Onneton viljavouti oli juuri ilman ruokahalua syönyt huonon aterian,
johon oli kuulunut vanhaa leipää. Hän odotti kovin levottomana tämän
myrskyn päättymistä, kuitenkaan ollenkaan aavistamatta, että se niin
raskaana oli laskeutuva hänen päänsä yli.
Joku hyvänsuopa henkilö läksi juoksujalassa väkijoukon edelle
ilmoittamaan uhkaavaa vaaraa.
Palvelijat riensivät melun houkuttelemina alas ovelle ja katsoivat
tyrmistyneinä katua pitkin, mistä meteli läheni. Kuunnellessaan
tietoa he jo näkevät etujoukkojen saapuvan. Hätäisen kiireellisesti
riennetään viemään sana isännälle. Sillävälin kuin tämä tuumii
pakoa ja pakotapaa, tulee jo toinen hänelle ilmoittamaan, että pako
on liian myöhäinen. Palvelijoilla on tuskin aikaa sulkea ovi. He
pöngittävät ja telkeävät oven, juoksevat sulkemaan ikkunat, vallan
kuin ukkosilman lähestyessä ja kun rakeita voi odottaa joka hetki.
Kiihtyvä hälinä, jyristen kuin ukkonen halki ilmojen, kajahtaa
tyhjään pihaan. Joka talon komero siitä kaikuu. Ja keskellä taajaa
ja kumeata meteliä kuuluu vahvoja ja tiheään toistuvia kivenheittoja
ovea vasten.
-- Viljavouti! Viljavouti!
-- Tiranni! Näännyttäjä!
-- Tahdomme hänet elävänä tai kuolleena.
Tuo poloinen mies juoksenteli kalpeana, hengästyneenä huoneesta
huoneeseen, lyöden yhteen käsiään, avuksi huutaen Jumalaa ja
kehoittaen palvelijoitaan hyvin pitämään puoliaan ja keksimään
hänelle jonkun pakokeinon.
Mutta miten ja minne paeta?
Hän kiipeää yliselle ja katselee ahtaasta kattoaukosta huolestuneena
alas kadulle: hän huomaa sen täyteen sullotuksi raivokkaita
ihmisiä ja kuulee huudot, jotka vaativat hänen kuolemaansa. Ja
entistään kauhistuneempana hän vetäytyi takaisin ja haki itselleen
kaikkein etäisimmän ja varmimman piilopaikan. Näin kyykistyneenä
soppeensa hän kuunteli, eikö kamala pauhina asettunut, eikö meteli
hieman hellittänyt. Mutta päinvastoin hän kuuli hälinän kiihtyvän
pauhaavammaksi ja rajummaksi ja kivienheiton ovea vastaan käyvän yhä
tiheämmäksi. Silloin hänet valtasi uusi sydämenkouristus, ja hän
tukki äkkiä korvansa. Sitten hän ollen vallan suunniltaan kiristi
kokoon hampaansa, kasvot vääntyneinä, jäykisti käsivartensa ja
puristi nyrkkejään, ikäänkuin olisi tahtonut puolustaa oveaan...
Mitä hän muuten teki on vaikea tarkalleen sanoa, hän kun oli yksin.
Täytyy arvailla. Onneksi tukee meitä kokemus.
Tällä kertaa Renzo oli keskellä mellakkaa, ei aaltoilevan joukon
viemänä, vaan tahallaan siihen tulleena.
Kuullessaan ensi verenhimon vaatimuksen, hän tunsi oman verensä
kiivaasti kuohuvan suonissa. Mitä ryöstöön tulee, ei hänellä ollut
aivan varmaa mielipidettä siitä, oliko se hyvä vai paha teko tässä
tilaisuudessa. Mutta murha-ajatus herätti hänessä välittömästi aivan
selvän kauhuntunteen. Ja vaikka hän oli yhtä intohimoisen oppivainen
kuin useimmat muut, jotka joutuvat toisten intohimoisten vaikutuksien
alaisiksi, ja vaikka hänkin siis oli varma siitä, että viljavouti oli
viheliäinen näännyttäjä, ikäänkuin olisi tarkalleen tietänyt, mitä
tuo poloinen oli tehnyt, oli jättänyt tekemättä ja ajattelematta,
oli hän kuitenkin etumaisien joukossa rientänyt paikalle vahvasti
päättäen tehdä kaiken voitavansa pelastaakseen onnettoman. Näissä
aikeissa ollen hän oli tunkeutunut vallan lähelle sitä ovea, jota
monella tavoin koetettiin murtaa.
Mitkä hakkasivat kivillä lukon nauloja irroittaakseen sen;
mitkä taas koettivat talttoineen ja vasaroineen työskennellä
tarkoituksenmukaisemmin. Toiset taas pistelivät kiviseiniä terävillä
kivillä, tylsäkärkisillä veitsillä, nauloilla, sauvoilla ja
kynsilläkin, jos ei ollut muuta asetta, kaapien pois laastitusta ja
tehden siihen lovia, saadakseen irti tiiliä ja siten seinään aukon.
Ne, jotka eivät voineet ottaa osaa tähän hyökkäys- ja hävitystyöhön,
kiihoittivat huudoillaan työntekijäin rohkeutta. Mutta samalla nämä
tunkeilullaan olivat esteenä työn edistymiselle, jota jo muutenkin
runsaiden osanottajien epäjärjestyksinen into hidastutti. Sillä,
kiitos taivaan, tapahtuu joskus pahaa toimeenpantaessa, samoin kuin
valitettavasti liiankin usein sattuu hyvää yritettäessä, nimittäin,
että kaikkein innokkaimmat hommaajat ovat esteenä.
