Paikalle jäänyt väkijoukko alkoi hajaantua ja tulvia oikealle ja
vasemmalle, mikä mitäkin katua pitkin. Toiset palasivat kotia
hommaamaan omia asioitaan. Toiset poistuivat hengittääkseen vapaammin
ja päästäkseen vähän väljemmille tiloille niin monen tunnin
tunkeilemisen jälkeen. Toiset taas menivät tapaamaan tuttaviaan
jutellakseen hieman päivän suurista tapahtumista. Väki harveni
samoin kadun toisessa päässä, missä se kävi niin vähälukuiseksi,
että Espanjalainen sotilasjoukko ilman väkivaltaista tunkeutumista
saattoi edetä viljavoudin talon edustalle. Täällä oli vielä koolla
niin sanoaksemme mellakan kantajoukko, nimittäin liuta roistoja,
jotka tyytymättöminä niin pauhaavan yrityksen noloon ja mitättömään
tulokseen, murisivat ja kiroilivat; he neuvottelivat rohkaistakseen
toinen toistaan yrittämään jotain toista seikkailua. Ja koetteeksi
he tuuppasivat ja ruhjoivat tuota onnetonta ovea, joka uudelleen
mahdollisuuden mukaan sisästä oli pöngitetty. Sotilasparven saapuessa
nämä heittiöt neuvottelematta ja kuin yksimielisen päätöksen tehtyään
läksivät liikkeelle, kulkien vastakkaiseen suuntaan, jättäen paikan
vapaaksi sotilaille, jotka ottivat sen valtoihinsa ja järjestyivät
siihen talon ja kadun vartijoiksi.
Mutta läheisillä kaduilla ja toreilla oli siellä täällä ihmisryhmiä.
Missä seisoi pari tai kolme henkilöä, siihen kokoontui kolme,
neljä, kaksikymmentä. Jos joku siitä poistui, tuli toisia sijaan.
Ne muistuttivat noita pilvenhattaroita, jotka hajalla liitelevät
taivaalla ukkosilman jälkeen, ja joita katsellessaan ihmiset sanovat:
-- Rajuilma ei vielä oikein ole asettunut.
Saattaa kuvitella, miten sekavat puheet siinä liikkuivat.
Mikä kertoi mahtipontisesti näkemiään erikoistapauksia; toinen
selosteli omia urotöitään; mikä iloitsi jupakan onnellisesta
päätöksestä, ylistäen Ferreriä ja ennustaen viljavoudille kovia
päiviä. Joku hymähti ivallisena:
-- Älkää pelätkö, että he hänet surmaavat. Susi ei syö suden lihaa.
Muuan mutisi kiukustuneena, ettei oltu tehty, mitä olisi pitänyt
tehdä, että tämä oli pelkkää petkutusta ja että oli ollut
houkkiomaista nostaa niin suurta melua ja sitten antaa vetää itseään
niin pahasti nenästä.
Tällävälin aurinko oli mennyt mailleen, ja esineet vaipuivat kaikki
harmaaseen hämyyn. Monet väsyneinä päivän vaivoista ja kyllästyneinä
lörpöttelemään hämärässä, alkoivat astua kotia päin.
Renzo ystävämme oli tukenut vaunujen kulkua, niin kauas kuin se oli
ollut tarpeellista, ja oli niiden jälessä hänkin kuin riemukulussa
astunut kahden sotilasrivin välitse, ja iloitsi nähdessään
ajoneuvojen rientävän edelleen vapaina kaikesta vaarasta. Hän kulki
vielä kappaleen matkaa joukon mukana ja pujottautui siitä ulos ensi
sivukadun kohdalla, vuorostaan hengittääkseen vapaammin.
Astuttuaan muutaman askeleen vapaana tungoksesta, ollen niin monen
tunteen, niin monen vaikutelman ja tuoreen ja sekavan muiston
valtaamana, hän tunsi nälkää ja levon tarvetta. Senvuoksi hän alkoi
katsella ylös pitkin talojen seiniä, etsien jonkun ravintolan
kylttiä; sillä oli liian myöhäistä mennä kapusiinilais-luostariin.
Kulkiessaan näin pää pystyssä hän osui erään väkiryhmän kohdalle. Hän
pysähtyi ja kuuli, että siinä keskusteltiin tuumista ja yrityksistä
seuraavan päivän varalle. Hän kuunteli kotvan aikaa, mutta ei sitten
voinut pidättäytyä tokaisemasta joukkoon muutamaa sanaa, arvellen,
että mies, joka oli tehnyt niin kovaa työtä kuin hän, olematta
itserakas saattoi lausua julki mielipiteensä. Hän oli muuten sen
päivän kokemuksistaan saanut sen vakaumuksen, että jos vastedes
tahtoi ajaa perille jonkun pyyteensä, piti vaan saattaa se kadulla
kuljeskelevan rahvaan suosioon.
-- Hyvät herrat! hän huudahti saarnanuotilla. Saanko minäkin lausua
vaatimattoman mielipiteeni? Minun vaatimaton mielipiteeni on tämä:
ettei tehdä vääryyttä ainoastaan silloin, kun leipä on kyseessä:
ja koska tänään olemme selvästi nähneet, että saavuttaa oikeutta,
kunhan vaan kohottaa äänensä kuuluviin, niin tulee meidän jatkaa
vaan tähän tapaan, kunnes on keksitty keinot kaikkia heidän muita
konnamaisuuksiaan vastaan ja kunnes maailmassa pääsee vallitsemaan
vähän kristillisemmät olot. Eikö ole totta, hyvät herrat, että on
olemassa lauma tiranneja, jotka toimivat vallan vastoin kymmentä
käskyä, jotka etsiskelevät rauhallisia ihmisiä, mitkä eivät edes
heitä ajattele, tehdäkseen näille ihmisparoille pahaa, ja nuo
tirannit ovat vielä lisäksi aina oikeassa. Ja tehtyään tavallista
ilkeämmän konnantyön he kulkevat pää vielä pystymmässä, niin
että voisi luulla heille tehdyn vääryyttä. Varmasti tuollaisista
henkilöistä Milanollakin on osansa.
