Hiukan myöhemmin palkkalaisrosvo palasi kertomaan, että Milanon
arkkipiispa, kardinaali Federigo Borromeo, oli edellisenä päivänä
saapunut ------aan, ja että hänen aikomuksensa oli siellä viipyä
koko sen päivän; että tieto tästä saapumisesta oli edellisenä iltana
levinnyt monen peninkulman laajalti ympäristöön, ja että se oli
väestössä herättänyt halun lähteä katsomaan tätä henkilöä, ja että
kirkonkelloja soitettiin sekä juhlan merkiksi että kutsuna saapua
paikalle. Linnaherra jäi yksikseen ja katsoi edelleen laakson
pohjukkaan entistään miettiväisempänä.
-- Yhden ainoan miehen vuoksi! Kaikki kiireissään, kaikki iloissaan
nähdäkseen tuota miestä! Ja kuitenkin epäilemättä jokaisella noista
ihmisistä on paha henkensä, joka häntä kiusaa! Epäilemättä; mutta
ei yhdelläkään voi olla sellaista pahaa henkeä, kuin minulla; ei
varmaankaan yksikään ole viettänyt sellaista yötä kuin minä! Mitä
on siis tuossa miehessä, että hän voi tehdä kaikki nuo ihmiset
niin iloisiksi? Jokunen kolikko, jonka umpimähkään jakelee siellä
täällä... Kuitenkaan eivät kaikki nämä ihmiset riennä saapuville tuon
almun vuoksi. No niin! Jotkut ilmaan tehdyt merkit, jotkut sanat...
Oi, jos olisi minuakin varten noita sanoja, jotka voivat lohduttaa!
Jos!... Miksi en menisi minäkin?... Miksi en?... Ja minä lähdenkin.
Mitä muuta voisinkaan tehdä? Totisesti minä lähdenkin; ja tahdon
puhua hänen kanssaan, kahden kesken tahdon hänen kanssaan puhua. Mitä
sanon hänelle? No niin, sanon hänelle kuka, mitä... Näenhän muuten
sitten, mitä hän itse, tuo mies, saattaa minulle sanoa!
Tehtyään tämän epämääräisen päätöksen, hän joutuin päätti
pukeutumisensa, otti ylleen eräänkuosisen viitan, jossa oli jotain
sotilaallista; otti vuoteeseen jääneen pistoolin ja kiinnitti
sen toiselle kupeelleen vyöhön; toiselle kupeelle hän kiinnitti
toisen pistoolin, jonka otti alas seinältä; samaan vyöhön hän kätki
tikarinkin. Seinältä hän niinikään otti alas karabiini-pyssyn, joka
oli melkein yhtä kuuluisa kuin hän itse, ja ripusti sen kannattimen
nojaan olalle. Hän otti lakkinsa ja astui ulos huoneesta. Ja kaikkein
ensiksi hän suuntasi kulkunsa sitä huonetta kohti, johon oli jättänyt
Lucian. Hän laski karabiini-pyssynsä alas oven edustan nurkkaan ja
kolkutti, samalla antaen äänensä kuulua. Vanha eukko karkasi pois
vuoteesta, heitti risaisen huivin hartioilleen ja riensi avaamaan.
Herra astui sisään, ja luotuaan katseensa ympärilleen, hän huomasi
Lucian kokoonkyyristyneenä nurkassa ja tyynenä.
-- Nukkuuko hän? kysyi hän kuiskaten vanhukselta: tuossako on hänen
makuusijansa? Tämäkö oli minun käskyni, sinä onneton?
-- Olen tehnyt kaiken mahdollisen, vastasi eukko; mutta hän ei
ollenkaan tahtonut syödä, eikä tulla nukkumaan.
-- Anna hänen siis nukkua rauhassa. Varo häntä häiritsemästä; ja kun
hän herää... Marta tulee tänne, viereiseen huoneeseen; ja sinun tulee
lähettää hänet noutamaan mitä vaan tämä nuori nainen ikinä haluaa.
Kun hän herää ... niin sano hänelle, että minä ... että isäntä
on lähtenyt linnasta vähäksi aikaa, että hän pian palaa, ja että
palatessaan tekee kaiken, mitä hän tahtoo.
Vanha vaimo vallan tyrmistyi arvellen itsekseen:
-- Olisiko kenties tämä nainen joku prinsessa?
Herra läksi ulos huoneesta, otti jälleen karabiininsa, lähetti
Martan odottamaan etuhuoneeseen, lähetti ensimäisen kohtaamansa
palkkalaisrosvon ylös vahdiksi käskien, ettei hän päästäisi Lucian
huoneeseen ketään muuta, kuin mainitun naisen. Sitten hän läksi
linnasta ja alkoi nopeasti astua rinnettä alas.
Lähdekirjoituksemme ei mainitse sen matkan pituutta, joka oli
linnasta siihen kylään, missä kardinaali oleskeli, mutta emme luule
sen olleen joltistakin kävelymatkaa suuremman. Tätä läheisyyttä
emme johda yksistään tämän laakson asujanten kokoontumisesta
kyseessäolevaan kylään; sillä tämän ajan aikakirjoista olemme
lukeneet, että ihmisiä riensi saapuville kauempaa kuin kahdenkymmenen
Italian peninkulman päästä ympäristöltä saadakseen onnen kerran
ihailla kardinaali Federigoa. Mutta kaikista muista seikoista, jotka
aiomme kertoa ja jotka tapahtuivat tuona päivänä, on meidän pakko
tehdä se johtopäätös, ettei tuo matka voinut olla varsin pitkä.
