Tärähdys, joka syntyi, kun venheen kokka syöksyi rantaan, herätti
Lucian surullisista mietteistään. Hän pyyhki salaa kyyneleensä, jotka
valelivat hänen kasvojaan ja nousi kuin vastikään unesta herännyt.
Renzo astui maihin ensimäisenä ja ojensi sitten kätensä Agneselle,
joka rannalle noustuaan vuorostaan ojensi kätensä tyttärelleen;
sitten kaikki kolme alakuloisina kiittivät soutajaa.
-- Ei kestä, olemmehan täällä matoisessa mailmassa auttaaksemme
toinen toistamme, hän virkkoi.
Ja hän veti pois kätensä melkein kammoten, ikäänkuin häntä olisi
kehoitettu varastamaan, kun Renzo koetti siihen pistää muutamia
niistä lanteista, jotka hänellä sattumalta oli mukanaan, hän kun
oli edellisenä iltana ottanut ne kotoaan siinä aikeessa, että
jalomielisesti olisi palkinnut Don Abbondion, sittenkuin tämä,
joskin vasten tahtoaan, olisi tehnyt hänelle toivotun palveluksen.
Rattaat olivat siinä odottamassa; ja heitä niinikään odottava ajuri
tervehti kolmea matkamiestämme, pyysi heitä nousemaan rattaille,
kehoitti eläintä lähtemään liikkeelle, läjähytti ruoskallaan, ja niin
lähdettiin matkaan.
Tekijämme ei kuvaa tätä yöllistä matkaa, jättää mainitsematta seudun,
jota kohti matkasi tämä pieni joukkue, jopa suorastaan selittää,
ettei tahdo sitä mainita. Ne tapahtumat, jotka seuraavat, paljastavat
meille pian tämän vaiteliaisuuden aiheen. Lucian kohtalo tässä
olopaikassa liittyy erään henkilön salaperäisiin elämänvaiheisiin;
tämä henkilö oli perheen jäsen, joka perhe, mikäli saattaa
arvostella, siihen aikaan, jolloin tekijä kirjoitti, oli hyvin
mahtava. Tehdäkseen selkoa tämän henkilön omituisesta menettelystä,
joka on yhteydessä tämän kertomuksen kohdan kanssa, on hän huomannut
tarpeelliseksi lyhykäisesti kertoa hänen aikaisemmat elämänvaiheensa;
ja tuon henkilön perheellä on niissä oleva osa, johon jokainen on
tutustuva jatkaessaan kertomuksemme lukemista. Mutta sen, minkä
tuon miesparan varovaisuus on tahtonut meiltä salata, on meidän
valppautemme onneksi saattanut meidät löytämään toisaalta.
Muuan milanolainen historioitsija,[6] jolla on ollut mainittavana
tuo henkilö, ei tosin tuo esiin mitään henkilön eikä seudun nimeä,
mutta sanoo viimemainitusta, että se oli vanha ja tunnettu kauppala,
jolta ei kaupungiksi puuttunut muuta kuin nimi. Toisessa kohdassa hän
sanoo, että sen läpi virtaa Lambro joki, ja vielä toisessa, että se
on arkkipiispan olopaikka. Näistä viittauksista päätimme, että tässä
epäilemättä tarkoitetaan Monzaa. Yhtä helppoa on meidän tehdä päteviä
johtopäätöksiä tuon henkilön perhenimen suhteen. Mutta vaikka tämä
suku, jota tarkoitamme, aikoja sitten on sammunut, jätämme kernaammin
sen nimen mainitsematta, me kun emme tahdo edes vainajia loukata, ja
kun lisäksi tahdomme jättää oppineille tutkimuksen aihetta.
Matkustajamme saapuivat Monzaan hieman auringonnousun jälkeen. Ajuri
pysäytti hevosen majatalon oven eteen, näytti tuntevan paikkakunnan
ja olevan isännän tuttava, Hän tilasi heille huoneen ja saattoi
heidät sinne sisälle. Kiitokset sanottuaan Renzo koetti saada ajurin
vastaanottamaan jotain maksua vaivoistaan. Mutta hänellä, samoin
kuin soutajalla, oli kaukaisempi ja runsaampi palkinto mielessä;
hänkin veti pois kätensä, ja ikäänkuin paeten hän juoksi hevostaan
hoitelemaan.
Kuvaamamme illan ja sellaisen yön jälkeen, jota jokainen voi
itselleen kuvitella ja jonka olivat viettäneet surullisten
ajatustensa hereillä pitäminä, yhä peläten kohtaavansa jotain ikävää
sattumaa ja samalla ollen syksyn tuultakin kylmemmän aamuviiman
henkäyksien alaisina ja epämukavien rattaiden tärisyttäminä, joiden
tiheät jätkähykset armottomasti herättivät matkustajat joka kerta
kun uni juuri alkoi heitä vallata -- kaiken tämän jälkeen heistä
tuntui sangen miellyttävältä viimeinkin päästä lepäämään penkille,
joka ei liikkunut, ja huoneeseen, vaikka kaikki tämän mukavuus olikin
vaatimatonta laatua. Siellä he söivät yhdessä sellaisen aterian,
jommoista kallis aika salli; heidän varansa olivat niukat, varsinkin
kun täytyi säästää epävarman tulevaisuuden varalle, ja heidän
ruokahalunsa oli vähäinen. Kaikki kolme, toinen toisensa jälkeen
muistivat sen juhla-aterian, jonka olivat aikoneet toimeenpanna pari
päivää aikaisemmin, ja jokainen päästi vuorostaan huokauksen. Renzo
olisi tahtonut viipyä siellä koko päivän nähdäkseen naisten olevan
turvissa sekä tehdäkseen heille ensi palvelukset. Mutta munkki oli
painanut näiden mieleen, että he heti kehoittaisivat Renzoa jatkamaan
matkaansa. He toivat siis esiin tämän kehoituksen sekä joukon muita
syitä: että nimittäin ihmiset alkaisivat juoruta, että ero olisi sitä
tuskallisempi, kuta pitemmälle se lykättäisiin, että hän saattoi pian
tulla tuomaan ja kuulemaan uutisia; kaiken tämän johdosta nuori mies
päätti lähteä matkaan. Jokainen kohdastaan teki kaikki tarpeelliset
sopimukset. Lucia ei salannut kyyneleitään; Renzo sai vaivoin
pidätetyksi omansa, ja puristaen vahvasti Agnesen kättä hän sanoi
tukahdetuin äänin:
-- Näkemiin!
Ja hän läksi matkaan.
Nuo molemmat naiset olisivat pian joutuneet neuvottomuuteen, ellei
heillä olisi ollut tuo hyvä ajuri, joka oli saanut tehtäväkseen
viedä heidät luostariin, antaa heille kaikki tiedot ja tarjota
heille kaikkea sitä apua, mitä saattoivat tarvita. Hänen
opastaminaan he siis kulkivat luostariin, joka, kuten jokainen
tietää, oli ulkopuolella Monzaa -- siis varsin lyhyt kävely. Heidän
saavuttuaan portille, ajuri veti kellonnuorasta ja kutsutti paikalle
luostarinjohtajan. Tämä ilmestyi ja vastaanotti kirjeen.
-- Kas, veli Cristoforo! hän virkkoi tunnettuaan käsialan. Hänen
äänensä väre ja kasvojensa ilme ilmaisivat selvästi, että hän siinä
lausui hyvän ystävän nimen. Luonnollisesti isä Cristoforo tuossa
kirjeessä oli mitä lämpimimmin suositellut noita kahta naista ja
hyvin tunnollisesti kertonut heidän asiansa, sillä johtaja antoi tuon
tuostakin hämmästyksen ja paheksumisen merkkejä. Ja kohottaessaan
katseensa kirjeestä hän loi ne naisiin ilmein, jotka samalla tiesivät
sääliä ja asianharrastusta. Luettuaan kirjeen hän oli hetken aikaa
ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän virkkoi itsekseen:
-- Ei ole ketään muuta kuin aatelisneiti, jos hän tahtoo ottaa
suojelukseensa...
