-- Carneades! Mikä mies se olikaan? mutisi itsekseen Don Abbondio
istuessaan suuressa nojatuolissaan yläkerrassa, pieni kirja auki
edessään, kun Perpetua tuli sisälle tuomaan hänelle sanan.
-- Carneades! Varmaankin olen lukenut tuon nimen jossakin muualla.
Epäilemättä hän oli oppinut mies, muinaisajan suuri kirjailija. Nimi
kuulostaa siltä. Mutta kuka pentele hän oli!
Näin vähän tuo miesparka aavisti mikä tuulen pyörre kokoontui hänen
päänsä päälle.
Don Abbondiolla oli näet tapana huvitella itseään lukemalla joka
ilta muutaman rivin. Muuan pappi, hänen naapurinsa, jolla oli pieni
kirjasto, lainasi hänelle nidoksen toisensa jälkeen, ensimäisen, mikä
osui käteensä. Se kirja, jonka johdosta Don Abbondio mietiskeli,
parannuttuaan pelon-kuumeestaan, jopa kuumeestaan tervehtyneempänä
kuin mitä antoi muiden tietää, -- se kirja sisälsi pyhän Kaarlen
ylistyspuheen, joka pari vuotta aikaisemmin oli hyvin juhlallisesti
pidetty Milanon tuomiokirkossa, ja jota suuresti ihaillen oli
kuunneltu. Mainittua pyhimystä oli siinä opinharrastuksensa puolesta
verrattu Arkimedekseen. Ja siihen asti Don Abbondio vaivatta saattoi
seurata; Arkimedes näet on aikaansaanut niin huomattavia seikkoja ja
hänestä on niin paljon puhuttu, ettei tarvitse omistaa varsin laajaa
oppineisuutta hänestä jotain tietääkseen. Mutta Arkimedeksen jälkeen
puhuja vertaili myöskin Carneadekseen; ja nyt lukija tietoineen
joutui karille. Samassa Perpetua ilmoitti Tonion tulon.
-- Näin myöhään! huudahti myöskin Don Abbondio, kuten luonnollista
oli.
-- Minkä sille nyt tekee! Näillä ihmisillä ei ole hienotunteisuutta.
Mutta jos ei ota tilaisuutta varteen...
-- Olette oikeassa. Jollen nyt käytä tilaisuutta hyväkseni, kuka
tietää, milloin toiste saan hänet käsiini. Tulkoon tänne ylös ...
Mutta, oletteko vallan varma siitä, että se todella on Tonio?
-- Hiisi vieköön! tiuskasi Perpetua. Ja hän astui alas portaita,
aukaisi oven ja sanoi: -- Missä olette?
Tonio astui esiin. Ja samassa ilmestyi Agnese, joka tervehti ja
mainitsi Perpetuaa nimeltä.
-- Iltaa, Agnese, sanoi Perpetua. Mistä tullaan näin myöhään?
-- Tulen ... ja hän mainitsi naapurikylän. Ja jospa tietäisitte ...
hän jatkoi, viivähdin siellä juuri teidän tähtenne.
-- No, mitenkä niin? kysyi Perpetua.
Ja kääntyen molempien veljesten puoleen hän virkkoi: -- Käykää
sisälle, tulen perässä.
-- Sentähden, sanoi Agnese, että muuan noista naisista, jotka
tuntematta asioita, kuitenkin aina tahtovat puhua ... uskoisitteko?
kivenkovaan väitti, ettette te ole mennyt naimisiin Beppo
Suolavecchion, ettekä Anselmo Lunghignan kanssa, sentähden muka,
etteivät he ole teistä huolineet. Minä puolestani väitin, että te
yksinkertaisesti annoitte rukkaset heille molemmille.
-- Tietysti. Oi tuota valehtelijaa, tuota pahuksen valehtelijaa! No,
kuka tuo nainen sitten on?
-- Älkää sitä minulta kysykö. Minä en kernaasti tahdo saada
pahennusta aikaan.
-- Sanokaa se minulle, minä tahdon sen välttämättömästi tietää. Tuo
pahuksen valehtelija!
-- Yhtä kaikki, kuka se oli. Mutta ette voi uskoa kuinka suuresti
minua pahoitti, etten tuntenut perinpohjin juttua, niin että olisin
voinut tukkia hänen suunsa.
-- Se on julkea valhe, sanoi Perpetua, mitä ilkein valhe. Mitä
Beppoon tulee, niin kaikki tietävät ja jokainen on voinut nähdä...
Hoi, Tonio, aukaiskaa ovi ja menkää yläkertaan, minä kyllä tulen
perässä.
Tonio vastasi sisältä:
-- Hyvä, hyvä.
Ja Perpetua vallan haltioituneena jatkoi kertomustaan. Don Abbondion
oven edustalla kulki kahden talon välissä kapea tie, joka ainoastaan
näiden talojen pituudelta oli suora, mutta joka sitten kääntyi
kedolle. Agnese vetäytyi sinnepäin, ikäänkuin olisi tahtonut mennä
hieman syrjään voidakseen vapaammin puhua, ja Perpetua seurasi häntä
sinne. Kun he olivat menneet nurkan taakse ja olivat paikassa, mistä
ei enää voinut nähdä mitään siitä, mikä tapahtui pappilan edustalla,
Agnese rykäsi äänekkäästi. Tämä oli merkki, josta aikaisemmin oli
sovittu. Renzo kuuli sen, rohkaisi Luciaa kädenpuristuksella ja
molemmat tulivat varpaillaan kulmansa takaa, hiipivät vallan hiljaa
seinäviertä, saapuivat ovelle, aukaisivat sen hyvin varovasti ja
kumarassa sekä vaieten he seuraavassa tuokiossa astuivat eteiseen,
missä molemmat veljekset odottivat. Renzo painoi hiljaa oven säppeä,
ja kaikki neljä alkoivat nousta portaita ylös kolisematta enempää
kuin kaksi. Saavuttuaan yläkertaan veljekset astuivat sisään huoneen
ovesta, joka oli portaiden syrjässä. Kihlautuneet painautuivat seinää
vasten.
-- _Deo gratias,_ sanoi Tonio vallan selvästi.
-- Se on kaiketi Tonio? Sisälle, kuului ääni sisältä.
Tämän kehoituksen kuultuaan Tonio aukaisi ovea juuri sen verran, että
itse ja veljensä perätysten mahtuivat sisälle astumaan. Valo, joka
oviaukosta äkkiä tulvasi eteisen pimeälle permannolle, pani Lucian
vapisemaan, ikäänkuin hänet olisi huomattu. Kun veljekset olivat
astuneet sisälle, Tonio sulki jälleen oven. Kihlautuneet olivat
liikkumatta pimeässä, tarkasti kuunnellen ja henkeänsä pidättäen.
Ainoa melu, minkä olisi saattanut kuulla, oli Lucia paran raivokas
sydämen tykintä.
Don Abbondio istui, kuten jo sanoimme, vanhassa nojatuolissaan,
yllänsä kulunut kauhtana, päässä vanha myssy, joka kehyksen tavoin
reunusti pienen lampun valaisemia kasvoja. Kaksi tiheätä hiustöyhtöä,
jotka pistivät esiin myssyn alta, kaksi leveätä kulmakarva-kaarta,
paksut viikset, tiheä, lyhyt leukaparta -- kaikki vallan valkoiset
ja siroitettuina ruskeille ryppyisille kasvoille -- vivahtivat lumen
peittämiin pensaisiin, jotka kuutamossa törröttävät esiin kallion
rinteestä.
-- Kas, kas -- näin kuului hänen tervehdyksensä, sillävälin kuin otti
nenältä silmälasinsa ja laski ne pienelle kirjalle.
-- Herra pastori kai sanoo, että tulen kovin myöhään, sanoi Tonio
kumartaen. Myöskin Gervaso kumarsi, mutta kömpelömmin.
-- Tietysti on myöhään, joka suhteessa. Tiedättekö, että olen sairas?
-- Se on kovin ikävää!
-- Epäilemättä olette kuulleet puhuttavan, että olen sairas; enkä
tiedä, milloin saan ruveta liikkumaan ulkona... Mutta miksi olette
tuonut mukaanne tuon ... tuon nuorukaisen?
-- Muuten vaan, herra pastori. Seuran vuoksi.
-- No niin. Entä sitten?
-- Tässä olisi kaksikymmentä viisi vallan uutta hopearahaa,
sellaisia, joissa on hevosen selässä istuvan pyhän Ambrosiuksen kuva,
sanoi Tonio ottaen esiin taskustaan pienen mytyn.
