On hetkiä, jolloin mieli, varsinkin nuoren mieli, on siinä tilassa,
että pieninkin kehoitus saattaa tuon nuoren henkilön tekemään kaiken,
mikä vivahtaa hyvään ja uhrautuvaan tekoon. Se on juuri puhjenneen
kukan kaltainen, joka kevyesti keinuen hennon vartensa päässä on
valmis tarjoamaan tuoksunsa ensi henkäykselle, joka liitelee sen
ympärillä. Näitä hetkiä, joita toisten pitäisi hienotunteisesti
kunnioittaen kohdella, itsekäs viekkaus tarkkaavaisesti vaanii ja
tempaa lennosta kahlehtiakseen tahdon, joka ei ole varuillaan.
Lukiessaan tätä kirjettä ruhtinas ------ huomasi heti oven auenneeksi
vanhoille ja itsepäisille tuumilleen. Hän lähetti kutsumaan Gertrudea
luokseen; odottaessaan hänen tuloansa hän valmistautui rautaa kuumana
takomaan. Gertrude ilmestyi, ja kohottamatta katsettaan isänsä puoleen
lankesi polvilleen ja sai tuskin sanotuksi:
-- Anteeksi!
Isä viittasi häntä nousemaan. Mutta äänellä, joka varsin vähän
oli omansa rohkaisemaan, hän vastasi, että ei riittänyt pelkästi
toivoa ja rukoilla anteeksiantoa, sillä se muka oli liian helppo ja
luonnollinen seikka jokaiselle syylliselle, joka pelkää rangaistusta;
anteeksianto oli ennenkaikkea ansaittava. Gertrude kysyi vallan
hiljaa ja vavisten, mitä hänen piti tehdä.
Ruhtinas -- sydämemme kieltäytyy tällä hetkellä antamasta hänelle
isän nimeä -- ei vastannut suoraan, vaan alkoi puhua pitkälti
Gertruden hairahduksesta, ja nämä sanat viilsivät tyttöparan sydäntä
kuin haavaa kosketteleva karkea käsi, Ruhtinas jatkoi huomauttaen,
että jos hänellä joskus aikaisemmin olisikin ollut jossakin määrin
aikomus antaa tyttärensä viettää ylhäisen säädyn maallista elämää,
niin oli Gertrude asettanut tälle aikeelle voittamattoman esteen.
Sillä kunnian miehenä hänellä ei muka koskaan olisi rohkeutta tarjota
aatelismiehelle vaimoksi nuorta naista, joka siveydestään oli antanut
sellaisen todisteen. Onneton tytär kuunteli ja oli vallan musertunut.
Silloin ruhtinas muutti äänensä ja puheensa lempeämmäksi ja jatkoi
lisäten, että jokaista syntiä varten oli olemassa parannuskeino sekä
sääliä; että Gertruden synti oli senlaatuinen, että sen parannuskeino
oli mitä selvimmin määrätty ja että hänen tästä surullisesta
sattumasta piti oppia huomaamaan, että ylhäissäätyinen elämä
ulkopuolella luostaria oli liiaksi täynnä vaaroja hänelle...
-- Niin on! huudahti Gertrude, pelon järkyttämänä, häpeän
valmistamana ja tällä hetkellä tulvailevan hellyyden liikuttamana.
-- Sinäkin siis sen käsität, jatkoi ruhtinas seuraavassa tuokiossa.
No hyvä, älkäämme enää puhuko menneisyydestä. Kaikki on unhoitettua.
Olet tehnyt ainoan kunniakkaan ja sopivan päätöksen, joka enää
oli tehtävissä. Mutta koska olet sen tehnyt vapaasta tahdosta ja
luontevalla tavalla, on minun velvollisuuteni saattaa se sinulle
kaikin puolin seurauksiltaan miellyttäväksi, ja minun tehtäväni on
asettaa niin, että kaikki sen tuottamat edut ja ansiot lankeavat
sinun osallesi. Ja tämän otan minä huolekseni.
Näin sanoen hän soitti pöydällä olevaa kelloa ja sanoi sisään
astuvalle palvelijalle:
-- Käske heti tänne ruhtinatar ja ruhtinas!
Sitten hän jatkoi Gertrudelle:
-- Tahdon oitis ilmoittaa iloni; tahdon, että kaikki heti alkavat
kohdella sinua niinkuin sopii ja tulee. Olet jonkun aikaa kokenut
isällistä ankaruutta; mutta tästälähin tulet kokemaan isän hellyyttä.
Nämä sanat kuullessaan Gertrude oli vallan tyrmistynyt. Hän ajatteli
miten nuo lausumansa sanat olivat voineet merkitä niin paljoa, ja
tuumi, oliko jotain mahdollisuutta niitä peruuttaa tai supistaa
niiden merkitystä. Mutta ruhtinaan vakaumus tuntui niin ehdottomalta
ja hänen ilonsa niin voitonriemuiselta, hänen hyväntahtoisuutensa
niin ehdolliselta, ettei Gertrude rohjennut lausua sanaakaan, joka
olisi voinut niitä häiritä.
Muutaman hetken kuluttua saapuivat ne kaksi henkilöä, jotka ruhtinas
oli kutsunut; ja huomattuaan siinä Gertruden, he katsoivat häntä
suoraan silmiin, hämmästyneen ja epävarman näköisinä. Mutta ruhtinas
virkkoi tyytyväisenä ja ystävällisen ilmeisenä, mikä suositti heille
samanlaista:
-- Tässä näette kadotetun lampaan; ja olkoon tämä viimeinen sana,
joka palauttaa mieleen surullisia muistoja. Tuossa näette nyt
edessänne perheemme ilon ja lohdutuksen. Gertrude ei enään tarvitse
neuvoja; sitä, mitä toivoimme hänen omaksi hyväkseen, hän nyt itsekin
vapaaehtoisesti tahtoo. Hän on päättänyt, hän on ilmoittanut minulle
päättäneensä...
Tämän kuullessaan Gertrude kohotti isäänsä pelästyneen ja rukoilevan
katseen, ikäänkuin rukoillen häntä keskeyttämään, mutta isä jatkoi
järkähtämättä:
-- Pukea yllensä nunnan-hunnun.
-- Hyvä, hyvä! huusivat yhteen ääneen äiti ja poika, ja toinen
toisensa jälkeen syleili Gertrudea; tämä vastaanotti nämä
ystävällisyyden osoitukset kyynelin, joita selitettiin ilokyyneliksi.
Silloin ruhtinas puhkesi pitkiin puheisiin selitellen, miten aikoi
tehdä tyttärensä kohtalon iloiseksi ja loistavaksi. Hän puhui siitä
kunniakkaasta erikoisasemasta, joka oli tuleva tyttärensä osaksi
luostarissa ja lähistössä, että hän siellä tulisi olemaan kuin
ruhtinatar ainakin ja perheen edustaja; että hän, heti kun ikänsä
salli, oli koroitettava ylimpään luostari-arvoon, ja että hän siihen
asti tuli olemaan ainoastaan nimeksi riippuvainen toisista.
Ruhtinatar ja pikku ruhtinas toistivat toistamistaan onnittelujaan ja
suosiotaan. Gertrude oli kuin unen valloissa.
-- Meidän tulisi sitten määrätä päivä, jolloin menemme Monzaan
jättämään abbedissalle hakemuksemme, sanoi ruhtinas. Kuinka hän siitä
tulee iloiseksi! Vakuutan teille, että koko luostari on osaava panna
arvoa siihen kunniaan, minkä Gertrude sille tekee. Niin ... ja miksi
emme lähtisi sinne jo tänään?
-- Niin todella, lähtekäämme, sanoi ruhtinatar.
-- Menen antamaan määräykseni, virkkoi ruhtinas.
-- Mutta ... huomautti nöyrästi Gertrude.
-- No, rauhoitu, sanoi ruhtinas, Antakaamme Gertruden itsensä
päättää; ehkei hän tänään tuntisi olevansa sellaisella mielellä,
ehkäpä hän kernaammin odottaa huomiseen. Menemmekö siis tänään vai
huomenna?
-- Huomenna, vastasi heikolla äänellä Gertrude, joka luuli vielä
voittavansa jotain, voittamalla aikaa.
-- Huomenna siis, virkkoi ruhtinas juhlallisesti. Hän on päättänyt,
että lähdetään huomenna. Tällävälin menen nunnien apulaispapin luo
pyytämään määräpäivää tutkinnoksi.
Tuumasta tekoon. Ruhtinas läksi todella heti -- se ei ollut mikään
pieni alentuminen -- mainitun apulaispapin luo, ja sovittiin, että
tutkinto oli tapahtuva kahden päivän kuluttua.
