Tämän salaperäisen henkilön linna kohosi, halliten kapeata ja
synkän varjokasta laaksoa, kukkulan huipulla, joka pistää esiin
jylhästä vuorijonosta ja josta ei saata sanoa oliko se tuon jonon
yhteydessä vai siitä eroitettu monien terävien kalliohuippujen
ja äkkijyrkänteiden, rotkojen ja syvien kuilujen muodostaman
sokkelon kautta, joka reunustaa sitä molemmin puolin. Ainoastaan
laaksonpuolinen rinne teki sen luoksepääsöiseksi: tämä rinne oli
jotenkin jyrkkä, tasaisesti ja yhtämittaisesti kohoava, huipulla
laitumia, juurella viljelyksiä ja siellä täällä mökkejä. Laakson
pohjalla on somerikkoa, missä juoksee joko rauhallinen puro tai
rajusti tulviva vuorivirta, riippuen eri vuodenajoista: jälkimäisessä
tapauksessa se on molempien alueiden rajana. Vastapäätä kohoavat
vuoret, jotka muodostavat ikäänkuin laakson toisen seinän, ovat
nekin juureltaan loivia ja viljeltyjä; mutta tämä viljelys ei kohoa
korkealle, ja sen yläpuolella ei enää näe muuta kuin kallioita
ja lohkokiviä, äkkisyvänteitä, ilman polun jälkeäkään, kuivina
ja alastomina, lukuunottamatta muutamia pensaita, jotka kasvavat
halkeamissa ja pistävät esiin huipuista.
Tästä kalliolinnasta, kuten kotka verisestä pesästään, sen villi
isäntä katseellaan hallitsi ympäristöä niin laajalti kuin ihmisjalka
saattoi astua, eikä hän päänsä yläpuolella kuullut yhdenkään askeleen
kaikua. Yhdellä ainoalla katseella hän saattoi nähdä koko tämän
yksinäisen jylhyyden, jyrkänteet ja kuilut ja harvat niitä pitkin
johtavat polut. Se polku, joka polveillen kohosi hirvittävään
linnaan, näytti ylhäältä katsoen kiemurtelevalta nauhalta. Linnan
ikkunoista ja muurin ampumareijistä linnaherra saattoi mukavasti
laskea polkua kiipeävän askeleet ja sata kertaa tähdätä häneen
aseellaan. Ja suurenkin hyökkääjäjoukon hän palveluksessaan
pitämiensä palkkalaisrosvojen avulla olisi voinut kuolleena ojentaa
polulle tai panna vierimään alas syvyyteen, ennenkuin yksikään olisi
saapunut huipulle asti. Muuten ei kukaan, joka ei ollut hyvissä
väleissä linnaherraan, rohjennut jalkaansa panna tuohon laaksoon,
saati itse linnakukkulalle. Jos joku oikeudenpalvelija olisi näillä
seuduin näyttäytynyt, olisi häntä kohdeltu kuin urkkijaa, joka
yllätetään vihollisleirissä. Kerrottiin surullisia tarinoita niistä,
jotka viimeksi olivat ryhtyneet tuollaiseen yritykseen; mutta nämä
olivat jo vanhoja tarinoita. Eikä kukaan laakson nuorista asujamista
muistanut nähneensä näillä seuduin mainitunlaista henkilöä, ei
elävää, eikä kuollutta.
Sellainen on kuvaus, jonka lähdekirjoituksemme antaa tästä paikasta;
nimestä ei siinäkään hiiskuta mitään. Eipä se edes, eksyttääkseen
meidät oikealta tolalta ja estääkseen meitä tuota nimeä arvaamasta,
mainitse mitään Don Rodrigon matkasta; se siirtää hänet suoraa päätä
keskelle laaksoa, kukkulan juurelle, jyrkän ja kiemurtelevan polun
lähtökohdalle. Tässä kohdassa oli kapakka, jota yhtä hyvin olisi
voinut sanoa vahtihuoneeksi. Vanhan kyltin molemmille puolille,
joka riippui oven yläpuolella, oli kuvattu säteilevä aurinko.
Mutta rahvas, joka joskus toistaa nimet siten kuin niitä kuulee
mainittavan, mutta toiste taas muuttaa ne mielensä mukaan, antoi
tuolle krouville yksinomaan nimen "Paha-Yö".
Lähestyvän ratsuhevon kavioiden kopseesta ilmestyi kynnykselle
poikavintiö, asestettuna kiireestä kantapäähän, ja luotuaan
tulijoihin katseen, hän palasi sisälle ilmoittamaan asian kolmelle
rosvolle, jotka paraikaa pelasivat korttia; nämä olivat likaisia ja
tiilen tavoin vääntyneitä. Se, joka näytti johtajalta, nousi, astui
kynnykselle, tunsi tulijan isäntänsä ystäväksi ja kumarsi syvään. Don
Rodrigo vastasi hyvin kohteliaasti hänen tervehdykseensä ja kysyi,
oliko hänen isäntänsä linnassa. Sittenkuin tämä korpraalintapainen
oli vastannut luulevansa niin olevan laidan, Don Rodrigo astui
alas hevosen selästä ja antoi suitset "Tarkk'ampujan", erään
seuralaisrosvonsa, huostaan. Sitten hän otti pyssyn olaltaan ja antoi
sen "Vuorimiehelle", toiselle bravolle, näennäisesti vapautuakseen
tarpeettomasta taakasta ja voidakseen helpommin kiivetä rinnettä
ylös, mutta itse teossa sentähden, että tiesi kielletyksi nousta
kukkulalle asestettuna. Senjälkeen hän otti esiin taskustaan muutamia
hopearahoja ja antoi ne "Luolansuulle", sanoen:
-- Jääkää tähän minua odottamaan; ja pitäkää sillävälin hieman
hauskaa näiden kelpo miesten kanssa.
