VIIDESTOISTA LUKU.

Kun ravintolanisäntä näki, että pila meni liian pitkälle, hän

lähestyi Renzoa, pyysi mitä kohteliaimmin noita toisia jättämään

hänet rauhaan ja pudisti häntä käsivarresta koettaen selvitellä ja

vakuuttaa hänelle, että oli aika panna maata. Mutta Renzo palasi yhä

vaan uudelleen suku- ja ristimänimeen, asetuksiin, ja kunnon miehiin.

Kuitenkin sanat: vuode ja nukkua, joita toistettiin hänen korvaansa,

tekivät lopulta häneen vaikutuksensa. Ne herättivät hänessä hieman

selvemmin tietoisuuden siitä, että hän tarvitsi noiden kahden sanan

ilmaisemia seikkoja, ja ne aiheuttivat hetken valoisan välkähdyksen.

Tämä vähäinen järjen hiukka, joka silloin palasi, saattoi hänet

jossakin määrin käsittämään, että suurin osa hänen järkeään oli

pimityksissä, jotenkin samoin kuin viimeinen kynttiläpätkä osoittaa

meille, että muut kynttilät ovat loppuun palaneet. Renzo teki

päätöksen: hän nojasi molemmat kädenpohjansa pöytään ja koetti

kerran, kahdesti nousta. Hän huokasi ja horjahti; kolmannella

kerralla hän ravintolanisännän auttamana pääsi pystyyn.

Tämä tuki häntä koko ajan, talutti hänet pois penkin ja pöydän

välistä, otti toiseen käteensä kynttilän, osaksi ohjasi, osaksi veti

toisella kädellään häntä portaiden ovelle. Siinä Renzo kuullessaan

jälkeensä syydetyt meluavat tervehdykset äkkiä kääntyi. Ja ellei

hänen tukijansa valppaasti olisi pidättänyt häntä käsivarresta,

niin olisi hän kääntyessään kaatunut pitkälleen permannolle. Hän

siis kääntyi ja rupesi vapaalla kädellään piirtelemään ilmaan

jäähyväistervehdyksiä Salomonin taika-eleiden tapaan.

-- Mennään levolle, mennään levolle, sanoi hänelle isäntä laahaten

häntä mukanaan. Hän auttoi hänet yli kynnyksen, sitten hänellä oli

vielä suurempi vaiva saada hänet kiipeämään ahtaita puuportaita ylös,

ja näin hän viimein sai hänet siihen huoneeseen, joka oli hänelle

määrätty.

Nähdessään odottavan vuoteen Renzo ihastui; hän katsoi isäntään

hellästi silmineen, jotka milloin tuikkivat entistä kirkkaampina,

milloin taas sammuivat kuin kiiltomadot. Hän yritti saavuttaa

tasapainoa jaloillaan ja ojensi kättään isännän poskea kohti

nipistääkseen sitä etu- ja keskisormen väliin ystävyyden ja

kiitollisuuden osoitteeksi; mutta tämä ei hänelle onnistunut.

-- Kelpo isäntä -- sai hän kuitenkin sanotuksi. Huomaan nyt, että

kuitenkin olet kunnon mies. Se on hyvä teko, että annat vuoteen

poikaparalle. Mutta nuo metkusi suku- ja ristimäniminesi eivät olleet

kunnon miehen arvoisia. Mutta onneksi minäkin olen saanut osani älyä

päähän...

Isäntä, joka ei ollut luullut, että nuori mies enää voisi pitää

ajatuksiaan näin paljoa koossa, isäntä, joka pitkällisen kokemuksen

nojalla tiesi miten ihmiset sellaisessa tilassa ovat tavallistaan

enemmän herkkiä äkkiä muuttamaan mielipidettään, tahtoi hyväkseen

käyttää tätä valoisaa hetkeä tehdäkseen uuden yrityksen.

-- Ystäväni, sanoi hän hänelle, ääni ja ilme aivan ystävällisenä.

Enhän minä sitä tehnyt teitä kiusatakseni tai urkkiakseni asioitanne.

Mutta nähkääs, laki on sellainen. Meikäläistenkin on pakko sitä

totella, muuten saamme me ensimäisinä kärsiä sen määräämät

rangaistukset. Onhan parempi tehdä heidän mielikseen. Ja eihän

tässä oikeastaan ole kysymys muusta kuin kahdesta sanapahasesta.

Ettehän tee mieliksi noille korkeille herroille, vaan minulle. Kas

niin, täällä kahden kesken ratkaiskaamme tämä asia. Sanokaa minulle

nimenne, ja pankaa sitten maata mieli tyynenä.

-- Sinä konna! huusi Renzo, sinä ilveilijä! Vieläkö minua kiusaat

noilla suku- ja ristimänimillä ja ammatilla.

-- Suu kiinni siis, vehkeilijä, ja pane maata, virkkoi isäntä.

Mutta Renzo jatkoi kahta kiivaammin:

-- Nyt ymmärrän: sinä kuulut samaan liittoon. Odotappas, kyllä minä

sinut opetan.

Ja hän kääntyi portaita kohti ja alkoi huutaa täyttä kurkkua:

-- Toverit, isäntä kuuluu samaan liit...

-- Sanoinhan sen vaan pilalla, huusi tämä vallan lähellä, työntäen

Renzoa vuoteeseen. Pilalla, etkö siis ymmärtänyt, että sanoin tämän

pilalla?

-- Vai pilalla; no nyt puhut oikein. Jos sanoit pilalla ... niin,

eihän niistä muuten voi puhua kuin pilalla.

Ja hän kaatui suin päin vuoteeseen.

-- No, kas noin, riisukaa vaatteenne pian, sanoi isäntä. Ja

kehoitukseen hän liitti avustuksen, mikä olikin kovin tarpeen. Kun

Renzon oli onnistunut riisua yltään takkinsa, isäntä heti tutki sen

taskuja, nähdäkseen oliko niissä rahoja. Näitä näytti olevan; ja

hän kun ajatteli, että tämä kapakka-vieraansa seuraavana aamuna oli

suorittava laskujaan vallan toisille henkilöille kuin hänelle, ja

että nuo rahat todennäköisesti tulivat joutumaan käsiin, joista ei

voisi niitä saada, hän päätti tehdä toisen yrityksen, ratkaistakseen

ainakin tämän asian.

-- Te olette kelpo nuori mies, rehellinen ihminen, eikö niin?

-- Kelpo nuori mies ja rehellinen ihminen, vastasi Renzo yhä

haperoiden toisten vaatteiden nappeja, joita ei vielä ollut saanut

auki.

-- No hyvä, sanoi isäntä; maksakaa siis nyt pikkulaskunne, sillä

huomisaamuna minun on lähdettävä hieman ulos asioilleni...

-- Se on oikein, sanoi Renzo. Olen sukkela veitikka, mutta kunnon

mies... Mutta rahani... Missä ovat rahani?

-- Tässä, sanoi isäntä; ja käyttäen koko kokemustaan,

kärsivällisyyttään ja taitavuuttaan hänen onnistui lopulta saada

lasku selvitetyksi ja maksu kukkaroonsa.

-- Auttakaa toki minua riisuutumaan, isäntä, sanoi Renzo. Tunnenhan

itsekin, että uni minua kovasti painaa.

Ravintolanisäntä teki hänelle pyydetyn palveluksen; lisäksi hän vielä

levitti peitteen hänen ylitsensä ja sanoi äreästi:

-- Hyvää yötä.

Mutta toinen jo kuorsasi.

Sitten hän tunsi tuollaista viehätysvoimaa, joka joskus saattaa

meidät kiinnittämään huomiomme yhtä tarkkaavasti harmilliseen kuin

miellyttävään seikkaan ja joka kenties vaan on halumme tuntea sitä,

mikä voimakkaasti vaikuttaa mieleemme; ja tämän viehätysvoiman

vaikutuksesta isäntä pysähtyi hetkeksi katselemaan tuota hänelle niin

harmillista vierasta, kohottaen lamppua ja heijastaen kädellään sen

valon vieraan kasvoille, ollen jotenkin samassa asennossa kuin missä

Psyche meille kuvataan salaa tähystelevänä tuntemattoman puolisonsa

piirteitä.

-- Senkin aasi! hän sanoi itsekseen katsellessaan nukkujaa, oletpa

itse suistunut onnettomuutesi kitaan. Huomenna voit sanoa, kuinka

hauskalta se tuntuu. Hölmöjä te olette, kun lähdette maailmaa

kiertämään tietämättä, mistä ilmansuunnasta aurinko nousee, saattaen

itsenne ja muut pulaan.

Näin sanottuaan tai ajateltuaan hän käänsi lampun pois vuoteen

äärestä, poistui huoneesta ja väänsi avaimen kahteen kertaan lukossa.

Porraseteisessä hän kutsui vaimoaan ja käski hänen jättää lapset

palvelijattaren huostaan ja mennä alas ravintolaan ja siellä hänen

asemestaan valvoa kapakkaliikettä.

-- Minun täytyy lähteä kaupungille erään muukalaisen takia, joka

hiisi tiesi miten liekään osunut tänne minun onnettomuudekseni, hän

lisäsi. Ja hän kertoi vaimolleen lyhyesti tämän ikävän tapauksen.

Sitten hän lisäsi:

-- Pidä silmällä kaikkea; ja ole ennen kaikkea varovainen tänä

kirottuna päivänä. Tuolla alhaalla on joukko hurjistelijoita, jotka

osaksi juopumuksesta, osaksi luontonsa hillittömyydestä lavertelevat

kaikenlaista. Joku noista uskalikoista saattaisi...

-- Enhän ole mikään lapsi, ja ymmärränhän minäkin maailman menoa.

Tähän asti luullakseni ei kukaan ole voinut sanoa...

-- No niin, niin. Ja katso, etteivät poistu maksamatta. Ja kaikkia

noita heidän puheitaan viljavoudista, maaherrasta, Ferreristä,

dekurioneista, aatelisista, Espanjasta ja Ranskasta ja muita

samanlaisia loruja ei pidä olla kuulevinaankaan. Sillä jos rupeaa

heitä vastustamaan, voi heti paikalla käydä hullusti, ja jos

ilmaisee olevansa samaa mieltä kuin he, voi siitä jälestäpäin saada

ikävyyksiä. Ja muuten sinäkin tiedät, että ne, joilla on kaikkein

karkeimmat puheet... No niin, kyllähän sinä ymmärrät. Jos kuulet

jotain tuollaisia ehdoituksia, niin käännä vaan pääsi toisaalle ja

sano: tulen heti, ikäänkuin joku toinen sinua kutsuisi. Koetanpa

palata kotia niin pian kuin suinkin voin.

Näin sanottuaan hän astui vaimonsa kanssa alas portaita

ravintolahuoneeseen, loi katseen huoneen toisesta päästä toiseen

nähdäkseen, oliko siellä jotain uutta ja tärkeää tekeillä, otti

naulasta vaippansa ja lakkinsa, tempasi nurkasta sauvansa, toisteli

toisen katseen muodossa vaimolleen antamansa ohjeet ja läksi ulos.

Mutta jo ollessaan näissä hankkeissa hän mielessään oli palannut sen

nuhdesaarnan lankaan, jonka oli katkaissut Renzon vuoteen ääressä, ja

hän jatkoi sitä kulkiessaan kadulla:

-- Onpa se aika jörö tuo vuoristolainen!

Vaikka Renzo olisikin tahtonut salata millaisista seuduin oli

kotoisin, niin se kuitenkin ilmeni hänen puheistaan, hänen

murteestaan, ulkomuodostaan ja käytöstavastaan.

-- Neuvokkaisuudella ja varovaisuudella olin vähällä päästä vallan

ehein nahoin irti päivästä sellaisesta kuin tämä. Ja sinun piti

sitten tulla illalla ruhjomaan munat korissani. Eikö Milanossa

ole tarpeeksi muita ravintoloita, että sinun piti tipahtaa kuin

taivaasta juuri minun ravintolaani! Jospa sitten edes olisit tullut

yksin; olisin voinut sulkea toisen silmäni ja huomenna selittää

sinulle asianlaidan. Mutta kaikkea muuta. Seurassa sitä tullaan, ja

päällepäätteeksi urkkijan seurassa.