Koko sen päivän loppupuolella Gertrudella ei ollut hetkenkään
lepoa. Hän olisi tahtonut viihdyttää sydäntään niin suurista
mielenliikutuksista ja antaa ikäänkuin ajatustensa kirkastua ja
selvitellä itselleen, mitä oli tehnyt ja mitä oli edessä, tutkia,
mitä oikeastaan tahtoi ja hidastuttaa tätä koneen ratasta, joka
tuskin liikkeelle jouduttuaan, jo kiihtyi huimaavaan vauhtiin; mutta
siihen hänellä ei ollut tilaisuutta. Toinen toimi seurasi toistansa,
toinen takertui kiinni toiseen. Tämän juhlallisen keskustelun
jälkeen Gertrude vietiin ruhtinattaren huoneeseen, missä hänet
puki ja somisti itse ruhtinattaren johdon alla tämän kamarineiti.
Tätä pukemista ei vielä oltu ehditty viimeistellä, kun tultiin
ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Gertrude kulki keskellä
kumartelevia palvelijoita, jotka täten onnittelivat häntä hänen
parantumisensa johdosta, ja sitten hän tapasi muutamia läheisimpiä
sukulaisiaan, jotka oli kutsuttu kiireisesti hänelle osoittamaan
kunniaa ja iloitsemaan hänen kanssaan noista kahdesta onnellisesta
tapauksesta: terveyden palaamisesta ja kutsumuksen valitsemuksesta.
Nuorella morsiamella -- tämä nimi annettiin luostariin aikoville
nuorille naisille, ja kaikki vieraat tervehtivät Gertrudea tällä
nimellä hänen näyttäydyttyään -- nuorella morsiamella oli koko
työ vastatessa kaikkiin kohteliaisuuksiin, joita hänelle sateli
joka taholta. Hän kyllä tiesi, että jokainen hänen vastauksistaan
oli kuin uusi myöntyminen, uusi suostuminen, mutta miten vastata
eri tavoin? Kohta aterian jälkeen lähdettiin ajelemaan. Gertrude
nousi vaunuihin äitinsä ja kahden sedän kanssa, jotka olivat olleet
kutsuttuja aterialle. Tavallisen kierroksen jälkeen poikettiin
Marina-kadulle, joka siihen aikaan kulki nykyään kaupungin puutarhan
anastamalla alueella, ja jolla kaupungin herrat ajelivat vaunuissaan
virkistyäkseen päivän vaivoista. Molemmat sedät puhuivat paljon
Gertruden kanssa, kuten sellaisena päivänä noudatetut tavat vaativat;
ja toinen heistä, joka näytti paremmin kuin toinen tuntevan joka
henkilön, joka vaunut, joka palvelijan virkapuvun, ja jolla yhtenään
oli jotain sanottavaa tuosta herrasta ja tuosta naisesta, kääntyi
äkkiä Gertruden puoleen ja sanoi:
-- Sinä pikku veitikka, sinä annat potkun kaikille noille
turhamaisuuksille, oletpa aika ovela, sivuutat meidät
maallikko-parat, menet viettämään autuaallista elämää, ajaen
vaunuissa paratiisiin.
Iltahämärässä palattiin kotia, ja palvelijat, jotka astuivat alas
portaista soihdut käsissä, ilmoittivat, että paljon vieraita odotti.
Tuo suuri uutinen oli levinnyt, ja sukulaiset ja ystävät tulivat
täyttämään velvollisuutensa. Mentiin sisälle vierassaliin. "Nuori
morsian" oli tämän seurapiirin epäjumala, lelu ja uhri.
Jokainen koetti anastaa hänen seuransa itselleen. Mikä sopi siitä,
että tullessaan luostariin tervehdykselle saisi runsaasti makeisia,
mikä lupasi käydä häntä tiheään katsomassa, mikä puhui sukulaisestaan
nunnasta, mikä taas toisesta tuttavastaan nunnasta; mikä taas puhui
laveasti siitä ylhäisestä asemasta, joka luostarissa oli tuleva
Gertruden osaksi. Toiset, jotka eivät vielä olleet voineet päästä
lähelle häntä, jota niin tiheään piiritettiin, odottivat halukkaasti
hetkeä tunkeutuakseen esiin ja odottivat kärsimättöminä tehtävänsä
täyttämistä.
Vähitellen tämä seura hajaantui. Kaikki poistuivat tyytyväisinä, ja
Gertrude jäi yksikseen vanhempiensa ja veljensä pariin.
-- Vihdoinkin, virkkoi ruhtinas, on minulla ollut ilo nähdä tytärtäni
kohdeltavan säätynsä mukaisesti. Samalla minun täytyy tunnustaa,
että hän on käyttäytynyt vallan erinomaisesti; hän on osoittanut,
ettei hänelle tule tuottamaan vaikeuksia näytellä ensimäistä osaa ja
ylläpitää perheen kunniaa.
Illallinen syötiin kiireisesti, jotta seuraavana aamuna varhain
voitaisiin olla valmiina.
Gertrude, joka oli surullinen ja katkera, mutta samalla ylpeä
kaikesta tästä huomaavaisuudesta, muisti tänä hetkenä kaiken sen,
minkä oli saanut kärsiä vanginvartijattareltaan. Ja huomatessaan
isänsä olevan niin suopean altis tekemään hänelle mieliksi kaikessa,
paitsi yhdessä ainoassa seikassa, hän tahtoi hyväkseen käyttää
tätä suotuisaa tilaisuutta tyydyttääkseen ainakin yhden niistä
intohimoista, jotka häntä kiusasivat. Hän siis toi esiin suuren
vastenmielisyytensä palata tuon naisen seuraan ja valitti katkerasti
hänen kohteluaan.
-- Kuinka, sanoi ruhtinas. Eikö tuo nainen ole osoittanut sinulle
tarpeeksi kunnioitusta? Huomenna, sen takaan, tulen hänelle antamaan
sellaisen löylytyksen, että hän sen ikänsä muistaa. Luota minuun,
että sinä hänestä olet saava täydellisen hyvityksen. Eikä tyttäreni,
johon olen tyytyväinen, tarvitse nähdä lähellään henkilöä, joka
hänelle on vastenmielinen.
Näin sanottuaan hän kutsutti toisen naishenkilön, jonka määräsi
palvelemaan Gertrudea. Tämä, joka sillävälin nautti saavuttamastaan
hyvityksestä, ihmetteli, että se hänelle tuotti niin vähän tyydytystä
verrattuna siihen kiihkeyteen, millä sitä oli halunnut. Vastoin
hänen tahtoaankin valtasi hänen mielensä tietoisuus hirvittävästä
etenemisestään luostaritiellä ja se ajatus, että peräytyminen siltä
nyt olisi vaatinut paljon enemmän voimaa ja päättäväisyyttä kuin mikä
olisi riittänyt muutama päivä aikaisemmin, jolloin hänellä näitä
kykyjä ei ollut.
Se naishenkilö, joka seurasi häntä hänen huoneeseensa, oli jo
vanha talossa. Hän oli jo ollut nuoren ruhtinaan hoitajatar,
oli vastaanottanut hänet imettäjän käsistä ja vaalinut häntä
nuorukaisikään asti. Tähän nuorukaiseen hän tuhlaili kaiken
kohteliaisuutensa, häneen hän kiinnitti kaiken toivonsa, kaiken
kunnianhimonsa. Tämä nainen oli tuona päivänä tehdystä päätöksestä
yhtä iloineen, kuin olisi ollut kysymys hänen omasta onnestaan. Ja
Gertruden täytyi päivän taakan täydennykseksi kuunnella vanhan vaimon
onnitteluja, ylistelyjä ja neuvoja ja kuulla hänen puhuvan muutamista
hänen tädeistään ja muista naissukulaisistaan, jotka olivat olleet
hyvin tyytyväiset nunnanasemaansa. He näet tämän ruhtinaallisen
suvun jäseninä olivat aina saaneet osakseen ylhäisimmät arvot,
olivat aina osanneet ylläpitää vaikutusvaltaansa ulkopuolella
luostaria ja olivat vastaanottohuoneissaan saaneet aikaan asioita,
joissa ylhäisön huomatuimmat naiset olivat epäonnistuneet. Tämä
vaimo puhui Gertrudelle käynneistä, jotka hän vallan varmaan oli
saava vastaanottaa ja etenkin siitä, miten nuori ruhtinas nuoren
puolisonsa, epäilemättä jonkun ylen ylhäisen naisen, seurassa oli
tuleva häntä tervehtimään, ja että silloin ei yksistään luostarin,
vaan koko seudun väki oli oleva liikkeellä, vanha vaimo oli puhunut
tätä riisuessaan Gertruden vaatteita, ja vielä, kun Gertrude jo
makasi vuoteessaan ja nukkui, hän päästeli edelleen sanatulvaansa.