Tämän jälkeen hän vei Agnesen syrjään muutaman askeleen päähän
pienelle luostarin edessä olevalle pihalle ja kyseli häneltä muutamia
seikkoja, joihin sai vastaukset. Sitten hän palasi Lucian luo ja
sanoi:
-- Ystäväni, yritän ja toivon voivani hankkia teille varmemman
ja kunniallisemman tyyssijan siksi kunnes Jumala tehokkaammin on
huolehtinut turvallisuudestanne. Tahdotteko tulla kanssani?
Naiset ilmaisivat kunnioittavasti myöntyvänsä ja munkki jatkoi:
-- Tulkaa kanssani aatelisneiden luostariin. Pysytelkää kuitenkin
muutaman askeleen päässä minun takanani, sillä ihmiset ovat niin
valmiit juoruamaan, ja Herra tietää, mitä juttuja siitä syntyisi,
jos nähtäisiin luostarinjohtajan kulkevan kaduilla nuoren ja kauniin
tytön ... naisten seurassa piti sanomani.
Näin puhuttuaan hän läksi astumaan edelle. Lucia punastui; ajuri
hymyili katsellessaan Agnesea, jonka suu niinikään kääntyi salaiseen
hymyilyyn. Sitten nämä kolme henkilöä munkin päästyä vähän matkaa
heistä edelle, alkoivat hekin astua, pysytellen hänen jälessään noin
kymmenen askeleen päässä. Silloin naiset kysyivät ajurilta, mitä
eivät olleet rohjenneet kysyä luostarinjohtajalta, nimittäin kuka oli
aatelisneiti.
-- Aatelisneiti, näin hän vastasi, on nunna; mutta ei tavallinen
nunna. Ei hän silti ole mikään abbedissa; sillä sanotaanpa hänen
olevan erittäin nuoren; mutta hän on hyvin vanhaa aatelia, ja hänen
esivanhempansa olivat hyvin vaikutusvaltaisia henkilöitä, Espanjasta
kotoisin, mistä kaikki maailman mahtavat tulevat. Ja sentähden häntä
sanotaan aatelisneideksi, millä tahdotaan osoittaa, että hän on
jalosukuinen nunna. Ja kaikki tällä seudulla mainitsevat häntä tällä
nimellä, he kun arvelevat, ettei tässä luostarissa koskaan ole ollut
niin ylhäistä henkilöä. Tämän naisen nykyiset sukulaiset, jotka
asuvat Milanossa, ovat hyvin vaikutusvaltaisia ja henkilöitä, jotka
aina väittävät olevansa oikeassa. Tuon nuoren nunnan isä on Monzassa
mahtavin mies, vaikka hän ei täällä asu. Tämän vuoksi tuo nainen saa
luostarissa elää ja määrätä oman tahtonsa mukaan. Jopa ulkopuolella
luostaria asuvat henkilöt pitävät häntä suuressa kunniassa. Ja jos
hän ottaa jonkun asian hommatakseen, hänen aina onnistuu viedä
tarkoituksensa perille. Jos siis tuon hyvän munkin onnistuu saada
teidät hänelle suositetuiksi, ja jos hän suostuu ottamaan teidät
suojelukseensa, vakuutan teille, että olette yhtä varmassa turvassa
kuin alttarin ääressä.
Saavuttuaan kauppalan portille, jonka pielessä siihen aikaan oli
vanha torni ja linnan rauniot, minkä ehkä jotkut lukijoistani vielä
muistavat nähneensä pystyssä, luostarin johtaja pysähtyi ja kääntyi
katsomaan, seurattiinko häntä. Sitten hän meni sisälle portista
ja astui luostaria kohti. Saavuttuaan sen edustalle, hän pysähtyi
uudelleen kynnykselle odottaen pientä saattojoukkoa. Nyt hän pyysi
ajuria luostariinsa kuulemaan vastausta; tämä lupasi tulla ja sanoi
hyvästi molemmille naisille, jotka häntä moneen kertaan kiittivät ja
lähettivät terveisiä ja tietoja isä Cristoforolle. Johtaja vei äidin
ja tyttären luostarin etupihalle ja sitten taloudenhoitajattaren
asuntoon, suosittaen heitä tälle henkilölle. Kulkiessaan toisen pihan
halki johtaja neuvoi molemmille naisille millä tavoin heidän tuli
käyttäytyä aatelis-nunnan edessä.
-- Hän on teille hyvin suosiollinen, hän sanoi, ja hän saattaa tehdä
teille paljon hyvää. Olkaa nöyrät ja kunnioittavaiset, vastatkaa
yksinkertaisesti niihin kysymyksiin, jotka hän suvaitsee teille
asettaa, ja kun hän ei teiltä kysy, antakaa silloin minun puhua.
He astuivat sisälle matalaan saliin, josta päästiin luostarin
vastaanottohuoneeseen. Ennenkuin meni sinne, johtaja osoitti heille
ovea ja sanoi puoliääneen naisille:
-- Hän on tuolla sisällä, ikäänkuin palauttaakseen heidän mieleensä
kaikki antamansa ohjeet. Lucia, joka ei koskaan ollut nähnyt
luostaria, katseli vastaanottohuoneeseen astuttuaan ympärilleen,
etsien aatelisneitosta, häntä tervehtiäkseen. Mutta kun ei nähnyt
ketään, hän joutui kovin hämilleen. Mutta kun munkki alkoi astua
huoneen soppea kohti ja kun Agnese häntä seurasi, hän katsahti
sinnepäin ja näki ikkunanpuoliskon kokoisen neliskulmaisen
seinäaukon, jonka sulki kaksi noin vaaksan matkan toisistaan
olevaa vankkaa rautaristikkoa; näiden takana seisoi nunna. Hänen
kasvonsa, jotka ilmaisivat kahdenkymmenen viiden vuoden ikää,
vaikuttivat ensi silmäykseltä kauniilta, mutta tämä kauneus oli
väsynyttä, lakastunutta, melkeinpä runneltua. Vaakasuorasti
päälaelle kiinnitetty musta harso riippui molemmin puolin hieman
uloten kasvoista. Harson alla oleva häikäisevän valkoinen liinaside
peitti puoleksi otsan, joka hohti toisenlaista, mutta ei vähempää
valkeutta. Toinen poimuissa oleva liinaside ympäröi kasvoja leukaan
asti, jonka ympäri se oli kierretty niin että sen päät riippuivat
rinnalla ylettyen mustan hameen yläreunaan. Mutta tämä otsa meni tuon
tuostakin ryppyihin, ikäänkuin tuskallisen tunteen vaikutuksesta;
silloin molemmat mustat kulmakarvat äkillisesti lähestyivät
toisiaan. Hänen samoin mustat silmänsä milloin kiintyivät ylpeän
tutkistelevina toisen kasvoihin, milloin taas loivat katseensa
kiireisesti alas, ikäänkuin peittääkseen salaisuuttaan. Erinäisinä
hetkinä tarkkaavainen havaitsija olisi kenties huomannut niiden
rukoilevan kiintymystä, ymmärtämystä, sääliä; toisina hetkinä hän
olisi voinut niissä huomata vanhan vihan äkillistä välkähdystä,
vihan, jota joku salainen intohimo hillitsi. Kun nuo silmät olivat
liikkumatta ja hajamieliset, olisi joku saattanut niissä välistä
nähdä ylpeän kyllästymisen ilmeen, toinen taas olisi voinut niissä
havaita salaisen ajatuksen työskentelyä, mieleen kotiutuneen huolen
valtaa, joka oli ympäröivien olioiden vaikutelmia voimakkaampi. Hänen
tavattoman kalpeat poskensa olivat hieman kaarevat, mutta hitaan
riutumisen laihduttamat ja muuttamat. Hänen huulensa, vaikkakin
tuskin vaalean punan värittämät, erosivat kuitenkin selvästi tästä
kalpeudesta; niiden liikkeet olivat, samoin kuin silmien, vilkkaat,
äkilliset, täynnä ilmehikkäisyyttä ja salaperäisyyttä. Hänen korkea
ja hyvin kehittynyt vartalonsa jäi varjoon ryhdin tavaksi tulleen
velttouden vuoksi, tai näytti joskus muodottomalta hänen tehdessään
muutamia äkillisiä ja säännöttömiä liikkeitä, jotka jo naiselle
olivat liian jyrkkiä, nunnalle sitä enemmän. Hänen puvussaankin
oli osaksi jotain tavatonta tai huolimatonta, mikä tiesi omituista
nunnaa; hänen vyönsä oli sidottu jonkunmoisella hienon maailman
taidokkaisuudella, ja otsasiteen alta pisti toisella ohimolla esiin
tumma kutri, mikä osoitti, että hän joko unhoitti tai halveksi
luostarisäädöstä, joka määräsi alati pitämään hiuksia hyvin lyhyinä,
hengellisen säädyn menojen mukaan leikattuina.
