Samana päivänä, nimittäin marraskuun 13:ntena, saapui Leccon
pormestarin luo tavaton pikalähetti, joka jätti hänelle oikeuden
kapteenin lähettämän kirjelmän, mikä määräsi ryhtymään kaikkiin
mahdollisiin ja mitä tehokkaimpiin toimenpiteisiin sen selville
saamiseksi, oliko muuan nuori mies, nimeltä Lorenzo Tramaglino,
silkinkehrääjä, joka oli paennut _praedicti egregii domini
Capitanei_ (yllämainitun arvoisan herra kapteenin) käsistä, palannut
_palam vel clam_, (julkisesti tai salaa) kotikyläänsä, _ignotum_
(tuntematonta), mikä se oikeastaan on, _verum in territorio Leuci:
quod si compertum fuerit sic esse_, (mutta Leccon alueella: ja jos
huomataan näin olevan asianlaidan) niin herra pormestari koettakoon
_quanta maxima diligentia fieri poterit_ (niin uutterasti kuin
suinkin on mahdollista) saada hänet käsiinsä. Ja riittävän vahvasti
sidottuna, _videlicet_ (nimittäin) hyviin käsirautoihin, koska
kokemus on osoittanut rannenuorien kelpaamattomuuden kyseessä olevaan
yksilöön nähden, hän kuljetutettakoon vankilaan ja säilytettäköön
siellä vahvasti vartioituna, jotta hän sittemmin luovutettaisiin
häntä noutamaan lähetettyjen henkilöiden huostaan. Ja olkoon tämä
toteutettavissa tai ei, _accedatis ad domum praedicti Laurentii
Tramaglini; et facta debita diligentia, quidquid ad rem repertum
fuerit auferatis; et informationes de illius prava qualitate, vita et
complicibus, sumatis_; (menkää edellämainitun Laurentius Tramaglinon
asuntoon ja suoritettuanne asianmukaisen tarkastuksen, tuokaa
mukaanne kaikki mikä on yhteydessä tämän jutun kanssa; ja ottakaa
selvä hänen huonoista luonteenominaisuuksistaan, elintavoistaan ja
kanssarikollisistaan) ja kaikesta, mitä sanotaan, tehdään, huomataan
ja ei huomata, _diligenter referatis_ (tehkää joutuin ilmoitus).
Niinpian kuin pormestari oli kaiken inhimillisen kyvyn mukaisesti
ottanut selvän siitä, ettei kyseessä oleva henkilö ollut palannut
kotiseudulleen, hän kutsutti luokseen kylänvoudin ja läksi tämän
opastamana sekä notaarion ja useiden oikeudenpalvelijain seuraamana
osoitettuun taloon. Talo on suljettuna; henkilö, jolla on huostassaan
sen avain, ei ole tavattavissa. Lukko murretaan ja noudatetaan
säädettyä uutteruutta, s.o. menetellään kuin väkirynnäköllä
valloitetussa kaupungissa ainakin. Huhu tästä retkikunnasta leviää
heti paikalla yli koko kylän ja saapuu isä Cristoforon korviin;
tämä on siitä yhtä hämmästynyt kuin huolissaan ja kyselee monelta,
saadakseen jotain selvyyttä näin odottamattomasta tapauksesta.
Mutta hän saa kuulla ainoastaan tuulesta temmattuja olettamia ja
ristiriitaisia tietoja. Ja hän kirjoittaa oitis isä Bonaventuralle,
jolta toivoo saavansa varmempaa tietoa.
Tällävälin Renzon sukulaiset kutsutaan saapuville tuomaan esiin
kaikkea, minkä tietävät hänen huonoista luonteenominaisuuksistaan.
Tramaglinon nimen omistaminen tietää onnettomuutta, häpeää, rikosta.
Koko kylä on kuohuksissa. Vähitellen saadaan tietää, että Renzo on
paennut oikeuden käsistä keskeltä Milanoa ja että hän sitten on
kadonnut. Kuiskaillaan, että hän on tehnyt jonkun pahan kepposen,
minkä, sitä ei tiedetä, mutta sitä kerrotaan sadalla eri tavalla.
Kuta mahdottomammalta se kuulostaa, sitä vähemmin sitä uskotaan
paikkakunnalla. Useimmat arvelevat ja kuiskaavat toistensa korvaan,
että tämä on tuon ylen mahtavan ja väkivaltaisen Don Rodrigon
toimeenpanema juoni, jonka tarkoituksena on syöstä turmioon
kilpailijaparkansa. Näin ihmiset tehden johtopäätöksiään tosiseikkoja
tuntematta, joskus vallan väärin syyttävät konniakin.
Mutta me, joilla on, kuten sanotaan, huostassamme salaisuuden
avain, saatamme vakuuttaa että Don Rodrigolla tosin ei ollut mitään
osallisuutta Renzon onnettomuuteen, mutta että hän kuitenkin iloitsi
siitä niin, kuin olisi se ollut hänen itsensä aikaansaama ja että hän
siitä riemuitsi yhdessä kätyriensä, ja erityisesti kreivi Attilion
kanssa.
Viimemainitun olisi pitänyt, alkuperäisten tuumiensa mukaisesti,
tähän aikaan jo olla Milanossa. Mutta saatuaan ensi tiedot siellä
syntyneistä levottomuuksista ja roskaväen menettelystä, se kun
oli halukas vastaanottamaan kaikkea muuta kuin kepiniskuja, hän
oli katsonut varovaiseksi pidentää oloansa maalla kunnes saapui
rauhoittavia tietoja. Tämän hän teki sitä suuremmalla syyllä, kun
hän oli loukannut useita ja kun hänellä oli aihetta pelätä, että
niin useiden joukossa, mitkä olivat pysyneet alallaan ainoastaan
voimattomuuden pakosta, saattaisi olla joku, joka asianhaarojen
rohkaisemana pitäisi hetkeä otollisena tekeytyäkseen kaikkien muiden
puolesta kostajaksi.