Nuoruus ja väsymys olivat saaneet voiton huolista. Yö oli levoton,
täynnä tuskallisia unia, mutta nämä keskeytti vanhan naishenkilön
terävä ääni, kun hän varhain herätti Gertrudea valmistautumaan
Monzaan lähtöä varten.
-- Ylös, ylös, nuori morsiamemme! On jo selvä päivä; ja ennenkuin
olette pukeutunut ja valmiina, on ainakin tunti kulunut. Ruhtinatar
nousee paraikaa: hänet on herätetty neljä tuntia tavallista
aikaisemmin. Nuori herra ruhtinas on jo käynyt alhaalla talleissa,
on palannut sieltä ja on valmis lähtöön milloin tahansa. Hän
on ketterä kuin jäniksen poika, tuo nuori veitikka; sellainen
hän muuten oli pienestä pitäen. Minä voin sen vakuuttaa, sillä
olenhan kantanut häntä käsivarsillani. Mutta kun on määrä lähteä
matkaan, ei pidä antaa hänen odottaa; hänellä on tosin mitä parhain
luonnonlaatu. Mutta jos viivytellään, hän käy levottomaksi ja
melukkaaksi. Tuo rakas lapsi! Ei pidä sitä paheksua, se johtuu hänen
luonnonlaadustaan. Ja tällä kertaa hänellä on siihen hieman aihetta.
Sillä hän näkee vaivaa Teidän tähtenne. Taivas varjele ketään häntä
tuollaisina hetkinä kiihoittamasta! Silloin hän ei välitä kenestäkään
muusta kuin herra ruhtinaasta. Ja kerta hänestäkin tulee ruhtinas;
tapahtukoon tämä kuitenkin niin myöhään kuin suinkin. Joutuin,
joutuin neitiseni. Miksi katsotte minuun noin haaveellisena. Tällä
hetkellä Teidän jo pitäisi olla poissa pesästä.
Kuvitellessaan nuoren ruhtinaan kärsimättömyyttä, kaikki muut
ajatukset, jotka Gertruden herättyä olivat sulloutuneet hänen
päähänsä, pakenivat heti kuin varpusparvi haukan ilmestyttyä. Hän
totteli, pukeutui kiireisesti, antoi somistaa itseään, ja astui
saliin, mihin jo vanhemmat ja veli olivat kokoontuneet. Häntä
pyydettiin istumaan nojatuoliin ja hänelle tuotiin kuppi suklaatia.
Tämä merkitsi samaa kuin Roomalaisilla miehuutta osottavaan toogaan
pukeutuminen.
Kun tultiin ilmoittamaan, että vaunut odottivat, ruhtinas vei
tyttärensä syrjään ja sanoi:
-- Gertrude, eilen tuotit itsellesi kunniaa, tänään tulee sinun
kunnostaa itseäsi tavattomasti. Nyt sinun tulee näyttäytyä
luostarille ja synnyinseudullesi, missä sinun on määrä näytellä
etevintä osaa. Sinua odotetaan. (Luonnollisesti ruhtinas edellisenä
päivänä oli lähettänyt sanan luostarin johtajattarelle). Sinua
odotetaan, ja kaikkien katseet tulevat olemaan sinuun kiinnitetyt.
Arvokkaisuutta ja ujostelematonta käytöstä! Johtajatar tulee sinulta
kysymään, mitä haluat; tämä on pelkkää muodollisuutta. Voit vastata,
että haluat pukea yllesi pyhän puvun siinä luostarissa, missä sinua
niin hellästi on kasvatettu ja missä olet saanut osaksesi niin paljon
ystävyyden osoituksia, mikä muuten on vallan totta. Lausu nämä harvat
sanat pakottoman avoimesti, jotta ei voida sanoa, että ne sinulle on
opetettu, ja ettet osaa itsestäsi puhua. Nuo kunnon luostarisisaret
eivät tiedä mitään siitä, mikä on tapahtunut: se on salaisuus,
jonka tulee vaipua perheemme helmaan. Älä siis näytä masentuneelta
ja epävarmalta, mikä voisi antaa aihetta epäilyksiin. Näytä, mistä
suvusta olet lähtenyt, Ole ystävällinen ja vaatimaton. Mutta muista
samalla, ettei siinä paikassa, lukuunottamatta vanhempiasi, kukaan
ole sinua ylempänä.
Odottamatta vastausta ruhtinas lähti liikkeelle; Gertrude, ruhtinatar
ja nuori herra seurasivat häntä; he astuivat alas portaita, ja
seuraavassa tuokiossa istuivat vaunuissa. Ylhäisen maailman tuottamat
hankaluudet ja huolet ja luostarin onnellinen elämä, varsinkin
mitä tulee ylhäisimpään aateliin kuuluviin nuoriin naisiin, olivat
puheenaiheena matkalla. Matkan loppupuolella ruhtinas toisteli
neuvojaan tyttärelleen ja mainitsi moneen kertaan miten hänen tuli
vastata. Kun ajettiin sisälle Monzaan, Gertrude tunsi sydämen
kouristusta. Mutta hänen huomionsa kiintyi hetkeksi muutamiin
herroihin, jotka ohikulkiessaan pyysivät pysäyttämään vaunuja ja
lausuivat kohteliaisuuksiaan. Jatkettiin matkaa ja suunnattiin kulku
hitaammin luostaria kohti, monien, joka taholta esille kiiruhtaneiden
kylän asukasten uteliaiden katseiden seuratessa vaunuja. Sinä
hetkenä, jolloin nämä pysähtyivät noiden muurien ja tuon portin
eteen, Gertruden sydäntä kouristi entistään kovemmin. Astuttiin alas
ajoneuvoista kahden väkijonon välillä, joita palvelijat pidättivät
esiintunkemasta.
Kaikki nuo silmät, jotka tähystelivät tyttöparkaa, pakoittivat häntä
joka hetki tarkkaamaan ryhtiään. Mutta enemmän kuin kaikki muut
yhteensä herättivät hänessä pakollisuuden tunnetta hänen isänsä
silmät, joita kohti hän huolimatta niiden herättämästä suuresta
pelosta ei malttanut olla lakkaamatta kääntämättä katseitaan. Ja nuo
silmät hallitsivat hänen liikkeitään, jopa hänen kasvojensa ilmeitä,
ikäänkuin näkymättömien ohjien avulla.
Kuljettiin ensimäisen pihan poikki, astuttiin toiselle, ja
siinä tuli näkyviin sisäluostarin ovi selkoselällään ja täynnä
nunnia. Etumaisena seisoi luostarinjohtajatar, vanhimpien nunnien
ympäröimänä; heidän takanaan sankkana parvena toisia nunnia, joista
muutamat seisoen varpaillaan. Takimaisina seisoivat palvelijanunnat
jakkaroilla. Näkyi myös siellä täällä huntujen lomissa loistavan joku
pieni silmä, pilkistävän esiin pienet kasvot. Ne olivat taitavimmat
ja rohkeimmat luostarin oppilaista, jotka olivat hiipineet ja
piiloittautuneet nunnien pariin ja joiden oli onnistunut tuuppimalla
saada itselleen pieni aukko, sillä hekin tahtoivat nähdä jotakin.
Tästä naisjoukosta nousi suosionhuutoja; nähtiin monen käsivarren
heiluvan, tervetuloa toivottaen ja iloa osoittaen. Saavuttiin ovelle;
Gertrude pysähtyi abbedissan eteen. Kun tervehdykset oli vaihdettu,
kysyi tämä puoleksi iloisena, puoleksi juhlallisena, mitä Gertrude
halusi tällä paikalla, missä ei kukaan saattanut häneltä mitään
kieltää.
-- Olen tullut tänne, -- alkoi Gertrude; mutta juuri kun hänen
piti lausua ne sanat, joiden piti melkein peruuttamattomasti
ratkaista hänen kohtalonsa, hän epäröi hetken ja seisoi tuijottaen
edessään olevaan nunnajoukkoon. Tänä hetkenä hän huomasi yhden
noista entisistä leikkitovereistaan, joka katseli häntä säälin ja
ivansekainen ilme kasvoissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
-- Kas oletko sentään mennyt ansaan!