Joka askeleella isäntä tiellään kohtasi yksityisiä kävelijöitä, parin

tai kokonaisen pikkuparven, jotka mutisten kuljeskelivat kaduilla.

Saavuttuaan äänettömässä yksinpuhelussaan äskeiseen kohtaan, hän

kohtasi sotilaskulkuvartioston. Hän vetäytyi syrjään päästäkseen

soturien ohikulkemaan, katseli heitä tirkistellen toisella silmällään

ja jatkoi ajatuksenjuoksuaan:

-- Tuossa tulevat raipat! Ja sinä, hölmö, kun näit joukon ihmisiä

mellastavan ja huutavan sait päähäsi, että muka maailma olisi

muutettavissa. Ja mokomilla perusteilla olet syöksynyt turmioon ja

tahdoitpa vetää minut mukaasi, mutta se ei käy niinkään helposti.

Tein kaiken voitavani sinut pelastaakseni; ja sinä, heittiö,

kiitokseksi vähällä olit panna toimeen mellakan ravintolassani.

Koeta nyt itse päästä pulasta. Minä puolestani teen parastani, siitä

selvitäkseni. Ikäänkuin omasta uteliaisuudesta olisin tahtonut

tietää nimeäsi. Minulle on vallan yhdentekevää, onko nimesi

Taddeo vai Bartolommeo. Eipä minua erityisesti huvita pidellä

kynää. Mutta eivät teikäläiset ole ainoat, jotka tahtovat saada

maailman menon oman päänsä mukaiseksi. Tiedänhän minäkin, että on

olemassa asetuksia, joista ei välitetä tuon taivaallista. Mokomakin

uutinen, jota vuoristolainen tulee meille ilmoittamaan! Et näy

tietävän, että ravintolanisännille säädetyt asetukset ovat niitä,

joita täytyy noudattaa. Tahdot kulkea halki maailman ja toitottaa

kaikille mielipiteesi, Et tiedä, että se, joka tahtoo toteuttaa omat

tuumansa ja pistää asetukset paperikoriin, ei saa puhua niistä pahaa

julkisuudessa. Ja tiedätkö, sinä hölmö, mikä palkka annettaisiin

majatalonisännälle, joka tekisi sinun pääsi mukaan ja joka ei ottaisi

selvää vieraan nimestä, mikä on suvainnut poiketa hänen luokseen

asumaan? "Tämä olkoon säädetty kaikille ravintolanisännille ja

kapakoitsijoille, kuten yllä, kolmensadan scudon sakon uhalla."

Sievonen summa nuo kolmesataa scudoa; ja se on noin vaan otettava

esiin kukkarosta ... "niistä on maksettava kaksi kolmannesta

kuninkaalliselle kamarille, ja loput syyttäjälle tai ilmiantajalle."

Hauskaa peliä! "Ja varojen puutteessa, viisi vuotta kalerilaivoilla,

tai suurempi rangaistus omaisuuden tai ruumiin puolesta, hänen

Ylhäisyytensä mielivallan mukaan." Suuri kiitos kaikesta hyvästä!

Näin ajatellessaan ravintolanisäntä astui oikeuspalatsin kynnykselle.

Siellä, kuten kaikissa muissakin virastoissa, oli kova kiire.

Kaikkialla jaeltiin määräyksiä, jotka näyttivät sopivimmilta

ehkäisemään seuraavan päivän mellakoita, poistamaan kaikki aiheet

ja kaiken rohkeuden uusiin levottomuuksiin ja turvaamaan valtaa

niille henkilöille, jotka olivat tottuneet sitä käyttämään.

Lisättiin viljanvoudin asunnon edustalle sijoitettua suojelusväkeä;

kaikki tämän kadun varrella olevat risteykset tukittiin hirsillä

ja rattailla, Kaikkien leipurien käskettiin keskeymättä leipomaan

leipää. Lähiseuduille lähetettiin joutuin asiamiehiä hommaamaan

viljaa kaupunkiin, joka leipomoon lähetettiin joku aatelinen, jonka

oli määrä mennä sinne varhain aamulla valvomaan leivän jakelua ja

hillitsemään kärsimättömiä persoonallisella arvokkaisuudellaan ja

hyvillä sanoilla.

Mutta jotta iskettäisiin samalla vannetta ja tynnyriä, kuten

sanotaan, ja jotta saatettaisiin ystävälliset neuvot pelon

avulla tehokkaammiksi, keksittiin myös käydä käsiksi muutamiin

kapinallisiin. Ja tämä jäi etupäässä oikeuden kapteenin tehtäväksi.

Jokainen saattaa helposti kuvitella, mitä mieltä oli tämä kapinoihin

ja kapinoitsijoihin nähden, hänellä kun oli haavavesi-kääre otsalla.

Hänen urkkijansa olivat mellakan alusta alkaen olleet jalkeilla,

ja tuo henkilö, joka sanoi olevansa Ambrogio Fusella, oli, kuten

ravintolanisäntä mainitsi, valepukuinen urkkija, joka vasiten

oli lähetetty kiertelemään saadakseen kiinni jonkun verekseltä,

niin että tämä sitten myöhemmin voitaisiin tuntea, panna merkille

ja sitten vangita yöllä, kun kaikki jo olisi rauhallista, tai

seuraavana päivänä. Kuultuaan muutaman sanan Renzon puheesta, oli

hän heti iskenyt silmänsä häneen; Renzo tuntui hänestä sävyisältä

rikolliselta, jommoista hän juuri tarvitsi. Huomattuaan sitten,

että Renzo oli täydellinen outo paikkakunnalla, oli hän yrittänyt

mestarijuonta, nimittäin viedä hänet vielä vallan hehkuvana suoraa

päätä vankilaan, muka kaupungin varmimpaan majataloon; mutta tämä

juoni oli epäonnistunut, kuten olemme nähneet.

Urkkija saattoi kuitenkin poliisille antaa varman tiedon nuorukaisen

suku- ja ristimänimestä, kotiseudusta, ja lisäksi koko joukon pelkän

olettamuksen varassa olevia tietoja. Kun isäntä näin ollen saapui

kertomaan mitä Renzosta tiesi, tiedettiin hänestä jo paljon enempi.

Isäntä astui tavalliseen huoneeseen ja ilmoitti asiansa, kertoen,

että muuan outo mies oli poikennut hänen taloonsa yöksi tahtomatta

ollenkaan mainita nimeään.

-- Olette täyttänyt velvollisuutenne ilmoittamalla meille asian,

sanoi eräs rikosasiain notaario, laskien kynänsä pöytään. Mutta me

tiesimme jo asian.

-- Kaunis salaisuus, ajatteli isäntä. Tällaiseen kysytään aika

taidokkaisuutta!

-- Ja me tiedämme myöskin, jatkoi notaario, tuon arvoisan nimen.

-- Perhana! Nimenkin, mitenhän ne senkin ovat saaneet selville,

ajatteli isäntä.

-- Mutta te, huomautti toinen vakavan näköisenä, ette ilmaise suoraan

kaikkea asiaankuuluvaa.

-- Mitä enempää minun sitten pitäisi sanoa?

-- Kas, kas! Me tiedämme varsin hyvin, että tuo mies toi

ravintolaanne suuren määrän varastettua, ryöstettyä, kapinan avulla

anastettua leipää.

-- Talooni tulee mies leipä taskussa, miten voin minä tietää, mistä

hän sen on hankkinut? Sillä vaikka olisi henki kysymyksessä, voin

vakuuttaa nähneeni hänen kädessään yhden ainoan leivän.

-- Niin, luonnollisesti; aina olette valmis selittelemään ja

puolustelemaan. Kun kuulee teikäläisen puhuvan, niin nuo roistot ovat

kaikki kunnon ihmisiä. Miten voitte todistaa, että tuo leipä oli

rehellisellä tavalla hankittu?

-- Se ei kuulu minulle sitä todistaa. Eihän asia liikuta minua. Minä

täytän ainoastaan ravintolanisännän tehtäväni.

-- Ette kuitenkaan saata kieltää, että tuolla kapakkavieraallanne

on ollut julkeutta lausua loukkaavia sanoja asetuksista ja laskea

sopimatonta pilaa hänen Ylhäisyytensä aseista.

-- Anteeksi, teidän armonne; kuinka voisi hän olla ravintolavieraani,

koska näin hänet ensi kertaa? Se on itse piru, teidän luvallanne,

joka on lähettänyt hänet minun talooni. Ja jos hänet tuntisin, niin

teidän Ylhäisyytenne hyvin käsittää, ettei minun olisi tarvinnut

kysyä hänen nimeään.

-- Joka tapauksessa on teidän ravintolassanne pidetty kiihoittavia

puheita, on lausuttu julkeita ja kapinallisia sanoja; siellä on ollut

pahaa melua, huutoa ja rähinää.

-- Eihän Teidän Ylhäisyytenne voine vaatia, että minun pitäisi

kuunnella kaikkea sitä sekasotkua, mitä niin monet yhtä haavaa

rähisevät äänet tuovat esiin. Minun tulee ennen kaikkea valvoa omaa

etuani, sillä olen köyhä mies. Ja lisäksi teidän armonne tietää, että

sillä, joka on pikainen kieleltään, myös tavallisesti on ketterät

kädet, ja varsinkin kun niitä on monta yhdessä, ja...

-- No niin, niin. Antakaa heidän vaan mellastaa ja puhua; jo huomenna

saatte totisesti nähdä, tekeekö heidän mieli laskea pilaa. Mitä siitä

arvelette?

-- Minä en arvele mitään.

-- Ettäkö roskaväki muka pääsee Milanon herraksi?

-- Kaikkea muuta!

-- Saammehan nähdä.

-- Ymmärrän täydellisesti. Kuningas on aina kuningas. Mutta ken on

saanut selkäänsä, on nyt kerran saanut selkäänsä; mutta perheenisä

paralla ei ole halua saada selkäänsä. Teillä, arvoisat herrat on

valta käsissänne, ja teitä asia koskee.

-- Onko teidän talossanne vielä paljon väkeä?

-- On koko joukko.

-- Entä tuo teidän kapakkavieraanne? Mitä hän tekee? Yhä vieläkö hän

meluaa, kiihoittaa miehiä, yllyttää huomiseksi kapinaan?

-- Teidän Ylhäisyytenne kai tarkoittaa tuota outoa miestä, hän on

mennyt levolle.

-- Talossanne on siis vielä paljon väkeä? -- No hyvä, katsokaa

tarkoin, ettei tuo outo mies pääse pakenemaan.

-- Onko minun nyt vielä lisäksi toimitettava poliisin virkaa?

ajatteli isäntä; mutta ei vastannut kieltävästi, eikä myöntävästi.

-- Palatkaa kotianne ja olkaa varovainen, sanoi notaario.

-- Olen aina ollut varovainen. Teidän Ylhäisyytenne hyvin tietää,

onko minulla koskaan ollut tekemistä oikeuden kanssa.

-- Hyvä, hyvä. Mutta älkää luulko, että oikeus olisi menettänyt

valtaansa.

-- Minä, taivaan nimessä, en luule yhtään mitään. Minä hoidan

ainoastaan ravintolanisännän tehtäviäni.

-- Aina veisaatte samaa virttä. Teillä ei koskaan ole muuta

sanottavaa.

-- Mitä muuta sitten sanoisin. Onhan totuus vaan yksi.

-- Riittää; nyt panemme paperille mitä olette ilmoittanut. Kun asia

myöhemmin tulee esille, on teidän oikeudelle annettava tarkemmat

tiedot siitä, mitä teiltä voidaan kysyä.

-- Mitä muita tietoja voisinkaan antaa? Enhän tiedä mitään. Tuskin

riittää älyni omien asioitteni hoitoon.

-- Pitäkää huoli siitä, ettei hän pääse pakenemaan.