Tätä varovaista lykkäystä ei kestänyt kauan. Milanosta saapunut käsky
ryhtyä vangitsemistoimiin Renzoon nähden oli jo merkki siitä, että
asiat siellä olivat joutuneet entiselle tolalleen. Selvät tiedot,
jotka saapuivat melkein samaan aikaan, tuottivat varmuuden. Kreivi
Attilio lähti heti matkaan rohkaisten lähtiessään serkkuaan pysymään
lujana yrityksessään ja taistelemaan kaikkia vastuksia vastaan;
itse hän puolestaan lupasi auttaa häntä pääsemään vapaaksi munkin
vaikutuksesta, ja huomautti, että oikeaan aikaan tuolle viheliäiselle
kilpailijalle sattunut onnettomuus oli omansa asiaa suuresti
edesauttamaan.
Tuskin oli Attilio lähtenyt linnasta, kun Harmaa ehein nahoin saapui
Monzasta, tuoden herralleen kaikki ne tiedot, jotka hänen suinkin
oli onnistunut saada: nimittäin, että Lucia oli paennut siihen ja
siihen luostariin, sen ja sen aatelisneitosen turviin; että hän
siinä pysyi alati sulkeutuneena sisälle, vallan kuin olisi ollut
nunna, ettei koskaan astunut ulkopuolelle kynnystä, että otti osaa
kirkonmenoihinkin istuen pienen rautaristikko-ikkunan takana, mikä
aiheutti pettymystä useissa, jotka olivat kuulleet puhuttavan jotain
hänen seikkailustaan ja suuresta kauneudestaan, joten kernaasti
olisivat tahtoneet nähdä hänen kasvonsa.
Nämä tiedot herättivät Don Rodrigossa pirullisen intohimon, tai
oikeammin sanoen, saattoivat kahta kiihkeämmäksi hänessä jo ennestään
piilleen himon.
Näin monet hänen pyyteilleen edulliset asianhaarat kuumensivat yhä
enemmän hänen intohimonsa polttoa, nimittäin sitä kunniantunteen,
raivon ja inhoittavan halun sekoitusta, joka muodosti hänen
intohimonsa. Renzo poissa, karkoitettuna, maanpaossa -- tämähän
saattoi kaikki yritykset häntä vastaan luvallisiksi, jopa voi
hänen morsiantaankin pitää anastettavissa olevana tavarana; ainoa
ihminen maailmassa, joka voi tätä puolustaa ja joka saattaisi
nostaa kauas ja ylhäisten korviin kuuluvaa melua, oli tuo raivoisa
munkki, mutta ennen pitkää hänkin luultavasti tulisi olemaan
kykenemätön vahingoittamaan. Ja silloin ilmaantuu äkkiä uusi este,
joka ei ainoastaan muodosta vastapainoa kaikille näille edullisille
asianhaaroille, vaan myös on omansa tekemään ne vallan tehottomiksi.
Monzan luostari, vaikka siellä ei olisikaan asustanut herttuan tytär,
oli kova luu miehen sellaisen hampaille, kuin Don Rodrigo. Ja vaikka
hän kuinkakin mielikuvituksessaan samoili tämän tyyssijan ympärillä,
ei hän keksinyt mitään keinoa tunkeutua sinne sisälle väkivallan eikä
viekkauden avulla. Jo hän oli vähällä luopua yrityksestä; hän oli
aikeissa lähteä Milanoon ja tehdä kierroksen välttääkseen Monzan,
sekä sitten Milanoon saavuttuaan syöksyä keskelle ystäviensä hyörinää
huumautuakseen ja karkoittaakseen mielestään iloisien ajatusten
avulla sen ajatuksen, josta oli tullut hänen elämänsä kiusa. Mutta
nämä ystävät -- siinä juuri pulma! Sen sijaan että heidän seurastaan
löytäisi hieman virkistävää huvitusta, hän saattoi odottaa siinä
kohtaavansa seikkoja, jotka alati palauttaisivat hänen mieleensä
surunsa aiheen. Sillä epäilemättä Attilio jo oli toitottanut torvea
ja saattanut kaikki odotuksen jännitykseen.
Joka taholta häneltä kyseltäisiin tuota nuorta vuoristolaisnaista. Ja
silloin tietysti täytyisi antaa päteviä selityksiä. Hän oli tahtonut,
oli yrittänyt; mitä hän oli saavuttanut? Oltiin ryhdytty yritykseen
-- hieman epäjaloon tosin: mutta vähät siitä, kukapa aina voi hillitä
oikullisia mielijohteitaan; pääasia on osata niitä tyydyttää. Miten
siis aiottiin suoriutua tästä yrityksestä? Miten? Moukka ja munkki
olivat vetäneet häntä nenästä. Hiisi vieköön! Ja kun odottamaton onni
oli syrjäyttänyt toisen ja taitava ystävä oli sysännyt pois tieltä
toisen, ilman että tuolla tolvanalla itsellä oli ollut mitään vaivaa,
ei tämä osannut hyväkseen käyttää näitä asianhaaroja, vaan vetäytyi
raukkamaisesti pois koko pelistä. Näin ei hän enää koskaan saattanut
kohottaa otsaansa säätyhenkilöiden parissa, tai täytyi hänen joka
hetki pitää käsi miekankahvalla.
Ja sitten, miten palata tai jäädä linnaan, seudulle, missä,
puhumattakaan hänen intohimonsa alituisista ja kirvelevistä
muistoista, täytyi kärsiä rauenneen yrityksen tuottamaa häpeää, missä
samalla kasvaisi yleinen viha häntä kohtaan ja heikkenisi hänen
vaikutusvaltansa voima, missä joka vastaantulevan heittiön kasvoissa,
keskellä kumarruksiakin, olisi luettavana katkera huudahdus:
-- Saitpa niellä tuon katkeran palan, se minua ilahuttaa!