Kaikki tämä ei ollenkaan herättänyt noiden kahden naisen huomiota,
he kun eivät olleet tottuneet eroittamaan toista nunnaa toisesta. Ja
luostarinjohtaja, joka ei nähnyt aatelisneitosta ensi kertaa, oli
jo, kuten niin moni muu, tottunut siihen eriskummaiseen, mikä oli
havaittavissa tämän nunnan puvussa ja eleissä.
Hän seisoi tänä hetkenä, kuten jo mainitsimme, rautaristikon takana,
lievästi nojaten siihen toisella kädellä, pidellen kiinni kangista
valkoisilla sormillaan, kasvot hieman kumarassa, tässä asennossa
tarkastaen tulijoita.
-- Arvoisa sisar, ja jalosukuinen neiti, sanoi luostarinjohtaja
kumartaen ja ojentaen oikeata kättään povelleen. -- Tässä on se tyttö
parka, jolle olette luvannut voimakasta suojelustanne, ja tässä on
hänen äitinsä.
Täten esitetyt molemmat naiset kumarsivat syvään. Neiti viittasi
heille kädellään, että se riitti ja kääntyi munkin puoleen sanoen:
-- Olen hyvin onnellinen, että saatan tehdä jotain, mikä on mieluisaa
hyville ystävillemme, kapusiinilais-munkeille. Mutta -- jatkoi hän --
kertokaa minulle yksityiskohtaisemmin tämän nuoren tytön asia, jotta
paremmin voin ratkaista, mitä on tehtävissä hänen hyväkseen.
Lucia hulmahti vallan punaiseksi ja kumarsi päänsä povelleen.
-- Nähkääs, arvoisa sisar ... alkoi Agnese. Mutta silmäniskulla
luostarinesimies keskeytti hänen puheensa ja vastasi:
-- Tätä nuorta tyttöä, arvoisa neiti, on, kuten jo sanoin, minulle
suosittanut eräs uskonveljistäni. Tämän tytön täytyi salaa lähteä
kotiseudultaan paetakseen suuria vaaroja. Ja hän tarvitsee joksikin
aikaa tyyssijaa, missä voi elää tuntemattomana ja mihin ei kukaan
rohkene tulla häntä häiritsemään, olipa se sitten vaikka itse...
-- Mitkä ovat nuo vaarat? keskeytti neiti. Minä pyydän, arvoisa isä,
kertokaa minulle tämä asia noin pitkään verukehtimatta. Tiedättehän,
että me nunnat olemme uteliaita kuulemaan tarinoita kaikkine
yksityiskohtineen.
-- Ne ovat sellaisia vaaroja, vastasi luostarinjohtaja, joihin tuskin
on sallittu hienosti viitata arvoisan luostarisisaren siveiden
korvien kuullen.
-- Niin, luonnollisesti, ehätti sanomaan neiti, ohuesti punastuen.
Oliko se häveliäisyyttä? Ken olisi huomannut nopean ylenkatseellisen
harmin ilmeen, joka seurasi tuota punastumista, olisi saattanut
epäillä johtuiko se häveliäisyydestä, varsinkin jos olisi verrannut
tuota punaa siihen, mikä joka hetki purppuroi Lucian poskia.
-- Riittäköön kun sanon, jatkoi luostarinjohtaja, että muuan
häpeämätön aatelismies, väärinkäyttäen valtaansa -- kaikki
maailman mahtavat eivät käytä Jumalanlahjoja hänen kunniakseen
eivätkä lähimäisensä hyödyksi, kuten arvoisa neiti -- että
samainen aatelismies, kauan vainottuaan tätä ihmislasta julkeilla
houkutuksillaan ja huomattuaan ne tehottomiksi on rohjennut vainota
häntä julkisella väkivallalla, niin että tyttö paran on ollut pakko
paeta kotoaan.
-- Tulkaa lähemmäksi, nuori ystävä, sanoi neiti Lucialle, viitaten
hänelle sormellaan. Tiedän että totuus puhuu luostarinjohtajan suun
kautta; mutta ei kukaan tunne tuota asiaa paremmin kuin te. Teidän on
sanominen, oliko tuo aatelismies todella julkea ahdistaja.
Lähestymiskäskyä Lucia heti noudatti. Mutta vastaaminen ei käynyt
niinkään helposti. Tätä seikkaa koskeva kysymys, vaikka sen olisi
tehnyt hänen omaan säätyynsä kuuluva henkilö, olisi saattanut hänet
suuresti hämilleen. Kun sen hänelle teki aatelisneiti ja lisäksi
hieman ivallisen epäilevästi, se riisti Lucialta kaiken rohkeuden
vastata.
-- Neiti, arvoisa sisar ... sopersi hän; eikä hänellä näyttänyt
olevan mitään muuta sanottavaa.
Nyt Agnese, joka luonnollisesti Lucian jälkeen paraiten tunsi asian,
katsoi olevansa oikeutettu tulemaan tyttärensä avuksi.
-- Arvoisa sisar, hän virkkoi, saatanpa vakuuttaa ja todistaa,
että tyttäreni, jonka näette tässä edessänne, kammoksui tuota
aatelismiestä yhtä suuresti kuin paholainen vihkivettä; tarkoitan
että paholainen oli juuri tuo aatelismies. Mutta, suokaa minulle
anteeksi, että lausun ajatukseni huonosti, me kun olemme
yksinkertaista väkeä sellaista, joksi Jumala on meidät luonut. On
totinen tosi, että tämä rakas lapseni oli kihloissa meidän säätyisen
nuoren miehen kanssa, että hän on kasvatettu Jumalanpelvossa ja
muuten vakavalla pohjalla. Ja jos herra pastorissa olisi ollut
enemmän miestä, sellaista, mitä minä miehellä tarkoitan ... tiedän
että nyt puhun hengellisestä miehestä ... mutta isä Cristoforo, tämän
luostarinjohtajan ystävä, on hengellinen mies hänkin, mutta täynnä
ihmisrakkautta; ja jos hän olisi täällä, hän saattaisi todistaa...
-- Olettepa kovin kärkäs puhumaan, ilman että teiltä kysytään,
keskeytti neiti, ja hänen kasvonsa olivat ylpeän ja vihaisen
näköiset, mikä muutti ne melkein vallan oudoiksi. -- Vaiti, tiedän
varsin hyvin, että vanhemmilla on aina valmiina vastaus, kun on
kysymys heidän lapsistaan.
Agnese tyrmistyi ja loi Luciaan katseen, joka näytti sanovan:
-- Näet miten minun käy, kun et sinä osaa puolestasi puhua.
Luostarinjohtaja antoi hänkin katseellaan ja päännyökkäyksellä
nuorelle tytölle merkin, että hetki oli tullut rohkaista mielensä ja
päästää äiti parka pulasta.