Viranomaiset, jotka ensinnä saivat tiedon mellakasta, lähettivät
heti noutamaan apujoukkoja linnan päälliköltä. Tämän linnan nimi
oli silloin Giovia-portin linna. Päällikkö lähetti heti komppanian
sotamiehiä. Mutta sillävälin kuin sana saapui, määräys annettiin,
soturit kokoontuivat, läksivät matkaan ja saapuivat paikalle, oli
jo viljavoudin talo sankan joukon saartama, ja soturien täytyi
pysähtyä kauas siitä, väkijoukon laitaan. Komentava upseeri ei
tiennyt mitä tehdä. Siinä paikassa, mihin soturit olivat pysähtyneet,
ei ollut kertynyt muuta kuin lauma joutilasta, kaikennäköistä ja
molemmansukupuolista väkeä. Heille tehtyihin kehoituksiin hajaantua
ja tehdä tilaa he vastasivat pitkällä ja kumealla murinalla;
eikä yksikään liikkunut paikoiltaan. Ampua tähän joukkoon tuntui
upseerista sekä julmalta että vaaralliselta. Se olisi haavoittanut
vähemmän vaarallisia ja saattanut nuo monet raivokkaat vimmoihinsa.
Eikä hän muuten ollut saanut sellaista määräystä. Parasta olisi ollut
raivata itselleen tie tämän etujoukkion läpi, tunkea se oikealle ja
vasemmalle ja mennä hätyyttämään niitä, jotka toisia hätyyttivät;
mutta välttämätöntä oli, että siinä hyvin onnistui.
Kuka voi taata, että soturit olisivat voineet edetä pysyen yhdessä
ja järjestyneinä? Jos heidän ei onnistuisikaan halkaista tungosta,
vaan jos itse hajaantuisivat väkitunkoon, joutuisivat he rahvaan
mielivallan alaisiksi, sitä ensin ärsytettyään. Päällikön epäröimistä
ja soturien paikallaan pysymistä selitettiin, oikein vai väärinkö,
peloksi. Ne henkilöt, jotka olivat lähellä heitä, tyytyivät
tuijottamaan heihin sennäköisinä, kuin olisivat milanolaiseen tapaan
tahtoneet sanoa: Nauranpa sinulle vasten naamaa. Kauempana olijat
ärsyttivät heitä alinomaa virnutuksillaan ja ivahuudoilla. Vieläkin
edempänä olijat eivät ollenkaan huolineet soturien läsnäolosta;
hävittäjät jatkoivat muurin murtamistyötään. Heidän ainoana
pyyteenään oli pikainen yrityksensä onnistuminen. Katsojat eivät
herjenneet kirkumisellaan heitä kiihoittamasta.
Näiden viimemainittujen joukossa herätti huomiota muuan
pahanmaineinen vanhus, jonka pelkkä ulkomuoto jo tarjosi tavatonta
näkemistä; hän mulkoili syväkuoppaisilla kiiluvilla silmillään,
liikutteli ryppyjään pirullisesti hymyillen, kohotti kätensä
inhoittavan harmaan päänsä päälle, heiluttaen vasaraa, nuoranpätkää
ja neljää suurta naulaa, joilla sanoi aikovansa naulata kiinni
ovenpuoliskoonsa viljavoudin, sittenkuin tämä oli pantu hengiltä.
-- Hävetkää toki! huudahti Renzo, tuntien kauhua näistä sanoista ja
nähdessään useita muita kasvoja, jotka näyttivät hyväksyvän ne, ja
kenties rohkaistuna muutamien muiden kasvojen ilmeistä, jotka, vaikka
mykkinäkin, näyttivät tuntevan samaa kauhua, mikä oli hänet vallannut.
-- Mikä häpeä, riistämmekö siis teloittajalta ammattinsa? Murhata
kristitty! Miten toivotte Jumalan antavan meille leipää, jos me
teemme tällaisia vääriä tekoja? Hän lähettää meille salamansa, eikä
leipää!
-- Sinä koira, isänmaan petturi! huutaa kääntyen Renzoon päin muuan
pirullisen näköinen mies, yksi niitä, joka keskellä meteliä oli
saattanut kuulla nuo lapsellisen hurskaat sanat.
-- Odota, odota.
-- Hän on joku viljavoudin palvelijoista, pukeutuneena maalaiseksi.
Hän on urkkija.
-- Ottakaa se mies kiinni!
-- Antakaa hänelle aimo löylytys!
Sadat äänet kuuluvat ympäristöstä:
-- Mitä on tekeillä? Missä hän on? Kuka hän on?
-- Viljavoudin palvelija.
-- Vakoilija!
-- Viljavouti maalaisen puvussa ja aikeissa paeta.
-- Missä hän on? Missä hän on?
-- Käsiksi siihen mieheen.
Renzo ei enää hiisku sanaakaan, kyykistyy pieneksi ja tahtoisi
pujahtaa tiehensä. Muutamat hänen ympärillään olijat peittävät hänet
piiriinsä ja koettavat kaikenmoisilla huudoilla sekoittaa pois nuo
vihamieliset murhanhuudot. Mutta kaikkein enimmän häntä hyödytti
vallan läheltä kuuluva huuto:
-- Tilaa, tilaa! tässä tulee apua. Tilaa, tehkää tilaa!
Mitä se oli?
Se oli pitkät puiset tikapuut, joita muutamat miehet kantoivat
nostaakseen ne ylös viljavoudin talon seinää vasten ja yrittääkseen
tunkea sinne ikkunasta. Mutta onneksi tämä keino, joka olisi
saattanut yrityksen helpoksi, ei ollut helppo panna käytäntöön.
Kantajat, joita oli yksi kummassakin päässä ja siellä täällä itse
portaita kannattamassa, horjuivat väkitungon tuuppaamina joka
askeleella. Yksi piti päätään kahden astuimen välissä ja kantoi
sivupuita hartioillaan ollen kuin horjuvan ikeen alla, ja ähkyi.
Toisen täytyi luopua taakastaan saatuaan kovan tuuppauksen. Täten
irtipäästetyt tikapuut kolhasivat päitä, hartioita ja käsivarsia.