Vääryydentekijän tie, näin huomauttaa tässä lähdekirjoituksemme, on
leveä; mutta täten ei ole sanottu, että se olisi mukava. Sillä on
vaikeutensa ja kuoppansa; siihen liittyy paljo ikävyyttä ja vaivaa,
vaikka se johtaakin mäkeä alas.
Don Rodrigo, joka ei tahtonut hellittää, ei peräytyä eikä pysähtyä,
mutta joka oli voimaton omin neuvoin etenemään, hautoi mielessään
keinoa, joka saattaisi yrityksen mahdolliseksi. Hän aikoi nimittäin
ottaa liittolaisekseen erään henkilön, jonka kädet ulottuivat
usein sinne, mihin toisten katseet tuskin kantoivat: henkilön tai
pikemmin paholaisen, jota yrityksen vaikeus usein kiihoitti siihen
ryhtymään. Mutta tälläkin tuumalla oli vaikeutensa ja vaaransa, sitä
painavammat, kuta vähemmin oli mahdollista edeltäpäin niitä laskea;
sillä jos hän astui samaan laivaan tämän miehen kanssa, tulisi tämä
tosin olemaan voimakas apuri, mutta yhtä itsevaltias ja vaarallinen
kuin kapteeni.
Tällaiset ajatukset pitivät useamman päivän aikana Don Rodrigoa mitä
tuskallisimmassa epäröimistilassa. Tällävälin hän sai serkultaan
kirjeen, joka ilmoitti, että juoni oli hyvällä tolalla. Hiukan
aikaa jälestä jyrähdys seurasi salamaa: eräänä aamuna kuultiin
kerrottavan isä Cristoforon lähteneen Pescarenicon luostarista.
Tämä niin pikainen menestys, Attilion melkoisesti rohkaiseva kirje,
joka toiselta puolen uhkasi ivanalaiseksi joutumisella, saattoivat
Don Rodrigon yhä enemmän kallistumaan vaaranalaiseen päätökseen.
Viimeisen sysäyksen antoi hänelle se odottamaton tieto, että Agnese
oli palannut kotiansa: yksi este vähempi Lucian lähistössä.
Tehkäämme selkoa näistä kahdesta tapahtumasta, alkamalla jälkimäisestä.
Tuskin olivat nämä molemmat naisparat asettuneet tyyssijaansa, kun
Monzaan ja siis luostariin levisi sanoma Milanon suuresta mellakasta;
ja pääsanomaa seurasi pian loppumaton yksityistietojen sarja,
joka kasvoi ja vaihettui hetki hetkeltä. Taloudenhoitajatar, joka
asunnostaan saattoi luoda toisen katseen kadulle, toisen luostariin,
ja joka siis sai uutisia sisästä ja ulkoa, jakeli niitä vierailleen.
-- On suljettu vankilaan kaksi, kuusi, kahdeksan, neljä, seitsemän.
Sanotaan, että nämä hirtetään osaksi "Kainalosauva-leipomon"
edustalla, osaksi sen kadun suulla, jonka varrella viljavouti asuu.
No, kuulkaapas! Yksi on päässyt pakenemaan, joka oli kotoisin
Leccosta, tai niiltä seuduin. Nimeänsä en tiedä; mutta luultavasti
tulee joku, joka voi sen minulle sanoa; sitten saamme nähdä,
tunnetteko hänet.
Tämä uutinen ynnä se seikka, että Renzo oli saapunut Milanoon juuri
tuona onnettomana päivänä, herätti molemmissa naisissa hieman
levottomuutta, varsinkin Luciassa. Mutta saattaa kuvitella heidän
kauhistustaan, kun taloudenhoitajatar tuli kertomaan heille:
-- Se henkilö, joka pötki tiehensä hirsipuuta pakoon, on kotoisin
teidän kylästänne; hän on silkinkehrääjä, nimeltään Tramaglino.
Tunnetteko hänet?
Lucialta, joka juuri istui päärmäämässä jotain vaatekappaletta, tämä
työ putosi käsistä. Hän kalpeni ja muuttui kasvoiltaan siihen määrin,
että taloudenhoitajatar varmasti olisi sen huomannut, jos olisi ollut
häntä lähempänä. Mutta hän seisoi kynnyksellä Agnesen vieressä, joka,
joskin hyvin säikähtyneenä hänkin, vaikka tosin hieman vähemmin,
saattoi hillitä itseään ja sai heti vastatuksi, että pikkukylässä
kaikki tuntevat toisensa, ja että hän tuon miehen todella tunsi,
mutta että hänen oli vaikea uskoa hänelle moista tapahtuneen, hän kun
oli kaikkein rauhallisimpia nuoria miehiä. Sitten hän kysyi, oliko
varmaa, että hän oli päässyt pakoon, ja minne.
-- Että hän on paennut, niin kaikki sanovat; minne, sitä ei tiedetä,
On hyvin mahdollista, että he vielä saavat hänet kiinni, mutta
saattaa hän olla turvissakin. Mutta jos saavat hänet kynsiinsä, niin
rauhallinen nuori miehenne...
Tänä hetkenä taloudenhoitajatarta onneksi kutsuttiin ja hän riensi
pois. Saattaa kuvitella, mihin tilaan jäivät äiti ja tytär. Useampi
päivä täytyi vaimoparan ja epätoivoisen tytön olla tämän tuskallisen
epävarmuuden valloissa, arvailla tämän surullisen tapahtuman syitä,
kulkua ja seurauksia, kumpikin itsekseen tai puoliääneen tilaisuuden
tarjoutuessa keskenään selvitellen näiden kauheiden sanojen
merkitystä.