-- Arvoisa neiti, sanoi Lucia, kaikki, minkä äitini on teille
sanonut, on sulaa totuutta. Sen nuoren miehen, joka minua kosi -- ja
tässä hän hulmahti purppuran punaiseksi -- otin vapaasta tahdosta
sulhasekseni. Suokaa minulle anteeksi, että puhun näin vapaasti;
mutta se tapahtuu sentähden, ettette ajattelisi pahaa äidistäni. Ja
mitä tulee tuohon aatelisherraan -- Jumala antakoon hänelle anteeksi
-- niin tahtoisin ennemmin kuolla kuin joutua hänen käsiinsä. Ja jos
te teette meille sen laupeudentyön, että tarjoatte meille turvallisen
olopaikan, me kun olemme siinä vaikeassa asemassa, että täytyy anoa
tyyssijaa ja häiritä kunnon ihmisiä -- mutta tapahtukoon Jumalan
tahto -- niin olkaa varma siitä, neiti, ette: kukaan ole täydemmästä
sydämestä rukoileva puolestanne kuin me, naisparat.
-- Teitä uskon kernaasti, sanoi aatelisneitonen ääni leppeämpänä.
Mutta tahtoisin puhua kanssanne kahden kesken. En senvuoksi,
että tarvitsisin enempiä tietoja tai muita syitä hyväksyäkseni
luostarinjohtajan suositukset, hän heti lisäsi kääntyen tämän puoleen
teeskennellyn kohteliaasti. Olenhan jo ajatellut asiaa, ja tällä
hetkellä tuntuu minusta seuraava tuuma sopivimmalta. Luostarin
taloudenhoitajatar naitti joku aika sitten tyttärensä. Nämä naiset
voivat asua tuossa vapaaksi jääneessä huoneessa ja toimittaa niitä
pieniä askareita, joita hän teki luostarille. Totta puhuakseni ... ja
tässä hän viittasi luostarinjohtajalle lähestymään rautaristikkoa,
sitten hän jatkoi kuiskaten: -- Totta puhuakseni näinä kalliina
aikoina ei ole vielä ajateltu hankkia ketään tuon nuoren naimisiin
menneen naisen sijalle. Mutta minä aion itse puhua abbedissalle, ja
minun kehoituksestani sekä teidän suosituksestanne ... no niin, pidän
asiaa vallan ratkaistuna.
Luostarinjohtaja alkoi kiitellä, mutta neitonen keskeytti:
-- Jättäkäämme kaikki juhlallisuudet. Minäkin, tarpeen vaatiessa,
aion turvautua kapusiinilais-veljien apuun. Ja pohjalta, näin hän
jatkoi hymyillen puoleksi ivallisesti ja katkerasti, pohjalta me
kaikki olemme veljiä ja sisaria.
Näin sanottuaan hän kutsui palvelija-nunnaa -- kaksi tällaista
oli erityisenä suosionosoituksena alati hänen yksityisessä
palveluksessaan -- ja käski hänen ilmoittamaan asian abbedissalle
sekä sitten kutsumaan taloudenhoitajattaren luostarin portille sekä
ryhtymään Agnesen ja hänen kanssaan tarpeellisiin toimenpiteisiin.
Neiti käski Agnesen poistua, tervehti luostarinjohtajaa ja pyysi
Luciaa jäämään. Johtaja saattoi Agnesen portille saakka antaen
matkalla hänelle uusia ohjeita. Sitten hän meni kirjoittamaan uutisia
tästä asiasta ystävälleen Cristoforolle.
-- Mikä omituinen ihminen tuo aatelisneitonen, hän ajatteli itsekseen
poistuessaan. Hyvin eriskummainen, totta tosiaan! Mutta ken osaa
ottaa hänet oikealta kannalta, saa hänet tekemään mitä tahansa. Hyvä
ystäväni Cristoforo ei varmaankaan saata kuvitella, että olen niin
pian ja niin hyvin hänen asiansa toimittanut. Tuo kunnon mies! Hän
ei koskaan voi olla hankkimatta itselleen jotain vaikeaa tehtävää
niskoilleen. Mutta hän tekee sen aina jonkun hyvän asian vuoksi.
Onneksi hän tällä kertaa on löytänyt ystävän, joka melua nostamatta,
ilman monia mutkia ja vaikeuksia noin vaan kädenkäänteessä on
selvittänyt asian. Tuleepa hän aika iloiseksi, tuo kelpo Cristoforo!
Ja lisäksi hän huomaa, että mekin täällä johonkin kelpaamme.
Aatelisneiti, joka vanhan kapusiinilaisen edessä oli laskenut kaikki
liikkeensä ja sanansa, ei nyt enää jäätyään kahdenkesken nuoren
kokemattoman maalaisnaisen kanssa huolinut itseään pidättää. Ja
hänen puheensa kävivät niin omituisiksi, ettemme niitä mainitse,
vaan katsomme luontevammaksi lyhyesti kertoa tämän onnettoman naisen
edelliset vaiheet, s.o. kaiken sen, mikä on tarpeellista selittämään
hänessä huomaamamme tavattomat ja salaperäiset ominaisuudet ja
saattamaan meille ymmärrettäviksi hänen menettelynsä aiheet alempana
kertomissamme olosuhteissa.
Hän oli mahtavan milanolaisen ylimyksen, ruhtinas ------n nuorin
tytär; isä oli epäilemättä kaupungin varakkaimpia henkilöitä. Mutta
koska hän pani niin suunnatonta arvoa ylhäiseen nimeensä, hän piti
omaisuuttaan vähäisenä, jopa tuiki riittämättömänä loisteliaasti sen
mainetta ylläpitääkseen. Kaikki hänen toimensa tähtäsivät sentähden
yhteen ainoaan päämäärään, nimittäin varojensa säilyttämiseen
vähentymättöminä, ja mikäli hänestä riippui, yhden ainoan käden
hoidon alaisina. Montako lasta hänellä oli? Tämä ei tarkoin selviä
lähdekertomuksestamme. Ainoa siitä ilmenevä seikka on se, että
hän oli päättänyt panna luostariin kaikki nuoremmat lapsensa
kumpaakin sukua, jättääkseen omaisuutensa jakamattomana vanhimmalle
pojalleen, jonka oli määrä jatkaa sukua, s.o. siittää lapsia, itseään
kiusatakseen ja heitä kiusatakseen samalla tavoin kuin isänsäkin.
Puheena oleva onneton nainen piili vielä äitinsä kohdussa, kun
hänen kohtalonsa jo peruuttamatta oli määrätty. Epätietoista oli
ainoastaan, oliko tuosta poloisesta tuleva munkki vai nunna; mutta
tämän seikan oli lapsen syntymishetki ratkaiseva. Kun tyttönen oli
syntynyt, hänen isänsä, ruhtinas, tahtoi antaa hänelle nimen, joka
ehdottomasti johtaisi hänen mieleensä luostarin, ja jota oli kantanut
kuuluisa pyhimys, ja tämän vuoksi hän kastatti hänet Gertrudeksi.
Nunniksi puetut nuket olivat ensimäiset lelut, jotka hänelle
annettiin käteen; sen lisäksi hän sai nunnankuvia. Ja näitä lahjoja
seurasi aina kehoitus pitämään niitä hyvin kuin arvokkaita esineitä
ainakin, sekä myöntävää vastausta odottava kysymys:
-- Eivätkö ne ole kauniita?
Kun ruhtinas ja ruhtinatar tai pikku ruhtinas, ainoa kodissa
kasvatettu poikalapsi, tahtoivat kiittää pikku tytön edullista
ulkomuotoa, eivät he näyttäneet löytävän sopivampaa muotoa sitä
ilmaistaksensa, kuin tämän:
-- Kuinka kaunis abbedissa sinusta tulisi! Kuitenkaan ei kukaan
koskaan hänelle avoimesti sanonut:
-- Sinusta pitää tulla nunna.
Se oli kuitenkin noiden sanojen alla piilevä tarkoitus, johon
ohimennen viitattiin jokaisessa keskustelussa, mikä kosketteli hänen
tulevaisuuttaan. Jos pieni Gertrude joskus oli hieman julkea ja
komenteleva, mikä muuten oli hänen luonteelleen ominaista, sanottiin:
-- Olet vielä lapsi, eikä tuollainen käytös sinulle sovi. Kun sinusta
tulee abbedissa, silloin sauvallasi komennat ihmisiä ja voit tehdä
mitä ikinä tahdot.