Saattaa helposti kuvitella, mitä sanoivat näiden päiden, hartiain ja
käsivarsien omistajat. Toiset tarttuvat alasvaipuneeseen taakkaan,
kömpivät sen alle ja nostavat sen selkäänsä huutaen:
-- Eteenpäin vaan!
Sysättynä sinne tänne ja kiemurrellen nämä kohtalonomaiset
kiipeemisvehkeet liikkuvat eteenpäin. Ne saapuivat sopivaan aikaan
kääntämään toisaalle Renzon vihamiesten huomion, jotka tuuppautuivat
hajalle. Renzo käytti hyväkseen tätä keskellä mellakkaa syntynyttä
uutta sekasortoa, hiipi ensin kumarassa ja hiljaa pois, raivasi
sitten kyynäspäillään itselleen tietä minkä jaksoi, poistuen tästä
paikasta, missä ilma ei ollut hänelle terveellinen; ja hänen
tarkoituksensa oli erota niin pian kuin suinkin tungoksesta ja tällä
kertaa todella mennä tapaamaan tai odottamaan isä Bonaventuraa.
Äkkiä tavaton liike, joka on saanut alkunsa toisesta päästä, leviää
keskelle joukkoa, ja huhu käy suusta suuhun, ryhmästä ryhmään:
-- Ferrer! Ferrer!
Hämmästyksen, ilon, raivon, mieltymyksen, närkästyksen huudot
kohoavat kaikkialta, missä tätä nimeä mainitaan. Toiset sitä
toistavat, toiset koettavat tukahuttaa sen mainitsemisen. Mikä sitä
puolustaa, mikä vastustaa. Toinen siunaa, toinen kiroaa.
-- Tuossa tulee Ferrer!
-- Se ei ole totta, ei ole totta!
-- Totta, totta. Eläköön Ferrer, leivänhinnan alentaja!
-- Ei, ei!
-- Tuossa hän on, vaunuissa!
-- Mitä siitä on väliä.
-- Mitä hänellä täällä on tekemistä!
-- Me emme tarvitse ketään.
-- Ferrer! Eläköön Ferrer, köyhien ystävä.
-- Hän tulee noutamaan vankilaan viljavoutia.
-- Ei, ei. Tahdomme itse hankkia itsellemme oikeutta.
-- Takaisin, takaisin!
-- Hyvä, hyvä, tulkoon Ferrer!
-- Vankilaan viljavouti!
Ja kaikki nousivat varpailleen ja kääntyivät sinnepäin, mistä
odotettiin äkkiä ilmestynyttä tulijaa. Kun he kaikki nousivat
varpailleen, eivät nähneet ollenkaan enempää kuin jos olisivat
pysytelleet kantapäitään maassa; mutta kaikki vaan nousivat
varpailleen.
Todellakin väkijoukon toisesta päästä, soturien pysähtymispaikan
vastakkaiselta taholta, oli saapunut vaunuissaan suurkansleri Antonio
Ferrer. Tämä oli luultavasti tuntenut tunnonvaivaa siitä, että
ajattelemattomien määräystensä ja itsepäisyytensä kautta oli ollut
syynä tai ainakin aiheena tähän mellakkaan, ja nyt hän yritti sitä
rauhoittaa ja estää sen hirvittävintä ja korjaamatonta seurausta.
Sanalla sanoen: hän koetti käyttää hyvään tarkoitukseen huonolla
tavalla saavuttamaansa kansansuosiota.
Rahvaan toimeenpanemissa mellakoissa esiintyy aina muutamia
henkilöitä, jotka joko hehkuen intohimosta, joko kiihkoisasta
vakaumuksesta, rikollisista pyyteistä tai inhoittavasta halusta
toimeenpanna epäjärjestystä ponnistavat kaikki voimansa
pakoittaakseen tilan huippuunsa. He ehdoittavat ja rohkaisevat
kaikkein nurjimpia tuumia ja lietsovat liekkiä, joka kerta kun se
uhkaa sammua. Tällaisten henkilöiden mielestä ei mikään koskaan ole
liikaa; he soisivat, että mellakka olisi loputon ja määrätön. Mutta
näiden vastapainona esiintyy myös aina muutamia toisenlaisia ihmisiä,
jotka ollen kenties yhtä hehkuvia ja uutteria, tavoittelevat vallan
päinvastaista. Toiset heistä toimivat ystävyydestä tai erityisestä
kiintymisestä uhattuihin henkilöihin; toiset ilman muuta vaikutinta
kuin hurskasta ja vaistomaista veren ja julmien tekojen kauhua.
Taivas näitä siunatkoon! Näissä vastakkaisissa ryhmissä pyyteiden
yhtäläisyys synnyttää pikaisen yksimielisyyden toimintatavassa,
vaikka ei edeltäkäsin ole tehty mitään sopimusta.
Mellakan joukkion ja ikäänkuin aineksen muodostaa sekalaisväki,
josta mitkä enemmän, mitkä vähemmän, lukemattomin eri astein
liittyvät joko toiseen tai toiseen äärimäisyyteen. He ovat hieman
kuumapäisiä, hieman konnamaisia, hieman taipuvaisia jonkunmoiseen
oikeudellisuuteen, niin kuin tätä ymmärtävät, myöskin vähän
halukkaita näkemään jotain ilkityötä, yhtä valmiita julmuuteen kuin
sääliväisyyteen, ihailuun ja inhoamiseen, mikäli tilaisuus tarjoutuu
tuntemaan täydellisesti jompaakumpaa; halukkaita joka hetki kuulemaan
ja uskomaan jotain huomiotaherättävää, persoja huutamaan, suosiotaan
jakelemaan tai ulvomaan jollekin.
