Isä Cristoforo saapui samanlaisessa asemassa ollen kuin hyvä
sotapäällikkö, joka ilman omaa syytänsä menetettyään tärkeän
taistelun, alakuloisena, mutta ei epätoivoisena, mietteisiin
vaipuneena, mutta ei malttiaan menettäneenä, liikkeellä, mutta ei
pakosalla, suuntaa kulkunsa siihen paikkaan, missä hänen läsnäolonsa
on tarpeellinen, jotta hän tukisi uhattuja asemia, uudelleen
järjestäisi joukot ja antaisi uusia määräyksiä.
-- Jumalan rauha olkoon kanssanne, sanoi hän astuessaan sisälle.
-- Siltä mieheltä ei ole mitään odotettavissa; sitä lujemmin
tulee meidän luottaa Jumalaan. Ja onpa minulla jo takeita hänen
myöntämästään suojelemisesta.
Tosin ei kukaan näistä kolmesta henkilöstä ollut odottanut erityisiä
isä Cristoforon yrityksestä. Se, että mahtavampi henkilö ilman pakkoa
olisi pidättäytynyt väärästä teosta yksistään myöntyen voimattoman
pyyntöihin, ei olisi ollut ainoastaan jotain harvinaista, vaan
suorastaan uskomatonta. Kuitenkin tuo surullinen varmuus oli heille
kaikille kova isku. Naiset kumarsivat masentuneina päänsä alas;
mutta Renzon mielessä vihantunteet voittivat alakuloisuuden. Tämän
sanoman saapuessa hän jo oli täynnä monen tuskallisen pettymyksen ja
rauenneen yrityksen aiheuttamaa katkeruutta ja närkästystä ja lisäksi
vielä tällä hetkellä Lucian itsepäisen vastustuksen kiihoittama.
-- Tahtoisinpa tietää, hän huusi kiristäen hampaitansa ja koventaen
ääntänsä enemmän kuin koskaan ennen isä Cristoforon läsnäollessa,
-- tahtoisinpa tietää, mitä syitä tuo koira on tuonut esiin
todistaakseen ... todistaakseen, ettei minun morsiameni ole
morsiameni.
-- Renzo parka, virkkoi munkki, äänessä vakava ja sääliväinen väre
ja katse lempeästi rauhoittavana. -- Jos mahtavan miehen, joka aikoo
tehdä vääryyttä, aina olisi pakko mainita syitään, niin olisivat olot
tässä matoisessa maailmassa toisin.
-- Sanoiko tuo koira siis, ettei hän tahdo yksistään sentähden, ettei
tahdo.
-- Eipä hän edes sanonut sitä, Renzo parka. Olisihan siitäkin jo
jotain etua, jos henkilöiden, jotka aikovat tehdä pahan teon,
julkisesti täytyisi se tunnustaa.
-- Mutta jotakin hän kai kuitenkin sanoi, tuo kirottu piru!
-- Kuulin kyllä hänen sanansa, mutta en saata niitä sinulle toistaa.
Voimakkaan vääryydentekijän sanat kajahtavat korvaan, mutta haihtuvat
taas pois. Sellaisen henkilön on lupa suuttua, jos häntä epäilet,
mutta samalla antaa sinun huomata, että epäilylläsi on oikeutuksensa.
Hänen on lupa sinua loukata ja väittää itseään loukatuksi; hän sinua
solvaisee, ja vaatii sinulta hyvitystä, hän herättää sinussa kauhua,
mutta puhkeaa kuitenkin itse valituksiin, hän on hävytön, mutta
teeskentelee viatonta. Älä kysy sen enempää. Tuo mies ei maininnut
tämän viattoman tytön eikä sinun nimeä; hän ei edes ollut teitä
tuntevinaan, hän ei yleensä väittänyt yhtään mitään. Mutta ... mutta
siitä huolimatta sain sen vakaumuksen, että hän on järkähtämätön.
Luottakaamme kuitenkin Jumalaan! Te, naisparat, älkää menettäkö
rohkeuttanne; ja sinä Renzo... Voit olla varma siitä, että minä osaan
asettua sinun sijaasi ja että tiedän, mitä liikkuu sydämessäsi.
Mutta, kärsivällisyyttä! Onhan tämä köyhä ja katkera sana sille, joka
ei usko; mutta tahdot kai myöntää Jumalalle päivän tai pari, sanalla
sanoen sen ajan, jonka hän tarvitsee saada oikeuden voittoon. Hänen
on aika, ja hän on luvannut meille niin paljon. Antakaa Hänen toimia
hyväksenne, ja tiedä Renzo, ja tietäkää myös te muut, että minulla jo
on viittauksia, mihin tapaan minun tulee teitä auttaa. Tällä hetkellä
en saata sanoa teille enempää. Huomenna en voi tulla tänne. Minun
tulee pysyä luostarissa koko päivä, toimiakseni teidän hyväksenne.
Mutta sinä, Renzo, koeta tulla sinne. Mutta jos joku odottamaton
seikka estäisi sinut tulemasta, niin lähetä luokseni luotettava
henkilö, joku älykäs nuorukainen, jota myöten voin lähettää teille
sanan, mitä on tehtävissä. Tuleepa jo pimeä; minun täytyy rientää
luostariin. Luottamusta, rohkeutta, ja hyvää yötä.
Näin sanottuaan hän poistui kiireissään, astuen nopeasti ja
hypähdellen polveilevaa ja kivistä polkua, saapuakseen ajoissa
luostariin ja välttääkseen ankaraa nuhdetta tai hänen mielestään
vielä ankarampaa rangaistusta, nimittäin katumuksentekoa, joka olisi
seuraavana päivänä estänyt häntä vapaasti ja ripeästi toteuttamasta,
mitä turvattiensa asia saattoi vaatia.
-- Kuulitteko mitä hän puhui eräästä asiasta ... saamistaan
viittauksista meitä auttaakseen? kysyi Lucia. Täytyy luottaa häneen;
hän on mies, joka kerran luvattuaan...
-- Jos asiassa todella on perää! ... keskeytti Agnese ... niin olisi
hänen pitänyt selittää tarkemmin, tai ainakin viedä minut syrjään ja
sanoa, mistä on kysymys.
-- Joutavia loruja. Kyllä minä tästä kaikesta teen lopun, sen
vakuutan! keskeytti vuorostaan Renzo, kulkien raivoissaan
edestakaisin huoneessa, äänessä sellainen väre ja kasvoissa sellainen
ilme, ettei voinut epäillä hänen sanojensa merkitystä.
-- Voi, Renzo! huudahti Lucia.
-- Mitä tarkoitatte? huudahti Agnese.
-- Siitä ei kannata pitkältä puhua. Minä teen tästä kaikesta lopun.
Olkoonpa tuolla miehellä sata, olkoonpa tuhat pirua nahassaan, niin
onhan hän kuitenkin lihaa ja luita...
-- Ei, ei, taivaan nimessä! ... alkoi Lucia; mutta itku tukahutti
hänen äänensä.