Viimein, eräänä torstaina, saapui luostariin muuan mies, kysyen
Agnesea. Se oli Pescarenicosta kotoisin oleva kalakauppias, joka
tapansa mukaan oli matkalla Milanoon saalistaan myymään. Ja hyvä isä
Cristoforo oli pyytänyt häntä Monzan läpi kulkiessaan poikkeamaan
luostariin, viemään molemmille naisille häneltä terveisiä, kertomaan
heille, mitä tiedettiin Renzon surullisesta seikkailusta ja
kehoittamaan heitä kärsivällisyyteen sekä luottamaan Jumalaan. Hän,
munkkiparka, ei suinkaan heitä aikonut unhoittaa, vaan tahtoi tarkata
joka tilaisuutta heitä auttaakseen. Joka viikko hän aikoi lähettää
heille tietoja joko käyttäen tätä samaa keinoa, tai jotain toista
samanlaista.
Mitä tulee Renzoa koskeviin uusiin ja varmoihin tietoihin, sanantuoja
ei voinut mainita muuta, kuin että oikeudenpalvelijat olivat
käyneet hänen kodissaan ja koettaneet saada hänet käsiinsä. Mutta
samalla hän saattoi sanoa heille, että kaikki nämä yritykset olivat
epäonnistuneet ja että varmasta lähteestä tiedettiin Renzon paenneen
Bergamon alueen turviin. Tämä varmuus -- sitä tuskin tarvitsee
mainita, oli balsamia Lucian surulle. Tästä hetkestä alkaen hänen
kyyneleensä vuotivat helpommin ja vienompina; salaisista mielensä
purkauksista äidilleen hän sai suurempaa lohdutusta, ja palavat
kiitokset liittyivät kaikkiin hänen rukouksiinsa.
Gertrude kutsutti hänet usein yksityiseen vastaanottohuoneeseensa
ja keskusteli joskus hyvin kauan hänen kanssaan. Häntä huvitti
tyttöparan luonnollisuus ja lempeys kuin myös se, että joka hetki
häneltä sai kiitoksia ja siunauksia. Sitten hän kertoi Lucialle
kaikessa tuttavallisuudessa osan (nimittäin nuhteettoman osan)
omaa elämäkertaansa, mitä oli kärsinyt, mitä hänellä vielä
oli kärsittävänä, ja niin Lucian epäluuloinen ihmettely hänen
huomaamattaan muuttui sääliksi. Hän sai tästä kertomuksesta ylen
riittäviä syitä selittääkseen hyväntekijättärensä käytöstavan
hieman omituisia puolia, varsinkin kun hän otti avuksi tuon Agnesen
käsityksen ylhäisten henkisistä ominaisuuksista. Vaikka Luciakin
puolestaan tunsi taipumusta palkita Gertruden osoittamaa luottamusta,
ei hänen mieleensäkään johtunut puhua uudesta levottomuudestaan
ja ilmaista, mikä oli hänelle tuo oikeuden käsistä paennut
silkinkehrääjä, hän kun tahtoi välttää niin tuskallisen uutisen
levittämistä, joka päällepäätteeksi epäilemättä olisi tuottanut
hänelle jonkunmoista epäsuosiota. Yhtä pidättyväinen hän oli
vastatessaan niihin aatelisneitosen uteliaisiin kysymyksiin, jotka
kohdistuivat hänen kihlauksensa edellä kuluneeseen elämään. Mutta
tämä ei tapahtunut varovaisuussyistä. Se tapahtui sentähden, että
viaton tyttöparka piti sen kuvaamista paljoa kiusallisempana ja
vaikeampana kuin ne seikat, mitkä oli kuullut tai joita kuvitteli
voivansa kuulla aatelisneitoselta. Näissä esiintyi tyranniutta,
salavehkeitä, kärsimystä -- kaikki kammottavia ja surullisia
asioita, joita kuitenkin saattoi mainita. Lucian tarinaan sekaantui
kauttaaltaan tunne, sana, jota hän ei katsonut mahdolliseksi
ilmilausua puhuessaan itsestään ja jota hän ei olisi voinut mitenkään
kierrellen mainita häpyänsä loukkaamatta -- rakkaus!
Joskus Gertrude oli vähällä närkästyä tästä estelystä. Mutta
kuitenkin siitä pilkisti esiin niin paljo herttaisuutta, niin paljo
kunnioitusta, kiitollisuutta jopa luottamustakin! Joskus tämä niin
herkkä, hellä ja epäluuloinen kainous häntä pahoitti ehkä toisesta
syystä. Mutta kaikki tämä haihtui miellyttävän ajatuksen tieltä, joka
palasi hänen mieleensä joka hetki kun hän katseli Luciaa:
-- Tälle ainakin teen hyvää.
Ja se oli totta. Sillä luostarin tarjoaman turvapaikan ohella nämä
keskustelut, nämä tuttavalliset hyväilyt tuottivat todella Lucialle
melkoista huojennusta.
Toisenlaista lohdutusta hän löysi alituisesta työstään. Ja yhä hän
pyysi saada jotain tehdä. Keskusteluhuoneeseenkin hän aina toi
mukaansa jonkun työn pitääkseen käsiään harjoituksessa. Mutta kuinka
surulliset ajatukset hiipivät kaikkialle! Yhä hänen käsitellessään
neulaa, johon siihen asti oli varsin vähän tottunut, johtui alati
hänen mieleensä vyyhdinpuunsa, ja sen mukana niin paljon muita
seikkoja!
Seuraavana torstaina tuli jälleen sanantuoja toimittaen perille isä
Cristoforon terveiset ja rohkaisut sekä uudelleen vakuuttaen sitä,
mikä tällöin oli tärkeintä, nimittäin että Renzo oli turvissa.