Tämän leikkitoverin näkeminen, joka herätti hänessä vireille kaikki
hänen aikaisemmin luostarissa kokemansa tunteet, palautti myös häneen
hänen entistä rohkeuttansa. Ja jo hän tavoitteli mielessään jotain
vastausta, joka kokonaan olisi eronnut hänelle määrätystä. Mutta kun
hän oli nostanut katseensa isäänsä, ikäänkuin koetellakseen voimiaan,
hän huomasi isän kasvoissa niin synkkää levottomuutta, niin uhkaavaa
kärsimättömyyttä, että pelko pani hänet tekemään päätöksensä, ja yhtä
nopeasti kuin olisi paennut peloittavaa seikkaa hän jatkoi:
-- Olen tullut tänne pyytämään, että minun sallittaisiin pukea
ylleni nunnan puku tässä luostarissa, missä minua niin hellästi on
kasvatettu.
Abbedissa vastasi kiireisesti suuresti pahoittelevansa tässä
tilaisuudessa, etteivät luostarin asetukset sallineet hänen antaa
heti paikalla suostumusta; tämä oli tulos luostarisisarten yhteisestä
äänestyksestä. Mutta Gertrude kuitenkin tarpeeksi tiesi millaiset
tunteet olivat häntä kohtaan tässä laitoksessa, voidakseen arvata,
mikä tämä vastaus oli oleva. Siihen asti -- tämän hän lisäsi -- eivät
mitkään asetukset estäneet abbedissaa ja luostarisisaria tuomasta
ilmi sitä iloa, jonka tämä pyyntö heissä herätti.
Silloin nousi kumea onnittelujen ja hyvähuutojen melu. Heti
kannettiin esiin suuria tarjottimia täynnä makeisia, joita tarjottiin
ensin "nuorelle morsiamelle" ja sitten vanhemmille. Sillävälin
kuin muutamat nunnista tunkeilivat Gertruden ympärillä ja toiset
onnittelivat äitiä, toiset nuorta ruhtinasta, abbedissa pyysi
ruhtinasta tulemaan vastaanottosalin ristikkoaukon ääreen, missä
hän häntä odotti. Kaksi vanhempaa nunnaa oli hänen seurassaan, ja
nähdessään ruhtinaan tulevan hän sanoi:
-- Herra ruhtinas, noudattaakseni sääntöjä ... täyttääkseni
välttämätöntä muodollisuutta, vaikka tosin tässä tapauksessa ...
kuitenkin minun on pakko sanoa Teille ... että joka kerta kun nuori
tyttö anoo lupaa pukeutua nunnan pukuun ... on abbedissan, joka
minä ansiottani olen, velvollisuus ilmoittaa vanhemmille ...
että ... jos sattumalta ... pakoittavat tytärtään ... heidät
julistetaan kirkonkiroukseen. Suonette minulle anteeksi.
-- Luonnollisesti, luonnollisesti, arvoisa äiti. Kiitän
tunnollisuuttanne ... onhan se vallan oikeutettua. Mutta ette kai
epäile...
-- Kuinka se tulisi kysymykseen, herra ruhtinas ... sanoinhan vaan
täyttääkseni tarkan määräyksen; muutenhan...
-- Tietysti, tietysti, arvoisa äiti.
Vaihdettuaan nämä muutamat sanat he kumpikin kumarsivat ja
poistuivat, ikäänkuin kummallekin olisi ollut tuskallista jatkaa tätä
keskustelua; ja kumpikin palasi seuransa luo, toinen sisäpuolelle,
toinen ulkopuolelle luostarin kynnystä.
-- Lähtekäämme, sanoi ruhtinas, Gertrudella on pian oleva tarpeeksi
tilaisuutta mielin määrin nauttia näiden kunnon sisarten seurasta.
Täksi kertaa olemme heitä tarpeeksi häirinneet.
Näin sanottuaan hän kumarsi ja antoi lähtömerkin. Muut perheensä
jäsenet lähtivät liikkeelle, vaihdettiin uudelleen tervehdyksiä, ja
niin lähdettiin matkaan.
Paluumatkalla Gertrudella ei ollut halua puhella. Pelästyneenä
ottamastaan askeleesta, häveten raukkamaisuuttaan, paheksuen itseään
ja toisia, hän laski itsekseen ne tilaisuudet, joissa vielä saattoi
vastata kieltäen. Ja heikosti ja sekavasti hän antoi itselleen sen
lupauksen, että seuraavassa, toisessa ja kolmannessa tilaisuudessa
oli oleva taitavampi ja rohkeampi. Mutta kaikki nämä ajatukset eivät
voineet haihduttaa tuon isänsä vihastuneen katseen vaikutusta; ja kun
hän salavihkaa katsahtaessaan isäänsä sai sen varmuuden, ettei isänsä
kasvoissa enää ollut vihan jälkeäkään, vaan että ne päinvastoin
ilmaisivat täydellisen tyytyväisyyden tyttäreensä, tämä tuntui
hänestä sangen onnelliselta seikalta, ja hetkeksi hän tunsi itsensä
vallan tyytyväiseksi.
Kotia palattua täytyi taas vaihtaa pukua ja somistaa itsensä;
sitten seurasivat päivällinen, muutamat käynnit, ajelu, keskustelu
ja lopuksi illallinen. Tämän lopulla ruhtinas otti puheeksi toisen
kysymyksen, nimittäin kummin valinnan. Tämä nimi annettiin naiselle,
joka vanhempien pyynnöstä rupesi tulevan nunnan ohjaajattareksi
ja seuralaiseksi siksi ajaksi, joka kului nunnaksi pyrkimisestä
luostariinpääsyyn asti. Tällä ajalla käytiin kirkoissa, julkisissa
rakennuksissa, seuroissa, huviloissa, pyhäköissä, sanalla sanoen
kaikissa kaupungin ja sen ympäristön huomattavissa paikoissa, jotta
nuori neitonen ennenkuin teki peruuttamattoman lupauksen, itselleen
tarkoin selvitti mistä luopui.
-- Täytyy valita kummi, sanoi ruhtinas, sillä huomenna nunnien
apulaispappi tulee täyttämään tutkinnon muodollisuuksia ja
kohta senjälkeen Gertrude esitetään kapitulissa, jotta hurskaat
luostariäidit saattavat hänet vastaanottaa.
Lausuessaan nämä sanat hän oli kääntynyt ruhtinattaren puoleen. Ja
tämä kun luuli sitä kehoitukseksi mielipiteen esilletuomiseen, alkoi
sanoa:
-- Olisihan esimerkiksi...
Mutta ruhtinas keskeytti sanoen:
-- Ei, ei, ruhtinaallinen puolisoni; kummin tulee ennen kaikkea
miellyttää "nuorta morsianta". Ja vaikka yleinen tapa myöntää
kummin valinnan vanhemmille, on Gertrudella kuitenkin niin paljo
arvostelukykyä ja käyttäymisälyä, että hän hyvin ansaitsee, että
hänen suhteensa tehdään poikkeus.
Tällöin hän kääntyi Gertruden puoleen senilmeisenä kuin henkilö, joka
ilmoittaa toiselle erityistä suosiota, ja jatkoi:
-- Jokaisella niistä naisista, jotka olivat meitä tänä iltana
tervehtimässä, on vaadittavat edellytykset tullakseen perheemme
tyttären kummiksi; ja jokainen luullakseni on pitävä kunnianaan saada
osakseen valintamme. Valitse siis itse.
Gertrude älysi kyllä, että valitseminen oli samaa kuin uusi
suostuminen. Mutta ehdoitus oli tehty niin juhlallisesti, että
kieltäyminen olisi voinut näyttää halveksimiselta, tai ainakin
kiittämättömyydeltä tai oikullisuudelta. Hän teki nyt siis vielä
tämänkin myönnytyksen ja mainitsi sen naisen, joka sinä iltana
oli ollut hänelle miellyttävin, nimittäin sen, joka häntä enimmin
oli hyväillyt ja imarrellut ja joka oli häntä kohdellut osoittaen
sellaista tuttavallisuutta, hellyyttä ja herttaisuutta, mikä
luo vanhan ystävyyden valon ainoastaan muutaman hetken vanhaan
tuttavuuteen.
-- Etpä olisi voinut sen paremmin valita! huudahti ruhtinas, joka
oli halunnut ja odottanut juuri tätä valinnan tulosta. Oliko tämä
laskettua vai satunnaista, on epätietoista, mutta tässä oli käynyt
samoin kuin silmänkääntäjän, joka osoittaa korttipakan eri kortteja
ja käskee ajattelemaan yhtä, minkä hän sitten arvaa; mutta hän on
näyttänyt niitä sillä tavoin, että silmän on täytynyt pysähtyä yhteen
ainoaan. Tuo nainen oli siihen määrin häärinyt Gertruden ympärillä
koko illan, hän oli siihen määrin kääntänyt Gertruden huomion
itseensä, että nuoren neitosen olisi tarvinnut suuresti ponnistella
mielikuvitustaan ajatellakseen toista. Tällainen huomaavaisuus ei
muuten ollut vailla erityistä syytänsä. Tuo nainen oli jo aikoja
sitten iskenyt silmänsä nuoreen ruhtinaaseen tehdäkseen hänet
vävykseen. Hän katsoi sentähden tämän talon asioita vallan omikseen.