-- Tuollaista ei pitäisi puhua edes pilan vuoksi.
-- Pilan vuoksi! huusi Renzo, pysähtyen seisomaan Agnesen eteen, joka
istui tuolilla, ja luoden häneen hurjasti mulkoilevat silmänsä. Pilan
vuoksi! Saattepa nähdä, onko tässä kysymys pilasta!
-- Voi, Renzo! sai Lucia vaivoin sanotuksi, ääni nyyhkytyksien
tukahuttamana. Tuollaisena en vielä koskaan ole sinua nähnyt.
-- Älkää taivaan nimessä enää puhuko tuollaisia, huomautti Agnese
joutuisasti ja puoliääneen. Ettekö muista, kuinka monta käsivartta
tuolla miehellä on käytettävänänsä? Ja että, miten kävikään ...
köyhiä kohtaa aina ankara oikeus!
-- Minäpä aion panna oikeuden täytäntöön. Onpa jo aika sitä tehdä.
Se ei ole mikään helppo tehtävä, sen hyvin tiedän minäkin. Mutta
yhtäkaikki. Päättäväisyyttä ja kärsivällisyyttä, ja hetki on
tuleva. Totisesti aion minä jaella oikeutta ja vapauttaa seudun sen
vitsauksesta. Kuinka moni minua siitä siunaa, ja sitten käpälämäkeen!
Näiden selvempien sanojen nostama kauhu ehkäisi Lucian itkun ja
antoi hänelle rohkeutta puhua. Nostaen kyynelten kastelemat kasvonsa
käsistään hän sanoi Renzolle haikeana mutta päättäväisenä:
-- Etkö siis enää huoli minua vaimoksesi? Olen lupautunut nuorelle
miehelle, jonka luulin pelkäävän Jumalaa; mutta mies, joka olisi
tehnyt... Olipa hän sitten turvissa kaikelta maalliselta oikeudelta
ja kostolta, olipa hän vaikka kuninkaan poika...
-- No hyvä! huusi Renzo kasvot synkempinä kuin koskaan ennen; minä en
tule sinua saamaan, mutta ei hänkään tule sinua saamaan. Minä jään
tänne maan päälle ilman sinua, ja hänet minä passitan helvettiin.
-- Älä puhu niin, minä rukoilen, älä katso minuun noin kamalasti.
En voi nähdä sinua tuollaisena, huudahti Lucia itkien, rukoillen ja
pannen kädet ristiin, kun sillävälin Agnese toistamiseen mainitsi
nuorta miestä nimeltä, silittäen hänen hartioitaan, käsivarsiaan ja
käsiään häntä rauhoittaakseen.
Renzo seisoi hetken liikkumattomana ja miettiväisenä katsellen Lucian
rukoilevia kasvoja. Sitten hän äkkiä loi häneen synkän katseen, astui
pari askelta taapäin, ojensi käsivartensa ja etusormensa häntä kohti
ja huudahti:
-- Sinua, niin, sinua hän himoitsee. Sentähden hänen täytyy kuolla!
-- Ja minä, mitä pahaa olen minä sinulle tehnyt, että tahdot minunkin
kuolemaani? sanoi Lucia syöksyen polvilleen hänen eteensä.
-- Sinä, vastasi Renzo äänessä vihaa, tosin vallan toisenlaista,
mutta joka tapauksessa vihaa: sinä! Mitä hyvää sinä oikeastaan soisit
minulle? Mitä kiintymyksesi todistetta sinä minulle olet antanut?
Enkö ole pyytänyt, pyytänyt, pyytänyt? Ja sinä aina vaan estelet,
vastaat kieltävästi.
-- Olet oikeassa, sanoi Lucia äkkiä. Tulen kanssasi huomenna pastorin
luo, jos tahdot; nyt olen valmis tulemaan. Kunhan sinä vaan tulet
entisellesi, niin lähden mukaasi.
-- Lupaatko sen minulle? kysyi Renzo, ääni ja kasvot äkkiä
lempeämpinä.
-- Sen lupaan.
-- Pidän siis kiinni lupauksestasi.
-- Jumala olkoon kiitetty, huudahti Agnese ylen tyytyväisenä.
Olikohan Renzo keskellä tätä suurta vihanpuuskaustaan ajatellut
mitä hyötyä hänellä saattoi olla Lucian pelästyksestä? Ja oliko hän
kenties hieman teeskennellyt tuota pelästystä kiihoittaakseen ja
hyväksi käyttääkseen? Tekijämme vakuuttaa, ettei hän sitä tiedä;
ja luulen, ettei edes Renzo itse sitä oikein tietänyt. Itse teossa
hän oli raivoissaan Don Rodrigolle ja toivoi hartaasti Lucian
suostumusta. Ja kun kaksi suurta intohimoa samanaikuisesti riehuu
ihmissydämessä, ei kukaan, ei edes kärsivällinen ihminen, aina
selvästi saata eroittaa toisen ääntä toisesta, eikä varmasti sanoa,
kumpi niistä on voimakkaampi.
-- Olen antanut lupaukseni, virkkoi Lucia äänessä arkaa ja hellää
soimausta. Mutta sinäkin olet luvannut, ettet aiheuta pahennusta,
että neuvottelisit isä Cristoforon kanssa.
-- Kas vain, kenenkä vuoksi joudun raivoihini. Joko peräydyt näin
pian. Tahdotko siis, että teen väkivaltaisen teon?
-- Enhän toki, sanoi Lucia, uudelleen joutuen kauhun valtaan. Annoin
lupaukseni, enkä sitä riko. Mutta myönnäthän, millä tavoin sait minut
lupaamaan. Suokoon Jumala, ettei...
-- Miksi ennustat pahoja, Lucia? Jumala tietää, ettemme tee vääryyttä
kellekään.
-- Lupaa minulle ainakin, että tämä on oleva viimeinen.
-- Sen lupaan, kautta miehen kunniani.
-- Mutta pitäkää myös sananne, huomautti Agnese.
Tässä tekijä huomauttaa, että on vielä toinenkin seikka, jota ei
tiedä: oliko Lucia täydelleen ja joka suhteessa tyytymätön siihen,
että häntä oli pakoitettu suostumaan. Me jätämme, kuten hän, asian
epäilyksen alaiseksi.
Renzo olisi tahtonut jatkaa keskustelua ja yksityiskohtia myöten
sopia siitä, mitä oli tehtävä seuraavana päivänä. Mutta yö oli jo
käsissä, ja naiset sanoivat hänelle hyvää yötä. He eivät pitäneet
sopivana, että hän näin myöhään kauempaa oli talossa.
