Ken nähdessään huonosti viljellyllä pellolla jonkun metsäkasvin,
kuten esim. kookkaan suolakkaan, tahtoisi tarkalleen tietää, onko
se kasvanut itse pellolla syntyneestä idusta vai tuulen tai linnun
siihen pudottamasta siemenestä, turhaan tätä asiaa pohtisi, koskaan
löytämättä ratkaisua.
Samoin emme me saata sanoa, oliko kreivi-sedän päätös turvautua
luostaripiirin esimieheen, tämän sekavan solmun sopivimpana
katkaisijana, itsestään syntynyt hänen aivoissaan, vai oliko se
siihen johtunut Attilion viittauksesta.
Varmaa ainakin on, ettei tämä ollut sattumalta lausunut tuota sanaa.
Ja vaikka hän hyvin saattoi odottaa, että näin selvä viittaus oli
nostava kreivi-sedän herkän epäluuloisen itserakkauden, hän kuitenkin
oli tahtonut vilahuttaa tätä apukeinoa hänen silmiensä edessä,
osoittaakseen tietä, jota myöten hän halusi hänen astuvan. Toiselta
puolen tämä keino oli niin kreivi-sedän luonteen mukainen, siihen
viittasivat asianhaarat niin selvästi, että saattaa varmasti olettaa
hänen ilman tuollaista viittaustakin sen keksineen, olihan kysymys
siitä, että jo yleisesti tunnetussa taistelussa, ei mies, joka kantoi
hänen nimeään, hänen oma veljenpoikansa, joutuisi tappiolle. Tämä
oli seikka, joka hyvin läheisesti koski hänen vaikutusvaltaansa,
mikä oli hänelle niin ylen kallisarvoinen. Se hyvitys, jonka hänen
veljenpoikansa itse olisi voinut itselleen hankkia, olisi ollut
tautia pahempi lääke, selkkauksien lähde, ja tämä oli, maksoi
mitä maksoi, ehkäistävä, ja aikaa hukkaamatta. Jos hän olisi
käskenyt Rodrigon tällöin lähtemään linnastaan, tämä luultavasti
ei olisi totellut. Ja jos olisi totellut, niin olisihan se ollut
taistelukentän luovuttamista, se olisi ollut hänen oman perheensä
peräytymistä luostarin tieltä.
Käskyt, lain valta ja kaikki tämänkaltaiset peljätykset
olivat täydelleen tehottomat tällaiseen vastustajaan nähden.
Luostari- ja maallikkopapit olivat täydelleen vapaat joutumasta
maallisen tuomioistuimen eteen. Ja tämä vapaus ei ainoastaan
käsittänyt henkilöitä, vaan myös heidän asuinpaikkojaan. Tämä on
tosiseikka, jonka kaikki tietävät, nekin, jotka eivät olisi lukeneet
muuta historiaa kuin tämän teoksemme.
Kaikki, minkä saattoi tehdä tällaiselle vastustajalle oli se,
että poisti hänet seudulta. Ja ainoa keino panna tämä toimenpide
täytäntöön oli kääntyä luostaripiirin esimiehen puoleen, jonka
mielivallasta riippui tuon henkilön jääminen tai poistaminen.
Luostaripiirin esimies ja kreivi olivat vanhoja tuttavia; he tosin
olivat tavanneet toisensa harvoin, mutta joka kerta kun tämä oli
tapahtunut, he olivat toisilleen ilmaisseet harrasta ystävyyttä ja
tuhlaillen tarjonneet toisilleen palvelusta. On joskus helpompi tulla
toimeen henkilön kanssa, joka on useampien johtaja, kuin jonkun
yksityisen hänestä riippuvan kanssa. Sillä jälkimäinen pitää silmällä
yksinomaan omaa asiaansa, tuntee vaan omaa intohimoaan ja huolehtii
ainoastaan omasta edustaan, kun sitävastoin edellinen yhdellä
ainoalla katseella havaitsee sata eri suhdetta, sata seurausta ja
etua, sata pelastettavaa seikkaa, ja näin saattaa häneen vaikuttaa
sadalta eri taholta.
Perinpohjaisen harkinnan jälkeen kreivi-setä eräänä päivänä
kutsui päivällisille luostaripiirin esimiehen ja valitsi hänelle
ylen viekkaasti keksien mitä valituimpia pöytävieraita. Näiden
joukossa oli muutamia hänen sukulaisiaan, joilla oli mitä ylhäisin
nimi, niitä, joiden pelkkä perhenimi oli loistava arvonimi ja
jotka ryhdikkäästi jonkunmoisella synnynnäisellä varmuudella ja
suojelevaisuuden äänenpainolla suuruutensa yläilmoista suvaitsivat
tuttavallisesti puhua suurista asioista. Näiden onnistui, sitä
nimenomaan tavoittelematta, joka hetki herättää ja vahvistaa
käsitystä suuruudestaan ja voimastaan. Vieraiden joukossa oli myös
jokunen määrä henkilöitä jotka olivat kiintyneet taloon perinnöllisen
ystävyystunteen ja isäntään elinaikaisen orjamaisuuden nojalla. Nämä
henkilöt olivat lientä tarjottaessa sanoneet niin ja amen kaikkeen,
tehden sen suullaan, silmillään, korvillaan, koko päällään, koko
ruumiillaan, koko sielullaan, ja kun oli ehditty jälkiruokaan, olivat
he saaneet erään vieraista niin pitkälle, ettei tämä enää muistanut
miten menetellä, kun piti sanoa ei.