-- Eläköön ja kuolkoon! ovat ne sanat, jotka halukkaimmin sinkoilevat
heidän suustaan. Ja kenen on onnistunut vakuuttaa jollekin, ettei
kyseessä oleva ansaitse joutua neljään palaan silvotuksi, ei tarvitse
tuhlata useita sanoja herättääkseen heissä sen vakaumuksen, että tuo
henkilö ansaitsee tulla riemukulussa kuljetetuksi. Nämä ihmiset ovat
vuorottain näyttelijöitä, katsojia, välikappaleita, esteitä, riippuen
eri tuulista. He ovat myös valmiit vaikenemaan, jos ei kukaan enää
lausu heille kiihoittavaa sanaa, he lakkaavat yritteliäisyydestään,
kun ei kukaan heitä innosta, he ovat valmiit hajaantumaan, kun vaan
monet yksimieliset äänet vastustusta kohtaamatta ovat huutaneet:
-- Menkäämme tiehemme.
Sitten he palaavat mielellään kotiansa ja kysyvät toisiltaan:
-- Mitä oikeastaan on tapahtunut?
Mutta kun tällaisissa tilaisuuksissa tämä rahvaanjoukko edustaa
enemmistöä, muodostaen yksinään koko voiman, niin kumpikin molemmista
toimivista puolueista käyttää kaikkea taitavuutta saadakseen sen
puolelleen, hallitakseen sitä. On kuin kaksi vihollissielua, jotka
taistelevat päästäkseen asustamaan tähän jättiläisruumiiseen
ja pannakseen sen liikkeelle. Siinä kilpaillaan siitä, kuka
osaa levittää huhuja, jotka paraiten ovat omiaan kiihoittamaan
intohimoja ja ohjaamaan liikkeitä toisen tai toisen tarkoituksen
hyväksi; kuka tietää keksiä soveliaimmat uutiset herättämään tai
asettamaan närkästystä, kiihoittamaan toivoa tai pelkoa; kuka osaa
päästää huudon, joka mahdollisimman useiden suiden toistamana ja
mahdollisimman äänekkäänä, kuvaa, todistaa ja synnyttää enemmistön
pyrkimystä toisen tai toisen puoleen päämäärää kohti.
Tämän pitkän asiasta poikkeamisen tarkoitus on huomauttaa, että
niiden kahden puolueen välisessä taistelussa, jotka ottelivat
ylivallasta viljavoudin talon edustalle kokoontuneeseen väkijoukkoon
nähden, Antonio Ferrerin ilmestyminen melkein silmänräpäyksessä
tuotti voiton maltillisille, jotka ilmeisesti olivat olleet
alakynnessä ja jotka, jos tuo apu olisi viipynyt, vähällä olisivat
menettäneet voimansa ja aiheensa jatkaa.
Ferreriä katsoi rahvas suopein silmin tuon hänen keksimänsä
viljanostajalle edullisen hintaluettelon vuoksi sekä myös sen
sankarillisen vastustuksen tähden, jolla hän oli järkähtämättä
kumonnut kaikki vastustukset. Ne henkilöt, jotka jo olivat hyvin
suosiolliset hänelle, innostuivat nyt siitä rohkeasta luottamuksesta,
jota osoittaen vanhus, ollen vailla sotajoukkoa ja varustuksia, tuli
keskelle näin raivostunutta ja myrskyävää laumaa.
Erinomaisen vaikutuksen teki joukkoon levinnyt tieto, että hän muka
itse tuli noutamaan viljavoutia, viedäkseen hänet vankeuteen. Rahvaan
raivo, joka oli suuntautunut tähän poloiseen, ja joka epäilemättä
olisi kiihtynyt hirvittävämmäksi, jos olisi tultu sitä vastustamaan
ja jos ei sille olisi tehty mitään myönnytystä, asettui nyt tuosta
tyydytyksen lupauksesta, tuosta, kuten milanolainen sanoo, suuhun
heitetystä luusta, ja se väistyi vastakkaisten tunteiden tieltä,
jotka valtasivat useiden mielet.
Rauhan ystävät hengähtivät vapaasti ja avustivat Ferreriä
monella tavoin: hänen lähellään olijat nostaen ja yllyttäen
suosionhuudoillaan rahvaan suosionosoituksia ja koettaen samalla
saada rahvasta hieman väistymään, avatakseen tietä vaunuille; toiset
paukuttaen käsiään, toistaen ja pannen kiertämään Ferrerin sanoja
tai sellaisia, joita pitivät onnistuneimpina ja luuloittelivat hänen
sanomikseen, saattaen itsepäisen raivokkaat vaikenemaan ja kääntäen
näitä vastaan häälyvän väkijoukon uuden intohimon.
-- Kuka tässä ei tahdo huutaa: Eläköön Ferrer!
-- Etkö kenties tahdo, että leipää myydään halvalla?
-- Se on konna, joka ei välitä kristityn oikeudesta. Ja sen lisäksi
huudetaan muita hämmentäen, jotta saataisiin viljavouti pelastetuksi.
Vankeuteen viljavouti! Eläköön Ferrer! Tilaa Ferrerille.
Ja kun tällaisten puhujain luku yhä lisääntymistään lisääntyi,
laimeni vastapuolueen rohkeus sitä myöten. Viimein edelliset eivät
enää tyytyneet soimaamiseen, vaan rupesivat ahdistamaan ja käsivoimin
estämään niitä, jotka jatkoivat murtamistyötä, jopa tuuppasivat
näitä pois ja tempasivat työaseet heidän käsistään. Nämä värisivät
raivosta, uhkailivat ja koettivat taas päästä voitolle. Mutta
verenhimoisten asia oli menetetty. Se huuto, mikä kuului ylinnä, oli:
-- Vankilaan, oikeutta, Ferrer!
Lyhyen taistelun jälkeen nuo hurjistelijat tungettiin syrjään: toiset
ottivat haltuunsa oven sekä suojellakseen sitä uusilta hyökkäyksiltä
että valmistaakseen Ferrerille pääsyä sen luo. Ja muutamat heistä
kutsuivat sisällä olijoita ovesta (halkeamia ei siitä puuttunut),
ilmoittivat heille, että oli saapunut apua ja että pyytäisivät
viljavoudin pysymään valmiina, "jotta hän heti lähtisi vankilaan --
hm, ymmärrättekö?"