Lopuksi hän otti esille muutaman kultarahan ja painoi ne
vahtipäällikön käteen, kehoittaen häntä pitämään niistä puolen ja
jakamaan toisen puolen miehistölleen. Viimein hän Harmaan seurassa,
joka niinikään oli luopunut pyssystään, alkoi jalan kiivetä polkua
ylös.
Nuo kolme yllämainittua palkkalaisrosvoa ja "Järkyttäjä" -- somia,
huolellisesti meille säilytettyjä nimiä totta tosiaan! -- jäivät
Nimittämättömän kolmen rosvon ja tuon hirsipuuta varten kasvatetun
poikaviikarin seuraan pelaamaan, ryypiskelemään ja kertomaan
toisilleen urotöitään.
Eräs toinen Nimittämättömän roistoista, joka niinikään oli lähtenyt
kiipeämään huipulle, saapui perille hieman Don Rodrigon jälkeen; hän
katsoi tähän, tunsi hänet ja yhtyi hänen seuraansa. Täten hän säästi
häneltä ikävän vaivan mainita nimeänsä ja tehdä selkoa itsestään
jokaiselle vastaantulijalle, joka ei olisi häntä tuntenut. Kun
Don Rodrigo oli saapunut ylös linnaan, jätettiin Harmaa portille,
mutta Don Rodrigoa johdettiin synkkiä käytäväsokkeloita pitkin ja
useiden salien läpi, joiden seinillä riippui pyssyjä, miekkoja ja
tappurakeihäitä. Jokaisessa näistä saleista oli vartijana muutama
palkkalaisrosvo.
Odotettuaan jonkun aikaa, hänet päästettiin sisälle siihen
huoneeseen, missä Nimittämätön oli.
Tämä astui häntä kohti, vastaten tervehdykseen ja tähysteli
tulijan kasvoja ja käsiä, kuten hänen oli tapana tehdä jo melkein
vaistomaisesti, kun kuka tahansa, vaikkapa hänen vanhimpia ja
enimmin koeteltuja ystäviään tuli häntä tervehtimään. Hän oli pitkä
kasvultaan, laiha, auringon paahtama; kaljupää, harvat jälellä
olevat harmaat hiukset ja kasvojen rypyt saattoivat luulemaan häntä
melkoista vanhemmaksi kuuttakymmentä, minkä ikämäärän hän kuitenkin
vastikään oli täyttänyt. Hänen ryhtinsä, liikkeensä, kasvonpiirteiden
silmäänpistävä ankaruus, silmien synkkä, mutta vilkas tuli ilmaisivat
ruumiillista ja henkistä virkeyttä, mikä nuoressakin miehessä olisi
ollut jotain tavatonta.
Don Rodrigo sanoi tulevansa pyytämään neuvoa ja apua; hän mainitsi
lisäksi joutuneensa vaikeaan yritykseen, josta kunniansa ei sallinut
luopua, ja muistaneensa tuon miehen lupaukset, miehen, joka ei
koskaan luvannut liikoja, eikä turhaan; ja sitten hän teki selkoa
rikollisesta ja sekavasta juonestaan.
Nimittämätön, joka jo siitä tiesi jotain, vaikka epämääräisesti,
kuunteli tätä selontekoa tarkkaavaisesti ja sellaisten juttujen
harrastajana, sekä sentähden että siihen oli sekaantunut hänelle mitä
vihatuimman henkilön, veli Cristoforon, nimi, joka oli tirannien
julkinen vihollinen sekä puheissaan että voidessaan myös teoissaan.
Don Rodrigo, joka hyvin tiesi, kenen kanssa puhui, rupesi sitten
liioittelemaan yrityksensä vaikeuksia: tuon seikan etäisyys,
luostari, aatelisnunna!... Tätä nimeä mainittaessa Nimittämätön,
ikäänkuin sydämeensä kätketyn pahan hengen käskystä, keskeytti äkkiä,
sanoen ottavansa yrityksen hartioilleen. Hän pani tarkalleen kirjaan
Lucia paran nimen ja hyvästeli Don Rodrigoa sanoen:
-- Ennen pitkää saatte minulta ohjeen, miten teidän tulee menetellä.
Jos lukija muistaa tuota katalaa Egidiota, jonka asunto oli vallan
kiinni siinä luostarissa, minkä turviin Lucia parka oli paennut,
niin saakoon nyt tietää, että tuo Egidio oli Nimittämättömän
kaikkein läheisimpiä ja uskaliaimpia rikostovereita. Sentähden
tämä niin nopeasti ja varmasti oli antanut sanansa. Mutta heti kun
hän oli jäänyt yksikseen, hän tosin ei sitä katunut, mutta tunsi
siitä mieliharmia. Jo jonkun aikaa hän oli rikoksiensa vuoksi
tuntenut, ei suorastaan tunnontuskia, vaan kyllästymistä. Kaikki
ne rikokset, jotka olivat kokoontuneet -- jos eivät varsinaisesti
hänen omaantuntoonsa -- kuitenkin hänen muistiinsa, sukelsivat siitä
esiin joka kerta kun hän teki uuden rikoksen; ja ne kasaantuivat
mieleen inhoittavina ja liian runsaslukuisina, vallan kuin jo
ennestään epämukava taakka, joka kasvamistaan kasvaa. Jonkunmoinen
vastenmielisyys, jota hän oli tuntenut ensi rikoksia tehdessään,
mutta jonka sittemmin oli voittanut, ja joka myöhemmin melkein
kokonaan oli haihtunut, ilmeni taas ja teki itsensä tuntuvaksi. Mutta
noina ensi aikoina pitkän ja rajattoman tulevaisuuden kuvitteleminen
ja virkeän elinvoimaisuuden tietoisuus olivat täyttäneet hänen
mielensä huolettomalla itseluottamuksella. Nyt sitävastoin
tulevaisuuden ajatteleminen saattoi menneisyyden esiintymään
tuskallisemmassa valossa.