Kun oli istuttu pöytään, kreivi-isäntä pian käänsi keskustelun
Madridia koskeviin asioihin. Roomaan kuljetaan useampia teitä;[31]
Madridiin hän kulki joka tietä. Hän puhui hovista, kreivi-herttuasta,
ministereistä, kuvernöörin perheestä, härkätaisteluista, mitkä
viimemainitut hän osasi täydelleen kuvata, hän kun oli ollut
sellaisessa läsnä ja nauttinut tästä näytelmästä eräältä
Escurial-linnan ylhäiseltä paikalta. Mainitusta linnasta hän saattoi
tehdä selkoa yksityiskohtia myöten, sillä muuan kreiviherttuan
suosikki oli hänelle näyttänyt kaikki sen sopet. Jonkun aikaa koko
pöytäseura, kuulijakunnan tavoin kuunteli yksinomaan tarkkaavaisesti
häntä; sitten se jakautui yksityiskeskusteluihin. Kreivi-setä
kertoi silloin edelleen koko joukon tuollaisia hupaisia juttuja
vieruskumppanilleen, luostaripiirin esimiehelle, joka häiritsemättä
antoi hänen niitä loppumattomiin lasketella. Mutta äkkiä kreivi
muutti puheainetta ja käänsi sen pois Madridista; ja hovista hoviin,
arvosta arvoon hän ohjasi sen kardinaali Barberiniin, joka oli
kapusiinilainen ja silloisen paavin, Urbanus VIII:nnen veli.
Lopuksi täytyi kreivin antaa toistenkin vähän puhua ja vuorostaan
kuunnella, ja ottaa huomioon, että maailmassa oli sellaisiakin
henkilöitä, jotka eivät tanssineet yksinomaan hänen pillinsä mukaan.
Vähän senjälkeen noustiin pöydästä, ja kreivi pyysi esimiestä
tulemaan hänen kanssaan viereiseen huoneeseen.
Kaksi voimanedustajaa, kaksi valkopäätä, kaksi täydellistä kokemusta
oli tässä vastatusten. Hänen ylhäissukuisuutensa pyysi hänen
korkea-arvoisuuttaan istumaan, istui itsekin ja alkoi:
-- Huomioon ottaen ystävyyden, joka vallitsee meidän välillämme olen
katsonut soveliaaksi ilmaista teidän Korkea-Arvoisuudellenne asian,
joka koskee meitä molempia ja joka on ratkaistava meidän kahden
kesken, ilman että se kulkee toisten käsien kautta, jotka voisivat...
Sentähden minä verukkeitta, vilpittömästi, suoraan sanon teille mistä
on kysymys; ja olen varma siitä että pari sanaa vaihdettuamme asiasta
sovimme. Teidän luostarissanne Pescarenicossa, on muuan munkki
Cristoforo, kotoisin ------sta?
Luostaripiirin esimies nyökäytti myöntäen päätänsä.
-- Suvaitkoon siis Teidän Korkea-Arvoisuutenne sanoa minulle
vilpittömästi, hyvän ystävän tavoin ... tuota henkilöä ... tuota
munkkia en persoonallisesti tunne; ja kuitenkin tunnen paljon
kapusiini-munkkeja ja kaikki he ovat kunnon ihmisiä, uutteria,
varovaisia, nöyriä: olen aina ollut teidän munkkikuntanne ystävä,
aina lapsuudestani asti. Mutta jokaisessa hieman suuressa
perheessä ... on aina joku yksilö, joku pää ... ja tuo veli
Cristoforo ... tiedän varmalta taholta, että hän on mies ... joka
melkoisesti pitää riitaisuuksista ... joka ei ole vallan niin
varovainen, niin kunnioittavainen... Lyönpä vetoa, että hän on
useammin kuin kerran tuottanut Teidän Korkea-Arvoisuudellenne
päänvaivaa.
-- Huomaan hyvin: hän on ottanut jonkun asian ajettavakseen,
ajatteli odottaessaan esimies. Se on minun syyni, olisihan minun
pitänyt tietää, että tuo siunattu Cristoforo on munkki, jonka on
matkustaminen saarnatuolista toiseen, sillä häntä ei koskaan saa
jättää samalle paikkakunnalle puolta vuotta kauemmaksi, ei ainakaan
maalaisluostariin.
-- Oh! hän sitten sanoi ääneensä: minua suuresti pahoittaa, että
Teidän Ylhäisyydellänne on moinen käsitys veli Cristoforosta. Sillä
mikäli minä tiedän, hän on tavoiltaan nuhteeton munkki luostarissa ja
myös suuresti arvossa pidetty sen ulkopuolellakin.
-- Ymmärrän varsin hyvin, että Teidän Korkea-Arvoisuutenne katsoo
velvollisuudekseen... Mutta kuitenkin rohkenen, vilpittömänä
ystävänä, ilmaista teille asian, joka on hyvin tärkeä teidän tietää;
ja vaikka se jo olisikin tullut tietoonne, minä saatan rikkomatta
velvollisuuksiani, huomauttaa teille muutamia seurauksia ...
mahdollisia; en sano sen enempää. Me tiedämme, että tuo Cristoforo
suojeli erästä tuon paikkakunnan miestä, miestä... Epäilemättä Teidän
Korkea-Arvoisuutenne on kuullut hänestä puhuttavan: miestä, joka niin
suurta pahennusta nostaen pakeni oikeuden käsistä, tehtyään tuona
kauheana Pyhän Martin päivänä tekoja ... oh tekoja! ... tarkoitan
Lorenzo Tramaglinoa.
-- Ai, ai, ajatteli esimies; ja hän sanoi: Ensi kerran kuulen
puhuttavan tästä yksityisseikasta. Mutta Teidän Ylhäisyytenne varsin
hyvin tiennee, että yksi puoli kutsumustamme on juuri siinä, että
haemme eksyneitä palauttaaksemme heidät...
