Vanha vaimo oli kiireissään rientänyt noudattamaan käskyä ja itse
vuorostaan jakelemaan tarpeelliset määräykset, mahtavana tuon nimen
kautta, joka kenen mainitsemana tahansa täällä saattoi kaikkien jalat
ketteriksi; ja tämä johtui siitä yksinkertaisesta syystä, ettei
kenenkään mieleen koskaan olisi johtunut se ajatus, että kukaan olisi
ollut kyllin uskalias sitä väärinkäyttääkseen.
Eukko oli todella saapunut Pahan-Yön kohdalle vähää ennen vaunujen
tuloa. Ja huomattuaan niiden lähenevän, hän astui alas kantotuolista,
viittasi ajuria pysähtymään, meni vaununovelle ja kuiskasi korvaan
Haukalle, joka oli kuroittanut päänsä ulos, isännän käskyn.
Vaunujen pysähtyessä Lucia säpsähti ja heräsi kuin horrostilasta.
Hän tunsi uudelleen kauhun väristyksen, aukaisi levälleen suunsa ja
silmänsä ja katseli. Haukka oli kyyristynyt vaunujen takakulmaan, ja
vanha vaimo, leuka vaununovella, katseli Luciaa sanoen:
-- Tulkaa, lapseni; tulkaa lapsiparka; tulkaa minun kanssani, jolle
on annettu määräys teitä hyvin kohdella, teitä rauhoittaa, teitä
rohkaista.
Kuullessaan naisäänen, tyttöraukka tunsi sydämensä hetkeksi
rauhoittuvan ja rohkaistuvan; mutta seuraavassa tuokiossa hän vaipui
vielä syvemmän pelon valtoihin.
-- Kuka te olette? hän kysyi, ääni värähdellen, ja kiinnittäen
vanhukseen tuijottavan ja ihmettelevän katseen.
-- Tulkaa, tulkaa, lapsiparka, tämä yhä vaan toistamistaan toisti.
Haukka ja nuo molemmat muut rosvot, jotka eukon sanoista ja
tavattoman leppoisasta äänestä tekivät johdelmiaan linnaherran
tarkoituksiin nähden, koettivat hekin ystävällisin puhein kehoittaa
sorronalaista tottelemaan. Mutta tämä edelleen katsoi ympärilleen.
Ja vaikka jylhä ja tuntematon seutu ja vartijoiden varmuus eivät
sallineet mitään avun toivoa, hän kuitenkin aukaisi suunsa aikoen
huutaa. Mutta nähdessään Haukan silmillään mulkoilevan samoin kuin
nenäliinatemppua tehdessään, hän vaikeni, vapisi, ja huolimatta
vastustuksestaan hänet pantiin istumaan kantotuoliin. Eukko nousi
siihen hänen jälkeensä. Haukka antoi kahden rosvokumppaninsa
suojelusjoukkona astua jälessä ja alkoi itse joutuin kiivetä rinnettä
ylös noudattaakseen isäntänsä kutsua.
-- Kuka te olette? kysyi Lucia ahdistuksissaan tuolta tuntemattomalta
ja vastenmielisen näköiseltä vanhukselta. Miksi on minut jätetty
seuraanne? Missä olen? Minne minua viette?
-- Erään henkilön luo, joka tahtoo tehdä teille hyvää, vastasi eukko;
suuren her... Ylen onnellinen se, jolle hän tahtoo tehdä hyvää!
Todella teidän onnenne. Olkaa pelotta; iloitkaa, sillä hän käski
minun rohkaista mieltänne. Sanokaa te hänelle, eikö totta, että olen
teitä rohkaissut?
-- Kuka hän on? Minkätähden? Mitä hän minusta tahtoo? Enhän kuulu
hänelle. Sanokaa minulle, missä olen. Antakaa minun mennä; sanokaa
näille ihmisille, että päästävät minut menemään, että vievät minut
johonkin kirkkoon. Oi, te, joka olette nainen, Neitsyt Marian
nimessä!...
Tämä pyhä ja suloinen nimi, jota tuo vaimo hartaasti kunnioittaen
oli toistanut elämänsä ensi vuosina, ja jota ei pitkään aikaan ollut
avuksihuutanut eikä kenties kuullut mainittavan, teki tämän poloisen
mieleen tällöin sekavan, omituisen, myöhästyneen vaikutuksen, kuten
valon ja esineiden muodon himmeä muisto raihnaiseen ja nuoruudestaan
sokeaksi tulleeseen vanhukseen.
Tällävälin Nimittämätön seisoi linnanportin edessä, katsoi alas ja
näki kantotuolin kohoavan, hitaasti lähestyvän, käymäjalkaa, kuten
äsken vaunut, ja siitä edellä matkan päässä, joka hetki hetkeltä
väheni, Haukan kiipeävän polkua juoksujalassa. Kun tämä oli saapunut
kukkulan huipulle, sanoi herra hänelle:
-- Tule tänne!
Ja kulkien Haukan edellä hän astui sisälle ja meni erääseen linnan
huoneeseen.
-- No miten on? hän sanoi pysähtyen.
-- Kaikki kuin olla pitää, vastasi Haukka kumartaen. -- Sana
ajallansa, nuori nainen ajallansa, ei niin elävätä sielua paikalla,
yksi ainoa huuto, joka ei hälyyttänyt ketään saapuville, ajuri ripeä
mies, hevoset tuliset, ei ketään kohdattu matkalla; mutta...
-- Mutta mitä?
-- Mutta ... puhun vilpittömästi, olisin kernaammin tahtonut saaneeni
määräyksen kiidättää hänelle luodin selkään, kuulematta hänen
puhuvan, katsomatta häntä silmiin.
-- Mitä? Mitä oikeastaan tahdot sanoa?
-- Tahdon sanoa ... että koko tuona aikana, joka tuntui niin
pitkältä ... hän todella minua liiaksi säälitti.
-- Säälitti? Mitä sinä tiedät säälistä? Mitä on sääli?
-- En ole sitä koskaan niin hyvin tajunnut kuin tällä kertaa; säälin
laita on hieman samoin kuin pelon; jos annatte sille jalansijaa, ette
enää ole mies.