-- Vanheta! kuolla! ja sitten?
Ja mikä oli merkillistä, kuoleman kuva, joka läheisen vaaran
uhatessa, vihollisen kasvojen edessä tavallisesti oli kaksistanut
tämän miehen innon ja puhaltanut häneen rohkeutta uhkuvaa vihaa,
tuo sama kuva, kun se ilmeni hänelle yön hiljaisuudessa, vahvasti
suojatun linnansa turvissa, saattoi hänet äkillisen tuskallisen
mielenliikutuksen valtoihin. Tämä kuolema ei ollut senlaatuinen, että
toinen kuolevainen vastustaja sillä olisi uhannut; sitä ei voinut
torjua tehokkaammilla aseilla eikä taitavammalla kädellä; se tuli
vallan yksin, se syntyi hänen itsensä sisällä. Se saattoi vielä olla
kaukana, mutta joka heti se astui askeleen lähemmäksi, ja vaikka
hän sisällään taisteli raatelevaa taistelua karkoittaakseen tuota
ajatusta, niin se yhä vaan lähestymistään lähestyi.
Alkuaikoina väkivaltaisuuden, koston ja murhan taajat esimerkit ja
niin sanoakseni lakkaamaton näytelmä olivat herättäneet hänessä
hurjan kilpailuhalun ja olivat muodostaneet jonkunmoisen vastapainon
hänen omalletunnolleen; nyt aika ajoin hänen mielessään heräsi
kumea, mutta hirvittävä yksilön vastuunalaisuuden tietoisuus,
esimerkin voimasta vapaan järjellisyyden tuntoisuus. Nyt se ajatus,
että hän oli eronnut tavallisten rikollisten joukosta, että oli
jättänyt heidät kaikki kauas taaksensa, tuotti hänelle joskus
hirvittävän yksinäisyyden tuntemuksen. Tuo Jumala, josta oli kuullut
puhuttavan, mutta jota ei enää hyvin pitkään aikaan ollut katsonut
tunnustamisen eikä kieltämisen arvoiseksi, hän kun oli tottunut
yksinomaan elelemään, kuin jos sitä ei olisi ollut olemassa, tuntui
nyt aiheettoman alakuloisuuden ja vaarattoman kauhun hetkinä huutavan
hänen sisällään:
-- Olen kuitenkin olemassa!
Intohimojensa ensi kuohunnassa se laki, jota hän ainakin oli
kuullut ilmoitettavan Hänen nimessään, oli tuntunut hänestä vaan
vihattavalta. Kun se nyt äkkiä ilmaantui hänen mieleensä, niin hän,
vasten tahtoaan käsitti sitä seikaksi, jolla on täyttymyksensä.
Mutta hän karttoi vähääkään ilmaisemasta tätä uutta levottomuuttaan
puheissaan ja teoissaan, päinvastoin hän sitä salasi huolellisesti
vielä synkemmän julmuuden verholla. Täten hän myös koetti kätkeä sitä
itseltään tai sitä tukehuttaa.
Kaihoten niitä aikoja -- hän kun ei voinut niitä pyyhkiä pois eikä
unhoittaa -- jolloin oli tottunut tekemään rikoksia tunnonvaivoja
tuntematta ja muusta huolimatta kuin onnistumisesta, hän ponnisti
kaikki voimansa niitä jälleen elvyttääksensä, pidättääkseen tai
jälleen palauttaakseen tuon vanhan nopeapäätöksisen, ylpeän,
järkähtämättömän tahdonvoimansa, vakuuttaakseen itseään, että yhä
vielä oli sama mies.
Sentähden hän tässä tilaisuudessa heti oli antanut lupauksensa Don
Rodrigolle, välttääkseen kaikkea epäröimisen mahdollisuutta. Mutta
tuskin oli tämä poistunut, kun hän tunsi uudelleen heikkenevän tuon
päätöksen, johon lupauksellaan oli itsensä pakoittanut; hän tunsi
lisäksi vähitellen mielessään heräävän ajatuksia, jotka houkuttelivat
häntä syömään sanansa ja jotka olisivat saattaneet hänet näyttelemään
noloa osaa ystävän, alempiarvoisen kanssarikollisen silmissä.
Katkaistakseen yhdellä iskulla tämän tuskallisen sisäisen taistelun
hän kutsui luokseen "Haukan", yhden taitavimman ja uskaliaimman
rikostensa kätyrin, joka samalla oli sanantoimittaja hänen ja Egidion
välisissä asioissa. Ja päättäväisen näköisenä hän käski hänen
viipymättä nousta hevosen selkään, ratsastaa suoraa päätä Monzaan,
tehdä tiettäväksi Egidiolle isäntänsä tekemän lupauksen ja pyytää
häneltä neuvoa ja avustusta yrityksen toimeenpanoon.