-- Tietysti, tietysti. Mutta eräänlaisten henkilöiden
suojeleminen!... Ne ovat vaarallisia, ylen arkaluontoisia tehtäviä.
Ja tässä hän ei tapansa mukaan pullistanut poskiaan ja puhaltanut
ulos ilmaa, vaan pani suunsa nippuun ja veti sisään ilmaa yhtä paljon
kuin muulloin puhalsi ulos. Sitten hän jatkoi:
-- Olen katsonut tärkeäksi antaa Teidän Korkea-Arvoisuudellenne tämän
neuvon, sillä jos Roomasta käsin saattaisi saapua teille jotain ...
en oikein tiedä miten sanoisin...
-- Olen kiitollinen Teidän Ylhäisyydellenne tästä neuvosta; kuitenkin
on minulla edelleen se varma vakaumus, että, jos otetaan asiasta
lähemmin selvä, huomataan veli Cristoforon, jos on seurustellut tuon
miehen kanssa, tehneen sen yksinomaan aikeissa käännyttää tuon miehen
parempiin tekoihin. Veli Cristoforon minä tunnen.
-- Te tiedätte epäilemättä paremmin kuin minä, minkälainen henkilö
hän oli maallikkona, ne kauniit urotyöt, jotka hän teki nuoruudessaan.
-- Se on hengellisen puvun kunnia, herra kreivi, että mies, joka
maallikkona on saattanut antaa aihetta kulkupuheisiin, puettuaan tuon
puvun yllensä, on muuttunut toisenlaiseksi. Ja siitäperin kuin veli
Cristoforo on kantanut tuota pukua...
-- Tahtoisin kernaasti sen uskoa; sanon tämän sydämestäni, tahtoisin
sen uskoa; mutta joskus, kuten sananparsi sanoo, munkkikaapu ei vielä
tee munkkia.
Tämä sananparsi ei tarkalleen sopinut tähän kohtaan. Mutta kreivi
oli käyttänyt sitä toisen asemesta, joka oli haamoittanut hänen
aivoissaan: Susi pysyy sutena, vaikka se nahkansakin vaihtaa.
-- Minulla on eräitä tietoja, hän jatkoi, eräitä osviittoja.
-- Jos Teidän Ylhäisyytenne, virkkoi luostaripiirin esimies, todella
tietää tämän munkin tehneen jonkun hairahduksen -- saatammehan
me kaikki erehtyä -- niin teette minulle erityisen palveluksen
ilmaisemalla sen. Minä olen esimies, arvoton tosin, mutta tehtäväni
on juuri oikaista, keksiä parannuskeinoja.
-- No sanonpa teille; tuohon ikävään asianhaaraan, että veli
Cristoforo on ottanut suojelukseensa tuon kyseessä olevan yksilön,
liittyy toinen yhtä epämiellyttävä seikka, joka saattaisi... Mutta
me molemmat tietysti järjestämme kaikki yhtä haavaa, Nähkääs, tuo
samainen veli Cristoforo on antautunut ilmiriitoihin veljenpoikani
Don Rodrigo ------n kanssa.
-- Tuo minua pahoittaa, tuo minua sanomattomasti pahoittaa!
-- Veljenpoikani on nuori ja tulinen. Hän tuntee arvonsa, eikä ole
tottunut siihen, että häntä yllytetään...
-- On oleva velvollisuuteni ottaa tarkka selvä moisesta seikasta.
Kuten jo sanoin Teidän Ylhäisyydellenne -- ja pitkällisen
ihmistuntemuksenne ja tasapuolisuutenne nojalla te epäilemättä
tiedätte nämä asiat paremmin kuin minä -- me kaikki olemme lihaa
ja verta, kaikki alttiina erehtymiselle ... niin hyvin toinen kuin
toinenkin -- ja jos veli Cristoforo on hairahtunut...
-- Nähkääs, Korkea-Arvoisuutenne, tällaiset asiat kuten äsken
mainitsin, ovat sitä laatua, että me voimme niistä tehdä lopun kahden
kesken, haudata ne täällä unhoitukseen ... sillä jos sellaisia
seikkoja rupeaa liiaksi penkomaan, saattaa ne kahta pahemmiksi.
Teidän Korkea-Arvoisuutenne tietää, miten tuollaisessa tapauksessa
käy: moiset riidat ja pistelyt alkavat joskus vallan mitättömästä
seikasta, ja sitten ne usein suurenemistaan suurenevat... Ja
jos rupeaa hakemaan pahan juurta, niin sattuu jompikumpi näistä
kahdesta seikasta: joko ei pääse yrityksen päähän, tai ilmenee
satoja uusia selkkauksia. Moiset jutut täytyy tukahuttaa, kerrassaan
katkaista, niin Teidän Korkea-Arvoisuutenne: tukahuttaa tai
katkaista. Veljenpoikani on nuori; ja tuolla hengenmiehellä, mikäli
olen kuullut, on vielä koko nuoren iän into, kaikki nuoren miehen
taipumukset. On siis meidän velvollisuutemme, joita painaa vuosien
taakka -- liiankin raskas, arvoisa isä, eikö niin? -- on meidän
velvollisuutemme olla järkeviä nuorten puolesta ja korjata heidän
hullutuksensa. Onneksi siihen vielä on aikaa. Asia ei vielä ole
herättänyt melua; saatamme vielä sanoa _principiis obsta_. Täytyy
poistaa tuli oljista. Joskus sattuu, että henkilö, joka jossakin ei
ole paikallaan, tai joka lisäksi siinä aikaansaa häiriötä, menestyy
vallan mainiosti toisaalla. Teidän Korkea-Arvoisuutenne kyllä keksii,
minne soveliaasti sijoittaa tuon munkin. Onhan mahdollista sekin,
että hän toistenkin silmissä on tullut epäluulonalaiseksi ja että
nämä haluaisivat hänen siirtämistään toisaalle, ja lähettämällä hänet
johonkin kaukaiselle vaikutusalalle, niin on se yksi matka, mutta
kaksi palvelusta. Näin kaikki itsestänsä järjestyy, tai paremmin
sanoakseni, ei ole mitään vahinkoa tapahtunut.