Tarkempia tietoja hänen onnettomasta seikkailustaan puuttui
täydelleen; sillä kuten olemme kertoneet, oli kapusiinilainen
toivonut saavansa sellaisia milanolaiselta virkaveljeltään, jolle
oli suosittanut Renzoa. Mutta tuo munkki oli vastannut, ettei ollut
nähnyt kirjettä eikä sen tuojaa, että todella muuan maalainen oli
käynyt häntä kysymässä luostarissa; mutta kun ei ollut tavannut häntä
kotona, oli mies poistunut, eikä enää ollut sen jälkeen ilmestynyt.
Kolmantena torstaina ei näkynyt ketään. Naisparoille tämä ei
yksistään ollut kaihotun ja toivotun lohdutuksen pettämistä, vaan,
kuten on laita pienimmänkin vastoinkäymisen kohdatessa surussa ja
ahdistuksessa olevia, se myös aiheutti levottomuutta ja lukemattomia
tuskallisia epäilyksiä.
Jo sitä ennen Agnese oli päättänyt käväistä kotonaan. Tämä luvatun
sanantuojan poisjääminen saattoi hänet panemaan päätöksensä
täytäntöön.
Luciasta oli perin vakava vastoinkäyminen jäädä vaille äitinsä tukea.
Mutta toiselta puolen harras toivo saada tietää jotain varmempaa, ja
toiselta puolen se tunne, että tässä vahvassa ja pyhässä tyyssijassa
oli täydelleen turvissa, saattoivat hänet voittamaan arvelunsa.
Ja he sopivat keskenään siten, että Agnese seuraavana päivänä
lähtisi tielle odottamaan kalakauppiasta, jonka oli määrä kulkea
siitä paluullaan Milanosta ja jolta hän pyytäisi saada tilaa hänen
pikkurattaillaan, päästäkseen niillä kotoiseen vuoristokyläänsä.
Hän tapasikin todella hänet ja kysyi, eikö isä Cristoforo ollut
lähettänyt mitään sanaa hänelle. Kalakauppias kertoi matkansa koko
edellisen päivän olleensa kalassa, ja ettei ollut saanut munkilta
mitään sanaa eikä tietoa. Agnese pyysi häneltä sitten tuota lupaa
nousta rattaille, eikä hänen tarvinnut sitä pitkään pyytää. Tämän
jälkeen Agnese meni ottamaan jäähyväiset aatelisnunnalta ja
tyttäreltään, voimatta pidättää kyyneliään ja luvaten heti lähettää
tietoja ja pian palata. Ja hän lähti matkaan.
Matkalla ei tapahtunut mitään erinomaista.
He lepäsivät osan yötä majatalossa tien varrella, kuten oli tapa.
Ennen päivän valkenemista he jälleen jatkoivat matkaansa ja saapuivat
varhain Pescarenicoon.
Agnese astui rattailta pienellä luostarin edustapihalla, päästi
matkaohjaajansa menemään häntä evästettyään monilla "Jumala
palkitkoon" lauseilla. Ja siinä ollessaan, hän ennen kotia menoaan
tahtoi käväistä hyväntekijäänsä katsomassa. Hän soitti porttikelloa;
veli Galdino, pähkinäinkokoilija, tuli avaamaan.
-- Oh, vaimo hyvä, mikä suotuisa tuuli teidät tänne tuo!
-- Tahtoisin puhua isä Cristoforon kanssa.
-- Isä Cristoforon? Hän ei ole täällä.
-- Kestääkö kauan kunnes hän palaa?
-- Kuka tietää! ... sanoo luostariveli nostaen hartioita ja pistäen
kerityn päänsä kaapuun.
-- Minne hän on lähtenyt?
-- Riminiin.
-- Minne?
-- Riminiin.
-- Missä päin se on?
-- No, sanoi munkki levittäen käsivarsiaan ja halkaisten ilmaa
kohtisuorasti ojennetulla kädellään pitkän matkan merkkinä.
-- Voi minua poloista! Mutta miksi läksi hän pois näin äkkiä?
-- Sentähden että luostaripiirin esimies niin tahtoi.
-- Mutta miksi on hän lähetetty pois täältä, hän joka teki niin
paljon hyvää näillä seuduin? Voi, mikä onnettomuus.
-- Jos esimiesten täytyisi selittää määräystensä syyt, niin miten
kävisi silloin kuuliaisuuden, vaimo hyvä?
-- Niin kyllä. Mutta tämä saattaa minut perikatoon.
-- Tiedättekö, mistä se johtuu? Luultavasti Riminissä on tarvittu
hyvää saarnaajaa (onhan meillä niitä kaikkialla, mutta joskus
tarvitaan varsin vasituista miestä), sikäläinen luostaripiirin
esimies on kaiketi kirjoittanut täkäläiselle, eikö olisi sen ja
sen tapaista miestä täällä. Ja meidän luostaripiirimme esimies
epäilemättä on ajatellut: ei ole ketään muuta kuin isä Cristoforo,
joka siihen soveltuisi. Näin epäilemättä on käynyt.
-- Voi meitä poloisia! Milloin hän läksi?
-- Toissapäivänä.
-- Siinä se! Jos olisin seurannut aiettani tulla tänne muutama päivä
aikaisemmin! Eikö tiedetä suunnilleen, milloin hän palaa?
-- Oh, vaimo hyvä! Sen tietää luostaripiirin esimies, jos edes
hänkään tietää. Kun joku meidän saarnaajaveljistämme on nostanut
siipensä lentoon, ei ollenkaan saata arvata mille oksalle hän aikoo
istuutua. Niitä pyydetään sinne, pyydetään tänne: ja meillä on
luostareja joka ilmansuunnalla. Olettakaamme, että isä Cristoforo
Riminissä herättää suurta huomiota paastosaarnoillaan; ei, nähkääs,
pidä luulla, että hän aina saarnaa valmistamatta, kuten hän teki
täällä maalaisväestölle. Kaupunkilaissaarnatuoleja varten hänellä on
huolellisesti kirjoitetut saarnansa, vallan oivallisia tuotteita.