-- Vai niin, virkkoi Don Abbondio. Hän pani jälleen lasit nenälle,
otti mytyn, kääri sen auki, otti esiin hopearahat, käänteli niitä
moneen kertaan, laski ne ja huomasi ne moitteettomiksi.
-- Nyt kaiketi herra pastori antaa minulle takaisin Teklani
kaulakoristeen?
-- Aivan oikein, kuului Don Abbondion vastaus. Hän meni kaapin luo,
otti avaimen taskustaan, katseli ympärilleen, ikäänkuin pitääkseen
katselijat matkan päässä, avasi kaappilaatikon toisen ovenpuoliskon,
peitti ruumiillaan tämän ahtaan aukon ja pisti siihen sisälle päänsä
katsellakseen ja käden ottaakseen esille pantti-esineen. Otettuaan
sen ulos kaapista, hän sulki tämän, aukaisi pienen mytyn ja sanoi:
-- Oletteko nyt tyytyväinen? kääri sen jälleen paperiin ja antoi
Toniolle.
-- Olkaa nyt niin hyvä, virkkoi tämä, ja pankaa vähän mustaa
valkealle.
-- Vieläkö sitäkin! huomautti Don Abbondio. Kaikki tähän maailman
aikaan vaativat kuittia. Jumalani, kuinka ihmiset ovat tulleet
epäluuloisiksi! Ettekö luota minuun?
-- Mitä, herra pastori! ettenkö luottaisi? Loukkaattepa minua, kun
sellaista epäilettekin. Mutta koska nimeni on suuressa kirjassanne
velkapuolella ... ja kun teillä kerta on ollut vaiva kirjoittaa,
niin ... kaikin mokomin...
-- Hyvä, hyvä, keskeytti Don Abbondio. Ja mutisten partaansa hän veti
luokseen erään pöydällä olevan lippaan, otti siitä paperia, kynän ja
mustetta ja alkoi kirjoittaa, toistaen ääneen sanat sitä myöten kuin
pudotti niitä kynästään.
Tällävälin Tonio, ja tämän annettua merkin, Gervaso asettuivat
seisomaan pöydän ääreen siten, että peittivät oven kirjoittajalta,
ja ikäänkuin kärsimättöminä odotuksesta he polkivat permantoon
täten antaen ulkona olijoille merkin astua sisälle ja samalla tällä
melulla peittääkseen sisäänastujien askeleiden kopinan. -- Don
Abbondio oli niin kiinni kirjoitustouhussaan, ettei huomannut mitään
muuta. Kuullessaan noiden neljän jalan kopinan Renzo tarttui Lucian
käsivarteen, puristi sitä häntä rohkaistakseen ja astui sisälle
vetäen häntä vallan vapisevana jälessään. He tulivat sisään aivan
hiljaa, varpaisillaan, tuskin hengittäen, ja asettuivat veljesten
taakse. Tällävälin Don Abbondio oli lopettanut kirjoituksensa ja luki
sen tarkoin uudelleen läpi nostamatta katseitaan paperista. Sitten
hän taittoi sen kokoon sanoen:
-- No oletteko nyt tyytyväinen?
Hän otti toisella kädellä pois lasit silmiltä ja ojensi toisella
paperin Toniolle, kääntäen ylös kasvonsa. Ojentaessaan kättään sitä
ottaakseen Tonio väistyi sivulle ja antoi merkin Gervasolle, joka
niinikään vetäytyi vastakkaiselle sivulle, ja ikäänkuin teatterin
pikamuutoksen kautta Renzo ja Lucia ilmestyivät heidän väliinsä.
Don Abbondio tirkisti ensin eteensä, huomasi sitten tulijat,
pelästyi, hämmästyi, suuttui, mietti, teki päätöksen. Kaiken tämän
hän teki sillä aikaa kuin Renzo oli lausunut nämä sanat:
-- Herra pastori, näiden todistajien läsnäollessa, tämä on minun
vaimoni.
Tuskin hän oli sulkenut huulensa, kun Don Abbondio jo oli pudottanut
kuitin, tarttunut lamppuun ja nostanut sen vasemmalla kädellään,
oikealla kädellä raivokkaasti tempaissut pöytäliinan, joka kaasi
permannolle kirjan, paperit, kirjoitusvehkeet ja hiekkakupin. Ja
hypähtäen nojatuolin ja pöydän väliin hän oli lähestynyt Luciaa.
Tyttö parka oli hennolla ja vallan vapisevalla äänellään ehtinyt
sanoa: Ja tämä ... kun don Abbondio raa'asti heitti hänen päänsä
ja kasvojensa yli pöytäliinan estääkseen häntä lausumasta loppuun
sanottavaansa. Sitten hän äkkiä pudotti alas lampun, jota piti
toisessa kädessään ja käytti tätä kokonaan peittääkseen tytön kasvot,
niin että vähällä oli hänet tukehuttaa, ja huusi samalla kertaa
täyttä kurkkua kuin haavoitettu sonni:
-- Perpetua! Perpetua! Petosta! Apuun! Permannolla sammuva lamppu
loi vaalean ja läähättävän valon Luciaan, joka ollen vallan
tyrmistyneenä ei edes koettanut irtaantua ja näytti saviselta
veistokuva-luonnokselta, minkä yli taiteilija on heittänyt
kostean liinan. Kun valo oli kokonaan sammunut, Don Abbondio
hellitti tyttöparan ja meni hapuillen etsimään ovea, joka johti
sisähuoneeseen, löysi sen, astui sinne sisälle ja huusi yhä:
-- Perpetua, petosta, apuun, ulos talostani, ulos talostani!
Toisessa huoneessa vallitsi täydellinen sekasorto: Renzo koetti saada
papista kiinni hapuroiden käsillään sinne tänne pimeässä, ikäänkuin
olisi ollut sokkosilla; hän saapui viimein viereisen huoneen ovelle
ja kolkutti sille huutaen:
-- Avatkaa, avatkaa! Älkääkä pitäkö niin suurta melua! Lucia kutsui
Renzoa ääni tukehduksissa ja sanoi hänelle surkeasti ja rukoillen:
-- Menkäämme pois, Jumalan nimessä.
Tonio konttasi nelinryömin permannolla etsien kuittiansa. Gervaso
huusi ja hyppeli sinne tänne kuin riivattu ja etsien portaisiin
johtavaa ovea, päästäkseen tästä pälkähästä ja pötkiäkseen tiehensä.
Keskellä tätä epäjärjestystä emme malta olla hetkistä viivähtämättä
ja lausumatta erästä mietettä. Renzo, joka oli aiheuttanut koko
tämän mellakan öiseen aikaan toisen asunnossa, hän, joka oli sinne
tunkeutunut salaa ja joka nyt piti talon isäntää piirityksessä
eräässä hänen asuntonsa huoneessa, tuntuu vallan sortajalta. Ja
kuitenkin hän pohjaltaan oli sorrettu. Don Abbondio, joka oli
yllätetty, pelästytetty ja ajettu pakosalle keskellä rauhallisia
kotitoimiaan, saattaa näyttää uhrilta. Ja kuitenkin hän itse teossa
oli vääryyden tekijä. Näin käy usein tässä matoisessa maailmassa ...
tarkoitan seitsemännellätoista vuosisadalla.
Kun piiritetty huomasi, ettei vihollinen aikonut peräytyä
taistelukentältä, hän aukaisi ikkunan, joka oli kirkolle päin ja
alkoi huutaa minkä jaksoi:
-- Avuksi, avuksi!
Oli mitä kaunein kuutamo-ilta. Kirkon ja siitä ulompana kellotapulin
pitkä ja suippo varjo levisivät mustina, liikkumattomina ja
selväpiirteisinä kirkonedustan kiiltävällä nurmikolla. Saattoi
eroittaa joka esineen melkein kuin keskellä päivää. Mutta
silmänkantamalta ei voinut nähdä merkkiäkään elävästä olennosta.
Kiinni kirkon sivumuurissa ja juuri vastapäätä pappilaa oli pieni
maja, viheliäinen koppi, missä suntio nukkui. Tämä oli herännyt
oudosta huudosta, keikahti pystyyn vuoteellaan, nousi kiireesti,
aukaisi pienen ikkunaluukkunsa, pisti ulos päänsä, silmät vielä
puoleksi ummessa ja sanoi:
-- Mikä on hätänä?