-- Ferrerkö toimittaa julistuksien julkaisemisen? kysyi eräältä
uudelta vieruskumppaniltaan Renzo; tämän mieleen muistuivat sanat
_Vidit Ferrer_, joita tohtori Juonittelija oli osoittanut hänelle
painettuna erään asetuksen alalaitaan ja joita oli kaiuttanut hänen
korvaansa.
-- Juuri hän: suurkansleri, vastattiin hänelle.
-- Hän on kunnon mies, eikö totta?
-- Kunnon mies tietysti! Sama, joka alensi leivän hinnan. Mutta
nuo toiset eivät siihen suostuneet. Ja nyt hän tulee noutamaan
viljavoutia viedäkseen hänet vankilaan, hän kun on tehnyt vääryyttä.
Turhaa on mainita, että Renzo oitis oli Ferrerin puolella, ja tahtoi
heti mennä häntä vastaanottamaan; tämä vaan ei ollut helppoa. Mutta
voimakkaiden vuoristolaisen tuuppaustensa avulla hänen lopulta
onnistui raivata itselleen tietä ja asettua etumaisten joukkoon
vallan vaunujen viereen.
Nämä olivat jo edenneet sangen kauas ihmisjoukkoon. Mutta nyt ne
pysähtyivät tuollaisessa tilaisuudessa välttämättömän ja tavallisen
esteen vaikutuksesta. Vanha Ferrer näytti milloin toisesta, milloin
toisesta vaunuikkunasta nöyriä, ystävällisyyttä ja suosiollisuutta
uhkuvia kasvojaan, jommoisia aina oli pitänyt varalla, jos joskus
olisi tullut Filip IV:nnen eteen. Tässä tilaisuudessa hänen oli
suorastaan pakko tuhlailla tätä ystävällistä ilmettä. Hän puhui tämän
lisäksi; mutta niin monien äänten häly ja humu, hänen kunniakseen
kaiutetut eläköönhuudot päästivät hänen sanansa ainoastaan harvojen
korviin.
Hänen täytyi siis turvautua kädenliikkeisiin; milloin painoi
sormenpäitä huulilleen niiltä noutaakseen suudelmia, sitten
hajoittaen käsiään ja jaellen niitä lentomuiskuina oikealle
ja vasemmalle, täten kiittääkseen yleisöä sen ystävällisestä
vastaanotosta; milloin ojensi käsiään ja heilutti niitä alas
ikkunasta, pyytäen tilaa, milloin taas painoi niitä alas anoen
hiljaisuutta.
Kun hän oli aikaansaanut vähäisen vaitiolon, kuulivat ja toistivat
lähimmät hänen sanansa.
-- Leipää, runsautta. Tulen hankkimaan teille oikeutta. Vähän tilaa,
minä pyydän.
Lopulta hän väsyi ja ikäänkuin tukehtui näin monen äänen pauhinasta,
niin monien toisissaan kiinniolevain kasvojen näkemisestä, niin
monesta häneen tuijottavasta katseesta, nojasi taapäin, pullisti
poskensa, huokasi syvään ja virkkoi itsekseen:
-- _Par mi vida, que de gente_![10]
-- Eläköön Ferrer! Älkää pelätkö. Te olette kunnon mies. Leipää,
leipää!
-- Niin: leipää, leipää, vastasi Ferrer; yltäkylläisyyttä; sen minä
lupaan.
Ja hän laski kätensä sydämelle.
-- Vähän tilaa, hän sitten huusi niin lujaan kuin jaksoi. -- Tulen
noutamaan häntä vankilaan, tuottamaan hänelle ansaitun rangaistuksen.
Ja hän lisäsi puoliääneen:
-- _Si está culpable_.[11]
Kumartuen eteenpäin ajuria kohti hän sitten sanoi:
-- _Adelante, Petro, si puedes_.[12]
Ajuri hymyili ystävällisen kohteliaasti, ikäänkuin hänkin olisi ollut
ylhäinen henkilö. Ja erinomaisen sirosti hän osoitteli piiskallaan
oikealle ja vasemmalle ja koetti saada tungettelevat naapurit hieman
väistymään.
-- Tehkää niin hyvin, hyvät herrat ja antakaa tilaa, aivan vähän, sen
verran vaan, että pääsemme kulkemaan -- sanoi hänkin.
Tällävälin kaikkein toimeliaimmat suosijat ponnistelivat tehdäkseen
niin kohteliaasti pyydettyä tilaa. Muutamat hevosten edessä kulkijat
saivat ystävällisin sanoin väen väistymään, laskien hiljaa kätensä
heidän povelleen ja työntäen varovasti:
-- Hieman tilaa, tehkää niin hyvin!
Toiset menettelivät samoin vaunujen sivuilla niin, että nämä pääsivät
kulkemaan murskaamatta jalkoja ja riipaisematta naarmuja kasvoihin.
Nämä näet olisivat voineet tuottaa paljon kipuja asianomaisille
henkilöille ja lisäksi saattaa Antonio Ferrerin kansansuosion suuren
vaaran alaiseksi.
Renzo oli jonkun hetken ihaillut tuota kunnioitettavaa vanhusta,
joka oli hieman levoton ja väsynyt, mutta jota innosti pyrkimys ja
jota niin sanoaksemme kaunisti toivo pelastaa mies kuolemantuskista,
ja oitis hän hylkäsi tuuman lähteä pois. Päinvastoin hän päätti
auttaa Ferreriä ja avustaa häntä siksi, kunnes hän oli toimeenpannut
yrityksensä. Tuumasta tekoon; hän alkoi muiden mukana raivata tilaa,
eikä hän suinkaan ollut toimettomimpia. Viimein aukenikin riittävä
kuja.