Konnamainen sanansaattaja palasi pikemmin kuin mitä isäntänsä oli
odottanut ja toi sen Egidion vastauksen, että yritys oli helposti
toimeenpantavissa ja onnistumiseltaan varma, että Nimittämättömän
heti tuli lähettää vaunut, joita ei voitaisi tuntea, ja niiden
mukana pari tai kolme tuntemattomiksi puettua rosvoa. Egidio itse
lupasi pitää huolen muusta ja johtaa yritystä. Tämän tiedon saatuaan
Nimittämätön huolimatta sisällään temmeltävistä ajatuksista, määräsi
kiireisesti itse Haukan järjestämään kaikki Egidion suunnitelman
mukaan ja lähtemään kahden muun osoitetun rosvon kanssa retkelle.
Jos Egidiolla tehdäkseen häneltä pyydettyä kammoittavaa palvelusta
ei olisi ollut muita kuin tavalliset keinonsa käytettävänään, ei
hän varmaankaan olisi niin pian suoranaisen lupauksen muodossa
sitoutunut. Mutta tässä tyyssijassa, missä kaikki tuntui olevan
esteenä, oli tuolla hillittömällä nuorella miehellä käytettävänään
keino, jonka hän yksin tunsi. Ja mikä toisille olisi tuottanut mitä
suurimpia vaikeuksia, muuttui hänen käsissään välikappaleeksi.
Olemme kertonut, miten onneton aatelisnunna kerran oli myöntynyt
tuon nuoren miehen pyyteisiin. Ja lukija lienee ymmärtänyt, ettei
tuo kerta ollut ainoa: se oli ainoastaan ensi askel inhoittavalla
ja veren tahraamalla tiellä. Sama ääni, joka oli muuttunut röyhkeän
käskeväksi, melkeinpä rikokseen pakoittavaksi hirmuvaltiaaksi, vaati
nyt aatelisneitoselta sen viattoman nuoren naisen uhraamista, joka
oli uskottu hänen huostaansa ja turviinsa.
Tämä ehdotus pelästytti Gertrudea.
Lucian menettäminen odottamattoman tapauksen kautta ja ilman
Gertruden syytä olisi tästä jo tuntunut onnettomuudelta,
tuskalliselta rangaistukselta. Ja nyt hänet riistettiin häneltä
rikollisen vilpin avulla ja muutettiin näin hänen hyvityskeinonsa
uudeksi tunnonvaivaksi. Tuo onneton nunna koetti kaikkia keinoja
välttääkseen tämän hirvittävän käskyn täyttämistä, kaikkia muita,
paitsi yhtä ainoata, joka olisi ollut pettämätön ja joka oli
hänen käytettävänään. Rikos on ankara ja taipumaton isäntä, jota
voitokkaasti voi vastustaa ainoastaan se, joka täydelleen siitä
pidättäytyy.
Tällaista päätöstä Gertrude ei tahtonut tehdä; ja niin hän totteli.
Määräpäivä oli tullut. Sovittu hetki lähestyi. Gertrude oli
vetäytynyt Lucian kanssa yksityiseen puheluhuoneeseensa ja hyväili
häntä entistään enemmän; ja Lucia vastaanotti nämä hyväilyt ja
vastasi niihin osoittaen yhä kasvavaa hellyyttä, samoin kuin karitsa
pelotta värähdellen paimenen hyväilevän ja varovasti vetävän käden
alla kääntyy nuolemaan tuota kättä, tietämättä että teurastaja, jolle
isäntänsä vähää ennen sen on myynyt, odottaa navetan ovella.
-- Tarvitsen suurta palvelusta, alkoi Gertrude, ja te yksin voitte
sen minulle tehdä. Minulla on paljon väkeä käskettävänäni; mutta
minulla ei ole ainoatakaan ihmistä, johon voisin luottaa. Hyvin
tärkeässä asiassa, jonka mainitsen teille myöhemmin, minun heti
paikalla täytyy puhua tuon kapusiini-munkin kanssa, joka toi teidät
tänne luokseni, Lucia parkani. Mutta on myös hyvin tärkeätä, ettei
kukaan tiedä minun lähettäneen häntä noutamaan. Minulla ei ole ketään
muuta kuin te, joka voisi tämän salaisen asian toimittaa.
Lucia tyrmistyi tällaisesta tehtävästä. Ja luontaisen arkana, mutta
salaamatta suurta hämmästystään, hän tuosta tehtävästä päästäkseen
toi esiin ne syyt, jotka aatelisneitosen kyllä itsestäänkin olisi
pitänyt ymmärtää ja huomata: ilman äitiään, ilman ketään kumppania,
yksinäistä tietä pitkin, tuntemattomalla seudulla... Mutta Gertrude,
joka oli läpikäynyt pirullisen koulun, ilmaisi vuorostaan niin
suurta hämmästystä, ja niin tuntuvaa mielipahaa siitä, että kohtasi
näin suurta vastustusta henkilön puolelta, jolle oli tehnyt niin
ylenmäärin hyvää, ja teeskenteli pitävänsä tytön estelyjä kovin
turhina:
-- Kuinka! keskellä päivää, niin lyhyt matka, tie, jota Lucia muutama
päivä aikaisemmin oli kulkenut ja jolta ei voisi eksyä, vaikka ei
olisi sitä koskaan nähnyt!...
Hän puhui niin paljon tähän suuntaan, että Lucia-parka täynnä
kiitollisuuden ja samalla häpeän tunnetta huudahti:
-- No hyvä, mitä minun siis pitää tehdä?
-- Menkää kapusiinilais-luostariin -- ja hän neuvoi hänelle uudelleen
tien. Pyrkikää johtajan puheille ja sanokaa hänelle, että hän heti
paikalla tulee luokseni; mutta älköön sanoko kellekään, että minä
olen lähettänyt häntä kutsumaan.