Ne palkkalaisrosvot, jotka sattumalta olivat polulla, pysähtyivät
kunnioittavasti herran ohikulkiessa, odottaen, oliko hänellä joku
käsky heille annettavana, vai tahtoiko hän ottaa heidät mukaansa
jollekin retkelle. Ja jäivät sitten suuren hämmästyksen valtoihin
nähdessään hänen omituisen ilmeensä ja ne katseet, jotka hän heihin
loi vastauksena heidän tervehdyksiinsä.
Kun hän oli saapunut yleiselle maantielle, ohikulkijoita ihmetytti
suuresti, että hän kulki ilman saattojoukkoa. Ensimäiset vaeltajat,
jotka hänet huomasivat, alkoivat keskenään kuiskailla, luoda häneen
epäluuloisia katseita ja väistyä molemmin puolin. Koko matkallaan
hän ei astunut kahta askelta toisen kulkijan vieressä. Jokainen,
joka näki hänen saapuvan viereensä, katseli häntä levottomana
kulmien alta, tervehti ja harvensi askeleensa, jäädäkseen jälelle.
Saavuttuaan kylään, hän siellä tapasi jo lukuisan kansanjoukon.
Hänen ilmestyessään, hänen nimensä kulki suusta suuhun ja väkijoukko
aukaisi kujan, päästääkseen hänet kulkemaan. Hän lähestyi erästä
näistä varovaisista maalaisista ja kysyi häneltä, missä kardinaali
oli.
-- Pastorin talossa, tämä vastasi kunnioittavasti; ja hän näytti
hänelle, missä se oli.
Herra meni sinne, astui sisälle pieneen pihaan, missä oli paljon
pappeja, jotka kaikki katsoivat häneen hämmästyksen ja epäluulon
sekaisella tarkkaavaisuudella. Hän huomasi vastapäätä selällään
olevan oven, joka johti pieneen saliin, mihin samoin oli kokoontunut
joukko pappeja. Hän otti karabiini-pyssyn olaltaan ja nojasi sen
pihan nurkkaan; sitten hän astui pieneen saliin. Sielläkin levottomat
katseet, hänen nimeään toistava kumea kuiskinta, sitten syvä
hiljaisuus vastaanottivat tulijaa. Hän kääntyi erään papin puoleen
ja kysyi, missä oli kardinaali, ilmaisten toivomustaan puhua hänen
kanssaan.
-- Olen outo tässä huoneustossa, vastasi se, jolta
kysyttiin; ja luotuaan nopean katseen ympärilleen, hän kutsui
ristinkantaja-kappalaista, joka paraikaa eräässä salin sopessa
kuiskasi virkaveljelleen:
-- Se on hän! Se on tuo kuuluisa!... Mitä tuolla on täällä tekemistä?
Varokaamme häntä!...
Mutta kuullessaan tuon kutsun, joka kaikui keskellä
yleistä hiljaisuutta, hänen oli pakko lähestyä; hän kumarsi
Nimittämättömälle, kuuli hänen pyyntönsä, nosti levottoman uteliaana
katseensa noihin kasvoihin, loi ne seuraavassa tuokiossa alas ja oli
muutaman hetken epäröivänä; sitten hän sanoi tai pikemmin sopersi:
-- En tiedä onko hänen Kunnian-arvoisuutensa ... tänä hetkenä ...
tav ... saattaako hän... Mutta voinhan mennä katsomaan.
Ja hyvin vastenmielisesti hän poistui viemään tuota sanaa viereiseen
huoneeseen, missä kardinaali oli.
Tässä kertomuksemme kohdassa emme malta olla hieman pysähtymättä,
samoin kuin matkamies väsyneenä ja lamaantuneena pitkästä matkasta
halki karun ja kolkon seudun, virkistää itseään viivähtäen kauniin
puun varjossa, istuen ruohikossa juoksevan lähteen partaalla.
Olemme juuri tiellämme kohdanneet henkilön, jonka nimi ja muisto,
milloin vaan se palaa mieleen, sitä viihdyttävät ja ilahuttavat
suloisella kunnioituksella ja miellyttävällä myötätuntoisuudella.
Kahta mieluisammalta meistä tuntuu tämä kuva, niin monen
surunkuvan, niin runsaan ja inhottavan häijyyden kokemisen jälkeen!
Meidän siis tulee välttämättömästi omistaa muutama rivi tälle
mieltäkiinnittävälle henkilölle. Jos joku lukijoistamme ei huoli
niitä lukea ja kuitenkin tahtoo tutustua kertomuksen jatkoon, hän
saattaa ilman haittaa suoraa päätä harpata seuraavaan lukuun.
Federigo Borromeo, syntynyt v. 1564, oli noita kaikkina aikoina
harvoja miehiä, jotka ovat omistaneet ylevän neronsa, suuren
omaisuuden kaikki apulähteet, erikoisaseman kaikki edut ja
hellittämättömän ahkeruuden paremmuuden etsintään ja toteuttamiseen.