-- Joutukaa, Ambrogio! avuksi! talossani on rosvoja! huusi Don
Abbondio.
-- Tulen heti paikalla, vastasi toinen.
Hän veti päänsä takaisin sisään, sulki ikkunansa ja vaikka vielä oli
puoleksi unen pöpperössä ja enemmän kuin puoleksi pelästynyt, hän
oli kädenkäänteessä keksinyt hätäkeinon antaakseen apua enemmänkin
kuin mitä häneltä oli pyydetty, ilman että hänen tarvitsi panna
itseään alttiiksi tuolle mellakalle, oli se sitten millainen tahansa.
Hän tempasi kiireissään housunsa vuoteensa jalkopäästä, pisti ne
kainaloonsa kuin virkalakin, sitten hän nopeaan juoksi pieniä
puuportaita alas, riensi kellotapuliin; siellä oli kaksi kelloa, ja
hän tarttui suuremman nuoraan ja rupesi soittamaan kuin hätäkelloa
ainakin:
-- Piu, pau, piu, pau!
Kylän asukkaat ponnahtavat istumaan vuoteillaan. Ladoissa nukkuvat
palvelijat häristävät korviaan ja nousevat pystyyn.
-- Mitä! Hätäkello! Tuli on irti? Varkaita? Rosvoja? Monet vaimot
kehoittavat, rukoilevat miehiään pysymään alallaan ja antamaan
naapurin juosta. Toiset nousevat vuoteiltaan ja rientävät
ikkunan ääreen. Pelkurit ovat taipuvinaan naisten rukouksiin ja
piiloittautuvat peitteiden alle. Uteliaimmat ja rohkeimmat lähtevät
ulos, ottaen mikä heinähankonsa, mikä ampuma-aseensa, ja rientävät
sinne, mistä hälinä kuuluu. Toiset tyytyvät pelkkään katselemiseen.
Mutta paljoa aikaisemmin kuin kaikki nämä ihmiset olivat valmiina,
jopa ennenkuin he oikein olivat hereillä, oli melu saapunut toisten
henkilöiden korviin, jotka valvoivat lähistössä ollen jalkeillaan ja
hereillä, nimittäin palkkalais-rosvojen toisella puolen, Agnesen ja
Perpetuan toisella. Kerromme ensin lyhyesti mitä tekivät edelliset
alkaen siitä hetkestä, jolloin jätimme heistä toiset rappeutuneeseen
majaan, toiset kyläravintolaan. Nämä jälkimäiset lähtivät sieltä niin
pian kuin huomasivat kaikki ovet suljetuiksi sekä kadun ihmisistä
tyhjäksi, olivat menevinään kauas, mutta hiipivät itse teossa ympäri
kylää saadakseen varmuutta siitä, että kaikki asukkaat todella
olivat vetäytyneet taloihinsa. Eivätkä he kohdanneet ainoatakaan
elävää sielua eivätkä kuulleet vähintäkään melua. He kulkivat vielä
hiljemmin Agnesen majapahasen edustalle, joka oli muita hiljaisempi,
siellä kun ei enää ollut ketään sisällä. Sitten he menivät suoraa
päätä yksinäisen talon raunioon ja ilmaisivat pomolleen, Harmaalle,
urkintansa tulokset. Tämä laski heti päähänsä leveälierisen hatun,
heitti hartioilleen näkinkengänkuorilla peitetyn vahakankaisen mekon,
otti käteensä pyhissävaeltajan sauvan ja sanoi:
-- Matkaan: hiljaa ja käskyjäni tarkaten.
Ja hän lähti etumaisena liikkeelle, ja muut seurasivat. Näin he
vähässä ajassa saapuivat Agnesen majalle tietä pitkin, joka oli
vallan vastakkainen sille tielle, jota myöten joukkio oli poistunut
pappilaan, sekin kulkien retkeilylleen.
Harmaa pysäytti joukkonsa vähän matkan päähän majasta, meni yksin
urkkimaan lähempää, ja kun oli huomannut, että kaikki oli autiota
ja hiljaista majan ympärillä, hän kutsui esiin kaksi kätyreistään
ja käski heidän hiiskumatta kiivetä pienen pihan muurin yli ja
saavuttuaan alas pihalle kyyristyä piiloon aamulla huomaamansa hyvin
tuuhean viikunapuun peittämään nurkkaan. Kun tämä oli tapahtunut, hän
kolkutti hiljaa ovelle aikoen sanoa itseään eksyneeksi pyhiinvaeltaja
paraksi, joka pyysi suojaa aamuun asti. Ei kukaan vastaa. Hän
kolkuttaa hieman kovemmin; ei sittenkään vastausta. Silloin hän
kutsuu esiin kolmannen rosvon, käskee hänen kiivetä pienelle
pihalle samalla tavoin kuin kaksi edellistä ja lisäksi taitavasti
sisältä avata ovensalvan, niin että sisällepääsy ja poislähtö olisi
vapaa. Kaikki tämä pannaan toimeen tarpeellisen varovasti ja täysin
onnistuneesti. Sitten Harmaa noutaa saapuville toiset, astuu sisälle
heidän kanssaan, käskee heidän piiloittautua toisten luo, sulkee
oven vallan hiljaa, asettaa sen sisäpuolelle kaksi vartijaa ja menee
suoraa päätä alikerran ovelle. Sillekin hän kolkuttaa; hän odottaa;
turha on odotus. Hän aukaisee tämänkin oven mitä varovaisimmin. Ei
kukaan sisältä kysy: kuka siellä? Ei kuulu mitään ääntä; kaikki käy
vallan mainiosti. Siis: eteenpäin!
-- Pst! -- näin hän kutsuu viikunapuun takana olijoita ja astuu
heidän kanssaan sisälle matalaan huoneeseen, missä aamulla niin
vilpillisesti oli kerjännyt leipäpalaansa. Hän ottaa taskustaan
taulapalan, tulukset ja tulikivilankaa ja sytyttää pienen lyhtynsä,
astuu viereiseen huoneeseen nähdäkseen oliko siellä joku: ei ketään.
Hän palaa, kulkee portaille johtavalle ovelle, katselee, kuuntelee:
hiljaista ja autiota. Hän jättää alikertaan kaksi muuta vartijaa,
käskee seuraansa Grinapocon, Bergamon seuduilta kotoisin olevan
rosvon, jonka osana oli uhata, rauhoittaa, käskeä, sanalla sanoen
olla puhuja, jotta hänen murteensa saattaisi Agnesen luulemaan,
että retkikunta oli tullut sieltäpäin. Tämä mies kintereillään ja
toisten seuraamana Harmaa nousee portaita niin hitaasti kuin suinkin,
sydämessään kiroten jokaista ratisevaa porrasta, jokaista rosvojen
askelta, mikä synnyttää melua. Viimein hän on yläkerrassa. Siellä
epäilemättä saalis piilee.
Hän tuuppaa hiljaa ovea, joka johtaa ensimäiseen huoneeseen; ovi
aukenee. Hän raoittaa sitä ja kurkistaa sisälle. Pimeys siellä
sisällä on syvä. Hän kuuntelee, kuuluisiko sisältä kuorsausta,
hengitystä, liikuntoa: ei mitään. Siis: eteenpäin. Hän panee lyhdyn
nenänsä alle nähdäkseen ilman että häntä nähdään, aukaisee oven
selälleen ja huomaa suuren vuoteen. Hän hyökkää tämän vuoteen luo,
mutta näkee sen olevan vallan järjestetyn ja koskemattoman, peitteen
reunan huolellisesti käännetyn ja pielukselle lasketun. Hän kohottaa
hartioitaan, kääntyy tovereidensa puoleen, antaa heille merkin, että
aikoo mennä toiseen huoneeseen ja että heidän on häntä seuraaminen
hiiskumatta. Hän menee sinne, menettelee kuin edellä ja saavuttaa
saman kokemuksen. -- Mitä hittoa kaikki tämä merkitsee? hän sitten
sanoo ääneensä. Olisiko joku kirottu urkkija meidät ilmaissut?