Tätä johtopäätöstä esimies oli keskustelun alusta odottanut. -- Hyvä,
hyvä, hän ajatteli, huomaan kyllä minne pyrit. Ainahan on niin:
niinpian kuin munkkiparka on joutunut tekemisiin teikäläisten kanssa,
tai on teillä vähänkin vastuksena, niin heti paikalla esimiehen
täytyy antaa hänelle matkapassi, tutkimatta, onko hän väärässä vai
oikeassa.
Ja kun kreivi lopetti puheensa ja puhalsi pitkään ulos ilmaa, mikä
oli pisteen veroista, sanoi luostaripiirin esimies:
-- Käsitän täydellisesti mitä herra kreivi tahtoo sanoa; mutta
ennenkuin otan tämän askeleen...
-- Se on askel, ja se ei ole askel, arvoisa isä. Se on luonnollinen
ja tavallinen asia. Ja jos ei ryhdytä tähän toimenpiteeseen ja
nopeasti lisäksi, niin aavistan kosolta vastuksia, kokonaista
onnettomuuksien sarjaa. En luulisi veljenpoikani ryhtyvän mihinkään
äärimäisiin tekoihin ... ja olenhan muuten minä sellaisia estämässä.
Mutta sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, ellemme me tätä pulmaa
täällä kahden kesken selvitä, ja aikaa hukkaamatta, ratkaisevalla
iskulla, niin ei ole todennäköistä, että se pysähtyy, että pysyy
salassa ... silloin ei ainoastaan veljenpoikani... Me herätämme
ampiaispesän, Teidän Korkea-Arvoisuutenne. Nähkääs, me olemme samaa
sukua, meillä on sukulaisuussuhteita...
-- Ylen ylhäisiä...
-- Ymmärrättehän: kaikki henkilöitä, joilla on jaloa verta suonissa,
ja jotka tässä maailmassa jotain merkitsevät. Kunnia on tässä
kysymyksessä; jutusta tulee yhteinen asia ... ja silloin sekin,
joka on rauhaa rakastava... Voi, se olisi todella sydäntä särkevää
minulle ... jos minun olisi pakko ... minun, joka olen aina niin
lämpimästi suosinut kapusiinilais-munkkeja!... Tehdäksenne
hyvää, kuten teette, yleisön niin suureksi ylösrakennukseksi, te
luostari-ihmiset tarvitsette rauhaa, olla vapaita selkkauksista
ja olla sovussa niiden kanssa, jotka... Ja lisäksi heillä on
maallikkosukulaisia ... ja nuo ikävät kunnianloukkaus-jutut, jos niitä
vaan jatkuu, laajenevat, haaraantuvat ja vetävät lopulta pyörteeseensä
puolen maailmaa. Minulla on nyt sellainen virkatehtävä, joka
velvoittaa minua ylläpitämään eräänlaista arvokkaisuutta. Hänen
Ylhäisyytensä ... herrat virkaveljeni ... varsinkin kun ottaa huomioon
tuon toisen asianhaaran ... niin siitä tulee koko säädyn yhteinen
asia... Tiedättehän miten tuollaisten asiain käy.
-- On totta, sanoi esimies, että veli Cristoforo on saarnaaja,
ja että minä jo hieman olin ajatellut ... minulta juuri kysytään
saarnamiestä... Mutta tällä hetkellä, näiden asianhaarojen vallitessa
se voisi näyttää rangaistukselta; ja rangaistus ennen tarkkaa
tutkintoa...
-- Mikä rangaistus se olisi, joutavia; sehän on vaan viisaan
varovaisuuden aiheuttama toimenpide, molemminpuolisen sopimuksen
tuottama hätäkeino, joka torjuu onnettomuuksia, mitkä voisivat...
Luulen jo selvittäneeni mielipiteeni.
-- Herra kreivin ja minun välillä asiaa todella saattaa täten
käsittää; sen ymmärrän. Mutta koska asia on sillä kannalla, joten se
kerrottiin Teidän Ylhäisyydellenne, minusta näyttää mahdottomalta,
ettei siitä lähiseudulla olisi vihiä, kaikkialla on kiihoittajia,
eripuraisuuden nostajia tai ainakin pahansuopia uteliaita, jotka
voidessaan nähdä aatelisia ja munkkia tukkanuottasilla, siitä
suunnattomasti iloitsevat; ja nämä urkkivat, lavertelevat ja
huutavat. Jokaisella on oma arvokkaisuutensa suojeltavana; ja
minulla erityisesti esimiehenä -- tosin arvottomana -- on
erityinen velvollisuus... Munkkikaavun kunnia ... siitä olen
vastuunalainen ... se ei ole minun omaisuuttani ... se on hoitooni
uskottu ja minä olen velvollinen... Teidän herra veljenpoikanne, jos
hän nyt on niin kiihoittunut, kuin mitä Teidän Ylhäisyytenne kertoi,
voisi katsoa tällaista menettelyä hänelle tuotetuksi hyvitykseksi
ja ... miten sanoisinkaan ... siitä kerskailla, riemuita, mutta...