Nyt leviää huhu tästä suuresta saarnamiehestä kaikkiin noihin
seutuihin, ja saattaa tapahtua, että häntä pyydetään ... niin kuka
sen oikein tietää minne. Sillä elämmehän me luostariveljet kaikkien
armeliaisuudesta, ja sentähden on oikein, että palvelemme kaikkia.
-- Armollinen taivas! huudahti taas Agnese melkein itkien. Mitä pitää
minun nyt tehdä ilman tuon miehen tukea? Hän piti isän tavoin huolta
meistä. Tämä on meidän tuhomme.
-- Kuulkaahan, vaimo hyvä. Kieltämättä isä Cristoforo oli miesten
parhaita. Mutta onhan meillä toisiakin, hyvin sääliväisiä ja
älykkäitä miehiä, jotka osaavat kohdella yhtä luontevasti ylhäisiä
kuin köyhiä. Tahdotteko turvautua isä Atanasioon, vai isä Girolamoon?
Taikka isä Zaccariaan? Isä Zaccaria on, nähkääs, kerrassaan etevä
mies. Tietysti ei teidän pidä, kuten muutamien hölmöjen, huolia hänen
riutuneesta ulkomuodostaan, ei hänen hennosta äänestään eikä harvasta
partapahasestaan. En erityisesti puhu hänen saarnaaja-lahjoistaan,
sillä onhan jokaisella erityiset lahjansa; mutta hyvän neuvon
antajaksi ei paremmasta väliä.
-- Oh, taivas armahda! huudahti Agnese osottaen tuollaista
kiitollisuuden ja kärsimättömyyden sekaista tunnetta, jonka aiheuttaa
tarjous, mikä tosin on hyvin tarkoitettu, mutta tehoton. Hän ajatteli
jotenkin näin: Mitä se minua hyödyttää, jos teidän luostariveljenne
on sellainen tai sellainen, kun tuo kunnon mies, joka ei enää
ole täällä, yksin tunsi meidän asiamme ja oli ryhtynyt kaikkiin
valmistuksiin meitä auttaakseen.
-- Siinä tapauksessa pitää olla kärsivällisyyttä.
-- Sen kyllä tiedän, vastasi Agnese. Anteeksi, että teitä häiritsin.
-- Vieläpä mitä, vaimo hyvä. Olen pahoillani teidän tähtenne. Ja jos
päätätte turvautua johonkin luostarimme veljistä, niin tiedätte että
luostari on tässä paikoillaan. Muuten vallan pian ilmestyn öljyä
kokoomaan.
-- Voikaa hyvin, Agnese virkkoi, ja hän läksi kulkemaan kyläänsä
kohti, epätoivoisena, hämmentyneenä, ollen pois suunniltaan, kuin
sokea raukka, joka on hukannut sauvansa.
Me, joilla on hieman paremmat tiedot kuin veli Galdinolla, saatamme
nyt kertoa, miten tämä seikka todella oli tapahtunut.
Niinpian kun Attilio oli saapunut Milanoon, hän meni, kuten oli
luvannut Don Rodrigolle, tervehtimään heidän yhteistä setäänsä,
salaisen neuvoston jäsentä. (Tähän neuvostoon kuului silloin
kolmetoista jäsentä, osaksi sotilas-, osaksi siviilisäätyläisiä,
joilta maaherra kysyi neuvoa, ja jotka kuvernöörin kuoltua tai
vaihtuessa väliaikaisesti hoitivat hänen tehtäviään.) Kreivi-setä,
siviilihenkilö ja yksi neuvoston vanhimpia, omisti siinä jonkunlaista
vaikutusvaltaa. Tämän vaikutusvaltansa käyttämisessä niin hyvin
neuvoston keskuudessa kuin ulospäin, hänellä ei ollut vertaistaan.
Kaksimielinen puhetapa, merkitsevä vaitiolo, pysähtyminen keskellä
lausetta, silmienisku, joka näytti sanovan: en voi puhua, tapa aina
antaa toiveita koskaan lupaamatta, uhata, noudattamalla kaikkia
kohteliaisuuden vaatimuksia -- kaikki tämä tarkoitti yhtä seikkaa
ja kaikki kääntyi enemmän tai vähemmän hänen hyödykseen. Jos hän
sanoi: -- Minä en tässä asiassa voi tehdä mitään, mikä joskus
oli vallan totta, niin hän lausui sen sellaisella äänenpainolla,
ettei sitä uskottu, ja tämä oli omansa lisäämään käsitystä hänen
vallastaan ja samalla itse tätä valtaa, aivan samoin kuin nuo rasiat,
joita vielä näkee muutamissa apteekeissa ja joiden laidassa on
arapiankielinen nimikirjoitus; nämä eivät itse teossa sisällä mitään,
mutta niiden tehtävä on ylläpitää rohdosmyymälän arvoa. Kreivi-sedän
vaikutusvalta, joka jo hyvin kauan aikaa oli kasvamistaan kasvanut,
joskin hitaasti, oli äsken ja äkkiä, kuten sanotaan, astunut
jättiläisaskeleen erityisen tilaisuuden kautta. Tämä tapahtui eräällä
matkalla, jonka hän oli saanut toimekseen tehdä Madridin hoviin,
missä hänet oli vastaanotettu tavalla, josta pitäisi kuulla hänen
itsensä kertovan.
Mainitaksemme ainoastaan yhden seikan: kreivi-herttua oli kohdellut
häntä erityisen armollisesti, oli päästänyt hänet yksityisseuraansa,
ja tämä hänen kohteliaisuutensa oli mennyt niin pitkälle, että hän
kerran, miltei puolen hovin läsnäollessa, oli kysynyt häneltä, mitä
hän piti Madridista. Toisen kerran hän kahden kesken ollen erään
ikkunan syvennyksessä oli lausunut, että Milanon tuomiokirkko oli
kaikkein suurin kuninkaan alueilla.