Toiste nuhdellessaan häntä hänen liian vapaasta ja huolettomasta
käytöksestään, mihin hän samoin kernaasti antautui, ruhtinas sanoi:
-- Mitä, onko tuo käytöstä, joka sopii sinun säätyisellesi
henkilölle? Jos tahdot, että sinulle kerta osoitetaan vaatimaasi
kunnioitusta, niin opi tästä hetkestä alkaen paremmin itseäsi
hillitsemään. Muista, että sinun kaikessa tulee olla luostarin
ensimäinen henkilö. Sillä jalosyntyisen verensä vie mukaansa
kaikkialle.
Kaikki nämä puheet painoivat pikkutytön mieleen vähitellen sen
käsityksen, että hänestä kerran oli tuleva nunna; kaikkein
enimmin vaikuttivat häneen hänen isänsä viittaukset. Hänen isänsä
menettelytapa oli tavallisesti ankaran talonisännän komentoa;
mutta kun nousi kysymys hänen lastensa tulevaisuudesta, hänen
kasvojensa ilme ja jokainen hänen sanansa ilmaisivat päätöksen
järkähtämättömyyttä, ja synkän epäluuloista käskijänhimoa, joka tiesi
kohtalonomaista välttämättömyyttä.
Kuusivuotiaana Gertrude pantiin kasvatettavaksi ja vielä enemmän
valmistettavaksi tulevaan kutsumukseensa sen luostarin turviin,
missä juuri olemme hänet tavanneet. Tämän luostarin valinta ei
ollut satunnainen. Molempien naisten ajuri kertoi, kuten muistamme,
että luostarineitosen isä oli Monzan mahtavin henkilö. Kun liitämme
tämän väitöksen, oli se sitten minkä arvoinen tahansa, muihin
viittauksiin, jotka tekijämme huomaamattaan tuontuostakin antaa,
saatamme puolestamme täydellä syyllä väittää, että hän oli tuon
kaupungin lääniherra. Miten olikaan, niin hän siellä oli hyvin
vaikutusvaltainen, ja hän arveli, että hänen tytärtään siellä
paremmin kuin missään muualla kohdeltaisiin noudattaen kaikkea
sitä kunnioitusta ja niitä suosionosoituksia, jotka yhä enemmän
saattaisivat häntä valitsemaan luostarin ainaiseksi asunnokseen. Eikä
hän erehtynyt. Silloinen abbedissa ja muutamat muut juonittelevat
nunnat, joilla alati oli ohjat käsissään, olivat parhaillaan kateuden
riidoissa toiseen luostariin ja muutamiin seudun perheisiin,
minkä vuoksi he suuresti ihastuivat saadessaan niin vahvan tuen,
vastaanottaen ylen kiitollisina heille osoitetun kunnian, ja he
suostuivat täydesti niihin tarkoitusperiin, joihin ruhtinas oli
viitannut valitessaan heidän luostarinsa tyttärensä ainaiseksi
olopaikaksi; nämä tarkoitusperät olivat muuten heidän omien etujensa
kanssa täydellisessä sopusoinnussa.
Tuskin oli Gertrude asettunut luostariin, kun häntä, syrjäyttämällä
hänen nimensä, ruvettiin sanomaan aatelisneitoseksi. Hän sai
erityisen kunniasijan ruokasalissa ja makuuhuoneessa; hänen
käytöstään suositettiin toveriensa malliksi. Makeisia ja
hyväilyjä hänelle jaettiin ylen määrin, tuollaista kunnioittavaa
tuttavallisuutta osoittamalla, mikä niin suuresti miellyttää lapsia,
varsinkin kun huomaavat saavansa sitä osakseen sellaisten henkilöiden
puolelta, jotka tavallisesti kohtelevat heidän pieniä tovereitaan
käskijän ylemmyydellä. Kuitenkaan ei kaikkia nunnia oltu värvätty
salaliittoon, jonka tarkoituksena oli saattaa tyttö parka ansaan.
Heidän joukossaan oli useita mieleltään teeskentelemättömiä ja
kaikille juonille outoja, jotka olisivat kammoksuneet nuoren tytön
uhraamista itsekkäille pyyteille. Mutta nämä nunnat olivat kokonaan
kiinni erityisissä hommissaan; toiset heistä eivät tarkoin huomanneet
kaikkia näitä juonia, toiset eivät oikein eroittaneet sitä, mikä
niissä oli rikollista, toiset pidättäytyivät niitä tutkimasta,
toiset olivat vaiti, välttääkseen turhia rettelöitä. Muutamat
taas muistivat, että heidät samanlaisilla juonilla oli houkuteltu
antautumaan kutsumukseen, jota myöhemmin olivat katuneet; nämä
tunsivat sääliä pientä viatonta tyttöparkaa kohtaan, ja ilmaisivat
tätä tunnetta hellillä ja surumielisillä hyväilyillä, joissa
pienokainen ei ollenkaan aavistanut piilevän mitään salaperäistä,
ja näin yritys edistyi. Se olisi ehkä täten edistynyt päämääräänsä
asti, jos Gertrude olisi ollut ainoa luostarissa kasvatettavana
oleva nuori tyttö. Mutta hänen kasvatuskumppaniensa joukossa oli
muutamia, jotka tiesivät, että heidän oli määrä joutua naimisiin.
Pikku Gertrude, johon oli istutettu ylhäisen säätynsä tietoisuutta,
puhui ylpeästi tulevasta abbedissan, luostarinruhtinattaren
kutsumuksestaan ja tahtoi kaikin mokomin olla toisten kateuden
esineenä, mutta huomasi ihmetellen ja närkästyen, etteivät monetkaan
heistä kateutta tunteneet. Vastakohtana niille majesteetillisille,
mutta kylmille ja rajoitetuille kuville, jotka luostarinjohtajattaren
toimi voi herättää, he loihtivat esiin vaihtelevia ja häikäiseviä
kuvia: puolisoita, juhlia, ilta-kemuja, maalla-oloa, turnajaisia,
kulkueita, muotipukuja, ajoneuvoja. Nämä kuvat vaikuttivat Gertruden
aivoissa sellaista liikettä ja kuohuntaa kuin äsken poimituilla
kukilla täytetty kori mehiläispesän edessä. Hänen vanhempansa ja
opettajattarensa olivat ravinneet ja kehittäneet hänen luontaista
turhamaisuuttaan totuttaakseen häntä pitämään luostarista. Mutta
kun tätä himoa eräänä päivänä rupesivat järkyttämään toiset hänen
luonteelleen olennaisemmat tunteet ja mietteet, hän antautui
niihin kahta innokkaammin, ne kun olivat välittömämpiä. Gertrude
ei tahtonut olla noita tovereitaan huonompi, ja tyydyttääkseen
uusia harrastuksiaan hän vastasi, ettei lopulta kukaan voinut
painaa hänen päähänsä nunnanhuntua ilman hänen suostumustaan, että
hänkin saattoi mennä naimisiin, vieläpä paremmin kuin he kaikki,
asua palatsissa ja nauttia maailmasta, että hän saattoi sen hyvin
tehdä, kunhan vaan tahtoi, että hän niin oli tekevä, että hän
tahtoi sen tehdä. Ja todella hän tahtoikin. Se ajatus, että hänen
oma suostuntansa oli välttämätön, oli tähän asti ollut hänelle
outo; mutta nyt se heräsi ja näyttäytyi sangen voimakkaaksi. Hän
turvautui siihen joka kerta kun antautui haaveellisiin tulevaisuuden
unelmiinsa, mutta tämän ajatuksen ohella sukelti aina mielestä esiin
säännöllisesti toinen ajatus, nimittäin että hänen oli kieltäminen
tuo suostuntansa isältään, ruhtinaalta, joka sitä jo piti tai
teeskenteli pitävänsä annettuna. Ja tällöin nuoren tytön mieli oli
kaukana siitä varmuudentunteesta, josta hän puheissaan kerskaili.