-- Mutta mitä tulee minun sanoa taloudenhoitajattarelle, joka ei
koskaan ole nähnyt minun astuvan ulos luostarista ja joka epäilemättä
kysyy, minne lähden?
-- Koettakaa poistua hänen huomaamattaan. Ja jos tämä ei onnistu,
niin sanokaa hänelle menevänne siihen kirkkoon rukoilemaan.
Uusia vaikeuksia tyttöparalle: valehdella! Mutta aatelisneiti
tekeytyi taas niin surulliseksi hänen estelynsä johdosta ja huomautti
miten rumasti oli tehty näin turhan epäröimisen vuoksi unhoittaa
kiitollisuutensa, että Lucia enemmän huumautuneena kuin vakaumuksesta
ja ennenkaikkea syvästi liikutettuna vastasi:
-- No hyvä, minä lähden sinne. Jumala minua auttakoon.
Ja hän lähti matkaan.
Kun Gertrude, joka ristikko-aitauksen ääreltä tuijottavin ja synkin
katsein seurasi häntä, näki hänen astuvan kynnykselle, hän ikäänkuin
vastustamattoman tunteen valtaamana vaistomaisesti aukaisi suunsa ja
huudahti: -- Kuulkaa, Lucia!
Tämä kääntyi ja palasi aitauksen luo. Mutta jo oli toinen ajatus,
ajatus, joka oli päässyt vallitsevaksi kaikista muista, taas
voittanut Gertruden onnettoman mielen. Hän teeskenteli vielä
tahtovansa lisätä jotain jo antamiinsa ohjeisiin, neuvoi Lucialle
uudelleen tietä ja päästi hänet menemään sanoen:
-- Tehkää kaikki tarkalleen niinkuin olen teille sanonut ja palatkaa
sitten heti.
Lucia poistui.
Hän pääsi kenenkään huomaamatta ulos luostarin portista, kulki
katseet maassa tietä pitkin vallan lähellä muuria, ja saamiensa
ohjeiden ja oman muistinsa opastamana hän löysi kauppalan portin ja
kulki siitä ulos vallan ajatuksiinsa vaipuneena ja vavisten. Hän
poikkesi valtatielle, ja huomasi pian luostariin johtavan sivutien.
Tämä tie oli silloin ja on vieläkin kahden korkean puiden reunustaman
penkeren välissä, vallan kuin virran uoma; nämä puut ojentavat
ylhäällä tuuheita oksiaan peittäen tien holvin tavoin.
Ruvetessaan tätä tietä astumaan Lucia näki sen olevan vallan aution,
tunsi kauhunsa kasvavan ja joudutti askeleitaan. Mutta kuljettuaan
kappaleen matkaa hän hiukan rauhoittui nähdessään matkavaunujen
pysähtyneen tielle ja näiden vaunujen vieressä, avatun vaununoven
edessä kaksi matkustajaa, jotka katselivat ympärilleen ikäänkuin
etsien oikeata tietä. Tultuaan lähemmäksi Lucia kuuli toisen heistä
sanovan:
-- Kas tuossa tulee kelpo nuori nainen, joka neuvoo meille tien.
Ja todella, kun hän oli saapunut vallan lähelle vaunuja, tuo sama
matkustaja kohteliaammin, kuin mitä hänen ulkomuotonsa edellytti,
kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:
-- Olisiko neiti niin hyvä ja neuvoisi meille tien Monzaan?
-- Kuljette vallan päinvastaiseen suuntaan, vastasi tyttöparka. --
Monza on tuolla ... ja hän kääntyi sitä sormellaan osoittamaan,
jolloin toinen matkatoveri -- se oli Haukka -- äkkiä tarttui häneen
vyötäisistä ja nosti hänet ylös maasta. Kauhistuneena Lucia kääntää
päänsä taaksepäin ja päästää huudon. Rosvo lykkää hänet vaunuihin.
Kolmas, joka oli pysytellyt sisällä vaunuissa piiloittautuneena,
käy häneen käsiksi ja pakoittaa onnettoman, joka turhaan vääntelee
itseään vapautuakseen ja huutaa tarmon takaa, istuutumaan vastapäätä
olevalle sijalle. Toinen työntää nenäliinan hänen suuhunsa,
tukehuttaen hänen huutonsa.
Tällävälin Haukkakin kiireisesti astui vaunuihin. Ovi suljettiin
ja ajoneuvot kiitivät huimaa vauhtia edelleen. Se henkilö, joka
teki Lucialle tuon vilpillisen kysymyksen, jää yksikseen tielle,
luo vilkkaan ja levottoman katseen ympärilleen, ja kun ei huomaa
ketään, ottaa vauhtia ja hyppää toiselle penkerelle, tarttuu
ylhäällä erään pensasaidan oksaan, hyppää tämän pensasaidan yli,
syventyy vaivaistammi-pensaikkoon, joka jonkun matkaa reunustaa
tietä ja kumartuu siihen, jotta häntä eivät näkisi ne ihmiset, jotka
mahdollisesti Lucian huudoista saattavat rientää paikalle. Tämä mies
oli yksi Egidion palkkalaisrosvoja. Hän oli vakoillut luostarinportin
läheisyydessä ja nähnyt Lucian siitä astuvan ulos. Hän oli tarkoin
pannut merkille hänen pukunsa ja piirteensä ja oli rientänyt
oikotietä odottamaan häntä sovitussa paikassa.