Tervehdittyään kohteliaasti kreivi-setää ja tuotuaan hänelle
serkkunsa terveiset Attilio niin vakavana, kuin miksi hän
tarvittaessa osasi tekeytyä, sanoi:
-- Luulen velvollisuudekseni, ilman että väärinkäytän Rodrigon
luottamusta, ilmaista arvoisalle sedälle seikan, joka, ellette siihen
puutu, voi käydä hyvin vakavaksi ja tuottaa mitä ikävimpiä seur...
-- Taas joku hänen seikkailuistaan, luulemma.
-- Totuuden nimessä voin vakuuttaa, ettei Don Rodrigossa tällä kertaa
ole syytä. Mutta hänen asiansa on hyvin arveluttava ja, kuten jo
sanoin, ei kukaan muu kuin arvoisa setä voi...
-- No, no, saammehan nähdä.
-- Siellä on muuan kapusiinilais-munkki, joka on ahdistanut
serkkuani; ja asia on nyt sillä kannalla, että...
-- Kuinka monta kertaa olenkaan sanonut teille molemmille, että
täytyy antaa munkkien olla omilla aloillaan. On jo kylliksi niistä
kaikista selkkauksista ja huolista, joita nuo ihmiset tuottavat
sille, jonka velvollisuus on, joka on saanut tehtäväkseen...
Ja tässä hän päästi pullistetuista poskistaan aimo puhalluksen.
-- Mutta te saatatte välttää heitä.
-- Setä hyvä, tässä on velvollisuuteni teille huomauttaa, että
Rodrigo olisi häntä välttänyt, jos se olisi ollut mahdollista. Munkki
pitää hänelle vihaa ja on yrittänyt häntä kaikin tavoin ärsyttää.
-- Mitä hiidessä siis tuolla munkilla on veljenpoikaani vastaan?
-- Ennen kaikkea tämä munkki on raju mies, ja sellaisena tunnettukin,
ja on ottanut oikein urakalleen hakea riitaa aatelisten kanssa.
Tämä munkki suojelee, ohjaa -- tai miten oikein sanoisin -- erästä
sikäläistä maalaisnaista, ja tätä olentoa kohtaan hän tuntee
rakkautta ... enpä suorastaan tahdo väittää itsekästä, mutta hyvin
mustasukkaista, epäluuloista, hyvin herkkää...
-- Ymmärrän, sanoi kreivi; ja luonnon hänen kasvoihinsa luomaan
tomppelimaisuuden ilmeeseen, jota myöhemmin moneen kertaan oli
verhonnut ja peittänyt valtioviisauden juonittelu, liittyi ilkeyden
välkähdys, joka vaikutukseltaan oli vallan erinomainen.
-- No niin, jo joku aika sitten, jatkoi Attilio, tämän munkin mieleen
on juolahtanut, että Rodrigo olisi saanut päähänsä jonkinlaisia
tarkoituksia tähän tyttöön nähden...
-- Saanut päähänsä, saanut päähänsä... Tunnenpa minäkin hänet, tuon
arvoisan Don Rodrigon. Ja tarvittaisiin toisenkykyistä asianajajaa,
kuin te, häntä näissä asioissa puolustamaan.
-- Anteeksi, herra setä. Olen varsin taipuvainen uskomaan,
että Don Rodrigo on saattanut tehdä pilaa kohdatessaan hänet
kerran maantiellä. Onhan hän nuori, eikä päällepäätteeksi ole
kapusiinilainen. Mutta nämä ovat sellaisia mitättömyyksiä, joita
ei kannata kertoa sedälle. Mutta vakavaa tässä on se, että munkki
on ruvennut puhumaan Don Rodrigosta kuin konnasta ja että koettaa
yllyttää häntä vastaan koko paikkakunnan...
-- Entä toiset munkit?
-- He eivät sekaannu asiaan, sillä tietävät virkaveljensä olevan
huimapään ja kunnioittavat suuresti Rodrigoa. Mutta toiselta puolen
tällä munkilla on ääretön vaikutusvalta seudun väestön keskuudessa,
sillä hän esiintyy myös pyhänä miehenä, ja...
-- Oletan, ettei hän tiedä Rodrigon olevan veljenpoikani...
-- Ettäkö ei sitä tietäisi? Tämä seikka häntä vielä kahta pahemmin
villitsee.
-- Kuinka? Kuinka?
-- Toitottaahan hän juuri jokaiselle, että riitaisuutensa Don
Rodrigon kanssa häntä kahta enemmän huvittaa, tällä kun on
luonnollinen suojelija, nimittäin sen arvoinen mies kuin te, setä
hyvä. Lisäksi hän sanoo nauravansa ylhäisille ja valtiomiehille ja
että Pyhän Fransiskuksen köysi sitoo miekatkin, ja...
-- Kirotun uskalias munkki! Mikä onkaan hänen nimensä?
-- Veli Cristoforo, kotoisin ------sta, sanoi Attilio.
Ja kreivi-setä, puhkuen ja puhaltaen, otti esiin laatikosta pienen
muistiinpanokirjan ja kirjoitti siihen tuon nimi-paran. Tällävälin
Attilio jatkoi:
-- Tuo munkki on aina ollut tuollainen levoton mies. Hänen
elämäkertansa on tunnettu. Hän oli alhaista sukua, hänellä oli
muutamia kolikoita taskussa, ja sentähden hän muka tahtoi kilpailla
kotiseutunsa jalosukuisten kanssa. Ja kun hänen ei onnistunut vetää
vertoja heille, hän raivoissaan tappoi yhden heistä. Välttääkseen
hirsipuun hän sitten rupesi munkiksi.