-- Liiaksikin, huusi muuan ääni.
-- Sen kyllä uskon, virkkoi Renzo. Johan meidänkin paikkakunnallamme
niistä kerrotaan kauniita juttuja. Ja asia puhuu muuten omasta
puolestaan. Olettakaamme esimerkiksi että joku noista, joita
tarkoitan, asustaa osaksi mailla osaksi Milanossa: jos hän on
siellä piru, ei hän voi olla enkeli täällä, luulemma. Sanokaapa
minulle, hyvät herrat, oletteko koskaan nähneet jonkun tuollaisen
herrasmiehen kuonon vankilan rautakankien takana? Ja pahinta on,
(ja sen saatan minä oman kokemukseni nojalla vakuuttaa) että
on painettuja asetuksia, jotka määräävät heille rangaistuksia.
Eivätkä ne ole mitään joutavia asetuksia, vaan niin kunnollisia,
ettei paremmasta apua. Konnamaisuudet on siinä lueteltuna prikusta
prikkuun niin kuin ne sattuvat; ja jokaista varten on säädetty
rangaistus. Ja niissä sanotaan: olkoon kuka tahansa, alhainen
tai ylhäinen, se on yhtä kaikki. Mutta menkääpä nyt sanomaan
tohtoreille, kirjanoppineille ja fariseuksille, että hankkisivat
teille asetusten mukaista oikeutta. He kuuntelevat teitä, niin kuin
paavi kuuntelee pahantekijöitä; siitä voi jo mennä sekaisin minkä
kunnon miehen pää tahansa. On siis päivänselvää, että kuningas ja
hänen käskynhaltijansa tahtoisivat rangaistusta pahantekijöille;
mutta näille ei mahda mitään, ne kun ovat yhtenä liittokuntana. Tämä
liittokunta on siis hajoitettava; huomenna on mentävä Ferrerin luo,
sillä tämä on kunnon mies, hyvä ja ystävällinen herra. Tänäänkin
nähtiin, kuinka mielellään hän seurusteli köyhien ihmisten kanssa,
kuinka hän koetti ymmärtää ne syyt, jotka hänelle mainittiin ja
miten hän vastasi kohteliaasti ja sävyisästi. Täytyy siis mennä
Ferrerin luo ja sanoa, millä kannalla asiat ovat; minä puolestani
voisin hänelle kertoa kauniita juttuja; sillä olenpa omin silmin
nähnyt asetuksen, jonka ylälaidassa oli noin suuria vaakunoita, ja
se oli kolmen hallituksen jäsenen kirjoittama; ja alalaidassa oli
jokaisen nimi, täydelleen präntättynä, ja yksi noista nimistä oli
Ferrer, sen näin omin silmin. Tämä asetus määräsi kaikki aivan oikein
minun asiassani; ja muuan tohtori, jota pyysin hankkimaan minulle
oikeutta noiden kolmen herran tahdon mukaisesti, joiden joukossa
oli Ferrerkin, tuo herra tohtori, joka itse oli näyttänyt minulle
asetusta, voisitteko uskoa, mulkoili minuun kuin olisi luullut minua
hulluksi. Olen varma siitä, että kun tuo hyvä vanhus kuulee kaikki
nämä somat jutut, sillä eihän hän voi niitä kaikkia tietää, ei
ainakaan mailla tapahtuneita, niin ei hän enää siedä, että maailma
jatkaa näin hullua menoa, vaan keksii hyvän parannuskeinon. Ja
täytyyhän heidänkin, jotka kyhäävät kokoon asetuksia, pitää huolta
siitä, että niitä noudatetaan; onhan se solvaus heitä kohtaan, ettei
heidän allekirjoittamaansa plakaattia pidetä minkäänarvoisena. Ja jos
ylvästelijät eivät tahdo taipua, vaan niskoittelevat, niin olemmehan
me auttamassa, niinkuin tänäänkin olemme tehneet. En väitä, että
hänen itsensä on lähdettävä ajelemaan vaunuissaan vangitakseen kaikki
konnat, sortajat ja tirannit. Sitä varten tarvittaisiin Noan arkki!
Hänen tulee käskeä kaikkien asianomaisten, ei yksistään Milanossa,
vaan kaikkialla, menetellä asetusten mukaisesti ja tuottaa ankara
prosessi jokaisen niskoille, joka on tehnyt vääryydentekoja. Ja
missä sanotaan: vankeutta, niin määrättäköön todella vankeutta, ja
missä sanotaan kalerilaiva-rangaistus, niin määrättäköön todella
kalerilaiva-rangaistusta. Ja pormestareille olisi sanottava,
että täyttävät velvollisuutensa; jos eivät täytä, niin saakoot
matkapassin, ja pantakoon paremmat sijaan, ja kuten sanoin, kyllähän
me aina olemme avustamassa. Ja tohtoreille on määrättävä, että
heidän on kuuleminen köyhää kansaa ja puolustaminen oikeutta. Olenko
oikeassa, hyvät herrat?
Renzo oli puhunut niin sydämen pohjasta, että heti alussa monet
ympärillä olijoista oli keskeyttäneet puheensa ja kääntyneet häntä
kuuntelemaan. Ja lopulta kaikki olivat hänen kuulijoinaan. Nousi
sekava mieltymyksen ja erilaisten huutojen hälinä:
-- Hyvä!
-- Tietysti!
-- Hän on oikeassa!
-- Se on aivan totta!
Näin vastattiin hänen puheeseensa. Ei kuitenkaan puuttunut
arvostelijoita.
-- Joutavia, virkkoi eräs, kuka rupeaisi kuuntelemaan vuoristolaisia;
ne ovat kaikki viisastelijoita. -- Ja hän meni tiehensä.
-- Nyt, mutisi toinen, joka maantienmatti tässä tulee latelemaan
neuvojaan; ja kun vaaditaan lihavia paisteja, ei tässä saada leipää
halvalla; emme me tämän vuoksi ole lähteneet liikkeelle.