Hänen elämänsä on kuin puro, joka kirkkaana pulppuilee esiin
kalliosta, joka ei koskaan ehdy eikä sekaannu pitkän juoksunsa
kestäessä kautta mitä erilaisinten maakerrosten, vaan joka yhä
vaan yhtä kirkkaana laskee jokeen. Keskellä varallisuutta ja
loisteliaisuutta hän pienestä pitäen kiintyi kieltäymyksen ja
nöyryyden sanoihin, noihin huvien turhuutta, ylpeyden vääryyttä,
oikeata arvokkaisuutta ja oikeata onnea koskeviin perusjohteisiin,
jotka sydänten ymmärtäminä tai ymmärtämättöminä siirtyvät toisesta
sukupolvesta toiseen uskonnon kaikkein alkeisimmassa opetuksessa.
Hän kiintyi, sanon minä, näihin sanoihin, näihin perusjohteisiin,
otti ne vakavalta kannalta, mieltyi niihin ja huomasi ne oikeiksi.
Hän ymmärsi, että toiset sanat ja päinvastaiset perusohjeet, jotka
niinikään siirtyvät aikakaudesta toiseen, yhtä varmasti ja joskus
samojen suiden kautta, välttämättömästi siis ovat valheellisia. Ja
hän päätti ottaa ohjeekseen ajatuksistaan ja teoistaan ne, jotka
johtuvat totuudesta. Niitä punnitessaan hän älysi, ettei elämän
määrä ole olla taakkana suurimmalle osalle ja nautintona muutamille,
vaan että se muodostaa kullekin toiminta-alan ja tehtävän, josta
jokaisen tulee tehdä tiliä. Ja vielä lapsena hän alkoi miettiä, miten
voisi saattaa oman elämänsä hyödylliseksi ja pyhään palvelukseen
soveliaaksi.
Vuonna 1580 hän päätti antautua kirkolliselle uralle; hän vastaanotti
hengellisen miehen puvun tuon Carlo serkkunsa käsistä, jonka jo
silloin luotettavat ja yksimieliset äänet julistivat pyhäksi. Hän
astui mainitun serkkunsa Paviaan perustamaan hengelliseen kouluun,
joka vieläkin kantaa tämän perheen nimeä. Siellä hän uutterasti
harrasti säädettyjä tehtäviä, mutta otti vapaaehtoisesti ja omasta
aloitteestaan suorittaakseen vielä kaksi muuta tehtävää: kristinopin
opettamisen kaikkein tietämättömimmille ja huono-osaisimmille
rahvaan keskuudessa, ja käymisen sairaiden luona, näiden
palvelemisen, lohduttamisen ja auttamisen. Hän käytti hyväkseen
sitä vaikutusvaltaa, minkä kaikki hänelle tuotti tässä laitoksessa,
saattaakseen toverinsa häntä auttamaan tällaisissa toimissa;
ja kaikessa, mikä oli hyvää ja hyödyllistä, hän esimerkkinsä
avulla saavutti sellaisen etevämmyyden, jommoisen, niin neron ja
sydämen mies kuin oli, ehkä yhtä hyvin olisi saavuttanut, vaikka
omaisuudeltaan olisi ollut kaikkein huono-osaisimpia. Toisenlaisia
etevyyksiä, joita sattuma ja varallisuussuhteet olisivat voineet
hänelle tuottaa, hän ei ollenkaan tavoitellut, päinvastoin hän
niitä kaikin tavoin karttoi. Hän tahtoi, että ravintonsa pikemmin
oli niukkaa, kuin kohtalaista. Hän käytti pikemmin huonoja kuin
yksinkertaisia vaatteita. Ja muutenkin hänen esiintymisensä ja
elintapansa olivat samanluontoiset. Eikä hän koskaan katsonut
velvollisuudekseen niitä muuttaa, kuinka katkerat ja melukkaat
muutamien sukulaistensa syytökset ja moitteet olivatkin, nämä kun
valittivat, että hän täten halvensi perheen arvokkaisuutta.
Hänellä oli toinenkin taistelu kestettävä, nimittäin opettajiensa
kanssa, jotka salaa ja ikäänkuin yllättäen kaikin keinoin koettivat
asettaa hänen eteensä, yllensä, ympärillensä jonkun arvokkaamman
esineen, jotakin, mikä eroitti hänet toisista ja saattoi hänet
näyttämään tämän laitoksen ruhtinaalta. Täten he joko kuvittelivat
aikaa voittaen tulevansa hänen suosioonsa, tai johtuivat siihen
tuollaisen alamaisen hellyyden vaikutuksesta, joka panee ylpeilemään
ja iloitsemaan toisen loisteliaisuudesta; tai olivat nuo miehet noita
varovaisia olentoja, jotka niin hyvin paheista kuin hyveistä joutuvat
varjoon, jotka aina saarnaavat, että täydellisyys piilee kultaisella
keskitiellä kahden äärimäisyyden välillä, ja jotka asettavat
tämän keskitien juuri siihen kohtaan, mihin itse ovat saapuneet,
ja missä mukavasti itse liikkuvat. Hän ei koskaan antanut näiden
houkuttelevien yritysten itseään lumota, vaan nuhteli päinvastoin
alttiita yrittelijöitä heidän intonsa ylenmääräisyydestä; ja tämä
tapahtui hänen vasta ollessa poika- ja nuorukais-iän vaiheilla.
