Usein yksi ainoa pyyde riittää riistämään mielenrauhan ihmiseltä;
helposti siis saattaa kuvitella miten on laita jos hänet yhtähaavaa
valtaa kaksi keskenään ristiriitaista pyydettä. Renzo parkaa oli
jo monta tuntia vaivannut, kuten tiedätte, halu juosta ja tarve
piiloittautua; ja äskeisen kauppiaan pahanpäiväiset sanat olivat
äkkiä suunnattomasti kiihoittaneet kumpaakin.
Hänen seikkailunsa oli siis nostanut melua; epäilemättä kaikinmokomin
tahdottiin saada hänet kiinni: Herra tiesi, kuinka monta
oikeudenpalvelijaa oli kiertelemässä lähiseutuja häntä nuuskimassa,
ja mitä määräyksiä oli annettu pitämään häntä silmällä kylissä,
majataloissa ja teillä!
Tosin hän otti huomioon, että oli ainoastaan kaksi
oikeudenpalvelijaa, jotka hänet tunsivat, ja ettei hänellä ollut nimi
otsaan kirjoitettuna. Mutta mieleensä johtuivat monet kuulemansa
kertomukset pakolaisista, jotka oli yllätetty ja saatu kiinni
kummallisella tavalla, jotka oli tunnettu käynnistään, epäluuloa
herättävästä ilmeestä ja niin monesta muusta tunnusmerkistä, joita
ei olisi tullut ajatelleeksikaan, niin että kaikki hänessä herätti
kauhua.
Vaikka hänen lähtiessään Gorgonzolasta, kirkonkello kutsui _Ave
Mariaan_ ja vaikka yhä sakeneva hämärä hetki hetkeltä vähensi hänen
vaarojaan, hän kuitenkin vastenmielisesti pysyi valtatiellä ja päätti
poiketa ensimäiselle sivutielle, joka tuntuisi johtavan siihen
suuntaan, minne hän niin halukkaasti pyrki. Alussa hän kohtasi jonkun
jalkamiehen; mutta hänen mielikuvituksensa oli niin pelästyksissään,
ettei hän rohjennut puhutella ainoatakaan kysyäkseen tietä.
-- Kuusi peninkulmaa, isäntä sanoi, näin hän ajatteli. Vaikka
poiketessani sivupoluille nuo kuusi peninkulmaa venyisivät
kahdeksaksi tai kymmeneksikin, niin jalkani, jotka jo ovat jaksaneet
näin pitkälle, jaksanevat astua jälelläolevatkin. Varmasti en kulje
Milanoa kohti, siis kuljen Addaan päin. Kävelemällä kai lopulta sinne
saavun. Addalla on hyvä ääni; kunhan vaan tulen tarpeeksi lähelle
sitä kuullakseni, en enää tarvitse ketään tien neuvojaa. Jos löydän
jonkun veneen, jossa voin kulkea yli, niin soudan heti toiselle
rannalle; ellen, jään huomisaamuun asti kedolle, kiipeän puuhun kuin
varpuset: parempi puussa kuin vankilassa.
Aivan pian hän huomasi vasemmalla polun, jolle poikkesi. Jos hän
tänä myöhäisenä hetkenä olisi kohdannut jonkun, ei hän enää olisi
epäröinyt kysyä tietä; mutta ei kuullut yhdenkään elävän olennon
askeleita. Hän kulki siis, minne polku johti ja ajatteli itsekseen:
-- Minäkö olen pitänyt paholaisen melua! Minäkö olen tahtonut
tappaa kaikki rikkaat! Minullako muka on ollut tukku kirjeitä! Ja
puoluelaiseni, jotka muka minua vartioivat! Maksaisin sievoisen
summan, jos joutuisin nenätysten tuon kauppiaan kanssa toisella
puolen Addaa -- milloinka onkaan minulla selän takana tuo siunattu
joki -- totisesti silloin hänet pysäyttäisin ja kysyisin häneltä
perinpohjin, mistä hiidestä hän on koonnut kaikki nuo kauniit
uutisensa. Tietäkää siis, hyvä herra, että tuon asian laita oli näin:
tuo pitämäni paholaisen melu oli siinä, että autoin Ferreriä, kuin
olisi hän ollut oma veljeni, tietäkää myös, että nuo roistot, jotka
teidän puheenne mukaan olivat ystäviäni, olivat vähällä saattaa minut
pahaan pulaan, minä kun eräänä hetkenä puhuin kuin oikea kristitty
ainakin. Tietäkää, että teidän vartioidessanne myymäläänne, minä
annoin ruhjoa kylkiäni pelastaakseni teidän herra viljavoutinne,
jota en tunne ja jota en koskaan ole nähnyt. Saattepa odottaa
kunnes toisen kerran lähden liikkeelle herroja auttamaan!... Tosin
sitä tulee tehdä sielunsa menestyksen vuoksi, sillä ovathan hekin
lähimäisiämme. Ja tuo suuri kirjetukku, jossa muka oli esitettynä
koko salaliitto, ja joka, kuten näytte varmasti tietävän, tätä nykyä
on oikeuden käsissä, lyökäämme vetoa siitä, että minä toimitan sen
tähän paikkaan, jopa ilman paholaisen välitystä! Oletteko ehkä
utelias näkemään tuota suurta kirjetukkua? No, tässä se on... Yksi
ainoa kirje. Ja tämä kirje on hengen miehen kirjoittama, joka voi
opettaa teille uskonkappaleita milloin tahansa; hengen miehen,
jonka yksi ainoa parrankarva on enemmänarvoinen kuin koko teidän
partanne, ja tätä väitän teille vääryyttä tekemättä. Ja tämä kirje
on kirjoitettu, kuten näette, toiselle hengen miehelle, joka on mies
hänkin!... Huomaatte siis millaisia roistoja ovat minun ystäväni.
Oppikaa siis toisin puhumaan toiste, varsinkin kun on kyseessä
lähimäisenne.
Mutta kotvan kuluttua nämä ja monet muut samanlaiset ajatukset
täydelleen herkesivät. Nykyhetken olosuhteet valtasivat vaeltajaparan
kaikki hengenvoimat.