Yö oli näillä kolmella henkilöllä niin rauhallinen, kuin se
saattaa olla päivän jälkeen, joka on ollut täynnä levottomuutta ja
valituksia, ja huomista vasten, jolloin on määrä tapahtua jotain
tärkeätä ja onnistumiseltaan epävarmaa. Renzo tuli Agnesen majaan
varhain seuraavana aamuna; ja hän punnitsi naisten, tai oikeammin
Agnesen kanssa, illalla tapahtuvaa suurta yritystä. He vuoroin
huomasivat, vuoroin syrjäyttivät vaikeuksia, aavistivat vastuksia
ja toiste taas alkoivat kertoa tuota seikkaa, ikäänkuin se jo olisi
tapahtunut. Lucia kuunteli, ja kun ei voinut sanoin hyväksyä, mitä ei
sydämensä hyväksynyt, hän vaan lupasi tehdä parastansa.
-- Menettekö itse luostariin puhumaan isä Cristoforon kanssa, kuten
oli hänen kanssaan puhe eilisiltana? kysyi Agnese Renzolta.
-- Kaikkea muuta. Tiedätte itse, miten pirun tarkat silmät on
munkilla. Hän lukisi kasvoistani kuin kirjasta, että jotain on
tekeillä. Ja jos hän rupeaisi minulta kyselemään, tiedän, etten
kunnialla asiasta suoriutuisi. Sitäpaitsi minun täytyy jäädä tänne
asiaa järjestämään. On parasta, että te lähetätte jonkun toisen.
-- Lähetän Menicon.
-- Hyvä, virkkoi Renzo. Ja hän poistui asiaa järjestämään, kuten itse
oli sanonut.
Agnese meni naapuritaloon tapaamaan Menicoa, noin kahdentoista
vuotista poikaa, joka oli sangen älykäs ja joka tavallaan oli Agnesen
sukulainen, Agnese kyseli poikaa ja pyysi vanhemmilta saada ikäänkuin
palkata hänet siksi päiväksi erityistä palvelusta varten, kuten hän
sanoi. Kun poika oli tuotu hänen majaansa, hän vei hänet keittiöönsä,
tarjosi hänelle aamiaista ja antoi hänelle sitten toimeksi mennä
Pescarenicoon, pyytää päästä isä Cristoforon puheille, joka sitten
aikanansa oli lähettävä hänet takaisin vastausta tuomaan.
-- Isä Cristoforo, tuo kaunis vanhus, tiedäthän, jolla on valkoinen
parta, ja jota sanotaan pyhäksi...
-- Ymmärrän, sanoi Menico; hän, joka aina hyväilee lapsia ja joka
välistä antaa heille kauniita kuvia.
-- Aivan oikein, Menico. Ja jos hän käskee sinun odottaa jonkun
aikaa jossakin lähellä luostaria, niin älä poistu; älä juokse
toisten poikien kanssa järvelle katsomaan miten voileipiä heitetään,
kalastetaan, äläkä rupea leikittelemään kuivamaan pannuilla
verkoilla, tai...
-- Hui hai, täti! Enhän enää ole lapsi.
-- Hyvä, ole siis ymmärtäväinen. Ja kun palaat vastauksinesi, niin
katso, saat nämä kaksi uutta parpagliole-lanttia.[3]
-- Antakaa ne minulle nyt heti.
-- En toki. Voisit ruveta niillä leikittelemään. Mene, ja muista
tehdä täsmälleen niin kuin sanoin. Voitpa sitten saada enemmänkin.
Tämän pitkän aamun kuluessa esiintyi muutamia tapauksia, jotka
melkoisesti herättivät epäluuloja naisten jo ennestään levottomissa
mielissä. Muuan kerjäläinen, joka ei ollut nääntynyt eikä repaleinen,
kuten muut hänen kaltaisensa, ja jonka kasvoissa oli jotakin outoa
ja kolkkoa, astui sisälle almua anoen ja luoden ympärilleen urkkijan
katseita. Hänelle annettiin pala leipää, jonka hän vastaanotti
huonosti peittäen välinpitämättömyyttään. Sitten hän jotenkin
julkeasti rupesi puhelemaan tehden keskustellessaan epäröivästi
useita kysymyksiä, joihin Agnese joutuisasti vastasi sellaista, mikä
oli päinvastaista kuin todellinen asianlaita. Sitten hän teeskenteli
lähtöä ja oli erehtyvinänsä oven suhteen astuen ulos portaisiin
johtavasta ovesta ja katsahti taas siellä kiireisesti ympärilleen.
Emäntä huusi hänen jälkeensä: Hoi, mies, minne menette? Tässä on
ulko-ovi. Silloin hän palasi ja poistui hänelle osoitetusta ovesta
pyytäen anteeksi, teeskennellen nöyryyttä, joka huonosti sointui
yhteen hänen jylhiin kasvonpiirteisiinsä.
Tämän henkilön jälkeen ilmeni tuon tuostakin toisia omituisia
kulkijoita. Minkälaatuisia ihmisiä nämä olivat, ei ollut helppo
sanoa; mutta eipä heitä myöskään saattanut pitää kunniallisina
matkamiehinä, joista tahtoivat käydä. Yksi heistä tuli sisälle
muka asianaan tien kyseleminen; toiset taas kulkiessaan oven ohi
hiljensivät käyntinsä ja katsahtivat salavihkaa huoneeseen pihan
yli kuten se tekee, joka tahtoo nähdä, epäluuloa herättämättä.
Päivällisaikaan tämä kiusallinen kulkue vihdoinkin päättyi. Agnese
nousi tavan takaa, kulki pihan halki, hiipi ulko-oven taa, katseli
oikealle ja vasemmalle ja palasi sanoen:
-- Ei ketään... Sana, jonka Agnese lausui mielihyvällä ja jota Lucia
samoin kuunteli ilman että kumpikaan oikeastaan tiesi minkätähden.
Mutta kumpaankin kaikki tämä teki tuskallisen vaikutuksen, herätti
epämääräisen levottomuuden ja riisti heiltä, ja varsinkin tytöltä,
suuren määrän rohkeutta, jonka olivat varanneet illan yritystä varten.
On kuitenkin tärkeätä, että lukija tietää jotain lähempää näistä
salaperäisistä maantienkulkijoista. Ja noudattaaksemme järjestystä
näitä tietoja antaessamme, on meidän hieman mentävä taapäin ajassa
ja palattava Don Rodrigon luo, jonka eilen isä Cristoforon lähtiessä
jätimme yksikseen erääseen palatsin huoneeseen.