Renzo ei kuitenkaan kuunnellut muuta kuin kiitoslauseita. Mikä
puristi hänen toista, mikä hänen toista kättään.
-- Hyvästi, huomiseen.
-- Minne?
-- Tuomiokirkon edustalle.
-- Hyvä.
-- Hyvä.
-- Ja mitä sitten teemme?
-- Sitten jotain tehdään.
-- Kuka näistä arvoisista herroista tahtoo neuvoa minulle ravintolan,
missä saisin syödä yksinkertaisen aterian ja nukkua kuin vähävarainen
nuorukainen ainakin? sanoi Renzo.
-- Lähden tästä minä teitä opastamaan, kelpo nuorukainen, virkkoi
eräs, joka oli kuunnellut tarkkaavaisesti Renzon puhetta ja joka ei
vielä ollut sanonut mitään. Tunnenpa ravintolan, joka juuri sopii
teille; ja suositan teitä isännälle, joka on ystäväni ja kunnon mies.
-- Onko se tässä lähellä? kysyi Renzo.
-- Ei vallan kaukana.
Väki hajaantui. Ja saatuaan monelta tuntemattomalta kädenpuristuksia
Renzo läksi astumaan niinikään tuntemattoman oppaansa seurassa,
kiittäen häntä hänen kohteliaisuudestaan.
-- Ei ansaitse, virkkoi tämä. Toinen käsi pesee toista, ja molemmat
pesevät kasvoja. Onhan velvollisuutemme auttaa lähimaistamme.
Ja matkalla hän keskustelun muodossa kyseli Renzolta yhtä ja toista.
-- En tahdo urkkia asioitanne, hän sanoi; mutta näytätte kovin
väsyneeltä. Mistä seuduin olette kotoisin?
-- Olen kotoisin Leccosta, vastasi Renzo.
-- Leccosta? Vai olette kotoisin Leccosta?
-- Niin Leccosta, se tahtoo sanoa sen lähiseuduilta.
-- Poika parka! Mikäli ymmärsin puheistanne, olette saanut kovia
kokea.
-- Nähkääs, hyvä herra, minun on ollut pakko puhua hieman
varovaisesti, jotta en ilmaisisi julkisesti yksityisiä asioitani.
Mutta kerta ne tulevat ilmi, ja silloin. -- Näenpä tuossa ravintolan
kyltin, ja totta puhuakseni, ei minua haluta mennä kauemmaksi.
-- Ei, ei; tulkaa sinne, minne minä aion teidät viedä. Sinne on enää
vaan lyhyt matka, virkkoi opas. -- Tässä teidän ei olisi hyvä olla.
-- On tarpeeksi hyvä, sanoi nuorukainen. En minä ole mikään nuori
herra, jota on kasvatettu pumpuliin käärittynä. Jotain vähän suuhun
pantavaa ja kupo olkia -- siinä kaikki mitä tarvitsen. Kaikkein
tärkeintä on minulle, että saan nämä molemmat seikat mitä pikimmin.
Jumalan nimessä.
Ja hän astui sisälle suuresta ovipahaisesta, jonka yläpuolella
riippui "Täysikuun" ravintolan kyltti.
-- No hyvä; saatan teidät sinne, koska niin tahdotte, sanoi opas; ja
hän seurasi Renzoa sisälle.
-- Turhaa on teidän enempää vaivautua, vastasi Renzo. Kuitenkin,
näin hän jatkoi, tekisitte minulle mieliksi, jos tulisitte juomaan
kanssani lasin viiniä.
-- Suostun kohteliaaseen tarjoukseenne, vastasi opas. Ja kuin
paikan tuntija ainakin hän astui Renzon edellä, kulki pienen pihan
poikki, lähestyi lasiovea, painoi säppeä, aukaisi ja astui sisälle
kumppaninsa kanssa.
Huonetta valaisi kaksi lamppua, jotka riippuivat kahdesta
katto-orsiin kiinnitetystä tangosta. Joukko henkilöitä, kaikki
täydessä touhussa, istui penkeillä kahden puolen kaitaa ja pitkää
pöytää, joka täytti melkein huoneen toisen pään. Siinä näki hajalla,
missä auki käärittyjä lautasliinoja ja ruoka-annoksia; missä taas
lyötiin pelikortteja pöytään ja siepattiin taas käteen, heiteltiin
taas noppaa; pulloja ja laseja oli kaikkialla. Kieriskelipä pöydällä
berlinga-, reale- ja parpagliola-rahoja, jotka, jos olisivat osanneet
puhua, varmaankin olisivat sanoneet:
-- Olimme tänä aamuna leipurin kassalaatikossa, tai jonkun mellakan
katsojan taskuissa; tämä oli niin innostunut näkemään, miten yleiset
asiat kehittyivät, ettei muistanut valvoa omia yksityis-asioitaan.
Melu oli suuri.
Tarjoilija kulki edestakaisin hätäisenä ja koettaen parastaan
palvellakseen pöytävieraita ja pelaajia samanaikuisesti.
Ravintolanisäntä istui pienellä penkillä uuninlaen alla, näennäisesti
kiinnittäen huomionsa kuvioihin, joita hiilihangolla vuoroin piirteli
tuhkaan, vuoroin pyyhki pois; mutta itse teossa hän huolellisesti
tarkkasi kaikkea, mikä tapahtui ympärillään. Sapen kolahduksesta hän
nousi ja astui tulijoita vastaan.
Huomattuaan oppaan, hän mutisi itsekseen:
-- Kirottu mies! Pitääpä sinun aina tulla tielleni, kun toivoisin
sinut hiiteen!
Luotuaan sitten kiireisen katseen Renzoon, hän sanoi itsekseen:
-- Sinua en tunne. Mutta kun tulet sellaisen metsämiehen seurassa,
olet varmaankin joko koira tai jänis. Kunhan puhut pari sanaa, niin
sinut kyllä tunnen.