Se pelko, että häntä ajettiin takaa tai että hänet saataisiin kiinni,
mikä niin kauheasti oli vaivannut häntä päivämatkansa aikana, ei
nyt enää häntä ahdistanut. Mutta sen sijaan niin monet muut seikat
saattoivat hänen yöllisen vaelluksensa paljoa surullisemmaksi.
Pimeys, yksinäisyys, yhä kiihtyvä, melkein kivuksi yltyvä väsymys,
kumea, tasaisesti puhaltava, mutta vinha yötuuli, joka ei suinkaan
miellyttävästi hivellyt, eikä hänellä ollut yllään muuta kuin nuo
samaiset häävaatteet, joihin oli pukeutunut mennäkseen hetkeksi
vihille kirkkoon, sieltä voitonriemuisena palatakseen muutaman
askeleen päässä olevaan kotiin. Ja kaiken tämän saattoi kahta
tukalammaksi tämä kulkeminen umpimähkään ja turva- ja lepopaikan
hapuileva etsintä.
Kulkiessaan sattumalta jonkun kylän läpi, hän astui hiljaa kuin
hiiri, kuitenkin katsellen, eikö joku ovi vielä olisi auki. Mutta
hän ei nähnyt muuta merkkiä valveilla olemisesta, kuin jonkin
ikkunavarjostimen takaa tuikkivan tulen. Kulkiessaan polkua
ulkopuolella asuttuja paikkoja hän tuontuostakin pysähtyi tarkkaan
kuuntelemaan, joko erottaisi tuon toivotun Addan äänen; mutta
turhaan. Hän ei kuullut muuta kuin koirien haukuntaa, joka nousi
ilmoille jostakin yksinäisestä karjatalosta, kaikuen samalla
valittavana ja uhkaavana.
Kun hän lähestyi tällaista majaa, haukunta muuttui vilkkaaksi ja
raivostuneeksi ulvonnaksi. Kulkiessaan oven ohi, hän oli huomaavinaan
miten eläin, kuono ovenraossa haukkui entistään rajummin, mikä riisti
häneltä halun kolkuttaa ovelle ja pyytää leposijaa. Ja kenties hän ei
ilman noita koiriakaan olisi rohjennut sitä tehdä.
-- Kuka siellä? näin varmaankin kysyttäisiin. -- Mitä haluatte tähän
vuorokauden aikaan? Miten olette tullut tänne? Sanokaa nimenne! Eikö
ole majataloja, missä voi yönsä viettää? Näin minulta parhaassa
tapauksessa kysyttäisiin, jos kolkutan. Mutta saattaapa joku
pelkuri olla valveilla ja ruveta muitta mutkitta huutamaan: Avuksi,
varkaita! Heti täytyy olla valmiina selvä vastaus, ja mitä voin
minä vastata? Ken yöllä kuulee melua, ei voi ajatella muuta kuin
varkaita, pahantekijöitä, väijytyksiä. Ei koskaan voida kuvitella,
että rehellinen mies voisi olla liikkeellä öiseen aikaan, paitsi joku
ylhäinen herra vaunuissaan.
Hän säästi siis tämän keinon viimeiseen hätään ja kulki edelleen
toivoen ainakin löytävänsä Addan, jos ei pääsisikään sen yli sinä
yönä, kunhan hänen vaan ei enää tarvitsi sitä etsiä päiväsaikaan.
Eteenpäin, eteenpäin! Viimein hän saapui paikkaan, missä viljelty
seutu päättyi sananjalkojen ja kahiloiden peittämään alueeseen. Tämä
tuntui hänestä, jos ei suorastaan varmalta merkiltä, niin ainakin
jonkunmoiselta viittaukselta siihen, että joki oli lähellä. Ja hän
syventyi tähän tienoon, seuraten eteenpäin johtavaa polkua. Muutaman
askeleen päästä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta turhaan.
Hänen matkansa lohduttomuus kasvoi seudun karuudesta, siinä kun ei
enää näkynyt ainoatakaan silkkiäispuuta, ei yhtään viiniköynnöstä,
ei yhtään ihmisviljelyksen jälkeä, mitkä alussa olivat tuntuneet
tarjoavan hänelle puoleksi seuraa. Kuitenkin hän riensi edelleen.
Ja kun nyt hänen mielestään sukelsi esiin eräitä kuvia ja haahmoja,
noita jäännöksiä lapsena kuulemistaan tarinoista, hän koetti
karkoittaa tai lepyttää niitä lukemalla rukouksia vainajien puolesta.
Vähitellen hän saapui korkeampia orjantappurapensaita, nuoria
tammia ja oratuomia kasvavaan lehtoon. Yhä kulkiessaan eteenpäin
ja jouduttaessaan askeleitaan enemmän kärsivällisyydestä kuin
halusta, hän alkoi pensaiden keskeltä eroittaa jonkun yksityisen
puun. Ja seuratessaan yhä samaa polkua, hän huomasi astuvansa
sisälle metsikköön. Hän tunsi joltistakin vastenmielisyyttä mennä
sinne sisälle; mutta hän voitti tämän tunteen ja riensi, vaikka
vastenmielisestikin, eteenpäin. Mutta kuta enemmän hän syventyi
metsään, sitä enemmän hänen vastenmielisyytensä kasvoi ja joka
seikka hänessä herätti kauhua. Puut, jotka kaukaa näki, saivat
hänen silmissään omituisen, suunnattoman, aavemaisen muodon. Hiljaa
huojuvien puidenlatvojen varjot, jotka aaltoilivat kuun valaisemalla
polulla, herättivät hänessä kammoa; jopa kuivien lehtien kahina,
joita polki tai liikutti astuessaan, tuntui hänen korvissaan oudon
vastenmieliseltä.
Hän tunsi jaloissaan hurjaa juoksemisen halua, mutta samalla ne
tuskin tuntuivat jaksavan pitää häntä pystyssä. Yötuuli pieksi
vinhempana ja pistävämpänä hänen otsaansa ja poskiaan; hän tunsi
sen puhaltavan vaatteiden ja ihon väliin, jähmetyttävän jäseniä
ja tunkeutuvan väsymyksen kangistamiin luihin asti, sammuttaen
viimeisenkin voiman virkeyden.