Don Rodrigo, kuten jo kerroimme, mitteli pitkin askelin tämän huoneen
lattiaa, jonka seinillä riippui perheen eri sukupolviin kuuluvien
jäsenten muotokuvia. Kun hän astui seinää kohti ja kääntyi, näki
hän edessään vastaisella seinällä erään esi-isistään, soturin,
joka oli ollut kuulu vihollistensa ja sotamiestensä kauhuna, ja
jolla oli tuima katse, lyhyet hiukset pystyssä otsalla, pitkät,
punotut ja suippokärkiset, poskista kauas etenevät viikset ja
esiin törröttävä leuka. Tämä sankari seisoi ylpeänä yllänsä
säärihaarniskat, rautapaita, haarniska, käsivarsien suojustimet ja
hansikkaat -- kaikki raudasta. Oikeata kättään hän nojasi lanteeseen
ja vasenta miekan kahvaan. Don Rodrigo tarkasti häntä, ja kun oli
saapunut vallan tämän muotokuvan eteen ja taas kääntyi, kiintyi
hänen huomionsa toiseen esi-isään, virkamieheen, käräjöivien ja
asianajajain kauhistukseen; tämä istui suuressa punaisella sametilla
päällystetyssä tuolissa, yllänsä avara musta kaapu. Hänen pukunsa oli
muuten vallan musta, jos ei ota lukuun leveätä valkoista kaulusta
ja suopelinnahkaista vuoria, joka oli senaattorien arvomerkki,
mitä he kantoivat ainoastaan talvisin, syy, miksi ei koskaan nähty
kesäpukuisen senaattorin kuvaa; hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
kulmakarvansa rypyssä; kädessään hän piti anomuskirjettä ja näytti
aikovan sanoa: saammehan nähdä. Tuossa riippui vanhanpuoleisen naisen
kuva, joka nainen oli ollut palvelijattariensa kauhu. Tuossa taas
munkkiensa suuresti pelkäämä luostarinjohtaja. Kaikki vaan siis
henkilöitä, jotka eläessään olivat herättäneet kauhistusta, ja jotka
vielä kuvistaankin samaista kauhua henkivät.
Näin ylhäisten sukumuistojen ympäröimänä Don Rodrigo raivostui
kahta ankarammin, tuntien nöyryytystä ja kiukkua siitä, että munkki
oli rohjennut pitää hänelle Nathanin nuhdesaarnaa. Hän keksi
kostontuuman, hylkäsi sen taas ja mietti miten voisi samanaikuisesti
tyydyttää intohimoaan ja sitä, mitä sanoi kunniaksi. Ja kuitenkin,
nähkääs, hän tuontuostakin kuullessaan korvissaan humisevan tuon
munkin ennustuksen alun, tunsi oitis kamalaa kauhua ja tuntui
epäröivän, jättäisikö sikseen molemmat kostonhankkeet. Lopultakin
jotain tehdäkseen hän huusi luokseen palvelijan ja käski tämän
pyytämään vierailta anteeksi isännän puolesta, jota muka tärkeä asia
pidätti. Palvelija palasi ja toi sen vastauksen, että vieraat olivat
poistuneet käskien kiittää ja tervehtiä.
-- Entä kreivi Attilio? kysyi Don Rodrigo, yhä vaan kulkien
edestakaisin.
-- Läksi toisten mukana, arvoisa herra.
-- Hyvä. Heti paikalla kuusi miestä seurueekseni. Miekkani, viittani
ja hattuni heti paikalla.
Palvelija riensi pois vastaten päännyökkäyksellä. Hetkisen kuluttua
hän palasi tuoden komean miekan, jonka isäntä sitoi vyölleen,
vaipan, jonka hän heitti hartioilleen ja isosulkaisen hatun, jonka
hän syvälle painaen ylpeästi pani päähänsä -- kaikki myrskysään
merkkejä. Don Rodrigo läksi ulos huoneesta ja tapasi ovella nuo
kuusi rosvoa, jotka olivat asestettuina kiireestä kantapäähän ja
jotka olivat järjestyneet kahden puolen. He kumarsivat Don Rodrigon
ohi kulkiessa ja astuivat sitten hänen jäljessään. Hurjempana ja
ylpeämpänä tavallistaan hän läksi talosta ja suuntasi kulkunsa
Leccoon keskellä vastaantulevien talonpoikien hatunnostoja ja syviä
kumarruksia, joihin hän ei vastannut. Ollen häntä alhaisempia hänelle
kumarsivat sellaisetkin henkilöt, joita rahvas sanoi herroiksi; sillä
näillä seuduin ei ollut ainoatakaan, joka nimeltään, rikkauksiltaan,
kannattajiltaan ja häikäilemättömältä oman etunsa valvonnalta olisi
voinut kilpailla hänen kanssaan. Noille tervehtijöille hän vastasi
armollisesti ja jäykästi. Kun hän kohtasi espanjalaisen linnanherran,
mikä ei tapahtunut tuona päivänä, oli molemminpuoleinen kumarrus
yhtä syvä. Suhde oli samanlainen kuin kahden mahtavan henkilön
välinen, joilla ei ole mitään toistensa kanssa tekemistä, mutta
jotka sovinnaisesti kunnioittavat toinen toisensa arvoa. Hieman
haihduttaakseen huonoa tuultansa ja syrjäyttääkseen mielestään munkin
kuvan, joka yhä vaan hallitsi hänen mielikuvitustaan, hankkimalla
vallan erilaisia vaikutelmia, Don Rodrigo tuona päivänä astui sisälle
taloon, mihin tavallisesti kokoontui paljo väkeä ja missä hänet
vastaanotettiin juhlallisen ja alttiin kohteliaasti kuten ainakin
henkilöitä, jotka saattavat itsensä joko suuresti rakastetuiksi, tai
suuresti pelätyiksi. Ja vasta yöllä hän palasi linnaansa. Kreivi
Attilio oli vastikään tullut kotia; tarjottiin illallista, jonka
kestäessä Don Rodrigo oli ajatuksiinsa vaipunut ja puhui aivan vähän.
Tuskin oli pöytä tyhjennetty ja palvelijat poistuneet, kun kreivi
Attilio virkkoi ilkamoiden:
-- Serkku, milloin maksatte minulle tuon vedon?
-- Pyhän Martin päivä ei vielä ole ohi.
-- Parasta on, että maksatte pois sen heti; sillä tulevatpa kulumaan
kaikki almanakan pyhimysten päivät, ennenkuin...
-- Saammepa nähdä...
-- Serkku, tahdotteko vetää minua nenästä, mutta minäpä olen kaiken
älynnyt, ja tiedän niin varmasti voittavani vedon, että olen valmis
lyömään toisen vedon.
-- Minkä? kysyi Don Rodrigo.
-- Että munkki, tuota noin, tuo kapusiinilais-munkki, vai mikä
lieneekin, on teidät käännyttänyt.
-- Se on taas noita teidän hullutuksianne.
-- Käännyttänyt, serkkuseni, niin aivan varmaan. Minä puolestani
siitä iloitsen. Se tulee olemaan kaunis näky, kun kuljette vallan
lamassa ja katse maassa! Ja mikä kunnia tuolle munkille. Mitenkä
pöyhkeänä hän liekään palannut kotia. Sellaisia kaloja ei saada
joka päivä eikä joka verkolla. Olkaa varma siitä, että hän tulee
mainitsemaan teitä esimerkkinä. Ja kun hän menee jollekin etäiselle
lähetysretkelle, hän puhuu teidän tapauksestanne. Olen jo sen
kuulevinani.