Tämä mykkä yksinpuhelu ei kuitenkaan vähääkään kuvastunut isännän
kasvoissa, jotka pysyivät liikkumattomina kuin muotokuva --
pyöreähköt ja kiiltävät kasvot, lyhyt punerva töyhtöparta, ja silmät
kirkkaat ja pistelevät.
-- Mitä herrat suvaitsevat? hän kysyi.
-- Aluksi aimo pullo kelpo viiniä, sanoi Renzo. Ja sitten jotain
haukattavaa.
Näin sanoen hän istui rahille lähelle pöydän toista päätä ja päästi
soinnukkaan huokauksen: -- ohhoh! ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
-- Tuntuupa hyvältä istua, kun on ollut niin kauan jalkeillaan ja
täydessä touhussa.
Mutta samassa johtui hänen mieleensä se rahi ja pöytä, missä viimeksi
oli istunut Lucian ja Agnesen kanssa. Ja hän huokasi syvään. Sitten
hän pudisti päätään, ikäänkuin karkoittaakseen tämän ajatuksen. Ja
samassa hän näki isännän tulevan viinipullo kädessä.
Opas oli istuutunut vastapäätä Renzoa. Tämä kaatoi hänelle heti
viiniä ja sanoi:
-- Huulten kostukkeeksi.
Ja täytettyään toisen lasin, hän tyhjensi sen yhtenä siemauksena.
-- Mitä annatte minun syödä? hän sitten kysyi isännältä.
-- Kappaleen patapaistia, ehdoitti tämä.
-- Olkoon menneeksi, patapaistia.
-- Heti paikalla, virkkoi isäntä Renzolle.
Tarjoilijalle hän sanoi:
-- Kata pöytä vieraalle.
Sitten isäntä palasi uunin ääreen.
-- Mutta ... sanoi hän kääntyen Renzon puoleen, leipää ei minulla
tänään ole tarjottavana.
-- Mitä leipään tulee, sanoi Renzo ääneensä ja nauraen, niin on
Kaitselmus pitänyt siitä huolen.
Ja vedettyään esiin kolmannen ja viimeisen niistä leivistä, jotka oli
noukkinut San Dionigin ristipylvään juurelta, hän kohotti sitä ilmaan
ja huudahti:
-- Kas tässä Kaitselmuksen leipä!
Tätä kuullessaan monet kääntyivät; ja yksi heistä huusi nähdessään
voitonmerkkinä ylös kohotetun leivän:
-- Eläköön halpahintainen leipä!
-- Halpahintainen! toisti Renzo. Ilmaiseksi sen on ihmisrakkaus
tarjonnut.
-- Sen parempi, sen parempi!
-- Mutta, lisäsi heti Renzo, en tahtoisi että nämä herrat
ajattelisivat minusta pahaa. En minä ole, kuten sanotaan,
näpistellyt. Löysin sen maasta, ja jos tapaisin omistajan, olisin
valmis maksamaan.
-- Hyvä, hyvä! huusivat kapakkatoverit, remahtaen vielä äänekkämpään
nauruun. Sillä ei yksikään heistä tullut ajatelleeksi, että nuori
mies oli puhunut tosissaan.
-- He luulevat minun laskevan leikkiä; mutta asianlaita on todella
niinkuin sanoin, huomautti Renzo oppaalleen. Ja pyöritellen tätä
leipää käsissään hän virkkoi:
-- Kas, millaiseksi ovat sen litistäneet. Sehän on litteä kuin
pannukakku. Mutta olipa siellä väkeä. Jos siinä joukossa oli
ohutluisia, niin totisesti ne siinä pahasti rusahtivat.
Hän söi nopeasti kolme tai neljä suupalaa tästä leivästä, huuhteli ne
alas toisella lasillisella viiniä ja lisäsi:
-- Tämä leipä ei yksinään tahdo liukua alas vatsaan. Kurkkuni ei
koskaan ole ollut näin kuiva. Saihan huutaa minkä keuhkot kestivät!
-- Valmistakaa hyvä vuode tälle kelpo nuorukaiselle, sanoi opas;
hänellä on aikomus jäädä tänne yöksi.
-- Tahdotteko jäädä tänne yöksi? kysyi isäntä Renzolta, lähestyen
pöytää.
-- Se on aikomukseni, vastasi Renzo. Vallan yksinkertainen vuode;
kunhan vuodeliinat vaan ovat puhtaat. Olen tosin köyhä mies, mutta
tottunut puhtauteen.
-- Siitä ei teidän tarvitse olla huolissanne, huomautti isäntä.
Hän meni kyökin nurkkakaapin ääreen ja palasi toisessa kädessä
mustepullo ja paperiliuska, ja toisessa kynä.
-- Mitä tämä merkitsee? huudahti Renzo; nielaisten palan tarjoilijan
tuomaa patapaistia.
Sitten hän hymyili ihmetellen:
-- Ovatko nämä nyt teidän puhtaat vuodeliinanne?
Isäntä ei vastannut, vaan asetti pöydälle mustepullon ja paperin,
nojasi pöytään vasenta käsivartta ja oikeata kyynäspäätä, piti
sojossa kynää, katsoi Renzoon ja virkkoi:
-- Olkaa hyvä ja sanokaa minulle suku- ja ristimänimenne sekä
synnyinseutunne.
-- Mitä? kysäsi Renzo. Mitä on kaikella tällä tekemistä vuoteen
kanssa?
-- Täytän velvollisuuteni, sanoi isäntä, katsoen opasta silmiin.
Meidän on tehtävä tarkka ilmoitus kaikista henkilöistä, jotka
poikkeavat asumaan taloomme; _suku- ja ristimänimi ja kansallisuus;
missä hommissa liikkuu, onko matkustajalla aseita ... kauanko viipyy
tässä kaupungissa_, näin kuuluvat asetuksen selvät sanat.
Ennenkuin vastasi Renzo tyhjensi uuden lasin; se oli jo kolmas. Ja
pelkäämme, ettemme tämän jälkeen enää voi niitä laskea.