-- Hyvä! Mainiota! Saammehan nähdä, saammehan nähdä, sanoi kreivi,
yhä edelleen äänekkäästi huohotellen.
-- Ja nyt, jatkoi Attilio, hän on entistään raivostuneempi, muuan
rakas tuumansa kun on rauennut. Ja tästä arvoisa setä saattaa saada
oikean käsityksen siitä, mikä oikeastaan on tuo mies. Hän tahtoi
naittaa suosikkinsa. Johtuiko tämä siitä, että hän tahtoi suojella
häntä maailman vaaroilta, ymmärrättehän, vai jostakin toisesta
syystä, mutta kaikin mokomin hän hänet tahtoi naittaa. Ja hän oli
löytänyt sopivan miehen ... toisen suosikin, henkilön, jonka nimen
mahdollisesti ja varmastikin setä tuntee, sillä oletan, että salainen
neuvosto on käsitellyt tämän arvoisan yksilön asiaa.
-- Kuka hän on?
-- Silkinkehrääjä, Lorenzo Tramaglino, hän joka...
-- Lorenzo Tramaglino! huudahti kreivi-setä. Yhä parempaa ja
parempaa. Hyvä, arvoisa luostariveli. Todellakin ... epäilemättä ...
hänellä kirje eräälle ... on vahinko, ettei ... mutta vähät siitä.
Kaikki käy hyvin. Ja minkätähden Don Rodrigo ei virka minulle mitään
kaikesta tästä, miksi antaa hän asioiden mennä näin pitkälle ja miksi
ei hän käänny sen puoleen, joka voi ja tahtoo ohjata ja tukea?
-- Sanon teille totuuden tässäkin suhteessa. Toiselta puolen tietäen
kuinka paljon ikävyyksiä ja asioita sedällä on päässä ... (tämä
huohotti ja siveli kädellään päätään ikäänkuin osoittaakseen,
miten suuri vaiva hänellä oli niitä kaikkia siinä säilyttää) hän
ei ole hennonnut, jatkoi Attilio, tuottaa teille lisähuolta. Ja
sanonpa teille kaiken: mikäli olen saattanut ymmärtää, hän on niin
kiusaantunut, niin pois suunniltaan tuon munkin konnankujeista, että
häntä paljon enemmän haluttaa hankkia itselleen oikeutta omalla
kädellään, yhdellä iskulla, kuin saavuttaa sitä säännöllisellä
tavalla, varovaisuuden tai arvoisan sedän käden avulla. Minä olen
koettanut heittää vettä tuleen. Mutta huomattuani asian saavan pahan
käänteen, katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa tämän kaiken sedälle,
joka kuitenkin on suvun pää ja tuki...
-- Olisi ollut parempi, jos olisit puhunut aikaisemmin.
-- Se on totta. Mutta toivoin yhä, että asia olisi itsestään
rauennut, ja että munkki lopulta tulisi järkiinsä, tai että hän
poistuisi luostarista, kuten usein on kapusiinilaisten laita, jotka
milloin ovat siellä milloin täällä. Ja silloinhan kaikki olisi ollut
lopussa. Mutta...
-- Nyt tämän asian järjestäminen jää minun toimekseni.
-- Niin minäkin olen ajatellut. Sanoin itsekseni: setä, joka on
niin teräväpäinen, niin vaikutusvaltainen, epäilemättä osaa häätää
skandaalin ja samalla pelastaa Rodrigon, ja pohjaltaan myös oman
kunniansa. Tuo munkki, ajattelen, kömpii aina Pyhän Fransiskuksen
köyden turviin, mutta tuota köyttä ei ehdottomasti sopivimmin
tarvitse sitoa vatsan ympärille. Arvoisalla sedällä on tuhat keinoa,
joita minä en tunne. Tiedän, että luostaripiirin esimies tuntee, ja
syystä, suurta kunnioitusta teitä kohtaan! Ja jos setä katsoo tässä
asiassa parhaaksi keinoksi antaa tuon munkin vaihtaa ilmanalaa, niin
parilla sanalla...
-- Jättäkää, herraseni, huoli tämän asian pohtimisesta sille, jolle
se kuuluu, sanoi hieman äreästi kreivi-setä.
-- Niin, se on totta! huudahti Attilio, pudistaen kevyesti päätään
ja säälivästi hymyillen itselleen. Olenko minä todella mies antamaan
neuvoja sedälle. Mutta lämmin huoleni perheen kunniasta panee minut
lörpöttelemään. Ja pelkäänpä tehneeni toisenkin tyhmyyden, hän
lisäsi miettiväisen näköisenä: pelkään että olen saattanut Rodrigon
epäedulliseen valoon sedän silmissä. En saisi rauhaa, jos olisin
saattanut teidät luulemaan, ettei muka Don Rodrigo tuntisi teitä
kohtaan kaikkea sitä luottamusta, kaikkea sitä alistuvaisuutta, jota
on velvollinen tuntemaan. Suvaitkaa uskoa arvoisa setä, että hän
tässä suhteessa suorastaan...
-- No, no. Miten voisittekaan te kaksi tehdä toisillenne väärin.
Pysyttehän ystävinä, kunnes jompikumpi teistä tulee järkeväksi.
Te huimapäät, aina te teette jotain ajattelematonta, ja minun
tehtäväkseni jää sitä korjata! Kykenettepä saattamaan minutkin
ajattelemattomaan tekoon ... niin te kaksi tuotatte minulle enemmän
huolta -- saattaa kuvitella miten täysin poskin hän tässä henkeään
puhalteli ulos -- kuin kaikki nämä siunatut valtion asiat.
Attilio toi vielä esiin jonkun anteeksipyynnön, lupauksen,
kohteliaisuuden, sanoi hyvästi ja meni.
-- Koettakaa olla hieman järkeviä, näin kuului kreivi-sedän
tavallinen jäähyväislause veljenpojilleen.