäväksi"; sekin
kuuntelee kaikkea, mitä tuo mies sanoo, aivan kuin olisi nähnyt hänen
tekevän ihmeitä, tekee umpimähkään päätöksen, toteuttaa sen muitta
mutkitta, joutuin sinne, joutuin tänne! Minun kotonani tällaista
sanotaan yksinkertaisesti hätiköimiseksi. Ja ilman minkäänlaista
takuuta luovuttaa tuon miehen käsiin pastori paran! Tämä on suorastaan
nopan heittämistä ihmishengestä. Hänen kaltaisensa pyhän piispan
pitäisi säästää pappejansa kuin silmäteräänsä. Pisara hitautta, pisara
varovaisuutta, pisara sääliä saattaisivat, luulen ma, varsin hyvin
sopia pyhyyteen... Ja entä jos lopultakin kaikki tämä on pelkkää
ilveilyä? Kuka voi tuntea kaikki ihmisten aivotukset? Ja tähän lisään,
sellaisten ihmisten kuin tämän? Ja minun osakseni on tullut matkustaa
yhdessä hänen kanssaan ja mennä hänen kotiinsa! Kuka tietää, eikö
tämän kaiken alla piile joku paholaisen ansa! Oi minua poloista!
Parasta, etten sitä ollenkaan ajattele. Ja mikä sekava juttu niinikään
tuo Lucian seikkailu! Huomaa selvästi, että on ollut sopimus Don
Rodrigon kanssa; oh millaisia ihmisiä. Ja jos asia sitten edes on,
niinkuin sanotaan! Mutta miten on tämä saanut hänet kynsiinsä? Ken sen
tietää? Se on syvä salaisuus hänen ja kardinaalin välillä. Ja minulle,
jonka panevat näin ravaamaan, ei hiiskuta sanaakaan. Ei silti, että
minä tahtoisin tietää toisten ihmisten asioita. Mutta kun on pakko
panna henkensä alttiiksi, niin on mielestäni oikeus tietää, millä
kannalla asiat ovat. Jos nyt ei ole muusta kysymys kuin tuon
tyttöparan noutamisesta, niin se vielä menee mukiin; vaikka oikeastaan
hän olisi voinut tuoda hänet mukaansa ilman näin monta mutkaa. Ja
lisäksi, jos tämä mies todella niin hyvin on kääntynyt, jos hänestä on
tullut pyhimys, niin miksi tarvittiin minua? Oh, mikä sekamelska! Ja
suokoon taivas, ettei tässä piile muuta kuin tämä. Onhan se joka
tapauksessa aika vaivannäkö. Olisihan se myös hyvä tuolle Lucia
paralle. Onpa sekin tyttöraukka saanut kovia kokea! Taivas tietää,
kuinka paljon hän on kärsinyt! Minä häntä surkuttelen. Mutta minun
onnettomuudekseni hän on syntynyt. Jos ainakin voisin luoda katseen
tämän miehen sydämeen ja nähdä, mitä hän ajattelee! Kuka saattaa sitä
arvata? Milloin hän näyttää pyhältä Antoniukselta erämaassa, milloin
taas itse Holofernekselta. Oi minua poloista, minua poloista! No niin,
taivaan velvollisuus on minua auttaa, sillä en ole omaksi huvikseni
tähän juttuun sekaantunut. Todella näki, niin sanoaksemme,
Nimittämättömän kasvoissa kuvastuvan hänen mielessään toisiaan
seuraavien ajatusten, samoin kuin myrskysäällä näkee pilvien kiitävän
auringon yli, alituisesti vuoroin levittäen häikäisevää valoa ja
synkkää pimeyttä. Hänen sielunsa oli vielä vallan huumautunut
Federigon lempeistä sanoista, ikäänkuin uudesta syntynyt ja
nuorentunut siitä uudesta elämästä, jonka oli alkanut, ja niin hän
kohosi noihin yleviin armon, anteeksiantamuksen ja rakkauden
ajatuksiin; sitten hän taas vajosi menneisyyden hirvittävien muistojen
taakan alle.
Ahdistuksissaan hän haki niitä vääryydentekojaan, jotka vielä olivat
korjattavissa, jotka hän vielä saattoi ehkäistä, ja mitkä olivat
vaikuttavimmat ja varmimmat keinot katkaista niin monet salajuonet,
vapautua niin monesta kätyristä. Ja hänen henkensä eksyi näiden
kauheiden ajatusten sokkeloon. Itse tämä retki, joka kuitenkin oli
kaikkia entisiä helpompi ja joka jo oli melkein päättymäisillään,
synnytti hänessä tuskansekaista harrastusta, häntä kun raateli se
ajatus, että toistaiseksi tuo onneton olento kärsi, Jumala tiesi
kuinka kauheasti, ja että noiden kärsimysten aiheuttaja oli juuri
hän, joka kuitenkin mitä lämpimimmin harrasti hänen vapauttamistaan.
Joka tienristeyksessä ohjaaja kääntyi kysymään mille tielle oli
poikettava. Nimittämätön osoitti sen hänelle kädellään ja antoi
samalla merkin kiirehtimiseen.
Astuttiin laakson alueelle.