Oli hetki, jolloin tuo ahdistava levottomuus, tuo epämääräinen
kauhu, jota vastaan hänen sielunsa jo jonkun aikaa oli taistellut,
kokonaan näytti hänet voittavan ja valtaavan. Hän oli vallan
masentumaisillaan; mutta silloin hän pelästyi kauhuansa enemmän kuin
mitään muuta, palautti sydämeensä entisen rohkeutensa ja pakotti sitä
taas pysymään vallassa.
Näin tuntien itsensä kotvan aikaa lujittuneeksi, hän pysähtyi
miettimään. Ja hän päätti heti poistua tästä synkästä paikasta
kulkemaansa tietä pitkin, mennä suoraa päätä kylään, jonka kautta
viimeksi oli kulkenut, palata ihmisten pariin ja hakea makuusija,
vaikkapa majatalostakin. Kun hän nyt siinä seisoi liikkumattomana,
kun hänen astunnastaan syntynyt lehtien kahina oli tauonnut ja kun
kaikki ympärillä oli hiljaa, keskellä tätä syvää äänettömyyttä, muuan
häly saapui hänen korvaansa, kohina, juoksevan veden kohina. Hän
kuuntelee, saa varmuuden ja huudahtaa:
-- Se on Adda!
Se oli kuin ystävän, veljen, pelastajan löytäminen.
Hänen väsymyksensä melkein katosi, valtasuonensa vilkastui, hän tunsi
veren virtaavan vapaampana ja lämpimämpänä kaikissa suonissaan.
Hän tunsi luottamuksen jälleen heräävän mielessään ja tilansa
epävarmuuden ja vakavuuden melkoisesti selkenevän; eikä hän enää
epäröinyt syventyä yhä kauemmaksi metsään tuon lupaavan kohinan
suuntaan.
Muutaman hetken kuluttua hän saapui tasangon laidalle, jyrkän
rantatöyrään reunalle; ja katsellessaan sitä kauttaaltaan peittävän
pensaikon lomitse, hän näki alhaalla virtaavan veden välkkyvän. Kun
hän sitten nosti katseensa, hän huomasi vastakkaisella rannalla
avaran tasangon täynnä kyliä, ja kauempana ylänköjä sekä yhdellä
niistä suuren vaalean täplän, jota luuli kaupungiksi: epäilemättä se
oli Bergamo.
Hän laskeusi hieman alas pitkin jyrkännettä, käsillään ja
käsivarsillaan vetäen syrjään ja katkoen pensaiden oksia, tähysteli
alas, liikkuiko joku vene joella ja kuunteli, kuuluisiko airojen
loisketta, mutta ei nähnyt eikä kuullut mitään.
Jos siinä olisi ollut edessä pienempi vesi kuin Adda, Renzo olisi
heti mennyt alas yrittämään kahlata yli. Mutta Adda ei sallinut näin
tuttavallisia suhteita.
Hän siis itsekseen rupesi hyvin kylmäverisesti neuvoittelemaan, mitä
oli tehtävä.
Jos kiipeisi puuhun ja odottaisi siinä aamua, jonka koittoon vielä
saattoi olla kuusi pitkää tuntia, niin tuon yötuulen, tuon kylmän
vallitessa ja ohuen pukunsa verhoamana, hän epäilemättä täydelleen
kangistuisi.
Jos olisi kävellyt edestakaisin koko tuon ajan, saadakseen
ruumiinliikettä, tämä olisi varsin vähän suojannut vilulta ja olisi
liiaksi rasittanut noita jalkaparkoja, jotka jo olivat täyttäneet
enemmän kuin velvollisuutensa.
Onneksi hän muisti nähneensä vallan lähellä tuota karua ahoa
tuollaisen olkikattoisen majapahasen, joka on rakennettu pölkyistä ja
oksista ja rapattu savella. Tällaisia Milanon lähiasukkaat kesällä
käyttävät niittämänsä viljan säilytyshuoneina, jopa itse niissä
viettävät yönsä viljaansa vartioiden. Muina vuodenaikoina ne ovat
autioina.
Tämän vajan Renzo heti valitsi yömajakseen. Hän palasi polkua pitkin,
kulki takaisin metsän, pensaikon, ja aution ahon kautta, ja kun
saapui viljellylle kedolle, hän näki siinä tuon majan ja astui sitä
kohti.
Lahonnut ja hajanainen ovi oli kiinni; siinä ei ollut avainta eikä
salpaa. Renzo aukaisi sen ja astui sisälle. Hän huomasi riippuvan
ilmassa, seinäoksien varassa, pajuista palmikoidun vuoteen, vallan
riippuverkon tavoin. Mutta hänen ei tehnyt mieli kiivetä sinne.
Maassa hän näki vähän olkia ja arveli, että siinäkin saattoi
jotakuinkin mukavasti nukahtaa.
Mutta ennenkuin paneutui pitkäkseen tälle vuoteelle, jonka Kaitselmus
oli hänelle valmistanut, hän polvistui kiittämään sitä tästä hyvästä
työstä ja kaikesta muusta avusta, jota oli siltä saanut tänä
hirvittävänä päivänä. Sitten hän luki tavalliset rukouksensa; lisäksi
hän pyysi Herralta anteeksi, ettei ollut niitä lukenut edellisenä
iltana, tai kuten hänen omat sanansa kuuluivat, että oli pannut maata
kuin koira, tai pahemminkin.
-- Ja tämän vuoksi, hän itsekseen lisäsi, nojaten käsillään
olkivuoteeseen ja paneutuen polviltaan pitkälleen, tämän vuoksi minut
tänä aamuna niin miellyttävästi herätettiin.
Hän keräsi sitten kaikki ympärillä olevat oljet ja kasasi ne päälleen
tehden itselleen niin hyvän peitteen kuin suinkin voi, suojellakseen
itseään kylmältä, joka siellä sisälläkin oli tuntuva. Ja tämän
peitteen turviin hän vetäytyi, toivoen vaipuvansa makeaan uneen,
jonka luuli sinä päivänä entistään enemmän ansainneensa.