-- Joutukaa vaan eteenpäin, sanoivat muutamat ajurille, väistyen
syrjään tai rientäen edelle avaamaan kujaa kauempana.
-- _Adelante, presto, con juicio_,[13] sanoi ajurille isäntäkin.
Ja vaunut kulkivat edelleen.
Niiden tervehdyksien lomassa, joita Ferrer umpimähkään jakeli
yleisölle, hän merkitsevästi hymyillen erityisesti kiitti niitä,
jotka ponnistelivat häntä auttaen. Näistä hymyilyistä hyvin moni tuli
Renzon osaksi, joka todella ne ansaitsi ja joka tuona päivänä palveli
suurkansleria paremmin, kuin mitä hänen paras sihteerinsä olisi
kyennyt tekemään. Lumoutuneena tästä ystävällisestä kohteliaisuudesta
nuori vuoristolainen melkein luuli sinä päivänä tulleensa Antonio
Ferrerin ystäväksi.
Niin pian kuin vaunut olivat päässeet liikkeelle, ne jatkuvasti
kulkivat eteenpäin, tosin hitaasti ja joskus kohdaten pieniä
esteitä. Koko matka ei ollut kenties pitempi kuin pyssyn kantama.
Mutta katsoen sen vaatimaan aikaan, olisi se tuntunut sievoiselta
matkalta kenestä tahansa, jolla ei olisi ollut niin kova kiire kuin
Ferrerillä. Ihmisjoukko aaltoili eteenpäin, taaksepäin, oikealle
ja vasemmalle vaunuista, vallan kuin aallot laivan ympärillä, joka
etenee kovassa myrskyssä. Korvia viiltävämpi, räikeämpi, huumaavampi
kuin myrskyn ääni oli kuitenkin tämä melu.
Ferrer katseli milloin toiselle, milloin toiselle sivulle, teki
vilkkaita käsienliikkeitä, koetti ymmärtää, mitä ympärillä puhuttiin,
voidakseen sovelluttaa vastauksensa kysymyksiin. Hän teki parastaan
aikaansaadakseen hieman vuoropuhelua tuon ystävä-joukkueen kanssa,
joka häntä ympäröi. Mutta tämä oli vaikeata, vaikeinta kenties,
mitä oli esiintynyt niinä monina vuosina, joina hän oli johtanut
suurkanslerin virastoa.
Silloin tällöin kuitenkin muutamat sanat, jopa muutama lausekin
saapui selvempänä hänen korvaansa, samoin kuin suuremman raketin
pamaus kuuluu keskellä taajaa ilotulituksen räiskettä. Ja Ferrer
itse milloin yritti tyydyttävästi vastata kysymyksiin, milloin huusi
umpimähkään sanoja, joita katsoi rahvaalle mieluisimmiksi, tai mitkä
joku välitön kohtaus teki välttämättömiksi, ja näin hänkin puhui
pitkin tietä:
-- Niin, ystäväni; leipää, runsautta! Noudanpa itse hänet vankilaan.
Hän on saapa rangaistuksensa ... _si está culpable_. Niin, niin,
minäpä tulen määräämään halvat leipähinnat. _Asi es_ -- niin on, piti
sanomani. Kuningas, meidän herramme, ei tahdo, että hänen kaikkein
uskollisimmat alamaisensa kärsisivät nälkää. _Ox, ox, guardas_,[14]
älkää vain satuttako itseänne, hyvät herrat. _Petro; adelante, con
juicio_. Runsautta, yltäkylläisyyttä. Vähän tilaa, minä pyydän.
Leipää, leipää. Vankilaan, vankilaan. No mitä nyt? hän sitten kysyi
eräältä henkilöltä, joka yläruumiiltaan oli tunkeutunut sisään
vaununikkunasta ulvoen hänelle jotain neuvoa, anomusta tai suosiota.
Mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt kuulla Ferrerin huudahdusta: No
mitä nyt? oli hänet äkkiä vetänyt taapäin toinen, joka oli huomannut
hänen vähällä joutumassa pyörien alle. Keskellä näitä kysymyksiä ja
vastauksia, yhä uudistuvia suosionhuutoja, myös muutamia vastustusta
murisevia ääniä, jotka kohosivat siellä täällä, mutta jotka heti
tukahutettiin, Ferrer viimein saapui piiritetyn talon edustalle,
etupäässä hyvien avustajiensa tukemana.
Toiset, joita, kuten kerroimme, samat hyvät pyrinnöt innostivat,
olivat tällä välin koettaneet lakkaamatta raivata tilaa. He olivat
käyttäneet kaikkia keinoja: rukouksia, kehoituksia, uhkauksia.
Työntämällä, tuuppimalla, läheisen menestymisentoivon kartuttamilla
voimilla oli heidän onnistunut tällä paikalla jakaa ihmisjoukko
kahteen osaan sekä sitten saada väistymään nuo kaksi rintamaa niin,
että portin eteen jäi pieni tyhjä tila. Renzo oli näytellen milloin
edelläjuoksijan, milloin saattosoturin osaa saapunut perille vaunujen
mukana ja voi nyt asettua toiseen niistä avustajien riveistä, jotka
muodostivat vaunuille kujan ja samalla sulun kahdelle väkijoukon
tulvalle. Ja samalla kun avusti voimakkailla hartioillaan toista
näistä suluista, hänellä oli mainio paikka, mistä saattoi hyvin nähdä
kaikki.
Ferrer hengitti viimeinkin vapaasti huomatessaan tämän oven edustan
vapaaksi ja oven vielä suljetuksi. Suljettu tietää tässä samaa
kuin: ei kokonaan murrettu. Saranat olivat melkein täydelleen
irti pihtipielistä; molemmat ovet olivat halaistut, ammoittivat
halkeamineen, ja niiden välisestä leveästä raosta näkyi ulos
vääntynyt ja melkein taitettu rautatelki, joka niin sanoaksemme piti
niitä koossa. Yksi noita kunnon miehiä oli asettunut tämän raon eteen
ja huusi talon väkeä avaamaan. Toinen riensi vaununovelle ja aukaisi
sen selkoselälleen. Vanhus pisti ensin päänsä ulos, nousi sitten
pystyyn, nojasi oikean kätensä tuon kelpo nuorukaisen käsivarteen,
astui ulos ja laski jalkansa vaununastuimelle.