-- Teidän Korkea-Arvoisuutenne laskee pilaa: minun veljenpoikani
on aatelismies, joka ihmisten edessä on kunnioitettu ... säätynsä
ja arvonsa mukaan: mutta minun edessäni hän on poikanulikka, ja
tekee tarkalleen sen, minkä minä hänelle määrään. Vielä lisäksi:
veljenpoikani ei tästä asiasta saa tietää mitään. Mikä pakoittaa
meitä tekemään tiliä menettelystämme? Ne ovat asioita, jotka me
hyvinä ystävinä ratkaisemme kahdenkesken, ja kaikki haudataan täällä
unhoitukseen. Älkää siis olko huolissanne tästä. Ymmärränhän minä,
luulemma, milloin on pakko vaieta. Ja hän huohotti vahvasti.
-- Mitä taas tulee lavertelijoihin, niin mitä he oikeastaan voivat
sanoa? Munkki, joka lähtee paikkakunnalta mennäkseen saarnaamaan
toiselle seudulle, onhan se niin tavallista! Ja me, jotka
ymmärrämme ... jotka osaamme asioita edeltäkäsin laskea ... me, joiden
velvollisuus on ... meidän ei tarvitse huolia juoruista...
-- Mutta tällaisia torjuaksemme, olisi tarpeen että veljenpoikanne
näiden asianhaarojen vallitessa antaisi julkisen todisteen,
jonkin näkyvän merkin ystävyydestään, suosiollisuudestaan ... ei
meikäläisiä, vaan munkkikaapua kohtaan.
-- Tietysti, tietysti, onhan tämä vallan kohtuullista... Mutta se on
tarpeetonta. Tiedän että veljenpoikani aina ansion mukaan kohtelee
ja vastaanottaa kelpo kapusiini-munkkeja. Hän tekee sen sydämensä
taipumuksesta, se on synnynnäinen perhepiirre: ja lisäksi hän
tietää, että se minulle on erityisen mieluisaa. Mutta muuten tässä
tapauksessa ... jotain erikoisempaa ... sehän on vallan kohtuullista.
Antakaa minun vaan toimia, arvoisa isä; minä käsken veljenpoikani...
Se tahtoo sanoa, hänelle täytyy varovaisesti antaa viittaus, jotta
hän ei huomaisi, mitä on tapahtunut meidän välillämme. Sillä en
tahtoisi, että painaisimme laasteria siihen, missä ei ole haavaa. Ja
mitä tulee siihen, minkä olemme päättäneet, olisi parasta panna se
täytäntöön niin pian kuin suinkin. Ja jos keksisi jonkun jotenkin
kaukaisen seudun ... jotta riistäisimme tuolta munkilta kaiken
tilaisuuden.
-- Minulta pyydetään juuri saarnaajaa Riminiin. Ehkäpä vallan ilman
mitään erityistä aihetta olisin kääntänyt huomioni...
-- Mainiota, mainiota! Ja milloin?
-- Asian kun kuitenkin täytyy tapahtua, niin on se tapahtuva pian.
-- Niin pian, hyvin pian, arvoisa isä. Pikemmin tänään kuin huomenna.
Ja, hän jatkoi nousten tuoliltaan, jos minä itse tai sukulaiseni
jossakin määrin voimme auttaa kelpo kapusiinilais-veljiä.
-- Tunnemme kokemuksesta tämän talon jalomielisyyden, sanoi
luostaripiirin esimies, joka niinikään oli noussut ja astui ovelle
voittajansa jälessä.
-- Olemme tukahuttaneet kipinän, sanoi tämä hitaasti astuen, kipinän,
joka olisi voinut puhjeta suureksi tulipaloksi. Hyvien ystävien
kesken, parilla sanalla saa suuretkin asiat järjestetyksi.
Saavuttuaan ovelle, hän aukaisi sen selkoselälleen ja tahtoi
välttämättömästi, että esimies astui edellä. He menivät sisälle
toiseen huoneeseen ja sekaantuivat muuhun seuraan.
Huolellista harkintaa ja suurta sanojen taitoa kreivi käytti asioiden
käsittelyyn; mutta hän saavuttikin vastaavia tuloksia. Ja todella
tämän keskustelun avulla, jonka olemme esittäneet, hän sai veli
Cristoforon lähtemään jalan Pescarenicosta Riminiin -- totisesti aika
sievonen kävelyretki.
Eräänä iltana saapuu Pescarenicoon Milanosta muuan
kapusiinilais-munkki tuoden kirjetukon luostarinjohtajalle. Siinä
on muun muassa määräys veli Cristoforolle lähtemään Riminiin, missä
hänen tulee saarnata paastonaikana. Tuo kirje määrää edelleen
teroitettavaksi veli Cristoforolle sen käskyn, että hänen tulee
hylätä kaikki seudulla alkamansa yritykset eikä edes ylläpitää
kirjevaihtoa paikkakunnan kanssa. Kirjeen tuoja munkki saa olla
hänen matkakumppaninaan. Sinä iltana johtaja ei sano mitään. Mutta
seuraavana aamuna hän kutsuttaa Cristoforon luokseen, näyttää hänelle
määräyksen, käskee hänen noutaa korinsa, sauvansa, hikiliinansa ja
vyönsä ja oitis lähteä matkaan tuon hänelle esitetyn kumppani-munkin
kanssa.
Mikä isku tämä oli munkkiparalle, saattaa kuvitella. Renzo, Lucia,
Agnese heti muistuivat hänen mieleensä ja hän huudahti, niin
sanoaksemme, sisällänsä:
-- Voi, hyvä Jumala! Miten käy näiden poloisten, kun minä en enää ole
täällä!