-- Toivon, että korkeasti kunnioitettu kapteeni saa tietää, että

olen joutuin käynyt täyttämässä velvollisuuteni. Suutelen Teidän

Ylhäisyytenne käsiä.

Päivän koittaessa Renzo oli jo kuorsannut noin seitsemän tuntia, ja

miesparka oli vielä vaipuneena mitä sikeimpään uneen, kun hänet äkkiä

saattoi kavahtamaan ylös kaksi voimakasta tuuppausta käsivarsiin, ja

ääni, joka jalkopuolesta huusi:

-- Lorenzo Tramaglino!

Hän karkoitti untaan, veti pois käsivartensa, aukaisi silmät

levälleen ja huomasi vuoteen jalkopuolella seisovan mustiin puetun

miehen, ja kaksi aseellista miestä molemmin puolin päänalusta.

Renzo, joka osaksi oli hämmästynyt, osaksi vielä unen pöpperössä ja

edellisenä iltana juomansa viinin pohmelossa, oli hetken aikaa vallan

tyrmistynyt. Sitten hän luuli vielä näkevänsä unta, ja kun tämä uni

oli hänestä epämiellyttävä, hän ponnisteli tullakseen täydelleen

hereille.

-- Kuulitteko vihdoinkin, Renzo Tramaglino? sanoi mustaviittainen

mies, tuo sama notaario, johon tutustuimme edellisenä iltana. --

Joutuin ylös ja seuratkaa meitä.

-- Lorenzo Tramaglino? virkkoi Renzo. Mitä tämä tietää? Mitä tahdotte

minusta. Kuka on sanonut teille nimeni?

-- Joutavat lorut sikseen, ja ylös heti paikalla, sanoi toinen hänen

vieressään seisovista oikeudenpalvelijoista, uudelleen tarttuen hänen

käsivarteensa.

-- Hoi, mitä väkivaltaa tämä on? huusi Renzo, ja irroitti kätensä.

Hoi, isäntä!

-- Viemmekö hänet pois paitasillaan, kysyi sama oikeudenpalvelija,

kääntyen notaarion puoleen.

-- Kuulitteko? tämä kysyi Renzolta. Sen tulemme tekemään, ellette

heti paikalla nouse vuoteeltanne ja seuraa meitä.

-- Ja minkä vuoksi? kysyi Renzo.

-- Minkä vuoksi, sen saatte kuulla oikeuden kapteenilta.

-- Minäkö? Minähän olen rehellinen mies; en ole tehnyt mitään pahaa,

ja ihmettelen...

-- Sen parempi teille; jos niin on laita, pääsette kädenkäänteessä

vapaaksi ja voitte palata omiin toimiinne.

-- Päästäkää minut heti menemään; minulla ei ole mitään tekemistä

oikeuden kanssa.

-- Pian nyt. Tästä täytyy tulla loppu, sanoi toinen oikeudenpalvelija.

-- Viemmekö hänet pois näin vaan? sanoi toinen.

-- Lorenzo Tramaglino, sanoi notaario.

-- Miten tiedätte nimeni, hyvä herra?

-- Täyttäkää velvollisuutenne, virkkoi notaario kätyreille.

Nämä kävivät heti käsiksi Renzoon vetääkseen hänet pois vuoteesta.

-- Älkää kajotko rehelliseen mieheen, ... osaanpa minä tässä itsekin

pukeutua..

-- Pukeutukaa siis nopeasti, sanoi notaario.

-- Johan minä pukeudun, vastasi Renzo.

Ja todella hän kokoili vaatteitaan, jotka olivat hajalla vuoteessa,

kuin haaksirikon pirstaleet rannalla. Ja alkaessaan pukea niitä

ylleen hän vielä jatkoi:

-- Mutta minäpä en tahdo mennä oikeuden kapteenin luo. Minulla ei

ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Koska minua ansaitsemattomasti

näin solvataan, tahdon, että minut viedään Ferrerin eteen. Hänet

minä kyllä tunnen, tiedän, että hän on kunnon mies ja hän on minulle

kiitollisuuden velassa.

-- Hyvä, hyvä, ystäväni, kyllä teidät viedään Ferrerin luo, virkkoi

notaario.

Toisessa tilaisuudessa hän olisi makeasti nauranut tällaista

ehdoitusta. Mutta nyt ei ollut naurun hetki.

Jo tullessaan hän oli nähnyt kaduilla jonkunmoista liikettä, josta

oli vaikea päättää, oliko se vielä raukeamattoman kapinan maininkia,

vai uuden ennettä. Ihmisiä saapui joka taholta; nämä puhuttelivat

toisiaan, astuivat parvittain ja pysähtyivät ryhmiin. Ja nyt

notaario, vaikka teeskenteli olevansa mitään huomaamatta, höristi

korviaan, ja hänestä tuntui kuin kumea melu olisi kasvanut.

Hän tahtoi siis niin pian kuin suinkin päästä lähtemään. Mutta hän

olisi halunnut viedä Renzon hyvällä ja sovinnolla. Jos näet hänen

kanssaan olisi syntynyt ilmiriita, ei hän olisi voinut olla varma

siitä, että heitä kadulle tultuaan enää olisi ollut kolme yhtä

vastaan. Tämän vuoksi hän iski kätyreille silmää, että malttaisivat

mielensä ja etteivät kiihoittaisi nuorta miestä. Itse puolestaan hän

koetti rauhoittaa häntä ystävällisin sanoin.

Pukeutuessaan kiireisesti Renzo kokosi niin hyvin kuin saattoi

muistissaan edellisen päivän tapahtumia ja huomasi pian osapuilleen,

että asetukset, suku- ja ristimänimet olivat syynä kaikkeen tähän;

mutta miten hiidessä tuo mies tiesi hänen nimensä? Ja mitä hemmetissä

oli tapahtunut viime yönä, kun oikeus oli tullut niin rohkeaksi

että uskalsi käydä käsiksi yhteen niistä kelpo nuorista miehistä,

joiden ääni edellisenä päivänä oli ollut niin painava, ja jotka eivät

suinkaan kaikki saattaneet olla nukuksissa, koska Renzokin kuuli

kadulta yhä kasvavaa melua? Kun hän sitten katsoi notaariota suoraan

silmiin, näki hän hänen kasvoissaan värähtelevän epävarmuutta, jota

mies turhaan koetti salata. Sitten hän koettaakseen selvitellä

arveluitaan ja tutkistella maaperää sekä voittaakseen aikaa, jopa

yrittääkseen jotain juonta kysäsi:

-- Ymmärrän hyvin, mikä on syynä tähän kaikkeen. Se on tuo kysymys

suku- ja ristimänimestä. Eilen illalla olin totta puhuakseni hieman

iloisella tuulella: näillä ravintolanisännillä on joskus hyvin

petollisia viinejä. Ja joskus, nähkääs, kuten tiedätte, kun viini on

mennyt sisälle samasta aukosta, mistä sanat tulevat ulos, niin sekin

tahtoo sanoa sanansa. Mutta jos ei ole kyseessä muu kuin tämä, olen

nyt valmis antamaan teille hyvitystä. Ja johan muuten tiedättekin

nimeni. Mutta kuka hiidessä sen on teille sanonut?

-- Hyvä, nuori mies; hyvä! vastasi notaario erinomaisen

ystävällisesti. Huomaan, että olette järkevä. Ja uskokaa minua,

joka puhun ammattikokemuksen nojalla, te olette ovelampi kuin monet

muut. Kun on tuolla päällä, niin kaikkein helpoimmin pääsee pulasta.

Teidän täytyy ainoastaan lausua pari sanaa, niin teidät päästetään

vapauteen. Mutta nähkääs, ystäväni, minun käteni ovat sidotut,

enkä voi päästää teitä menemään, niinkuin tahtoisin. Joutukaa siis

ja tulkaa pelkäämättä kanssamme. Kun he huomaavat kuka olette ...

ja sitten minäkin sanon sanasen hyväksenne ... antakaa minun vaan

järjestää asia... No niin, joutukaa nyt vaan, hyvä ystävä.

-- Vai ette voi: minä ymmärrän, sanoi Renzo; ja hän jatkoi

pukeutumistaan, häätäen eleillään kätyrien liikkeet joka kerta kun

nämä tahtoivat tarttua häneen häntä jouduttaakseen.

-- Kuljemmeko tuomiokirkon torin kautta? hän sitten kysyi notaariolta.

-- Mitä teitä vaan tahdotte; lyhintä tietä, jotta pikemmin pääsisitte

vapaaksi, tämä vastasi, ollen itsekseen suuresti harmissaan siitä,

että täytyi jättää sikseen tämä Renzon salaperäinen kysymys, joka

olisi antanut aihetta niin moneen tutkivaan kyselyyn.

-- Huono onni! ajatteli hän. Käsiini joutuu mies, joka ilmeisesti

veisaisi sitä virttä, mitä ikinä vaatisi. Jos vaan olisi hetkinen

aikaa, niin voisi noin vaan _extra formam_, akateemillisesti,

ystävällisesti keskustellen, ja ilman nuorankiristystä saada hänet

tunnustamaan mitä hyvänsä; mies, jonka voisi viedä vankilaan

valmiiksi tutkittuna, ilman että hän huomaisi mitään; ja tällaisen

miehen pitää joutua käsiini näin pulmallisena hetkenä! -- Ei, ei

tästä niin helpolla päästä -- hän ajatteli edelleen, kuunnellen

ja kääntäen päätä taapäin -- tämä päivä uhkaa käydä eilistä vielä

pahemmaksi.

Nämä hänen ajatuksensa aiheutuivat kadulta kuuluvasta tavattomasta

melusta. Eikä hän malttanut olla vetämättä syrjään ikkunaverhoa

luodakseen katseen kadulle. Hän huomasi siellä parven ihmisiä,

joita poliisi kehoitti hajaantumaan, ja jotka ensin vastasivat

hänelle röyhkeitä sanoja, mutta sitten muristen hajaantuivat.

Kaikkein pahimmalta enteeltä näytti notaariosta se, että järjestystä

valvovat soturit esiintyivät erittäin kohteliaasti. Hän veti verhon

uudelleen ikkunan eteen ja oli hetken aikaa kahden vaiheilla, pitikö

hänen panna täytäntöön tämä yritys, vai jättää siihen Renzo kahden

kätyrin valvonnan alaiseksi ja itse rientää oikeuden kapteenin luo

ilmoittamaan millä kannalla asiat olivat.

-- Mutta, hän ajatteli seuraavassa tuokiossa, tullaan sanomaan,

että olen kelvoton ja pelkuri, ja että tehtäväni vaan on noudattaa

annettuja määräyksiä. Kuka pahan päästää pussiin, hänen on se myös

kannettava. Kirottu olkoon roskaväki, kirottu tämä ammatti!

Renzo seisoi siinä, ja molemmat kätyrit olivat toinen hänen

vasemmalla, toinen oikealla puolellaan. Notaario antoi heille merkin,

etteivät häntä kohtelisi tylysti ja virkkoi sitten Renzolle:

-- No ystäväni, joutukaa nyt.

Mutta Renzokin kuunteli, katseli ja punnitsi. Nyt hän oli melkein

pukeutunut, puuttui vielä takki, jota hän piti toisessa kädessä,

tunnustellen toisella taskuja.

-- Kas vaan, hän sanoi katsoen notaarioon hyvin merkitsevästi. Täällä

taskussa oli rahoja ja kirje hyvä herraseni!

-- Kaikki annetaan teille takaisin täsmällisesti, kunhan vaan nämä

muutamat tarpeelliset muodollisuudet on täytetty. No, lähtekäämme nyt

matkaan.

-- En ikinä, virkkoi Renzo pudistaen päätään. Tähän en suostu. Minä

tahdon takaisin omaisuuteni hyvä herra. Vastaan teoistani, mutta

tahdon omaisuuteni takaisin.

-- Tahdon näyttää teille, että luotan teihin; tässä ne nyt ovat, ja

joutukaa nyt.

