Kuten joukko vainukoiria, turhaan ajettuaan takaa jänistä, korvat
lurpassa ja häntä jalkojen välissä noloina palaavat herransa luo,
samoin tuona levottomana yönä palkkalaisrosvot palasivat Don
Rodrigon linnaan. Linnanherra kulki pimeässä edestakaisin yläkerran
suuressa asumattomassa salissa, jonka ikkunat olivat tasankoon päin.
Silloin tällöin hän pysähtyi, kuunteli ja katseli rappeutuneiden
ikkunaluukkujen lomitse. Hän oli täynnä levottomuutta, ei ainoastaan
yrityksen onnistumisen epävarmuuden, vaan myös sen mahdollisten
seurausten vuoksi. Sillä se oli suurin ja rohkein, mihin tämä
mahtava mies koskaan ennen oli ryhtynyt. Kuitenkin hän rauhoittui
ajatellessaan mitä varokeinoja oli noudatettu, jotta teosta ei olisi
mitään todisteita, joskaan epäilyksiä ei voitaisi välttää.
-- Mitä epäilyksiin tulee, hän ajatteli, niin niistä minä viis
välitän. Tahtoisinpa nähdä sen huimapään, joka rohkenisi kiivetä
tänne ylös ottamaan selville, onko täällä muuan nuori nainen, vai ei!
Tulkoonpa vaan tuo talonpoikaisnulikka, hänelle kyllä valmistetaan
hyvät tervetuliaiset, sen takaan. Entä munkki, tulkoonpa vaan! Ja
äiti! Menköön vaan Bergamoon. Oikeus? Annan palttua oikeudelle!
Pormestari? Hän ei ole lapsi eikä narri. Ja Milanossa? Kuka Milanossa
tällaisista ihmisistä piittaa? Kuka siellä heitä kuuntelisi? Kuka
edes tietää, että he ovat olemassa? He ovat turvattomia ihmisiä
maan päällä, joilla ei edes ole isäntää, ihmisiä, jotka eivät kuulu
mihinkään. Pois siis kaikki pelko! Attilio tulee huomisaamuna saamaan
pitkän nenän. Hän saa nähdä, olenko minä tyhjiä loruillut. Ja jos
tästä sittenkin nousisi joku ikävä selkkaus -- eihän sitä voi tietää
-- joku vihamies, joka tahtoisi käyttää tilaisuutta... Mutta voihan
Attilio antaa minulle neuvoja, onhan silloin kyseessä koko suvun
kunnia.
Mutta se ajatus, johon hän kaikkein enimmin kiintyi, hän kun
siitä löysi epäilyksiensä karkoittajan ja yllykkeen hallitsevalle
intohimolleen, oli, miten hän aikoi Luciaa mielistellä ja lupauksilla
hurmata, voittaakseen hänet itselleen.
-- Hän tulee olemaan niin peloissaan ollessaan yksin täällä, keskellä
näitä ihmisiä, näitä kasvoja, että kaikkein inhimillisimmät kasvot
täällä on minulla, hiisi vieköön! Väkisinkin hänen on turvautuminen
minuun ja taipuminen minua rukoilemaan, ja jos hän rukoilee...
Moisia asioita tuumaillessaan hän kuulee askeleita, menee ikkunan
ääreen, avaa sitä hieman ja kuuntelee salaa. -- Ne ne sieltä tulevat.
-- Entä kantotuoli? Piru vieköön! Missä on kantotuoli? Kolme, viisi,
kahdeksan; siinä he ovat kaikki. Harmaakin on joukossa. Mutta
kantotuolia ei näy. Perhana sentään! Harmaa saa totisesti vastata
tästä!
Kun tulijat olivat astuneet sisään, Harmaa laski alakerran huoneen
nurkkaan nuijansa, leveälierisen hattunsa ja pyhiinvaeltajan
vaippansa. Ja ammattinsa vaatimuksesta, josta ei kukaan häntä tällä
hetkellä kadehtinut, hän astui yläkertaan tekemään Don Rodrigolle
tiliä. Tämä odotti häntä portaiden yläpäässä, ja huomattuaan hänen
tulevan näin pettyneen pahantekijän nolo ilme kasvoissa, hän huudahti:
-- No mitä kuuluu herra kerskuri, herra kapteeni, Herra "Kyllä minä
sen toimitan"!
-- On raskasta, vastasi Harmaa, pysähtyen ensimäiselle portaalle, on
raskasta kuulla moitetta, kun on uskollisesti tehnyt tehtävänsä, kun
on koettanut täyttää velvollisuutensa ja pannut henkensäkin alttiiksi!
-- Mitenkä se on tapahtunut? No saammehan kuulla, sanoi Don Rodrigo.
Ja hän kulki huoneeseensa, minne Harmaa häntä seurasi, heti tehden
hänelle selkoa kaikesta minkä oli toimittanut, nähnyt, ja mitä ei
ollut nähnyt, minkä oli kuullut, mitä oli pelännyt ja yrittänyt
korjata. Ja tämän hän teki sen järjestyksen ja sekasorron, sen
epäröimisen ja hämmennystilan mukaisesti, mikä luonnollisesti yhtä
haavaa vallitsi hänen aivoissaan.
-- Jos niin on laita, niin ei sinussa ole syytä, sanoi Don Rodrigo.
Olethan tehnyt minkä olet voinut. Mutta olisikohan tämän katon
alla joku urkkija?... Ja jos sellainen täällä on, jos saan hänet
ilmi ja varmasti saan hänet ilmi, niin kyllä minä vaadin hänet
tilille. Vakuutan sinulle, Harmaa, että minä hänet palkaksi passitan
iäisyyteen.
-- Minunkin mieleeni, arvoisa herra, on johtunut samanlainen
epäilys, sanoi Harmaa. Ja jos niin on, jos tämäntapainen veijari
saadaan ilmi, niin pyydän arvoisaa herraa luovuttamaan hänet minun
käsiini. Se henkilö, jota olisi huvittanut tuottaa minulle moinen
yö, olisi minun palkittavanani. Kuitenkin olen eri seikoista tehnyt
sen johtopäätöksen, että tässä piilee joku toinen juoni, jota tällä
hetkellä emme huomaa, Huomenna, arvoisa herra, huomenna otamme selvän
kaikesta.
-- Eihän teitä ainakaan tunnettu?
Harmaa vastasi toivovansa, ettei oltu tunnettu. Ja tämän keskustelun
lopputulos oli, että Don Rodrigo seuraavaksi päiväksi määräsi
Harmaalle kolme tehtävää, jotka tämä vallan itsestäänkin olisi
suorittanut. Don Rodrigo käski hänen varhain seuraavana aamuna
lähettää kylävoudin luo kaksi miestä ja antaa hänelle se määräys,
josta jo olemme puhuneet; lähettää kaksi muuta miestä tuohon
yksinäiseen rappeutuneeseen majaan; näiden oli määrä samoilla sen
ympärillä ja pitää loitolla siitä jokainen kuljeksiva joutilas ja
piiloittaa kaikilta katseilta kantotuoli aina seuraavaan yöhön asti,
jolloin sitä lähetettäisiin noutamaan. Vastaiseksi näet ei ollut
sopivaa ryhtyä huomiota herättäviin toimiin. Viimein tuli Harmaan
itsensä lähteä urkkimisretkelle ja lähettää muitakin, nimittäin
kaikkein pirteimpiä ja älykkäimpiä sekaantumaan kansanjoukkoon ja
näin saamaan jotain tietoa kuluneen yön metelistä. Annettuaan nämä
määräykset, Don Rodrigo meni levolle, ja antoi myös Harmaan panna
maata, hänen mennessään ladellen hänelle runsaasti kiitoksia, joista
selvästi ilmeni pyrkimys tuottaa hänelle hyvitystä tervetuliaisina
lausutuista parjauksista.