Silloin hän itsekseen vertaili itseään niihin tovereistaan, jotka
paljon suuremmassa määrin kuin hän olivat varmat tulevaisuudestaan,
ja nyt hän kipeästi tunsi heitä kohtaan sellaista kateutta, jota oli
luullut voivansa heissä herättää. Kadehtiessaan heidän kohtaloaan
hän heitä vihasi; joskus tämä viha puhkesi esiin ylenkatseellisina,
epäkohteliaina, jopa loukkaavina puheina; toiste taas pyyteiden ja
toiveiden yhtäläisyys lauhdutti tuon vihan ja synnytti näennäistä ja
ohimenevää toverillista tuttavallisuutta. Joskus, kun hän paremman
puutteessa tahtoi nauttia jostakin todellisesta ja nykyhetkellisestä,
hän iloitsi hänelle luostarissa myönnetyistä eduista ja antoi toisten
saada tuntea tätä ylemmyyttään. Mutta joskus taas hän ei voinut
sietää ajatusta, että oli yksin pelkoineen ja toiveineen, ja silloin
hän aivan leppoisena haki heidän seuraansa, ikäänkuin rukoillen
heidän hyväntahtoisuuttaan, heidän neuvojaan ja rohkaisujaan.
Keskellä näitä surkuteltavia pieniä taisteluja itsensä ja toisten
kanssa, hän oli jättänyt taakseen lapsuuden ja saavutti tuon niin
tähdellisen iän, jolloin sielu näyttää olevan salaperäisen voiman
valloissa, joka ylentää, jalostaa ja vahvistaa kaikki taipumukset,
kaikki ajatukset, ja joka välistä muuttaa ne ja antaa niille vallan
odottamattoman suunnan. Se, mitä Gertrude siihen asti enimmin oli
haaveillut tulevaisuudenunelmissaan, oli ulkonainen komeus ja loisto;
se pehmeä ja hellä tunne, joka alussa oli epämääräisenä sukeltanut
esiin hänen mielensä kätköistä kuin ohut sumu, alkoi nyt selvetä
hänen mielikuvituksessaan ja saamaan siinä vallitsevan sijan.
Henkensä salaisimpaan soppeen hän oli luonut itselleen ikäänkuin
loisteliaan syrjäistyyssijan; siitä hän sai turvapaikan nykyhetken
kylmältä todellisuudelta. Siellä hän vastaanotti muutamia yksilöitä,
jotka eriskummaisesti olivat kokoonpantuja lapsuuden sekavista
muistoista, heikoista ulkomaailman vaikutelmista ja siitä, mitä
hän tuosta maailmasta oli kuullut toveriensa keskustellessa. Hän
puheli niiden kanssa, asetti niille kysymyksiä, joihin itse niiden
nimessä vastasi. Siellä hän oli valtijatar, siellä hän vastaanotti
kaikenlaisia kunnianosoituksia. Aika ajoin uskonnolliset mietteet
häiritsivät näitä loistavia juhlahetkiä, jotka mielikuvitus niin
vaivaloisesti oli luonut. Mutta uskonto, sellaisena kuin sitä
oli opetettu tyttöparalle ja kuin hän sitä oli ymmärtänyt, ei
tuominnut ylpeyttä; kaukana siitä. Päinvastoin hän piti sitä täysin
oikeutettuna ja hänestä se oli keino saavuttaa maallinen onni. Täten
vailla oikeata olemustaan se ei enää ollut uskontoa, vaan turha aave
kuten niin moni muu seikka maailmassa. Niinä hetkinä, jolloin tämä
aave hallitsi itsevaltiaana Gertruden mielikuvituksessa, tuo poloinen
epämääräisen pelon ja himmeän velvollisuudentunteen valtaamana
koetti itselleen vakuuttaa, että hänen vastenmielisyytensä luostaria
kohtaan ja vastahakoisuutensa vanhempiensa hänelle määräämään
kutsumukseen nähden oli rikollinen, ja silloin hän sydämensä pohjassa
itselleen lupasi sovittaa tuon rikoksen vapaaehtoisesti sulkeutumalla
luostariin.
Oli olemassa sellainen määräys, ettei nuorta tyttöä saanut
vastaanottaa nunnaksi, ellei hengellinen mies, jota sanottiin nunnien
apulaispapiksi, tai joku toinen tämän tehtäväkseen saanut henkilö,
ensin ollut häntä kuulustellut; täten tahdottiin saada varmuutta
siitä, että hän vapaasta tahdosta antautui tähän kutsumukseen.
Tämä kuulustelu ei saattanut tapahtua ennenkuin vuosi sen jälkeen,
kuin kysymyksessä oleva henkilö oli kirjallisesti apulaispapille
jättänyt hakemuksensa. Ne nunnista, jotka olivat ottaneet synkäksi
tehtäväkseen virittää Gertrudelle ansaa ja saattaa hänet ainaiseksi
lupautumaan luostariin siten että hän niin vähän kuin suinkin
ymmärsi tekonsa merkitystä, käyttivät hyväkseen erästä kuvaamaamme
hetkeä taivuttaakseen hänet kopioimaan ja allekirjoittamaan tuon
hakemuksen. Ja saadakseen hänet helpommin taipumaan, he viisaasti
kyllä toistamiseen hänelle huomauttivat, että tämä hakemus oli
pelkkä muodollisuus, jolla saattoi olla ainoastaan se merkitys,
minkä sille antoivat myöhäisemmät toimenpiteet, joihin ryhtyminen
kokonaan riippui hänen tahdostaan. Huolimatta tästä kaikesta tuo
hakemus tuskin oli saapunut määräpaikkaansa, kun Gertrude jo katui
että oli sen kirjoittanut. Sitten hän katui katumustaan, viettäen
päiviä ja kuukausia näin häälyen vastakkaisten tahdonilmaustensa
välillä. Hän piti kauan tätä tekoansa tovereiltaan salassa; milloin
hän näet pelkäsi panna heidän vastaväitteilleen alttiiksi tuota
päätöstään, jota itse piti hyvänä, milloin taas häpesi heille
tunnustaa muka tekemäänsä tyhmyyttä. Tarve keventää sydäntään, saada
neuvoja ja karkaista rohkeuttaan sai viimein hänen epäilyksistään
voiton. Oli olemassa toinen laki, joka sääti, ettei nuori neitonen
päässyt apulaispapin kuulusteltavaksi, ellei ollut sitä ennen
oleskellut ainakin kuukauden päivät poissa luostarista, missä oli
ollut kasvatettavana. Vuosi oli jo melkein loppuun kulunut hakemuksen
lähettämisen jälkeen, ja Gertrudelle oli huomautettu, että hänen pian
oli lähdettävä luostarista kotiansa siellä viettämään tuota kuukautta
ja ryhtyäkseen kaikkiin niihin valmistaviin toimenpiteisiin, joita
vaadittiin sen teon toteuttamiseksi, jonka hän jo itse teossa oli
pannut alkuun. Ruhtinas ja muut perheen jäsenet pitivät asiaa jo
niin varmana, kuin olisi se jo tapahtunut. Mutta nuorella neitosella
oli itsellään kaikkea muuta päässä. Sen sijaan että olisi ryhtynyt
muihin valmistaviin toimenpiteisiin, hän vaan tuumi keinoa tehdäkseen
ensimäisen tehottomaksi. Tässä hädässään hän päätti avata sydämensä
yhdelle tovereistaan, joka oli kaikista avomielisin ja aina valmis
antamaan pontevia neuvoja. Tämä toveri neuvoi Gertrudelle, että
hän kirjoittaisi isälleen muuttaneensa vakaumustaan, hän kun ei
kuitenkaan tuntenut itsessään tarpeeksi rohkeutta vaadittaessa
sanoa hänelle suoraan vasten kasvoja muitta mutkitta: -- en tahdo.
Ovathan maksuttomat hyvät neuvot tässä maailmassa hyvin harvinaisia,
ja neuvojatar antoi Gertruden maksaa tämän saamansa ohjeen siten,
että kelpo lailla ivasi hänen pelkurimaisuuttaan. Kirje kyhättiin
kolmen tai neljän ystävättären yhteisvoimin, kirjoitettiin salaa
ja lähetettiin hyvin viekkaiden juonien avulla määräpaikkaansa.