Heti kaikki rupeavat paljoa vapaammin katselemaan ja tarkastamaan
joka soppea ja panevat talon mullin mallin. Näiden ollessa
kiintyneinä tähän hommaan, kaksi ulko-ovella valvovaa rosvoa
kuulee pienten jalkojen askeleita, jotka tulevat maaseudulta päin
kylään, jotka kääntyivät kylätielle, lähestyvät ja käyvät yhä
kiireellisemmiksi. Rosvot luulevat että tulija, oli hän sitten
kuka tahansa, kulkisi tietä edelleen. He eivät hiiskukaan, mutta
ovat kuitenkin varuillaan. Mutta nuo askeleet pysähtyvätkin vallan
oven eteen. Se oli Menico, joka isä Cristoforon lähettämänä tuli
juosten ilmoittamaan molemmille naisille, että heidän kaikin mokomin
oli paettava luostariin, sillä ... tiedätte jo miksi. Hän tarttuu
säppiin kolkuttaakseen ovelle, ja tuntee sen kädessään löysäksi, se
kun on temmattu irti ja taitettu poikki. -- Mitä tämä merkitsee?
hän ajattelee ja tuuppaa ovea vallan pelästyneenä. Ovi aukenee, hän
astuu askeleen eteenpäin hitaasti ja epäluuloisesti ja tuntee samassa
silmänräpäyksessä miten kaksi kättä tarttuu häneen ja kuulee kahden
kuiskaavan äänen, toisen oikealla ja toisen vasemmalla, sanovan
hänelle uhkaavasti:
-- Vaiti, tai olet kuoleman oma!
Poika päästää siitä huolimatta kimakan huudon. Silloin toinen
rosvoista painaa leveän kämmenensä hänen suutaan vasten ja toinen
heiluttaa suurta veistä, häntä peloittaakseen. Poika parka vapisee
kuin haavanlehti eikä enää yritäkään huutaa. Mutta äkkiä kajahtaa
toisaalta ja vallan toisenäänisenä ensimäinen kellon lyönti, jota
seuraa kokonainen kellonsoiton humina. Paha omatunto on pelkuri,
sanoo milanolainen sananlasku. Kumpikin rosvo luuli kuulevansa
noiden kellonlyöntien toistavan suku-, perhe- ja liikanimeänsä. He
hellittävät Menicon käsivarren, vetävät omat kätensä kiireisesti
pois, aukaisevat kädet ja suun levälleen, töllistävät toinen toistaan
ja syöksyvät sisälle taloon, missä pääjoukko on. Menico pötkii
silloin tiehensä ja juoksee minkä jaksaa katua pitkin kellotapuliin
päin, jossa varmasti arveli jonkun olevan.
Kellon kolkko ääni teki saman vaikutuksen toisiin roistoihin, jotka
myllersivät taloa ylösalasin. He joutuivat ymmälleen, hajaantuivat,
survaisivat kiireissä toisiaan, jokainen kun haki lyhintä tietä
ovelle. Ja kuitenkin nämä kaikki olivat kokeneita henkilöitä, jotka
olivat tottuneet vaaroja halveksimaan. Mutta heidän rohkeutensa
lamautui epämääräisestä, oudosta vaarasta, jota eivät olleet
voineet arvioida matkan päästä, ennenkuin se heidät yllätti.
Harmaan oli turvautuminen koko käskyvaltaansa, jotta ei heidän
poistumisensa olisi muuttunut hillittömäksi paoksi. Samoin kuin
koira, joka paimentelee sikalaumaa, juoksee sinne tänne kootakseen
hajaantuvia elukoita, tarttuen yhtä elukkaa korvasta ja palauttaen
sen laumaan, tuupaten toista kuonollaan, haukkuen kolmannelle, joka
samanaikuisesti etenee jonosta, -- samoin vale-pyhiinvaeltaja raastoi
tukasta yhtä rosvoista, joka jo oli lähellä kynnystä, ja veti hänet
takaisin, palautti samoin nuijallaan kaksi muuta rosvoa, jotka
niinikään lähestyivät kynnystä, kiroili toisille, jotka umpimähkään
juoksivat sinne tänne, ja näin hänen onnistui koota heidät kaikki
keskelle pientä pihaa.
-- Seis, seis! Pistoolit käteen, tikarit valmiina, kaikki kiinni
toisissaan, ja sitten lähdetään täältä liikkeelle. Kuka meille
mitään mahtaisi, kun kaikki olemme näin yhteen sulloutuneina, te
pöllöpäät! Mutta jos annamme pyydystellä itseämme yksitellen, niin
talonpojatkin saavat meidät kiinni. Mikä häpeä! Heti paikalla minun
taakseni, ja sulkekaa rivit! Tämän lyhyen kehoituspuheen jälkeen hän
asettui heidän etunenäänsä ja astui ensimäisenä ulos. Maja oli, kuten
olemme sanoneet, kylän toisessa päässä, Harmaa lähti kulkemaan tietä,
joka johti lähiseutuun, ja kaikki toiset seurasivat häntä hyvin
järjestyneinä.
Antakaamme heidän poistua ja palatkaamme hieman taapäin ajassa,
mennäksemme Agnesen ja Perpetuan luo, jotka jätimme sinne pappilan
nurkan taakse. Agnese oli koettanut poistaa Perpetuaa Don Abbondion
asunnosta niin kauas kuin mahdollista; ja jonkun aikaa hänen
juonensa oli hyvin onnistunut. Mutta äkkiä papin palvelijatar
muisti jättäneensä oven auki ja tahtoi palata sinne. Eikä siinä
ollut vastaan sanomista. Välttääkseen epäluulon herättämistä
oli Agnesen täytynyt seurata hänen mukanaan, kuitenkin koettaen
pysäyttää häntä joka kerta kuin näki hänen innostuvan kertomaan
rauenneista avioliitoista. Hän teeskenteli kuuntelevansa Perpetuaa
hyvin tarkkaavaisesti ja virkkoi tuon tuostakin, osoittaakseen että
kuunteli mielenkiinnolla tai vilkastuttaakseen keskustelua: --
Tietysti! Oh, nyt minä ymmärrän! Juuri niin, sehän on päivänselvää.
Entä sitten, entä hän, entä te?
Mutta tämän ohella hän itsekseen piti vallan toista puhetta. -- Joko
he ovat tulleet ulos talosta, vai ovatko vielä sisällä? Olimmepa
aika hölmöjä kaikki kolme, kun emme sopineet jostakin merkistä, joka
ilmoittaisi minulle, milloin temppu on loppuun suoritettu. Totta
tosiaan, aika tyhmyys. Mutta mikä on tehty, se on tehty. Parasta on
nyt pidättää tätä hupakkoa niin kauan kuin suinkin voin. Pahimmassa
tapauksessa se ei tuota muuta vahinkoa kuin hieman ajan hukkaa.
Täten, milloin pysähtyen, milloin astuen muutaman askeleen, nämä
molemmat naiset olivat vähitellen lähestyneet Don Abbondion taloa,
sitä kuitenkaan vielä näkemättä rakennuksen kulman vuoksi. Perpetua,
joka oli saapunut kertomuksensa tärkeään kohtaan, oli antanut
pysäyttää itsensä tekemättä vastustusta ja edes sitä huomaamatta, kun
äkkiä kuultiin ylhäältä ilmaa viiltävänä ja suurta yön hiljaisuutta
keskeyttävänä Don Abbondion ensimäinen hätähuuto: -- Avuksi! Avuksi!
-- Taivas armahda! Mitä on tapahtunut? huusi Perpetua.
Ja hän tahtoi juoksujalassa rientää paikalle.
-- Mitä? mitä? sanoi Agnese pidättäen häntä hameesta.
-- Taivas armahda! ettekö kuullut? virkkoi toinen irtaantuen.
-- Mitä? mitä? toisti Agnese tarttuen hänen käsivarteensa.
-- Kirottu nainen! huudahti Perpetua tuupaten häntä päästäkseen irti.
Ja sitten hän alkoi juosta.
Samana hetkenä, kauempana, kimakampana ja tiheämpänä, kajahti Menicon
korvia viiltävä huuto.
-- Taivas armahda! huusi vuorostaan Agnese. Ja samassa hän rupesi
juoksemaan toisen jälessä.
Tuskin olivat heidän tallukkansa liikkeellä, kun kirkonkello soi
kerran, kahdesti, kolmasti, ja sitten ehtimiseen. Nämä kellon äänet
olisivat olleet heille kannukseniskuja, jos sellaista enää olisivat
tarvinneet, Perpetua, joka on toisesta muutaman askeleen edellä,
saapuu ensin perille. Ja samassa kun hän aikoo syöksyä ovelle sitä
avatakseen, tämä avataankin sisältä selkoselälleen, ja kynnykselle
ilmaantuvat Tonio, Gervaso, Renzo ja Lucia, jotka löydettyään
pimeässä portaat paistikkaan ovat syöksyneet niitä alas ja jotka
kuullessaan hirvittävää kellonsoittoa täyttä vauhtia jo rientävät
tiehensä.