-- Mene levolle, Harmaa parka, sillä levon tarpeessa sinä epäilemättä
olet. Toimessa koko päivän ja puoli yötä, lukuunottamatta vaaraa
joutua kyläläisten kynsiin, ja niiden monien palkintojen lisäksi,
jotka on luvattu päästäsi, vielä vetää yllesi yksi "kunniallisen
naisen ryöstöstä", ja päälle päätteeksi saada osakseen sellaiset
tervetuliaiset! Mutta tällainen on usein maailman palkka. Kuitenkin
olet tässä tilaisuudessa oppinut, että joskus saamme palkkamme
ansiomme mukaisesti, että laskumme suoritetaan jo tässä matoisessa
maailmassa. Mene nyt nukkumaan. Ehkäpä vielä jonakin päivänä tulet
meille hankkimaan tästä seikasta toisen ja huomattavamman todisteen.
Seuraavana aamuna Harmaa jo oli jalkeilla ja uudestaan täydessä
touhussa, kun Don Rodrigo nousi vuoteeltaan. Tämä meni oitis kreivi
Attilion luo, joka hänet huomatessaan heti kasvoiltaan ja elkeiltään
kävi ivalliseksi ja huudahti:
-- Pyhän Martin päivä!
-- En todellakaan tiedä, mitä vastata, virkkoi Don Rodrigo,
lähestyessään häntä, Minun on maksettava veto, mutta tämä ei minua
pahimmin harmita. En teille aikaisemmin sanonut mitään, sillä myönnän
toivoneeni tänä aamuna saattaa teidät hämmästymään. Mutta ... no niin
nyt kerron teille kaikki.
-- Tässä on tuo munkki ollut juonittelemassa, sanoi serkku,
kuunneltuaan kaikkea tarkkaavaisesti, hämmästyen ja vakavammin, kuin
mitä olisi voinut odottaa niin itsepäiseltä henkilöltä. Tuota munkkia
liukastelijan-naamareineen, mielettömine huomautuksineen minä pidän
veijarina ja lurjuksena. Ja te ette koskaan ole antanut minulle
luottamustanne, ettekä ole sanonut minulle suoraan, mitä valheita hän
teille tässä eräänä päivänä syötti.
Don Rodrigo kertoi tuon keskustelun sisällyksen.
-- Ja tuon kaiken te saatoitte kärsiä! huudahti kreivi. Ja päästitte
hänet menemään samoin kuin hän tulikin!
-- Enhän voinut vetää niskoilleni kaikkien Italian
kapusiinilais-munkkien vihaa.
-- En tiedä olisinko minä tuona hetkenä muistanut, että maailmassa
on olemassa muita kapusiinilaisia kuin tuo julkea lurjus. Mutta eikö
sitten noudattamalla varovaisuuden vaatimuksia, ole keinoja saada
hyvitystä kapusiini-munkista? Tarvitseehan esimerkiksi ainoastaan
osata sopivana aikana lisätä jalomielisyyttään koko veljeskuntaa
kohtaan, ja silloin voi rangaistusta pelkäämättä antaa selkäsaunan
yhdelle sen jäsenelle. No niin, hän vältti rangaistuksen, joka olisi
hänelle paremmin sopinut. Mutta minäpä aion ottaa siipieni suojaan
tuon munkin, ja suurta mielihyvää on minulle tuottava tilaisuus
opettaa hänelle, miten meikäläisen kanssa tulee puhua.
-- Älkää vaan tuottako minulle vielä suurempia ikävyyksiä.
-- Luottakaa minuun tämä kerta, ja minä autan teitä sukulaisena ja
ystävänä.
-- Mitä aiotte tehdä?
-- Sitä en vielä tiedä. Mutta aivan varmaan otan tuon munkin
löylyttääkseni. Harkitsen asiaa ... ja salaiseen neuvoskuntaan
kuuluva kreivi setä tulee minua auttamaan. Tuo rakas kreivi setä!
Kuinka iloinen olen joka kerta, kun minulla on tilaisuus antaa joku
asiani ajettavaksi näin taitavalle politikoitsijalle. Ylihuomenna
olen taas Milanossa, ja tavalla tai toisella on munkki saapa
palkkansa.
Aamiainen, jonka ääreen nyt istuttiin, ei keskeyttänyt näin tärkeätä
kysymystä. Kreivi Attilio puhui siitä laajasti ja vapaasti. Ja
vaikka hän osoitti asiaa kohtaan sitä myötätuntoisuutta, jota
ystävyys serkkuun ja yhteisen nimen kunnia vaati, luonnollisesti sen
käsityksen mukaisesti, mikä hänellä oli ystävyydestä ja kunniasta,
ei hän kuitenkaan voinut pidättäytyä silloin tällöin salavihkaa
nauramasta sukulaisensa ja ystävänsä epäonnistumiselle. Mutta Don
Rodrigo, jonka oma asia oli kysymyksessä, ja joka oli luullut
salassa saavansa aimo saaliin, mikä kuitenkin oli luiskahtanut hänen
käsistään, oli raivokkaampien intohimojen valtaama ja tuskallisempien
ajatusten häiritsemä.
-- Kylläpä siitä tulevat nostamaan kauniita juoruja kaikki lähiseudun
heittiöt. Mutta vähät minä siitä välitän! Mitä taas oikeuteen tulee,
niin annan sille palttua. Eihän ole mitään todistuksia; jos niitä
olisikin, antaisin niillekin palttua. Joka sattuman varalle lähetin
tänä aamuna sanan kylävoudille, että hänen visusti on varottava asiaa
ilmiantamasta. Tosin siitä ei olisi mitään seurauksia, mutta juorut,
kun ne jatkuvat, saattavat minut hermostumaan. Se jo riittää, että
minua näin pahasti on vedetty nenästä.
-- Siinä teitte viisaasti, vastasi kreivi Attilio. Tuo teidän
pormestarinne on aika visapää, hölmö ja tuskastuttava mies -- mutta
siitä huolimatta kunnon mies, joka tuntee velvollisuutensa. Mutta
juuri kun on tekemisissä tuollaisten henkilöiden kanssa, tulee
varoa saattamasta heitä pulmalliseen tilaan. Jos joku taulapäinen
kylänvouti tekee ilmiantonsa, niin täytyyhän pormestarin, oli hän
sitten kuinka hyväaikeinen tahansa...
-- Te, keskeytti suuttuneena Don Rodrigo, pilaatte asiani ainaisilla
vastaväitteillänne. Aina te puhuessanne pormestarin kanssa tokaisette
hänelle sanaa vastaan, niin pian kuin hän suunsa on avannut, jopa
tilaisuuden tarjoutuessa hänestä laskette pilaa. Eikö hiidessä
pormestarilla ole oikeus olla aasi ja visapää, jos hän pohjaltaan on
kunnon mies!