Nyt kreivi rupesi puhumaan nenäänsä säestäen puhettaan liioitelluin
liikkein, ja jatkoi saarnanuotilla:
-- Eräässä tämän maailman sopukassa, jota hienotunteisuudesta en
tahdo mainita, eli, rakkaat kuulijani, ja elää yhä vieläkin irstas
aatelismies, joka rakasti enemmän kauniita naisia kuin kunnon miehiä,
joka aatelismies oli tottunut aina tyydyttämään himonsa ja oli
iskenyt silmänsä erääseen...
-- Riittää, riittää, keskeytti Don Rodrigo, puoleksi hymyillen,
puoleksi kiukkuisena. Jos tahdotte toistamiseen lyödä vetoa, olen
valmis minäkin.
-- Piru vieköön! Oletteko te kenties käännyttänyt munkin?
-- Älkää puhuko minulle siitä miehestä. Ja Pyhän Martin päivä
ratkaiskoon vedon.
Kreivin uteliaisuus oli herännyt, hän ei säästänyt kysymyksiään.
Mutta Don Rodrigo osasi vältellä ne kaikki, aina viitaten
ratkaisupäivään, hän kun ei tahtonut vetotoverilleen ilmaista tuumia,
jotka eivät vielä olleet alkuunpantuja, eivätkä edes lopullisesti
päätettyjä.
Seuraavana aamuna Don Rodrigo heräsi vallan entisenä Don Rodrigona.
Se mielenahdistus, jonka hänessä olivat herättäneet nuo ennesanat:
"On tuleva päivä", oli haihtunut yön unien mukana. Ainoastaan
kiukku oli jäljellä, tuon ohimenevän heikkouden nostaman katumuksen
kiihoittamana. Hänen eilisen muhkean kävelynsä tuoreet muistot,
kumarrukset, juhlallinen vastaanotto, serkun ilkkuvat lorut olivat
melkoisesti olleet omiaan saattamaan hänen mielensä tavalliseen
tasapainoonsa.
Tuskin hän oli noussut vuoteesta, kun kutsutti luokseen Harmaan.
-- Tärkeitä asioita, mutisi itsekseen palvelija, jolle tämä käsky
oli annettu. Mies, joka kantoi mainittua liikanimeä, oli näet itse
palkkalaisrosvojen päällikkö; hänelle uskottiin kaikkein uskaliaimmat
yritykset, ja hän oli herransa uskotuin, kokonaan tämän valloissa ja
häneen täydelleen kiintynyt kiitollisuudesta ja itsekkäisyydestä.
Hän oli keskellä päivää julkisessa paikassa tehnyt murhan ja oli
mennyt Don Rodrigon luo anomaan tämän suojelusta. Ja Don Rodrigo oli
antanut hänen pukeutua livreaansa ja oli turvannut hänet kaikelta
oikeuden vaatimalta edesvastaukselta. Täten, ottamalla suorittaakseen
jokaisen rikoksen, joka vaan annettiin hänen toimekseen, hän oli
välttänyt rangaistuksen ensimäisestä rikoksestaan. Don Rodrigolle
tämän miehen palvelukseensa kiinnittäminen oli sangen tärkeä asia;
sillä Harmaa oli ehdottomasti uskaliain rosvoista ja lisäksi todiste
siitä, miten suurella menestyksellä Don Rodrigo oli rohjennut loukata
lakeja; tämän palvelijan kautta hänen mahtavuutensa kasvoi sekä
todellisuudessa että ihmisten silmissä.
-- Harmaa, sanoi Don Rodrigo, tässä tulee näkyviin mihin sinä
kykenet. Ennen huomispäivää tuon Lucian täytyy olla tässä palatsissa.
-- Ei tulla koskaan sanomaan, että Harmaa olisi vetäytynyt pois
arvoisan isäntänsä käskyä noudattamasta.
-- Ota mukaasi niin monta miestä kuin katsot tarvitsevasi; määrää ja
järjestä niinkuin parhaaksi näet, kunhan yritys vaan hyvin onnistuu.
Ja valvo ennen kaikkea, ettei Lucialle tehdä mitään pahaa.
-- Herra, hieman peloitusta, jotta hän ei nosta liian suurta
melua ... sitä ei voitane välttää...
-- Peloitusta, tietysti ... onhan se välttämätöntä. Mutta älköön
kajottako hänen hiuskarvaansakaan. Ja ennen kaikkea: osoitettakoon
hänelle mitä suurinta kunnioitusta. Oletko ymmärtänyt?
-- Herra, eihän voi katkaista kukkaa varrestaan ja tuoda sitä teidän
ylhäisyydellenne sitä ollenkaan hipaisematta. Mutta ei tehdä enempää
kuin mikä juuri on välttämätöntä.
-- Sinun oman turvallisuutesi uhalla... No, miten aiot menetellä?
-- Sitä tässä juuri ajattelin. Onneksi tuo maja on kylän sopukassa.
Meidän on tarpeen päästä johonkin piiloon. Ja juuri vähän matkan
päässä Lucian majasta on asumaton ja yksinäinen talo keskellä ketoa,
tuo talo... mutta eihän teidän ylhäisyytenne voi tietää tuollaisia
asioita ... tuo talo, jossa muutama vuosi sitten oli tulipalo ja kun
ei ollut rahoja sitä uudestaan rakentaa, jättivät asukkaat sen. Nyt
noita-akat kokoontuvat sinne; mutta nyt kun ei ole lauantai, niin en
piittaa asiasta tuon taivaallista. Seudun asujamet, jotka ovat täynnä
taikauskoa, eivät viettäisi siellä ainoatakaan viikon yötä, vaikka
saisivat kaikki maailman aarteet. Voimme siis piiloittautua sinne
vallan rauhassa, eikä kukaan tule yritystämme häiritsemään.
-- Hyvä; entä sitten?
Nyt Harmaa toi esiin ehdotuksensa ja Don Rodrigo punnitsi
niitä, kunnes lopulta olivat samaa mieltä ja perinpohjin olivat
pohtineet miten panisivat yrityksen täytäntöön, ilman että sen
toimeenpanijoista näkyisi jälkeäkään. He punnitsivat lisäksi,
miten väärien merkkien avulla suuntaisivat epäilykset toisaalle,
saattaisivat Agnese paran vaikenemaan ja herättäisivät Renzossa
sellaisen kauhun, että hän unohtaisi surunsa, ajatuksen vedota
oikeuteen, jopa halun vaikeroida, y.m. konnantekoja, jotka olivat
tarpeelliset pääasiallisen konnantyön onnistumiselle. Jätämme
mainitsematta nämä sopimukset, ne kun eivät, kuten lukija tulee
huomaamaan, ole tärkeät seuraavien tapahtumien ymmärtämiselle. Ja
meistä on mieluista, ettei meidän tarvitse kauempaa antaa lukijain
kuunnella näiden kahden ilkeän konnan neuvottelua. Lisäämme
ainoastaan, että Don Rodrigo, Harmaan mentyä toimiin ryhtymään,
kutsui hänet takaisin ja sanoi:
-- Jos tuo julkea nuori mies tänä iltana sattumalta joutuisi
kynsiinne, niin ei haittaisi, että jo edeltäkäsin antaisitte hänelle
hyvän löylytyksen. Siten se käsky, joka hänelle huomenna annetaan,
nimittäin että hänen on pidettävä suunsa kiinni, on oleva kahta
tehokkaampi. Mutta älkää vasiten häntä hakeko, muuten tärvelette
toisen paljoa tärkeämmän asian. Ymmärrätkö?
