Tämä oli jo toinen niukan sadon vuosi. Edellisten vuosien säästöt
olivat jossakin määrin lieventäneet edellisen vuoden hätää. Ja
väestö oli elänyt, ei ravittuna, ei myös aivan nälistyneenä, mutta
kieltämättä vallan tyhjennetyin viljavarastoin elonkorjuuseen asti
vuonna 1628, jona vuonna kertomuksemme tapahtumat liikkuvat. Tämä
niin toivottu sato oli vielä kurjempi edellistä, osaksi epäsuotuisan
vuodenajan -- ei ainoastaan Milanon alueella vaan melkoisen laajalti
lähiseuduilla -- osaksi myös itse väestön vuoksi.
Sodan aiheuttamat vauriot ja hävitykset, tuon oivan sodan, jota
yllä olemme kosketelleet, olivat niin melkoiset, että sodan
tapahtumapaikan lähimmillä alueilla maatilat tavallista enemmän
jäivät viljelemättömiksi, talonpojat kun hylkäsivät ne; nämä eivät
työllään hankkineet itselleen eivätkä toisille leipää, joten heidän
oli pakko kerjätä sitä ihmisten armolahjana. Sanoin tavallista
enemmän, sillä ylen rasittavat verot, joita kiskottiin yhtä
saaliinhimoisesti kuin mielettömästi; paikkakunnalle sijoitetun
sotaväen rauhankin aikana tavallinen menettely, jota tämän ajan
surulliset asiakirjat vertaavat maahan tunkevan vihollisen
mielivaltaan; vielä toisetkin asianhaarat, joita ei ole sovelias
tässä mainita, olivat jo jonkun aikaa hitaasti valmistelleet tuota
surkeata tilaa koko Milanon alueella. Ne erityiset ilmiöt, joista nyt
puhumme, olivat ikäänkuin pitkällisen taudin äkillinen paheneminen.
Kurjanlainen elonkorjuu ei vielä ollut loppuunsuoritettu, kun
muonitus armeijaa varten ja siihen tavallisesti liittyvä tuhlailu
tekivät viljavarastoihin niin tuntuvia aukkoja, että heti ilmaantui
leivän puute ja sen mukana tuo tuskallinen, mutta terveellinen ja
niin sanoaksemme välttämätön seuraus: kallis aika.
Mutta kun tämä kallis aika on saavuttanut määrärajansa, syntyy
aina -- tai ainakin on tähänasti syntynyt; ja jos näin on laita,
ja niinhän väittävät niin monet pätevät kirjailijat, niin saattaa
kuvitella, miten oli noina aikoina -- syntyy, sanon minä, aina
useiden mielessä se vakaumus, ettei se ole syntynyt viljan
vähyydestä. Unhoitetaan, että sitä on pelätty ja ennustettu;
oletetaan äkkiä, että on olemassa riittävästi viljaa ja että koko
onnettomuus johtuu siitä, ettei sitä tahdota riittävästi laskea
kauppaan nälkäisten tarpeiksi; olettamuksia, jotka ovat täydelleen
perättömiä, mutta jotka kiihoittavat sekä vihan- että toivontunteita.
Viljan ostomiehiä, olivat he sitten todellisia tai kuviteltuja,
maatilanomistajia, jotka eivät yhtenä päivänä myyneet kaikkea
omistamaansa viljaa, leipureita, jotka sitä myivät, sanalla sanoen
kaikkia, joilla luultiin olevan viljaa enemmän tai vähemmän,
pidettiin puutteen ja kalliiden hintojen aiheuttajina, he olivat
yleisten valitusten esineinä ja heitä sekä varakkaat että varattomat
inhosivat. Ihmiset vakuuttivat toisilleen varmasti tietävänsä, missä
oli jyväaittoja ja vajoja niin täyteen sullottuina viljaa, että niitä
joka taholta täytyi pöngittää. Mainittiinpa jyväsäkkien suunnattoman
suuri luku ja puhuttiin varmuutena äärettömästä viljan paljoudesta,
mikä salaa lähetettiin toisille seuduille; näissä seuduin luultavasti
yhtä varmasti ja paheksuvasti puhuttiin sieltä muka Milanoon
lähetetyistä viljamääristä.
Rukoiltiin viranomaisilta sellaisia toimenpiteitä, jotka aina
näyttävät tai ainakin tähän asti ovat näyttäneet rahvaasta niin
oikeilta, yksinkertaisilta ja sopivilta tuomaan päivän valoon
viljan, joka heidän puheensa mukaan on piiloitettu, sisään muurattu,
maahan kaivettu, sekä palauttamaan yltäkylläisyyden. Muutamiin
toimenpiteisiin ryhdyttiinkin; määrättiin esim. eräiden elintarpeiden
korkein hinta, säädettiin rangaistuksia niille, jotka kieltäytyivät
myymästä, ja muuta senkaltaista. Mutta kun eivät ihmisponnistukset,
olkoot kuinka voimakkaat tahansa, kykene vähentämään ravinnon
tarvetta eivätkä kasvattamaan viljaa tavattomana vuodenaikana, ja
kun eivät mainitsemamme toimenpiteet voineet tuottaa paikkakunnalle
elintarpeita sieltä, missä niitä mahdollisesti olisi voinut olla
runsaasti, niin onnetonta tilaa jatkui ja se huononi päivä päivältä.