-- Tiedättekö, serkku, virkkoi kreivi Attilio, kiinnittäen häneen
ilkkuvan ja ihmettelevän katseen, tiedättekö että alan luulla
teidän olevan hieman peloissanne. Luuletteko minun todella ottavan
pormestaria vakavalta kannalta?
-- Kas, kas, sanoittehan itse, että sellaisten henkilöiden suhteen
tulee olla varuillaan.
-- Sen sanoin. Ja kun on kyseessä vakava asia, osoitan teille, etten
ole lapsi. Tiedättekö mitä kykenen tekemään hyväksenne? Olen valmis
itse menemään herra pormestarin puheille. Hän tulee epäilemättä
olemaan ylpeä kunniasta! Ja minulla on kärsivällisyyttä antaa hänen
puolen tuntia puhua espanjalaisesta linnanherrastamme ja myöntää
hänen olevan oikeassa kaikessa, vaikka hän sanoisi maailman suurimmat
tyhmyydet. Mainitsen sitten puheen lomassa jonkun sanan salaneuvoston
kreivi sedästä, ja te tiedätte minkä vaikutuksen senkaltaiset sanat
tekevät herra pormestarin korvaan. Päällepäätteeksi hän tarvitsee
enemmän meidän suojelustamme kuin te hänen alttiuttaan. Tämän kaiken
minä parhaiten järjestän, menen hänen luokseen ja saatan hänet teille
mitä edullisimpaan mielentilaan.
Tätä ja tämäntapaista lasketeltuaan kreivi Attilio läksi metsälle, ja
Don Rodrigo jäi levottomana odottamaan Harmaan paluuta. Viimein tämä
saapui tiedonantoineen päivällisaikaan.
Kuluneen yön meteli oli ollut niin raju, kolmen kylän asukkaan
katoaminen oli niin merkillinen tapahtuma, että sekä osanoton
että uteliaisuuden aiheuttamat tiedustelut luonnollisesti olivat
monilukuiset ja uutterat. Toiselta puolen oli liiaksi henkilöitä,
joilla oli eri tavoin vihiä asiasta, jotta olisivat malttaneet olla
siitä vaiti.
Perpetua ei voinut astua yli kynnyksen, ilman että hänen
kimppuunsa hyökkäsi joku tiedustellen, kuka oli ollut niin pahasti
pelästyttämässä hänen isäntäänsä. Perpetua, palauttaessaan mieleensä
kaikki tuon tapahtuman yksityiskohdat ja huomatessaan, kuinka
suuresti Agnese oli vetänyt häntä nenästä, tunsi niin suurta
paheksumista sellaisesta viekkaudesta, että hänellä todella oli tarve
hieman keventää sydäntään.
Tosin hän ei kenellekään hiiskunut sanaakaan niistä juonista, joiden
avulla häntä oli petkutettu. Tämän asian suhteen hän oli ehdottomasti
vaitelias. Mutta isännälleen tehtyä kepposta hän ei voinut täydelleen
jättää koskettelematta, varsinkin kun sen olivat suunnitelleet ja
sitä yrittäneet tuo kunnon nuori mies, tuo kelpo leski ja tuo pikku
lempeä pyhimys.
Turhaan Don Abbondio mitä jäntevimmin käski, mitä sydämellisimmin
pyysi häntä olemaan vaiti, ja turhaan Perpetua hänelle toisti, ettei
tarvinnut häneen teroittaa niin selvää ja luonnollista asiaa. Näin
suuri salaisuus piili tuon naisparan sydämessä vallan kuin hyvin
nuori viini vanhassa ja huonovanteisessa tynnyrissä; se näet käy
poristen, ja ellei se saa tappia ponnahtamaan irti, se työskentelee
sen ympärillä ja pirskuu vaahtona, pihkuu esiin laitalautojen
välitse, ja pisartelee ilmoille sieltä ja täältä, niin että sitä voi
maistella ja osapuilleen sanoa, minkälaista viiniä siinä on.
Gervaso, joka oli vallan suunniltaan ihastuksesta sen johdosta, että
kerran elämässään tiesi jotain paremmin kuin muut, josta tuntui perin
kunniakkaalta se, että oli ollut suuren vaaran alaisena, ja joka
otettuaan osaa rikollisuuden rajalla olevaan tekoon luuli tulleensa
muiden ihmisten kaltaiseksi, oli vähällä pakahtua kerskailun
halusta. Ja vaikka Tonio, joka huolestuneena ajatteli tutkisteluja
ja mahdollisia oikeudenkäyntejä ja tilintekoa, häntä nyrkkiä
heiluttaen varoitti sanaakaan hiiskumasta, oli kuitenkin mahdotonta
tukahuttaa joka sanaa hänen huuliltaan. Eikä Toniokaan, joka tuona
yönä tavattomaan aikaan oli ollut poissa kotoaan ja joka oli palannut
omituisin askelin ja ilmein ja ollen kiihoituksen alaisena, mikä
saattoi hänet avomieliseksi, voinut salata tuota tapausta vaimoltaan;
eikä tämä pysynyt vaiteliaana.
Kaikkein vähimmin puhui Menico. Tuskin hän näet oli kertonut
vanhemmilleen retkensä tarinan ja tarkoituksen, kun nämä niin pahasti
pelästyivät kuullessaan lapsensa ottaneen osaa hommaan, jonka
tarkoituksena oli ollut tyhjäksi tehdä Don Rodrigon yritys, että
vaivoin antoivat poikasen lopettaa kertomuksensa. Sitten he heti
mitä pontevimmin ja uhkaavimmin kielsivät häntä siitä hiiskumasta
sanaakaan. Ja kun eivät seuraavana aamuna katsoneet olevan tarpeeksi
varmat hänen suhteensa, päättivät pitää häntä huoneeseen suljettuna
sen päivän, jopa vielä seuraavatkin päivät.
Mutta kuinka olikaan, niin he itse jutellessaan väestön kanssa,
joskaan eivät tahtoneet näyttää tietävänsä asiasta enempää kuin
muut, kuitenkin puhuttaessa tuosta kolmen onnettoman ystävämme
salaperäisestä paosta, sen syistä, miten se oli tapahtunut ja minne
olivat paenneet, lisäsivät ikäänkuin tunnettuna seikkana, että
pakolaiset olivat lähteneet Pescarenicoon. Siten tämäkin seikka
joutui yleisen keskustelun esineeksi.
Kun kaikki nämä uutiskatkelmat oli yhteenommeltu ja kun niihin oli
liitetty tavanmukainen reunaripsu, syntyi siitä niin varma ja selvä
tarina, että arvostelultaan mitä ankarinkin älyniekka saattoi siihen
olla tyytyväinen. Mutta tuo bravojen hyökkäysretki, joka oli liian
vakava ja liian suurta melua herättänyt tapaus, jotta se olisi voinut
jäädä huomioon ottamatta, ja josta ei kellään ollut suoranaista
tietoa, oli omansa tekemään koko tarinan himmeäksi ja sekavaksi.