Ei tosin ole mitään hämmästyttävää siinä, että Federigo poikana ja
nuorukaisena kardinaali Carlon eläessä, joka oli häntä kaksikymmentä
kuusi vuotta vanhempi, ja tämän miehen, saattaa sanoa, juhlallisen,
kaikkialla kunnioittavasti vastaanotetun, suuren maineen kohottaman,
pyhyyden leimaaman vaikutusvallan alaisena koetti mukautua sellaisen
serkun tapoihin ja tahtoon; mutta tulee lisäksi ottaa huomioon, ettei
tämän pyhän miehen kuoltua kukaan saattanut huomata, että Federigo,
joka silloin oli kahdenkymmenenvuotias, oli vailla ohjaajataan ja
neuvojaansa.
Hänen etevyytensä, tietojensa ja hurskautensa kasvava maine,
useamman kuin yhden vaikutusvaltaisen kardinaalin sukulaisuus ja
suosio, se suuri kunnioitus, jota nautti hänen perheensä, hänen oma
nimensäkin, johon kardinaali Carlo ihmisten mielissä melkein oli
liittänyt pyhyyden käsitteen ja papillisen esimiehyyden, kaikki
minkä tulee ja mikä voi johtaa miehen kirkollisiin arvoasemiin,
liittyi yhteen tällaisia hänelle ennustamaan. Mutta hän, jonka sielun
pohjia myöten oli läpitunkenut se vakaumus, ettei tässä maailmassa
ole mitään oikeutettua yhden ihmisen ylemmyyttä toisiin nähden,
ellei sitä käytetä heidän hyödykseen, pelkäsi arvoasemia ja koetti
niitä välttää. Tätä hän ei suinkaan tehnyt sentähden, että olisi
tahtonut karttaa velvollisuuttaan hyödyttää toisia: harvat ovat
elämänsä käyttäneet niin suuressa määrin tähän kuin hän; vaan hänen
vaatimattomuutensa johtui siitä, ettei hän katsonut itseään kyllin
arvokkaaksi eikä tarpeeksi kyvykkääksi niin ylevään ja vaaralliseen
palvelukseen. Ja todella, kun paavi Clemens VIII v. 1595 hänelle
tarjosi Milanon arkkipiispan hiippaa, hän tästä tarjouksesta joutui
vallan hämilleen, ja ollenkaan epäröimättä hän siitä kieltäytyi.
Myöhemmin hänen oli pakko alistua pyhän isän nimenomaiseen
määräykseen.
Tällainen menettely -- kuka sitä ei tietäisi? -- ei ole vaikeata
eikä harvinaista: ei ole ulkokultaisille sen työläämpää sellaista
noudattaa, kuin ilkkujoille joka tilaisuudessa saattaa se
naurunalaiseksi. Mutta lakkaako se silti olemasta viisaan ja hyveisen
tunteen luonnollinen ilmaus? Teot ovat sanojen tunnusmerkkejä; ja
sanat, jotka ilmaisevat sellaista tunnetta, vaikka kaikki maailman
petturit ja pilkkaajat olisivat niitä häväisseet, pysyvät alati
kauniina joka kerta, kun niiden edellä on käynyt ja kun niitä on
seurannut epäitsekäs ja uhrautuvainen elämä.
Tultuaan arkkipiispaksi Federigo lakkaamatta ja vallan erityisesti
ponnisteli, jotta ei omaisuudestaan, huolenpidostaan, sanalla sanoen
koko omasta itsestään omaksuisi muuta, kuin mikä oli kaikkein
välttämättömintä. Hän sanoi, kuten kaikki tietävät, että kirkolliset
tulot ovat köyhien perintö. Seuraavasta tulemme näkemään, millä
tavoin hän käsitti ja toteutti tätä ohjetta. Hän vaati, että
laskettiin, mihin summaan nousivat hänen omat ja palvelukseensa
kiinnitettyjen henkilöiden vuotuiset menot. Ja kun hänelle oli
vastattu, että ne nousivat kuuteen sataan scudoon -- tähän aikaan
sanottiin scudoksi kultarahaa, joka säilyttäen saman painonsa
ja arvonsa sittemmin sai nimekseen zecchino -- hän määräsi että
vuosittain hänen erityistuloistaan oli maksettava samansuuruinen
summa arkkipiispalliseen kassaan, hän kun piti vääränä, että,
niin rikas kun oli, eläisi tuon perinnön kustannuksella. Mitä
tulee hänen omiin tuloihinsa, hän niitä omiin tarpeisiinsa käytti
niin niukasti ja säästäväisesti, että esim. ei koskaan herjennyt
käyttämästä pukua, ennenkuin se oli lopen kulunut. Useat hänen
aikuiset kirjailijat ovat kuitenkin huomauttaneet, että hän tämän
näin ankaran yksinkertaisuutensa ohella oli tavattoman siisti; kaksi
tapaa, jotka todella ansaitsevat mainitsemista, kun on kysymys tästä
samalla loisteliaasta ja likaisesta ajasta. Samoin hän estääkseen
mitään yksinkertaisten ateriainsa tähteistä joutumasta hukkaan
määräsi ne annettavaksi eräälle köyhäin sairaalalle, ja yksi
tämän palveluskunnasta tuli hänen määräyksensä mukaan joka päivä
ruokasaliin kokoamaan kaikki päivällisen tähteet.