-- No, miten tuo nainen saattoi sinua niin liikuttaa, että tunsit
sääliä?
-- Niin, armollinen herra! Ajatelkaapas! ... niin kauan aikaa ...
itkeä, rukoilla ja katsella teitä silmiin ... ja sitten käydä
kalpeaksi, kuolonkalpeaksi! ... sitten nyyhkyttää ja vielä rukoilla,
ja sanoa sanoja, jotka...
-- En huoli tuota naista tänne linnaani, ajatteli itsekseen
Nimittämätön. Tein väärin, kun annoin lupaukseni, mutta olen
luvannut ... luvannut. Kun hän on kaukana täältä... Ja hän nosti
Haukkaan katseensa käskevän näköisenä.
-- Heitä nyt hiiteen säälisi, hän sanoi, nouse hevosen selkään, ota
mukaasi kumppani, kaksi, jos tahdot, ja ratsasta pysähtymättä, kunnes
olet saapunut Don Rodrigon linnaan, tiedäthän. Sano hänelle, että hän
heti paikalla lähettää ... mutta heti, sillä muuten...
Mutta toinen _ei_ värähteli hänen sisällään vielä käskevämpänä kuin
ensimäinen ja esti häntä lopettamasta.
-- Ei, hän sanoi hyvin päättäväisen näköisenä ja äänisenä, ikäänkuin
alistuakseen tuon salaisen sisäisen äänen vallan alle. -- Ei; mene
levolle; ja huomisaamuna ... teet, minkä sinulle käsken.
-- Varmaankin tuolla naisella on liittolaisenaan joku taikahenki,
hän sitten ajatteli jäätyään yksin seisomaan, liikkumatta,
käsivarret ristissä rinnalla ja katse suunnattuna yhteen permannon
kohtaan, johon korkeasta ikkunasta sisään lankeavat kuun säteet
kuvasivat vaalean valokuvion, minkä paksujen rautaristikkojen varjo
jakoi ruutuihin ja jonka ruutujen kehykset eroittivat runsaisiin
pikkuosastoihin.
Hänen ajatuksenjuoksunsa jatkui:
-- Haukka tunsi sääliä!... Huomenna, ja hyvin varhain, pois täältä
tuo nainen. Täyttyköön hänen kohtalonsa, älköönkä hänestä sitten enää
puhuttako; ja ... -- hän jatkoi yhä ajatuksissaan yhtä innokkaana
kuin se, joka antaa käskyn tottelemattomalle lapselle, hyvin tietäen,
ettei tämä kuitenkaan tule tottelemaan -- älköönkä häntä sitten
edes enää ajateltako. Älköönkä tuo kirottu Don Rodrigo tulko minua
vaivaamaan kiitoksillaan, sillä ... en enää tahdo kuulla puhuttavan
tästä naisesta. Olen tehnyt hänelle tuon palveluksen yksinomaan
sentähden, ... että olen luvannut. Ja lupasin ... sillä se on
kohtaloni. Mutta saapa Don Rodrigo maksaa tuon palveluksen, se on
varma...
Ja hän koetti keksiä jonkun vaikean tehtävän Don Rodrigolle,
ikäänkuin korvaukseksi, melkeinpä hyvitykseksi. Mutta uudelleen
ilmaantuivat hänen mieleensä nuo sanat: Haukka on tuntenut sääliä!
-- Miten hiidessä tuo nainen onkaan sellaista aikaansaanut? hän
jatkoi, tuon ajatuksen lumoamana. Tahdon nähdä hänet. -- Ei toki,
mitä joutavia. Mutta sentään, tahdon hänet nähdä.
Ja kuljettuaan huoneesta toiseen, hän saapui pienille portaille,
kiipesi niitä ylös haparoiden, meni vanhan eukon huoneen ovelle, ja
potkaisi sitä.
-- Ken siellä?
-- Aukaise.
Kuultuaan tämän hyvin tunnetun äänen vanhus parilla hyppäyksellä
riensi ovelle; kuuli salvan narisevan rautarenkaiden läpi
liukuessaan, ja ovi ponnahti auki. Nimittämätön pysähtyi kynnykselle
ja jonkunmoisella kolmijalkapöydällä palavan lampun valossa hän näki
Lucian kyykistyneenä permannolle huoneen soppeen, joka oli etäimpänä
ovesta.
-- Kuka on käskenyt sinun heittää hänet tuohon kuin ryysykasan, sinä
poloinen? hän tiuskasi eukolle vihastuneen näköisenä.
-- Hän on asettunut, minne itse tahtoi, vastasi vanha vaimo nöyränä.
Olen tehnyt minkä suinkin olen voinut, rohkaistakseni hänen mieltään;
hän saattaa sen itse teille todistaa: mutta se on ollut sula
mahdottomuus.
-- Nouskaa, sanoi Nimittämätön Lucialle, lähestyttyään häntä.
Mutta tyttöparka, jonka mieli jo ennestään oli niin pelästyksissään
ja hämmentynyt, oli äkkiä, tuon miehen kolkuttaessa ovelle, hänen
sitä avatessa, sisäänastuessa ja puhuessa joutunut uuden kauhun
valtaan; ja hän painautui entistään enemmän soppeensa, kasvot käsiin
peitettyinä ja muuten liikkumatta, kuin vapisten koko ruumiissaan.
-- Nouskaa, en tahdo tehdä teille pahaa ... vaan päinvastoin tehdä
teille hyvää, toisti herra... Nouskaa! jylisi sitten tämä ääni,
kiukkuisena siitä, että oli täytynyt kaksi kertaa käskeä, ilman että
toteltiin.
Ikäänkuin pelostaan ponnahtaen onneton äkkiä kohosi polviensa varaan;
hän pani kätensä ristiin, asettui samaan asentoon kuin jonkun pyhän
kuvan eteen, kohotti katseensa Nimittämättömään, loi ne heti taas
alas ja huudahti:
-- Tässä olen: surmatkaa minut!