Näin sanottuaan notaario veti povestaan takavarikkoon otetut esineet

ja ojensi ne huoaten Renzolle. Tämä pani ne takaisin niille kuuluvaan

paikkaan ja mutisi:

-- Pois se! Seurustelette niin paljon rosvojen kanssa, että olette

hieman oppineet heidän ammattiansa.

Kätyrit eivät enää voineet hillitä itseään. Mutta notaario hillitsi

heidät katseellaan ja ajatteli:

-- Jos vaan astut yli oikeuspalatsin kynnyksen, niin saatpa maksaa

minulle korkoineen päivineen, sen minä takaan!

Sillävälin kun Renzo puki ylleen takkiaan ja tarttui lakkiinsa,

notaario viittasi toiselle kätyreistä, jonka oli määrä kulkea edellä

portaita. Hänen jälkeensä hän lähetti vangin, sitten toisen kätyrin,

ja lopuksi hän itse läksi liikkeelle. Kun he olivat saapuneet alas

ravintolahuoneeseen, sanoi Renzo:

-- Minne tuo siunattu isäntä on kömpinyt?

Notaario antaa toisen merkin molemmille kätyreille, jotka tarttuvat

toinen Renzon oikeaan, toinen vasempaan käteen ja kiireisesti

kiinnittävät niihin eräänlaisia laitoksia, joita ivallisen

kaunistelevasti sanottiin kalvostimiksi. Nämä olivat seuraavanlaiset:

(meitä pahoittaa, että näin alennumme koskettelemaan yksityiskohtia,

jotka eivät ole historiallisen vakavuuden arvoisia, mutta selvyys

sitä vaatii) ohuen nuoran päässä, joka oli hieman pitempi tavallisen

ranteen ympärystää, oli kaksi puukapulaa. Nuora ympäröi vangin

ranteen; puunappulat pujoitti kätyri keski- ja nimettömän sormen

väliin ja puristi ne nyrkkiinsä; kun hän niitä pyöritti, saattoi hän

vetää nuoran kuinka kireälle tahansa. Näin hänellä ei ainoastaan

ollut saalis varmana, vaan lisäksi oli keino kiduttaa niskoittelevia.

Ja tätä tarkoitusta varten oli nuoraan köytetty solmuja. Renzo

ponnisteli vastaan ja huusi:

-- Mitä petosta on tämä, Rehelliselle miehelle...! Mutta notaario,

jolla kutakin ikävää seikkaa varten oli varastossa makeita sanoja,

virkkoi:

-- Olkaa vaan kärsivällinen. He täyttävät velvollisuutensa. Minkä

sille mahtaa. Nämä ovat pelkkiä muodollisuuksia. Emmehän me saa

kohdella ihmisiä sydämemme vaatimuksen mukaisesti. Ellemme täyttäisi

mitä meille on määrätty, joutuisimme vielä pahempaan pulaan kuin te.

Olkaa siis kärsivällinen!

Hänen näin puhuessaan molemmat kätyrit vetivät kalvostimia

kireämmälle. Renzo rauhoittui kuin raisu hevonen, joka tuntee

suitsien kiristävän suutaan, ja huusi:

-- Kärsivällisyyttä!

-- Kas noin, kelpo nuori mies, sanoi notaario. Tämä on oikea tapa

helposti päästä pälkähästä. Nähkääs, tämä on kovin ikävää, sen

myönnän minäkin. Mutta jos käyttäydytte hyvin, pääsette yks kaks

vapaaksi. Ja koska huomaan, että olette hyvällä päällä, tekee minun

mieleni teitä auttaa, ja tahdonpa antaa teille vielä toisenkin

neuvon, joka on teille hyödyllinen. Uskokaa minua, että olen kokenut

näissä asioissa: kulkekaa vallan suoraan eteenpäin, katselematta

ympärillenne, kiinnittämättä huomiota itseenne; siten ei kukaan katso

teitä, eikä kukaan huomaa, mistä on kysymys; ja näin teidän kunnianne

pysyy loukkaamattomana. Tunnin kuluttua olette vapaa. Nyt on niin

paljon tekemistä, niin että viranomaisiltakin on kiire päästää

teidät menemään. Lisäksi minä puhun puolestanne... Ja näin pääsette

palaamaan omiin toimiinne, eikä kukaan saa tietää, että olette ollut

oikeuden käsissä. Ja te, hän sitten jatkoi kääntyen ankaran näköisenä

kätyreihin, varokaa, ettette häntä loukkaa, sillä hän on minun

suojelukseni alaisena. Tehkää velvollisuutenne, mutta muistakaa,

että hän on rehellinen ja sävyisä nuori mies, joka pian päästetään

vapaaksi ja jolle kunniansa on kallis. Kulkekaa niin, ettei kukaan

huomaa mitään erityistä: vallan kuin olisitte kolme toveria, jotka

kävelevät levollisesti yhdessä. Sitten hän käskevästi ja rypistäen

kulmakarvojaan lisäsi:

-- Ymmärrättekö!

Käännyttyään jälleen Renzon puoleen otsa tasaisena ja kasvot äkkiä

taas hymyilevinä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Me kaksi olemme

ystäviä, hän mutisi taas hänen korvaansa:

-- Olkaa järkevä! Seuratkaa minun neuvoani. Älkää katselko

ympärillenne. Luottakaa henkilöön, joka tahtoo parastanne. Matkaan.

Ja kulkue lähti liikkeelle.

Mutta kaikista näistä kauneista sanoista Renzo ei uskonut

ainoatakaan: ei, että notaario hänelle toivoi enempää hyvää kuin

kätyreillekään tai että hän niin suuresti olisi harrastanut hänen

kunniansa säilyttämistä, tai että hän aikoisi häntä auttaa:

kaikesta tästä ei yhtään mitään. Hän älysi varsin hyvin, että tuo

kunnianarvoinen herrasmies pelkäsi, että matkan varrella voisi

hänelle tarjoutua joku hyvä tilaisuus päästä heidän käsistään

ja että hän oli tuonut esiin kaikki nämä oivalliset näkökohdat

karkoittaakseen Renzosta kaiken halun tarkata sellaista tilaisuutta

ja käyttää sitä hyväkseen. Näin ollen kaikilla näillä kehoituksilla

oli yksistään se vaikutus, että vahvistivat Renzossa selvemmäksi

ja varmemmaksi tuuman, jota hän jo himmeästi oli mielessään

suunnitellut, nimittäin että oli tekevä vallan päinvastoin.

Älköön kukaan silti luulko, että notaario olisi ollut kokematon ja

vasta-alkaja viekastelussa; se olisi suuri erehdys. Päinvastoin hän

oli viekkauden koulun läpikäynyt, sanoo historioitsijamme, joka

näyttää olleen hänen tuttaviaan; mutta notaario oli tuona hetkenä

suuren mielenliikutuksen alaisena. Sillä jos hän levollisessa

mielentilassa olisi nähnyt henkilön, joka, houkutellakseen toista

johonkin itsessään epäilyttävään tekoon, olisi ystävällisen neuvon

muodossa hänelle sen kuiskannut korvaan, sitä hänelle lämpimästi

suositellen ja niin perin huonosti teeskennellen antavansa hänelle

epäitsekkään neuvon, niin olisi hän koko lailla sellaista henkilöä

ilkkunut. Mutta se on yleinen piirre ihmisissä heidän ollessa

mielenliikutuksen ja levottomuuden valloissa ja huomatessa mitä joku

toinen voisi tehdä auttaakseen heitä pulasta, että he sitä häneltä

pyytävät hartaasti ja toistuvasti ja kaikenlaisten verukkeiden

muodossa; ja viekkaat konnat, ollessaan levottomia ja hädissään, ovat

samoin kuin kaikki muut, tämän yleisen lain alaisia. Sentähden he

tällaisissa tilaisuuksissa useimmiten esiintyvät niin nolosti. Tuon

hienon viekkauden ja hyvin keksityn ilkeyden avulla he tavallisesti

saavuttavat voittonsa; nämä keinot ovat muuttuneet ikäänkuin heidän

toiseksi luonnokseen ja käytettyinä oikeaan aikaan ja käytäntöön

pantuina tarpeellisen kylmäverisesti ja mielenmalttia noudattamalla

ne osuvat päämääräänsä niin loistavasti ja ilman että kukaan sitä

huomaa, ja vaikka ne onnistumisen jälkeen tulevatkin ilmi, herättävät

ne yleistä mieltymystä. Mutta samat henkilöt, kun itse ovat

pulassa, käyttävät mainittuja keinoja kiireessään nurinkurisesti,

taitamattomasti ja kömpelösti. Tällöin syrjästä katsoja, kun näkee

heidän näin ponnistelevan ja vaivautuvan, heille säälien nauraa.

Vainottu taas, jota tuollaiset henkilöt koettavat vetää nenästä,

huomaa varsin hyvin heidän vehkeensä, vaikka ei olisikaan yhtä viekas

kuin he, ja saa heidän juonistaan omalle menettelylleen ohjeen, jonka

kääntää heitä vastaan. Sentähden ammatti-konnille itselleen on mitä

edullisinta säilyttää kylmäverisyytensä tai vielä edullisempaa se,

etteivät koskaan joudu pulmalliseen tilaan.

Niin pian kuin he olivat saapuneet kadulle Renzo alkoi luoda

katseensa joka taholle, koetti tulla huomion esineeksi, ojensi

päätään ja kuunteli tarkasti. Kuitenkaan ei kaduilla ollut tavatonta

tungosta; ja vaikka sangen monen ohikulkijan kasvoissa helposti

saattoi havaita jonkunmoisen kapinallisen ilmeen, kukin kuitenkin

kulki suoraan tietänsä edelleen; varsinaista kapinaa ei ollut.

-- Varovaisuutta! kuiskasi notaario hänen selkänsä takana. Muistakaa

kunniaanne, ystäväni!

Mutta kun Renzo tarkkaavasti kuunteli kolmea miestä, jotka kulkivat

ohi kasvot punoittaen, ja kun hän kuuli heidän puhuvan leipomosta,

piiloitetuista jauhoista ja oikeudesta, alkoi hänkin iskeä heille

silmää ja rykäisi vallan toisin kuin vilustunut. Nuo miehet katsoivat

kulkuetta tarkkaavammin ja pysähtyivät. Toiset tulijat pysähtyivät

niinikään. Toiset, jotka jo olivat kulkeneet ohi, kääntyivät melun

kuullessaan, palasivat ja liittyivät jonon päähän.

-- Olkaa varuillanne, ystäväni. Tilanne käy yhä arveluttavammaksi,

kuten näette. Älkää pahentako asiaanne. Kunnianne, maineenne -- näin

notaario lasketteli edelleen.

Mutta Renzo teki vielä kummempia.

Kätyrit vaihtoivat neuvoittelevia katseita, ja luullen tekevänsä

viisaasti -- me kaikki saatamme erehtyä -- he kiristivät

rannekahleita.

-- Voi, voi, voi! huutaa kidutettu.

Tämän huudon kuullessaan väki tunkeutuu ympärille. Sitä saapuu joka

taholta katua, kulkue joutuu piirityksiin.

-- Se on pahantekijä, kuiskasi notaario lähimmille. -- Se on varas,

joka on saatu kiinni verekseltään. Tehkää tilaa, päästäkää oikeuden

palvelijat kulkemaan.

Mutta kun Renzo huomasi hetken otolliseksi ja kätyreiden käyvän

valkeiksi tai ainakin kalpeiksi, hän ajatteli:

-- Jos en nyt auta itseäni, niin tuho minut perii.

Ja äkkiä hän kohotti äänensä:

-- Ystäväni, he vievät minua vankilaan sentähden, että eilen huusin:

Leipää ja oikeutta! En ole tehnyt mitään pahaa; olen rehellinen mies;

auttakaa minua, ystäväni, älkääkä minua hylätkö!