Ja on aivan luonnollista, että hän harrasti tämän rakkaan Gertruden
asioita yhtä suurella mielenkiinnolla kuin viimemainitun lähimmät
sukulaiset.
Seuraavana päivänä Gertrude heräsi ajatellen tutkijamunkkia, jonka
oli määrä tulla; ja hänen hautoessaan mielessään voisiko käyttää
hyväkseen tätä niin ratkaisevaa tilaisuutta peräytyäkseen, sekä
mitenkä se oli käyvä päinsä, ruhtinas kutsutti hänet luoksensa.
-- Kas niin, tyttäreni, hän sanoi. Tähän asti olet käyttäytynyt
mallikelpoisesti. Tänään tulee sinun kruunata tekosi. Kaikki,
mikä on tapahtunut tähänasti, on johtunut vapaasta tahdostasi.
Jos sinulle tällävälin olisi johtunut mieleen joku epäilys, joku
pieni katumus, nuoruuden oikuista johtunut, olisi sinun pitänyt
se ilmaista; mutta sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, ei enää
ole aikaa lapsellisuuksiin. Tuo kunnon mies, jonka on määrä tulla
tänä aamuna, on tekevä sinulle ylen monta kysymystä tulevan
kutsumuksesi suhteen. Hän tulee kysymään, rupeatko nunnaksi vallan
vapaaehtoisesti, lisäksi minkätähden, miten, ja Herra tiesi mitä
kaikkea. Jos epäröit vastatessasi, hän tulee sinua pitämään
jännityksessä vaikka kuinka kauan. Tämä tuottaisi sinulle paljon
ikävyyttä ja väsyttäisi suuresti. Mutta siitä voisi johtua vielä
ikävämpi seuraus. Kaikkien jo tapahtuneiden julkisten selitysten
jälkeen, sinun osoittamasi pieninkin epäröiminen panisi alttiiksi
minun kunniani ja voisi saattaa luulemaan, että minä olen katsonut
sinun ajattelemattomuuttasi varmaksi päätökseksi, että olen toiminut
hätäisesti, että minä ... niin mitä kaikkea voitaisiinkaan luulla!
Tässä tapauksessa minun olisi pakko valita jompikumpi kahdesta
yhtä tuskallisesta hätäkeinosta: joko antaa ihmisten muodostaa
itselleen hyvin epäedullisen käsityksen minun menettelystäni -- mikä
ei mitenkään olisi sopusoinnussa niiden vaatimusten kanssa, jotka
velvollisuudet itseäni kohtaan minulle asettavat -- tai paljastaa
päätöksesi oikea syy ja...
Mutta kun hän tänä hetkenä huomasi, että Gertruden kasvot
punoittivat, että hänen silmänsä paisuivat ja että hänen kasvonsa
vetäytyivät kokoon kuin kukan terälehdet rajuilman edellä puhaltavan
kuuman tuulen vaikutuksesta, hän keskeytti puheensa, lauhtui
lempeämmän näköiseksi ja sanoi:
-- No no, kaikki riippuu sinusta, sinun älykkaisyydestäsi. Tiedän,
että sinulla sitä on runsaasti, ja ettet ole kyllin lapsellinen
lopulla tärvelemään hyvin aloitettua asiaa. Mutta minun tietysti
varovaisuudesta on täytynyt kaikkea ajatella. Älkäämme siis enää
siitä puhuko ja sopikaamme, että vastaat suorasti, niin ettet herätä
epäilystä tuon kunnon miehen aivoissa. Siten sinäkin paljoa pikemmin
suoriudut koko asiasta.
Ja huomautettuaan miten hänen oli vastattava todennäköisimpiin
kysymyksiin, hän taas palasi tavalliseen puheaiheeseensa, nimittäin
niihin hauskuuksiin ja nautintoihin, jotka luostari oli Gertrudelle
tarjoava. Ja hän jatkoi tätä puhettansa kunnes palvelija tuli
ilmoittamaan luostarin apulaispapin tuloa. Toisteltuaan kiireisesti
tärkeimmät ohjeensa ruhtinas jätti tyttärensä kahdenkesken papin
kanssa, kuten säädökset määräsivät.
Tuo hengenmies saapui jo melkein varmana siitä, että Gertrudella
oli suuri harrastus luostariin, sillä siihen suuntaan oli ruhtinas
viittaillut käydessään häntä kutsumassa. Kuitenkin tuo kunnon pappi
tiesi, että epäluulo oli yksi hänen ammattinsa tärkeimpiä avuja,
minkä vuoksi hänen periaatteenaan oli tyystin pidättäytyä hätäillen
luottamasta moisiin vakuutuksiin ja pysyä varuillaan ennakkoluuloihin
nähden. Mutta harvoin sattuu niin, että vaikutusvaltaisen henkilön
vakuuttavat ja varmat sanat, oli hän sitten kuka tahansa, eivät loisi
väritystään siihen henkilöön, joka niitä kuuntelee...
Lausuttuaan tavalliset kohteliaisuudet, pappi virkkoi:
-- Neitiseni, tulen luoksenne näyttelemään pahan hengen osaa. Tulen
asettamaan epäilyksen alaiseksi sitä, minkä hakemuksessanne olette
maininnut varmana. Tulen asettamaan silmienne eteen vaikeudet ja
saamaan varmuutta siitä, että olette niitä oikein punninnut. Sallikaa
minun tehdä teille muutamia kysymyksiä.
-- Puhukaa vaan, sanoi Gertrude.
Kunnon pappi alkoi silloin häneltä kysellä säädöksien määräämässä
muodossa:
-- Tunnetteko sydämessänne vapaata, pakotonta päätöstä ruveta
nunnaksi? Eikö teihin ole vaikutettu uhkauksien eikä imartelevien
houkutuksien muodossa? Eikö ole turvauduttu mihinkään pakolliseen
vaikutusvaltaan, jotta taipuisitte tähän päätökseenne? Puhukaa
avomielisesti, peittelemättä miehelle, jonka velvollisuus on
saada selville oikea tahtonne, jotta hän estäisi kaikkea pakkoa
tapahtumasta.
Oikea vastaus tällaiseen kysymykseen ilmeni äkkiä Gertruden mieleen
hirvittävän selvänä. Mutta antaakseen sen, täytyi hänen tehdä
selityksiä, mainita kuka oli häntä uhannut, kertoa kokonainen tarina.
Tuo poloinen pakeni pelästyneenä tätä ajatusta ja haki kiireisesti
toista vastausta, ja löysi yhden ainoan, joka nopeasti ja varmasti
saattoi vapauttaa hänet tästä kidutuksesta.
-- Rupean nunnaksi, hän virkkoi, peittäen mielenliikutustaan, vallan
omasta vapaasta tahdostani.
-- Kuinka pitkä aika on siitä, kun tämä ajatus on teissä syntynyt?
kysyi pappi.
-- Se on minulla aina ollut, vastasi Gertrude, joka tuon ensi
askeleen jälkeen oli tullut rohkeammaksi valhettelemaan vastoin
parempaa tietämystään.
-- Mutta mikä on päävaikutin, joka saattaa teidät nunnaksi rupeamaan?
Kunnon pappi ei tietänyt, mitä herkkää kieltä kosketteli. Ja Gertrude
ponnisti kaikki voimansa, jotta ei hänen kasvoissaan olisi näkynyt
näiden sanojen hänen sieluunsa tekemä vaikutus.
-- Vaikutin on se, että tahdon palvella Jumalaa ja paeta maailman
asettamia vaaroja.
-- Olisikohan joku suru ... joku ... suokaa anteeksi, joku oikku...?
Joskus hetkellinen syy saattaa tehdä vaikutuksen, joka näyttää
ainaisesti pysyvän. Kun sitten tuo syy raukeaa ja mieli muuttuu, niin
silloin...
-- Ei, ei, vastasi joutuisasti Gertrude: syy on yksistään se, jonka
teille mainitsin.