Kuiskaillen mainittiin Don Rodrigon nimeä; siinä kohdin olivat
kaikki yhtä mieltä. Mutta kaiken muun suhteen vallitsi epäselvyys ja
erilaiset arvailut. Puhuttiin paljo noista kahdesta rosvosta, jotka
oli nähty edellisen illan suussa tiellä, ja kolmannesta, joka oli
seisonut ravintolan ovella. Mutta mitä valoa saatiinkaan tällaisesta
yksityisseikasta! Tosin kysyttiin ravintolan isännältä, keitä
henkilöitä oli ollut edellisenä iltana hänen luonaan. Mutta isäntä ei
edes muistanut, oliko hänen ravintolassaan tuona iltana ollut ketään.
Ja lopuksi hän aina sanoi, että ravintola on kuin meren satama ikään.
Enimmin sekoitti ajatuksen juoksua ja eksytti arveluja tuo Stefanon
ja Carlandrean näkemä pyhiinvaeltaja, jonka rosvot olivat tahtoneet
tappaa ja joka oli poistunut heidän kanssaan tai jonka he olivat
vieneet mukanaan.
Missä tarkoituksessa hän oli tänne tullut? Joku sanoi, että se oli
ollut kiirastulen henki, joka oli ilmestynyt auttamaan molempia
naisia; toiset väittivät, että se oli ollut paha henki, jonkun
häijyn ja kavalan pyhiinvaeltajan henki, joka aina öisin palasi maan
päälle ottamaan osaa rosvoukseen, mitä oli eläessään ammattinaan
harjoittanut. Vielä sanottiin, että se oli ollut oikea ja elävä
pyhiinvaeltaja, jonka rosvot olivat tahtoneet tappaa, hän kun oli
ollut aikeissa huutaa ja herättää kylän asukkaat, Muuan keksi, --
kaikkea ihmiset tulevatkin ajatelleeksi -- että joku rosvoista oli
pukeutunut pyhiinvaeltajaksi. Arvailtiin sinne ja tänne ja tuotiin
esiin niin paljo olettamuksia, ettei Harmaa, niin tarkkanäköinen ja
kokenut kuin olikin, ikinä olisi saanut selville, kuka tuo henkilö
oli ollut, jos hänen olisi pitänyt tehdä johtopäätöksensä toisten
puheiden mukaan.
Mutta kuten lukija tietää, se mikä tämän kaiken saattoi muille
salaperäiseksi, saattoi sen hänelle mitä selvimmäksi. Käyttämällä
sitä avaimena selvitelläkseen muita joko itsensä tai kätyriensä
kokoamia tietoja, hän saattoi kaikesta Don Rodrigolle saada kokoon
riittävän selvän selonteon.
Hän sulkeutui heti Don Rodrigon kanssa tämän huoneeseen ja kertoi
hänelle, miten kihlautuneet olivat yrittäneet tehdä kepposen pastorin
luona, mikä luonnollisesti selitti sen, että Agnesen maja oli ollut
tyhjä ja mitä kirkonkellojen soitto oli merkinnyt. Täten ei tarvinnut
olettaa Don Rodrigon talossa piilevän petturia, kuten näiden kunnon
miesten sanat kuuluivat. Harmaa kertoi sitten ystäviemme paosta,
jonka syyt niinikään helposti olivat huomattavissa: kihlautuneiden
pelko, jotka oli tavattu verekseltä, yöllisestä hyökkäyksestä
saamansa tieto, niin pian kuin se oli tapahtunut, ja kylässä
vallinnut suuri liike ja kuohunta.
Lopuksi Harmaa kertoi, että he olivat paenneet Pescarenicoon. Mutta
siihen päättyivätkin hänen tietonsa. Don Rodrigo oli hyvin mielissään
siitä varmasta tiedosta, ettei kukaan ilmiantaja tässä ollut salaista
peliään pitänyt ja ettei hänen yrityksestään ollut jälkiäkään. Mutta
tämä oli kuitenkin ohimenevä ja varsin vähäinen tyydytys.
-- Yhdessä paenneet, hän huusi, yhdessä! Ja tuo munkki pahus, tuo
munkki!
Ja hänen sanansa lähtivät käheinä kulkusta ja typistyivät hampaisiin,
jotka pureksivat sormea. Hänen näkönsä oli yhtä iljettävä kuin
intohimonsakin.
-- Tuo munkki saa kalliisti maksaa julkeutensa, Harmaa, nimeni ei ole
Rodrigo, jollen saa tietää, jollen löydä ... ja vielä tänä iltana
tahdon tietää, missä he ovat. Sitä ennen en saa rauhaa. Pescarenicoon
heti paikalla, ottamaan selville, näkemään, löytämään. Neljä scudoa
saat heti paikalla ja suojelukseni ainaiseksi. Jo tänä iltana tahdon
sen tietää. Ja tuo konna, tuo munkki!
Harmaa lähtee siis jälleen löytöretkelle. Ja saman päivän iltana
hänellä oli tilaisuus arvoisalle isännälleen antaa toivotut tiedot.
Mainittakoon miten tämä oli mahdollista.
Tämän elämän suurimpia lohdutuksia tarjoaa ystävyys; ja ystävyyden
tuottamia suurimpia etuja on se, että on joku, jolle voi uskoa
salaisuutensa. Nyt eivät ystävät elele parittain kuten aviopuolisot.
Jokaisella yleensä on useampi kuin yksi ystävä. Täten syntyy
loppumaton ystäväketju. Kun joku ystävä hankkii itselleen sen
tyydytyksen, että laskee salaisuutensa jonkun toisen syliin, hän
samalla herättää hänessä halun saada samanlaisen tyydytyksen. Tosin
hän häntä pyytää olemaan siitä kellekään hiiskumatta. Ja jos tuo
ystävä tunnollisesti noudattaisi tätä ehtoa, niin hän heti paikalla
katkaisisi tyydytysten sarjan. Mutta yleiseksi tavaksi on tullut,
että tuo ehto velvoittaa uskomaan salaisuuden ainoastaan yhtä
luotettavalle ystävälle ja hänelle määräämään saman ehdon. Näin
luotettavasta ystävästä toiseen luotettavaan ystävään salaisuus
kiertää kautta äärettömän ketjun, kunnes se saapuu sen tai niiden
korviin, joihin salaisuuden ensimäinen uskoja ei koskaan olisi
suonut sen saapuvan. Kuitenkin viipyisi se kauan tiellä, jos joka
ihmisellä olisi ainoastaan kaksi ystävää, nimittäin se, joka
hänelle uskoo salaisuuden ja se, jolle hän puolestaan sen ilmaisee,
kehoittaen sitä pitämään salassa. Mutta onpa olemassa ystävyyden
suhteen etuoikeutettuja, joiden ystäväluku nousee satoihin. Kun siis
salaisuus joutuu yhdenkin tietoon, tulee kiertokulku niin laveaksi,
ettei enää ole mahdollista sen jälkiä seurata.