Kansa johti tämän tuloksen parannuskeinojen riittämättömyydestä ja
heikkoudesta ja vaati äänekkäästi voimakkaampia ja perinpohjaisia. Ja
onnettomuudekseen se löysi mieleisensä miehen.
Kuvernööri Don Gonzalo Fernandez de Cordovan poissaollessa, joka oli
leiriytynyt Casale del Monferratan edustalle, oli hänen sijaisenaan
Milanossa suurkansleri Antonio Ferrer, espanjalainen hänkin. Tämä
älysi -- ja kuka ei olisi älynnyt -- että leivän kohtuullinen hinta
itsessään on hyvin toivottava seikka. Ja hän ajatteli -- siinä oli
hänen erehdyksensä, että hänen antamansa määräys riittäisi sellaista
aikaansaamaan. Hän määräsi _metan_ -- tämä on Milanossa ruokatavarain
hintaluettelon nimenä -- siten, että karpion hinta, joka ennen
oli ollut kahdeksankymmentä liraa, nyt aleni kolmeenkymmeneen
kolmeen liraan. Suurkansleri menetteli siinä kuin nainen, joka
aikoinaan on ollut nuori, ja joka luulee nuorentuvansa muuttamalla
ristimätodistuksensa päivämäärän.
Vähemmän mielettömät ja väärät määräykset olivat useammin kuin
kerran itse asianhaarojen pakosta jääneet noudattamatta. Juuri
mainitun säädöksen noudattamista sitävastoin valvoi rahvas, joka
huomaten toivomuksensa viimeinkin muuttuneen laiksi, ei kärsinyt,
että se olisi tapahtunut pilan vuoksi. Rahvas riensi heti joukottain
leipomoihin ostamaan leipää määrähinnasta; ja se vaati sitä sellaista
päättäväisyyttä ja uhkamielisyyttä osoittaen, joka saa tukea yhdessä
intohimosta, vallasta ja asetuksista. On ilmeisen selvää, että
leipurit panivat jyrkän vastalauseen. Sekoittaa jauhoja, hämmentää,
panna uuniin, ottaa uunista -- kaikkea tätä lakkaamatta! Rahvas
näet, jolla tosin oli epäselvä tietoisuus siitä, että tämä menettely
oli väkivaltainen, piiritti yhtenään leipomoja, käyttäen hyväkseen
tätä ohimenevää etua. Nähdä vaivaa ja hikoilla tavallista enemmän,
myydäkseen tappiolla -- jokainen käsittää, millaista huvia se oli.
Mutta toiselta puolen virkamiehet säätivät rangaistuksia, toiselta
puolen kansa tuskaantui ja napisi, jos joku leipuri hiemankin
viivytteli sen pyyteiden täyttämistä, ja se uhkasi toimeenpanna
tuollaista omankäden oikeutta, mikä on pahinta tässä maailmassa. Ei
siis ollut muuta neuvoa kuin leipoa, paistaa ja myydä.
Mutta jotta tätä menoa olisi saatu jatkumaan, ei riittänyt, että
heitä oli pakoittamassa ankarat säädökset ja pelko. Oli myös
tarpeen, että heidän voimansa siihen riittivät. Ja jos tätä tilaa
olisi kestänyt hieman kauemmin, he eivät enää olisi voineet. He
selittivät virkamiehille hartioilleen lasketun taakan kohtuuttomuutta
ja mahdottomuutta, uhkasivat heittää uuniin leivinlapion ja lähteä
tiehensä. Siitä huolimatta he jatkoivat entistä menoa, yhä toivoen,
että suurkansleri viimeinkin tulisi järkiinsä. Mutta Antonio Ferrer,
joka oli, kuten tätä nykyä sanottaisiin, lujaluonteinen mies,
vastasi, että leipurit aikaisemmin olivat suuresti hyötyneet, ja
että taas parempien aikojen saavuttua tulisivat suuresti hyötymään.
Saataisiinhan nähdä, ehkäpä heille voitaisiin antaa valtion
puolesta jotain vahingonkorvausta; mutta siihen asti tuli heidän
jatkaa entiseen tapaan. Oliko hän varma toisille mainitsemiensa
syiden pätevyydestä, vai tahtoiko, tuntien tuloksista säädöksensä
ylläpitämisen mahdottomuuden, jättää toisten tehtäväksi uudistaa sen
aiheuttamaa vihamielisyyttä -- sitä on vaikea nyt enää ratkaista,
kun ei tunne Antonio Ferrerin ajatuksia. Tosiseikka on se, ettei hän
hiukkaakaan väistynyt julistamastaan määräyksestä.
Viimein dekurionit -- aatelisten muodostama kaupunkilainen
virkakunta, joka oli voimassa aina vuoteen 96 kulunutta vuosisataa
-- selvittivät maaherralle kirjallisesti asiain tilaa. Keksiköön
hän, näin kuuluivat heidän sanansa, jonkun lievennyskeinon tukalille
oloille.