-- Mikä on hätänä? Mikä on hätänä? kysyi Perpetua vallan
hengästyneenä molemmilta veljiltä, jotka vastasivat hänelle
tuuppauksella ja livistivät tiehensä.
-- Entä te? Kuinka? Mitä te täällä teette? hän sitten kysyi toiselta
parilta, huomattuaan keitä olivat. Mutta nämäkin menivät matkoihinsa
vastaamatta. Ja Perpetua, jolla oli kiire rientää sinne, missä hätä
oli suurin, ei ruvennut enempää kyselemään, vaan hyökkäsi eteiseen ja
juoksi hapuillen portaita kohti.
Nuori pari, joka yhä vaan ei ollut päässyt kihlausta pitemmälle,
pysähtyi vallan Agnesen eteen, joka saapui hengästyneenä ja kovin
levottomana.
-- Siinähän te olette! hän sai vaivoin sanotuksi. Miten tämä on
tapahtunut? Mitä tietää kirkonkello? Luulen kuulleeni...
-- Menkäämme pois, menkäämme kotia, sanoi Renzo, ennenkuin tulee
väkeä.
Ja he läksivät liikkeelle, kun samassa paikalle saapui täyttä
vauhtia juosten Menico, joka heidät tunsi ja asettui heidän eteensä,
ikäänkuin tukkiakseen heidän tiensä sekä sanoi, ääni puoleksi
tukahtuneena:
-- Minne menette! Takaisin! Tätä tietä, luostariin.
-- Sinäkö se...? alkoi Agnese kysyä.
-- Mitä on tapahtunut? kysyi Renzo.
Lucia, vallan tyrmistyneenä, vapisi ja oli ääneti.
-- Piru on talossanne, vastasi Menico yhä vielä hengästyneenä.
Minä heidät näin: he aikoivat minut tappaa; isä Cristoforo sen
minulle sanoi. Ja myöskin teidän, Renzo, niin hän sanoi, pitää mennä
luostariin heti paikalla. Minäpä heidät näin. Jumalan kiitos, että
tapaan teidät kaikki täällä. Kerron teille koko asian kun olemme
päässeet ulos kylästä.
Renzo, joka paremmin kuin toiset oli säilyttänyt kylmäverisyytensä,
ajatteli, että mitä tietä tahansa oli poistuttava täältä mitä
pikimmin, ennenkuin ihmisiä saapui, ja että varminta oli tehdä mitä
Menico neuvoi tai pikemmin käski, rajusti kuin pelästynyt ainakin.
Sittenhän saattoi matkalla ja ulkopuolella mellakkaa ja vaaraa
kysellä pojalta lähempää selitystä. -- Kulje sinä edellä, sanoi hän
pojalle. -- Seuratkaamme häntä, virkkoi hän naisille. He kääntyivät
päinvastaiseen suuntaan, kulkivat joutuin kirkolle päin, menivät
kirkkomaan halki, missä Jumalan kiitos ei vielä ollut elävää sielua,
poikkesivat kirkon ja Don Abbondion asunnon väliselle tielle,
kulkivat ensimäistä eteen sattunutta polkua, ja sitten joutuin pois
kylästä maaseutuun.
Tuskin he olivat kulkeneet viittäkymmentä askelta, kun jo
kylänasukkaita alkoi tulvia kirkon edustalle; ja joukko kasvoi
hetki hetkeltä. Kaikki nämä ihmiset katsoivat toisiaan silmiin.
Jokaisella oli kysymys tehtävänä, ei kellään vastausta annettavana.
Ensiksi saapuneet juoksivat kirkon ovelle; se oli suljettu. Sitten
he riensivät kellotapulille, ja muuan heistä pisti päänsä sisään
pienestä ikkuna-aukosta, jonkunmoisesta ampumakolosta, ja huusi
sisälle: Mikä hiidessä on hätänä? Kun Ambrogio kuuli tämän tutun
äänen, hän hellitti kellonköyden, hän kun alhaalla yhä lisääntyvästä
metelistä saattoi päättää, että jo oli saapunut hyvästi väkeä, ja
hän vastasi: -- Tulenpa aukaisemaan. Hän puki kiireessä yllensä
kainalossaan tuomansa vaatteet, juoksi sisäpuolelta kirkon ovelle ja
aukaisi sen.
-- Mitä tietää koko tämä meteli? -- Mikä on hätänä? Missä se on? Kuka
se on?
-- Kuinka, kukako se on? sanoi Ambrogio, pitäen toisella kädellä
kiinni oven puolikkaasta ja toisella pidellen kiireisesti ylleen
pukemaansa nuttua. Kuinka? Ettekö siis tiedä? Herra pastorin luo on
murtautunut rosvoja. Joutuin siis, lapsukaiseni, auttamaan!
Kaikki kääntyvät pappilaan päin, katselevat, lähestyvät sitä
joukottain, katsovat uudelleen ylös, kuuntelevat. Kaikki siellä on
hiljaista. Muutamat juoksevat tien puoleiselle ovelle: se on kiinni
ja sisästä teljetty. He katsovat vielä kerran ylös. Ei yksikään
ikkuna ole auki; ei kuulu vähintäkään ääntä.
-- Kuka on siellä sisällä? Hoi, ohoi! Herra pastori! -- Herra pastori!
Don Abbondio, joka huomattuaan sisääntungenneiden paon oli vetäytynys
pois ikkunasta ja sulkenut sen, ja joka paraikaa torui puoliääneen
Perpetuaa, joka oli jättänyt hänet yksin sellaisessa pulassa, kuuli
nyt väkijoukon huudot ja huomasi välttämättömäksi palata ikkunan
ääreen. Ja huomattuaan olevansa näin suurilukuisen auttajajoukon
ympäröimä, hän katui sitä kutsuneensa.
-- Mitä on tapahtunut? -- Mitä teille on tehty? -- Mitä ihmisiä ne
olivat? -- Missä he nyt ovat? -- huusi viisikymmentä ääntä yhtä
haavaa.
-- Täällä ei enää ole ketään. Suuri kiitos vaivastanne. Voitte palata
kotianne.
-- Mutta keitä ne olivat? Mitä tietä ne kulkivat? -- Mitä on
tapahtunut?
-- Huonoa väkeä, henkilöitä, jotka kuljeskelevat öisin. Mutta he ovat
paenneet. Palatkaa kotianne. Kaikki on jo ohi. Toisen kerran kerron
teille asian. Kiitän teitä sydämestäni.
Näin sanottuaan hän vetäytyi pois ja sulki ikkunan.
Tämän jälkeen muutamat alkoivat murista, toiset ilkkua, toiset
kiroilla. Toiset taas tyytyivät nostamaan hartioitaan ja aikoivat
lähteä tiehensä, kun äkkiä paikalle saapui muuan mies siihen määrin
hengästyneenä, että tuskin sai sanaa suustaan. Tämä henkilö, joka
asui melkein vastapäätä Agnesen majaa, oli herännyt melusta, oli
mennyt ikkunan ääreen ja oli nähnyt vastaisella pihalla tuon rosvojen
sekamelskan sinä hetkenä, kuin Harmaa ponnisteli kaikki voimansa
heitä kootakseen. Hieman toinnuttuaan hän huusi:
-- Mitä teette täällä, ystäväni? Eipä piru ole täällä, hän on
tuolla tien pohjukassa, Agnese Mondellan talossa. Siellä sisällä
on asestettuja miehiä, jotka näyttävät tahtovan tappaa erään
pyhiinvaeltajan. Kuka tietää mikä piru se lienee?
-- Mitä? -- Mitä? -- Mitä ihmeitä? -- ja nyt alkaa meluava neuvottelu.
-- Sinne täytyy mennä.
-- Täytyypä se nähdä.
-- Montako niitä on?
-- Montako meitä on?
-- Keitä ne ovat?
-- Vouti! -- Vouti!
-- Olen tässä, vastaa vouti keskeltä väkijoukkoa. -- Mutta teidän
täytyy minua auttaa, ja jokaisen täytyy minua totella. Joutuin. Missä
on suntio? Kelloja soittamaan siinä silmänräpäyksessä. Joutuin joku
Leccoon noutamaan apujoukkoja. Kaikki tänne...