Mutta tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kuin hänen muistissaan tai
mielikuvituksessaan -- minä hetkenä, on vaikea tarkalleen sanoa --
alkoi vilistä edestakaisin niin paljon ihmisiä, niin lakkaamaton
jono, että uni kokonaan pakeni.
Kauppias, notaatio, oikeudenpalvelijat, miekankiilloittaja,
ravintolanisäntä, Ferrer, viljavouti, iloinen kapakkayleisö, koko
katurahvas, lisäksi Don Abbondio, ja Don Rodrigo: kaikki ihmisiä,
jotka Renzossa herättivät tuskallisia tunteita.
Ainoastaan kolme kuvaa ilmestyi hänelle kokonaan vapaina katkerista
muistoista, vailla kaikkea epäluuloa, joka suhteessa miellyttäviä;
ja varsinkin kaksi, hyvinkin erilaista, mutta läheisesti yhteen
liittyneinä nuoren miehen sydämessä: tumma palmikko ja valkoinen
parta.
Mutta se lohdutus, minkä hänelle tuotti näiden henkilöiden
muisteleminen, ei suinkaan ollut eheä ja vailla tunnonsoimausta.
Ajatellessaan kunnon munkkia, hän tunsi kohta vilkkaammin harhailunsa
häpeän, eilisen moitittavan juopumuksensa ja miten huonosti oli
noudattanut vanhuksen isällisiä neuvoja. Ja kun hän palautti
mieleensä Lucian kuvaa, emme yritä kuvailla, mitä hän silloin tunsi.
Lukija, joka tuntee asianhaarat, saattaa itse sitä kuvitella.
Ja miten olisi hän voinut unhoittaa Agnese parkaa? Tuota Agnesea,
joka oli valinnut hänet pojakseen, joka oli katsonut häntä
yhteenliitetyksi ainoaan tyttäreensä, ja joka, ennenkuin oli kuullut
Renzon käyttävän äidin-nimeä, oli ruvennut käyttämään äidin hellää
kieltä ja teoillaan todistamaan huolenpitoaan.
Mutta hänelle tuotti lisäsurun, eikä suinkaan vähimmin katkeran
se ajatus, että tuo vaimoparka juuri niin suurta rakkautta
uhkuvien tarkotustensa ja suuren hyväntahtoisuutensa vuoksi oli
karkoitettu kodistaan, melkein maailmalla harhailemassa, epävarmana
tulevaisuudesta, ja että hän sai palkakseen surua ja vaivaa, juuri
kun oli toivonut löytävänsä lepoa ja loppuvuosiensa iloa.
Mikä yö, Renzo parka! Sen olisi pitänyt olla hänen avionsa viides yö.
Mikä huone! Mikä aviovuode! Ja minkälaisen päivän jälkeen! Ja mikä
huomispäivä, mikä päivien sarja häntä odotti!
-- Tapahtukoon Jumalan tahto! hän vastasi niihin surullisiin
ajatuksiin, jotka häntä hetki hetkeltä yhä enemmän vaivasivat; --
tapahtukoon Jumalan tahto! Hän tietää, minkä tekee. Hän ei suinkaan
meitä hylkää. Kaikki tämä tapahtuu syntieni hyvitykseksi. Mutta Lucia
on niin hyvä. Herra ei suinkaan anna hänen pitkään, ei suinkaan
pitkään kärsiä!
Vaipuneena näihin ajatuksiin hän menetti kaiken unen toivon; toiselta
puolen vilu kouristi häntä kahta voimakkaammin, niin että hänen oli
pakko tuontuostakin väristä ja kalistella hampaitaan. Näin ollen hän
huokaillen odotti aamun tuloa ja mittaili kärsimättömänä tuntien
hidasta kulkua. Sanon mittaili, sillä joka puolen tunnin kuluttua hän
tässä ehdottomassa hiljaisuudessa kuuli torninkellon lyönnin; luulen,
että se oli Trezzon tornikello. Ensi kerran, kun tämä odottamaton
ääni, jonka lähtökohta oli hänelle vallan epätietoinen, kajahti hänen
korvaansa, se herätti hänen sielussaan salaperäisen ja juhlallisen
tunteen, ikäänkuin tuntemattoman henkilön lähettämä, oudon äänen
perille tuoma viesti.
Kun kello viimein oli kaiuttanut yksitoista lyöntiä,[30] jotka
ilmaisivat sitä aikaa, jolloin Renzo oli päättänyt nousta, hän
kavahti ylös puoleksi kohmettuneena, polvistui, luki tavallista
hehkuvammin aamurukouksensa, nousi pystyyn, ojensi ja venytti
jäseniään ja ravisti vyötäisiään ja hartioitaan, ikäänkuin kootakseen
jäseniään, joista kukin tuntui joutuneen erilleen. Hän puhalsi ensin
toiseen, sitten toiseen käteensä, hieroi niitä ja aukaisi majan oven.
Ja ensi toimekseen hän loi ympärilleen katseen, nähdäkseen, oliko
siellä ulkona ketään. Kun ei ketään huomannut, hän haki katseillaan
edellisenä iltana kulkemaansa polkua, tunsi sen pian ja rupesi sitä
astumaan.
Taivas lupasi kaunista päivää. Kuu hohti vaaleana ja
säteettömänä taivaan kolkasta, kuitenkin vielä eroten äärettömästä
harmaanvihreästä laesta, joka kaukana aamun puolella vähitellen
vaihtui kellertäväksi punaksi. Alempana, vallan kiinni
taivaanrannassa oli muutamia epätasaisia pitkiä pilvenjuovia,
joissa sinervä väri vei voiton ruskeasta, ja joista alimmaisten
laitaa päärmysi tulenhehkuinen reunus, mikä hetki hetkeltä kävi
kirkkaammaksi ja häikäisevämmäksi. Eteläisellä taivaalla toisenlaiset
yhteen ryhmittyneet pilvet, keveinä ja utumaisina kiilsivät
lukemattomia nimettömiä värejä heijastaen. Siinä oli tuo Lombardian
taivas, niin herttaisen kaunis, kun se on kaunis, niin loistava, niin
rauhaisa.