-- Kyllä minä kaikki hyvin ymmärrän, vastasi Harmaa kumartaen
kunnioittavasti ja samalla kerskurimaisesti; sitten hän poistui.
Sen aamun rosvot käyttivät seudun urkkimiseen. Se valekerjäläinen,
joka ylläkerrotulla tavalla oli hiipinyt Agnesen majaan, oli
ollut itse Harmaa, joka omin silmin oli tahtonut tutustua taloon.
Vale-matkailijat olivat olleet hänen apuri-rosvojaan, joille riitti
pintapuolisempi tutustuminen paikallisuuteen, he kun toimivat
johtajansa ohjauksen alaisina. Ja saatuaan selville sen, mitä
halusivat, he eivät enää olleet näyttäytyneet, jotta eivät olisi
herättäneet liikaa epäluuloa.
Heidän kaikkien palattua linnaan, Harmaa ilmoitti isännälleen
retken tuloksen ja määräsi yrityksen lopullisen suunnitelman; hän
jakoi osat, antoi määräyksensä. Tämä kaikki ei voinut tapahtua
ilman että tuo vanha palvelija, joka seisoi silmät levällään ja
korvat hörössä, huomasi jotain perin tärkeätä olevan tekeillä.
Tarkkaamalla ja kyselemällä, noukkien tiedon murun sieltä, toisen
täältä, selvittämällä itsekseen kuulemaansa himmeätä sanaa ja jotain
salaperäistä käyntiä hän lopulta sai selville mitä oli tapahtuva
sinä yönä. Mutta kun hän oli päässyt näin pitkälle, oli jo melkein
yö käsissä ja pieni etujoukko palkkalais-rosvoja oli jo mennyt
majoittumaan tuohon rappeutuneeseen taloon.
Vanhusparka tiesi varsin hyvin miten vaarallista peliä pelasi ja
pelkäsi lisäksi tulevansa liian myöhään apuineen, mutta ei kuitenkaan
tahtonut rikkoa lupaustaan. Hän läksi ulos muka hieman raitista
ilmaa hengittämään ja riensi minkä jaksoi luostariin antamaan isä
Cristoforolle lupaamansa tiedot. Vähän senjälkeen muut rosvot
läksivät liikkeelle ja kulkivat yksitellen, jotta ei voitaisi huomata
heidän kuuluvan samaan seuraan. Harmaa kulki viimeisenä, ja taloon
jäi ainoastaan kantotuoli, joka vasta illan pimettyä vietiin tuohon
yksinäiseen taloon.
Heidän kaikkien kokoonnuttua sinne, Harmaa lähetti kolme kätyreistään
kylän ravintolaan; yhden heistä oli määrä pysytellä oven suussa
pitämässä silmällä maantietä ja valvomassa, milloin kaikki asukkaat
olivat vetäytyneet sisälle asuntoihinsa; kahden muun piti istua
sisällä kapakassa juoden ja pelaten, kuin ravintolavieraat ainakin,
mutta samalla urkkia, jos jotain oli urkittavaa. Harmaa pysyi
pääjoukon kanssa piilossa ja odotti väijyksissään.
Vanhusparka riensi yhä vaan edelleen; nuo kolme urkkijaa saapuivat
määräpaikkaansa. Aurinko laski paraikaa, kun Renzo astui naisten luo
ja sanoi:
-- Tonio ja Gervaso odottavat ulkona; menen heidän kanssaan
ravintolaan hieman ruokaa haukkaamaan, ja kun kellot soivat Ave
Mariaan, tulen teitä noutamaan. Rohkeutta siis vaan, Lucia, kaikki on
yhden ainoan hetken varassa.
Lucia huokasi ja vastasi:
-- Niin, rohkeutta. Mutta ääni ei ollut sopusoinnussa näiden sanojen
kanssa.
Kun Renzo ja hänen kaksi toveriansa saapuivat ravintolaan, he
kohtasivat siellä tuon yhden kätyreistä, joka seisoi vahtina,
täyttäen puolen oviaukkoa ja nojaten selin ovenpieleen, käsivarret
ristissä rinnalla, katsellen tarkkaavasti oikealle ja vasemmalle,
vilkuttaen vuoroin kotkansilmäinsä valkeaista ja mustaa terää.
Tummanpunainen samettihattu, vinosti päässä, peitti puoleksi hänen
hiustupsunsa, joka jakaantui kahtia tummalla otsalla, ja joka
taempana oli palmikoitu ja niskan kohdalla kamman koossapitämä.
Kädessä hänellä oli suuri nuija. Varsinaisia aseita ei hänellä ollut
näkyvissä. Mutta jos vaan näki hänen kasvonsa, lapsikin saattoi
kuvitella, että hän niitä vaatteisiinsa oli piiloittanut niin paljon
kuin suinkin oli voinut. Kun Renzo, joka kulki etumaisena, juuri
oli sisäänastumaisillaan, tuo ovenvartija ei liikkunut paikaltaan,
vaan tuijotti järkähtämättä häneen. Mutta Renzo tahtoi kaikin tavoin
välttää riitaa, kuten jokainen, jolla on tärkeää tehtävää, eikä hän
edes sanonut: väistykää toki hieman, vaan kulki, hiipaisten toista
pihtipieltä, sivuttain sisälle siitä pienestä oviaukosta, minkä
tuo ihmispylväs jätti vapaaksi. Samoin täytyi tehdä hänen kahden
kumppaninsa päästäkseen sisälle. Sisällä he näkivät nuo toiset,
joiden meluavat äänet jo olivat kuulleet, nimittäin nuo kaksi
rosvoa, jotka istuen pöydän ääressä pelasivat nuora-peliä, huutaen
molemmat yhtä haavaa -- se aiheutui tämän pelin laadusta -- ja
vuoroin kaataen toinen toiselleen viiniä suuresta edessään olevasta
pullosta. Nämäkin katsoivat uusiin tulijoihin. Ja varsinkin yksi
noista kolmesta rosvosta, joka ojensi kättään, hajoitti kolmea paksua
sormeaan, piti vielä auki suutaan, mistä juuri äsken oli kajahtanut
äänekäs "kuutonen" ja tähysteli Renzoa kiireestä kantapäähän; sitten
hän iski silmää pelitoverilleen sekä oven suussa olijalle, joka
vastaukseksi nyökäytti päätänsä. Renzo, jossa heti heräsi epäluuloja
ja epävarmuutta, katsoi molempia vieraitaan, ikäänkuin olisi tahtonut
heidän kasvojenilmeistään löytää kaikkien noiden merkkien selityksen.