Toiset rientävät hänen luokseen, toiset pujahtavat taitavasti pois
joukosta ja livistävät tiehensä. Melu oli jo suuri, kun saapui toinen
kyläläinen, joka oli nähnyt rosvojen pakenevan kiireisesti. Tämä mies
huusi vuorostaan:
-- Tulkaa heti, ystäväni. Varkaita tai rosvoja, jotka pakenevat
pyhiinvaeltaja mukanaan. He ovat jo ulkopuolella kylää. Joutuin heitä
takaa-ajamaan.
Tämän uuden tiedon johdosta väkijoukko, odottamatta johtajansa
määräyksiä, lähtee liikkeelle ja kaikki ryntäävät sekaisin suurta
kylätietä pitkin. Mikäli joukkio etenee, moni etumaisista harventaa
askeleensa, jää heistä jälelle ja sekaantuu pääjoukkoon; takimmaiset
taas kulkevat etunenään, ja viimein tämä järjestyksetön joukkio
saapuu osoitetulle paikalle. Sisäänmurtaumisen jäljet olivat vielä
tuoreet ja ilmeiset: tielle johtava ovi selko-selällään, salvat
irti temmattuina; mutta rosvojoukko oli kadonnut. Astutaan pihalle,
mennään majan ovelle; sekin on auki ja lukko murrettu. Kysytään: --
Missä on Agnese, missä Lucia, missä pyhiinvaeltaja? Niin, missä on
tuo pyhiinvaeltaja? Se oli Stefanon houreita koko tuo pyhiinvaeltaja.
-- Ei, ei, Calandrea näki hänet myös. -- Hoi, pyhiinvaeltaja! --
Agnese! Lucia! Ei kukaan vastaa. Heidät on ryöstetty, heidät on
ryöstetty.
Muutamat äänet kohosivat ehdottaen, että rosvoja lähdettäisiin
takaa-ajamaan; että tällainen oli julkeata, että olisi häpeä kylälle,
jos mikä roisto tahansa saattoi näin rankaisematta tulla ryöstämään
naisia, kuten haukka nuoria kanoja syrjäisestä ladosta. Uusi
neuvottelu, ja entistä melukkaampi. Mutta joku -- eikä saatu oikein
tietää kuka se oli -- levitti väkijoukkoon sen huhun, että Agnese
ja Lucia olivat hakeneet turvaa toisesta talosta. Tämä huhu levisi
nopeasti suusta suuhun, sitä uskottiin, eikä enää ollut puhettakaan
pakolaisten takaa-ajamisesta, väkijoukko hajaantui ja jokainen lähti
levollisesti kotiansa. Siinä oli humua, kohinaa, oville lyötiin
kolkuttimilla, saranat narisivat avattaessa, tuossa vilkkui lyhty,
tuossa se taas katosi, kaikkialla ikkunoista kyseleviä naisia, tieltä
vastaavia miehiä. Kun tie viimein oli jäänyt autioksi ja hiljaiseksi,
keskustelut jatkuivat sisällä taloissa ja sammuivat haukotuksiin,
alkaen sitten uudelleen seuraavana aamuna.
Ei sattunut mitään uutta tapausta, paitsi seuraavaa: Kun vouti
aamulla oli pellollaan, leuka nojaten käsiin, kädet lapion varteen,
joka oli puoleksi työnnetty maahan, sekä jalka nojaten lapion terään,
ja kun hän siinä märehti kuluneen yön salaperäisiä tapauksia ja kun
hän parhaallaan arvioi, mitä häneltä vaadittiin ja mikä oli hänen
velvollisuutensa tehdä, näki hän tulevan luokseen kaksi sangen
rotevaa miestä, pitkätukkaista kuin kaksi ensimäisen hallitsijapolven
frankkilaista kuningasta, ja muuten vallan niiden kahden henkilön
näköistä, jotka viisi päivää aikaisemmin olivat puhutelleet Don
Abbondiota, kunhan vaan eivät olleetkin juuri samat. Nämä henkilöt
käyttäytyivät vielä epäkohteliaammin ja teroittivat voudin mieleen
että hänen visusti piti varoa antamasta tietoa pormestarille kuluneen
yön tapahtumista ja sanomasta totuutta siinä tapauksessa, että
häneltä niitä tiedusteltaisiin. Lisäksi he käskivät hänen tarkoin
pitämään suunsa ja olemaan rohkaisematta talonpoikain laverteluja,
jos hänelle oli mieluista kuolla luonnollisella tavalla.
Pakolais-ystävämme astuivat jonkun aikaa ripeästi eteenpäin sanaakaan
lausumatta. Milloin toinen, milloin taas toinen kääntyi katsomaan,
seurasiko heitä kukaan. Kaikki he olivat paon, mielenliikutuksen ja
levottomuuden väsyttämät ja lamassa huonon onnensa aiheuttamasta
surusta ja uuden tuntemattoman vaaran aavistuksesta. Heidän
aavistustaan enensi vallan kuin heidän kintereillään soiva alituinen
kirkonkellon ääni, joka käyden yhä kumeammaksi ja epäselvemmäksi
kuta pitemmälle heidän matkansa kului, samalla tuntui muuttuvan
kolkommaksi ja synkemmäksi. Viimein se vallan taukosi. Kun he nyt
olivat seudussa, joka oli kaukana ihmisasunnoista ja kun eivät
ympärillään enää kuulleet mitään ääntä, he harvensivat askeleensa.
Agnese hengitti syvään ja katkaisi ensimäisenä hiljaisuuden kysyen
Renzolta, miten tuo seikka oli tapahtunut, ja tiedustellen Menicolta,
minkä pirun hän oli nähnyt Agnesen majassa. Renzo kertoi muutamin
sanoin surkean tarinansa. Sitten he kaikki kolme kääntyivät pojan
puoleen, joka heille kertoi tarkemmin isä Cristoforon tiedonannon
sekä mitä itse oli nähnyt ja minkä vaaran alaisena oli ollut. Tämä
kaikki vaan vahvisti mainittua tiedonantoa. Kuuntelijat ymmärsivät
siitä enemmän kuin mitä Menico oli tietänyt heille kertoa. Tämä
uusi kokemus tuotti heille uuden kauhunväristyksen; kaikki kolme
pysähtyivät hetkeksi keskelle tietä ja vaihtoivat kammonkatseen.
Sitten he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta laskivat kätensä,
mikä pojan päälle, mikä leualle, mikä olalle, ikäänkuin häntä
hyväilläkseen ja ääneti kiittääkseen siitä, että hän heille oli
ollut suojelusenkeli, osoittaakseen hänelle tuntemaansa hellyyttä
ja melkein pyytääkseen häneltä anteeksi hänen kestämäänsä tuskaa ja
vaaraa, jonka alaisena oli ollut heidät pelastaakseen.
-- Palaa nyt kotia, jotta eivät vanhempasi kauempaa olisi huolissaan
sinun tähtesi, sanoi hänelle Agnese. Hän muisti samassa luvanneensa
pojalle pari kolikkoa; nyt hän otti esiin neljä, pani ne hänen
käteensä ja sanoi:
-- En tällä hetkellä voi antaa sinulle enempää; mutta rukoile hyvää
Jumalaa, että pian saamme toisemme jälleen tavata, ja silloin...
Renzo antoi hänelle vallan uuden hopearahan ja teroitti hänen
mieleensä, ettei hän mitään virkkaisi kellekään siitä tehtävästä,
jonka oli saanut kapusiinilais-munkilta. Lucia hyväili häntä
uudelleen, sanoi hänelle hyvästi liikutetuin äänin, poika kiitti
heitä heltyneenä ja palasi takaisin.
Nuo kolme vaeltaja parkaa jatkoivat matkaansa, naiset edellä, Renzo
heidän jälessään, ikäänkuin heidän turvavartionaan. Lucia painautui
vasten äitinsä käsivartta ja vältti taitavasti ja lempeästi sitä
apua, jota nuorukainen tarjosi hänelle tämän raivaamattoman tien
vaikeissa kohdissa. Ja keskellä tätä hätää kainosteli sitä, että oli
rohjennut olla niin kauan ja tuttavallisesti yksin hänen kanssaan,
vaikka olikin hetki hetkeltä odottanut tulevansa hänen puolisokseen.
Kun nyt tuo unelma niin tuskallisesti oli haihtunut, hän katui
menneensä liian pitkälle ja muiden huoliensa lisäksi hän tunsi
huolen väreitä siitä häveliäisyydestä, joka ei synny syyllisyyden
tietoisuudesta, vaan siitä siveydestä, joka on itsetiedoton ja lapsen
pelon kaltainen, mikä tuntee kauhua pimeässä, tietämättä mistä syystä.