Tekijämme ei ole voinut saada selvyyttä siitä, kuinka monen suun
kautta oli kulkenut se salaisuus, joka Harmaan oli määrä ottaa
selville. Oli miten oli, varmaa on ainakin, että tuo kunnon mies,
joka oli vienyt Agnesen ja Lucian Monzaan, palatessaan illan suussa
rattaineen Pescarenicoon kohtasi ennenkuin saapui kotikynnykselle
taatun ystävän, jolle salassapitämisen ehdolla kertoi tekemänsä
hyvän työn sekä muut asianhaarat. Ja varmaa on niinikään, että
Harmaa saattoi kaksi tuntia myöhemmin rientää Don Rodrigon linnaan
kertomaan, että Lucia ja hänen äitinsä olivat paenneet erääseen
Monzan luostariin ja että Renzo oli jatkanut matkaansa Milanoon
saakka...
Don Rodrigo koki pirullista iloa tämän eron johdosta ja tunsi
itsessään heräävän hieman tuota rikollista toivoa päästä pyyteidensä
perille. Hän mietti sopivia keinoja suuren osan yötä ja nousi äkkiä
vuoteeltaan keksittyään kaksi tuumaa, joista toinen oli valmis,
toinen pelkkänä luonnoksena. Ensimäinen oli se, että Harmaan heti
paikalla oli lähdettävä Monzaan saamaan selvempiä tietoja Luciasta ja
ottamaan selville, voisiko yrittää jotakin. Hän kutsutti siis heti
uskollisen kätyrinsä, laski hänen käteensä nuo luvatut neljä scudoa,
ylisti uudelleen sitä taitavuutta, millä Harmaa oli nämä rahat
ansainnut, ja antoi hänelle harkitsemansa määräykset.
-- Herra ... sanoi Harmaa epäröiden.
-- Kuinka! Eikö puheeni ole ollut tarpeeksi selvää?
-- Jospa voisitte lähettää jonkun toisen...
-- Kuinka?
-- Arvoisa herra, panenhan alttiiksi nahkani isäntäni edestä; se
on velvollisuuteni. Mutta tiedän myös, ettette liiaksi tahdo panna
alamaistenne henkeä vaaran alaiseksi.
-- No, mitä tarkoitat?
-- Teidän armonne tietää varsin hyvin, mitkä palkinnot on määrätty
minun päästäni, ja ... täällä olen teidän ylhäisyytenne suojeluksen
alla. Täällä on meitä monta. Pormestari on tämän talon ystävä.
Oikeudenpalvelijat minua kunnioittavat, ja minä -- tämä tosin ei
tuota varsin suurta kunniaa, mutta rauhan vuoksi -- kohtelen heitä
ystävinä, Milanossa on teidän ylhäisyytenne livrea tunnettu, mutta
Monzassa ... siellä minä päinvastoin olen tunnettu. Ja tietääkö
teidän ylhäisyytenne ... tätä en sano kehuakseni ... että se, joka
voisi saattaa minut oikeuden käsiin tai sille tuoda pääni, saisi
oivan saaliin? Sata scudoa pöytään ja oikeuden vapauttaa kaksi
pahantekijää.
-- Mitä hittoa! huusi Don Rodrigo. Tunnut minusta nyt oljilla
loikovalta koiralta, joka tuskin rohkenee puraista jaloista
ohikulkijoita, joka yhä katsoo taakseen, auttaako talonväki häntä, ja
joka ei rohkene lähteä askeltakaan taloa kauemmaksi.
-- Luulenpa, arvoisa herra isäntä, tarpeeksi todistaneeni...
-- No mitä sitten?
-- No, jatkoi rohkeasti Harmaa, jota näin oli koeteltu äärimäisiin
asti, suvaitkoon teidän ylhäisyytenne olettaa, etten ole puhunut
mitään. Minulla on oleva jalopeuran sydän, ja jäniksen koivet, ja
heti matkaan.
-- Enhän muuten ole sanonut, että sinun pitäisi mennä yksin. Ota
mukaasi pari parasta rosvoa ... Naarmunaama ja Tarkk'ampuja. Mene
siis rohkein mielin ja näytä, että vielä olet entinen Harmaa! Kun
kolme teidän kaltaistanne miestä kulkee levollisina ohi, niin
kenenpä tekisi mieli teitä ahdistaa! Monzan oikeudenpalvelijain
pitäisi olla hyvin kyllästyneitä elämäänsä, pannakseen henkensä
alttiiksi sadan scudon vuoksi. Muuten en luule, että minä siellä
olisin niin tuntematon, ettei minun palvelijoitani siellä pidettäisi
minkäänarvoisina.
Näin saatettuaan Harmaan hieman häpeämään, antoi hän hänelle enempiä
ja tarkempia määräyksiä.
Harmaa läksi matkaan kahden toverinsa seurassa iloisen ja
päättäväisen näköisenä, sydämessään kuitenkin kiroten Monzaa,
oikeutta, naisia ja korkeiden herrojen oikkuja. Hän kulki kuin susi,
joka nälän kiihoittamana, vatsa kokoon kutistuneena ja kylkiluut
näkyen harmaan nahan alta niin selvästi, että ne saattaisi lukea,
astuu alas vuoriltaan, joita kauttaaltaan peittää lumi, etenee
varovaisesti tasangolle, pysähtyy tavan takaa, käpälä pakoon
valmiina, heiluttaen karvaista häntäänsä ja
Nostavi kuonon, tuulen henkeä tunnustellen.
saadakseen varmuutta siitä, tietääkö se jonkun aseellisen ihmisen
lähestymistä. Se höristää suippoja korviaan ja mulkoilee veristynein
silmin, joissa kiiluu samalla saaliinhimo ja takaa-ajon kauhu.
Jos joku haluaisi tietää, mistä tämä kaunis säe on kotoisin, niin
saatan mainita, että se on lainattu vielä julkaisemattomasta
ristiretkiä ja lombardilaisia kuvaavasta värikkäästä runoelmasta,
joka pian julkaistaan ja joka varmaankin tulee herättämään
huomiota.[7] Käytin sitä, se kun tarjoutui minulle juuri sopivaan
aikaan. Ja mainitsin, mistä olin sen saanut, jotta minua ei
syytettäisi koreilemisesta toisen höyhenissä. Älköön kukaan
kuitenkaan luulko, että tämä on minun puoleltani juoni, jonka avulla
tahtoisin tiettäväksi tehdä, että tuon runoelman tekijä ja minä
olemme kuin kaksi veljeä ja että minä mielin määrin saan penkoa hänen
käsikirjoituksiaan.
Toinen Don Rodrigon pääpyyteistä oli keksiä keino, miten saada Renzo
ainaiseksi eroitetuksi Luciasta ja estetyksi palaamasta kotikyläänsä.
Ja tätä tarkoitusta varten hän aikoi levittää huhuja uhkauksista ja
väijytyksistä; jonkun ystävän kautta nämä saapuisivat Renzon korviin
ja riistäisivät häneltä halun palata kotiseudulleen. Varmimpana
keinona hän kuitenkin piti sitä, jos voitaisiin saada Renzo
karkoitetuksi ulkopuolelle maan rajoja. Hänestä tuntui kuin voisi
häntä tässä kohdin paremmin auttaa oikeus kuin väkivalta.