Jos Renzo olisi ollut huvikseen kävelemässä, hän varmaankin olisi
nostanut katseensa ihaillakseen tätä aamunkoittoa, joka niin suuresti
erosi siitä, mitä hän oli tottunut näkemään vuoristoseudullaan. Mutta
hänen katseensa seurasivat polkua, hän kun astui nopeasti, sekä
nostaakseen ruumiinsa lämpöä, että saapuakseen pikemmin perille.
Hän kulkee halki kedon, poikki karun ahon, läpi pensaikon, ja
syventyy metsään, missä astuu katsellen ympärilleen ja muistellen
häpeän ja säälin sekaisin tuntein sitä kauhua, jota siellä muutama
tunti aikaisemmin oli kokenut. Saavuttuaan rantapenkereen huipulle,
hän katsoi alas joelle ja huomasi pensaiden lomitse pienen
kalastajaveneen, joka hitaasti ja vasten virtaa kulkien pysytteli
lähellä rantaa.
Renzo rientää heti alas lyhyintä tietä orjantappurapensaiden lomitse,
ja seuraavassa tuokiossa hän on rannalla. Hyvin hiljaisella äänellä
hän kutsuu kalastajaa. Hän tahtoo näyttää siltä, kuin pyytäisi
kalastajalta varsin pientä palvelusta, mutta tietämättään hän
rukoilevan ilmeisenä viittaa kalastajaa suuntaamaan veneensä rantaan.
Kalastaja luo pikaisen katseen pitkin rantaa, katselee eteensä ja
taaksensa, suuntaa sitten veneensä Renzoa kohti ja laskee kokan
rantaan.
Renzo, joka seisoo vallan rannan äärellä, toinen jalka melkein
vedessä, tarttuu veneen kokkaan, keikahtaa veneeseen ja virkkaa:
-- Tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, luonnollisesti maksusta,
että soudatte minut toiselle rannalle?
Kalastaja oli tämän arvannut, ja käänsi jo veneen toista rantaa
kohti. Renzo näki veneen pohjalla toisen airon, kumartui ja tarttui
siihen.
-- Varovasti, varovasti, sanoi veneen isäntä. Mutta kun huomasi miten
taitavasti nuori mies oli tarttunut airoon ja valmistautui sitä
käyttämään, hän lisäsi:
-- Kah, kuuluttehan meidän ammattiimme.
-- Aina vähin, vastasi Renzo, ja ryhtyi toimeensa, osoittaen pikemmin
mestarin taitoa, kuin harjoittelijan kykeneväisyyttä.
Herkeämättä soutaen hän silloin tällöin loi epäluuloisen katseen
sille rannalle, jolta poistui, ja sitten levottoman katseen
vastaiselle rannalle, ja hänen mieltään karvasteli, ettei voinut
soutaa sinne lyhintä tietä virta kun sillä kohdalla oli liian vuolas,
niin ettei saattanut ohjata venettä suoraan sen poikki. Veneen täytyi
milloin kääntyä poikittain, milloin seurata virran mukana ja pyrkiä
vinosuuntaisesti toiselle rannalle.
Kaikissa hieman sekavissa yrityksissä vaikeudet, jotka alussa
esiintyvät tukuttain, jakaantuvat sitten ja pienenevät itse
toimeenpanon aikana; niinpä Renzo nyt, kun jo melkein oli kuljettu
Adda joen poikki, oli levoton kun ei tarkalleen tietänyt, muodostiko
se tässä kohdassa noiden kahden valtion rajan ja oliko hänellä
voitettuaan tämän esteen vielä toisia voitettavana. Hän puhutteli
siis kalastajaa, joka kääntyi, osoitti päännyökkayksellä tuota
valkeata täplää, jonka edellisenä yönä oli nähnyt ja joka nyt näytti
hänestä paljoa selvemmältä ja kysyi:
-- Onko tuo Bergamo?
-- Se on Bergamon kaupunki, vastasi kalastaja.
-- Ja onko tuo edessämme oleva ranta Bergamon aluetta?
-- Se on Pyhän Markuksen suojeluksen alaista maata.
-- Eläköön Pyhä Markus! huudahti Renzo.
Kalastaja ei sanonut mitään.
Viimein veneen kokka koskettelee rantaa. Renzo hypähtää maihin. Ensin
hän sydämessään kiittää Jumalaa, sitten ääneensä soutajaa. Senjälkeen
hän pisti käden taskuun, otti esiin berlingan, joka asianhaaroihin
nähden ei suinkaan ollut mikään mitätön rahamäärä hänelle, ja ojensi
sen kunnon miehelle. Tämä loi vielä katseen Milanonpuoleiselle
rannalle sekä myötä- ja vastavirtaan, ojensi kättään, otti
hopearahan, pisti sen taskuunsa, mytisti suutaan, painoi lisäksi
etusormeaan poikittain huulille, säestäen tätä liikettä merkitsevällä
katseella, ja virkkoi:
-- Onnea matkalle.
Sitten hän kääntyi pois.
Jotta ei kalastajan pikainen ja hienotunteinen alttius outoon
henkilöön nähden liiaksi kummastuttaisi lukijaa, on meidän
huomauttaminen, että soutaja, jolta salakuljettajat ja pahantekijät
usein pyysivät samanlaista palvelusta, oli tottunut sitä
harjoittamaan, ei niin suuresti sen niukan ja epävarman raha-ansion
vuoksi, jota se saattoi tuottaa, vaan sentähden, että ei tahtonut
saada itselleen vihamiehiä tämänkaltaisten ihmisten parista.
Kuitenkin hän sitä tarjosi vaan silloin, kun oli varma siitä,
etteivät tulli- ja oikeudenpalvelijat ja vakoilijat häntä huomanneet.
Vaikka hän siis ei noille henkilöille suonut hyvää, hän koetti olla
heille mieliksi, noudattaen sellaista puolueettomuutta, mikä on sen
tavallinen menettely, jonka on pakko olla tekemisissä eräänlaisten
henkilöiden kanssa, ja tehdä toisille tiliä teoistaan.
Renzo pysähtyi hetkeksi rannalle katsomaan vastakkaista rantaa, tuota
maata, joka muutamia hetkiä aikaisemmin niin oli polttanut hänen
anturoitaan.
-- Olenpa vihdoinkin päässyt siitä turviin! oli hänen ensi
ajatuksensa.