Gertrude oli suuren ahdistuksen alaisena odottaessaan vastausta,
joka ei koskaan saapunut. Mutta muutaman päivän kuluttua abbedissa
vei hänet syrjään, muuttui salaperäisen näköiseksi, kylmäksi ja
surkuttelevaksi, lausui muutamia epäselviä sanoja ruhtinaan suuresta
närkästyksestä, jostakin hairahduksesta, johon hän, Gertrude
varmaankin oli tehnyt itsensä syypääksi, mutta viittasi kuitenkin
samalla siihen, että Gertrude hyvin käyttäymällä saattoi toivoa
kaiken tämän vielä joutuvan unhoituksiin. Neitonen ymmärsi, eikä
rohjennut siitä kysyä enempää.
Viimein saapui tuo niin pelätty ja niin toivottu päivä. Vaikka
Gertrude tiesi lähtevänsä taisteluun, niin kuitenkin pääsö
luostarista, poistuminen sen muurien sisältä, minne oli ollut
suljettuna kahdeksan vuotta, se ajatus, että sai vapaasti vaunuissa
ajaa maaseudulla, että sai jälleen nähdä kaupungin, kodin, kaikki
tämä herätti hänessä raivoisan ilon tunteita. Taistelun varalle
hän oli jo, uskottujensa tukemana, ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin
valmistuksiin, eli kuten tätä nykyä sanotaan, tehnyt suunnitelmansa.
-- Joko minua tahdotaan pakoittaa, hän ajatteli, ja silloin minä
panen jäntevästi vastaan: olen nöyrä, kunnioittavainen, mutta
kieltäydyn. Tarvitseehan minun vaan olla sanomatta toistamiseen
myöntymis-sanaa; ja sitä en aio lausua. Tai aikovat he voittaa minut
lempeydellä, ja silloin minä tulen olemaan vielä lempeämpi heitä;
tulen itkemään, rukoilemaan, heitä hellyttämään; enhän pohjalta tahdo
muuta, kuin ettei minua uhrata!
Mutta kuten usein käy tällaisten olettamien, niin ei kumpikaan
toteutunut. Päivä kului toisensa jälkeen ilman että isä tai kukaan
muu puhui hänelle anomuskirjeestä tai kutsumuksen hylkäämisestä ja
ilman että hänelle ehdoitettiin mitään imartelujen tai uhkausten
muodossa. Hänen vanhempansa olivat hänen seurassaan vakavat,
surulliset ja jäykät, kuitenkaan koskaan sanomatta minkä vuoksi.
Saattoi ainoastaan huomata, että he pitivät tytärtään rikollisena,
arvottomana olentona. Salaperäinen tuomio tuntui painavan hänen
päätään ja eroittavan häntä perheestä, sallien hänen olevan siihen
liittyneenä ainoastaan siinä määrin kuin oli tarpeellista, jotta
hän huomaisi alennustilansa. Harvoin ja vaan määrähetkinä hän pääsi
vanhempiensa ja vanhemman veljensä seuraan. Näiden kolmen henkilön
puheissa näytti vallitsevan suuri keskinäinen sopimus, mikä saattoi
vielä selvemmäksi ja tuskallisemmaksi Gertruden yksinäisen tilan. Ei
kukaan häntä puhutellut. Jos hän pelokkaasti rohkeni lausua muutaman
sanan, jotka eivät tarkoittaneet jotain välttämättömästi tärkeätä,
niin ne joko jätettiin huomioon ottamatta tai saivat vastaukseksi
ainoastaan hajamielisen, halveksivan tai ankaran katseen. Kun hän ei
enää voinut kestää niin katkeraa, niin nöyryyttävää eroittamista, kun
hän joskus toisti kysymyksensä ja koetti tuttavallisesti seurustella
perheensä jäsenten kanssa ja kun hän kerjäsi hieman rakkautta,
niin kuuli hän heti lausuttavan sanan, joka epäsuorasti, mutta
silti selvästi viittasi hänen kutsumuksensa valintaan. Verhotuin
sanoin annettiin hänen ymmärtää, että hänellä oli yksi ainoa keino
jälleen saavuttaa perheen suosiollisuus. Silloin hän, joka ei siitä
huolinut näillä ehdoilla, huomasi, että hänen oli pakko peräytyä
ja luopua nauttimasta pienimmistäkin hyväntahtoisuuden merkeistä,
joita hän niin suuresti oli kaihonnut, ja alistua maanpakolaisuuden
kohtaloonsa. Ja hän pysyi siinä lisäksi jonkunmoisen syyllisyyden
varjon peittämänä.
Näin tuskalliset olot muodostivat räikeän vastakohdan niille
hymyileville harhakuville, jotka niin suuresti olivat täyttäneet
Gertruden mielen ja joita hän vielä salaa mielessään silmäili.
Hän oli toivonut, ylen loistavassa ja usein vieraiden täyttämässä
kodissaan saavansa todellisuudessa nauttia ainakin muutamista
uneksimistaan kauniista seikoista; mutta hänen pettymyksensä
oli täydellinen. Hän oli vallan yhtä ankarasti ja keskeytymättä
suljettuna isänsä kodissa kuin luostarissa. Kävelyistä ulkoilmassa
ei ollut puhettakaan, ja katettu käytävä, joka hänen isänsä talosta
johti lähellä olevaan kirkkoon, riisti häneltä sen ainoankin
tilaisuuden, joka hänellä olisi ollut hieman jaloitella kadulla.
Hänen seuransa oli vakavampaa, harvalukuisempaa ja yksitoikkoisempaa
kuin luostarissa. Joka kerta kun ilmoitettiin vieraiden tuloa,
Gertruden täytyi kiivetä yläkertaan ja sulkeutua vanhojen
palvelijattarien huoneeseen; siellä hänen täytyi syödä ateriansakin,
joka kerta kun oli kemut. Palvelijat noudattivat käytöksessään
ja puheissaan isäntäväen esimerkkiä. Gertrude, joka luonteensa
mukaisesti kernaasti olisi kohdellut heitä huolimattoman ylpeästi,
olisi pakollisessa asemassaan toivonut, että he olisivat
antaneet hänelle joitakin hyväntahtoisuuden merkkejä, alentuen
niitä heiltä kerjäämäänkin, ja tunsi itsensä nöyryytetyksi ja
kahta masentuneemmaksi huomatessaan näiden vastaavan ilmeisen
välinpitämättömästi, joskin muodollista lievää kohteliaisuutta
osoittaen.
Näin ollen ei häneltä jäänyt huomaamatta, että muuan nuori
kamaripalvelija, joka erosi kaikista muista, osoitti hänelle
vallan erityistä kunnioitusta ja myötätuntoisuutta. Tämän
nuorukaisen käytöstapa vastasi Gertruden mielestä enimmin hänen
mielikuvituksiensa luomia oloja ja niiden ihanteellisten olentojen
menettelyä, joilla oli täyttänyt mielikuvituksensa. Vähitellen
huomattiin jotain outoa nuoren neitosen tavoissa: levollisuutta
ja mielenkiihoitusta, jotka eivät olleet hänelle ominaisia,
sellaista ryhtiä, jota havaitaan henkilöllä, mikä on löytänyt jotain
mieltäkiinnittävää, mitä tahtoisi katsella joka hetki eikä antaa
toisten katsella. Häntä pidettiin entistä enemmän silmällä: Mistähän
tuo kaikki johtuikaan? Eräänä aamuna muuan kamarineiti yllätti hänet
hetkenä, jolloin hän salaa taittoi kokoon paperiliuskaa, mille hänen
olisi ollut parasta olla mitään kirjoittamatta. Kamarineiti osasi
muutamilla viekkailla tempuilla saada tuon paperin käsiinsä, mistä se
siirtyi ruhtinaan käsiin.
Gertruden pelkoa, hänen kuullessaan isänsä askeleita, ei saata
kertoa eikä kuvitella. Olihan se isä, jonka hän hyvin tunsi, olihan
hän närkästynyt, ja hän, Gertrude, tunsi itsensä syylliseksi. Mutta
nähdessään hänen ilmestyvän siihen eteensä kulmakarvat rypistyneinä
ja tuo kirje kädessä, ei luostari tuntunut hänestä kyllin
turvalliselta pakopaikalta; sata syltä maan alle hän olisi tahtonut
vajota. Nuhdesaarna ei ollut pitkä, mutta kahta hirvittävämpi.