-- Entä kotimme? virkkoi äkkiä Agnese.
Vaikka se huoli, joka hänestä puristi esiin tuon huudahduksen,
olikin täysin oikeutettu, eivät toiset vastanneet mitään siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei kumpikaan kyennyt antamaan hänelle
tyydyttävää vastausta. He jatkoivat vaellustaan vaieten, ja hetkeä
myöhemmin saapuivat pienelle luostarin kirkon edessä olevalle pihalle.
Renzo lähestyi kirkon ovea ja raoitti sitä hiljaa. Ovi aukeni
heti, ja raosta sisään pilkoittava kuu valaisi isä Cristoforon
kalpeat kasvot ja hopeaisen parran; hän seisoi siinä odottaen.
Huomattuaan ettei ketään kutsutuista puuttunut hän sanoi: --
Jumala olkoon kiitetty; ja hän viittasi heille tulemaan sisälle.
Hänen vieressään oli toinen kapusiinilais-munkki ja suntio, jonka
Cristoforo hartaasti pyytämällä ja pitkien selitysten avulla oli
saanut valvomaan kanssaan, jättämään kirkonoven auki ja ovella
odottamaan noita vainottuja raukkoja sekä päästämään heidät sisälle.
Munkin vaikutusvalta ja hurskauden maine tässä oli ollut tarpeen,
jotta suntio taipui tällaiseen sääntöjen vastaiseen tekoon, joka jo
itsessään oli hankala, ja lisäksi vaarallinen. Pakolaisten astuttua
sisälle isä Cristoforo sulki jälleen oven hiljaa. Silloin suntio ei
enää voinut itseään hillitä. Hän vei munkin syrjään ja mutisi:
-- Mutta arvoisa isä! yöllä, kirkossa naisten seurassa ... sulkea ...
säännöt ... mutta ... arvoisa isä! Ja hän pudisti päätään.
Sillävälin kuin hän mutisi näitä katkonaisia sanoja, isä Cristoforo
ajatteli:
-- Kaspas vaan! Jos olisi kysymys jostakin takaa-ajetusta
rosvosta, niin veli Fazio ei ollenkaan panisi vastaan; mutta
viatonta tyttöparkaa, joka on päässyt suden kynsistä ... _Omnia
munda mundis_![5] hän sitten sanoi nopeasti kääntyen veli Fazion
puoleen, eikä ajatellut ettei mies ymmärtänyt latinaa. Mutta juuri
tuo latinalainen lauselma teki vaikutuksensa. Jos veli Cristoforo
olisi ruvennut tuomaan esiin järkiperusteita, ei suntiolta olisi
puuttunut vastasyitä, ja taivas tiesi miten asia silloin olisi voinut
päättyä, Mutta noiden outojen sanojen kaikuessa, joiden merkitys oli
niin salaperäinen ja jotka lausuttiin niin päättäväisesti, tuntui
suntiosta, kuin olisi niihin sisältynyt kaikkien hänen epäilyksiensä
ratkaisu. Silloin hän rauhoittui ja virkkoi:
-- Hyvä! Tehän ymmärrätte asian paremmin kuin minä.
-- Oh! Voitte luottaa minuun, vastasi isä Cristoforo. Ja alttarin
edessä palavan himmeän lampun valossa hän lähestyi pakolaisia, jotka
odottaessaan olivat tuskallisen epävarmuuden valloissa, ja sanoi
heille:
-- Lapsukaiseni, ylistäkää Herraa, joka on pelastanut teidät suuresta
vaarasta. Ehkä juuri tällä hetkellä...
Ja nyt hän alkoi heille selittää lähemmin sitä niukkaa sanaa, jonka
oli heille lähettänyt nuorta viestintuojaa myöten. Sillä hän ei
aavistanutkaan, että he asiasta tiesivät enemmän kuin hän itse, ja
hän kuvitteli, että Menico oli tavannut heidät ennen rosvojen tuloa
levollisesti kunkin kotonsa turvissa. Ei kukaan hennonnut häneltä
poistaa hänen harhaluuloaan, ei edes Lucia, joka kuitenkin tunsi
salaista omantunnon soimausta teeskennellessään moisen miehen edessä.
Mutta olihan tämä juonien ja teeskentelyjen yö.
-- Tämän jälkeen, hän jatkoi, huomaatte selvästi, lapsukaiseni,
ettei kotikylä tällä haavaa tarjoa teille mitään turvallisuutta.
Ja kuitenkin se on kotiseutuanne, missä olette syntyneet, ettekä
siellä ole tehneet pahaa kellekään. Mutta Jumala niin tahtoo. Tämä
on koettelemus, lapseni; kestäkää se kärsivällisesti, uskovaisen
tavoin, napisematta, ja olkaa varmat siitä, että vielä kerran
tulette pitämään itseänne onnellisina siitä, mikä teille tapahtuu
tänään. Olen hankkinut teille tyyssijan näitä ensi aikoja varten.
Toivon, että pian voitte vaaratta palata kotianne. Mutta mitä
tapahtuneekin, niin Jumala on parhaalla tavalla pitävä teistä huolta.
Ja minä koetan, siitä voitte olla varmat, voimieni mukaan saattaa
itseni sitä armoa ansainneeksi, jota hän on osoittanut valitessaan
minut tätä avuntyötä toteuttamaan, jonka hän tahtoo myöntää teille
hädänalaisille ihmisparoille. Te, hän jatkoi, kääntyen molempien
naisten puoleen, voitte pysähtyä ------han. Siellä olette tarpeeksi
turvissa kaikelta vaaralta, ettekä myöskään ole varsin kaukana
omasta kodistanne. Tiedustelkaa siellä meidän luostariamme, kyselkää
luostarinjohtajaa ja antakaa hänelle tämä kirje. Hän on oleva teille
toinen isä Cristoforo. Ja sinunkin, Renzo, pitää tällä hetkellä
paeta toisten ja omaa raivoa. Vie tämä kirje isä Bonaventura de
Lodille, meidän veljeskuntamme Milanon itäportilla sijaitsevaan
luostariin. Hän on hyödyttävä sinua kuin oma isä, hän antaa sinulle
toiminnanohjeen, hän hankkii sinulle työtä kunnes saatat levollisena
palata tänne elämään. Menkää nyt järven rannalle Bionen laskun
kohdalle, tuon tulvillaan olevan ryöppyjoen, joka on vähän matkan
päässä luostarista. Siellä näette rantaan kiinnitetyn venheen. Kun
sanotte: -- Venhe, niin teiltä kysytään: -- Ketä varten? Vastatkaa
silloin: -- San Francesco. Silloin teidät otetaan tähän veneeseen,
ja soudetaan toiselle rannalle, missä tapaatte rattaat, jotka vievät
teidät suoraa päätä ------han.
Ken kysyisi, miten isä Cristoforo oli voinut niin pian saada
käytettäväkseen nämä kulkuneuvot maalla ja vesillä, osoittaisi,
ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, mihin siihen aikaan
kykeni kapusiinilainen, ja lisäksi sellainen, jota kaikki pitivät
pyhimyksenä.
Jäljellä oli vielä viimeinen huoli: huolehtiminen noiden kahden
talon vartioimisesta. Munkki sai niiden avaimet ja lupasi antaa
ne niiden henkilöiden huostaan, jotka Renzo ja Agnese hänelle
mainitsivat. Antaessaan avaimensa viimemainittu päästi syvän
huokauksen muistellessaan, että talo pahaisessaan tällä hetkellä
olivat ovet selkiselällään, että piru siellä oli mellastanut, sekä
ihmetellessään, mitä siinä enää saattoi olla vartioitavaa.
-- Ennen lähtöänne, sanoi isä Cristoforo, rukoilkaamme kaikki yhdessä
Herraa, jotta hän olisi mukananne tällä matkalla ja alati, ja ennen
kaikkea, jotta hän myöntäisi teille pyrkimyksen tahtoa samaa, mitä
hän itse on tahtonut.