Väki seisoi molemmin puoli varpaillaan nähdäkseen. Siinä oli
lukemattomia kasvoja ja partoja pystyssä. Yleinen uteliaisuus ja
tarkkaavaisuus aiheuttivat kotvan vaitiolon. Ferrer oli tänä hetkenä
pysähtynyt astuimelle, katseli ympärilleen, kumarsi tervehtäen
rahvasta, vallan kuin pappi saarnatuolista, laski vasemman käden
sydämelleen ja huusi:
-- Leipää ja oikeutta.
Sitten hän varmoin askelin, pää pystyssä, vaippaansa verhoutuneena
astui alas vaunuista yläilmoihin nousevien suosionhuutojen kaikuessa.
Tällävälin sisällä olijat olivat aukaisseet oven, tai oikeammin
lopullisesti kiskaisseet auki lukon-salvan sekä puoleksi irtinyhdetyt
haa'at. He raoittivat ovea juuri sen verran, että tuo niin hartaasti
kaihottu vieras mahtui pujahtamaan sisään.
-- Joutuin, joutuin, sanoi tämä. Avatkaa kunnolla niin, että pääsen
sisälle. Ja te, kelpo ystäväni, pidättäkää rahvasta, älkää päästäkö
sitä jälkeeni ... taivaan nimessä! Raivatkaa vähän tilaa paluumatkaa
varten. No, no, ystäväni, -- näin hän sanoi sisällä olijoille --
varokaa vähäsen, malttakaa toki vähän niin, että pääsen sisälle. Voi,
kylkiäni! Varokaa hieman kylkiäni. No, nyt voitte sulkea. Ei, ei!
vaippani, vaippani!
Todella olisi vaippa jäänyt ovenpuoliskojen väliin, ellei Ferrer
kiireisesti olisi vetänyt jälkeensä laahusta, joka katosi koloonsa
luikertelevan takaa-ajetun käärmeen tavoin. Sittenkun pari-ovet
olivat jälleen suljetut niin hyvin kuin tämä kävi päinsä,
pöngitettiin ne sisältä kangeilla. Ne ulkona olijoista, jotka olivat
ruvenneet Ferrerin henkivartijoiksi, työskentelivät hartijoineen,
käsivarsineen ja kielineen pitääkseen rahvasta aisoissa, rukoillen
Herraa jouduttamaan sisälle mennyttä.
-- Joutuin, joutuin, sanoi Ferrerkin sisällä eteisessä palvelijoille,
jotka ympäröivät häntä hengästyneinä ja huutaen:
-- Jumala siunatkoon Teidän Ylhäisyyttänne! Oi Teidän Ylhäisyytenne!
Voi, voi, Teidän Ylhäisyytenne!
-- Joutuin, joutuin, toisteli Ferrer. Missä hän nyt on tuo kelpo mies?
Viljavouti astui alas portaita, puoleksi palvelijainsa laahaamana ja
kantamana, valkeana kuin pesty liina. Huomatessaan pelastajansa, hän
päästi syvän huokauksen, veri rupesi taas sykähtelemään suonissa, hän
tunsi taas hieman elinvoimia säärissään, vähän punaa levisi hänen
poskilleen ja hän riensi Ferrerin luo sanoen:
-- Olen Jumalan ja Teidän Ylhäisyytenne käsissä. Mutta miten päästä
täältä ulos? Kaikkialla ihmisiä, jotka vaativat kuolemaani.
-- _Venga con migo, usted_,[15] ja rohkaiskaa mielenne. Tässä oven
edessä ovat vaununi. Joutuin, joutuin.
Hän tarttui hänen käteensä ja vei häntä ovelle, yhä vaan häntä
rohkaisten. Mutta itsekseen hän sen ohella mutisi:
-- _Aqui está el busilis! Dios nos valga_![16]
Ovi aukenee; Ferrer astuu ulos etumaisena. Toinen seuraa kokoon
kutistuneena, kiinni takertuneena tuohon suojelevaan vaippaan, kuten
lapsi äitinsä hameeseen. Ne, jotka olivat pitäneet oven edustaa
väestä vapaana, kohottivat käsiään ja heiluttivat hattujaan, täten
muodostaen ikäänkuin väliverhon, ikäänkuin pilven, joka peitti
viljavoudin ihmisjoukon vaarallisilta katseilta. Vouti nousi ensin
vaunuihin ja kyykistyi kokoon yhteen sopukkaan. Sitten nousee
vaunuihin Ferrer. Ajokalujen ovi suljetaan. Väkijoukko näki puoleksi,
älysi ja arvasi mitä oli tapahtunut, ja heti kohosi sen keskeltä
hyvähuutoja ja kirouksia.
Saattoi tuntua siltä, kuin nyt edessä oleva matka olisi ollut
kaikkein vaarallisin. Mutta toiselta puolen oli tarpeeksi selvästi
lausuttu se yleinen vaatimus, että viljavouti oli vietävä vankeuteen;
ja toiselta puolen ne, jotka olivat helpoittaneet Ferrerin tuloa,
olivat hänen lyhyen aikaa viipyessä viljavoudin talossa, ponnistaneet
pitääkseen väkijoukossa vapaata tilaa, niin että vaunut tällä kertaa
vapaammin ja jatkuvasti saattoivat kulkea edelleen. Sitä myöten kuin
nämä etenivät, molemmin puolin seisonut rahvas törmäsi taas vaunujen
takana yhteen ja sekaantui jälleen yhdeksi sankaksi laumaksi.