-- Olen jo teille sanonut, etten tahdo tehdä teille pahaa, toisti
Nimittämätön leppyneellä äänellä ja tähystellen noita surun ja kauhun
hämmentämiä kasvoja.
-- Rohkeutta, rohkeutta, sanoi vanha eukko; sanoohan hän sen teille
itse, ettei tahdo tehdä teille pahaa...
-- Ja minkätähden, virkkoi Lucia äänenpainolla, josta keskeltä pelon
väreilyä kuitenkin pisti esiin jonkunmoinen paheksumisen ja epätoivon
aiheuttama varmuus, minkätähden saatatte minut kärsimään manalan
tuskia? Mitä minä olen teille tehnyt?
-- Onko teitä pahoin pidelty? Puhukaa...
-- Oh! Pahoinpidelty. Minut on vangittu salakavalasti,
väkivaltaisesti. Minkätähden he minut vangitsivat? Miksi olen täällä?
Missä olen? Enhän ole muuta kuin ihmisparka? Mitä olen teille tehnyt?
Jumalan nimessä...
-- Jumala, Jumala, keskeytti Nimittämätön: aina vaan Jumala! Niillä,
jotka eivät itse voi puolustautua, joiden voimat eivät riitä, on aina
tuo Jumala suussa, ikäänkuin olisivat puhuneet hänen kanssaan. Mitä
siis väitätte tuon Jumalanne avulla?... Tehdäkö minulle?...
Mutta hänen lauseensa jäi kesken.
-- Voi, herra! Mitäpä minä väittäisin! Mitä voin minä yleensä
väittää, minä, poloinen, mitä muuta saatan toivoa, kuin että te
olisitte armollinen minua kohtaan? Jumala antaa niin paljon anteeksi
armahduksen vuoksi! Antakaa minun mennä; säälistä, antakaa minun
mennä. Mitä hyötyä voi olla sillä, jonka kerta täytyy kuolla, siitä,
että pakoittaa ihmisparan niin paljon kärsimään? Oi, te, joka voitte
käskeä, sanokaa, että päästävät minut menemään! He ovat pakolla
tuoneet minut tänne. Antakaa minun nousta kantotuoliin tämän vaimon
kanssa ja antakaa viedä minut ------aan, missä on äitini. Oi, Pyhä
Neitsyt! Äitini, armahtakaa toki, äitini! Ehkei hän ole kaukana
täältä ... näinhän kotiseutuni vuoret; miksi annatte minun niin
kauheasti kärsiä? Antakaa viedä minut johonkin kirkkoon, rukoilen
puolestanne koko elinikäni. Mitä merkitsee teille yhden ainoan
sanan lausuminen? Kas, te jo hellytte säälistä: sanokaa yksi ainoa
sana, sanokaa se. Jumala antaa niin paljon anteeksi yhden ainoan
laupeudentyön tähden!
-- Oh, ettei hän ole jonkun niiden henkilöiden tytär, jotka ajoivat
minut maanpakoon! ajatteli Nimittämätön; yhden noista raukoista,
jotka tahtoisivat nähdä minun kuolevan! Nyt voisin nauttia tämän
naisen vaikeroimisesta ja kyynelistä; ja sen sijaan...
-- Oi, älkää karkoittako hyvää mielijohdettanne! Lucia jatkoi
hehkuvasti, rohkaistuna huomatessaan jonkunmoisen epäröimisen
sortajansa kasvoissa ja ryhdissä. Jumala on minulle tekevä tämän
armonteon: hän on antava minun kuolla, ja silloin on minulta kaikki
lopussa; mutta te?... Kerran kenties tekin... Ei, ei: minä tulen aina
rukoilemaan Herraa, että hän suojelisi teitä kaikesta pahasta. Mitä
siis teille merkitsee lausua yksi sana? Jospa tietäisitte, miltä
tuntuu kärsiä tällaista kidutusta!
-- No, rohkeutta, keskeytti Nimittämätön niin lempeästi, että
hämmästytti vanhaa vaimoa. -- Olenko tehnyt teille mitään pahaa?
Olenko teitä uhannut?
-- Ette suinkaan. Näen, että teillä on hyvä sydän, ja että säälitte
tätä ihmisparkaa. Jos tahtoisitte, voisitte te minua peloittaa
enemmän kuin kaikki muut: voisitte minut surmata; mutta sen
sijaan olette hieman paisuttanut sydäntäni. Mutta nyt, kruunatkaa
laupeudentekonne: vapauttakaa minut, vapauttakaa minut.
-- Huomisaamuna...
-- Oi, päästäkää minut vapaaksi heti, heti...
-- Huomisaamuna näemme toisemme jälleen, minä sanon. Siihen asti,
rauhoittukaa, rohkaiskaa mielenne; levätkää, tarvitsettehan myös
syödä jotain: heti paikalla teille tuodaan ruokaa.
-- Ei, ei, kuolen, jos joku muu astuu tänne sisälle, aivan varmaan
kuolen. Viekää minut te itse johonkin kirkkoon. Jumala on palkitseva
askeleenne.
-- Ruoan tuoja tulee olemaan nainen, sanoi Nimittämätön. Ja tämän
sanottuaan hän itse hämmästyi sitä, että oli keksinyt tällaisen
apukeinon ja että hänen oli ollut tarvis tuumia sellaista,
rauhoittaakseen naikkosta.
-- Ja sinä, hän jatkoi heti kääntyen vanhan vaimon puoleen, kehoita
häntä syömään; pane hänet sitten levolle tähän vuoteeseen. Ja jos
hän tahtoo sinut viereensä, niin se tapahtukoon; muuten voit kyllä
yhden yön maata permannolla. Virkistä, ilahduta häntä, sanon minä. Ja
katso, ettei hänellä ole syytä valituksiin sinun tähtesi.
Näin sanottuaan hän nopeasti kulki ovelle. Lucia nousi ja riensi
hänelle toistamaan rukoustaan; mutta hän oli jo kadonnut.
-- Voi, miten olen onneton! Sulkekaa, sulkekaa ovi nopeasti. Ja
kuultuaan oven paukahtavan kiinni ja salvan narisevan, hän painautui
jälleen soppeensa.