Näin sanottuaan hän polvistui keskelle kirkkoa, ja kaikki muut
tekivät samoin. Sittenkuin he muutaman hetken olivat rukoilleet
hiljaa, lausui munkki hiljaisella, mutta selvällä äänellä seuraavat
sanat:
-- Rukoilemme sinua, Jumalani, myöskin tuon onnettoman puolesta,
joka on saattanut meidät tähän äärimäiseen hätään. Emme ansaitsisi
sinun armoasi, ellemme sitä sydämemme pohjasta rukoilisi hänellekin;
tarvitseehan hän sitä niin suuresti. Meillä on ahdistuksessamme yksi
lohdutus, nimittäin että vaellamme sinun osoittamaasi tietä. Me
saatamme tarjota sinulle kärsimyksemme uhrin tavoin, ja niistä tulee
meille ansio sinun tykönäsi. Mutta hän on sinun vihollisesi. Oi tuota
onnetonta! Hän kapinoi sinua vastaan. Herra, sääli häntä, liikuta
hänen sydäntänsä, palauta hänet armoihisi ja suo hänelle kaikkea sitä
hyvää, mitä saatamme itsellemme toivoa.
Sitten hän nousi kuin kiireissään oleva ainakin ja sanoi:
-- Matkaan siis lapseni, ei ole aikaa hukattavissa. Suojelkoon teitä
Jumala ja seuratkoon teitä hänen hyvä enkelinsä. Menkää!
He lähtivät liikkeelle sellaisen mielenliikutuksen valtaamina, joka
ei löydä sanoja, mutta joka ilmaisee itsensä ilman niitäkin, ja
munkki lisäsi ääni liikutuksesta värähtelevänä:
-- Sydämeni sanoo minulle, että pian näemme toisemme jälleen.
Epäilemättä sydämellä aina on jotain sanottavaa tulevista asioista
sille, joka sen ääntä kuuntelee. Mutta mitä sydän itse teossa tietää?
Tuskin mitään edes siitä, mikä jo on tapahtunut.
Vastausta odottamatta isä Cristoforo poistui kiireisesti.
Matkamiehemme astuivat ulos kirkosta, ja veli Fazio sulki oven sanoen
heille hyvästi äänessä mielenliikutusta, joka hänetkin oli vallannut.
He kulkivat hitaasti rannalle, joka heille oli neuvottu. Siellä
näkivät venheen, johon astuivat annettuaan ja kuultuaan tunnussanan.
Soutaja survaisi airoaan rantaan ja lykkäsi veneen vesille. Sitten
hän tarttui toiseen airoon ja souti järven selälle vastakkaista
rantaa kohti. Ei puhaltanut heikoinkaan tuulenhenkäys. Järvi uinaili
tyynenä ja tasaisena, ja sen pinta olisi näyttänyt liikkumattomalta,
ellei kuu ylhäältä taivaalta olisi siihen heijastanut kiemurtelevaa
kuvaansa. Ei kuulunut muuta kuin vitkallisen mainingin kumeata
loisketta rannan somerikkoa vastaan ja kaukaisempaa veden kohinaa,
joka ahtautui sillan pylväiden väliin sekä molempien airojen
tahdikasta pulausta, kun ne halkoivat järven siintävää pintaa,
kohosivat siitä vettä valuen, taas heti siihen upotakseen. Venheen
uurtama vesi, joka taas valui kokoon peräkeulan takana, piirsi
järvenpintaan värehtivän vaon, joka eteni etenemistään rannasta.
Hiljaiset venheessä kulkijat katselivat kääntyneinä taaksepäin
vuoria ja kuun valaisemaa maisemaa, jota siellä täällä verhosivat
tiheät varjot. Saattoi eroittaa kylät, talot, majat. Don Rodrigon
linna, josta kohosi ilmoille neliskulmainen torni, hallitsi vuorisen
niemekkeen juurelle kasaantuneita majoja ja näytti pahantekijältä,
joka seisoo pimeässä keskellä maassa nukkuvia ihmisiä, ja joka tuumii
jotain rikosta. Lucia huomasi sen ja vavahti kauhusta. Sitten hän
siirsi katseensa vuoren rinteeltä kotikyläänsä, katsoi tarkasti
sen toista päätä, huomasi pienen kotitalonsa, viikunapuun tuuhean
latvan, joka pisti esiin pihan aitausmuurista, ja huoneensa ikkunan.
Ja istuen siinä venheen perässä hän nojasi päätään käsivarteensa,
ikäänkuin uinahtaakseen, ja alkoi itkeä salaa.
Hyvästi vuoret, jotka sukellatte esiin vedenpinnasta ja nostatte
taivasta kohti epätasaiset huippunne, niin tutut sille, joka on
varttunut teidän keskellänne; hän kantaa kuvaanne yhtä syvästi
mieleen painuneena kuin rakkaimpien ystävien piirteet. Hyvästi
kosket, joiden kohinan hän eroittaa ja tuntee yhtä hyvin kuin
kotoisten äänien kaiun. Hyvästi valkoiset ja sirot kylät,
siroitettuina vuorten rinteille kuin lammaslaumat vihreille
laitumille. Hyvästi! Kuinka sydäntä raateleva on ero sille, jonka
syntyneenä ja liikkuneena keskellänne on pakko teidät jättää!
Sekin, joka teistä poistuu vapaaehtoisesti, viehättyneenä siitä
varallisuudesta, jota toivoo muualla saavuttavansa, huomaa sinä
tuskallisena hetkenä kultaisten rikkausunelmiensa menettävän
loistavuuttaan. Hän ihmettelee itse että on hennonnut tehdä
lähtöpäätöksen ja olisi valmis palaamaan takaisin, ellei ajattelisi
mahdollisuutta kerran palata rikkaana. Kuta kauemmaksi hän astuu
tasankoa, sitä taajemmin hänen katseensa väsyneenä ja ikävystyneenä
kääntyy pois tästä äärettömästä yksitoikkoisuudesta. Ilma tuntuu
hänestä raskaalta ja tukehuttavalta. Hän kulkee synkkänä ja
hajamielisenä sisälle meluaviin kaupunkeihin; taloihin liittyvät
talot, uusiin katuihin päättyvät kadut tuntuvat estävän häneltä
hengityksen. Ja katsellessaan näitä taloja, jotka herättävät
muukalaisten ihailun, hän ajattelee rauhattoman kaihoavana pientä
kotikylänsä peltoa ja pientä taloa, johon jo aikoja sitten on
kääntänyt katseensa ja jonka toivoo omistavansa sinä päivänä kun
rikkaana palaa kotivuoristoonsa.
Mutta mitä sanoa henkilöstä, joka ei koskaan ole lähettänyt edes
haihtuvaa lähtöpyydettä noiden huippujen tuolle puolen, joka on
sijoittanut niiden kehystämän taivaanrannan sisäpuolelle kaikki
tulevaisuuden suunnitelmansa ja jonka äkkiä karkoittaa kauas niistä
häijyn irstas voima? -- Henkilöstä, joka yhtä haavaa temmattuna
pois kaikkein rakkaimmista tehtävistään ja häiriytyneenä kaikkein
viehkeimmissä toiveissaan, hylkää nämä vuoret mennäkseen tapaamaan
outoja ihmisiä, joita ei koskaan ole halunnut tuntea, ja joka ei
edes mielikuvituksessaan näe haamoittavan paluuhetkeä? Hyvästi,
pieni talo, hellä tyyssija, missä hän keskellä työn touhinaa,
sisäisesti salaisen ajatuksen ahdistamana oppi eroittamaan muiden
askelista sen henkilön askeleet, jota odotti ollen salaperäisen
mielenliikutuksen valloissa! Hyvästi talo, vielä tänä hetkenä vieras,
mutta jota on niin usein ohikulkiessaan salaa ja hieman punastuen
katsellut ja mihin hänen mielikuvituksensa sijoitti rauhallisen ja
pysyväisen puoliso-olopaikan! Hyvästi kirkko, missä hänen sielunsa
niin monasti oli virkistynyt hartauden harjoittamisesta, missä oli
päätetty toimeenpanna jo valmistettu tuleva pyhä meno, missä sydämen
salainen huokaus juhlallisesti oli siunattava ja missä lempi hänelle
oli määrättävä ja pyhäksi julistettava! Hyvästi! Mutta hän, joka
ihmiselle lahjoittaa niin paljon iloa, on kaikkialla, eikä koskaan
tuota lapsilleen surua muun vuoksi, kuin valmistaakseen heille
suurempaa ja varmempaa iloa.
Tämäntapaiset, elleivät vallan tällaiset, olivat Lucian ajatukset.
Ja jotenkin samanlaiset olivat kahden toisen pakolaisen ajatukset,
sillävälin kuin venhe kantoi heitä lähemmäksi Addan oikeata rantaa.