Saattaisi kenties kuvitella tällaista huolenpitoa jokapäiväisen,
kitsasluonteisen, ahdasmielisen hyveen merkiksi, aiheutuneeksi
mielialasta, joka on kietoutunut pikkuseikkoihin ja kykenemätön
kohoamaan ylhäisiin aatteisiin ja yrityksiin, ellei meillä olisi
yhä vielä pystyssä Ambrosialainen kirjasto, jonka hän suunnitteli
niin loistavan rohkeasti ja jonka perustamisesta asti pani kuntoon
niin suuria rahauhrauksia tekemällä. Merkille pantavaa on, että
hän koristaakseen ja rikastuttaakseen sitä, sille lahjoitti kaikki
suurella vaivalla ja suurilla kuluilla kokoamansa kirjat ja
käsikirjoitukset, ja tämän lisäksi hän lähetti kahdeksan miestä,
oppineimmat ja taitavimmat, jotka saattoi löytää, niitä lisää
ostamaan Italiasta, Ranskasta, Espanjasta, Saksasta, Flanderista,
Kreikasta, Libanonilta ja Jerusalemista.
Tällä tavoin hänen onnistui siihen koota noin kolmekymmentä tuhatta
kirjanidosta ja neljätoista tuhatta käsikirjoitusta. Hän liitti
kirjastoon tohtorien neuvoskunnan -- näitä oppineita oli alussa
yhdeksän ja arkkipiispan eläessä he saivat toimeentulonsa hänen
kustannuksellaan; hänen kuoltuaan tavalliset tulot eivät enää
riittäneet näihin menoihin, minkävuoksi heidän lukunsa supistettiin
kahteen. -- Tämän neuvoskunnan toimena oli viljellä eri opintojen
haaroja, kuten teologiaa, historiaa, kaunokirjallisuutta, kirkollista
muinaistiedettä, itämaisia kieliä; ja jokaisen velvollisuutena oli
julkaista joku teos siitä aineesta, joka kullekin erityisesti oli
määrätty. Hän liitti tämän kirjaston yhteyteen koulun, joka häneltä
sai nimen "Trilingue", ja joka oli omistettu kolmen kielen, kreikan,
latinan ja italian kielen opetukselle; samoin tähän kirjastoon
kuului joukko oppilaita, jotka oli koottu perehtymään näihin
tieteisiin ja kieliin, jotta sitten myöhemmin itse voisivat niitä
vuorostaan opettaa. Sitäpaitsi hän tämän kirjaston palvelukseen
yhdisti kirjapainon itämaisia kieliä, s.o. hepreaa, kaldeaa, arapiaa,
persiaa ja armeniaa varten; lisäksi hän siihen liitti taulu- ja
veistokuvakokoelman ja koulun kolmea tärkeintä piirustustaidetta
varten. Näitä viimemainittuja varten hän helposti saattoi löytää
jo valmiita opettajia; mitä muun puolen järjestämiseen tulee,
olemme huomanneet, mitä vaivaa hänelle oli tuottanut kirjojen ja
käsikirjoitusten vaikea kokoaminen. Koska noita itämaisia kieliä
siihen aikaan Europassa viljeltiin paljoa vähemmin kuin tätä nykyä,
niiden kirjasimia epäilemättä oli paljoa vaikeampi löytää; ja vielä
paljoa vaikeampi kuin kirjasimien saanti, oli opettajien hankinta.
Mainittakoon vaan, että hän noista yhdeksästä tohtorista valitsi
kahdeksan seminaarin nuorien oppilaiden joukosta; kuvaava seikka,
josta saattaa helposti päättää, mikä oli hänen mielipiteensä sen
ajan tietojen arvosta ja oppineiden maineesta; tämä mielipide vastaa
jälkimaailman käsitystä siitä, se kun on antanut molempien vajota
unhoituksen helmaan.