Hän virkkoi sitten:
-- Kas, kas! Onko teillä asetus! Minäpä kuvittelen olevani
lakitieteen tohtori. Ja silloin tiedän oitis, missä arvossa asetuksia
sopii pitää.
-- Puhun tosissani, sanoi isäntä, yhä katsellen Renzon äänetöntä
seuralaista. Hän meni uudelleen kaapin luo, otti siitä esiin suuren
plakaatin, joka sisälsi täydellisen asetuksen, ja kääri sen auki
Renzon eteen.
-- Vai siinä se nyt on! huusi tämä, kohottaen toisella kädellä
uudelleen täytettyä lasia, jonka heti tyhjensi, ja ojentaen toista
kättä ja osoittaen sen etusormella asetusta. Siinä tuo erinomainen
rukouskirjan lehti. Se minua suuresti ilahuttaa! Tunnen hyvin
tuon vaakunan; tiedän mitä merkitsee tuo jumalankieltäjän pää
nuora kaulassa. (Siihen aikaan painettiin asetusten ylälaitaan
maaherran vaakuna; ja Don Gonzalo Fernandez de Cordovan vaakunassa
oli kuvattuna maurilainen kuningas kahleet kaulassa.) Nämä kasvot
merkitsevät: käskeköön, ken voi, ja totelkoon ken haluaa. Kun tämä
kuva on lähettänyt kalerilaiva-orjuuteen Don ... no niin ...
tiedänhän itse, ketä tarkoitan; ... sen mukaisesti kuin tuntemani
toinen tuonlainen asetus määrää; kun se on auttanut kunniallista
nuorta miestä naimaan kunniallisen nuoren naisen, joka tahtoo tulla
hänen vaimokseen, niin silloin sanon nimeni noille kasvoille.
Annanpa niille vielä suukkosen kaupanpäällisiksi, Saattaapa minulla
olla hyvät syyni olla mainitsematta nimeäni. Entä jos suuri roisto,
jolla on käytettävänään lauma muita roistoja -- sillä jos hän olisi
yksin ... tässä Renzo lopetti lauseen merkitsevällä kädenliikkeellä.
Katsokaas, jos ehkä suuri roisto tahtoisi tietää, missä olen,
tehdäkseen minulle jonkun ruman kepposen, niin luuletteko, että
nuo kasvot minua auttaisivat? Minunko pitäisi ilmaista yksityiset
asiani! Olisipa se kaunista. Olettakaamme, että olen tullut Milanoon
ripille. Mutta aion antaa kapusiinilais-munkin itseäni ripittää, enkä
hotellinisännän.
Isäntä oli vaiti ja katsoi edelleen oppaaseen, joka pysyi
järkähtämättömästi asemillaan sanaakaan sanomatta. Renzo --
ikäväksemme on meidän se mainitseminen -- tyhjensi uuden lasillisen
viiniä ja jatkoi:
-- Sanonpa sinulle syyn, isäntä hyvä, syyn, jota tulet pitämään
pätevänä. Jos eivät ne asetukset, jotka puolustavat hyvien
kristittyjen oikeuksia, ole minkäänarvoisia, niin sitä suuremmalla
syyllä huonot asetukset ovat vallan mitättömiä. Korjaa siis pois
kaikki nämä joutavat vehkeet, ja tuo minulle sijaan toinen pullo;
sillä tämä on halki.
Näin sanoen hän kolautti sitä varovasti rystöillään ja lisäsi:
-- Kuuletko, kuinka se kaikuu haljenneelta?
Renzon puheet olivat tälläkin kertaa vetäneet kapakkayleisön huomion
puoleensa. Ja kun hän oli lopettanut, nousi yleinen mieltymyksen
murina.
-- Mitä on minun tekeminen? kysyi isäntä tuolta tuntemattomalta, joka
tosin hänelle ei ollut outo.
-- Pois, pois vehkeet, huusivat useat äänet; tuo nuorukainen on
oikeassa! kaikki tuo on pelkkää petkutusta ja kiusantekoa. Nyt on
uusi laki, uusi laki.
Keskellä näitä huutoja outo mies loi isäntään soimaavan katseen tästä
liiaksi paljastavasta vetoamisesta häneen ja virkkoi:
-- Antakaa hänen saada tahtonsa perille, älkääkä nostako riitaa.
-- Olen tehnyt velvollisuuteni, sanoi isäntä ääneensä, ja hän lisäsi
itsekseen:
-- Nyt pesen käteni.
Hän otti paperin, kynän, mustepullon ja asetuksen sekä tyhjän pullon,
jonka ojensi tarjoilijalle.
-- Tuokaa samaa lajia, sanoi Renzo. Se on oivallista viiniä. Ja
sitten lähetämme sen uuden pullon nukkumaan toisen kera, kysymättä
sen suku- tai ristimänimeä, millä asioilla se kulkee tai kuinka kauan
viipyy tässä kaupungissa.
-- Samaa lajia, sanoi isäntä tarjoilijalle, ojentaen hänelle tyhjän
pullon. Ja hän palasi istumaan uuninlaen alle.
-- Tuon toisen otus näyt olevan, hän ajatteli ja alkoi piirtää
kuvioita hiekkaan. Oletpa joutunut kelpo käsiin. Typerä aasi! Koska
kerran tahdot joutua kiikkiin, niin olkoon menneeksi. "Täysikuun"
ravintolan isäntä ei aio myydä nahkaansa sinun tähtesi.
Renzo kiitti opastaan ja kaikkia niitä, jotka olivat olleet hänen
puolellaan.
-- Kelpo ystävät, hän sanoi; nyt näen selvästi, että kunnon miehet
ojentavat toisilleen kättä ja tukevat toinen toistaan.
Sitten hän ojensi kättään pöydän yli ja otti uudelleen puhujan
asennon:
-- Eikö ole hullunkurista, hän huusi, että kaikki vallanpitäjät joka
tilaisuudessa vetävät esiin paperia, kynän ja mustepullon? Aina
kynä valmiina hyökkäykseen. Onpa noilla herroilla todellinen kiihko
tarttua kynään.