Don Gonzalo, jonka harrastukset täydelleen olivat kiintyneet
sodan asioihin, teki, minkä lukija epäilemättä on arvannut:
hän nimitti julkisen tuomioistuimen ja myönsi sille oikeuden
määrätä leivälle soveliaan hinnan, toimenpide, jonka määränä oli
tyydyttää molempia puolia. Edusmiehet kokoontuivat, tai, kuten
sen ajan espanjanvoittoisella kansliakielellä sanottiin, yhtyivät
neuvoskunnaksi. Ja monen monituisten kumarrusten, kohteliaisuuksien,
huokausten, keskeytysten, tehottomien ehdotusten, epäröimisten
jälkeen he kaikki huomasivat välttämättömäksi neuvotella; ja vaikka
hyvin tiesivät, että oli käsiteltävänä erittäin tähdellinen kysymys,
oli heillä se vakaumus, etteivät voineet menetellä toisin, ja
senvuoksi he päättivät korottaa leivän hinnan.
Leipurit päästivät helpotuksen huokauksen; mutta rahvas raivostui.
Sen päivän edellisenä iltana, jolloin Renzo saapui Milanoon, kadut
ja torit vilisivät ihmisiä, jotka tuntien tai tuntematta toisiaan,
yhteisen raivon, saman ajatuksen valtaamina, yhtyivät ryhmiin
vallan epätahallisesti ja melkein sitä huomaamattaan, kuten samalle
kaltevuudelle siroitetut vesipisarat. Jokainen puhe kiihoitti niin
hyvin kuulijain kuin puhujan vakaumusta ja intohimoisuutta. Näiden
monilukuisten intoilijain joukossa oli muutamia kylmäverisempiä,
jotka mielissään katselivat, miten vesi sameni. Ja he päättivät
samentaa sitä vielä enemmän noilla puheilla ja jutuilla, joita
konnat osaavat keksiä, ja joita kiihoittuneet mielet uskovat. Ja he
päättivät, ettei tuo vesi saisi asettua, ilman että he siinä hieman
kalastelivat.
Tuhannet henkilöt menivät levolle epämääräisesti aavistaen, että
jotain olisi pitänyt tehdä, ja että jotain oli tekeillä.
Ennen päivännousua kadut olivat uudelleen täynnä ihmisryhmiä:
lapsia, naisia, miehiä, vanhuksia, työväkeä, köyhiä; he kokoontuivat
sattumalta; täällä kuului useiden äänien kumea kuiskina; tuolla
joku puhui, ja toiset paukuttivat käsiään. Mikä kysyi lähimmältä
vieruskumppaniltaan samaa, mitä häneltä itseltään oli kysytty;
mikä toisteli huudahdusta, jonka oli kuullut kaikuvan korvaansa.
Kaikkialla valituksia, uhkauksia, ihmettelyä. Vaan pieni luku sanoja
muodosti niin monen puheen sisällyksen.
Puuttui ainoastaan tilaisuutta, joku sysäys, joku tilapäinen aihe,
jotta sanat olisivat muuttuneet teoiksi; eikä niitä kauan tarvinnut
odottaa. Päivän koittaessa leipurien myymälöistä läksivät liikkeelle
pojat, jotka kantoivat leipäkoreja viedäkseen leipää määrätaloihin.
Ensimäisen tällaisen poloisen nuorukaisen saapuminen väenryhmän
kohdalle oli kuin palava räjähdyspommi ruutikellarissa.
-- Kas tuossahan on leipää! huusivat sadat äänet yhdessä.
-- Niin, tiranneille, jotka uiskentelevat yltäkylläisyydessä ja
tahtovat näännyttää meidät nälkään, sanoi eräs.
Sitten tämä lähestyy poikaa, kuroittaa kätensä leipäkorin laidalle,
vetäsee siitä rajusti ja sanoo:
-- Näytäppäs.
Poikanen hulmahtaa punaiseksi, käy sitten kalpeaksi, vapisee,
tahtoisi sanoa:
-- Anna minun mennä.
Mutta sanat takertuvat hänen kurkkuunsa. Hän hellittää koria ja
koettaa nopeasti irroittaa kätensä kantohihnoista.
-- Alas tuo kori, huudetaan nyt.
Monet kädet tarttuvat siihen kiinni yhtä haavaa: nyt se on maassa.
Temmataan ilmaan sitä peittävä liina, ja lämmin, hyvä leiväntuoksu
leviää ympäristöön.
-- Olemmepa mekin kristittyjä: täytyypä meidänkin syödä leipää,
virkkaa edellinen.
Hän tarttuu leipään, kohottaa sen ylös, näyttäen sitä väkijoukolle,
purasee siitä aimo palan.
Kädet tarttuvat leipiin, leivät kohoavat ilmoille, ja kädenkäänteessä
on kori tyhjennetty. Ne, joille ei ollut riittänyt mitään, suuttuivat
nähdessään toisten saaliin, innostuivat yrityksen helppoudesta
ja läksivät joukottain hakemaan toisia leipäkoreja. Missä vain
kohdattiin kori, se oitis tyhjennettiin. Eikä edes tarvinnut
ahdistaa kantajia. Ne leivänkantajat, jotka onnettomuudekseen
olivat liikkeellä, panivat, huomatessaan, mistä päin tuuli puhalsi,
korinsa vapaaehtoisesti maahan ja pötkivät tiehensä. Kuitenkin
ne, jotka jäivät ilman, olivat verrattomasti lukuisammat; eivätkä
valloittajatkaan tyytyneet niin vähäisiin saaliisiin, ja nämä,
sekaantuen milloin mihinkin ryhmään, juuri olivat toivoneet paljoa
suuremman epäjärjestyksen syntyvän.