-- Voi, miten olen onneton, hän uudelleen huusi nyyhkyttäen. Ketä
nyt rukoilen? Missä olen? Sanokaa minulle, sanokaa minulle te, minä
rukoilen, kuka on tuo herra ... hän joka juuri puhui kanssani?
-- Kukako hän on? Kuka hän on? Tahdotte, että minä sen teille
sanoisin. Vai pitäisi minun se teille sanoa. Sentähden, että
hän teitä suojelee, niin tulette ylpeäksi ja tahtoisitte saada
tahtonne perille, syöksemällä minut onnettomuuteen! Kysykää
sitä pikemmin häneltä itseltään. Jos olisin niin heikko, että
suostuisin pyyntöönne, niin ei osakseni tulisi niin hyviä sanoja
kuin ne, jotka äsken kuulitte. Minä olen vanha, hän jatkoi mutisten
hampaiden välissä. Pahus vieköön nuoret, jotka lumoavat yhtä paljon
kyynelillään kuin naurullaan ja jotka aina lopulta ovat oikeassa!
Mutta kuullessaan Lucian nyyhkyttävän ja muistaessaan herransa
uhkaavan määräyksen hän kumartui yhä sopessaan piileskelevän tytön
yli ja jatkoi inhimillisemmällä ja lempeämmällä äänellä:
-- No, kas niin, enhän ole sanonut teille mitään pahaa; älkää siis
itkekö. Mutta älkää kysykö minulta asioita, joita minulla ei ole lupa
teille sanoa; ja muuten voitte rauhoittua. Ohoh! Jospa tietäisitte
kuinka moni olisi onnellinen, jos kuulisi hänen niin puhuvan, kuin
hän puhui teille! Rauhoittukaa siis; heti tuodaan teille suuhun
pantavaa; ja lisäksi minä, joka tämän talon asiat ymmärrän ... siitä
tavasta päättäen, millä hän teille puhui, voin ennustaa, että kaikki
tulee käymään hyvin. Sitten te panette maata ... ja jätättehän
minullekin vähän tilaa, hän jatkoi tukahuttaen kiukkuaan.
-- En tahdo syödä, enkä tahdo nukkua. Jättäkää minut rauhaan; älkää
tulko minua lähelle; älkää poistuko täältä.
-- No enhän toki! sanoi vanhus vetäytyen pois ja istuutuen
tuolipahaiselle, mistä loi tyttöraukkaan kauhun ja kateuden sekaisia
katseita. Sitten hän katseli vuodettaan ja kiroili mielessään sitä,
ettei kenties saisi nauttia siitä koko sen yön aikana. Ja hän
napisi kylmää vastaan. Mutta mielessään hän iloitsi ajatellessaan
illallista, toivoen, että hänkin siitä oli saapa osansa. Lucia ei
huomannut kylmää, ei tuntenut nälkää, ja ollen kuin tylsistynyt hän
koki suruansa ja kauhuansa ainoastaan epämääräisesti, vallan kuin
kuumesairas hourenäkyjä nähdessään.
Kuullessaan ovelta kolkutusta hän vavahti. Ja nostaen päätään kasvot
säikähtyneinä, hän huudahti:
-- Ken siellä? Ken siellä? Ei kukaan pääse sisälle!
-- Ei mitään vaaraa: hyvä uutinen! sanoi eukko. Se on Marta, joka tuo
ruokaa.
-- Sulkekaa, sulkekaa heti ovi! huusi Lucia.
-- No, heti paikalla, heti paikalla! vastasi eukko.
Ja otettuaan Martan kädestä korin, hän lähetti tämän kiireisesti
menemään, sulki jälleen oven ja laski korin keskellä huonetta
olevalle pöydälle. Sitten hän moneen kertaan toisti Lucialle
kehoitustaan tulla syömään näitä herkkuja. Hän käytti mielestään mitä
tehokkaimpia sanoja herättääkseen poloisen ruokahalua ja puhkesi
huudahduksiin ruokalajien oivallisuudesta:
-- Onpa tässä herkkupaloja, joita rahvas muistaa kauan, jos joskus
saa niitä syödäkseen! Entä viini sitten! Samaa lajia, jota isäntä
itse juo ystäviensä seurassa ... kun näitä tulee käymään ... ja kun
he tahtovat tulla hyvälle tuulelle. Kuuletteko!
Mutta huomattuaan, että kaikki nämä houkuttelut olivat turhia, hän
sanoi:
-- Te vaan ette huoli. Älkääpä vaan kaiken tämän jälkeen huomenna
sanoko, etten minä muka ole teitä kehoittanut ja rohkaissut. Mutta
syönpä tässä tällävälin minä. Ja tästä jää enemmän kuin tarpeeksi
teille, kun päätätte tulla järkiinne ja totella.
Näin sanottuaan hän ahneesti hyökkäsi aterian kimppuun.
Tultuaan kylläiseksi, hän nousi, meni taas Lucian soppea kohti; ja
kumartuen hänen puoleensa, hän uudelleen kehoitti häntä syömään ja
panemaan maata.
-- Ei, ei, minä en tahdo mitään, vastasi Lucia heikolla ja uneliaalla
äänellä. Sitten hän jatkoi päättävämmin:
-- Onko ovi suljettu? Onko se hyvin lukittu?
Ja katseltuaan tarkoin ympärilleen huoneessa, hän nousi, ojensi
eteensä käsiään ja kulki epäilevin askelin oveen päin saadakseen
siitä varmuutta.
Eukko juoksi sinne ennen häntä, ojensi kätensä lukkoa kohti, tarttui
toisella kädellä ovenripaan, jota ravisti, vingutti salpaa sinkilässä
ja sanoi:
-- Kuuletteko? Huomaatteko? Onko se hyvin lukossa? Oletteko nyt
tyytyväinen?
-- Oh, tyytyväinen, minäkö täällä tyytyväinen? vastasi Lucia taas
painautuen nurkkaansa. -- Mutta Herra tietää, että minä olen täällä.
-- Tulkaa ainakin nukkumaan: mitä teette siinä loikomassa kuin koira?