Ken saattaisi nyt kuvata sitä kauhua, sitä tuskaa, joka liikkui tuon
poloisen naisen povessa? Levottomana haluten tietää kammottavan
tilansa hän aukaisi levälleen pelästyneet silmänsä, jotka heti
taas ummisti kauhun ja pelästyksen kouristamana, nähdessään nuo
kamalat kasvot. Hän väänteli itseään ja koetti päästä irti, mutta
hänestä pidettiin kiinni joka taholta. Hän kokosi kaikki voimansa
ja heittäytyi vaununovea kohti, mutta kaksi voimakasta käsivartta
piti häntä kuin kiinninaulittuna vaunujen perällä; ja neljä muuta
raudanlujaa käsivartta näitä avusti. Joka kerta kun hän avasi suunsa
huutaakseen, painoi nenäliina tämän huudon kulkkuun. Tällävälin kolme
hornan suuta, käyttäen niin inhimillistä ääntä kuin niiden suinkin
oli mahdollista, toisteli hänelle joka hetki.
-- Vaiti, vaiti, älkää pelätkö; emme me tahdo tehdä teille pahaa.
Muutaman hetken näin rajusti ponnisteltuaan hän näytti tyyntyvän;
hänen kätensä ja päänsä retkahtivat taapäin, hän aukaisi vaivoin
luomensa, silmänsä tuijotti liikkumattomana, ja edessään olevat
kamalat kasvot näyttivät sekaantuvan ja kiertelevän ympäri
hirvittävänä sekasotkuna, Kuolonkalpeus levisi hänen kasvoilleen,
joita peitti kylmä hiki. Hän vaipui alas ja pyörtyi.
-- No, no, rohkeutta! huusi hänelle Haukka. Rohkeutta vaan! toistivat
kaksi muuta roistoa; mutta kaikkien aistien horrostila suojeli tänä
hetkenä Lucia parkaa kuulemasta näiden kauheiden äänien lausumaa
lohdutusta.
-- Hitto vieköön! hän näyttää kuolleelta, sanoi muuan miehistä. Mitä,
jos hän todella olisi kuollut!
-- Joutavia, sanoi toinen. Se on tuollainen naisten pyörtyminen.
Kyllä minä tiedän, minä, joka olen passittanut jonkun toiseen
maailmaan, miehen tai naisen, niin siihen on vaadittu paljon enempää.
-- Riittää! sanoi Haukka. Täyttäkää velvollisuutenne, älkääkä huoliko
muusta. Ottakaa esiin pyssyt istuinten alta ja pitäkää ne valmiina;
sillä metsässä, johon nyt saavumme, on aina joku ilkeä konna
piilossa. No ei noin käteen, piru vieköön! Pankaa ne noin loikomaan
selkänne taakse. Ettekö älyä, että olemme tekemisissä kananpojan
kanssa, joka pyörtyy vallan tyhjästä. Jos hän näkee aseita, hän
todella voi kuolla kopsahtaa. Ja kun hän taas tulee tajuihinsa, niin
varokaa häntä peloittamasta! Älkää kajotko häneen, ellen minä anna
merkkiä. Minä kyllä riitän häntä alallaan pysyttelemään. Ja suu
poikki: antakaa minun puhua.
Tällävälin ajoneuvot, jotka yhä kiitivät huimaa vauhtia edelleen,
olivat saapuneet metsään.
Jonkun ajan kuluttua Lucia parka alkoi tointua pyörtymyksestään,
ikäänkuin olisi herännyt syvästä ja levottomasta unesta, ja hän
aukaisi silmänsä. Hänen oli alussa vaikea tuntea ympäröiviä
kammottavia seikkoja, järjestää ajatuksiaan ja koota muistojaan.
Viimein hän uudelleen tajusi hirvittävän tilansa. Kaikkein ensiksi
hän käytti palaavia voimiaan syöksyäkseen vaununovea kohti ja siitä
ulos. Mutta hänet siitä estettiin, eikä hän voinut muuta kuin huomata
sen seudun jylhän yksinäisyyden, missä kuljettiin. Uudelleen hän
päästi huudon. Mutta Haukka nosti kädessään olevaa nenäliinaa ja
virkkoi niin lempeästi kuin saattoi:
-- No, no, pysykää levollisena, se on parasta minkä voitte tehdä. Me
emme tahdo teille tehdä pahaa; mutta ellette ole vaiti, niin kyllä me
saamme teidät vaikenemaan.
-- Antakaa minun mennä! Keitä te olette? Minne te minua viette? Miksi
olette minut vanginneet? Antakaa minun mennä, antakaa minun mennä!
-- Sanon teille, ettei teidän pidä pelätä. Ette ole mikään lapsi, ja
teidän pitäisi ymmärtää, ettemme tahdo tehdä teille pahaa. Ettekö
älyä, että olisimme voineet jo sata kertaa teidät tappaa, jos meillä
olisi pahoja aikeita. Rauhoittukaa siis.
-- Ei, ei; antakaa minun jatkaa matkaani; en teitä tunne.
-- Mutta me teidät hyvin tunnemme.
-- Oi pyhä Neitsyt! Antakaa minun mennä. Armoa. Keitä te olette?
Minkätähden olette minut vanginneet?
-- Niin on meidän käsketty tehdä.
-- Kuka, kuka on käskenyt? Kuka on voinut sitä käskeä?
-- Vaiti, sanoi Haukka ankaran näköisenä. Sellaisiin kysymyksiin emme
me ole velvolliset vastaamaan.