Vastaukseksi kohosi suosiollista murinaa ja sitten selvempiä

suojelusta puoltavia ääniä. Kätyrit käskevät ensin, neuvovat sitten

ja pyytävät lopuksi lähimpiä vetäytymään syrjään ja tekemään

tilaa. Mutta väkijoukko tunkeutuu vaan lähemmäksi ja sulloo heitä

kokoon. Kun kätyrit huomaavat vaaran, he hellittävät rannekahleet

eivätkä enää yritä muuta kuin sekaantua joukkoon, voidakseen muiden

huomaamatta luikkia tiehensä. Notaario halusi hartaasti tehdä samoin;

mutta hänen musta virkavaippansa asetti tässä kohdin vaikeuksia.

Kalpeana ja säikähtyneenä miesparka yritti tekeytyä niin pieneksi

kuin suinkin ja pujottautui sinne tänne päästäkseen pujahtamaan

pois tungoksesta. Mutta hän ei voinut nostaa katseitaan, näkemättä

kahdenkymmenen silmän tuijottavan häneen. Hän yritti monta keinoa

näyttääkseen muka muukalaiselta, joka ohikulkiessaan sattumalta olisi

joutunut tungokseen kuin oljenkorsi jäähän. Ja jouduttuaan nenätysten

erään miehen kanssa, joka tuijotti häneen kiukkuisemmin kuin muut,

hän veti suunsa hymyyn ja kysyi teeskennellen hölmöä:

-- Mikä jupakka tämä on?

-- Kirottu korppi! vastasi mies.

Huutoihin yhtyivät tuuppaukset, ja lyhyessä ajassa notaarion, osaksi

omin jaloin, osaksi toisten kyynäspäiden avulla, onnistui saavuttaa,

mitä hartaimmin tänä hetkenä toivoi, nimittäin päästä erille tästä

ahdingosta.

-- Paetkaa, paetkaa, hyvä mies. Tuossa on luostari, tässä on kirkko,

tänne, tuonne, huudetaan joka taholta.

Pakenemaan häntä todella ei tarvinnut kehoittaa. Ensi hetkestä

alkaen, jolloin salaman tavoin hänen mielessään oli välkähtänyt

toivo päästä näistä kynsistä, hän oli alkanut tehdä laskelmiaan ja

oli päättänyt paon onnistuessa astua pysähtymättä kunnes saapui

ulkopuolelle ei ainoastaan kaupungin, vaan myös koko herttuakunnan

rajoja.

-- Sillä, näin hän oli ajatellut, nimeni on nyt heidän kirjoissaan,

miten lienevätkin saaneet sen selville, ja kun tuntevat ristimä- ja

sukunimeni, voivat he tulla minua vangitsemaan, milloin vaan hyväksi

näkevät. Mihinkään tyyssijaan hän ei tahtonut pysähtyä, ennenkuin oli

päässyt kauas turviin oikeudenpalvelijoilta.

-- Jos voin olla metsälintu -- näin hän lisäksi oli ajatellut, -- en

tahdo olla häkkilintu.

Hän oli siis päättänyt tyyssijakseen valita sen Bergamon

paikkakunnan, missä asui tuo hänen serkkunsa Bortolo, joka, kuten

lukija ehkä muistanee, monta kertaa oli kehoittanut häntäkin

asettumaan sinne asumaan.

Mutta miten löytää tie, siinä pulma.

Jouduttuaan näin äkkiä tuntemattoman kaupungin outoon osaan, Renzo ei

edes tietänyt, mistä portista oli astuttava ulos Bergamoon mennessä;

ja vaikka hän olisi tietänytkin tämän portin nimen, ei hän olisi

tuntenut sille johtavaa tietä. Kotvan hän mietti, kysyisikö tietä

vapauttajiltaan. Mutta niinä muutamana hetkenä kun oli ehtinyt tuumia

omia asioitaan, oli hänen mieleensä johtunut omituisia ajatuksia

tuosta niin kohteliaasta miekankiilloittajasta, muka neljän lapsen

isästä, eikä hän sentähden tahtonut noin umpimähkään ilmaista

tuumiaan näin suurelle väkijoukolle, missä olisi voinut piillä toinen

yksilö samaa maata. Ja äkkiä hän päätti joutuisasti poistua siitä;

tietä hän saattoi myöhemmin tiedustella tultuaan paikkaan, missä ei

kukaan häntä tuntisi eikä tietäisi, minkätähden hän sitä kysyi. Hän

sanoi vapauttajilleen:

-- Kiitos, kiitos, ystäväni; Jumala teitä siunatkoon!

Ja poistuttuaan väkijoukosta, joka heti oli tehnyt hänelle tilaa,

hän riensi minkä sääret kantoivat tiehensä. Hän juoksi ensin ahdasta

katusolaa, sitten pikkukatua pitkin, ja syöksyi jonkun aikaa näin

eteenpäin tietämättä minne oikeastaan meni. Kun hän arveli tarpeeksi

poistuneensa, hän hiljensi askeleensa, jotta ei olisi herättänyt

epäluuloa ja alkoi katsella ympärilleen löytääkseen luottamusta

herättävät kasvot, henkilön, jolta voisi kysyä kysyttäväänsä.

Mutta siinäkin esiintyi vaikeuksia. Tuo kysymys oli itsestään

epäilystä herättävä; mutta kiire oli käsissä: oikeudenpalvelijat

olivat päästyään äskeisestä pienestä pulasta epäilemättä lähteneet

pakenijaa takaa ajamaan; tämän paon huhu oli voinut jo levitä

tännekin asti. Ja ollen tämän hädän alaisena Renzon täytyi

tutkia ainakin kymmeniä eri kasvoja ennenkuin löysi sellaisen

näön, joka hänestä tuntui sopivalta. Tuo lihava mies, joka

seisoi myymälänsä edustalla, sääret hajalla, kädet selän takana,

vatsa pystyssä, rasvaleuka ilmassa, ja joka huvikseen kulki

milloin varpaillaan kohottaen, milloin kantapäilleen pudottaen

aallehtivan ruumismöhkäleensä painon, tämä mies näytti uteliaalta

lörpöttelijältä, joka kaiketi ei olisi malttanut vastata, vaan

sen sijaan olisi itse ruvennut kyselemään. Tuo toinen, joka

kulki hitaasti, silmät tuijottaen ja suu ammottaen, ei suinkaan

näyttänyt nopeasti ja hyvin osaavan neuvoa toiselle tietä, hän kun

tuskin näytti tuntevan omaa tietään. Tuon nuoren pojan kasvoista

kuvastui kyllä melkoista pirteyttä, mutta vielä suuremmassa määrin

veitikkamaisuutta; ja todennäköisesti hän vallattomuudessaan olisi

neuvonut maalaisparkaa vallan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä tämä

kyseli. Näin todella pulassa olevalle henkilölle joka esiinsattuva

seikka tuottaa uutta pulaa.

Viimein hän huomasi henkilön, joka lähestyi joutuisasti, ja ajatteli

että tämä, jolla luultavasti oli joku kiireellinen tehtävä, oli

vastaava nopeasti ja lyhyesti, päästäkseen pian edelleen. Ja kun hän

lisäksi kuuli tämän miehen puhuvan itsekseen, hän arveli, että se oli

suora ihminen. Hän lähestyi häntä ja sanoi:

-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, mitä tietä mennään Bergamoon?

-- Bergamoon? Itäisestä portista.

-- Suuri kiitos, hyvä herra; ja mistä mennään Itäiselle portille?

-- Poiketkaa tuolle vasemmalla olevalle tielle; siitä tulette

Tuomiokirkon torille, sitten...

-- Riittää, hyvä herra. Loppumatkan tunnen. Jumala teitä palkitkoon.

Ja viipymättä hän läksi kulkemaan osoitettuun suuntaan.

Tienneuvoja katsoi hetken hänen jälkeensä. Ja verraten mielessään

toisiinsa nuoren miehen kysymystä ja kulkutapaa, hän virkahti

itsekseen:

-- Joko hän on tehnyt pahan kepposen, tai tahtoo joku toinen

sellaisen hänelle tehdä.

Renzo saapuu Tuomiokirkon torille; hän kulkee sen poikki, ja

sivuuttaa sammuneen tuhka- ja kekäle-kasan tuntien sen ilotulen

jäännökset, jota edellisenä päivänä oli ollut katselemassa. Hän

kulkee pitkin tuomiokirkon portaita, näkee "Kainalosauva-leipomon"

puoleksi hajoitettuna ja soturien vartioimana. Hän rientää edelleen

seuraten katua, jota myöten jo oli kulkenut väkijoukon mukana ja

saapuu kapusiinilais-luostarin edustalle, missä luo katseen pienelle

torille ja tuohon kirkon oveen ja virkkaa itsekseen huoaten:

-- Antoipa tuo munkki minulle eilen hyvän neuvon, kun kehoitti minua

odottamaan kirkossa ja siellä rukoilemaan.

Hän pysähtyi tähän hetkeksi, tarkasti tähystellen Itäiseen porttiin

päin, mistä hänen oli määrä astua ulos, ja huomasi sen kohdalla

paljon väkeä, joka näytti sulkevan pääsyn. Hänen mielikuvituksensa

oli vähän kiihoittunut -- tämä ei ole oudoksuttavaa, päinvastoin

varsin luonnollista, -- ja senvuoksi hän hieman pelkäsi yrittää

tuosta portista kulkea. Olihan hänellä siinä vallan lähellä

turvapaikka, minne hallussaan oleva kirje tuottaisi hyvän

suosituksen: ja suuresti häntä haluttikin poiketa sinne. Mutta äkkiä

hänen mielensä rohkastui, ja hän ajatteli:

-- Tahdon olla vapaa metsälintu, niin kauan kuin suinkin voin. Kuka

minua täällä tuntee? Eiväthän oikeudenpalvelijat ole voineet jakautua

eri kappaleiksi, väijyäkseen minua joka portilla.

Hän katsoi taakseen nähdäkseen, tuliko heitä kenties sieltäpäin.

Mutta hän ei nähnyt oikeudenpalvelijoita eikä ketään, joka olisi

häntä pitänyt silmällä. Hän lähtee taas kulkemaan ja hiljentää

jalkaparkojensa vauhdin, jotka aina vaan tahtovat juosta, sillä nyt

vaativat asianhaarat tavallista kävelemistä. Ja kävellen vallan

hitaasti, ja hiljakseen viheltäen hän saapui portille.

Aivan kiinni portin pielissä oli tullivartijoita ja näiden apuna

joukko espanjalaisia sotureita; mutta näiden koko huomio oli

kääntyneenä ulospäin portista, he kun tahtoivat estää sisään

pääsemästä irtolaisia, jotka kuultuaan kapinan puhjenneen aina

rientävät saapuville kuten korpit taistelukentälle. Näin ollen Renzo,

välinpitämättömän näköisenä, katse maassa ja puoleksi matkustajan,

puoleksi jaloittelijan ryhtisenä, kulki ulos portista, ilman että

kukaan hänelle sanoi sanaakaan. Mutta hänen sydämensä sykki rajusti.

Nähdessään oikealla kädellä pienen polun, hän poikkesi sille

välttääkseen valtatietä; ja hän kulki kappaleen matkaa ollenkaan

katsomatta taakseen.

Hän kulkee, kulkee, kohtaa paimenmajoja ja kyliä, mutta kulkee ohi

kysymättä niiden nimeä. Hän on varma siitä, että poistuu Milanosta ja

toivoo astuvansa Bergamoa kohti. Tämä hänelle riittää vastaiseksi.

Silloin tällöin hän katsoi taakseen ja väliin silmäili ja hieroi

milloin toista, milloin toista rannettaan, joita vielä kirveli

ja joiden ympäri kulki punainen juova: kahlenuoran merkit. Hänen

mielessään temmelsi, kuten jokainen saattaa kuvitella -- joukko

sekavia tunteita: katumus, kaiho, levottomuus, raivo, hellyys.

Hänellä oli koko työ koota muistissaan edellisenä iltana sanomansa

ja tekemänsä seikat, saadakseen selville seikkailunsa salaperäisen

puolen ja ennen kaikkea, miten oli voitu saada tietää hänen nimensä.