Niissä säännöissä, jotka hän jätti kirjaston käyttämistä ja
hoitoa varten, huomaa pysyväisen hyödyllisyystarkoituksen,
mikä ei ainoastaan itsessään ole kiitettävä, mutta jota leimaa
monessa suhteessa viisaus ja hienotunteisuus, mitkä melkoisesti
voittavat siihen aikaan vallinneet aatteet ja tavat. Hän määräsi
kirjastonhoitajan pysymään kosketuksissa Europan kaikkein
oppineimpiin miehiin, jotta hän heidän kauttaan olisi seurannut
tieteiden edistymistä ja tutustunut parhaisiin julkaisuihin
kaikilla aloilla, voidakseen ne hankkia, Hän sai toimekseen
huomauttaa opiskeleville teoksia, jotka parhaiten soveltuivat
heidän opintoihinsa ja hänen käskettiin hankkia kaikille, sekä
kotimaalaisille että muukalaisille tarpeellinen helppous hyväkseen
käyttää kirjastossa säilytettyjä teoksia. Sellainen järjestys
epäilemättä jokaisesta tätä nykyä tuntuu varsin luonnolliselta
asialta, olennaisesti kuuluvalta itse kirjaston perustamisaatteeseen;
mutta siihen aikaan se ei ollut niinkään luonnollinen. Todella erään
Ambrosialaisen kirjaston historiassa, jonka muuan Federigon kuoleman
jälkeinen kirjastonhoitaja, Pierpaolo Bosca, on kirjoittanut sen ajan
korkeakohoiseen ja huonomakuiseen tyyliin, on mainittuna silloin
tavattomana seikkana, että tässä laitoksessa, jonka yksityishenkilö
oli perustanut melkein kokonaan omilla varoillaan, kirjat olivat
kaikkien nähtävinä ja että niitä luovutettiin käytettäväksi
jokaiselle, joka niitä vaan pyysi; että lisäksi kirjastossa
työskentelijöille annettiin istuimia, paperia, kyniä ja mustetta
niille, jotka tahtoivat tehdä muistiinpanoja, kun sitävastoin eräissä
hyvin kuuluisissa Italian julkisissa kirjastoissa kirjat olivat
kaikkea muuta kuin nähtävissä, vaan sen sijaan piilossa kaapeissa,
joista niitä otettiin esille ainoastaan johtajien erityisen suosion
nojalla -- näin kertoo historioitsijamme -- kun nämä suvaitsivat
niitä näyttää jonkun hetken aikana. Mitä tulee erityiseen huoneeseen
tai mukavuuteen työtä varten, ei sellaista edes ajateltukaan. Näin
oli tällaisten kirjastojen rikastuttaminen samaa kuin poistaa kirjat
yleisestä käyttämisestä; se oli yksi noita sivistämis-aloja, joita
on ollut ja jommoisia vielä on paljon ja jotka kuihduttavat henkisen
viljelyksen.
Jos joku nyt haluaa tietää mikä vaikutus on ollut Borromeon
perustamalla laitoksella yleiseen sivistykseen, olisi helppo siihen
vastata kahdella lauseella, samoin kuin todistetaan niin paljon
muita seikkoja, nimittäin, että tuo vaikutus oli äärettömän suuri
tai vallan mitätön. Tutkia ja todistaa jossakin määrin millainen
se todella on ollut, olisi hyvin vaikeaa, sangen hyödytöntä ja
asiaankuulumatonta. Mutta on huomioon otettava mikä ihmiskunnan
edistyksen jalomielinen, arvostelukykyinen, hyväntekevä ja
uupumaton ystävä kieltämättä oli tuo mies, joka tahtoi toteuttaa
tämän yrityksen, joka sen toteutti tällä tavoin ja keskellä tuota
toimettomuutta, tuota yleistä inhoa opinahkeruuteen ja siis keskellä
huudahduksia sellaisia kuin: Mitä tämä meitä hyödyttää! -- Olisipa
ollut muuta ajateltavaa! -- Kaunis keksintö! -- Tämä vaan puuttui!
ja muita samankaltaisia, mitkä epäilemättä olivat monilukuisemmat
kuin ne scudot, jotka hän tähän yritykseen pani menemään, joiden luku
nousi sataanviiteen tuhanteen, ja jotka hän antoi suurimmaksi osaksi
omasta kukkarostaan.
Jotta tällaiselle miehelle voisi antaa hyväntekijän ja vapaamielisen
miehen nimen, ei suinkaan olisi tarpeellista, että hän olisi lisäksi
luovuttanut paljon rahaa välittömänä avunantona tarvitseville,
sitä suuremmalla syyllä, kun hyvin monet ovat sitä mieltä, että
tämänkaltaiset menot, olin vähällä sanoa, kaikki menot, ovat parhaita
ja tehokkaimpia almuja. Mutta Federigon mielestä varsinainen almu
oli tärkeimpiä velvollisuuksia; ja tässä kohdin, kuten kaikessa
muussakin, hänen tekonsa olivat vakaumuksiensa mukaiset. Hänen
elämänsä ei ollut muuta kuin pitkä sarja anteliaisuutta köyhiä
kohtaan. Tämä katovuosi, jota kertomuksemme jo on kosketellut, antaa
meille pian aihetta tuoda esiin muutamia piirteitä, jotka osoittavat,
mitä viisautta ja hienotunteisuutta hän noudatti harjoittaessaan
tätä toisenlaista anteliaisuutta. Niistä monista ja huomattavista
esimerkeistä, joita hänen elämänkertojansa mainitsevat tästä hänelle
niin luonteenomaisesta hyveestä, tuomme tässä esiin ainoastaan yhden.
Kuultuaan eräänä päivänä, että muuan aatelismies käytti vilppiä ja
uhkauksia pakoittaakseen nunnaksi rupeamaan erään tyttäristään, jolla
oli paljon suurempi taipumus avioliittoon, hän kutsutti luokseen
tuon isän. Ja saatuaan hänet tunnustamaan tuon sortotekonsa oikean
vaikuttimen, nimittäin sen, ettei hänellä ollut neljää tuhatta
scudoa, mitkä hänen mielestään olivat välttämättömät, jotta olisi
säätynsä mukaisesti voinut naittaa tyttärensä, Federigo antoi
hänen tyttärelleen myötäjäisiksi neljä tuhatta scudoa. Ehkä tämä
anteliaisuus muutamista tuntuu liialliselta, ajattelemattomalta,
ylenmääräiseltä myöntyväisyydeltä ylpeän miehen mielettömiin
oikkuihin; ja nämä ehkä ovat sitä mieltä, että neljää tuhatta scudoa
paremmin voisi käyttää jollakin toisella tavalla.