-- Kuulkaapas maalaisystäväni, tahdotteko tietää mikä siihen on
syynä? sanoi yksi pelaajista, joka yhtenään voitti.
-- No, antaa kuulua, virkkoi Renzo.
-- Syy on tämä, selitteli edellinen: nuo herrat syövät niin paljon
hanhenpaistia, ja kun he siten saavat äärettömän paljon sulkia,
täytyy heidän käyttää niitä johonkin.
Kaikki remahtivat nauruun, paitsi se peluri, joka hävisi.
-- Kas, sanoi Renzo, tuo mies on runoilija. Täälläkin siis näyttää
olevan runoilijoita. Mutta onhan niitä kaikkialla. Minussakin
on hieman runoilijan vikaa, ... joskus laskettelen minäkin aika
hullutuksia ... se tahtoo sanoa, kun asiat ovat hyvällä kannalla.
Käsittääksemme tätä Renzo paran lörpötystä tulee tietää, että sana
runoilija Milanon rahvaan ja vielä enemmän maalaisväestön keskuudessa
ei merkitse samaa kuin kaikilla sivistyneillä, nimittäin etevää
henkeä, Pindus vuorella asustajaa, runottarien suosikkia; se näet
merkitsee hieman hassuttelevaa henkilöä, jonka puheissa ja teoissa
on enempi sukkeluutta ja kokkapuheisuutta kuin järkevyyttä. Näin
rohkeasti rahvas sekoittelee sanoja, antaen niille alkuperäisestä
merkityksestä sangen kaukaisen käsitteen. Sillä, rohkenenpa kysyä,
mitä runoilijalla on yhteistä hassuttelijan kanssa?
-- Oikean syyn minä kohtsillään sanon teille, jatkoi Renzo. Nuo
herrat ne pitelevät kynää; ja näin heidän lausumansa sanat haihtuvat
ilmaan ja katoavat; sitävastoin he tarkoin kuuntelevat sanoja, jotka
lähtevät köyhän miesparan suusta, ja yks kaks he ne sieppaavat
kiinni lennosta tuolla kynällään ja naulaavat ne kiinni paperille,
käyttääkseen niitä hyväkseen sopivassa tilaisuudessa. Vielä heillä on
muitakin vehkeitä: kun tahtovat hämmentää pois nuorukaisparan, joka
ei ole lukenut mies, mutta jolla on vähän ... kuinka sanoisin ... (ja
kuvatakseen ajatustaan hän etusormensa päällä takoi otsaansa); ja
jos huomaavat, että hän alkaa ymmärtää heidän sekamelskaansa, niin
muitta mutkitta lykkäävät puheeseensa latinalaisia sanoja, jotta
hän joutuisi pois oikealta tolalta ja joutuisi päästään sekaisin.
Sanalla sanoen: nämä epäkohdat ovat poistettavat! Tänään on kaikki
toimeenpantu kursailematta, ilman paperia, kynää ja mustepulloa. Ja
huomenna, jos ihmiset vaan osaavat hillitä itseään, saadaan vielä
suurempia aikaan; ja ilman että kajotaan yhteenkään hiuskarvaan;
kaikki vaan oikeuden tietä.
Tällävälin muutamat kapakkavieraista olivat uudelleen alkaneet
pelata, toiset syödä, toiset räyhätä. Muutamat läksivät pois, toisia
tuli sijaan. Isäntä piti kaikkia silmällä -- kaikki seikkoja, jotka
eivät oikeastaan kuulu kertomukseemme. Renzon outo opas ei vaan
näyttänyt hankkivan lähtöä; hänellä ei kuitenkaan, mikäli saattoi
huomata, ollut mitään tehtävää täällä; mutta hän ei vaan tahtonut
lähteä ennenkuin oli hieman puhunut yksityisesti Renzon kanssa.
Hän kääntyi siis jälkimäisen puoleen ja käänsi uudelleen puheen
leipä-kysymykseen. Ja toistettuaan muutamia noita lauseita, jotka jo
jonkun aikaa olivat kierrelleet suusta suuhun, hän toi esiin oman
mielipiteensä:
-- Jospa minulla olisi valta käsissä, hän virkkoi, niin varmaankin
osaisin saada asiat oikealle tolalle.
-- Miten sitten menettelisitte? kysyi Renzo, luoden häneen molemmat
tavallistaan kiiltävämmät silmänsä ja väännellen hieman suutaan,
ikäänkuin kootakseen tarkkaavaisuuttaan.
-- Mitenkö menettelisin? sanoi toinen: tahtoisin, että olisi leipää
kaikilla, niinhyvin köyhillä kuin rikkailla.
-- No niin, tuo kuulostaa joltakin, virkkoi Renzo.
-- Menettelisin näin: Ensiksi määräisin kohtuulliset hinnat, joita
kaikki kykenisivät suorittaman. Sitten jakaisin leipää tarvitsevien
luvun mukaan, sillä on aina olemassa hävyttömiä kitupiikkejä, jotka
tahtoisivat itse ahmia kaikki ja jotka umpimähkään anastavat minkä
voivat, ajattelematta toisia. Ja köyhät ihmiset jäävät leivättä.
Täytyy siis jakaa leipä kohtuullisiin annoksiin. Ja se on käypä
päinsä seuraavasti: olisi annettava joka perheelle sen jäsenluvun
mukainen lippu, jonka nojalla saisi noutaa leipää leipurilta.
Minulle esim. pitäisi antaa näin kokoonpantu lippu: Ambrogio
Fusella, miekankiillottaja ammatiltaan, vaimo ja neljä lasta, kaikki
leivänsyönti-iässä (pankaa merkille tämä): annettakoon hänelle niin
ja niin paljon leipää, ja maksakoon hän niin ja niin paljon. Mutta
kaikki on aina tapahtuva kohtuuden mukaisesti, perheenjäsenten lukuun
nähden. Teille esimerkiksi pitäisi antaa näin kuuluva lippu ... mikä
onkaan nimenne?