-- Leipomoon! Leipomoon! huudetaan.
Corsia de' Servi kadun varrella oli, ja on vieläkin leipomo, jolla
yhä vielä on sama nimi; tämä nimi merkitsee Toscanan murteella
"Kainalosauvaleipomo", ja Milanon murteella se on kokoonpantu niin
oudoista, eriskummaisista ja raakalaisista äänteistä, ettei kielen
aakkosissa ole riittäviä merkkejä niitä ilmituomaan.[8] Sinnepäin
tulvi rahvas. Tämän leipomon leipurit paraikaa kuulustelivat ilman
koria palannutta poikaa, joka vallan säikähtyneenä ja hämmentyneenä
soperrellen kertoi surkeata seikkailuaan. Tällöin kuului yhtä haavaa
jalkojen kopinaa ja kirkunaa. Se kasvaa ja lähestyy, joukkion
etumaiset tulevat näkyviin.
-- Sulkekaa, sulkekaa; heti, heti!
Yksi heistä juoksee noutamaan avuksi kapteenia; toiset sulkevat
kiireisesti myymälän ja työntävät ovisalvat eteen. Joukko ulkona
alkaa käydä sankemmaksi ja huutaa:
-- Leipää! leipää! Aukaiskaa! aukaiskaa!
Muutaman silmänräpäyksen kuluttua saapuu kapteeni mukanaan joukko
tapparakeihäsmiehiä.
-- Tilaa, tilaa, ystäväni; menkää toki kotianne; tilaa kapteenille,
hän ja keihäsmiehet huutavat.
Tungos ei vielä ollut liian suuri, ja väki väistyi hieman, niin
että keihäsmiehet pääsivät esille ja saattoivat asettua, jolleivät
järjestykseen, niin ainakin yhteen ryhmään myymälän oven eteen.
-- Mutta ystäväni, varoitteli sitä kapteeni, mitä teette tässä?
Palatkaa toki kotianne. Missä on Jumalanpelko? Mitä on sanova
kuningas, meidän herramme? Emme tahdo tehdä teille pahaa; mutta
menkää kotia. Tulkaa järkiinne! Mitä, hiidessä, teette täällä näin
yhteen sulloutuneina? Siitä ei koidu mitään hyvää sielullenne eikä
ruumiillenne. Kotia, kotia!
Vaikka ne, jotka näkivät puhujan kasvot ja kuulivat hänen puheensa,
olisivatkin tahtoneet totella, niin eivät olisi voineet, heitä kun
työnsivät ja tuuppasivat takana olijat, samoin kuin aalto ajaa toista
aaltoa, ja näin oli aina väkijoukon uloimpaan laitaan asti, mikä
joukko taajeni taajenemistaan. Kapteeni rupesi jo hengästymään.
-- Koettakaa saada heidät peräytymään, niin että saatan hieman
hengittää, sanoi kapteeni keihäsmiehille; mutta älkää tehkö pahaa
kellekään. Koettakaamme päästä sisään myymälään, kolkuttakaa. Pankaa
heidät väistymään taaksepäin.
-- Väistykää, väistykää! huutavat keihäsmiehet, rynnäten kaikki
yhdessä etumaisia vastaan ja työntäen heitä taapäin keihäidensä
varsilla.
Nämä päästävät valitushuutoja, väistyvät niin paljon kuin voivat, ja
tuuppaavat takanaan olijoita, mikä selällä rintaan, mikä kyynäspäällä
vatsaan; mikä astuu korkoineen toisen varpaille. Syntyi sellainen
tuuppailu ja tungos, että keskellä olijat kernaasti olisivat
maksaneet, kunhan olisivat päässeet tästä pälkähästä. Tällävälin
syntyi vähän tilaa oven edessä. Kapteni kolkuttaa kerran, kolkuttaa
toistamiseen ja huutaa, että avattaisiin; sisällä olijat huomaavat
hänet ikkunasta, rientävät alas ovelle ja aukaisevat. Kapteeni karkaa
sisälle, kutsuu keihäsmiehiä jälkeensä, ja nämä pujahtavat sisälle
toinen toisensa jälkeen, takimaiset pidättäen rahvasta keihäidensä
varsilla. Kun kaikki ovat sisällä, pannaan ovelle jälleen vahvat
salvat ja pöngät. Kapteeni rientää ylös ja asettuu ikkunan ääreen.
Hui mikä suunnaton väkijoukko!
-- Ystäväni, hän huutaa.
Ja monet katsovat ylös ikkunaan.
-- Ystäväni, palatkaa kotia. Yleinen anteeksianto jokaiselle, joka
heti palaa kotia.
-- Leipää, leipää! Ovi auki! olivat selvimmät sanat siinä
hirvittävässä huutojen hälinässä, minkä väkijoukko lähetti
vastaukseksi.
-- Olkaa järkeviä, ystäväni! Varokaa itseänne! Vielä on aikaa.