Tähän emme voi vastata muuta, kuin että olisi toivottavaa, että usein
saisimme nähdä näin liioittelevaa hyvettä, joka on siihen määrin
vapaata vallitsevista ennakkoluuloista -- kullakin ajalla on omansa
-- ja joka niin suuresti eroaa yleisestä mielenlaadusta kuin tämä,
joka saattoi miehen uhraamaan neljä tuhatta scudoa, jotta nuoren
naisen ei olisi ollut pakko vastoin tahtoaan sulkeutua luostariin.
Tämän miehen tyhjentymätön aulius ilmeni yhtä selvästi hänen
tavoissaan kuin anteliaisuudessaan. Hänen luokseen pääsi helposti
jokainen, ja hän piti velvollisuutenaan aina näyttää hymyileviä
kasvoja ja herttaista ystävällisyyttä niille, joita sanotaan
alhaissäätyisiksi, sitä enemmän, kun nämä köyhät ihmiset maailmassa
vähänlaisesti kokevat hyvää kohtelua. Tässä suhteessa hän usein sai
väitellä kunniallisten ja maltillisten kanssa, joiden periaatteena
oli _ne quid nimis_ -- ei mitään liioittelua --, jotka kernaasti
olisivat tahtoneet asettaa hänelle rajoja, s.o. rajoja, joita itse
noudattivat. Kun Federigo eräänä päivänä samoillessaan jylhää
vuoriseutua opetti köyhiä lapsia ja kun häntä heiltä kysellessään ja
heitä neuvoessaan huvitti isällisesti hyväillä heitä kädellään, muuan
mainituista kunnon ihmisistä kehoitti häntä olemaan varovaisempi ja
säästämään nämä hyväilynsä noilta lapsilta, nämä kun olivat liian
likaisia ja ilettäviä; ikäänkuin tuo kelpo mies olisi olettanut,
ettei Federigolla itsellä ollut tarpeeksi älyä samaa huomaamaan
tai kyllin tarkkanäköisyyttä itse tästä kokemuksesta ammentamaan
näin syvää viisautta. Sellainen on eri aikoina ja eri tiloissa
ikävyys, jonka alaiseksi joutuvat erityisessä arvoasemassa olevat
henkilöt, että nimittäin niin harvoin kohtaavat ihmisiä, jotka heille
huomauttavat heidän vikojaan, mutta että sitävastoin ei koskaan puutu
tarpeeksi rohkeita, jotka heitä moittivat, kun he menettelevät hyvin.
Kuitenkin äkä oli hänessä jotain hyvin harvinaista. Häntä ihailtiin
hänen muuttumattoman tyyneytensä, tapojensa häiriintymättömän
lempeyden vuoksi, minkä kernaasti olisi luullut johtuvan erityisen
onnellisesta luonnonlaadusta, mutta mikä ei ollut muuta kuin seuraus
tulisen ja kiivaan luonteensa ja itsensä alituisesta hillitsemisestä.
Jos hän joskus näyttäytyi ankaraksi, jopa ärtyisäksi, niin tapahtui
tämä kun hän johtonsa alaisissa papeissa huomasi saituutta,
huolimattomuutta tai muita vikoja, jotka suoranaisesti olivat
ristiriitaiset heidän ylevän toimensa hengelle. Kaikessa, mikä koski
hänen ajallista etuansa ja kunniaansa, hän ei koskaan osoittanut
iloa, ei kaihoa, ei toivomusta eikä levottomuutta. Ihailtava hän
oli tässä suhteessa, jos hänen sielunsa ei ollut näille tunteille
alttiina, vielä ihailtavampi, jos se niille oli alttiina.
Monista paavinvaali-kokouksista, joihin oli ottanut osaa, hän palasi
aina senmaineisena, ettei koskaan ollut tavoitellut tätä asemaa, joka
kunnianhimoiselle on niin kadehdittava, mutta oikealle hurskaudelle
niin hirvittävä. Mutta sen lisäksi kerran, kun yksi hänen
vaikutusvaltaisimmista virkaveljistään tuli tarjoamaan hänelle oman
äänensä ja koko puolueensa äänet -- tuota puolue sanaa valitettavasti
käytettiin -- Federigo hylkäsi tämän tarjouksen, ja teki sen niin
selvästi ja ehdottomasti, että hänen virkaveljellään oli pakko hylätä
tuumansa ja kääntyä toisaalle.
Tämä sama vaatimattomuus, tämä loitolla pysyminen kaikesta
hallitsemishalusta näyttäytyi samoin hänen elämänsä kaikkein
tavallisimmissa tilaisuuksissa. Hän oli harras ja väsymätön
valmistamaan ja ohjaamaan kaikkea, milloin katsoi velvollisuudekseen
sitä tehdä, mutta aina hän vältti sekaantumista toisten asioihin;
silloinkin, kun häntä siihen pyydettiin, hän tarmon takaa siitä
kieltäytyi. Tämä on tavatonta hienotunteisuutta ja pidättyväisyyttä,
kuten jokainen tietää, henkilöissä, jotka intohimoisesti koettavat
toteuttaa hyvää, kuten Federigo.