Enemmän halusta täydelleen suorittaa tehtävänsä kuin tietoisena sen
välttämättömyydestä pappi jatkoi kuulusteluaan. Mutta Gertrude oli
päättänyt loppuun asti teeskennellä. Se ajatus, että tuo vakava
ja kelpo pappi ei vähääkään näyttänyt mitään sellaista hänestä
epäilevän, herätti hänessä vastenmielisyyttä. Ja tyttö parka
ajatteli lisäksi, että pappi tosin saattoi estää häntä tulemasta
nunnaksi. Mutta siihen päättyikin hänen vaikutusvaltansa ja
suojeluksensa Gertrudeen nähden. Kun pappi olisi lähtenyt pois, jäisi
Gertrude yksikseen ruhtinaan luo. Ja mitä hänellä senjälkeen olisi
kärsittävänä tässä talossa, siitä kunnon pappi ei tietäisi mitään,
ja jos tietäisikin, niin ei parhaallakaan tahdolla voisi tehdä muuta
kuin tuntea sääliä Gertrudea kohtaan, tuota levollista ja maltillista
sääliä, mikä yleensä omistetaan sille, joka omasta syystään joutuu
kärsimään.
Kuulustelija väsyi pikemmin kyselemiseensä, kuin tyttö parka
teeskentelemiseen. Ja huomattuaan hänen vastauksensa alati
samanlaisiksi ja kun ei hänellä ollut mitään syytä epäillä niiden
vilpittömyyttä, pappi muutti lopulta puheensa, iloitsi hänen
päätöksestään ja lausui kaikkea, mikä oli omansa tätä hyvää päätöstä
tukemaan, ja sanoi hänelle hyvästi.
Kulkiessaan huoneuston läpi, hän äkkiä kohtasi ruhtinaan, joka näytti
kulkevan siitä ikäänkuin sattumalta. Ja pappi onnitteli häntä sen
hyvän mielialan johdosta, minkä oli havainnut hänen tyttäressään.
Ruhtinas oli siihen asti ollut hyvin tuskallisen levottomuuden
valloissa. Tämän kuullessaan hän hengitti helpommin. Ja unhoittaen
tavallisen vakavan jäykkyytensä hän melkein juosten riensi Gertruden
luo, jakeli hänelle tuhlaillen ylistystä, hyväilyjä ja lupauksia, ja
ilmaisi peittelemättä iloansa ja hellyyttään, joka suureksi osaksi
oli vilpitön. Tämänlaatuinen on tuo ristiriitainen sekaolio, jota
sanomme ihmissydämeksi.
Emme seuraa Gertrudea tuohon keskeymättömään näytäntöjen ja
huvitusten pyörteeseen; emme liioin rupea kuvaamaan järjestyksessä ja
yksityiskohtaisesti hänen sieluntilaansa tuona aikana. Siitä tulisi
liian yksitoikkoinen alakuloisuuden ja tahdonhäälymisen kuvaus, sekä
sellaisten seikkojen taistelua, jotka jo on kerrottu. Paikkojen
kauneus, esineiden vaihtelu, mielihyvä, minkä tuotti vapaassa
ulkoilmassa retkeileminen, kaikki tämä vaan saattoi Gertrudelle kahta
vihatummaksi sen paikan kuvittelemisen, minne hänen oli määrä lopulta
astua vaunuista viimeinen kerta, ainiaaksi. Vielä masentavampia
olivat ne vaikutelmat, jotka hän sai seurapiireistä ja pidoista.
Nähdessään nuoria naisia, joita mainittiin "morsiameksi" tämän
sanan luonnollisimmassa ja tavallisimmassa merkityksessä, hän tunsi
kateutta ja sietämättömän kalvavaa tunnetta. Joskus myös jonkun muun
henkilön näkeminen pani hänet ajattelemaan, että tuon henkilön aseman
omistaminen kaiketi tiesi inhimillisen onnen huippua.
Toisin ajoin palatsien upeus, koristeiden loisteliaisuus, juhlien
hälinä ja iloine humu herättivät hänessä sellaisen huumauksen ja
sellaisen halun elää iloisena, että hän lupasi itselleen peruuttaa
lupauksensa ja ennemmin kärsiä mitä tahansa kuin palata luostarin
kylmään ja kammottavaan varjoon. Mutta kaikki nämä päätökset
haihtuivat, kun hän tyynesti punnitsi vaikeuksia ja kun hän vaan loi
katseensa ruhtinaaseen.
Toisin ajoin taas se ajatus, että hänen ainaiseksi täytyi hylätä nämä
nautinnot, saattoi hänelle katkeraksi ja tuskalliseksi tämän lyhyen
nautinto-ajan. Samoin janon vaivaama potilas katselee raivostuneena
ja työntää luotaan närkästyneenä sitä vesilusikkaa, minkä lääkäri
vaivoin saattaa hänelle myöntää.
Tällävälin naisluostarin apulaispappi oli antanut tarpeellisen
todistuksensa, ja lupa kokoonkutsua kapituli Gertruden vastaanottoa
varten oli saapunut. Kapituli oli koolla, ja tuloksena oli, kuten
saattoi odottaa, kolme neljännestä salaisista äänistä, joka
säädöksien mukaan vaadittiin, ja Gertrude oli hyväksytty luostariin
otettavaksi. Hän itse, väsyneenä näistä pitkällisistä kärsimyksistä,
pyysi päästä luostariin niin pian kuin suinkin. Ei suinkaan ollut
ketään, joka olisi tahtonut hillitä tällaista intoa.
Hänen tahtonsa tapahtui siis. Ja kun hän oli juhlallisesti saatettu
luostariin, hän puki ylleen nunnan puvun.
Alokasaikaa, joka oli täynnä kaihoa ja katumusta, oli kestänyt
kaksitoista kuukautta, ja nyt oli tullut hetki, jolloin Gertruden
oli lausuttava kieltäymys, mikä olisi ollut kaikkein omituisin,
odottamattomin ja huomiotaherättävin, tai toistaa suostumuksensa,
jonka jo oli niin moneen kertaan lausunut. Hän sen toisti ja tuli
nunnaksi ainiaaksi.
Kristinuskon erityisiä ja luovuttamattomia ominaisuuksia on kyky
jakaa rauhaa ja ohjausta jokaiselle, joka siihen turvautuu, oli
hän sitten missä tilassa ja oloissa tahansa. Jos entisyys on
autettavissa, se osoittaa parannuskeinon, hankkii sen ja neuvoo
sopivan tavan ja voiman sen toteuttamiseksi, maksoi mitä maksoi.
Jos ei tällaista keinoa ole löydettävissä, niin se opettaa
sananlaskun mukaisesti muuttamaan välttämättömyyden hyveeksi. Se
neuvoo jatkamaan viisaasti sitä, mikä kevytmielisesti on alotettu.
Se taivuttaa mielen vastaanottamaan melkein halukkaasti sellaista,
mikä on pakosta sen kannettavaksi määrätty, ja luo valintaan, joka
oli ajattelematon, mutta joka on peruuttamaton, katumuksen koko
pyhyyden, harkinneisuuden, ja sanokaamme suoraan, koko iloisen
innon. Se on senlaatuinen tie, että tuli ihminen mistä sokkelosta
tai kuilusta tahansa ja alkoi sitä astua, niin voi hän siitä lähtien
edetä turvallisena ja hyvässä toivossa, ja levollisena saapua
varmaan päämäärään. Näin ollen Gertrudesta olisi voinut tulla pyhä
ja tyytyväinen nunna, vaikka olikin niin epäsuotuisien olosuhteiden
vallitessa verhoutunut nunnan huntuun. Mutta tämä onneton nainen
päinvastoin taisteli ikeensä alla, ja täten hän vaan tunsi kahta
raskaammaksi ikeen ja ahdistuksen.
Lakkaamaton menetetyn vapauden kaiho, nykyistilan kauhu, turhien
toiveiden vaivaloinen tavoittelu, joiden ei koskaan pitänyt
toteutuman -- tällaiset tunteet etupäässä täyttivät hänen sielunsa.
Hän kantoi alati mielessään tuota katkeraa menneisyyttä, hän
katkasi muistissaan kaikki ne asianhaarat, jotka olivat johtaneet
nykyistilaan ja kumosi tuhannesti ajatuksissaan, minkä teolla
oli toteuttanut: hän syytti itseään leväperäisyydestä, toisia
omavaltaisuudesta ja petollisuudesta ja riutui raivontunteisiinsa.
Hän samalla ihaili ja itki omaa kauneuttaan, surkutteli nuoruuttaan,
joka oli tuomittu kuihtumaan hitaassa marttyriudessa, ja erinäisinä
hetkinä hän kadehti ketä naista tahansa, oli hän minkä säätyinen
tahansa ja oli hänellä omallatunnollaan mitä tahansa, kunhan hän vaan
vapaasti saattoi nauttia noista eduista.