Mutta samassa hän nosti silmänsä taivasta kohti ja syytti itseään
siitä, että oli unhoittanut luottamuksensa, että oli luullut itseään
välttämättömäksi johonkin. Tottelevaisuuden merkiksi hän pani kädet
ristiin rinnalle, kumarsi päänsä luostarinjohtajan edessä, joka
sitten vei hänet syrjään ja antoi hänelle tuon toisen ohjeen neuvon
tavoin, mutta kuitenkin suoranaisen käskyn muodossa.
Veli Cristoforo meni kojuunsa, otti korinsa, pani siihen
rukouskirjansa, saarnavihkonsa ja anteeksianto-leipänsä, sitoi
vyötäisilleen nahkavyönsä, sanoi hyvästi kaikille virkaveljilleen,
jotka olivat saapuvilla luostarissa, meni kaikkein viimeksi
vastaanottamaan luostarinjohtajan siunauksen ja lähti kumppaninsa
kanssa astumaan hänelle määrättyä tietä.
Olemme kertoneet, että Don Rodrigo, entistään himokkaammin haluten
päästä tuumiensa perille, oli päättänyt hakea tukea eräältä
peloittavalta mieheltä. Emme voi mainita tämän miehen ristimä-,
suku-, emme mitään arvonimeä, emmekä vähintäkään olettamusta
niiden suhteen. Tämä on kahta kummallisempaa, kun tuota henkilöä
on mainittu useammissa tämän ajan teoksissa, tarkoitan oikein
painetuissa teoksissa. Että kaikissa näissä teoksissa tarkoitetaan
samaa henkilöä, ei ole noiden kertomusten samanlaisuuden vuoksi
ollenkaan epäilemistä. Mutta kaikkialla huomaamme erityistä huolta ja
tarkkaavaisuutta karttaa tuon henkilön nimen mainitsemista, ikäänkuin
tämä nimi olisi polttanut kirjailijan kynää ja sormia.
Kun Francesco Rivola kardinaali Federigo Borromeon elämäkerrassa
puhuu tuosta miehestä, hän sanoo häntä "yhtä voimakkaaksi
rikkauksiltaan kuin kuuluisaksi synnyltään", eikä sen enempää.
"Storia Patria" teoksensa viidennen osan viidennessä kirjassa
Giuseppe Ripamonti puhuu tuosta henkilöstä pitemmältä ja käyttää
hänestä nimiä: muuan, tuo, tuo mies, tuo henkilö. Hän sanoo hyvällä
latinallaan, jonka käännämme parhaan taitomme mukaan: "Puhun tässä
eräästä henkilöstä, joka oli ensimäisiä kaupungin ylhäisistä ja
joka oli asettunut asumaan maalle. Siellä hän oli saattanut itsensä
rikoksillaan peloittavaksi ja ilkkui tuomioita, tuomareita, kaikkia
virkamiehiä, jopa itse hallitsijaakin. Asuen valtakunnan äärimäisillä
rajoilla hän siellä mielensä mukaan vietti riippumatonta elämää.
Hän otti turviinsa maanpakoon ajettuja, itse oltuaan jonkun aikaa
maanpaossa ja palattuaan kotia, kuin ei olisi tapahtunut mitään
edellä."
Seuraavan kertomuksemme varrella tulemme tältä kirjoittajalta
lainaamaan vielä jonkun toisenkin kohdan vahvistaaksemme ja
valaistaksemme nimensä ilmoittamattoman lähdekirjoituksemme tekijän
esitystä; tämän johtamana jatkamme siis.
Lakien tai minkä järjestysvallan loukkaaminen tahansa, tuomarin
tai riidanratkaisijan vallan anastaminen toisen asioissa ilman
muuta harrastusta kuin määräämishalua, kaikkien pelonalaisena
pitäminen ja kaikkien niiden hallitseminen, jotka olivat tottuneet
toisia hallitsemaan -- tällaiset olivat alati olleet tämän miehen
pääintohimot.
Nuoruudesta alkaen hän nähdessään niin meluavaa ja monenlaista
väkivaltaisuutta, niin monenlaista kilpailua ja kateutta, niin
monia hirmuvaltiaita oli tuntenut raivon ja kärsimättömän kateuden
sekaisia tunteita. Eläessään nuorukaisena kaupungissa hän ei
laiminlyönyt yhtään tilaisuutta, vaan päinvastoin halukkaasti
sellaista tavoitteli, joutuakseen tekemisiin kaikkein kuuluisimpien
kanssa tämän ammatin alalla, ehkäistäkseen heidän tuumiaan tai
mitelläkseen voimiaan heidän kanssaan, minkä tarkoituksena oli joko
tuottaa heille vahinkoa tai kiihoittaa heitä tavoittelemaan hänen
ystävyyttänsä. Ollen useimmista voitolla rikkauksiensa, ja ehkä
myöskin rohkeuden ja lujuuden puolesta, hän riisti monelta kaiken
kilpailuhalun, piteli pahoin toisia ja sai toisia ystävikseen;
tosin ei samanarvoisiksi ystäviksi, vaan hänen mielensä mukaisesti,
riippuvaisiksi, sellaisiksi, jotka tunnustivat hänen ylemmyytensä
ja pysyttelivät hieman syrjässä. Itse teossa hänestä täten tuli
noille ihmisille kaikki kaikessa, heidän mahtava kätyrinsä. He eivät
koskaan laiminlyöneet yrityksissään vetoamasta näin mahtavan apurin
tukeen. Jos hän puolestaan olisi kieltäytynyt, olisi tämä tietänyt
hänen maineensa heikentämistä, arvoasemastaan luopumista. Näin ollen
hän sekä omasta että muiden puolesta teki itsensä syypääksi niin
moniin väkivaltaisuuksiin ja rikoksiin, etteivät hänen nimensä,
sukulaisensa, ystävänsä, eikä hänen rohkeutensa enää riittäneet häntä
suojelemaan julkisesta maanpaosta. Niin suurta mahtavien kansalaisten
paheksumista hän ei voinut uhmailla, vaan oli hänen pakko poistua
valtakunnasta.