Jos viehättyisimme kokoamaan kaikki hänen luonteensa piirteet, siitä
sukeutuisi epäilemättä omituinen avujen kokoelma, jotka näennäisesti
olisivat vastakkaisia, mutta joita kieltämättä vaivoin tapaa
yhdistyneinä. Kuitenkaan emme malta olla huomauttamatta erästä toista
tämän kauniin elämän omituisuutta. Vaikka sen täyttivät väsymätön
toimeliaisuus, huomattavat teot, tehtävät, opetus, luoksepääsöt,
hiippakunnan tarkastukset, matkat, väitökset, niin eivät tutkimukset
ainoastaan siihen mahtuneet, vaan anastivat siinä niin melkoisen
tilan, että tämä runsaasti olisi riittänyt ammatti-kirjailijalle.
Ja muiden kiitosta ansaitsevien ominaisuuksien ohella, hänen
aikalaisensa pitivät häntä huomattavana oppineena.
Emme kuitenkaan tahdo salata, että hän lujan vakaumuksellisesti
omaksui ja pitkällisen kestävästi puolusti muutamia mielipiteitä,
jotka tätä nykyä jokaisesta tuntuvat pikemmin eriskummaisilta kuin
epäpäteviltä, niistäkin, joita suuresti haluttaisi pitää niitä hyvinä.
Ken tässä suhteessa tahtoisi häntä puolustaa, löytäisi vallan
valmiina tuon niin kuluneen ja helposti hyväksytyn puolustuksen,
että nuo olivat pikemmin hänen aikansa kuin hänen erehdyksiä.
Tällä puolustuksella saattaa tosin, jos se johdetaan tosiseikkojen
erityisestä tutkimisesta, olla jonkunmoinen arvo ja merkitys. Mutta
kun sitä käytetään yleisesti ja paljaaltaan, kuten tavallisesti
tehdään ja kuten meidän tässä tapauksessa olisi tekeminen, se
ei todistaisi yhtään mitään. Kun siis emme tahdo ratkaista näin
monimutkaisia kysymyksiä liian yksinkertaisien kaavojen mukaan, emme
edes niitä aseta. Olemmehan vaan ohimennen tahtoneet huomauttaa,
ettemme väitä kokonaisuutena ihailtavassa miehessä kaiken olevan yhtä
suuresti ihailua ansaitsevaa, sillä emme tahdo, että luultaisiin
meidän aikovan kirjoittaa muistopuhetta vainajasta.
Emme suinkaan tee väärin lukijoillemme olettaessamme, että joku
heistä meiltä saattaisi kysyä, eikö tuo mies, jolla oli niin suuri
ja terävä äly ja niin suuri rakkaus opintoihin, ole jättänyt
jälkeensä mitään kirjallista muistomerkkiä. Josko hän sellaisia
on jättänyt! Sadasta yli nousee niiden teosten luku, jotka
häneltä ovat säilyneet, niin suuria kuin pieniä, latinalaisia ja
italialaisia, painettuja teoksia ja käsikirjoituksia, ja joita
säilytetään hänen perustamassaan kirjastossa. Ne ovat siveysopillisia
tutkisteluja, saarnoja, tutkimuksia historian, hengellisen ja
maallisen muinaistieteen, kirjallisuuden, taiteiden ynnä monen muun
inhimillisen tietämyksen alalla.
-- Ja miten on selitettävissä, kysynee tuo lukija, että näin monet
teokset ovat joutuneet unhoitukseen tai että ne ainakin ovat niin
vähän tunnettuja, niin vähän kysyttyjä? Miten on selitettävissä,
että mies, joka oli niin nerollinen, niin ahkera opinnoissaan, jolla
oli niin suuri kokemus ihmisiin ja asioihin nähden, joka oli niin
syvämietteinen, joka niin intohimoisesti koetti toteuttaa hyvää ja
kaunista, jolla oli niin suuri hengen vilpittömyys ja niin monta
muuta tuollaista suuren kirjailijan ominaisuutta, että, sanon minä,
tuo mies ei ole sadasta teoksesta jättänyt jälkeensä ainoatakaan
huomattavaa noista kirjoista, joita nekin pitävät etevinä, mitkä
eivät niitä joka suhteessa hyväksy ja jotka nekin tuntevat nimeltä,
jotka eivät niitä lue? Miten on selitettävissä että ne kaikki yhdessä
eivät ole riittäneet, ainakin monilukuisuudellaan hankkimaan hänen
nimelleen kirjallista mainetta jälkimaailman silmissä?
-- Tämä kysymys on järkevä, epäilemättä, ja sen pohtiminen olisi
hyvin mieltäkiinnittävä. Todella tämän ilmiön syyt olisivat
haettavissa tai löydettävissä useista yleisistä asianhaaroista;
ja kun ne kerta olisi löydetty, ne johtaisivat varsin monen muun
samanlaisen ilmiön selittämiseen.
Mutta niitä olisi ylen paljon, ja ne veisivät liian pitkälle; ja
sitten ... jos ne eivät lukijoitani miellyttäisi? Jos ne kiusaisivat
hermojanne? Tästä teen sen johtopaatoksen, että on soveliaampaa
jälleen palata kertomuksemme johtolankaan, luopua kauempaa
tarinoimasta tuosta miehestä, ja sen sijaan nimensä ilmoittamattoman
kirjailijamme johdolla tarkastaa tuota miestä työssä ja toimessa.