Saattoihan esim. Renzon pastorin talossa tekemälle yritykselle antaa
erityisen värityksen, selittää sitä hyökkäykseksi, kapinalliseksi
hankkeeksi, ja tohtorin välityksellä huomauttaa pormestarille,
että tämä tapaus välttämättömästi vaati Renzolle määrättäväksi
vankilarangaistusta. Mutta Don Rodrigo älysi samalla, ettei ollut
viisasta hänen itsensä näkyä tässä likaisessa jutussa. Hän ei
sentähden ruvennut sen enempää päätänsä vaivaamaan, vaan päätti
uskoa salaisuuttaan tohtori Juonittelijalle sen verran kuin oli
tarpeellista, jotta tämä älyäisi hänen toivomuksensa.
-- Asetuksia on niin paljo, eikä tohtori ole mikään hölmö;
epäilemättä hän pian löytää jotain, millä saan tuon konnan kiinni.
Muuten annan tohtorille toisen nimen!
Mutta -- miten kummallisesti käy joskus tässä maailmassa --
sillävälin kun Don Rodrigo ajatteli tohtoria taitavimmaksi
henkilöksi tätä asiaa ajamaan, toinen henkilö, jota ei kukaan
tulisi ajatelleeksi, nimittäin Renzo itse, työskenteli innokkaasti
edistääkseen hänen tuumiaan paljoa varmemmin ja nopeammin kuin mitä
tohtori koskaan olisi kyennyt kuvittelemaan.
Olen nähnyt monasti erään kiltin poikasen, joka totta puhuen oli
tarpeellista vilkkaampi, mutta josta kaikista merkeistä päättäen
kerran tulee kelpo mies, olen nähnyt tämän poikasen monasti illan
suussa kovasti puuhailevan ajaessaan katokseen laumaa pieniä
marsuja, joiden oli päivän kuluessa antanut juoksennella pienessä
puutarhassa. Hän olisi tahtonut ajaa ne sisälle kaikki yhtähaavaa,
mutta tämä oli turha vaiva. Yksi näistä karkasi oikealle, ja sillä
välin kun pieni paimen juoksi ajamaan sitä takaisin jonoon, toinen,
kaksi, kolme livisti siitä vasemmalle. Viimein pienokaiselta loppui
kärsivällisyys, ja hänen täytyi lopulta mukautua pikku eläinten
oikkuihin ja tuuppia sisälle koppiin ensin ne, jotka olivat lähinnä
aukkoa ja sitten mennä noutamaan toisia, yksi, kaksi ja kolme
erällänsä, miten sattui. Samalla tavoin on meidän meneteltävä
kertomuksemme henkilöiden suhteen. Johdettuamme Lucian turviin,
riensimme Don Rodrigon luo, ja nyt on meidän hylättävä hänet
kääntääksemme huomiomme Renzoon.
Sen tuskallisen eronhetken jälkeen, jonka olemme kuvanneet, hän
kulki Monzasta Milanoa kohti sellaisessa mielentilassa, jota kukin
saattaa helposti kuvitella. Hylätä talonsa, jopa kotikylänsä, ja mikä
oli kaikkea muuta pahempi, poistua Lucian luota; kulkea maantietä,
tietämättä minne kallistaa päätään levolle; ja kaikki tämä tuon
konnan vuoksi! Kun tämä ajatus sukelsi esiin Renzon mielessä, joutui
hän kiivaan raivon valtoihin ja tunsi rajua kostonhalua. Mutta sitten
hänen mieleensä muistui tuo rukous, jonka hänkin kunnon munkin kanssa
oli rukoillut Pescarenicon kirkossa, ja hän tunsi katumusta. Viha
valtasi hänet uudelleen, mutta nähdessään pyhän kuvan muurissa hän
nosti lakkiaan ja pysähtyi hetkeksi uudelleen rukoilemaan. Näin hän
tällä matkallaan mielestään karkoitti ja siihen jälleen palautti Don
Rodrigon ainakin parikymmentä kertaa.
Tie kulki tähän aikaan kokonaan piilottautuneena kahden korkean
sivupenkeren väliin; se oli täynnä lokaa ja kiviä sekä syvien
raiteiden uurtama, jotka kovan sateen jälkeen olivat muuttuneet
puroiksi. Ja muutamissa notkelmissa nämä laajenivat lätäköiksi,
joilla olisi voinut soudella. Näissä kohdin osoitti sivupengermiin
porrasmaisesti muodostettu pieni polku, että toiset vaeltajat olivat
poikenneet viereiselle kentälle kulkemaan. Renzo kiipesi eräälle
tällaiselle polulle ja saapui sivupenkeren huipulle, mistä katseli
eteensä ja näki tuon suunnattoman suuren tuomiokirkko-möhkäleen
kohoavan yksinään tasangolta, ikäänkuin se ei olisi noussut keskeltä
kaupunkia, vaan erämaasta. Hän pysähtyi unhoittaen kaikki surunsa
katselemaan tätä kahdeksatta ihmettä, josta oli lapsuudestaan asti
kuullut niin paljon puhuttavan. Mutta kääntyessään muutaman hetken
kuluttua, hän huomasi taivaanrannalla tuon sahalaitaisen vuorijonon,
eroitti siitä vallan selvänä ja korkeana Resegone'nsa, tunsi verensä
kiihkeästi kuohahtavan, pysähtyi hetkeksi surullisena katsomaan
sinnepäin ja kääntyi sitte yhtä surullisena vaellustaan jatkamaan.
Vähitellen hän sitten alkoi eroittaa kellotapuleja, torneja,
kupukattoja ja taloja. Hän astui takaisin alas leveälle tielle, kulki
vielä jonkun aikaa ja kun huomasi olevansa vallan lähellä kaupunkia,
kääntyi ohikulkijan puoleen, kumarsi tälle niin kohteliaasti kuin
suinkin saattoi ja virkkoi:
-- Anteeksi, herraseni!
-- Mitä tahdotte, kelpo nuorukainen?
-- Voisitteko neuvoa minulle lyhimmän tien siihen
kapusiinilais-luostariin, missä isä Bonaventura asuu?
Henkilö, jonka puoleen Renzo oli kääntynyt, oli lähiseudun varakas
asujan, joka sinä aamuna oli lähtenyt Milanoon asioille, ja joka
tyhjin toimin kiireessä palasi kotia, hän kun tahtoi saapua perille
niin pian kuin suinkin, joten tämä keskeytys ei ollut hänelle
tervetullut. Siitä huolimatta hän osoittamatta kärsimättömyyttä
vastasi hyvin kohteliaasti:
-- Ystäväni, luostareita on useampia. Teidän pitäisi sanoa minulle
tarkemmin, mitä luostaria haette.
Renzo veti siis esiin povestaan isä Cristoforon kirjeen, jota näytti
tuolle miehelle. Luettuaan siinä osoitteen "Itäinen portti", tämä
antoi sen hänelle takaisin sanoen:
-- Teillä on hyvä onni, nuori mies; luostari, jota etsitte, ei ole
kaukana tästä. Poiketkaa vasemmalle, tuolle pienelle polulle, se on
oikotie. Kappaleen matkaa kuljettuanne saavutte pitkän ja matalan
rakennuksen kulmaan: se on sairaala. Kulkekaa sitten sitä ympäröivän
kaivannon reunaa, niin saavutte Itäiselle portille. Ja vielä
astuttuanne kolme- tai neljäsataa askelta näette aukeaman vasemmalla
laidalla kauniiden jalavien ympäröimän pienen torin: siinä; on tuo
luostari, Mahdotonta erehtyä. Jumalan haltuun, ystäväni.