Menkää pois kotianne. Leipää kyllä saatte, mutta tämä ei ole oikea
keino. No! ... no! Mitä teettekään siellä alhaalla. Kuinka, ovea
vastaan! Hävetkää toki, Malttakaahan. Tulkaahan järkiinne! Varokaapa,
teette suuren rikoksen. Malttakaapas, kun minä tulen alas. No
pois nuo raudat, alas nuo kädet. Hävetkää! Te Milanolaiset, jotka
hyvyydestänne olette kuuluisat koko maailmassa. Kuulkaa, kuulkaa,
olettehan aina olleet kunnon ih ... senkin konnat!
Tämän äkillisen tyylin muutoksen aiheutti kivi, jonka viskasi yksi
noista kunnon ihmisistä ja joka osui kapteenin otsaan, yläpuolelle
vasenta silmää.
-- Konnat, konnat! näin hän toistamiseen huusi, sulkien nopeasti
ikkunan ja vetäytyen sen äärestä pois. Mutta vaikka hän olisi
huutanut keuhkonsa piloille, olisivat hänen sanansa, hyvät ja pahat
hajonneet ja haihtuneet ilmaan keskellä alhaalta kohoavaa melua.
Ja siellä alhaalla hän näki innokkaasti työskenneltävän kivin ja
rautakangein -- edelliset oli saatu käteen matkalla -- ja niitä
lennätettiin ovea ja ikkunoita vasten tarkoituksessa murtaa luukut ja
rautaristikot. Ja tämä työ oli jo edistynyt melkoisen pitkälle.
Tällävälin leipomon isännät ja sällit, jotka seisoivat yläkertojen
ikkunoiden ääressä käsissään kokonainen varustus kiviä -- he olivat
todennäköisesti kaivaneet ylös koko pihan kivityksen -- huusivat,
tekivät ilmeitä ja huitoivat käsillään alhaalla olijoille, estääkseen
heitä jatkamasta. He osoittivat heille kiviä ja uhkasivat heittää
niitä alas. Kun huomasivat uhkauksensa turhiksi, he todella alkoivat
nakella niitä alas. Ei yksikään osunut väärään; sillä tungos oli niin
sankka, ettei, kuten kansa sanoo, hirssinjyväkään olisi pudonnut
maahan.
-- Kas noita konnia, noita heittiöitä! Onko tuo se leipä, jonka
annatte köyhille ihmisille. Ai, ai, voi, voi! Nyt on meidän vuoromme,
ulvottiin alhaalla.
Varsin moni sai kivistä pahoja vammoja, pari poikaa kuoli siihen
paikkaan.
Raivo lisäsi joukon voimia. Ovet pirstottiin, rautasalvat
katkottiin, ja tuhoava joukko tulvi sisälle joka aukosta. Sisällä
olijat huomaavat uhkaavan vaaran ja pakenevat ullakolle. Kapteeni,
keihäsmiehet ja muutamat talon asujamista piiloittautuivat sinne
katonharjan alle; toiset pujahtivat ylisen luukuista katolle, missä
hiipivät kuin kissat.
Saaliin näkeminen saattoi voittajat unhoittamaan veriset
kostontuumansa. He hyökkäävät leipähyllyjen kimppuun. Leivällä on
hyvä menekki. Eräs syöksyy kassan luo, murtaa lukon, käy käsiksi
rahaan, anastaa sitä täysin kourin, täyttää taskunsa ja poistuu
runsain saaliin, seuraavassa tuokiossa palatakseen ryöstämään
leipää, jos sitä enää on jälellä. Väentulva virtaa sisempiin
varastohuoneisiin.
Käydään käsiksi säkkeihin, niitä laahaillaan esiin; muuan kaataa
yhden, aukaisee sen suun ja kaataa siitä pois osan jauhoista,
saadakseen sen tarpeeksi kevyeksi kantaa. Siihen osuu toinen ja
huutaa:
-- Odota, odota, ja kumartuu alas, levittäen esiliinaa, nenäliinaa ja
lakkia kootakseen tämän jumalanviljan.
Toinen hyökkää taikinapuntun kimppuun ja kaivaa siitä esiin
taikinamöhkäleen, joka venyy pitkäksi ja josta putoilee palasia joka
taholle. Joku on löytänyt sihdin, jota voitonmerkkinä heiluttaa
ilmassa. Siinä tullaan ja mennään: miehiä, naisia, lapsia, joita
tuupataan sinne tänne ja jotka huutavat. Ja kaiken yli laskeutuu
valkoinen pöly, jota puhaltaa joka taholta ja joka verhoaa kaikki
kuin tiheä sumu. Ulkona oven edessä liikkuu kaksi vastakkaista
virtausta, jotka törmäävät yhteen ja ovat toistensa tiellä. Toiset
tulevat ulos saaliineen, toiset pyrkivät sisälle sitä anastaakseen.
Silläaikaa kun tätä leipomoa näin ryöstettiin, ei yksikään kaupungin
muista leipomoista ollut turvissa ja vapaana vaarasta. Mutta rahvas
ei toisten leipomojen eteen kokoontunut tarpeeksi suurilukuisena
rohjetakseen mitä tahansa. Muutamiin leipomoihin isännät olivat
koonneet apujoukkoja ja olivat valmiit puolustukseen. Toisaalla,
missä tunsivat heikkoutensa, tai olivat pelokkaampia, he tavallaan
hieroivat sopimusta: he jakelivat leipää myymälän edustalle
kokoontuneille sillä ehdolla, että nämä sitten lähtisivät tiehensä.