Luulen että tätä koskettelemaamme asianhaaraa tarkoittaa muuan
Ripamontin kertoma huomattava piirre: "Kun tuon miehen kerta
täytyi vetäytyä pois maasta, hän lähtiessään osoitti tällaista
salaperäisyyttä, kunnioittavaisuutta ja varovaisuutta: hän kulki
kaupungin halki hevosen selässä torvea toitottaen, koiraparvi
jälessään. Ja kulkiessaan kuninkaallisen palatsin ohi hän antoi
vartijasoturille tehtäväksi viedä kuvernöörille loukkaavia terveisiä."
Poissaollessaan hän ei luopunut entisistä elintavoistaan eikä
katkaissut suhteitaan noihin niin sanottuihin ystäviinsä, jotka
olivat hänen liittolaisiaan, kääntääksemme sanasta sanaan Ripamontin
lauseen: "muodostaen huimien tuumien ja tuhoavien yritysten
salaisen liittokunnan". Näyttääpä siltä, että tuo henkilö silloin
ylemmissä piireissä solmi uusia hirvittäviä juonia, joita mainittu
historioitsija koskettelee salaperäisen lyhyesti: "Jopa oli muutamia
ulkomaalaisia ruhtinaita, jotka useasti käyttivät häntä aseenaan
jotakin tärkeätä salamurhaa toimeenpantaessa; ja usein heidän täytyi
hänelle lähettää kaukaa apujoukkoja, joiden oli määrä häntä avustaa."
Viimein -- ei oikein tiedetä kuinka pitkän ajan kuluttua --
joko hänen maanpakotuomionsa peruutettiin jonkun voimakkaan
välittäjän toimesta tai hänen rohkeutensa hänestä tuntui
takaavan turvallisuutta, ja niin hän päätti palata kotimaahansa,
minkä tekikin; kuitenkaan ei Milanoon, vaan erääseen hänen
läänitysmaallaan, Bergamon alueella sijaitsevaan linnaan; tämä alue
kuului silloin, kuten jokainen tietää, Venezian valtioon. Siellä hän
siitä lähin päätti asua. "Tämä talo -- siteeraan vielä Ripamontia
-- oli ikäänkuin veritekojen valmistuslaitos, täynnä palvelijoita,
joiden päästä oli luvattu palkintoja, ja joiden tehtävänä juuri oli
päiden halkominen. Sekä kyökkimestarien että kokkipoikien täytyi
olla perehtyneitä murhaajan ammattiin; lapsillakin siellä oli verestä
höyryävät kädet." Paitsi tätä oivallista palvelijakuntaa hänellä oli,
kuten sama historioitsija vakuuttaa, samanlaisia kätyreitä, jotka oli
sijoitettu ikäänkuin vartioväeksi eri paikkoihin niiden molempien
valtioiden rajaseudulle, missä hän eli, ja nämä yksilöt olivat alati
valmiina häntä tottelemaan.
Kaikkien väkivallantekijäin laajalti ympäristössä oli ollut pakko
minkä missäkin tilaisuudessa, valita tämän tavattoman tirannin
ystävyyden ja vihamielisyyden välillä. Mutta ensimäiset, jotka
olivat yrittäneet häntä vastustaa, olivat siinä niin perinpohjin
epäonnistuneet, ettei yhdenkään tehnyt mieli yrittää uudelleen. Eikä
edes se, joka vaan ajoi omia asioitaan ja pysytteli asemillaan saanut
pysyä tuosta henkilöstä riippumattomana.
Äkkiä saapui hänen luotaan lähetti, joka kehoitti luopumaan siitä ja
siitä yrityksestä, lakkaamaan sitä ja sitä velallista hätyyttämästä
ja muuhun sellaiseen; ja siinä oli pakko antaa myöntävä tai kieltävä
vastaus. Jos joku riitapuoli alamaisena kuin vasalli ainakin oli
alistanut hänen ratkaistavakseen jonkun asian, niin oli vastapuolella
pakko tehdä tuo vaikea valinta: joko mukautua hänen tuomioonsa
tai julistautua hänen vastustajakseen, mikä jälkimäinen oli samaa
kuin jos olisi perinnyt hivutaudin isoisältään. Moni, jonka asia
oli väärä, vetosi häneen saadakseen sen oikeaksi. Monet muut taas,
joiden asia oli oikea, turvautuivat niinikään häneen, saadakseen
näin mahtavan suojelijan ja sulkeakseen vastustajaltaan pääsyn hänen
luokseen. Niin hyvin toiset kuin toiset joutuivat erityisesti hänestä
riippuvaisiksi.
Joskus sattui, että heikko sorrettu, jota joku voimakas mies kiusasi
ja vainosi, turvautui tuohon henkilöön, ja että tämä ottaen tuon
heikon asian ajaakseen pakoitti vainoojan luopumaan sortamisestaan,
korvaamaan tekemänsä vääryyden jopa alentumaan anteeksipyytämään.