Ja säestäen näitä viime sanojaan kohteliaalla kädenliikkeellä,
hän poistui. Renzo hämmästyi ja heltyi tästä kaupunkilaisen
ystävällisestä käytöksestä maalaista kohtaan. Hän ei tietänyt, että
juuri oli merkillinen päivä, jolloin viittaan puetut kumarsivat
mekkopukuisille. Hän seurasi osoitettua tietä ja saapui Itäiselle
portille. Lukija älköön kuitenkaan kuullessaan tätä porttia
mainittavan palauttako mieleensä siihen tätä nykyä liittyviä
kuvia: ulkopuolella porttia leveä suora, poppeleiden reunustama
maantie, tilava portti, jonka molemmin puolin kohoaa kaksi,
keskeneräisyydestään huolimatta paljon lupaavaa rakennusta; heti
sisällä molemmin puolin säännöllisen kaltevat, tasaiset ja puiden
reunustamat sivuvallit, jotka ylettyvät linnotuksen katokseen asti;
puutarha toisella puolella, ja kauempana palatsit oikealla ja
vasemmalla puolen etukaupungin katua -- kaikesta tästä ei noihin
aikoihin vielä ollut mitään nähtävissä.
Kun Renzo astui sisälle tuosta portista, mutkitteli tie, joka portin
edustalla kulki suorana pitkin sairaalan pituutta, kiemurrellen ja
kapeana pensasaitojen välissä. Portin muodosti kaksi pylvästä, joiden
yläpään peitti katos, minkä tehtävänä oli suojella portin puoliskoja;
portin kupeessa oli tullipalvelijain koppipahainen. Vallien rinteet
olivat epätasaiset, ja tämä alue oli täynnä soraa, joka siihen oli
sattumalta levitetty. Tästä portista sisäänastuvalle aukenevaa katua
saattaisi jotenkin verrata siihen katuun, joka meidän aikoihin johtaa
Tosa-portilta. Pitkin sitä sen keskikohdalla kulki oja ulottuen
muutaman askelen päähän portista; tämä oja jakoi siis tuon kadun
ikäänkuin kahteen kapeaan ja mutkikkaaseen pikkukatuun, jotka olivat
joko tomun tai loan peittämät, riippuen vuodenajasta. Siinä paikassa,
missä oli ja missä vieläkin on pikku di Borghetto-katu, tuo oja laski
lokaviemäriin, joka puolestaan vuodatti vetensä kaupungin muuria
huuhtelevaan kanavaan. Tässä kohdassa oli pylväs, jonka päässä kohosi
risti, "San Dionigi'n" ristiksi sanottu. Oikealla ja vasemmalla oli
pensasaitojen ympäröimiä puutarhoja; ja siellä täällä majoja, joissa
etupäässä asui pesijöitä.
Renzo astui sisälle portista; ei yksikään tullivartijoista
liikahtanut. Tämä tuntui hänestä kovin kummalliselta, sillä ne
harvat hänen kyläläisistään, jotka saattoivat kehua käyneensä
Milanossa, olivat kertoneet hänelle kummia tarkoista tutkisteluista
ja kyselyistä, joiden alaisiksi pantiin mailta kaupungin portille
tulijat. Etukaupungin katu oli autio, ja ellei olisi kuullut
kaukaista humua, joka tiesi vilkasta liikettä, olisi hän luullut
astuvansa asukkaiden hylkäämään kaupunkiin.
Jatkaessaan matkaansa hän huomasi, tietämättä mitä oikeastaan
ajatella, kadun kivityksellä valkoisia lumenkaltaisia juovia.
Mutta se ei voinut olla lunta, sillä lunta ei sada juovina, eikä
tavallisesti tähän vuoden aikaan. Hän kumartui yhtä tällaista juovaa
tutkimaan, katseli tarkoin ja huomasi, että se oli jauhoa.
-- Milanossa epäilemättä vallitsee suuri yltäkylläisyys, kun
Jumalan viljaa näin siroitellaan kaduille. Ja kuitenkin on tahdottu
luuloitella, että nälänhätä on kaikkialla. Se on vaan näiden
kaupunkilaisten juonia, he kun tahtovat pysyttää alallaan meitä
maalaisparkoja.
Mutta kuljettuaan muutaman askelen eteenpäin hän saapui pylvään
juurelle, missä näki jotain vielä kummallisempaa. Jalustan astimilla
oli siroitettuna esineitä, jotka eivät suinkaan olleet kiviä, ja jos
ne olisi nähnyt leipomon pöydällä, ei olisi hetkeäkään luullut niitä
muuksi kuin leiviksi. Mutta Renzo ei niin pian uskonut silmiään,
sillä totisesti tämä ei ollut sopiva leipien säilytyspaikka.
-- Jahka otan lähemmin selvän tästä, virkkoi Renzo itsekseen,
lähestyi pylvästä, kumartui ja nosti maasta yhden noista esineistä.
Totta totisesti, se oli leipä, pyöreä valkoinen leipä, jommoista
Renzo oli tottunut syömään ainoastaan suurina juhlina.
-- Leipää tosiaankin! hän virkkoi ääneensä, niin suuri oli hänen
hämmästyksensä. Näinkö sitä tuhlaillaan tässä maassa ja tähän aikaan?
Eikä kukaan edes hievahda poimiakseen niitä ylös. Olemmeko siis
yltäkylläisyyden onnelassa!
Kymmenpenikulmaisen matkan jälkeen tämä leipä raittiissa aamuilmassa
ja ihmettelyn yhteydessä kiihoitti hänen ruokahaluansa.
-- Otanko tämän? -- näin hän punnitsi itsekseen. -- Hui hai! ovathan
jättäneet ne koirien syödä; voineehan kristitty ihminenkin niistä
saada osansa. Ja jos niiden omistaja lopulta ilmestyy, niin maksan
hänelle.
Näin ajatellen hän pisti taskuunsa kädessään olevan leivän, otti
toisen ja pisti sen toiseen taskuun; kolmannenkin hän otti ja
alkoi sitä syödä. Ja hän jatkoi vaellustaan, ollen entistään
epävarmempi ja ylen halukas tietämään, mitä tämä kaikki merkitsi.