Ja he menivätkin pois, tosin eivät sentähden, että olisivat olleet
tyytyväisiä siihen, mitä olivat saaneet, vaan koska keihäsmiehet ja
oikeudenpalvelijat, jotka pysyivät loitolla tuosta hirvittävästä
"Kainalosauvaleipomosta" kaikkialla muualla esiintyivät riittävän
väkisinä pitääkseen kurissa tätä vähäistä kapinallisjoukkoa.
Näin väkitunko ja epäjärjestys lisääntyi lisääntymistään tuon
ensinmainitun leipomon kohdalla. Sillä jokainen, jonka kädet syhyivät
ja jonka mieli teki toimeenpanna joku urotyö, riensi sinne, missä oli
enemmän ystäviä ja rankaisemattomuus varma.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Renzo, joka, kuten kerroimme,
juuri oli syönyt loppuun leipänsä, kulki kaupunkiin Itäisen
portin kaupunginosasta, tietämättänsä suunnaten kulkunsa mellakan
polttopisteeseen. Hän astui milloin vapaasti, milloin väkijoukon
viivyttämänä. Ja astuessaan edelleen hän silmin ja korvin koetti
tästä kumeasta äänten ja puheiden kohinasta saada lähempiä tietoja
asioiden tilasta. Ja matkansa varrella hänen onnistui saada selville
jotenkin seuraavaa:
-- Nyt on saatu ilmi, huusi eräs, noiden roistojen katala petos,
jotka ovat väittäneet, ettei muka ole leipää, jauhoja eikä viljaa.
Nyt tiedetään asia tyystin, eivätkä he enää voi meille valhetella.
Eläköön yltäkylläisyys!
-- Uskokaa minua, tämä ei meitä ollenkaan hyödytä, virkkoi toinen.
Tässä piilee ansa. Tästä tulee vielä pahempaakin, ellemme varmasti
saa oikeutta. Leipää tosin saadaan halvalla; mutta siihen tullaan
sekoittamaan myrkkyä, jotta ihmisparat kuolisivat kuin kärpäset.
Johan he sanovat, että on liiaksi asukkaita; sen ovat sanoneet
keskellä oikeuden istuntoa. Tämän tiedän minä varmasta lähteestä,
olenhan kuullut sen omin korvin eräältä kummiltani, joka on erään
tuollaisen herran kyökkipojan sukulaisen hyvä ystävätär.
-- Nuo ovat seikkoja, joita tuskin rohkenee toistamiseen kertoa,
sanoi toinen, vaahto suupielissä ja painaen nenäliinan riepua
sotkuisille ja verisille hiuksilleen. Hänen vieressään seisoja toisti
hänen sanansa, ikäänkuin häntä lohduttaakseen.
-- Tilaa, hyvät ihmiset, tehkää niin hyvin. Päästäkää kulkemaan
perheenisä parka, joka vie ruokaa viidelle lapselleen.
Näin puhui muuan henkilö, joka kulki hoiperrellen suunnattoman suurta
jauhosäkkiä kantaessaan. Ja jokainen väistyi tehden hänelle tilaa.
-- Minä, sanoi toinen melkein kuiskaten vierustoverilleen, minä
tästä lähden kotia. Minä tunnen maailman ja tiedän, miten tällaiset
jutut päättyvät. Nuo rutkaleet, jotka nyt pitävät niin suurta melua,
tulevat huomenna tai ylihuomenna pysymään siivosti kotonaan vallan
vavisten pelosta. Olen jo huomannut eräitä kasvoja, eräitä aatelisia,
jotka kuljeskelevat ympäri kaupunkia tekeytyen typeriksi. Mutta itse
teossa he panevat merkille kuka on liikkeellä, kuka ei. Sitten kun
kaikki on ohi, tehdään tilit, ja silloin syylliset saavat vastata
teoistaan.
-- Se, joka suojelee leipureita, huusi sointuva ääni, vetäen
puoleensa Renzon huomion, on valtion viljavouti.
-- He ovat kaikki konnia, sanoi ääni läheltä.
-- Oikein, mutta tämä on heidän johtajansa, virkkoi edellinen.
Viljavouti, jonka kuvernööri vuosittain nimitti, valiten hänet
dekurionien neuvoston ehdottamista kuudesta aatelisesta, oli mainitun
neuvoston sekä muonaneuvoston puheenjohtaja.
Tällä neuvostolla, jonka muodosti kaksitoista niinikään aatelista
jäsentä, oli muiden muassa tehtävänä hankkia ja säilyttää vuotuinen
valtion viljavarasto. Välttämättömästi sitä miestä, joka toimi tässä
virassa, nälänhädän ja tietämättömyyden aikoina pidettiin kaiken
pahan aiheuttajana, ellei hän tehnyt samoin kuin Ferrer, mitä ei
olisi kyennyt tekemään, vaikka olisi sitä halunnutkin.