Onko koskaan nähty, että ihminen hylkää mukavuutta, jota hänelle
tarjotaan?
-- Ei, ei, jättäkää minut rauhaan.
-- No, niinkuin tahdotte. Katsokaapa: minä jätän teille hyvän paikan,
minä panen maata laidalle, minä alistun tähän epämukavuuteen teidän
tähtenne. Jos tahdotte tulla vuoteeseen, tiedätte miten sen teette.
Muistakaa, että pyysin teitä moneen kertaan sitä tekemään.
Näin sanottuaan hän pujahti peitteen alle täysin puettuna; sitten
kaikki vaipui hiljaisuuteen.
Lucia pysyi liikkumattomana, yhä vaan kyyristyneenä samassa
sopessa, polvet leuan alla, kädet polviin nojaten ja kasvot käsiin
peitettyinä. Hänen tilansa ei ollut unta eikä valvontaa, vaan
nopeasti haihtuvaa, ajatuksien, näkyjen, kauhunkuvien synkkää
vuorottelua. Milloin hän, ollen selvemmin tajuissaan ja muistaen
selvemmin sitä kauhistusta, jonka todistajana ja uhrina hän oli
ollut tuona onnettomana päivänä, mietti tuskallisesti tämän
salaperäisen ja hirvittävän todellisuuden yksityiskohtia, joka häntä
joka taholta ympäröi. Milloin taas hänen mielensä siirtyen vielä
synkempään ajatuspiiriin, taisteli epävarmuuden ja tulevaisuuden
pelon synnyttämiä aaveita vastaan. Hän oli vaipuneena tähän hirveään
ahdistukseen niin pitkän aikaa, että tälläkin kertaa tahdomme
nopeasti liukua sen yli. Viimein hän murtuneena, lamautuneena ojensi
jähmettyneet jäsenensä, paneutui makaamaan tai pikemmin vaipui
pitkäkseen permannolle ja pysyi jonkun aikaa tilassa, joka enemmän
vivahti todelliseen uneen.
Mutta äkkiä hän kavahti ylös ikäänkuin sisäisen äänen kutsuessa.
Ja tunsi tarvetta täydelleen herätä, jälleen täydelleen hallita
ajatuksiaan, ymmärtää missä oli, miten ja miksi.
Hän kuunteli tarkkaavaisesti erästä hälyä, joka tunki hänen
korvaansa. Se oli eukon hidas ja käheä kuorsaus. Hän aukaisi silmänsä
ja näki vaalean valon vuoroin leimahtavan ja vuoroin sammuvan.
Se oli lampun sydän, joka sammumaisillaan ollen loi vavahtelevaa
ja epävarmaa valoa, minkä seuraavassa tuokiossa palautti, niin
sanoaksemme, kuten aalto, joka hyökkää rannalle ja siitä taas
pakenee. Ja tämä valo, joka hylkäsi esineet, ennenkuin ne siltä
olivat saaneet selvän muodon ja määrätyn värinsä, ei sallinut silmän
eroittaa muuta kuin himmeitä ja epämääräisiä kuvia. Mutta pian
veresten vaikutelmien muisto palasi Lucian mieleen ja auttoi häntä
eroittamaan selvemmin sitä, mikä näölle ilmeni vaan epäselvästi ja
epätäydellisesti.
Tuskin oli onneton Lucia herännyt, kuin jälleen tunsi vankilansa:
kaikki tuon eletyn päivän kamalat muistot, kaikki tulevaisuuden
kauhut häntä yhtä haavaa ahdistivat. Ja itse tämä uusi levollisuus,
joka oli seurannut niin runsasta rauhattomuutta, tämä jonkunmoinen
lepo ja huolettomuus, johon oli vaipunut, lisäsivät hänen entisiin
kauhuihinsa uuden kauhun; ja hänet valtasi niin katkera suru,
että toivoi kuolevansa. Mutta samassa hän muisti, että hänellä
kuitenkin vielä oli jälellä yksi apukeino, nimittäin rukous; ja sitä
ajatellessaan hän tunsi mielessään välkähtävän nopean toivon säteen.
Hän otti uudelleen esille rukousnauhansa ja alkoi rukoilla; ja mikäli
rukous nousi hänen vapisevilta huuliltaan, hän tunsi jälleen syntyvän
ja kasvavan sydämessään epämääräisen luottamuksen.
Äkkiä toinen ajatus kulki läpi hänen mielensä: hän arveli, että hänen
rukouksensa otettaisiin paremmin vastaan ja kuultaisiin varmemmin,
jos hän tuossa epätoivossaan ollen tekisi jonkun uhrauksen. Hänen
mieleensä muistui silloin mikä hänellä maailmassa oli ollut
rakkainta; sillä tuona hetkenä hänen sielunsa ei voinut tuntea muuta
tunnetta kuin kauhua, eikä käsittää muuta toivoa, kuin vapautumista;
tämä rakkain seikka muistui hänen mieleensä, ja hän päätti heti
uhrata sen. Hän kohosi polvilleen, puristi kiihkeästi poveaan vastaan
ristiinpantuja käsiään, joista riippui rukousnauha, kohotti katseensa
taivasta kohti ja sanoi:
-- Oi, pyhä Neitsyt, te, jonka haltuun niin usein olen itseni uskonut
ja joka niin usein olette rukoukseni kuullut ja minua lohduttanut!
Te, joka olette kärsinyt niin suuria tuskia ja joka nyt olette
niin kunniakas ja olette tehnyt niin paljon ihmeitä ahdistuneiden
raukkojen hyväksi, oi, auttakaa minua! Vapauttakaa minut tästä
vaarasta, antakaa minun terveenä ja vahingoittumattomana palata
äitini luo, te Jumalan äiti; ja minä teen teille lupauksen pysyä
neitsyenä, luovun ainaiseksi sulh ... tuosta poloisesta onnettomasta
miehestä, enkä tahdo vastedes olla kenenkään muun kuin teidän oma.