Hänen epäluulonsa kohdistui luonnollisesti miekankiilloittajaan,

jolle muisti olleensa hyvin avomielinen. Ja kun hän muisteli

sitä tapaa, jota noudattaen tuo mies oli houkutellut esille

hänen nimensä, ja lisäksi tuon miehen koko käytöstä ja kaikkia

palveluksentarjouksia, joiden tarkoituksena aina oli saada jotain

urkituksi, epäluulo muuttui melkein varmuudeksi.

Kuitenkin hän vielä lisäksi himmeästi muisti aseenkiilloittajan

mentyä jatkaneensa lörpöttelyään. Mutta kenen kanssa? Sen hiisi

tiesi. Ja mistä seikoista? Vaikka hän kuinka olisi tutkinut

muistiaan, ei se voinut hänelle asiaa selvitellä; se ei voinut

hänelle muuta sanoa, kuin että se sinä hetkenä oli ollut muualla

matkaamassa. Miesparka kiusasi itseään näillä tutkivilla mietteillä.

Hän oli miehen kaltainen, joka on allekirjoittanut monta avointa

valtakirjaa ja uskonut ne jonkun haltuun, jota piti varmana ja

rehellisenä; ja huomattuaan, että tuo mies onkin petkuttaja hän

tahtoisi tietää asiainsa tilan. Mutta mitä tietää? Olihan tekemisissä

täydellisen sekasotkun kanssa.

Toinen yhtä tuskallinen pohdinta aiheutui siitä, kun hän koetti

muodostaa tulevaisuuden varalle tuumia, jotka eivät olisi olleet

tuulen tupia, eivätkä liioin varsin surullisia.

Mutta kaikkein tukalimpana kohosi seuraavassa tuokiossa hänen eteensä

tien löytäminen. Kuljettuaan melkoisen matkan miltei umpimähkään,

hän huomasi välttämättömäksi kysyä kulkusuuntaansa. Hänestä tuntui

kuitenkin vastenmieliseltä lausua tuota sanaa: Bergamo, ikäänkuin

siinä itsessään olisi ollut jotain epäluuloa herättävää tai

loukkaavaa. Mutta mahdotonta oli olla sitä mainitsematta. Samoin kuin

oli tehnyt Milanossa, hän nytkin päätti kysyä tietä ensimäiseltä

vastaantulijalta, jonka kasvot hänestä tuntuisivat luottamusta

herättäviltä, ja niin hän tekikin.

-- Olette vallan väärällä tiellä, vastasi hänelle tämä. Ja

mietittyään asiaa hetken, hän osaksi sanoin, osaksi elein osoitti

Renzolle polun, joka johti valtatielle. Renzo kiitti häntä, oli

kokonaan noudattavinaan annettua ohjetta ja kulki todella neuvottuun

suuntaan aikoen lähestyä tuota suuriarvoista valtatietä, pysytellä

sitä näkyvissään ja kulkea mikäli mahdollista yhdensuuntaisesti

sen kanssa, kuitenkaan sille astumatta. Tätä tuumaa oli helpompi

suunnitella kuin toteuttaa. Seuraus tästä oli, että pakolaisemme

kulki milloin vasemmalle, milloin oikealle, ristiin rastiin, seuraten

tiellä saamiaan osviittoja, joita oman älynsä mukaan hieman korjasi

ja muutteli tarkoitustensa mukaisiksi, tai myöskin seuraten sitä

polkua, jota oli ruvennut astumaan, ja näin hän ehkä jo oli kulkenut

kaksitoista Italian peninkulmaa poistumatta Milanosta kauemmaksi kuin

kuuden peninkulman päähän. Mitä taas Bergamoon tuli, niin saattoipa

hän olla tyytyväinen, jos ei ollut etäytynyt siitä lähtöpaikkaansa

kauemmaksi. Hänelle selveni, ettei voinut tällä tavoin jatkaa; ja hän

mietti jotain toista keinoa.

Hänen mieleensä johtui taitavasti tiedustella jonkun rajanläheisen

seudun nimeä, minne voisi kulkea syrjäteitä pitkin. Ja kyselemällä

tätä seutua hän voisi saada varmat tiedot, alinomaan matkansa

varrella kyselemättä Bergamoa, mikä hänestä niin suuresti tuntui

viittaavan pakoon, karkoitukseen, rikokseen.

Miettiessään miten koota kaikki nämä tiedot epäluuloa herättämättä,

hän huomaa ulkopuolella pikkukylää olevan majan oven yläpuolella

riippuvan vihreän oksan. Jo jonkun aikaa hän oli tuntenut tarvetta

virkistää voimiaan. Hän ajatteli, että tässä oli paikka, missä

saattoi samalla saada tietoja ja virkistystä; ja hän astui

sisälle. Siellä oli ainoastaan vanha vaimo, kuontalo kupeella

ja kehrävarsi kädessä. Hän pyytää hieman syötävää; muori tuo

hänelle palasen stracchino-juustoa ja hyvää viiniä. Renzo tyytyi

juustoon, mutta hylkäsi viinin, (tätä hän oli ruvennut inhoamaan,

sen hänelle edellisenä iltana tekemän pahan kepposen vuoksi), ja

istuutui, kehoittaen vaimoa jouduttamaan pöydän kattamista. Tämä

olikin kädenkäänteessä kattanut pöydän; ja heti hän alkoi vaivata

matkamiestä kysymyksillään sekä tämän ammattiin että Milanon suuriin

tapahtumiin nähden, joista huhu oli saapunut tänne asti. Renzo osasi

hyvin taitavasti vältellä kysymyksiä ja samalla hyötyä itse tästä

vaikeudesta, käyttäen hyväkseen muorin uteliaisuutta, tämä kun kysyi

minne hänen oli matka.

-- Minun on käytävä useammassa paikassa, hän vastasi. Ja jos minulle

jää hieman aikaa, tahtoisin käväistä myöskin Bergamon tiellä,

lähellä rajaa, mutta kuitenkin Milanon alueella olevassa kylässä tai

kauppalassa... Mikä onkaan sen nimi?... Joku sellainenhan siellä on,

ajatteli hän itsekseen.

-- Tarkoitatte Gorgonzolaa, virkkoi vanhus.

-- Juuri niin, Gorgonzola! toisti Renzo, ikäänkuin paremmin

painaakseen tämän nimen mieleensä. Onko se hyvinkin kaukana täältä?

hän sitten lisäsi.

-- En tarkalleen tiedä. Ehkä kymmenen tai kaksitoista peninkulmaa.

Jos joku pojistani olisi kotona, niin voisi sen teille sanoa.

-- Ja luuletteko, että sinne saattaisi mennä näitä sieviä polkuja

pitkin, kulkematta valtatietä, missä on tukahuttavan paksulta tomua?

Eihän pitkään aikaan ole satanut!

-- Luulenpa kyllä. Joka tapauksessa voitte sitä kysyä ensi kylässä,

minne saavutte kulkemalla oikealle.

Ja hän mainitsi sen kylän nimen.

-- Hyvä, hyvä, virkkoi Renzo.

Hän nousi, otti käteensä leipäpalan, joka oli jäänyt yli tästä

niukasta ateriasta ja joka oli vallan toisenlainen kuin se, minkä

edellisenä päivänä oli löytänyt San Dionigin ristipatsaan juurelta,

maksoi laskun, astui ulos ja poikkesi kulkemaan oikealle. Ja jotta ei

matka turhaan venyisi liian pitkäksi, hän Gorgonzolaa mainiten riensi

kylästä kylään ja saapui sinne suunnilleen tuntia ennen auringon

laskua.

Jo matkalla hän oli päättänyt viivähtää siellä, nauttiakseen

hieman vankemman aterian. Hänen ruumiinsa olisi myös tarvinnut

hieman vuodelepoa. Mutta pikemmin Renzo olisi antanut sen romahtaa

väsymyksestä tielle, kuin että olisi sille myöntänyt tätä tyydytystä.

Hänen tuumansa oli jossakin majatalossa kysellä Adda joen etäisyyttä,

taitavasti tiedustella jotain sinne johtavaa syrjätietä ja heti

aterian jälkeen lähteä kulkemaan siihen suuntaan.

Syntyneenä ja kasvaneena niin sanoaksemme Addan toisen lähdekohdan

ääressä, hän oli monasti kuullut sanottavan, että määräkohdassa ja

jonkun matkaa juoksuaan pitkin tämä joki muodosti rajan Milanon

ja Venetsian valtioiden välillä. Mutta tästä kohdasta ja virran

juoksusta hänellä ei ollut varmaa tietoa. Mutta sinä hetkenä oli

kaikkein tärkeintä päästä Addajoen toiselle rannalle, mistä kohdasta

tahansa. Ellei tämä onnistuisi hänelle sinä päivänä, hän oli

päättänyt astua niin kauas kuin yö ja hänen voimansa sallivat ja

sitten odottaa seuraavan aamun valkenemista sillä autiolla kedolla,

mihin Jumala sallisi hänen joutua, kunhan se ei vaan ollut mikään

majatalo.

Kuljettuaan muutaman askeleen Gorgonzolassa hän näki ravintolan

kyltin ja astui sisälle. Vastaantulevalta isännältä hän tilasi

aterian ja puolen pulloa viiniä; muutaman peninkulman lisämatka ja

aika olivat haihduttaneet tuon niin syvän ja liiallisen inhon, minkä

viini hänessä oli herättänyt.

-- Pyydän teitä kiirehtimään, hän lisäsi, sillä minun on heti taas

lähteminen matkaan.

Ja tämän hän mainitsi, ei ainoastaan senvuoksi, että se oli tosi,

vaan myös peläten, että isäntä voisi luulla hänen aikovan jäädä

sinne yöksi ja ruveta kiusaamaan häntä kyselemällä hänen suku- ja

ristimänimeään, asuinseutuaan ja asioitaan. Hiiteen sellaiset!

Isäntä vastasi Renzolle, että hän saisi tilaamansa heti paikalla, ja

tämä istuutui vaatimattomien paikalle pöydän päähän, vallan lähelle

ovea.

Ravintolahuoneessa oli muutamia seudun joutilaita miehiä, jotka

olivat väitelleet, pakinoineet edellisen päivän suurista Milanon

uutisista ja nyt olivat pakahtua uteliaisuudesta saada tietää, miten

siellä tuona päivänä oli käynyt, varsinkin, kun nuo ensi uutiset

enemmän olivat omiaan kiihoittamaan, kuin tyydyttämään uteliaisuutta:

kapina, jota ei oltu tukahutettu, joka liioin ei ollut päässyt

voitolle, ja jonka yö pikemmin oli keskeyttänyt kuin päättänyt; siis

katkaistu toiminta, näytöksen loppu, eikä näytelmän päätös. Yksi

noista poistui joukosta, lähestyi äsken tullutta ja kysyi häneltä,

tuliko hän Milanosta.

-- Minäkö? sanoi Renzo yllätyksissään, saadakseen aikaa miettiä

vastausta.

-- Niin juuri te, jos saan luvan kysyä.

Pudistaen päätään, väännellen suutaan ja päästäen tolkuttomia ääniä

Renzo virkkoi:

-- Milano, mikäli olen kuullut kerrottavan, ei taida olla paikka,

minne tällä hetkellä olisi hyvä lähteä, ellei suorastaan ole pakko.

-- Jatkuuko siis mellakkaa vielä tänään? kysyi utelias mies yhä

tungettelevammin.

-- Pitäisi olla siellä, jotta voisi sen sanoa.

-- Ettekö siis tule Milanosta?

-- Tulen Liscatesta, vastasi muitta mutkitta nuori mies, joka tällä

välin oli tuuminut vastaustaan. Todella hän sieltä tuli, -- hän

ei siis valhetellut -- sillä hän oli kulkenut sen kautta. Hän oli

kuullut tämän paikannimen tiensä varrella eräältä matkamieheltä,

joka oli maininnut tuota kylää ensimäiseksi, minkä kautta hänen tuli

kulkea Gorgonzolaan.