Mutta näiden kasvot eivät ilmaisseet muuta kuin hyvää ruokahalua.
Ravintolan isäntä katsoi hänkin Renzoa, odottaen tilausta. Renzo vei
hänet viereiseen huoneeseen ja tilasi illallista.
-- Keitä ovat nuo vieraat? hän sitten kysyi isännältä puoliääneen,
sittenkuin tämä oli palannut tuoden kainalossaan karkeata pöytäliinaa
ja kädessään viinipulloa.
-- En heitä tunne, vastasi isäntä avaten liinaa.
-- Kuinka? Ettekö yhtään ainoata noista kolmesta?
-- Tiedätte hyvin, vastasi hän vielä levittäessään molemmin käsin
liinaa pöydälle, että meidän ammattimme ensimäinen sääntö on se,
ettemme saa sekaantua toisen asioihin; tästä on seurauksena, etteivät
edes vaimomme ole uteliaita. Olisipa muuten koko työ ottaa selville
mitä väkeä kaikki ne ihmiset ovat, jotka tulevat ja menevät.
Täällähän eletään joka päivä kuin meren satamassa -- tarkoitan kun
on hyvä vuosi. Mutta yhtäkaikki: eläköön ilo. Tuleehan se hyvä aika
taas kerran meillekin. Meille riittää, että ravintolavieraamme ovat
kunniallista väkeä; keitä muuten ovat, se ei meitä liikuta. Ja nyt
tuon teille vadillisen lihapalleroita, joiden vertaisia ette ikinä
ole syöneet.
-- Kuinka tiedätte...? kysäsi Renzo... Mutta isäntä oli jo kääntynyt
mennäkseen keittiöön, eikä ollut kuulevinaan kysymystä. Ja kun hän
siellä oli noutamassa yllä mainittuja lihapalleroita sisältävää
pannua, se rosvoista, joka oli tähystellyt Renzo ystäväämme, lähestyi
häntä ja kuiskasi:
-- Keitä ovat nämä miehet?
-- Kunnon ihmisiä tästä kylästä, vastasi isäntä asettaen
lihapalleroita lautaselle.
-- Hyvä. Mutta mitkä ovat heidän nimensä? Keitä ovat? uteli toinen
hieman julkeana.
-- Toisen nimi on Renzo, vastasi isäntä puoliääneen, kunnon nuori
mies, oiva työntekijä, silkinkehrääjä, joka hyvin osaa ammattinsa.
Toinen on maalainen, nimeltä Tonio, hyvä toveri ja aina iloinen.
Vahinko, ettei hänellä ole lihavampi kukkaro; hän kyllä muuten
tyhjentäisi sen monasti täällä minun luonani. Kolmas on hölmö, joka
halukkaasti syö, kun joku toinen hänelle tarjoaa. Anteeksi, mutta
täytyy mennä.
Ja silmänräpäyksessä hän pujahti lieden ja kanssapuhujansa välitse
pois ja meni viemään annosta tilaajalle.
-- Miten tiedätte, että nuo miehet ovat kunnon ihmisiä, ellette heitä
tunne? kysäsi uudelleen Renzo.
-- Heidän käytöstavastaan, ystäväni. Ihminen tunnetaan
käytöstavastaan. Ne, jotka juovat viiniä sitä arvostelematta,
jotka maksavat laskunsa tinkimättä, jotka eivät riitele toisten
ravintolavieraiden kanssa, jotka, aikoessaan iskeä tikarinsa
johonkuhun henkilöön, menevät ulos ja kauas ravintolasta häntä
odottamaan, niin ettei isäntäparan tarvitse sekaantua asiaan, -- ne
ovat kunnon ihmisiä. Jos kuitenkin voi tuntea toisensa yhtä hyvin
kuin me neljä, niin se tietysti on parempi. Mutta mitä hittoa te
tahdotte tietää niin paljon seikkoja, te kun olette sulhasmies ja
kun pitäisi olla pää täynnä kaikkea muuta? Ja kun teillä lisäksi on
edessänne tällaisia lihapalleroja, jotka voisivat herättää vainajan
kuolleista? -- Näin sanottuaan hän palasi keittiöön.
Tekijämme huomauttaa miten eri tavoin isäntä vastasi hänelle
tehtyihin kysymyksiin ja että hän oli sellainen ihminen, joka
puheissaan aina esiintyi kunnon ihmisten hartaana ystävänä yleensä,
mutta joka käytännössä kuitenkin kohteli paljoa ystävällisemmin niitä
henkilöitä, jotka olivat roistojen maineisia tai näköisiä. Hän oli,
kuten jokainen saattaa huomata, hyvin omituisen luonteinen mies.
Illallinen ei ollut varsin hupaisa. Molemmat pöytävieraat olisivat
tahtoneet nauttia siitä hitaasti ja mukavasti, mutta Renzo, heidän
kutsujansa, jolla oli mielessä lukijan tuntemat asiat, jolla oli
ikävä, ja joka outojen miesten omituisen käytöksen vuoksi oli
hieman levoton, ei malttanut kauan odottaa lähtöhetkeä. Noiden
outojen vierasten vuoksi he puhuivat keskenään kuiskaten, vaihtaen
katkonaisia ja ikävystyttäviä sanoja.
-- Onpa aika hyvä asia, puuttui Gervaso äkkiä puheeseen, että Renzon
on halu ja pakko ottaa itselleen vaimo.
Renzo katsoi häneen vakavan ankarasti.
-- Suu kiinni, tolvana! tiuskasi hänelle Tonio, vahvistaen tätä
kunnianimeä kyynäspään tuuppauksella.
Keskustelu kävi nyt yhä kankeammaksi, kunnes se viimein vallan
raukesi. Renzo, joka pöydän nautinnossa noudatti suurta kohtuutta,
kaatoi molemmille todistajilleen viiniä varovasti ja siten, että
lisäsi heidän rohkeuttaan heidän aivojansa huumaamatta. Kun ateria
oli lopussa ja kun sen oli maksanut se, joka vähimmin siitä oli
hyötynyt, täytyi heidän kaikkien kolmen kulkea noiden epäilyttävien
henkilöiden ohi, jotka kaikki kääntyivät tähystelemään Renzoa,
kuten ensi kerrallakin. Kun tämä oli astunut muutaman askeleen pois
ravintolasta hän katsahti taakseen ja huomasi, että ne kaksi, jotka
hänen poistuessaan olivat jääneet istumaan kyökkiin, seurasivat
häntä. Hän pysähtyi silloin tovereineen ikäänkuin olisi heille
sanonut:
-- Katsokaamme mitä nuo miehet aikovat minulle tehdä.