Lausuttuaan nämä sanat hän painoi alas päänsä, pani rukousnauhan
kaulaansa, ikäänkuin vihkiytymisen merkiksi, mutta samalla
suojelukseksi, ja sen uuden hengellisen taistelujoukon aseeksi, jonka
jäseneksi juuri oli lupautunut. Hän istuutui jälleen permannolle
ja tunsi sydämeensä palaavan jonkunmoisen tyyneyden, jonkunmoisen
luottamuksen. Hän muisti tuon mahtavan tuntemattoman toistaman:
_huomisaamuna_, ja hän luuli tässä sanassa piilevän ikäänkuin
pelastuksen lupauksen. Hänen aistinsa, jotka olivat väsyneet niin
pitkästä ja rajusta taistelusta, uupuivat vähitellen keskellä tätä
hänen ajatustensa tyyntymistä. Ja viimein melkein aamun valjetessa,
suojelijattarensa nimi huulillaan, Lucia vaipui sikeään ja jatkuvaan
uneen.
Mutta tässä samassa linnassa oli toinen henkilö, joka kernaasti olisi
tahtonut tehdä samoin, mutta jolle se ei onnistunut. Lähdettyään
Lucian luota, niin sanoaksemme paettuaan häntä, annettuaan
määräyksensä illallisen tarjoamisesta vangitulle ja käytyään tapansa
mukaan tarkastamassa muutamia linnan vartiopaikkoja, yhä tuo kuva
mielessä, yhä nuo rukoilevat sanat kaikuen korvissa, Nimittämätön oli
kiireisesti syössyt huoneeseensa, oli nopeasti sulkeutunut siihen,
ikäänkuin ulkona olisi ollut häntä vahvempi vihollinen, ja oli sitten
riisuutunut ja heittäytynyt vuoteeseensa. Mutta tuo kuva, joka nyt
oli entistään selvempi, entistään eloisampi hänen mielessään, tuntui
tuona hetkenä sanovan hänelle: et tule nukkumaan.
-- Mikä hullu naikkosen uteliaisuus saattoikaan minut häntä näkemään?
Tuo Haukka pahus on oikeassa, silloin ei enää ole mies... Minäkö
en enää olisi mies! Mikä, hiidessä, siis on minut vallannut? Mitä
uutta on minulle tapahtunut? Tiesinhän sen jo, että naiset itkevät
ja vaikeroivat. Miehetkin joskus vaikeroivat, kun eivät voi tehdä
vastarintaa. Mitä, perhana, enkö siis koskaan ole kuullut naisten
poraavan?
Ja tässä, suuresti vaivaamatta muistiaan, tämä itsestään palautti
hänen mieleensä useamman kuin yhden tilaisuuden, jolloin eivät
rukoukset eivätkä valitukset olleet voineet häntä taivuttaa luopumaan
yrityksistä, jotka kerran oli vahvasti päättänyt panna täytäntöön.
Mutta nämä muistot eivät suinkaan tuottaneet hänelle sitä rohkeutta,
mikä häneltä puuttui tämän päätöksen toimeenpanoon, ne eivät suinkaan
karkoittaneet hänen sydämestään tuota säälin tunnetta, josta hän niin
kernaasti olisi tahtonut vapautua, vaan liittivät siihen päinvastoin
eräänlaista hämmennystä ja raivokasta katumusta, niin että hänestä
tuntui helpoitukselta palata tuohon ensimäisen Lucian herättämään
kuvaan, jota vastaan hän oli koettanut kiihoittaa rohkeuttaan.
-- Hän elää vielä, tämä nainen, hän ajatteli. Hän elää, hän on
täällä; on vielä aika. Saatan sanoa hänelle: menkää, ja palatkoon
ilo jälleen sydämeenne; saatan nähdä noiden kasvojen muuttuvan,
saatanpa hänelle sanoa: Antakaa minulle anteeksi ... antakaa minulle
anteeksi? Minäkö pyytäisin anteeksi? Naiselta? Minä?... No niin,
ja jos kuitenkin sana, sellainen sana voisi minulle tehdä hyvää,
tuottaa hieman viihdytystä tälle pirulliselle levottomuudelleni,
niin sanoisin hänelle, niin lausuisin sen sanan, totisesti sen
lausuisin. Mihin tilaan olenkaan joutunut! En enää ole mies, en enää
ole mies!... Joutavia, hän sitten sanoi kääntyen rajusti toiselle
kyljelleen vuoteessa, joka oli käynyt hirvittävän kovaksi, peitteensä
alla, joka oli muuttunut kauhean raskaaksi. -- Joutavia kaikki tämä.
Onhan tällainen usein kummitellut päässäni! Tämä haihtuu kuin kaikki
edellinenkin.
Ja sitä karkoittaakseen, hän haki jotain tärkeätä yritystä; jotain
tuollaista seikkaa, joka tavallisesti täytti hänen mielensä
täydelleen, jotta olisi voinut kiinnittää siihen kaikki ajatuksensa.
Mutta hän ei sellaista löytänyt. Kaikki ilmeni hänelle uudessa
valossa: mikä muulloin voimakkaammin oli kiihoittanut hänen halujaan,
ei nyt enää tarjonnut hänelle mitään viehätysvoimaa: intohimo,
joka hevosen tavoin nähdessään varjon äkkiä muuttuu vikuriksi,
kieltäytyi kulkemasta edelleen. Kun hän muisteli alkuunpantuja,
vielä päättämättömiä yrityksiä, ei hän innostunut tuumiessaan niiden
täyttymistä, eikä tuskastunut ajatellessaan esiintyviä vastuksia --
vihanpuuskauskin olisi tuona hetkenä hänestä tuntunut lievennykseltä
-- mutta sen sijaan hän tunsi surumielisyyttä, melkein kammoa jo
suorittamiensa toimenpiteiden johdosta.
Tulevaisuus tuntui hänestä kaikesta mielenkiinnosta,
tahdonilmauksista, toiminnasta tyhjältä, täydeltä yksistään
sietämättömiä tuskia, kaikki vastaiset hetket sen hetken kaltaisilta,
joka paraikaa kului niin hitaasti ja niin raskaana painoi hänen
päätään. Hän järjesteli mielikuvituksessaan kaikki salamurhaajansa,
eikä keksinyt mitään, jota olisi huolinut heille määrätä tehtäväksi.