-- Pysy siinä, sinä kirottu maa! Tämä oli hänen toinen ajatuksensa,
hyvästinsä synnyinseudulle. Mutta kolmas ajatuksensa riensi niiden
luo, jotka hän oli jättänyt sinne.
Silloin hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen, huokasi, loi
katseensa veteen, joka virtasi hänen jalkainsa edessä ja ajatteli:
-- Tuo vesi on kulkenut sillan alitse.
Sillaksi sanoivat yksinkertaisesti Renzon kotiseutulaiset Leccon
siltaa. -- Hyi, sinä häijy maailma. Mutta yhtä kaikki; tapahtukoon
Jumalan tahto.
Hän käänsi selkänsä näille surullisille esineille ja alkoi astua,
ottaen suunnan ohjaajaksi vuoren rinteellä olevan valkean pilkun,
kunnes oli kohtaava jonkun, joka neuvoi hänelle varsinaisen tien.
Ja nyt hän jo vallan varmana puhutteli vastaantulijoita ja mainitsi
vallan muitta mutkitta sen kaupungin nimen, missä serkkunsa asui.
Ensimäiseltä, jonka puoleen kääntyi hän sai tietää, että hänellä
vielä sinne oli matkaa yhdeksän Italian peninkulmaa.
Tämä vaellus ei ollut iloinen. Lukuunottamatta Renzon omia huolia,
hänen silmiään joka hetki kohtasivat surulliset näyt, jotka selvästi
osoittivat hänelle, että hän näillä seuduin oli tapaava samanlaista
puutetta kuin kotitienoillaan. Pitkin tietä, ja vielä enemmän kylissä
ja kauppaloissa hän näki vilisevän kerjäläisiä, joista useimmat
eivät käyneet kerjuulla ammattilaisina, vaan olojen pakosta ja
joiden kurjuus kuvastui enemmän kasvoista kuin vaatteista. Siinä
oli talonpoikia, vuoristolaisia, käsityöläisiä, koko perheitä. Ja
kaikkialla kuului kumeata anomisen, valituksen ja vaikeroimisen
huminaa. Tämä näky herätti hänessä sääliä ja alakuloisuutta ja
lisäksi levottomuutta omaan tulevaisuuteensa nähden.
-- Kuka tietää, hän virkkoi itsekseen ajatuksiinsa vaipuneena,
kohtaanko minä suotuisia oloja. Kuka tietää, onko työtä, kuten
edellisinä vuosina. Mutta oli miten tahansa! Bortolo tahtoo
parastani; hän on hyvä mies, hän on ansainnut rahaa. Hän on niin
monasti pyytänyt minua tulemaan, hän ei tule minua hylkäämään. Ja
sitten Kaitselmus on minua auttanut tähänasti, se on minua tukeva
vastedeskin.
Tällävälin ruokahalu, joka jo jonkun aikaa sitten oli herännyt,
kasvoi kasvamistaan, mikäli matkaa kului. Ja vaikka Renzo, ruvettuaan
kiinnittämään tarkempaa huomiota nälkäänsä, tunsi voivansa suuretta
tuskatta kestää tuon parin peninkulman pituisen loppumatkan perille
asti, hän kuitenkin arveli, ettei ollut soveliasta ilmestyä serkkunsa
eteen kerjäläisen tavoin ja ensi tervehdyksekseen virkkaa hänelle:
Anna minulle ruokaa. Hän otti siis kaikki rikkautensa ulos taskusta,
kaatoi ne kämmeneensä ja laski ne. Se ei ollut mikään pitkä lasku,
eikä se vaatinut suurta laskuopillista taitoa. Mutta siitä riitti
kuitenkin runsaasti pikkuaterian maksamiseen. Hän meni sisälle
pieneen ravintolaan hieman ruualla virkistämään voimiaan. Ja kun oli
maksanut laskunsa, jäi hänelle vielä muutama kuparikolikko.
Tullessaan ulos hän huomasi oven edessä, ja niin lähellä, että
vähällä oli kolhaista jalallaan, kaksi vaimoa loikomassa maassa;
toinen heistä oli vanha, toinen paljoa nuorempi ja tämä piti
sylissään pientä lasta, joka turhaan imettyään toista ja sitten
toista nisää, parkui surkeasti. Kaikki kolme olivat kuolon kalpeat.
Heidän vieressään seisoi mies, jonka kasvot ja jäsenet vielä
todistivat entisiä voimia, mitkä pitkällinen paastoaminen oli
melkein kokonaan masentanut ja riuduttanut. Kaikki kolme ojensivat
kättä häntä kohti, joka astui ulos ravintolasta varmoin askelin ja
virkistyneen näköisenä. Ei yksikään heistä puhunut. Mitä enempää
olisivat rukoilevat sanat voineet ilmaista?
-- Siinä on taas Kaitselmus! huudahti Renzo. Ja upottaen kiireissään
kätensä taskuun, hän siitä otti esiin nuo muutamat jälelle jääneet
kolikot, laski ne lähimpään käteen ja lähti matkaan.
Ateria ja hyvä teko -- onhan meissä ruumis ja sielu -- olivat
virkistäneet ja ilahuttaneet hänen ajatuksensa. Totisesti hän näin
lahjoittamalla pois viimeiset roponsa, oli saanut enemmän luottamusta
tulevaisuuteen, kuin jos olisi löytänyt lahjoittamaansa kymmenen
kertaa suuremman summan. Sillä jos Kaitselmus sinä päivänä noiden
onnettomien auttamiseen, jotka menehtyivät tiellä, oli määrännyt
muukalaisen viimeiset rovot, hänen, joka kodistaan pakolaisena ei
itse tietänyt, miten oli elävä, niin miten voisi se hylätä sitä, jota
oli käyttänyt välikappaleenaan ja jossa se itsestään oli herättänyt
niin eloisan, niin luottamuksellisen tunteen?
Jotenkin tällaista ajatteli nuori mies; tosin ei niin selvästi, kuin
mitä minun sanani ilmaisevat.
Kun hän loppumatkallaan ajatteli tilaansa, kaikki tuntui hänestä
selviävän. Eihän nälänhätää ja kurjuutta voinut alati kestää.