-- Lorenzo Tramaglino, vastasi nuori mies, joka innostuneena tähän
tuumaan ei ollenkaan huomannut, että sekin kokonaan perustui
paperiin, kynään ja mustepulloon ja että sen toteuttamista varten
kaikkein ensiksi oli koottava asianomaisten henkilöiden nimet.
-- No niin, sanoi outo mies; mutta onko teillä vaimo ja lapsia?
-- Pitäisihän minulla ... lapsia, ei ... ei vielä ... mutta vaimo ...
jos tässä matoisessa maailmassa kaikki olisi niin kuin olla pitää.
-- Vai olette yksin! Malttakaa mielenne, saatte siis pienemmän
annoksen.
-- Se on oikein. Mutta jos pian, kuten toivon ... ja Jumalan
avulla... No niin, kun minullakin kerta on vaimo?
-- Silloin saatte toisen lipun, ja annoksenne kasvaa. Niin kuin
sanoin, aina perheen jäsenluvun mukaan, virkkoi outo mies nousten.
-- Sillä tavoin kaikki olisi hyvin, huomautti Renzo. Sitten hän
jatkoi huutaen ja puiden nyrkkiään pöytään. Ja miksi eivät säädä
tällaista lakia?
-- Mitäpä siihen vastaisin? Mutta onpa minun jo aika sanoa hyvää yötä
ja lähteä kotia, sillä varmaankin vaimoni ja lapseni jo kauan ovat
minua odottaneet.
-- Vielä tilkka viiniä, pieni tilkka vaan, huusi Renzo joutuisasti
täyttäen puhetoverinsa lasin. Ja hän nousi kiireisesti, tarttui
poistujan toiseen takinliepeeseen ja veti häntä kaikin voimin
takaisin istumaan.
-- Vielä pieni tilkka, ettehän toki voi minua näin loukata.
Mutta toveri nykäisi itsensä irti, jätti Renzon laskettelemaan
kokonaista kehoitusten ja soimausten tulvaa ja toisti:
-- Hyvää yötä.
Ja hän meni tiehensä.
Mies oli jo kadulla, kun Renzo yhä vaan jatkoi puhettaan; sitten hän
ponnahti takaisin rahille. Hän tuijotti tuohon lasiin, jonka juuri
oli täyttänyt. Ja kun huomasi tarjoilijan kulkevan pöydän ohi, hän
viittasi häntä pysähtymään, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista hänelle
jotain. Sitten hän osoitti sormella lasia ja virkkoi hitaasti ja
juhlallisesti, lausuen sanat vallan omituisesti:
-- Katsokaapas, olin täyttänyt tämän lasin tuota kunnon miestä
varten; näette että se on reunojaan myöten täysi, aivan ystävän
mitalla kaadettu. Mutta hän ei siitä huolinut. Ihmisillä on välistä
kummalliset päähänpistonsa. Syy ei ole minun. Hän saattoi huomata,
että tarjosin sitä hyvästä sydämestä. Mutta koska se, mikä on tehty,
on tehty, ei pidä antaa hyvien humalain mennä hukkaan.
Näin sanottuaan hän tarttui lasiin ja tyhjensi sen yhdessä
siemauksessa.
-- Kyllä ymmärrän, sanoi tarjoilija ja poistui.
-- Vai ymmärrätte tekin, virkkoi Renzo. Se on siis oikein. Kunhan
syyt ovat oikeat...
Tässä on tarpeen koko totuudenrakkautemme, voidaksemme uskollisesti
jatkaa kuvausta, joka tuottaa niin vähän kunniaa niin tärkeälle
henkilölle, jopa voisi sanoa kertomuksemme päähenkilölle. Samalla on
meidän, ollaksemme puolueeton, huomauttaminen, että tämä oli ensi
kerta, jolloin Renzolle tapahtui tämänkaltaista. Ja juuri hänen
tottumattomuutensa juopotteluun oli suureksi osaksi syynä siihen,
että tämä ensimäinen hutikka oli seurauksiltaan niin onneton. Nämä
harvat lasilliset viiniä, jotka hän aluksi oli juonut toisen toisensa
jälkeen ja vastoin tottumustaan, osaksi sammuttaakseen kurkkunsa
polttoa, osaksi mielensä kuohunnan vaikutuksesta, mikä ei sallinut
hänen tehdä mitään maltillisesti, nousivat hänelle päähän. Hiemankin
tottunut juomari olisi niillä ainoastaan sammuttanut janonsa. Tässä
kohdin lähdekirjoituksessamme tehdään huomautus, jonka mainitsemme,
vastaamatta sen oikeudesta. Kohtuulliseen ja kunnialliseen elintapaan
liittyy -- näin siinä sanotaan -- myös se etu, että sen noudattaja,
kuta enemmän se on häneen juurtunut, sitä helpommin siitä vähänkin
sattumalta luopuessaan heti kokee hairahduksensa tuottamia epäkohtia,
niin että hän sitten muistaa nämä hyvän aikaa. Ja näin hairahduskin
voi olla hänelle opetuksena.
Oli asianlaita miten tahansa, tosiseikka on, että nämä ensi
viinihöyryt nousivat nuoren miehen päähän, minkä jälkeen viini ja
sanat jatkoivat, edellinen vatsaan valumistaan, jälkimäiset suuhun
kohoamistaan, kaikki vaan tolkuttomasti ja määrättömästi. Ja sinä
hetkenä, johon olimme häntä äsken seuranneet, oli hänen tilansa
jo niin ja näin. Hän tunsi suurta tarvetta puhua. Kuulijoita
ei puuttunut, tai ainakaan ei läsnäolijoita, joita hän saattoi
kuulijoinaan pitää. Jonkun aikaa hän oli jotakuinkin vapaasti saanut
sanansa esille, jopa niissä oli ollut jonkunverran järkeäkin.