Lucia yritti vielä kerran äkkiä hyökätä ulos vaununovesta. Mutta
huomattuaan kaikki ponnistuksensa turhiksi, hän uudelleen turvautui
rukouksiin. Hän loi katseensa alas, silmät täyttyivät kyynelillä,
ääni keskeytyi nyyhkytyksistä ja kädet olivat ristissä suun edessä.
-- Oi, hän sanoi, Jumalan, Pyhän Neitsyen rakkauden vuoksi antakaa
minun mennä! Mitä pahaa olen teille tehnyt? Olen olento raukka, joka
ei ole tehnyt teille mitään pahaa. Sen pahan, minkä olette minulle
tehneet, annan teille sydämeni pohjasta anteeksi; ja rukoilen Jumalaa
puolestanne. Jos teilläkin on tytär, vaimo, äiti, niin ajatelkaa
kuinka he kärsisivät, jos olisivat samanlaisessa tilassa. Muistakaa,
että meidän kaikkien kerta täytyy kuolla, ja että tuona päivänä
toivotte Jumalan olevan armollinen teitä kohtaan. Päästäkää minun
menemään; jättäkää minut tähän. Jumala opastaa kyllä minut oikealle
tielle.
-- Sitä emme voi.
-- Ettekö voi. Oi Jumalani! Miksi ette voi? Minne aiotte minut viedä?
Minkätähden?...
-- Emme voi; on turhaa kysyä. Älkää pelätkö, emmehän tahdo tehdä
teille pahaa. Pysykää hiljaa alallanne, eikä kukaan teihin koske.
Tyrmistyneenä, epätoivoisena ja ollen yhä kasvavan kauhun vallassa
nähdessään, etteivät sanansa ollenkaan tehonneet, Lucia kääntyi
Hänen puoleensa, joka pitää kädessään ihmisten sydämiä ja joka
mielin määrin voi hellyttää kaikkein paatuneimmatkin. Hän painautui
syvemmälle siihen vaunun kulmaan, missä istui, pani kätensä ristiin
rinnalleen ja rukoili hehkuvasti sydämensä pohjasta; sitten hän otti
esiin taskustaan rukousnauhansa ja rupesi rukoilemaan uskovammin ja
hartaammin kuin koskaan ennen elämässään.
Silloin tällöin hän toivoi saavuttavansa rukoilemansa armon ja
kääntyi taas näitten miesten puoleen uudelleen rukoillen ja anoen,
mutta yhä vaan turhaan. Sitten hän taas pyörtyi. Sitten hän taas
palasi tajuihinsa joutuakseen uuden kauhistuksen valtoihin. Mutta
sen enempää ei sydämemme salli meidän jatkaa tämän surkean matkan
kuvausta: liian kipeä sääli jouduttaa meitä saapumaan tämän matkan
perille, jota kesti yli neljä tuntia, ja jonka jälkeen meidän on
kestettävä toisia tuskan tuntia.
Siirtykäämme vuorilinnaan, missä onnetonta odotettiin.
Nimittämätön odotti häntä tavattoman levottomana ja jännittyneenä.
Omituista! Tuo mies, joka kylmäverisesti oli ratkaissut niin monen
ihmishengen kohtalon, joka niin monessa rikosyrityksessään ei koskaan
ollut pitänyt minkäänarvoisina aiheuttamiaan tuskia paitsi siinä
suhteessa, että hän niistä joskus oli ammentanut outoa kostonhimon
hekkumaa, nyt tuo mies ajatellessaan Lucialle tekemäänsä väkivaltaa,
tuolle köyhälle maalaisnaiselle, tunsi jotain vastenmielisyyden,
katumuksen, melkeinpä kauhun tunnetta. Synkän kalliolinnansa
korkeasta akkunasta hän jo kotvan aikaa oli tähystellyt erästä
laakson suuta, kun äkkiä vaunut tulivat näkyviin ja lähestyivät
hitaasti, tämän matkan hurja alkuvauhti kun oli lamauttanut hevosten
innon ja uuvuttanut niiden voimat. Ja vaikka siitä paikasta, mistä
hän katseli, nämä ajoneuvot eivät näyttäneet suuremmilta kuin ne
leikkivaunut, joita lapset huvikseen vetävät jälessään, hän ne tunsi
heti. Ja uudelleen hän tunsi sydämensä vavahtavan ja entistään
rajummin sykkivän.
-- Onkohan tuo nainen noissa vaunuissa? hän heti ajatteli. Ja hän
jatkoi itsekseen:
-- Kuka tietää, mitä vaivoja minulle tuottaa tuo nainen. Parasta
päästä hänestä!
Hän aikoi huutaa luokseen jonkun rosvoistaan ja lähettää tämän
kiirein vaunuja vastaanottamaan ja käskeä Haukan kääntämään ajoneuvot
toiseen suuntaan ja viemään tuon tytön Don Rodrigon linnaan. Mutta
ehdottomasti käskevä "ei", joka äkkiä kajahti hänen sisällään,
sai tämän tuuman raukeamaan. Häntä kiusasi kuitenkin tarve antaa
joku määräys; ja kun hän ei voinut kestää tuota toimettomuutta
odottaessaan vaunuja, jotka lähestyivät hitaasti, kuin väijytys tai
kuin rangaistus, hän kutsutti luokseen vanhan naisen, erään talon
palvelijattarista.
Tämä oli entisen linnanvartijan tytär, syntynyt linnassa, missä
oli viettänyt koko elämänsä. Se, minkä tämä nainen siellä oli
aikaisimmasta lapsuudestaan nähnyt ja kuullut oli painanut hänen
mieleensä korkean ja hirvittävän käsityksen isäntiensä mahtavuudesta.