Korjataanhan joka vuosi uusi viljasato. Sillävälin hänellä oli
tukenaan serkkunsa Bortolo ja oma taitonsa. Lisäksi hänellä oli
kotonaan pieni rahasäästö, jonka oitis aikoi lähetyttä itselleen.
Pahimmassa tapauksessa hän voisi säästäväisesti elää päivästä
toiseen, kunnes paremmat ajat taas koittaisivat.
-- Niin viimein siis koittavat paremmat ajat -- näin Renzo jatkoi
mielikuvituksessaan; työhön ryhdytään taas innokkaasti. Työnantajat
koettavat kilvan saada milanolaisia työmiehiä, sillä nämä osaavat
aina ammattinsa kaikkein parhaiten. Silloin milanolaiset työmiehet
korottavat vaatimuksiaan: ken tahtoo palvelukseensa taitavaa väkeä,
sen on pakko maksaa hyvät palkat. Silloin ansaitsee mitä itse
tarvitsee elantoonsa, jopa syrjään pantavaakin. Silloin sisustetaan
pieni sievä talo ... ja sitten kirjoitetaan molemmille naisille,
että tulisivat. Mutta miksi muuten odottaa niin kauan? Olisimmehan
pienillä säästöillämme eläneet siellä koko talven. Samoin elämme
täälläkin. Pappeja on kaikkialla. Tulkoot siis tänne, nuo molemmat
rakkaat naiset, ja me järjestämme itsellemme täällä kodin. Miten
hauskaa tuleekaan olemaan kävellä tällä tiellä kaikki yhdessä!
Mennään Addalle asti rattailla ja syömme eväitämme rannalla. Näytän
naisille sen kohdan, mistä astuin veneeseen, sen orjantappurapensaan,
jonka oksien lomitse astuin alas rannalle, sen paikan, josta
tähystelin venettä.
Hän saapuu serkkunsa asuinkaupunkiin. Astuessaan siihen sisälle,
tai oikeammin sen laidalle, hän huomaa hyvin korkean talon ja siinä
useita riviä pitkiä ikkunoita, tavallista lähempänä toisiaan. Hän
tuntee sen kehruulaitokseksi, astuu sisälle ja kysyy korkealla
äänellä keskellä alasvirtaavan veden ja pyörien melua, asuuko täällä
muuan Bortolo Castagneri.
-- Herra Bortolotako tarkoitatte? Hän on tuossa.
-- Herra! -- se on hyvä merkki, ajatteli Renzo. Hän huomaa serkkunsa
ja rientää hänen luokseen. Tämä kääntyy ja tuntee nuoren miehen, joka
virkkaa:
-- Tässä nyt olen.
Serkku päästää ihmettelevän huudahtuksen; sitten molemmat ojentavat
käsivarsiaan ja syleilevät toinen toistaan. Näiden ensi tervehdysten
jälkeen Bortolo vei nuoren ystävämme toiseen huoneeseen, pois
koneiden rymäkästä ja turviin uteliaiden katseilta ja sanoi hänelle:
-- Olen iloinen nähdessäni sinut täällä. Mutta oletpa sinä aika
velikulta. Niin monasti olen kutsunut sinua tulemaan, etkä koskaan
ole noudattanut kutsuani. Nyt ilmestyt tänne hieman vaikeana aikana.
-- Totta puhuakseni, en ole lähtenyt kotoa vapaasta tahdostani, sanoi
Renzo.
Ja niin lyhyesti kuin suinkin saattoi, kuitenkin ollen suuren
mielenliikutuksen valloissa, hän kertoi tuon surullisen tarinansa.
-- Vai ovat siinä toisen juonet mukana, virkkoi Bortolo. Renzo parka!
Mutta sinä olet luottanut minuun, enkä minä sinua hylkää. On totta,
ettei tällä hetkellä tarvita työmiehiä. Jokainen työnantaja pitää
palveluksessaan entisiä työmiehiään ainoastaan senvuoksi, ettei heitä
menettäisi ja jotta tehtaan asiat eivät huononisi. Mutta isäntä on
minulle hyvin suosiollinen, ja varoja hänellä kyllä on. Voinhan
sinulle sanoa, että hän saa suureksi osaksi niistä kiittää minua:
hänellä näet on pääomaa, mutta minulla vähän liikettä edistävää
taitoa. Tiedätkö, että minä olen hänen etevin työntekijänsä. Lisäksi,
totta puhuakseni, olen hänen oikea kätensä. Lucia Mandella parka!
Muistan hänet, kuin olisin nähnyt hänet eilen. Niin hyvä tyttö! Aina
kaikkein hartain kirkossa, ja kun kulki tuon hänen majansa ohi...
Muistan vielä niin hyvin tuon pikkutalon siellä kylän perällä ja tuon
kauniin viikunapuun, joka kohosi yli muurin.
-- Ei, ei; älkäämme puhuko siitä.
-- Tahdoin sanoa, että kun kulki hänen pikkutalonsa ohi, kuuli yhä
tuon kerinpuun surinaa. Ja tuo Don Rodrigo oli jo minun aikanani
noilla huonoilla jäljillä. Mutta nyt, mikäli huomaan, hän hurjistelee
kuin täysi piru, niin kauan kuin Herra antaa sen miehen pysyä
hirttämättä. No niin, kuten sanoin, täälläkin on vähän nälänhätää!...
Ja toisesta toiseen ... onko sinun nälkä?
-- Söin vähän aikaa sitten matkalla.
-- Entä miten on varojen laita?
Renzo ojensi toisen kätensä, lähensi sitä suuhunsa ja puhalsi siihen
kevyesti.
-- Se ei tee mitään, sanoi Bortolo. Minulla kyllä on rahoja.
Rohkeutta vaan; kun olot muuttuvat, jos Jumala niin sallii, on
sinulla pian tilaisuus maksaa minulle takaisin, jopa panna vähän
säästöönkin.
-- Minulla on vähän säästöjä kotona, ja käsken lähettämään ne tänne.
-- Hyvä, mutta siihen asti voit luottaa minuun. Jumala on suonut
minulle siunaustaan, jotta tekisin hyvää. Ja ellen tee sitä
sukulaisilleni ja ystävilleni, kelle sitä sitten tekisin?