Mutta vähitellen lauseidensa päättäminen rupesi tuottamaan hänelle
melkoisia vaikeuksia. Ajatus, joka aluksi ilmeni hänen mielessään
jotenkin selvänä, kääriytyi pian usviin ja haihtui äkkiä kokonaan; ja
sana, joka oli viipynyt kotvan aikaa, ei ottanut oikein vastatakseen
ajatusta. Tässä pulassa ollen hän sen vaiston pakoittamana, joka
niin useissa tapauksissa saattaa ihmisen perikatoon, turvautui pullo
ystäväänsä. Mutta miten pullo tällaisessa tilaisuudessa saattoi häntä
auttaa, sen tietää jokainen, jolla on vähänkin tervettä järkeä.
Tuomme esille ainoastaan muutamia näytteitä Renzon tuona onnettomana
iltana laskettelemasta sanatulvasta. Se, minkä jätämme mainitsematta,
ja mikä on monta vertaa runsaampaa, olisi liian sekavaa. Siinä ei
ole järkeä, eikä edes järjen varjoa; ja tämähän on välttämätön ehto
painetussa kirjassa.
-- Hoi, isäntä, isäntä! hän jälleen alkoi, seuraten tätä katseineen
joko pöydän ääreen tai uuninlaen alle, joskus luoden ne sinnekin,
missä isäntä ei ollutkaan, ja puhuen lakkaamatta keskellä
kapakkavieraiden hälinää. -- Oletpa aika isäntä, sinä! Enpä saata
niellä tuota juontasi suku-, ristimäniminesi ja ammattinesi.
Kunnon miehelle, joka minä olen! Et totisesti ole käyttäytynyt
hyvin. Mitä tyydytystä, rohkenenpa kysyä, mitä hyötyä, mitä
iloa ... noin vaan panna nuori miesparka paperille? Enkö ole oikeassa,
sanokaapa te muut? Ravintolanisäntien tulisi pitää kelpo miesten
puolia... Kuulehan, kuulehan toki, isäntä, tahdonpa sanoa sinulle
vertauksen, ... totta puhuen ... kas noita kun nauravat! Olen
tosin hieman päissäni, mutta perusteeni ovat silti oikeat. Sanohan
minulle, isäntä, kuka se on, joka kannattaa tätä liikettäsi?
Juuri me ihmisparat. Enkö ole oikeassa? Tokko nuo asetusten
allekirjoittaja-herrat koskaan tulevat kapakkaan huuliaan kastelemaan?
-- Ne ovat pelkkiä vesipoikia, sanoi Renzon vieruskumppani.
-- He tahtovat pysyä selväpäisinä, lisäsi toinen, voidakseen
taitavammin lasketella valheitaan.
-- Kas, huudahti Renzo. Nyt puhui runoilija. Tekin siis ymmärrätte
tarkoitukseni. No, vastaahan nyt minulle, isäntä hyvä: Onko Ferrer,
joka kuitenkin on paras heistä kaikista, koskaan käynyt täällä
laseja kilistämässä ja tuottamassa sinulle äyrinkään tuloa! Ja
tuo koira, tuo murhaaja Don... No niin, en sano enempää, sillä
pääni on vähän sekaisin. Ferrer ja isä Crrrr ... tiedän itse ketä
tarkoitan ... ne ovat kunnon miehiä. Mutta sellaisia on ani harvassa.
Vanhat ovat nuoria pahemmat ... ja nuoret vanhoja vielä pahemmat.
Kuitenkin olen tyytyväinen, ettei vuodatettu verta. Sellaiset
julmuudet kuuluvat pyövelin virkaan. Leipää, niin se on luonnollista.
Sainpa aika kolhauksia. Mutta annoinpa niitä toisillekin. Tilaa!
Yltäkylläisyyttä! Eläköön!... Ja kuitenkin Ferrerkin!... Muutaman
sanan latinaksi... _Sies baraos trapolorum_... Kirottu tapa! Eläköön
oikeus, leipä! Se on oikeaa puhetta. Sitähän nuo kunnon miehet juuri
olisivat tahtoneet ... kun alkoi soida tuo kirottu kirkonkello: piu
pau, piu pau. Silloin ei totisesti olisi pitänyt pötkiä tiehensä.
Olisi vaan pitänyt pakoittaa tuota herra pastoria ... tiedänpä minä
hyvin, mitä tarkoitan!
Viime sanat lausuttuaan hän painoi alas päänsä, ja näytti muutaman
hetken miettivän jotain. Sitten hän huokasi syvään, nosti kasvonsa
silmät kosteina, ja ilme niin haikean surullisena, että parasta
oli kun ei niiden aihe ollut niitä näkemässä. Mutta nuo raa'at
kapakkavieraat, jotka jo olivat ruvenneet ilkkumaan Renzon kuumeista
ja sekavaa kaunopuheisuutta, nauroivat kahta enemmän hänen surullista
ilmettään. Lähimmät sanoivat: -- Katsokaapa! -- ja kaikki kääntyivät
Renzoon päin. Pian hän oli koko seuran ilkunnan esineenä. Tosin eivät
nämä muutkaan kapakkavieraat olleet vallan selvällä päällä; mutta ei
kukaan ollut juopotellut niin vahvasti kuin Renzo parka; ja lisäksi
tämä oli maalainen. He alkoivat vuoroonsa kiusata häntä typerillä ja
raa'oilla kysymyksillään ja ilkamoivilla elkeillään.
Renzo näytti milloin siitä suuttuvan, milloin otti koko kohtauksen
leikin kannalta, milloin oli välittämättä heidän puheistaan, puhui
itse vallan muusta, milloin kysyen, milloin vastaten, aina vaan
katkonaisesti ja umpimähkään.
Onneksi hänellä keskellä tätä hulluttelua oli kuitenkin jälellä
vaistomainen varovaisuus, joka saattoi hänet välttämään nimien
mainitsemista, niin että ei edes lausunut sitäkään nimeä, joka
epäilemättä oli syvimmin painunut hänen muistiinsa. Meistäkin olisi
tuntunut kovin tuskalliselta jos tuota nimeä, jota kohtaan mekin
tunnemme hieman rakkautta ja kunnioitusta, olisivat häväisseet ja
ivanneet noiden raakalaisten rivot kielet.