-- Vai niin! virkkoi tuo henkilö, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

olisipa parempi, jos tulisit Milanosta; mutta kärsivällisyyttä. Entä

Liscatessa, eikö siellä tiedetty mitään Milanosta?

-- On kyllä mahdollista, että joku siellä siitä jotain tiesi, vastasi

vuoristolainen. Minä vaan en kuullut mitään.

Ja hän lausui nämä viime sanat äänenpainolla, joka tuntui

merkitsevän: olen lopettanut. Utelias kyselijä palasi paikalleen, ja

hetkisen senjälkeen isäntä tuli kattamaan pöytää.

-- Pitkältäkö tästä on Adda joelle? Renzo kysyi häneltä puoliääneen,

teeskennellen uneliasta välinpitämättömyyttä, kuten olemme jo

aikaisemmin huomanneet hänen menetelleen.

-- Adda joelleko? Ylitsekulkua varten? kysyi isäntä.

-- Tuota noin, niin, Adda joelle.

-- Tahdotteko kulkea Cassanon sillan tai Canonican lautan kautta?

-- Se on yhdentekevää. Kysyn tätä vaan uteliaisuudesta.

-- Ja minä taas mainitsen tämän, nämä kun ovat ylimenopaikkoja, mistä

kulkevat rehelliset ihmiset, nimittäin ne, jotka hyvin voivat vastata

teoistaan.

-- Hyvä. Ja pitkäkö matka sinne on?

-- Tästä lasketaan kumpaankin paikkaan suunnilleen kuusi Italian

peninkulmaa.

-- Kuusi peninkulmaa? En luullut niin paljoa olevan, sanoi

Renzo. Mutta, hän sitten jatkoi liioittelevasti teeskennellen

välinpitämättömyyttä: jos pitäisi kulkea oikotietä, niin on kai muita

joen ylimenopaikkoja?

-- Tottakai niitä on, vastasi isäntä tähystellen häntä ilkeän

uteliain katsein. Tämä riitti karkoittamaan nuoren miehen huulilta

ne muut kysymykset, jotka oli aikonut tehdä. Hän lykkäsi lautasen

eteensä; ja katsellen pullonpuolikasta, jonka isäntä oli asettanut

pöydälle, hän kysäsi:

-- Onko viini väärentämätöntä?

-- Kuin kultaa, vastasi isäntä. Kysykäähän vaan seudun ja ympäristön

väestöltä, niin saatte kuulla. Muuten voitte itse päättää. Ja näin

sanoen hän palasi ravintolavieraidensa luo.

-- Piru vieköön kaikki ravintolanisännät! huudahti Renzo itsekseen.

Kuta enemmän niitä näen, sitä pahempia ne ovat!

Siitä huolimatta hän alkoi syödä hyvällä ruokahalulla, samalla

tarkasti kuunnellen, joskin tarkkaavaisuuttaan salaten, tahtoen

tunnustella maaperää ja saada selville mitä tämän seudun väestö

ajatteli noista suurista tapahtumista, joihin hän niin tuntuvasti oli

ottanut osaa, ja ennenkaikkea havaita, oliko näiden lavertelijain

joukossa joku kunnon mies, joka niin herättäisi luottamusta, että

poikaparka uskaltaisi häneltä kysyä tietä, ilman että tarvitsi pelätä

joutuvansa ahtaalle ja täytyvänsä tehdä selkoa asioistaan.

-- Mutta, virkahti muuan, tällä kertaa Milanolaiset näyttävät

tarkoittaneen täyttä totta. No, viimeistään huomenna saamme siitä

jotain kuulla.

-- Kadun, etten tänä aamuna lähtenyt Milanoon, sanoi toinen.

-- Jos lähdet sinne huomenna, minä tulen mukaan, virkkoi kolmas, ja

tähän yhtyi vielä pari muuta.

-- Tahtoisinpa tietää, huomautti ensimäinen, ajattelevatko nuo

Milanon herrat hiukan köyhää maalaisväestöä, vai säätävätkö hyviä

lakeja ainoastaan itseään varten. Sillä tiedättehän millaisia nämä

herrat ovat? Ylpeitä ja itsekkäitä kaupunkilaisia, jotka anastavat

kaikki itselleen. Ja muita muka ei ole olemassakaan.

-- Onhan meilläkin suu, eikä yksinomaan syödäksemme, mutta myöskin

sanoaksemme mielipiteemme, sanoi toinen, tosin hyvin vaatimattomasti,

väitteensä kun oli jotenkin rohkea -- ja kun asia kerran pääsee

vauhtiin... Mutta hän katsoi parhaaksi olla lopettamatta lausettaan.

-- Eipä ainoastaan Milanossa ole piilossa viljaa -- näin alkoi toinen

joukosta vihaisen ja salaperäisen näköisenä, kun kuului lähestyvän

hevosen kavioiden kopse. Kaikki hyökkäävät ovelle. Ja tunnettuaan

tulijan, kaikki rientävät häntä vastaanottamaan. Hän oli milanolainen

kauppias, joka kauppa-asioillaan monta kertaa vuodessa kävi

Bergamossa ja jolla oli tapana yöpyä tähän majataloon. Melkein aina

hän tapasi siellä koolla samaa seuraa, joten tunsi jokaisen heistä.

Hänen ympärillään hääritään; toinen tarttuu suitsiin, toinen

jalustimeen.

-- Terve tuloa!

-- Hauska tavata teidät.

-- Miten onnistui matka?

-- Erinomaisesti. Entä te, miten voitte?

-- Hyvin, erinomaisen hyvin. Mitä uutta Milanosta?

-- Kas vaan, uutisten urkkijoita! sanoi kauppias astuen alas hevosen

selästä ja jättäen ratsunsa renkipojan huostaan.

-- Muuten, hän jatkoi -- astuen sisälle pienestä ovesta kaikkien

muiden seuraamana, -- tänä hetkenä te luultavasti tiedätte nuo

uutiset paremmin kuin minä.

-- Me emme totisesti tiedä yhtään mitään, sanoivat monet painaen

kättä sydämelle.

-- Onko se mahdollista? kysyi kauppias. No saattepa sitten kuulla

kauniita juttuja ... tai oikeammin rumia. Hoi, isäntä, onko

tavallinen vuoteeni vapaa? No hyvä. Lasi viiniä ja tavallinen

illalliseni. Joutukaa, sillä tahdon panna aikaisin maata ja lähteä

huomenna hyvin varhain, saapuakseni Bergamoon päivällisaikaan. Ja te,

hän jatkoi istuutuen pöydän ääreen vastapäiseen päähän kuin missä

Renzo istui ääneti ja tarkkaavaisena, -- ettekö te siis tiedä mitään

noista eilisistä pirunvehkeistä?

-- Oh, eilisistä olemme kyllä kuulleet puhuttavan.

-- No niin, huomautti kauppias, tiedättehän siis uutisia. Ajattelin

itsekseni, että tehän istutte siinä vaanimassa ohikulkijoita, joita

sitten tarkoin tiedustelette...

-- Mutta tänään, mitä on tapahtunut tänään?

-- Niin tänään, ettekö tiedä mitään tämänpäivän tapahtumista?

-- Emme yhtään mitään: tästä ei ole kulkenut ketään.

-- Antakaa siis minun kastella huuliani, niin sitten kerron teille

mitä tänään on tapahtunut. Saattepa kuulla!

Hän täytti lasin laitoja myöten, otti sen oikeaan käteensä,

nosti vasemman käden peukalolla ja etusormella viiksiään, siveli

kämmenellään partaansa, joi ja jatkoi:

-- Vähänpä puuttui, hyvät ystäväni, ettei tänään olisi ollut yhtä

kuuma päivä kuin eilen, jopa kuumempikin. Ja tuskin voin uskoa, että

olen tässä teille sitä kertomassa; sillä olin jo hylännyt kaikki

matkatuumani, jäädäkseni myymäläpahastani vartioimaan.

-- No mitä piruja sitten tapahtui? kysyi muuan kuulijoista.

-- Mitäkö tapahtui; niin juuri itse piru oli liikkeellä. Saattepa

kuulla.

Ja leikeltyään ruoka-annoksensa, joka hänelle oli tarjottu, hän alkoi

syödä ja jatkoi. Läsnäolijat seisoen oikealla ja vasemmalla pöydän

ääressä, kuuntelivat suu auki. Renzo istui paikallaan, oli olevinaan

kuuntelematta, mutta seurasi kuitenkin tarkkaavaisemmin kuin kukaan

muu, sillävälin kuin pureskeli viimeisiä suupalojaan.

-- Tänä aamuna siis nuo roistot, jotka eilen panivat toimeen

tuon kauhean mellakan, kokoontuivat sovittuihin paikkoihin --

luonnollisesti he olivat keskenään sopineet; kaikki oli edeltäpäin

valmistettua -- he kokoontuivat siis ja alkoivat uudelleen kierrellä

katuja huutaen, saadakseen koolle väkeä. Tiedätte, että tällöin käy

samoin kuin lattiata lakaistaessa, teidän luvallanne: kuta enemmän

lakaisija etenee, sitä enemmän rikkaläjä kasvaa. Kun katsoivat

joukkonsa tarpeeksi lukuisaksi, he kulkivat herra viljavoudin

asunnolle; ikäänkuin eivät eiliset, tuolle kunnon herralle tehdyt

ilkivaltaisuudet vielä olisi riittäneet! Nuo konnat! Ja mitä

inhoittavia hävyttömyyksiä he hänelle syytivät. Kaikki valheita.

Sillä herra viljavouti on hyvä mies ja täsmällinen. Minä hänet

hyvin tunnen, sillä olen yhteydessä hänen talonsa kanssa, minä kun

myyn kankaan hänen palvelijoidensa virkapukuihin. He kulkivat siis

tuota taloa kohti. Olisipa teidän pitänyt nähdä nuo roistot, nuo

saastaiset naamat! Ajatelkaa, että he kulkivat minun myymäläni ohi.

Hyi niitä kasvoja! _Via Crucis_-kadun juutalaiset eivät ole mitään

niihin verrattuina. Ja niitä inhoittavia puheita, jotka liikkuivat

heidän huulillaan! Olisipa tehnyt mieli tukkia korvansa, ellei olisi

ollut vaarallista kääntää puoleensa noiden ihmisten huomiota. Heidän

oiva tarkoituksensa oli siis lähteä ryöstöretkelle; mutta ... ja

tässä hän nosti ja ojensi vasemman kätensä ja painoi peukalon päätä

nenännipukalle.

-- Mutta? ... sanoivat kaikki kuuntelijat.

-- Mutta, jatkoi kauppias, mutta he huomasivat kadun pölkyillä

ja rattailla tukituksi, ja tämän katusulun takana vahvan rivin

espanjalaisia sotureita, pyssyt valmiina tähtäämässä, posket perää

vasten. Kun roskaväki näki valmistukset ... niin mitähän te olisitte

tehneet?

-- Kaikki käpälämäkeen.

-- Tietysti; niin he tekivätkin. Mutta nähkääs, totisesti itse

paholainen heitä riivasi. Nyt he riensivät _Cordusiolle_, näkivät

tuon leipomon, jonka jo eilen olivat tahtoneet ryöstää puti

puhtaaksi. Ja mitä tehtiin tuossa leipämyymälässä? Jaeltiin ostajille

leipää. Siellä oli aatelismiehiä, oikein aateliston parhaimpia,

valvomassa, että kaikki kävi hyvin; ja nämä rosvot -- heillä oli piru

nahassaan, sanon minä, ja lisäksi kiihoittajia -- syöksyvät hurjina

sisälle. Ryöstä sinä, minä ryöstän myös! Kädenkäänteessä aateliset,

leipurit, ostajat, leivät, tiski, taikinapuntut, jauhosäkit,

rahapussit, sihdit, listin, jauhot, taikina, kaikki vaan mullin

mallin.

-- Entä espanjalaiset sotamiehet?