Niiden nunnien näkeminen, jotka olivat myötävaikuttaneet hänen
luostariin tuloonsa, herätti hänessä vihaa. Hän muisti heidän
käyttämiään juonia ja vehkeitä, ja hän kosti heille epäkohteliaalla
käytöksellä, oikullisuudella, jopa suoranaisilla soimauksilla.
Useimmiten täytyi näiden kärsiä kaikki tämä ja vaieta. Ruhtinas
tosin oli hirmuvaltiaana kohdellut tytärtään, pakoittaakseen hänet
vetäytymään luostariin. Mutta kun tämä tarkoitusperä oli saavutettu,
hän ei olisi kärsinyt, että toiset olisivat ankarasti kohdelleet
hänen tytärtään. Ja pieninkin valitus tämän puolelta olisi voinut
riistää heiltä tuon mahtavan suojeluksen, jopa muuttaa suojelijan
vihamieheksi.
Luulisi Gertruden tunteneen jonkunmoista kiintymystä toisiin
luostarisisariin, jotka eivät olleet ottaneet osaa noihin juoniin, ja
jotka eivät olleet toivoneet häntä toverikseen, mutta jotka kuitenkin
hänestä toverina pitivät; nämä lisäksi, hurskaita, toimeliaita ja
iloisia kun olivat, osoittivat hänelle esimerkillään, miten tässä
laitoksessa saattoi, ei ainoastaan elää, vaan myös olla onnellinen.
Mutta nämäkin nostivat hänessä vihantunteita toisesta syystä. Heidän
hurskautta ja tyytyväisyyttä ilmaiseva ulkomuotonsa ilmeni hänelle
soimauksena hänen omasta levottomasta mielenlaadustaan ja oudosta
käytöstavastaan. Eikä Gertrude laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta
heitä seläntakana ilkkuakseen, soimaten heitä umpiuskoisiksi, tai
pistelläkseen heitä mainiten heitä ulkokullatuiksi. Ehkä hän olisi
ollut heille vähemmin nurja, jos olisi tietänyt tai arvannut, että
juuri nämä nunnat olivat laskeneet ne muutamat mustat palloset, jotka
oli löydetty kohtalonomaisesta äänestysmaljasta.
Joskus hän näytti nauttivan jonkunmoista tyydytystä komentelemisesta,
siitä, että häntä luostarissa liehakoitiin, että joku ulkoa tuli
häntä imarrellen tervehtimään, siitä, että onnistui jossakin
tehtäväkseen ottamassaan yrityksessä, että jakeli suosiollista
suojelustaan, että kuuli itseään mainittavan "armolliseksi
neideksi". Mutta mikä olikaan tämä tyydytys! Sydän, joka tunsi sen
riittämättömyyden, olisi tahtonut aika ajoin siihen liittää uskonnon
tuottaman lohdutuksen; mutta tämä myönnetään ainoastaan niille, jotka
luopuvat muusta, samoin kuin haaksirikkoisen, jos tahtoo tarttua
lautaan, mikä vahingoittumattomana voi johtaa hänet rantaan, tulee
avata kämmenensä ja hellittää kaislat, joihin vaistomaisesti on
takertunut.
Vähän senjälkeen kuin Gertrude oli tehnyt luostarivalansa, hän oli
nimitetty luostarikasvattien opettajattareksi. Saattaa kuvitella,
miten nämä nuoret tytöt menestyivät tällaisen johdon alaisina. Hänen
entiset toverinsa olivat kaikki jo lähteneet luostarista, Gertrude
yksin oli jälellä, ja lisäksi hän oli täynnä sen ajan intohimoja, ja
tavalla tai toisella täytyi hänen oppilaidensa tuntea sen painoa. Kun
hän ajatteli, että useita heistä odotti senlaatuinen elämä, josta
hän oli menettänyt kaiken toivon, tunsi hän heitä kohtaan salavihaa,
jopa kostonhalua. Hän heitä kovisti, kuritti ja pani heidät
edeltäpäin maksamaan ne ilot, joita kerran tulisivat nauttimaan. Ken
olisi kuullut, miten närkästyneen koulumestarin tavoin hän heille
tiuskasi jokaisesta pikkuviasta, olisi luullut häntä mitä ankarimman
uskonnolliseksi henkilöksi. Toisinaan taas hänen luostaria, säädöksiä
ja kuuliaisuutta kohtaan tuntemansa vastenmielisyys purkautui esiin
vallan päinvastaisena mielenpuuskauksena. Silloin hän ei ainoastaan
sietänyt oppilastensa meluavaa vallattomuutta, vaan suorastaan heitä
siihen kiihoitti; hän otti osaa heidän leikkeihinsä ja saattoi ne
kahta hillittömämmiksi. Hän otti osaa heidän puheisiinsa ja ohjasi
nämä paljoa kauemmas, kuin mitä itse olivat tarkoittaneet. Jos joku
heistä sattumalta viittasi abbedissan laverteluhaluun, niin Gertrude
rupesi tätä perinpohjin matkimaan, pannen toimeen koko ilveilyn.
Lisäksi hän jäljitteli erään nunnan ilmeitä, toisen käyntiä. Tällöin
hän nauroi täyttä kurkkua. Mutta tämä nauru ei lähtenyt sydämestä,
eikä tehnyt iloiseksi.
Näin hän oli elänyt muutaman vuoden, sillä hänellä ei ollut keinoja
eikä tilaisuutta muuhun ryhtyä, kun hänen onnettomuudekseen tällainen
tarjoutui.
Muiden etujen ja oikeuksien joukossa, jotka hänelle oli myönnetty
korvaukseksi siitä, ettei hän vielä voinut päästä abbedissaksi,
oli se, että hän sai asua erityisessä luostarin syrjähuoneustossa.
Tämä rakennuksen osa oli kiinni talossa, missä asui nuori mies,
pahantekijä ammatiltaan, yksi noita tänä aikana niin lukuisia
ilkiöitä, jotka palkkalaisrosvojensa ja muiden pahantekijäin
avustamina jossakin määrin saattoivat halveksia järjestysvaltaa ja
lakeja. Lähdekirjoituksemme mainitsee häntä nimellä Egidio, sanomatta
sukunimeä.
Tämä heittiö oli luostaripihan yläpuolella olevasta ikkunasta joskus
nähnyt Gertruden joutilaisuudessaan kävelevän pihalla, ja sen sijaan
että suunnitelmansa jumalaton yritys häntä olisi pelästyttänyt tai
tuntunut hänestä vaaralliselta, se häntä viehätti, ja eräänä päivänä
hän rohkeni puhutella Gertrudea. Tämä onneton nainen vastasi.
Ensi hetkinä hän tunsi tyydytystä, tosin ei puhdasta, mutta sitä
eloisampaa. Täten oli hänen sielunsa autioon elämään hiipinyt
voimakas ja jatkuva askaroiminen, vahva elämänpyrkimys. Mutta tämä
tyydytys oli sen vahvistavan juoman kaltainen, jonka muinaiskansat
kekseliäässä julmuudessaan antoivat kuolemaan tuomitun juoda,
jotta hän voimakkaampana jaksaisi kestää marttyriuttaan. Samaan
aikaan ilmeni jotain erityistä ja uutta koko hänen käytöksessään.
Hän muuttui äkkiä säännöllisemmäksi, levollisemmaksi. Hän
herkesi ivastaan ja nurkumisestaan, jopa kävi mairittelevaksi.
Luostarisisaret iloitsivat keskenään tästä onnellisesta
muutoksesta, he kun eivät vähääkään aavistaneet asian oikeata syytä
eivätkä älynneet, ettei tämä uusi hyveellisyys ollut muuta kuin
ulkokultaisuutta, joka verhosi vanhoja vikoja. Kuitenkaan ei tämä
näennäinen hyvänsävyisyys, tämä jonkunlainen ulkonainen kiilloitus
ollut pitkäaikainen, ei ainakaan yhtä jatkuvana ja tasaisena.
Kohta näyttäytyivät taas entinen ylenkatseellisuus ja tavallinen
oikullisuus; uudelleen toistui iva ja nurkuminen luostarivankilaa
kohtaan, ja se lausuttiin tähän paikkaan ja lausujaan nähden oudolla
kielellä. Mutta tällaisia puuskauksia seurasi katumus ja melkoinen
pyrkimys rakastettavaisuudella saattaa ne unhoituksiin.
Kaikkea tätä oikullista vaihtelevaisuutta sisaret sietivät niin hyvin
kuin taisivat, selittäen sitä johtuvaksi aatelisneiden haaveellisesta
ja vilkkaasta luonteesta.
Vastaiseksi eivät nunnat näyttäneet ajattelevan sen pitemmälle.