Tuskin hän oli astunut muutaman askeleen kun näki sisäkaupungilta
päin tulevan ihmisiä, ja käänsi tarkkaavaisen huomionsa ensin
tulijoihin. Nämä olivat mies, vaimo ja muutaman askeleen päässä
heidän takanaan nuori poika, kaikki kolme taakan kyyristäminä, joka
näytti käyvän yli heidän voimainsa; ja he olivat kaikki kolme hyvin
kummallisen näköisiä. Vaatteensa, tai oikeammin ryysynsä jauhojen
ryvettämät, samoin kasvot jauhojen peitossa ja lisäksi vääntyneinä
ja hehkuen; käyntinsä ei ainoastaan ollut raskas taakan vuoksi, vaan
laahusteleva, ikäänkuin jäsenet olisivat olleet ruhjoutuneet ja
murtuneet. Mies kantoi hartioillaan suunnattoman suurta jauhosäkkiä,
jossa siellä täällä oli reikä, niin että siitä joka horjahduksella
ja harha-askeleella valui ulos kahmalollinen jauhoja. Mutta vielä
eriskummaisempi oli naisen ulkomuoto: paksu, suhdaton vartalo,
kaksi levitettyä käsivartta, jotka vaivoin näyttivät sitä tukevan
ja jotka vahvasti vivahtivat vesisangon korviin. Ja tämän kookkaan
ruumiin alaosasta pisti kaksi yläpuolelta polvea paljasta jalkaa,
jotka hoiperrellen liikkuivat eteenpäin. Renzo katseli tarkemmin ja
huomasi että tuo paksu ruumis olikin hame, jonka helmat vaimo oli
nostanut ylös ja täyttänyt jauhoilla niin runsaasti kuin suinkin
mahtui, jopa enemmänkin, niin että joka hetki niitä hieman pyrytteli
oikealle ja vasemmalle. Poikanen piteli molemmin käsin päänsä päällä
leivillä täytettyä koria; mutta hänellä kun oli lyhyemmät jalat kuin
vanhemmillaan, jäi hän vähitellen heistä jälelle ja koetti silloin
tällöin jouduttaa askeleitaan, jolloin kori monasti menetti asentonsa
ja jokunen leipä tipahti maahan.
-- Pudotappas vielä yksi, kelvoton nulikka, sanoi äiti kiristäen
hampaitaan pienokaiselle.
-- Enhän minä niitä pudottele, ne putoavat itsestään, vastasi poika.
Mitä minä sille mahdan?
-- Kiitä onneasi, että käteni ovat kiinni, virkkoi nainen pudistaen
nyrkkejään, ikäänkuin olisi kelpo lailla lyönyt pienokaisparkaa.
Ja tällä liikkeellä hän lennätti ilmaan enemmän jauhoja kuin mitä
olisi tarvittu pojan pudottaman kahden leivän leipomiseen.
-- Joutukaa, joutukaa, sanoi mies, palaamme sitten niitä ylös
noukkimaan, tai noukkikoon ne joku toinen. Tässä on jo niin kauan
ollut hampaat naulassa; kun nyt pääsemme hieman runsaammille
leiville, niin nauttikaamme siitä rauhassa.
Tällävälin saapui muuta väkeä portista; ja muuan tulijoista lähestyi
vaimoa ja kysyi:
-- Mistä saa noutaa leipää?
-- Tuolta kauempaa, vastasi vaimo. Ja kun olivat poistuneet kymmenen
askelta puhuttelijasta vaimo lisäsi mutisten:
-- Nuo maalaisheittiöt tulevat tyhjentämään puti puhtaiksi kaikki
leivinuunit ja aitat, niin ettei meille enää jää mitään.
-- Vähän jokaiselle, suupaltti eukko, sanoi mies. Muistakaamme
yltäkylläisyyttämme!
Tästä ja muista näkemistään ja kuulemistaan seikoista Renzo alkoi
älytä, että oli saapunut kapinanalaiseen kaupunkiin ja että tämä oli
anastuspäivä, s.o. päivä, jolloin kukin riisti itselleen sen verran
kuin tahtoa ja voimia riitti, suorittaen maksun nyrkiniskuilla.
Vaikka suuresti haluammekin esittää vuoristolais-ystäväämme
edullisessa valossa, velvoittaa historiallinen totuudellisuus meitä
tunnustamaan, että hänen ensimäinen tunteensa oli tyydytyksen
tunne. Hänellä oli niin vähän aihetta olla tyytyväinen olevien
olojen tilaan, että oli hyvin taipuvainen hyväksymään kaiken, mikä
vaan saattoi sitä muuttaa millä tavoin tahansa. Muuten Renzo ei
suinkaan ollut vuosisadastaan edellä, vaan eli hänkin siinä yleisessä
intohimoisessa vakaumuksessa, että leivän niukkuus oli korkohinnan
kiskurien ja leipurien aiheuttama. Ja hän piti oikeana jokaista
keinoa riistää näiden käsistä ne elintarpeet, jotka he, yleisen
mielipiteen mukaan, kielsivät kokonaiselta nälistyneeltä kansalta.
Kuitenkin hän päätti pysyä erillä mellakoista ja oli mielissään
siitä, että oli saanut suosituksen kapusiinilaisen luo, joka oli
antava hänelle tyyssijan ja isällistä ohjausta. Näitä ajatellessaan
ja katsellen katua pitkin lähestyviä uusia saalistaan kantavia
valloittajia, hän kulki loppumatkansa luostariin.
Siinä, missä nykyään kohoaa tuo kaunis palatsi korkeine
pylväskäytävineen, oli ainoastaan muutama vuosi sitten pieni tori ja
sen taustassa kirkko ja kapusiinilais-luostari, neljä suurta jalavaa
edustalla. Iloitsemme, emmekä ilman kateutta, niiden lukijoidemme
kanssa, jotka eivät ole nähneet tuota kaupunginosaa siinä tilassa;
nämä lukijat näet ovat nuoria ihmisiä, joilla ei vielä ole ollut
aikaa tehdä paljon tyhmyyksiä.
Renzo meni suoraa päätä portille, pisti poveensa jäljellä olevan
leivänpuolikkaan, otti esiin ja piti valmiina suosituskirjeen ja veti
kellonnuorasta. Aukeni rautaristikolla varustettu kurkistusikkuna,
johon ilmestyivät ovenvartija-munkin kasvot. Tämä kysyi:
-- Ken siellä?
-- Maalainen, joka tuo kiireellisen kirjeen isä Bonaventuralle isä
Cristoforolta.
-- Antakaa tänne, sanoi ovenvartija, ojentaen esiin kättään aukosta.
-- Ei toki, sanoi Renzo, minun on määrä jättää se hänen omiin
käsiinsä.
-- Hän ei ole kotona luostarissa!
-- Päästäkää minut sisälle häntä odottamaan.
-- Noudattakaa neuvoani, vastasi munkki. Menkää odottamaan kirkkoon,
niin voitte siellä samalla rukoilla. Tällä hetkellä ei päästetä
ketään luostariin.
Näin sanottuaan hän sulki oviaukon.
Renzo jäi siihen seisomaan hölmistyneenä, kirje kädessä. Hän kulki
muutaman askeleen kirkkoa kohti seuraten ovenvartijan neuvoa; mutta
sitten hänen mieleensä johtui lähteä hieman katsomaan mellakoita. Hän
kulki torin poikki, pysähtyi, kädet ristissä rinnalla, kadun laidalle
katselemaan vasemmalle sisäkaupunkiin päin, missä väkitunko oli
tihein ja melukkain.
Tuo pyörre veti katsojaa puoleensa.
-- Lähdenpä tästä lähemmäksi katsomaan, hän ajatteli itsekseen, otti
taas esille leivänpuolikkaansa ja läksi haukaten palan toisen jälkeen
kulkemaan sinnepäin.
Hänen astuessaan me kerromme niin lyhyesti kuin mahdollista tämän
mellakan syyt ja alun.