Sekin ajatus, että oli jälleen näkevä heidät, että oli astuva heidän
keskelleen, tuntui hänestä taakalta, joka kasaantui entisten lisäksi,
se tuotti hänelle pelkkää inhoa ja huolta. Ja kun hän kaikesta
huolimatta tahtoi löytää jonkun tehtävän seuraavaksi päiväksi, jotain
toteutettavissa olevaa, oli hänen pakko pysähtyä tuohon ainoaan
ajatukseen, että hän seuraavana päivänä saattoi antaa vapauden
onnettomalle vangilleen.
-- Tulen hänet vapauttamaan, aivan varmasti tahdon hänet vapauttaa.
Heti aamun valjetessa lähden joutuin hänen luokseen ja sanon: Menkää,
lähtekää pois. Annan hänelle saattojoukon... Entä lupaukseni? Entä
sitoumukseni? Entä Don Rodrigo?... Mutta mikä hän sitten on, tuo Don
Rodrigo?
Miehen tavoin, jonka äkkiä yllättää esimiehen odottamaton ja hämille
saattava kysymys, Nimittämätön ajatteli heti mitä vastaisi tähän
kysymykseen, jonka itse itselleen oli asettanut tai oikeammin, jonka
hänelle oli asettanut tuo uusi oma-itsensä, mikä äkkiä suunnattomasti
kasvaneena nousi hänen tietoisuudestaan ikäänkuin tuomitsemaan hänen
entistä minäänsä. Hän haeskeli sentähden mielessään niitä syitä,
joiden nojalla melkein ennen kuin häntä oli pyydetty, oli voinut
sitoutua vallan ilman mitään vihan tai pelon aihetta saattamaan niin
suureen kärsimykseen onnettoman tuntemattoman naisen, yksinomaan
halusta tehdä mieliksi tuolle miehelle. Mutta kaukana siitä, että
hänen olisi onnistunut huomata syitä, jotka tuona hetkenä olisivat
kyenneet tuota tekoa puolustamaan, hän ei edes tahtonut kyetä
ymmärtämään, miten oli mokoman teon tullut tehneeksi. Tuo päätös,
joka ei suinkaan ollut mikään itsetietoisen harkinnan tulos, oli
pikemmin ollut äkillinen päähänpisto henkilöllä, joka totteli
vanhoja totuttuja tunteita, se oli lukemattomien edelläkäyneiden
seikkojen tulos. Ja tuo kiusaantunut omantuntonsa tutkija johtui,
selvitellessään itselleen yhtä ainoata seikkaa, tarkastamaan koko
elämäänsä.
Kun hän mielessään siirtyi taaksepäin vuodesta vuoteen, sitoumuksesta
sitoumukseen, rikollisesta teosta toiseen, murhasta murhaan, niin
jokainen hänen teoistaan esiintyi hänen uudelle ja itsetietoiselle
arvostelulleen vailla niitä tunteita, jotka muinoin olivat
hänen päätöksensä aiheuttaneet ja saattaneet hänet tuollaisen
teon toimeenpanemaan. Ja tämä hänen kulunut elämänsä ilmeni nyt
hirvittävässä valossa, jota nuo samaiset tunteet eivät silloin olleet
sallineet hänen huomata. Nämä teot olivat kaikki osa häntä itseään,
kokonaan hänen aikaansaannostaan.
Tämän ajatuksen aiheuttama kauhu, joka uudelleen nousi jokaisen
tuollaisen synkän kuvan mukana, kiinnitakertuneena siihen, kiihtyi
vähitellen epätoivoksi.
Hän kavahti rajusti istumaan, ojensi, ollen suunniltaan, kätensä
kiviseinää kohti, pieluksensa taaksi, survaisi kätensä pistoolia
vastaan, tarttui siihen, otti sen naulasta ja ... juuri kun
aikoi tehdä lopun sietämättömäksi käyneestä olemassaolostaan,
hänen ajatuksensa kiintyi kauhistukseen, niin sanoaksemme haudan
tuonpuoliseen huoleen, joka muistutti, että hänen olemassaolonsa
maallisen vaelluksen loputtuakin yhä vaan jatkumistaan jatkuisi. Hän
kuvitteli kammoten muodottomaksi käynyttä, liikkumatonta ruumistaan,
joka joutuisi hänen jälkeensä eloon jääneen halvimmankin olennon
mielivallalle alttiiksi, lisäksi ihmettelyä ja epäjärjestystä, joka
seuraavana päivänä vallitsisi linnassa: kaikki mullin mallin; hän
itse jähmettyneenä, voimattomana, äänettömänä, paiskattuna minne
tahansa. Hän kuvitteli niitä kulkupuheita, jotka siitä leviäisivät,
niitä selittelyjä, jotka moisen tapauksen johdosta syntyisivät
linnassa, lähistössä ja kaukana; ja vielä lisäksi vihamiestensä iloa.
Itse pimeys ja yön hiljaisuus saattoivat hänet näkemään kuolemassa
jotain surullisempaa, hirvittävämpää; sitävastoin hänestä tuntui,
että jos selkeällä päivällä olisi ollut ulkona, ihmisten näkyvissä,
niin ei olisi epäröinyt heittäytyä vuorikoskeen siihen ainaiseksi
kadotakseen. Ja vaipuneena näihin surullisiin mietteisiin hän aukaisi
ja sulki suonenvedontapaisesti pistoolin hanan, kun toinen ajatus
johtui hänen mieleensä.
-- Entä jos tuota toista elämää, josta minulle puhuttiin kun olin
lapsi, josta vielä puhutaan, josta aina puhutaan, kuin olisi se varma
asia, jos sitä ei ollenkaan ole olemassa, jos se vaan on pappien
keksintö, mitä teen minä silloin? Minkätähden kuolla? Mitä silloin
väliä siitä, mitä olen tehnyt! Tämä mielentilani on hulluutta...
Mutta jos tuo toinen elämä on olemassa!...