Ja pääasiallinen periaate, jonka hän oli ammentanut käskyistä ja
esimerkeistä, oli se, että heitä täytyi kaikessa totella; sillä jos
he saattaisivatkin tehdä paljon pahaa, he myös voivat tehdä paljon
hyvää. Velvollisuuden käsite, joka ituna on istutettu jokaisen
ihmisen sydämeen, kehittyi hänen sydämessään samanaikuisesti
kunnioituksen, pelon ja orjallisen alistumisen tunteiden kanssa, ja
oli yhtynyt ja ikäänkuin sulautunut niihin. Kun Nimittämätön tultuaan
herraksi ja isännäksi alkoi käyttää valtaansa sillä hirvittävällä
tavalla, jota olemme kosketellut, tuo vanha nainen sen johdosta tunsi
alussa sekä jonkunmoista kauhua että vielä syvempää alamaisuuden
tunnetta. Aikaa voittaen hän asteettain oli tottunut siihen, mitä
joka päivä näki ja kuuli puhuttavan. Niin hirvittävän herran voimakas
ja hillitön tahto oli hänen mielestään jonkunmoinen kohtalollinen
oikeus.
Elettyään täysi-ikäiseksi hän oli mennyt vaimoksi eräälle talon
palvelijalle, joka kohta jälkeenpäin läksi vaaralliselle retkelle,
jätti luunsa valtatielle ja vaimonsa leskeksi linnaan. Se pikainen
kosto, jonka isäntänsä silloin hankki tästä kuolemasta, tuotti
vaimolle hurjaa lohdutusta ja lisäsi sitä ylpeätä tietoisuutta,
että oli moisen suojeluksen alaisena. Tästä hetkestä alkaen hän ani
harvoin astui ulkopuolelle linnaa. Ja vähitellen häneen ei enää
jäänyt ihmiselämästä melkein mitään muuta käsitystä, kuin minkä
täällä linnassa saattoi saada. Hänellä ei ollut palvelijattarena
mitään erityistä tehtävää; mutta tästä rosvojoukosta milloin toinen,
milloin toinen joka hetki antoi hänelle jotain työtä, mikä oli hänen
painajaisenaan.
Milloin hänellä oli repaleinen vaatekappale parsittavana, milloin
kiireisesti valmistettava ateria niille, jotka palasivat joltakin
retkeltä, milloin täytyi hänen sitoa haavoittuneita. Noitten ihmisten
käskyihin, moitteisiin ja kiitoksiin liittyi aina ivaa ja karkeita
sanoja. Vanha eukko -- tämä oli hänen tavallinen nimensä. Liikanimet
-- joku sellainen seurasi aina mukana -- vaihtelivat asianhaarojen
ja puhuttelijan tuulen mukaan. Kun eukkoa häirittiin hänen
laiskuudessaan tai kun hänen kiukkuisaa ärtyisyyttään kiihoitettiin,
mitkä olivat kaksi hänen huomattavaa ominaisuuttaan, hän usein
tiuskasi vastauksia noihin kohteliaisuuksiin, käyttäen sanoja, joissa
pääpiru olisi saattanut huomata enemmän omaa henkevyyttään kuin
yllyttäjien puheissa.
-- Näettehän tuolla alhaalla nuo vaunut? sanoi hänelle herra.
-- Totta minä näen, vastasi vaimo, ojentaen esiin väkäleukaansa ja
mulkoillen ontoilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut pullistaa ne
esiin kuopista.
-- Pane heti paikalla kuntoon kantotuoli, nouse siihen ja anna
kantaa itses mitä pikimmin "Pahaan-Yöhön". Sinun tulee olla siellä
ennenkuin nuo vaunut ovat sinne saapuneet. Eivätpä ne muuten etene
ruumissaattoa nopeammin. Noissa vaunuissa on ... pitäisi olla
nuori nainen. Jos hän siinä on, niin sano Haukalle minun käskevän
hänen siirtää tuon naisen kantotuoliin ja että hän viipymättä
saapuu luokseni. Sinun tulee nousta kantotuoliin tuon ... nuoren
naisen viereen; ja kun olette saapuneet tänne ylös, niin viet hänet
asuntoosi. Jos hän sinulta kysyy, minne hänet viet, kenen on tämä
linna niin varo...
-- Oh, sanoi eukko.
-- Mutta, jatkoi Nimittämätön, rohkaise hänen mieltään, rauhoita
häntä.
-- Mitä pitää minun hänelle sanoa?
-- Mitä sinun pitää sanoa? Rohkaise hänen mieltänsä, sanon minä.
Oletko elänyt näin vanhaksi tietämättä, miten pitää rohkaista
jotain olentoa, kun tahtoo? Etkö koskaan itse ole tuntenut sydämen
ahdistusta? Etkö tiedä, minkälaiset sanat sellaisina hetkinä
tuottavat huojennusta? No niin, sano hänelle sellaisia sanoja. Keksi
sellaisia ja mene joutuin hiiteen!
Vanhan vaimon poistuttua, hän jäi hetkeksi ikkunan ääreen, tuijottaen
noihin vaunuihin, jotka jo näyttivät paljon suuremmilta. Sitten hän
kohotti katseensa aurinkoon, joka tuona hetkenä vaipui vuoren taakse;
nyt hän katseli sen yläpuolelle ryhmittyneitä hajanaisia pilviä,
mitkä ruskeista silmänräpäyksessä vaihtuivat hehkuviksi kuin tuli.
Hän vetäytyi pois, sulki ikkunan ja alkoi astuskella edestakaisin
huoneessa kiireisen vaeltajan tavoin.