Rangaistus, joka hänelle heti määrättiin, oli siinä, että hänet
suljettiin tuohon huoneeseen sen naisen valvonnan alaiseksi, joka
oli tehnyt ilmiannon. Mutta tämä oli vaan valmistusta, väliaikaista
järjestelyä. Uhan ja viittausten muodossa saatettiin hänen tietoonsa,
että häntä odotti salaperäinen, outo, ja juuri senvuoksi vielä
pelättävämpi rangaistus.
Luonnollisesti nuori kamaripalvelija heti ajettiin pois talosta.
Ja häntäkin uhattiin jollakin hirvittävällä rangaistuksella, jos
hän ikinä rohkenisi avata suutansa tämän seikkailun suhteen.
Teroittaessaan tätä hänen mieleensä, ruhtinas antoi hänelle kaksi
juhlallista korvapuustia, liittääkseen tämän seikkailun yhteyteen
muiston, joka oli nuorukaiselta vievä kaiken halun siitä kerskailla.
Verukkeen löytäminen kamaripalvelijan karkoituksen selittämiseksi ei
ollut vaikeata; mitä nuoreen neitoseen tulee, sanottiin hänen olevan
pahoinvoipana.
Gertrude jäi siis alakuloisuutensa, häpeänsä, tunnontuskiensa ja
tulevaisuuden kammon valtoihin, seuranaan tuo nainen, jota vihasi
hairahduksensa todistajana ja alennustilansa aiheuttajana. Tämä
nainen taas puolestaan vihasi Gertrudea, jonka tähden hänen oli pakko
epämääräisen pitkänä aikana viettää vanginvartijan kiusallista elämää
ja säilyttää vaarallista salaisuutta.
Näiden tunteiden aiheuttama ensi sekasorto lieveni vähitellen. Mutta
aikaa myöten jokainen niistä palasi Gertruden mieleen, suureni siinä
ja juurtui siihen häntä entistä selvemmin ja varmemmin kiduttaen.
Mikä saattoikaan olla tuo arvoituksellisesti uhkaava rangaistus?
Moninaisina ja vaihtelevina niitä tarjoutui lakkaamatta Gertruden
hehkuvalle ja kokemattomalle mielikuvitukselle. Todennäköisimmältä
hänestä tuntui se, että hänet vietäisiin takaisin Monzan luostariin,
että hän ei enää ilmestyisi sinne "aatelisneitona", vaan rikollisena,
ja että häntä siellä pidettäisiin vankina, Herra tiesi kuinka
kauan ja millaisen kohtelun alaisena! Kaikkein katkerinta tässä
olettamassa, joka jo itsessään oli katkera, oli häpeän tunne. Tuon
onnettoman kirjeen lauseet, sanat ja pilkut palasivat toistamiseen
hänen mieleensä; ja hän ajatteli, että ne oli nähnyt ja tarkastanut
vallan odottamaton lukija, joka suuresti erosi siitä, jolle kirje
oli tarkoitettu. Hän kuvitteli mielessään, että tuo kirje oli
saattanut joutua hänen äitinsäkin tai veljensä tai vielä toistenkin
luettavaksi; ja tämän häpeän rinnalla hänestä kaikki muu tuntui
vähäpätöiseltä. Sen nuorukaisen kuva, joka oli ollut koko selkkauksen
alkusyy, vaivasi sekin vangin tavoin pidetyn tyttö paran mieltä;
ja epäilemättä tämä kuva teki eriskummallisen vaikutuksen noiden
muiden siitä suuresti eroavien, vakavien, kylmien ja uhkaavien
henkilövaikutelmien parissa. Mutta senvuoksi, ettei voinut eristää
tuota yhtä kuvaa noista muista ja ettei hetkeksikään voinut palata
noihin pian haihtuneisiin onnenhetkiin, ilman että heti hänen eteensä
ilmaantuivat niiden aiheuttamat nykyiset surut, hän koetti vähitellen
poistaa niitä mielikuvituksestaan ja muististaan ja vieroittua niistä
pois.
Eipä hän enää pitkältä eikä kernaasti viipynyt näissä aikaisempien
unelmiensa iloisissa ja loistavissa haaveiluissa; ne olivat liian
päinvastaiset tosioloille ja kaikille tulevaisuuden odotuksille.
Ainoa tyyssija, mistä Gertrude saattoi toivoa levollisuutta ja
kunniallista oloa, joka ei ollut mikään tuulentupa, oli luostari,
silloin kun hän teki päätöksensä elinajakseen siihen sulkeutua.
Sellainen päätös -- sitä hän ei voinut epäilläkään, olisi selvittänyt
kaikki epäsuhtaisuudet, maksanut kaikki velat ja silmänräpäyksessä
muuttanut hänen tilansa. Tätä tuumaa vastaan nousi tosin koko
hänen elämänsä suunnitelma; mutta ajat olivat muuttuneet. Mutta
ajatellessaan sitä kuilua, johon oli uponnut, ja verratessaan
muutamina hetkinä tuntemaansa pelkoa juhlitun, kunnioitetun
ja määräysvaltaisen nunnan asemaan, luostari tuntui hänestä
paratiisilta. Kaksi hyvin erilaista tunnetta lisäksi aika-ajoin
lievensi hänen vanhaa vastenmielisyyttään luostaria kohtaan;
nimittäin milloin hänen hairahduksensa synnyttämät tunnonvaivat ja
haaveellinen hartauden tunne, milloin taas ylpeys, mitä loukkasi
ja katkeroitti vanginvartijattarensa käytöstapa, jota naista
Gertrude, totta puhuen, usein kiihoitti; tämä nainen milloin kosti
peloittamalla Gertrudea uhatulla rangaistuksella, milloin taas pani
hänet häpeämään hairahdustaan.
Kun tuo nainen taas toiste tahtoi osoittautua hyväntahtoiseksi, hän
muuttui holhoilevan suojelevaksi, mikä oli vielä vastenmielisempää
kuin hänen loukkauksensa. Näissä eri tilaisuuksissa Gertruden
toivo päästä tämän naisen kynsistä sekä kohota asemaan, joka oli
yläpuolella hänen vihaansa ja sääliänsä -- tämä alituinen toivo tuli
niin voimakkaaksi, että se teki hänen mielestään siedettäväksi joka
seikan, mikä saattoi viedä tuon toivon perille.
Neljän tai viiden pitkän vankilapäivän kuluttua Gertrude eräänä
aamuna tuntien tavatonta kyllästymistä ja epätoivoa vartijattarensa
tavanmukaisen kohtelun vuoksi, piilottautui yhteen huoneen soppeen ja
jäi siihen hetkeksi peittäen käsillä kasvonsa raivoansa hillitäkseen.
Silloin hän tunsi voimakasta tarvetta nähdä toisia kasvoja, kuulla
toisia ääniä ja kokea toisenlaista kohtelua. Hän ajatteli isäänsä,
perhettänsä; mutta hänen ajatuksensa peräytyi pelästyneenä kauas
heistä. Mutta hänen mieleensä johtui, että riippui hänestä saada
heidät jälleen ystävikseen; ja tämä herätti hänessä äkillistä iloa.
Tätä iloa seurasi suuri mielenhämmennys ja omituinen hairahduksensa
katuminen sekä yhtä voimakas halu sitä sovittaa. Tosin ei hänen
tahtonsa vielä ollut kokonaan kiintynyt päätökseen, mutta koskaan
ennen hän ei ollut sitä niin voimakkaasti ajatellut. Hän nousi
ja meni pöydän ääreen, tarttui tuohon kohtalonomaiseen kynään ja
kirjoitti isälleen kirjeen täynnä innostusta ja mielenmasennusta,
surumielisyyttä ja toivehikkaisuutta, rukoillen anteeksiantoa ja
osoittaen olevansa epämääräisesti valmis kaikkeen mitä anteeksiantaja
ikinä suvaitsi vaatia.