Tällaista epäillessään, tällaista vaaran mahdollisuutta ajatellessaan
hän joutui vielä synkemmän ja masentavamman epätoivon valtoihin,
josta ei kuolemakaan saattanut häntä vapauttaa. Hän pudotti aseen,
sitten hän jonkun hetken raastoi käsin tukkaansa, hampaat kalisten,
vavisten kaikissa jäsenissään. Äkkiä heräsivät hänen mielessään
sanat, jotka kahteen kertaan muutama tunti aikaisemmin olivat
kajahtaneet hänen korvaansa:
-- Jumala antaa anteeksi niin paljon armahdusteon vuoksi!
Ja nämä sanat eivät palanneet mieleen sen nöyrän rukouksen muodossa,
kuten ne oli lausuttu, vaan täysin voimakkaina ja samalla herättäen
kaukaista toivoa. Tämä oli huojennuksen hetki. Hän poisti kädet
ohimoiltaan ja ollen levollisemmassa asennossa, hän kiinnitti
henkensä katseet noiden sanojen lausujattareen, ja hän ei enää nähnyt
häntä armoa anovana, vaan mahtavan ja selkeän ryhtisenä kuin ainakin
sen, joka jakelee armoa ja lohdutusta. Hän odotti ahdistuksissaan
päivän valkenemista rientääkseen häntä vapauttamaan ja kuullakseen
hänen suustaan toisia huojennuksen ja elämän sanoja; hän luuli
näkevänsä, miten itse vei häntä hänen äitinsä luo.
-- Entä sitten? Mitä teen huomenna, loppupäivänä? Mitä teen
ylihuomenna? Ja seuraavana yönä, ja yönä joka palaa vuorokauden
kuluttua? Pois, pois, nuo kauheat yön hetket!
Ja vaipuen tulevaisuuden tuskalliseen tyhjyyteen, hän turhaan haki
jotain tapaa käyttää aikaansa, jotain keinoa elää päivin ja öin.
Milloin hän ajatteli hylätä linnansa mennäkseen jollekin kaukaiselle
seudulle, missä ei koskaan oltaisi kuultu hänestä puhuttavan. Mutta
hän tunsi hyvin, että omatuntonsa tulisi seuraamaan häntä kaikkialle.
Milloin häneen palasi epämääräinen toivo saada takaisin entinen
rohkeutensa ja että hänen nykytilansa olisi ainoastaan jonkunlaista
ohimenevää kuumehouretta. Milloin hän taas kammoksui päivän valoa,
joka oli osoittava hänet ympäristölleen niin surkean muuttuneena;
milloin hän taas sitä palavasti kaihosi, ikäänkuin tuon valon olisi
pitänyt kirkastaa hänen ajatuksensakin.
Ja silloin äkkiä, juuri päivän sarastaessa, muutama hetki senjälkeen
kuin Lucia on nukahtanut, ja ollessaan siinä liikkumattomana
istumassa, hän kuulee värähtelevän korvassaan kuin epäselvän äänen,
joka kuitenkin ilmaisee jotakin iloista. Hän rupeaa kuuntelemaan
ja tuntee äänen kaukaiseksi pyhäkellon soitoksi. Ja edelleen
kuunnellessaan hän tuntee vuoren antaman kaiun, joka aika ajoin
kaukaisena toistaa nuo iloiset äänet niihin sekaantuen. Muutaman
hetken kuluttua hän kuulee toisen kirkonkellon lähempää; sitten
toisen vielä lähempää.
-- Mikä onkaan tämän ilon aihe? Mistä iloitsevat kaikki nämä ihmiset?
Mikä onnellinen tapaus on heille sattunut?
Hän kavahtaa pois tältä tuskanvuoteelta. Ja pukeuduttuaan kiireisesti
hän rientää aukaisemaan ikkunaluukkuja ja katselee ulos. Vuoret
olivat vielä synkkinä; taivaalla ei ollut ainoastaan muutamia pilviä,
vaan se oli tasaisen, tuhkaharmaan pilviverhon peitossa. Kuitenkin
saattoi yhä lisääntyvän päivän valossa eroittaa laakson pohjukassa
olevalla tiellä ihmisiä, jotka astuivat kiireisen innokkaasti
edelleen; toisia, jotka juuri astuivat ulos majoistaan; kaikki
kulkivat samaan suuntaan linnasta oikealla olevaa laakson suuta
kohti; saattoi lisäksi eroittaa näiden ihmisten juhlapuvut ja -ilmeet.
-- Mitä hiidessä, on noilla ihmisillä? Mitä ilahuttavaa voi olla
näillä kirotuilla seuduilla? Minne rientää kaikki tämä väki?
Herätettyään huudollaan viereisessä huoneessa nukkuvan luotettavan
bravon, hän kysyi tältä, mikä saattoi olla tämän liikkeen syynä.
Rosvo vastasi, ettei siitä tietänyt enempää kuin isäntänsä, mutta
että lähti asiaa tiedustelemaan. Herra jäi nojaten ikkunaan
katselemaan tätä vilkasta näkyä.
Siinä oli miehiä, naisia, lapsia, jotka kulkivat ryhmittäin,
kaksittain, yksitellen; mikä jouduttaen askeleitaan saavutti toisen,
joka kulki edellä, sitten astuen edelleen hänen seurassaan; toinen
tapasi majastaan astuessaan ensimäisen ohikulkijan tiellänsä, ja he
astuivat yhdessä ystävien tavoin sovitulle retkelle. Heidän ryhtinsä
ja eleensä ilmaisivat selvästi tavatonta kiirettä ja yhteistä iloa.
Ja nuo yksimieliset, joskaan ei soinnukkaasti yhteen sulautuvat
kellojen äänet, mitkä värähtelivät lähempää ja kaukaa, selvempinä tai
kumeampina, tuntuivat ikäänkuin edustavan kaikkia noita eleitä ja
korvaavan niitä sanoja, jotka eivät jaksaneet kohota tänne ylös.
Nimittämätön katseli ja tähysteli, huomio yhä kiihtyen. Ja vilkas
uteliaisuus tai enemmänkin, harras halu heräsi hänen sydämessään
saada tietää, mikä saattoi tuottaa näin monelle erilaiselle ihmiselle
samaa innostusta.