-- Näillä oli vartioitavana viljavoudin talo. Eihän kukaan voi

laulaa ja samalla kantaa ristiä. Ja sitäpaitsi kaikki tämä tapahtui

silmänräpäyksessä. Kaikki kootaan; kaikki, mikä vaan kelpasi, vietiin

pois. Ja sitten pannaan taas toimeen tuo eilinen ilveily, nimittäin

että joutavat esineet kannetaan torille ja sytytetään palamaan. Ja

jo nämä heittiöt alkoivat laahata tavaroita ulos, kun eräs heistä,

toisia suurempi lurjus, ... niin arvatkaapa mikä soma ehdotus hänellä

oli?

-- No mikä sitten?

-- Panna kaikki nämä esineet leipomossa kasaan ja yhtähaavaa sytyttää

tämä ja itse talo. Tuumasta toimeen...

-- Ja todellako pistivät sen palamaan?

-- Malttakaa. Lähellä asuva kunnon mies sai taivaasta päähänpiston.

Hän riensi ylös tuohon huoneustoon, haki ristiinnaulitun kuvaa, löysi

sen, ripusti ikkunaan, otti vuoteen pieluspuolesta kaksi vihittyä

kynttilää, sytytti ne ja asetti ne ikkunalaudalle molemmin puolin

Kristuksen kuvaa.

Rahvas katsoo ylös. Milanossa on vielä, se täytyy tunnustaa,

Jumalanpelkoa. He rupesivat siis miettimään ja hillitsivät itsensä.

Nimittäin suurin osa heistä. Siinä oli kuitenkin piruja, jotka

ryöstönvimmassaan olisivat sytyttäneet tuleen itse paratiisin. Mutta

kun huomasivat, ettei väkijoukko ollut heidän puolellaan, täytyi

heidän luopua aikeestaan ja pysyä alallaan.

Arvatkaa nyt, kuka saapui äkkiä paikalle? Kaikki tuomiokirkon papit

kulkueessa, kantaen ristiä ja täydessä messupuvussa. Ja hänen

kunnianarvoisuutensa, arkkipiispa Mazzetta alkoi toiselta puolen

saarnata, ja toiselta puolen ylirippi-isä Settala, ja toisetkin

hengenmiehet:

-- Mutta hyvät ihmiset, mitä aiottekaan tehdä. Tällaisenko esimerkin

annatte lapsillenne? Palatkaa toki kotianne. Saattehan leipää

halvalla, entistä vielä halvemmalla. Menkäähän katsomaan, ilmoitus

siitä on naulattu kadunkulmiin.

-- Oliko se totta?

-- Kuinka? oliko se totta! Luuletteko että tuomiokirkon arvoisat

papit tulisivat täydessä messupuvussa loruja laskettelemaan?

-- Ja mitä teki kansa?

-- Se hajaantui vähitellen. Juostiin kadunkulmiin. Ken osasi lukea,

näki siinä todella leipähinnat. Viidellä pennillä kuudentoista luodin

leipä!

-- Mikä onni!

-- Niin onni todella; kunhan sitä vaan kestäisi. Tiedättekö,

paljonko jauhoja on pantu hukkaan menemään eilisestä tähän aamuun?

Niin paljon, että sillä olisi elättänyt koko herttuakunnan kahtena

kuukautena.

-- Entä onko meille maalaisille säädetty joku hyvä laki?

-- Mikä on tehty Milanon hyväksi on täydelleen tapahtunut kaupungin

kustannuksella. En tiedä mitä teille sanoisin. Teille muille

tapahtuu, mitä Jumala suo. Ovathan nyt kuitenkin mellakat lopussa. En

vielä ole kertonut teille kaikkea. Nyt tulee sokeri pohjassa.

-- No mitä sitten vielä on?

-- Nähkääs -- en voi tarkalleen sanoa tapahtuiko se eilen vai tänä

aamuna -- poliisi sai käsiinsä useita kapinoitsijoita, ja heti

saatiin tietää, että neljä johtajista vedetään hirteen. Tuskin tämä

huhu oli alkanut levitä, kun jokainen palasi kotiansa lyhyintä

tietä; ei nähkääs kukaan tahtonut tulla viidenneksi. Kun minä läksin

Milanosta, se näytti munkki-luostarilta.

-- Ja luuletteko, että heidät todella hirtetään?

-- Epäilemättä; ja hyvin pian, vastasi kauppias.

-- Ja mitä luulette kansan tekevän? kysyi edellinen.

-- Kansa? Se menee katsomaan, sanoi kauppias. Olihan heillä niin

suuri halu nähdä kristityn kuolevan taivasalla, että tahtoivat, nuo

roistot, surmata viljavoudin. Sen sijaan he saavat neljä heittiötä,

jotka hirtetään kaikkia menoja noudattamalla, kapusiinilaisten

ja "Hyvän kuolon" veljesten saattamina, henkilöitä, jotka kaiken

tämän ovat hyvin ansainneet. Tämä on kaikki kaitselmuksen ohjausta,

nähkääs, näin piti tapahtuman. Heihin alkoi jo tarttua tuo pahe käydä

sisälle myymälöihin ja ottaa tavaroita maksamatta. Jos olisi antanut

heidän esteettömästi mellastaa, olisi leivän jälkeen tullut viinin

vuoro, ja niin edespäin... Voitte kuvitella, olisivatko nuo ihmiset

koskaan vapaaehtoisesti luopuneet niin mukavasta tavasta. Ja voin

vakuuttaa teille että tämä rehelliselle miehelle, joka pitää kauppaa,

oli sangen ikävä ajatus.

-- Todellakin, sanoi eräs kuulijoista.

-- Todellakin, toistivat toiset kuorona.

-- Ja, jatkoi kauppias, pyyhkien partaansa pöytäliinalla, tämä yritys

oli aikoja sitten suunniteltu. Oli olemassa kokonainen salaliitto,

nähkääs.

-- Oliko salaliitto?

-- Olipa kyllä. Kaikki vaan tuon Navarralaisen juonia, tuon

ranskalaisen kardinaalin, tiedättehän, jolla on puoleksi turkkilainen

nimi, ja joka joka päivä hautoo mielessään uusia vehkeitä

vahingoittaakseen Espanjan kruunua. Ennen kaikkea hän yrittää tehdä

jonkun pahan kepposen Milanolle, sillä tuo veitikka tietää hyvin,

että Milanossa piilee kuninkaan voima.

-- Hiisi vieköön!

-- Tahdotteko todistetta? Suurimmat mellakoitsijat olivat

muukalaisia. Kaduilla samoili sennaamaisia henkilöitä, joita ei

koskaan oltu nähty Milanossa. Unhoitinpa mainita teille tapauksen,

joka minulle varmana kerrottiin. Oikeus oli eräästä ravintolasta

saanut käsiinsä yhden heistä...

Renzo, jolta ei yksikään sana tästä puheesta ollut mennyt hukkaan,

tunsi tätä kieltä kosketeltaessa kylmiä väreitä ja vavahti, ennenkuin

ehti ajatellakaan mielenliikutuksensa hillitsemistä. Kuitenkaan ei

kukaan sitä huomannut. Ja puhuja, joka ei hetkeksikään hellittänyt

kertomuksensa lankaa, jatkoi:

-- Se oli henkilö, josta ei vielä oikein tiedetä, mistäpäin oli

kotoisin, kuka hänet oli lähettänyt tai mikä hän oli miehiään; mutta

varmasti hän oli yksi johtajista. Jo eilen keskellä pahinta meteliä

hän oli mellastanut kuin paholainen; tähän hän ei vielä tyytynyt,

vaan alkoi saarnata ja ehdoittaa muitta mutkitta, että kaikki herrat

tapettaisiin. Tuo konna! Kuinka tulisivat köyhät ihmiset toimeen, jos

kaikki rikkaat tapettaisiin. Poliisi, joka oli häntä läheltä pitänyt

silmällä, kaappasi hänet kynsiinsä. Hänen taskuistaan löydettiin

suuri tukko kirjeitä, ja häntä alettiin viedä vankeuteen. Mutta hänen

toverinsa, jotka piirittivät ravintolan, ryntäsivät lukuisina sisälle

ja pelastivat tuon heittiön.

-- Ja minne hän sitten joutui?

-- Ei tiedetä. Joko hän on päässyt pakenemaan, tai on piiloittautunut

jonnekin Milanossa. Nämä ovat henkilöitä, joilla ei ole kotia,

ei kattoa pään päällä, mutta jotka kuitenkin voivat majoittua ja

piiloittautua kaikkialla; ainakin niin kauan kuin piru voi ja

tahtoo heitä auttaa. Sitten he joutuvat kiinni, kun sitä kaikkein

vähimmin aavistavat; sillä kun omena on kypsä, se putoaa puusta.

Vastaiseksi tiedetään varmasti ainoastaan, että nuo kirjeet ovat

oikeuden huostassa, ja että niissä koko salajuoni on kerrottuna; ja

sanotaan, että siihen on sekaantuneena paljon ihmisiä. Sen pahempi

heille. Panivathan he puolet Milanoa mullin mallin, ja tahtoivat

tehdä pahempaakin. Väitetään, että leipurit ovat konnia. Sen

tiedän minäkin, mutta lain mukaisesti heidät on hirtettävä. Viljaa

on piiloitettu. Kuka sitä ei tietäisi? Mutta hallituksen asia on

hankkia hyviä urkkijoita, ja laittaa vilja päivän valoon ja ripustaa

korkohinnan kiskurit tanssimaan ilmaan yhdessä leipurien kanssa. Ja

jos ei hallitus tee mitään, on kaupungin velvollisuus vaatia; ja jos

ei ensimäistä vaatimusta noudateta, tulee vaatia toistamiseen. Sillä

vaatimalla lopulta saavuttaa mitä vaatii. Sillä varsin hylättävä on

tuo rikollinen tapa mennä sisälle myymälöihin ryöstämään tavaroita

täysin kourin.

Renzolle oli niukka illallisensa muuttunut myrkyksi. Sietämättömän

pitkältä tuntui hänestä tämä aika, ennenkuin oli poissa ja kaukana

tästä ravintolasta, tästä kylästä. Useamman kuin kymmenen kertaa

hän oli itsekseen sanonut: Pois, pois täältä. -- Mutta pelko, että

voisi herättää epäluuloa, kiihtyi silloin suunnattomasti, kävi hänen

painajaisekseen, ajatustensa hirmuvaltiaaksi ja ikäänkuin naulasi

hänet kiinni penkkiinsä. Tässä pulassa ollen hän ajatteli, että tuo

lavertelija kaiketi lopulta lakkaisi puhumasta hänestä. Ja hän päätti

heti nousta kun kuulisi siirryttävän johonkin toiseen puheenaiheeseen.

-- Ja sentähden minä, sanoi muuan seurasta, minä joka tiedän miten

käy tuollaisissa mellakoissa, ja että rehellisillä ihmisillä ei ole

hyvä olla, en ole antanut uteliaisuuteni itseäni voittaa, vaan olen

jäänyt kotia.

-- Entä minä, olenko liikkunut paikaltani?

-- Minä, huomautti kolmas, jos sattumalta olisin ollut käymässä

Milanossa, olisin joutuisasti jättänyt sikseen kuinka tärkeän asian

tahansa ja olisin rientänyt kotia. Minulla on vaimo ja lapsia. Ja

totta puhuen minä en pidä mellakoista.

Sinä hetkenä isäntä, joka niinikään oli seisonut kuuntelemassa,

lähestyi toista pöydän päätä nähdäkseen mitä tuo outo matkamies teki.

Renzo käytti hyväkseen tilaisuutta, viittasi isäntää luokseen, kysyi

mitä oli velkaa, maksoi tinkimättä, vaikka rahansa jo olivat sangen

vähissä, ja sen enempää puhumatta hän meni suoraa päätä ovelle, astui

yli kynnyksen, katsoi tarkasti ympärilleen, ettei palaisi samaan

suuntaan, mistä oli tullut, ja läksi kaitselmuksen haltuun antautuen

astumaan päinvastaiselle taholle.