-- Tätä olen odottanut Kaitselmukselta! huudahti Renzo,
sydämellisesti puristaen hyvän serkkunsa kättä.
-- Ovatpa siis, jatkoi serkku, Milanossa pitäneet noita mellakoita.
Minusta he tuntuvat hieman hulluilta nuo ihmiset. Jo tännekin
oli levinnyt huhu siitä; mutta tahdonpa, että hieman myöhemmin
kerrot minulle noista tapahtumista tarkemmin. Onhan meillä paljon
toisillemme kerrottavaa. Täällä, kuten näet, kaikki käy paljon
tyynemmin, ja kaikki tehdään hieman järkevämmin. Kaupunki on ostanut
kaksi tuhatta kuormaa viljaa eräältä venezialaiselta kauppiaalta.
Se on tosin turkkilaista viljaa. Mutta kun on kyseessä nälän
tyydyttäminen, ei olla niin vaativaisia. Kuulehan nyt, miten kävi.
Veronan ja Brescian viranomaiset sulkevat vuorisolat ja sanovat:
-- Tästä ei päästetä viljakuormia kulkemaan. Mitä silloin tekevät
Bergamolaiset? He lähettävät Veneziaan Lorenzo Torren, miehen, joka
osaa puhua. Tämä mies lähti kiireisesti matkaan, ilmestyi doodshin
eteen ja kysyi häneltä, mitä tämä huono pila oikeastaan merkitsi.
Kuuluipa pitäneen aika puheen, sellaisen, että olisi voinut vaikka
painattaa. Se on sentään jotain, kun on mies, joka osaa puhua! Heti
annettiin määräys, että viljakuormat oli päästettävä kulkemaan; eikä
ainoastaan päästettävä kulkemaan, vaan lisäksi annettava niille
suojeleva saattojoukko. Ja nyt on vilja matkalla tänne. Onpa ajateltu
maaseudunkin asukkaita. Giovanbatista Biava, Bergamon lähettiläs,
Veneziassa -- kunnon mies hänkin! -- huomautti senaatille, että
maaseudullakin kärsittiin nälänhätää, ja senaatti myönsi neljätuhatta
karpiota viljaa. Johan siitä leipoo hieman leipää! Ja näetkös, jos
leipä loppuu, niin syömme särvintä. Hyvä Jumala on antanut minulle
varoja, kuten sanoin. Nyt vien sinut isännän luo. Olen puhunut
hänelle usein sinusta, niin että hän ottaa sinut hyvin vastaan. Hän
on hyvä roteva Bergamolainen, vanhanaikuisen yksinkertainen, mutta
sydän puhdasta kultaa. Totta puhuakseni, hän ei sinua nyt odota
tulevaksi. Mutta kun hän saa kuulla tarinasi... Lisäksi hän osaa
panna arvoa hyviin työmiehiin, sillä nälänhätä menee ohi, mutta
työ pysyy. Mutta minun on ennen kaikkea huomautettava sinulle yhtä
seikkaa. Tiedätkö miksi meitä Milanolaisia mainitaan näillä seuduin?
-- No miksi?
-- Meitä sanotaan hölmöiksi.
-- Eipä juuri mikään kaunis nimi.
-- Vähät siitä! Ken on syntynyt Milanon alueella ja tahtoo elää
Bergamon seuduilla, saa tyynesti tyytyä tuohon hyväilynimeen. Tämän
seudun ihmisistä on samaa jos puhuttelee Milanolaista kunnianimellä
hölmö kuin jos aatelismiestä mainitsee arvonimellä "Teidän
Ylhäisyytenne".
-- Tuo hyväilynimi kai annetaan sille, joka suostuu sitä
vastaanottamaan.
-- Renzo hyvä, ellet ole valmis vastaanottamaan hölmön nimeä joka
suupalaa niellessäsi, niin ei sinun pidä ajatellakaan täällä
elämistä. Tai muuten pitäisi alati olla tikari kädessä. Ja jos
oletamme, että tappaisit pari, kolme tai neljä, niin lopulta
kuitenkin kohtaisit jonkun, joka suorastaan tappaisi sinut, Ja kuinka
hauskaa olisi astua Jumalan tuomioistuimen eteen kolme tai neljä
miestappoa omallatunnollaan?
-- Entä Milanolainen, jolla on hieman ... ja Renzo koputti sormella
otsaansa, kuten jo oli tehnyt "Täysikuu" ravintolassa; tarkoitan
Milanolaista, joka täydelleen osaa ammattinsa?
-- Se on samantekevää. Täällä hänkin on vaan hölmö. Tiedätkö, mitä
sanoo isäntäni puhuessaan minusta ystävilleen? Näin hän sanoo: -- Tuo
hölmö on kuin Jumalan lähettämä minun liikkeeseeni. Ellei minulla
olisi tuota hölmöä, olisin huutavassa hukassa. Tällainen on tapa.
-- Se on totisesti typerä tapa. Ja varsinkin kun näkevät, mihin
me kykenemme. Sillä kukahan on tuonut näille seuduille tämän
teollisuuden? Kuka on saattanut sen menestymään? Me, tiemmä. Eivätkö
he siis voi muuttaa tapojaan?
-- Tähänasti eivät ainakaan sitä ole tehneet. Aikaa myöten se kenties
tapahtuu. Ehkä kasvava polvi tulee toisenlaiseksi. Mutta aikaihmiset
ovat parantumattomia. Heillä on tuo piintynyt tapa, eivätkä he siitä
luovu. Mutta mitä siitä oikeastaan välitämme? Olivathan, luullakseni,
vähän toista laatua ne kohteliaisuudet, joita sinulle osoittivat
rakkaat kotiseutulaisemme.
-- Se on totta. Ja jos ei todella sen pahempaa...
-- No hyvä, että tämä seikka on sinulla selvillä. Menkäämme isännän
luo, ja rohkeutta...
Kaikki kävikin hyvin ja niin Bortolon lupausten mukaisesti, että
pidämme tarpeettomana siitä erityisesti kertoa.
Tämä oli todella Kaitselmuksen ohjausta. Sillä saamme nähdä missä
määrin Renzo saattoi turvautua kotia jättämiinsä varoihin.