Missä mielialassa olikaan nyt Don Abbondio parka! Tuo kuuluisa
laakso, josta hän oli kuullut kerrottavan niin paljon surullisia
ja kauheita kertomuksia, siinä hän nyt oli! Noita kuuluisia
pahantekijöitä, koko Italian palkkalaisrosvokunnan huomattavimpia
miehiä, noita pelottomia ja säälittömiä ihmisiä hän nyt näki
ilmielävinä edessään, hän kohtasi niitä yhden, kaksi, kolme joka
tienmutkassa. Tosin he nöyrinä kumartuivat linnaherran edessä;
mutta heillä oli tuollaiset tumman ruskeat kasvot, tuollaiset
pystykarvaiset viikset ja tuollaiset kamalan kiiluvat silmät, mitkä
Don Abbondion mielestä tuntuivat tahtovan sanoa:
-- Pane tuo pappi kovalle!
Niin pitkälle meni hänen pelkonsa, että äkkiä äärimmäisen
kauhistuksen kynsissä ollen ajatteli:
-- Jospa kärsisin tätä omien syntieni ansaittuna rangaistuksena, niin
ei mitään pahempaa voisi minulle tapahtua.
Tällävälin kuljettiin vuorivirran rantasomerikkoa. Toisella puolen
avautui ainoana näköalana jylhiä kallioita, ja tällä puolen
liikuttiin näiden inhoittavien asujanten keskellä, mihin verrattuna
kolkoinkin yksinäisyys olisi ollut toivottavampaa. Dante ei saattanut
olla kammottavammassa tilassa manalankuilun kahdeksannessa piirissä.
Kuljetaan sitten Pahan-yön ohi. Ovella rosvoja, jotka kumartavat
herransa nähdessään ja luovat uteliaita katseita hänen kumppaniinsa
ja kantotuoliin.
Nämä henkilöt eivät tietäneet, mitä ajatella. Jo isännän kovin
aikainen lähtö ilman saattojoukkoa oli tuntunut heistä kummalliselta.
Hänen paluunsa ei ollut vähemmin kummallinen. Toiko hän saalista
mukanaan? Entä miten oli hän sen saanut kynsiinsä aivan yksin? Ja
mitä merkitsi tuo outo kantotuoli? Ja kenen taloon kuuluva saattoi
olla tuo palvelijan virkapuku?
He katsoivat katsomistaan, mutta ei yksikään liikahda paikaltaan,
sillä se oli käsky, jonka isäntä heille eleineen ja katseineen antoi.
Kiivetään ylös polkua, saavutaan linnaan.
Ne rosvot, jotka ovat linnan edustalla ja portilla, väistyvät
oikealle ja vasemmalle jättääkseen tulijoille vapaan kulun.
Nimittämätön antaa heille merkin, etteivät saa liikkua paikaltaan.
Hän jouduttaa muuliaan, rientää kantotuolin ohi ja viittaa ohjaajaa
ja Don Abbondiota seuraamaan. Hän astuu etupihalle ja sieltä
sisäpihalle. Hän suuntaa kulkunsa pienelle ovelle, edentää luotaan
viittauksella erään bravon, joka juoksee saapuville auttamaan häntä
satulasta ja sanoo tälle:
-- Pysy sinä siinä, äläkä päästä ketään lähemmäksi.
Hän astuu alas muulin selästä, ja ohjat kädessä hän rientää
kantotuolin ääreen, lähestyy vaimoa, joka on vetänyt syrjään verhot,
ja virkkaa hänelle puoliääneen:
-- Lohduttakaa häntä joutuin ja selittäkää hänelle pian, että hän
on vapaa, että hän on ystäviensä käsissä. Jumala on teitä siitä
palkitseva.
Hän viittaa sitten avaamaan kantotuolin ja auttamaan vaimoa siitä
alas.
Sitten hän lähestyy Don Abbondiota, ja kasvot niin kirkkaina,
jommoisina tämä ei vielä ole niitä nähnyt eikä luullut koskaan
niitä näkevänsä, ja ilme kuvastaen iloa siitä, että tuo hyvä teko
viimeinkin on täyttymäisillään, hän ojentaa pastorille kätensä
auttaakseen häntä alas muulin selästä ja virkkaa niinikään
puoliääneen:
-- Herra pastori, en pyydä teiltä anteeksi vaivaa, jonka minun
tähteni näette. Te teette tämän Erään vuoksi, joka hyvin korvaa, ja
tämän teidän joukkoonne kuuluvan olentoparan vuoksi!...
Tämä ilme ja nämä sanat elähyttivät Don Abbondion rohkeutta; hän
päästi syvän huokauksen, joka jo tunnin ajan oli liikkunut hänen
sisällään pääsemättä ilmoille, ja virkkoi ääni niin kunnioittavana
kuin suinkin saattaa kuvitella:
-- Teidän Ylhäisyytenne laskee leikkiä! Mutta ... mutta...
Ja tarttuen näin kohteliaasti tarjottuun käteen, hän solui niin
taitavasti kuin saattoi satulasta maahan.
Nimittämätön tarttui niinikään Don Abbondion ohjiin ja jätti ne omien
ohjiensa mukana ohjaajan huostaan. Tämän hän määräsi odottamaan
ulkona. Sitten hän otti taskustaan esiin avaimen, aukaisi pienen
oven, pyysi pastorin ja vaimon astumaan sisälle, astui heidän
jälkeensä, kulki heidän edellään pienille portaille, joita kaikki
kolme vaieten alkoivat kiivetä.