-- Nuo konnat, huudahti eräs joukosta. Voiko enää katalammin
menetellä? Niin pitkälle ovat menneet, että väittävät suurkanslerin
olevan lapselliseksi käynyt vanhus, jotta saattaisivat hänet huonoon
huutoon ja että itse saisivat pitää komentoa. Olisipa tehtävä suuri
häkki, pistettävä ne siihen ja syötettävä niille hiirenhernettä ja
lustetta, kuten he meitä tahtovat kohdella.
-- Olipa se leipää, sanoi muuan, joka koetti poistua kiireisesti.
Kaikkea muuta: naulan painavia kiviä päähän! Tämänkokoisia kiviä
sateli kuin rakeita. Siinä monet kylkiluut menivät murskaksi. Tuskin
jaksan tästä lähteä kotiin.
Tällaisia puheita kuunnellen, jotka Renzoa kenties enemmän
hämmästyttivät kuin mitä neuvoivat, hän saapui viimein kautta
voimakkaiden tuuppausten tuon kuuluisan leipomon eteen. Väki oli
siitä jo melkoisesti hajaantunut, niin että Renzo mukavasti saattoi
katsella surkeata ja verestä hävitystä. Seinistä oli rappaus kivillä
ja tiilillä heitelty halki, ikkunat oli raastettu irti saranoistaan,
ovi murrettu.
-- Tuo ei suinkaan ole kaunis teko, tuumi Renzo itsekseen. Jos kaikki
leipomot saatetaan tuohon tilaan, niin missä sitten valmistetaan
leipää? Kaivoissako?
Tuontuostakin astui ulos leipomorakennuksesta henkilö kantaen arkun,
taikinapytyn tai seulan palasia, mikä hamppuloukun vartta, rahia,
koria, tilikirjaa, sanalla sanoen jotain tuohon leipomoparkaan
kuuluvaa. Ja huutaen: tilaa, tilaa! kuljettiin läpi väkijoukon.
Kaikki nämä henkilöt riensivät samaan suuntaan, ja sovittuun
paikkaan, sen saattoi selvästi huomata.
-- Mitähän tämä taas merkinnee? ajatteli Renzo; ja rupesi kulkemaan
erään henkilön jälessä, joka sitoi yhteen silvottuja lautoja ja
nosti tämän taakan selkäänsä, alkaen kulkea muiden mukana sitä katua
pitkin, joka pohjoispuolelta sivuuttaa tuomiokirkon ja joka on saanut
nimensä[9] portaista, jotka olivat siinä silloin, mutta jotka joku
aika sitten ovat siitä kadonneet.
Halu seurata tapahtumien kehitystä ei voinut pidättää
vuoristolais-ystäväämme saavuttuaan tuomiokirkon kohdalle
pysähtymästä sen eteen, sitä suu auki katselemaan. Sitten hän
joudutti askeleitaan saavuttaakseen sen henkilön, jonka oli valinnut
oppaakseen. Kuljettuaan kulman ohi hän loi katseen tuomiokirkon
etusivullekin, joka siihen aikaan enimmäkseen oli järeämuotoinen
ja sangen keskeneräinen. Renzo seurasi yhä lautataakan kantajaa,
joka kulki keskelle kirkkotoria. Kuta kauemmaksi he tulivat, sitä
tiheämmäksi kävi tungos; mutta kantajalle tehtiin tilaa; tämä halkoi
väentulvaa, ja Renzo, joka yhä pysyi hänen kintereillään, saapui
hänen mukanaan väkijoukon keskustaan. Siinä oli tyhjä paikka ja sen
keskellä tuli, hehkuva rovio tehty yllämainituista työkaluista.
Yltympäri paukutettiin käsiä, koputettiin jalkoja ja päästettiin
ilmoille voitonhuutoja ja kirouksia.
Kantaja paiskaa laudanpätkänsä hiilustaan; toinen kohentelee tulta
puoleksi hiiltyneen hiilihangon varrella, nostellen hiiliä sivuilta.
Savu kasvaa ja sakenee, liekki leimahtaa jälleen ilmoille ja sen
mukaan huudot kiihtyvät rajummiksi:
-- Eläköön yltäkylläisyys. Kuolkoot nälkään näännyttäjät. Kirottu
olkoon nälänhätä. Alas muonavoudit, alas oikeus! Eläköön leipä!
Totta puhuen ei jauhohinkalojen ja taikinapunttujen hävittäminen,
leipomojen ryöstäminen ja leipurien häviöön saattaminen ole soveliain
keino kartuttaa leipää. Mutta tämähän on niitä metafysillisiä
ongelmia, jotka eivät mahdu rahvaan päähän. Olematta suuri
metafysikko syrjäinen usein itsestään tulee tällaista ajatelleeksi;
vasta kun on kyseessä olevasta asiasta paljon puhunut ja paljon
kuullut puhuttavan hän hämmästyy niin, ettei sitä käsitä. Tällainen
järkevä ajatus oli heti johtunut Renzon mieleen ja se palasi
tuontuostakin. Mutta hän ei sitä lausunut julki; sillä noiden monien
kasvojen joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi näyttänyt tahtovan
sanoa:
-- Veliseni, jos teen väärin, oikaise minua, ja minä olen sinulle
siitä kiitollinen.