Heti kun Ferrer oli istuutunut, hän kumartui kehoittamaan viljavoutia
pysymään hyvin piiloutuneena vaunujen perällä ja kaikin mokomin
olemaan näyttäymättä. Mutta tämä kehoitus oli vallan turha. Ferrerin
sitävastoin täytyi näyttäytyä, kääntääkseen itseensä yleisön
koko huomion. Koko tämän, kuten myös edellisen matkansa aikana,
hän vaihtuvalle rahvaanjoukolle piti puhetta, joka ajaltaan oli
yhtenäinen, mutta sisällykseltään mitä hajanaisin. Tuon tuostakin
hän kuitenkin sen lomaan lykkäsi jonkun espanjalaisen sanan, jonka
kaikessa kiireessä mutisi nurkassa piilevän matkakumppaninsa korvaan:
-- Niin, hyvät ystäväni: leipää ja oikeutta; linnaan, vankeuteen,
minun valvontani alaiseksi. Kiitos, kiitos, suuri kiitos. Ei, ei; hän
ei pääse käsistäni. _Por ablondarlos_.[17] Se on vallan kohtuullista.
Tulemme tutkimaan, saamme nähdä. Minäkin, ystäväni, tahdon teidän
parastanne. Ankara rangaistus. _Esto lo digo por su bien_.[18] Oikeat
hinnat, kohtuulliset hinnat, ja rangaistus näännyttäjille. Väistykää
hieman, minä pyydän. Niin niin, minä olen rehellinen mies, kansan
ystävä. Hän on saapa rangaistuksensa; se on totta, hän on konna, hän
on roisto. _Perdone, usted_.[19] Hänellä ei totisesti tule olemaan
hauskaa ... _si es culpable_.[20] Niin, kyllä me tulemme opettamaan
leipureille tapoja. Eläköön kuningas ja hyvät milanolaiset, hänen
kaikkein uskollisimmat alamaisensa. Kaikki hyvin! _Animo; estamos ya
quasi afuera_.[21]
Todella he olivat jo poissa pahimmasta tungoksesta ja juuri
pääsemäisillään väljemmille tiloille. Kun Ferrer täällä rupesi
hieman lepuuttamaan keuhkojansa, hän huomasi tuon espanjalaisen
apujoukon, joka lopulla kumminkaan ei ollut vallan toimettomana, se
kun muutamien porvarien avustamana ja ohjaamana oli saanut kotia
palaamaan jonkun osan tunkeilevasta rahvaasta ja pitänyt vaunuille
vapaana ulospääsyn.
Vaunujen saapuessa soturit muodostivat kujan ja tekivät kunniaa
suurkanslerille, joka hänkin tervehti oikealle ja vasemmalle, ja kun
upseeri lähestyi tervehtimään, sanoi kansleri, säestäen sanojaan
oikean käden liikkeellä:
-- _Beso a usted las manos_.[22]
Nämä sanat upseeri käsitti niin kuin niiden tarkoitus todella oli,
nimittäin:
-- Olettepa antanut minulle aimo apua.
Upseeri teki toistamiseen kunniaa ja kohotti hartioitaan. Tässä olisi
hyvin sopinut sanoa: _Cedant arma togae_.[23]
-- Mutta tällä hetkellä eivät Ferrerin mieleen johtuneet sitatsionit.
Ja muuten olisivat nämä sanat tehottomina haihtuneet tuuleen, sillä
upseeri ei osannut latinaa.
Kulkiessaan näiden kahden henkivartijarivin, noiden kunniaatekevien
kiväärien välitse, Petro tunsi vanhan sydämensä jälleen heräävän
povessaan. Hän tointui täydelleen hämmennystilastaan, muisti kuka oli
ja ketä oli ajamassa. Ja huutaen vallan muitta mutkitta: Hoi, pois
tieltä, jo niin harvassa olevalle rahvaalle, että rohkeni sitä näin
kohdella, hän läimäytti piiskalla hevosia ja käänsi ne linnaa kohti.
-- _Levantese, levantese; estamos ya afuera_[24] sanoi Ferrer
viljavoudille, joka rauhoittuen huutojen herkenemisestä, vaunujen
nopeasta kulusta ja Ferrerin sanoista, ikäänkuin kääriytyi auki
ja ojensi itsensä pystyyn. Ja hieman toinnuttuaan hän vallan
loppumattomiin kiitteli vapauttajaansa. Tämä valitti sitä vaaraa,
jonka alaisena hän oli ollut, onnitteli häntä pelastumisestaan ja
huudahti pyyhkäisten kädellään kaljua päätään: -- _Que dirá de esto
sua excellenda_.[25] Onhan hän jo muutenkin niin huonolla tuulella
tuon kirotun Casalen tähden, joka ei tahdo antautua? -- _Que dirá
el conde duque_,[26] joka rypistää otsaansa, jos putoava lehti
kahisee tavallista enemmän? -- _Que dirá el rey, nuestro senor_,[27]
sillä epäilemättä joku huhu näin suuresta mellakasta saapuu hänen
korviinsa. Ja loppuuko kaikki edes tähän? -- _Dios lo sabe_.[28]
-- Oi, minulla puolestani ei enää ole halua täällä elellä, sanoi
viljavouti. Minä pesen käteni. Lasken toimeni Teidän Ylhäisyytenne
käsiin ja vetäydyn elämään luolaan jonkun vuoren huipulle,
elääkseni rauhassa erakkona, kaukana, kaukana tästä eläimellisestä
murhajoukosta.
-- _Usted_ on tekevä, mikä on soveliainta _por el servicio de su
Magestad_,[29] vastasi vakavana suurkansleri.
-- Hänen Majesteettinsa ei voi tahtoa minun kuolemaani, virkkoi
viljavouti. Luolaan, luolaan, kauas pois näistä ihmisistä.
Miten sitten kävi tämän viljavoudin päätöksen, lähdeteoksemme ei
mainitse. Ja annettuaan meidän saattaa hänet linnaan, ei se enää
hänestä mainitse mitään.