Mutta eräänä päivänä Gertrude joutui pikkuseikan vuoksi sanakiistaan
palvelijanunnan kanssa ja parjasi häntä ylenmäärin ja loppumattomiin.
Palvelijanunna kärsi tätä kauan ja puri huuliaan jonkun aikaa
vaieten, mutta viimein hän menetti kärsivällisyytensä, teki
salaviittauksia, sanoi tietävänsä jotakin ja aikanansa tuovansa
sen ilmi. Tästä hetkestä alkaen aatelisnunnalla ei ollut enää
rauhaa. Jonkun aikaa senjälkeen eräänä aamuna tuota palvelijanunnaa
odotettiin turhaan tavallisiin askareihinsa. Mentiin hakemaan häntä
hänen kopistaan, mutta ei sieltä löydetty. Häntä kutsuttiin ääneen,
mutta hän ei vastannut. Etsittiin tarkoin sieltä ja täältä, ullakolta
aina kellariin asti, mutta ei löydetty mistään. Ja Herra tiesi mitä
olisikaan arvailtu, ellei etsittäessä kaikkialta olisi huomattu
puutarhan muurissa suurta aukkoa; tämä seikka pani ajattelemaan, että
hän oli paennut sitä tietä. Nyt pantiin liikkeelle joka taholle hänen
jälkeensä pikalähettejä häntä kiinni ottamaan. Lisäksi tiedusteltiin
häntä monella tavoin lähistössä. Mutta hänestä ei koskaan saatu
vähintäkään tietoa. Kenties olisi saatu asiasta selvä, jos sen
sijaan, että etsittiin kaukaa, olisi kaivettu läheltä. Kun oltiin
paljo ihmetelty, sillä ei kukaan olisi voinut uskoa tuon naisen
kykenevän sellaiseen, ja kun oltiin paljo arvailtu sinne ja tänne,
tehtiin lopulta se johtopäätös, että hän epäilemättä oli paennut
kauas, hyvin kauas. Ja kun eräs luostarisisarista kerran oli sanonut:
Hän on aivan varmaan paennut Hollantiin, niin pidettiin luostarissa
varmana, että hän oli paennut Hollantiin.
Aatelisnunna ei kuitenkaan näyttänyt olevan samaa mieltä.
Hän ei tosin ilmaissut epäilystään eikä vastustanut yleistä
mielipidettä erityisillä perusteilla. Jos hänellä tällaisia oli,
niin ei varmaankaan koskaan niitä ole mestarillisemmin salattu.
Eikä hän mitään välttänyt huolellisemmin kuin palaamista tuohon
puheenaiheeseen, eikä ollut mitään seikkaa, jonka salaisuuden
perille hän vähemmin olisi halunnut päästä. Mutta kuta vähemmin
Gertrude siitä puhui, sitä enemmän hän sitä ajatteli. Kuinka monta
kertaa päivän kuluessa tuon naisen kuva äkkiarvaamatta ilmaantuikaan
hänen mieleensä, takertui siihen, tahtomatta siitä luopua! Kuinka
monasti hän halusi nähdä hänet edessään todellisena ja elävänä
ennemmin kuin tuntea hänen takertuneen mieleen, ja öin ja päivin
kärsiä tämän tyhjän, hirvittävän ja tunteista vapaan aaveen seuraa.
Kuinka monasti hän olisi tahtonut kuulla tuon naisen todellista
ääntä, hänen soimaustaan, uhkauksiaan, vaikka nämä olisivat olleet
kuinka hirvittäviä, sen sijaan että hänellä nyt lakkaamatta oli
henkensä korvissa tuon samaisen äänen kumea humina ja että kuuli
sen toistelevan sanoja, joihin turhaan yritti vastata, ja jotka
toistettiin niin itsepintaisesti ja väsymättömästi, kuin ei elävä
ihminen koskaan saata tehdä.
Oli kulunut suunnilleen vuosi tästä tapahtumasta, kun Lucia
esitettiin aatelisneidelle ja kun heillä oli tuo keskustelu, jonka
keskeytti kertomuksemme. Neiti kyseli ylen tarkoin Don Rodrigon
vainoyrityksiä; ja hän tiedusteli muutamia yksityiskohtia, niin
rohkeasti, että se pakostakin tuntui Luciasta hyvin omituiselta, hän
kun ei koskaan ollut ajatellut nunnien uteliaisuuden voivan kohdistua
sellaisiin seikkoihin.
Ne arvostelut, jotka Gertrude sitten langetti kyselyjensä lomassa,
tai joiden antoi haamoittaa esiin, olivat vallan yhtä kummallisia.
Tuntui siltä kuin olisi hän melkein ilkkunut sitä kauhua, jota Lucia
aina oli tuntenut tuota korkeata herraa vastaan; ja hän kysyi, oliko
tuo herra muodoton ja ruma, kun Lucia häntä niin kammoksui. Hän olisi
melkein pitänyt Lucian vastenmielisyyttä järjettömänä, ellei sitä
olisi selittänyt Lucian Renzolle antama etusija.
Ja tämän viimemainitun suhteen Gertrude teki niin taajoja ja
senlaatuisia kysymyksiä, että ne suuresti hämmästyttivät kyselyn
alaista naista, nostaen punan hänen poskiinsa.
Huomattuaan antaneensa kielensä liiaksi seurata aivojensa harhailuja,
Gertrude koetti korjata ja parhaan taitonsa mukaan tasoittaa tätä
laverteluaan. Mutta tämä ei voinut estää Lucian mieleen painumasta
epämiellyttävää hämmästystä ja epämääräistä pelkoa. Ja tuskin hän oli
jäänyt kahdenkesken äitinsä kanssa, kun aukaisi hänelle sydämensä.
Mutta Agnese kokeneempana haihdutti muutamin sanoin kaikki hänen
epäilyksensä ja selvitteli koko salaisuuden.
-- Älä sitä ihmettele, hän virkkoi, kun olet oppinut tuntemaan
maailmaa niin kuin minä sitä tunnen, tulet huomaamaan, ettei
tuollaisia seikkoja ollenkaan pidä kummastella. Ylhäiset, mitkä
enemmän, mitkä vähemmän, mitkä tuolla tavoin, mitkä tällä --
ovat kaikki hieman hassuja. Antaa heidän vaan puhua, varsinkin
kun heitä tarvitsee, ja lisäksi tulee vielä olla heitä tosissaan
kuuntelevinaan, ikäänkuin he puhuisivat oikeita asioita. Huomasitko
miten hän noin ohimennen minulle yskäisi, kuin olisin minä muka
sanonut suuren tyhmyyden? Mutta minäpä en siitä välittänyt tuon
taivaallista. Kaikki he ovat samanlaisia. Huolimatta kaikesta meidän
tulee kiittää taivasta siitä, että tuo neiti näyttää sinua suosivan
ja todella aikovan meitä suojella. Muuten, rakas lapseni, jos Jumala
antaa sinun elää, ja jos vielä joudut tekemisiin ylhäisten kanssa,
niin saatpa totisesti itse kokea, millaisia ne ovat, saatpa kokea,
lapseni, sen vakuutan.
Halu tehdä mieliksi luostarinjohtajalle, itserakkautta hivelevä tunne
saada olla suojelijana, ajatus päästä hyvään huutoon näin pyhällä
tavalla antamastaan suojeluksesta, jonkunmoinen kiintymyksentunne
Luciaan ja kenties myös tarve tehdä hyvää viattomalle olennolle,
auttaa ja lohduttaa sorrettuja, kaikki tämä oli todella taivuttanut
aatelisnunnan ottamaan sydämenasiakseen molempien pakolaisnaisten
kohtalon.
Hänen antamiensa käskyjen kunnioituksesta ja osoittamansa innon
nojalla nämä molemmat naiset majoitettiin luostarin yhteydessä
olevaan taloudenhoitajattaren huoneustoon, ja heitä kohdeltiin
kuin olisivat kuuluneet luostarin palveluskuntaan. Äiti ja tytär
iloitsivat keskenään, että näin pian olivat löytäneet varman ja
kunniallisen tyyssijan. Kernaasti he olisivat halunneet pysyä siinä
muun maailman tietämättä. Mutta luostarissa tämä ei ollut mikään
helppo asia. Tämä oli siitäkin syystä vaikeata, kun oli olemassa
mies, joka oli liian halukas saamaan tietoja toisesta heistä, ja
jonka mielessä intohimoon ja ärtyisyyteen oli liittynyt suuttumus
siitä, että oli ehditty hänen edelleen ja vedetty häntä nenästä.
Mutta jättäkäämme nämä molemmat naiset tyyssijaansa ja palatkaamme
sen miehen palatsiin, joka odotti rikollisen lähetystönsä tulosta.