Jo oli rovion liekki uudelleen sammunut; ei näyttänyt enää kukaan
tulevan saapuville tuomaan uusia polttoaineita, ja rahvas alkoi
ikävystyä. Silloin levisi huhu, että Cordusiolla, läheisellä pienellä
torilla, joka sijaitsi useiden katujen risteyksessä, juuri oli alettu
rynnätä erään leipomon kimppuun. Usein tällaisissa tilaisuuksissa
jonkun tapauksen ilmoittaminen riittää itse tuon tapauksen
syntymiseen. Samaan aikaan kuin tämä sanoma levisi, heräsi rahvaassa
halu lähteä sinne.
-- Menenpä sinne. Tuletko mukaan? Menkäämme sinne -- kuultiin joka
taholta. Väkitunko hajaantuu ... se muuttuu jonoksi.
Renzo jäi takimaisten pariin ja liikkui ainoastaan mikäli väenvirta
veti häntä mukanaan. Hän neuvotteli sillävälin itsekseen, pitikö
hänen väistyä syrjään tungoksesta ja palata luostariin tapaamaan
isä Bonaventuraa, vaiko katsella vielä tätä uutta mellakkaa. Nytkin
voitti uteliaisuus.
Hän päätti kuitenkin pysyä syrjässä tiheimmästä tunkeilusta, missä
voisi saada ruhjotuksi luunsa tai joutua vielä pahempaankin pulaan,
ja sensijaan pysytellä jonkun matkan päässä katselijana. Huomatessaan
jo olevansa väljemmillä tiloilla, hän otti esiin taskustaan toisen
leivän, puri siitä palasen ja alkoi astua meluavan jonon jälkeen.
Tämä oli jo torilta saapunut ahtaalle ja vanhalle Kalastajakadulle
ja sieltä vinokattoisen holviportin kautta Kauppiaiden torille. Kun
kuljettiin sen seinänsyvennyksen ohi, joka keskeyttää silloisen
Tohtorienkoulu-rakennuksen pylväskäytävän, oli niitä varsin harvoja,
mitkä eivät luoneet katsetta suureen, siinä kohoavaan vakavan,
äreän, synkän näköisen Filip toisen kuvapatsaaseen, joka marmoriin
veistettynäkin herätti epämääräistä kunnioituksen ja pelon tunnetta
ja joka käsivarsi ojennettuna näytti huutavan:
-- Tässä olen, kirottu roskaväki!
Tämä kuvapatsas katosi omituisella tavalla. Noin sata
seitsemänkymmentä vuotta niiden tapahtumien jälkeen, joita
paraikaa kerromme, asetettiin tälle kuvapatsaalle toinen pää,
sen kädestä poistettiin valtikka ja pantiin sijalle tikari. Ja
kuvapatsaalle annettiin nimeksi Marcus Brutus. Näin muutettuna se
oli pystyssä parisen vuotta. Mutta eräänä aamuna muutamat henkilöt,
jotka varmaankaan eivät pitäneet Marcus Brutuksesta, vaan joilla
päinvastoin oli häneen jotain salaista kaunaa, viskasivat kuvapatsaan
ympärille nuoran, kaatoivat sen kumoon ja ilkkuivat sitä monella
muotoa. Kun he sitten olivat sitä typistelleet ja saattaneet sen
muodottomaksi möhkäleeksi, he sitä laahasivat pitkin katuja, tehden
sen seitsemän ilvettä. Ja kun olivat vallan väsyksissä, he heittivät
sen Herra ties minne.
Jospa joku olisi tätä ennustanut Andrea Biffille, kun hän sitä
veisteli!
Kauppiaiden torilta meluava joukkio samoili Parkkuminkutojain kadulle
ja sieltä Cordusio-torille.
Saavuttuaan tälle pikkutorille jokainen heti kääntyi leipomoon
päin, jonka huhu oli maininnut. Mutta ystäväjoukon asemesta, joita
odotettiin nähtävän siellä täydessä ryöstötyössä, huomattiin vaan
muutamia henkilöitä, jotka epäröivinä seisoivat jonkun matkan päässä
leipomosta; tämä oli suljettu ja sen ikkunoiden ääressä seisoi
asestettuja ihmisiä, joilla näytti olevan aikomus tarvittaessa
puolustautua.
Tätä nähdessään mitkä jäivät ihmettelemään, mitkä kiroilivat, mitkä
nauroivat, mitkä kääntyivät, mitkä tahtoivat palata. Toiset sanoivat:
-- Eteenpäin, eteenpäin.
Siinä syntyi kuin virta ja vastavirta, kysymysten ja selitysten
risteilyä, sitten epäröimistä ja viimein täydellinen pysähdys, jota
säesti kumea neuvottelun kohina.
Kesken kaikkea kuuluu joukosta kirottu ääni:
-- Tässä on lähellä viljavoudin talo. Menkäämme noutamaan itsellemme
oikeutta ja ryöstämään se puti puhtaaksi.
Tämä tuntui pikemmin jo tehdyn sopimuksen yleiseltä
mieleenpalauttamiselta, kuin odottamattomalta ehdoitukselta.
-- Viljavoudin luo! Viljavoudin luo! oli ainoa huuto, minkä saattoi
eroittaa.
Joukko lähtee liikkeelle yhteisen raivon kiihottamana kulkien sitä
katua kohti, missä niin onnettomana hetkenä mainittu talo sijaitsi.