Ja jos tämä vainooja oli tehnyt vastustusta, hän musersi hänet
vallallaan, pakoitti hänet siirtymään pois näiltä seuduin, joita
oli pitänyt hirmuvaltansa alaisina, tai antoi hänen kärsiä vielä
pikaisemman ja kauheamman rangaistuksen. Ja näissä tapauksissa
tuota niin pelättyä ja kammottua nimeä oli hetkinen siunattu; sillä
tuota -- en suorastaan sano oikeutta, vaan avunantoa, oli se sitten
millainen tahansa, ei olisi voitu noina surkeina aikoina toivoa
miltään toiselta mahdilta, ei yksityiseltä, eikä julkiselta. Useammin
kuitenkin, jopa tavallisestikin, tuon henkilön mahti lainautui
häijyjen tahtojen, kauheiden kostontekojen ja inhoittavien oikkujen
palvelukseen. Mutta tämän mahtivallan eri käyttäminen tuotti aina
saman tuloksen, se nimittäin painoi mieliin korkean käsityksen siitä,
mitä tuo mies voi aikaansaada halveksimalla oikeutta ja vääryyttä
-- noita kahta seikkaa, jotka asettavat niin monta estettä ihmisten
pyyteille ja jotka saattavat hänet niin usein peräytymään.
Tavallisten tirannien maine pysyi enimmäkseen sen pienen
alueen rajojen sisällä, missä he olivat kaikkein rikkaimmat ja
voimakkaimmat. Jokaisella alueella oli oma hirmuvaltiaansa; ja nämä
olivat siihen määrin toistensa kaltaisia, ettei ihmisten tarvinnut
huolia niistä, jotka eivät olleet juuri heidän kiusanhenkinään. Mutta
tuon hirviön maine oli jo aikoja sitten levinnyt Milanon alueen
kaikkiin soppiin; kaikkialla hänen elämänsä oli puheen aiheena
kansan keskuudessa. Ja hänen nimensä tiesi jotain vastustamatonta,
eriskummaista, salaperäistä. Se epäluulo, että hänellä kaikkialla
oli liittolaisia ja murhaajia, oli omansa kaikkialla pitämään hänen
persoonaansa virkeänä ihmisten muistissa. Nämä olivat kuitenkin
pelkkiä epäluuloja, sillä kukapa olisi julkisesti tahtonut tunnustaa
sellaista riippuvaisuutta? Mutta joka tiranni saattoi olla hänen
liittolaisensa, joka roisto hänen kätyreitään. Ja juuri tämä
epävarmuus teki arvelut monipuolisiksi ja pelon kahta kauheammaksi.
Ja joka kerta kun johonkin nähtiin ilmestyvän tuntemattomia ja
tavallista inhoittavampia palkkalais-rosvoja, jokaisen suunnattoman
rikoksen ilmaannuttua, jonka tekijää ei ensin voitu mainita eikä
arvata, niin lausuttiin, kuiskailtiin tuon miehen nimeä, jota meidän
kirjailijoiden varovaisuuden vuoksi, jotta en sanoisi enempää, on
pakko mainita _Nimittämättömäksi_.
Tämän henkilön linnasta Don Rodrigon linnaan ei ollut muuta kuin
seitsemän Italian peninkulmaa. Ja viimemainitun, niin pian kuin oli
tullut valtiaaksi ja tiranniksi, oli täytynyt huomata ettei hänen
näin vähän matkan päässä tuollaisesta henkilöstä, ollut mahdollista
harjoittaa omaa ammattiaan, joko joutumatta yhteentörmäyksiin hänen
kanssaan tai rupeamatta hänen ystäväkseen. Hän oli siis tarjoutunut
hänen ystäväkseen, luonnollisesti kaikkien toisten tavoin, hän oli
tehnyt hänelle useamman kuin yhden palveluksen -- lähdekirjoituksemme
ei sano sen enempää -- ja oli aina saanut häneltä avunannon ja tuen
lupauksia, milloin sellaista ikinä tarvittaisiin. Kuitenkin hän hyvin
huolellisesti piti salassa moisen ystävyyden tai ainakaan ei tahtonut
mainita, kuinka läheinen ja minkäluontoinen se oli.
Don Rodrigo tahtoi tosin olla tiranni, mutta ei kuitenkaan
mikään julmuri. Tämä ammatti oli hänelle keino, ei päämäärä.
Hän tahtoi vapaasti oleskella kaupungissa; nauttia järjestetyn
elämän mukavuutta, huveista, kunniasta. Ja tätä varten hänen
täytyi ottaa huomioon toisen etuja, sukulaisuussuhteita, viljellä
vaikutusvaltaisten henkilöiden ystävyyttä, pidellä toista kättä
oikeuden vaakakupissa, saadakseen sen tarvittaessa kallistumaan
hänen puolelleen tai paiskatakseen sen jossakin tilaisuudessa jonkun
vastustajan päähän, jonka täten helpommin sai masennetuksi kuin
käyttämällä yksityisen väkivaltaisuuden aseita. Läheinen ystävyys
tai pikemmin liitto moisen henkilön, julkisen vallan ilmivihollisen,
kanssa ei olisi ollut hänellä hyvänä suosituksena tuumiensa
toteuttamisessa, ei ainakaan kreivi-sedän silmissä.
Mutta se vähäinen määrä tätä ystävyyttä, jota ei ollut mahdollista
salata, saattoi käydä välttämättömästä suhteesta mieheen, jonka
vihamielisyys olisi ollut liian vaarallinen, ja se voi siten saada
puolustuksensa pakkosyiltä. Ja lisäksi se, jonka toimena on hoitaa
jonkun toisen asioita, mutta jota tämä tehtävä ei miellytä tai jolla
on vaikeuksia sen suorittamisessa, lopulta suostuu siihen, että tuo
toinen jossakin määrin itse hoitaa asioitaan; ja jos hän ei siihen
nimenomaan suostu, hän ainakin ummistaa toisen silmänsä.
Eräänä aamuna Don Rodrigo läksi ratsastaen linnasta, metsästäjän
asussa, pienen jalan astuvan bravo-joukon seuraamana. Harmaa astui
hänen vieressään ja neljä miestä kintereillään. Näin hän suuntasi
kulkunsa Nimittämättömän linnaan.