Mutta molemmat roistot pysähtyivät hekin, niin pian kuin näkivät,
että heidät oli huomattu, puhuivat hiljaa keskenään ja palasivat
ravintolaan. Jos Renzo olisi ollut tarpeeksi lähellä heitä
kuullakseen heidän puheensa, se olisi tuntunut hänestä perin
kummalliselta:
-- Olisipa se meille aika kunnia, lukuunottamatta juomarahoja, sanoi
toinen rosvoista, jos palattuamme linnaan voisimme kertoa että
olisimme häntä kelpo tavoin löylyttäneet ja ... aivan omin päin,
ilman herra Harmaan johtoa.
-- Ja siten saattaa pää-yrityksen vaaranalaiseksi! huomautti toinen.
Kas vaan! Hän on epäillyt jotain ja pysähtyy meitä katselemaan.
Hm. Jos olisi myöhäisempi! Palatkaamme vaan, jotta emme herättäisi
epäluuloa. Ja lisäksi paraikaa saapuu väkeä joka taholta. Antakaamme
kaikkien kanojen mennä kanakoppiin.
Alkoi todella kuulua tuollainen humu, tuollainen kumea häly, joka
syntyy kylässä illan suussa ja jota vähän myöhemmin seuraa yön
juhlallinen hiljaisuus. Naiset palasivat kedoilta kantaen pieniä
lapsiaan selässä ja taluttaen kädestä suurempia, joilla luetuttivat
iltarukouksia. Miehet palasivat lapio ja kuokka olalla. Oviaukoista
näki siellä täällä tuikkivan valkean, joka oli viritetty köyhän
illallisen valmistamista varten. Tien varrella kuuli vaihdettavan
tervehdyksiä ja lyhyitä keskusteluja, jotka koskivat sadon niukkuutta
ja huonoa vuodentuloa. Ja sanoja sointuvampana kajahtivat iltakellon
tahdikkaat lyönnit, jotka tiesivät päivän päättymistä.
Huomattuaan noiden molempien julkeiden miesten vetäytyneen takaisin,
Renzo jatkoi matkaansa yhä sakenevassa illanhämyssä muistuttaen
kuiskaten milloin toiselle, milloin taas toiselle veljeksistä milloin
mitäkin ohjetta. Kun he saapuivat Lucian majalle, oli jo vallan pimeä.
Aika, joka kuluu vakavan yrityksen ensi suunnittelun ja sen
toimeenpanon välillä (näin on sanonut eräs barbaari,[4] joka ei ollut
vailla nerollisuutta) on uni täynnä näkyjä ja kauhua. Lucia oli jo
tuntikausia ollut sellaisen unen aiheuttamiin tuskiin vaipuneena.
Ja Agnese, itse Agnese, tuuman alkuunpanija, oli miettiväinen ja
keksi vaivoin sanoja rohkaistakseen tytärtään. Mutta heräämisen
hetkenä, se on hetkenä, jolloin tuuma on toteutettava, on mieli
kokonaan muuttunut. Sitä pelkoa ja rohkeutta, jotka siinä juuri äsken
keskenään kamppailivat, seuraa toisellainen pelko ja rohkeus: yritys
kohoaa eteen uutena ilmestyksenä. Se, mikä alussa herätti enimmin
levottomuutta, näyttää joskus äkkiä muuttuneen kovin helpoksi. Toiste
sellainen este, jota tuskin on huomattu, kasvaa niin suunnattomasti,
että mielikuvitus kauhistuneena peräytyy, jäsenet kieltävät
palveluksensa ja sydän rikkoo mitä varmimmin antamansa lupauksen.
Renzon hiljainen kolkutus ovelle herätti Luciassa sellaisen kauhun,
että hän sinä hetkenä päätti ennemmin kärsiä kaikki, jopa ainaiseksi
erota hänestä, kuin toteuttaa tehdyn päätöksen. Mutta kun Renzo oli
näyttäytynyt ja sanonut: -- Tässä olen, lähtekäämme, -- kun kaikki
olivat valmiina lähtemään, epäröimättä ja kuin välttämätöntä seikkaa
ainakin toteuttamaan, ei Lucialla ollut aikaa eikä rohkeutta tuoda
esiin ainoatakaan estelyä. Ja ikäänkuin muiden edelleen laahaamana
hän vavisten tarttui äitinsä ja sulhonsa käsivarteen ja lähti
seikkailevan seurueen mukana liikkeelle.
Hiiskumatta halki pimeän, varovin askelin he astuivat ulos majasta ja
alkoivat kulkea kylästä johtavaa polkua. Lyhin tie olisi ollut mennä
kylän läpi suoraa päätä Don Abbondion asunnolle. Mutta he valitsivat
ulomman tien päästäkseen muiden huomaamatta perille. Pikku polkuja
pitkin, puutarhojen ja ketojen halki he saapuivat lähelle tuota
taloa. Siellä he hajaantuivat. Molemmat kihlautuneet piilottautuivat
pappilan nurkan taa. Agnese jäi heidän luokseen, mutta pysytteli
hieman edellä voidakseen ajoissa rientää Perpetuan luo ja kiinnittää
hänen huomionsa. Tonio ja hänen saamaton veljensä Gervaso, joka ei
omin päin kyennyt mihinkään, ja jota ilman tällä hetkellä ei olisi
voitu tulla toimeen, astuivat rohkeasti ovelle ja kolkuttivat.
-- Kuka siellä näin myöhään? huusi muuan ääni ikkunasta, joka heti
aukeni. Se oli Perpetuan ääni. Minun tietääkseni ei ole sairaita
kylässä. Onko joku onnettomuus tapahtunut?
-- Se olen minä, vastasi Tonio; se olen minä ja veljeni, joilla on
puhumista herra pastorin kanssa.
-- Onko tämä inhimillinen hetki? kysäsi Perpetua suuttuneena. Onpa
teillä kohteliaat tavat, totta totisesti. Tulkaa huomenna uudestaan.
-- Kuulkaapa! Ei ole sanottu, että enää voin palata. Olen tässä
ansainnut vähän rahoja ja tulin maksamaan tuon pienen velkani,
tiedättehän. Minulla on mukanani kaksikymmentä viisi kaunista ja
vallan uutta hopearahaa. Mutta jos ei sovi, niin kärsivällisyyttä.
Tiedän hyvin miten saan menemään nämä rahat, ja palaan, kun olen
saanut kokoon uusia.
-- Odottakaa, odottakaa. Pistäydyn sisällä ja palaan heti. Mutta
miksi tulette näin myöhään?
-- Sain ne juuri vastikään. Ja ajattelin, että jos säilytän ne yön
luonani, en tiedä mitä mieltä olen seuraavana aamuna. Mutta, jos
ei tämä aika teille sovi, niin se on minulle yhdentekevää. Minä
puolestani olen tullut tänne, ja jos ette rahoistani huoli, niin
menen tieheni.
-- Älkää toki. Odottakaa hetkinen; minä tuon pian vastauksen.
Näin sanottuaan hän sulki ikkunan. Samassa silmänräpäyksessä Agnese
poistui kihlautuneiden luota kuiskasi Lucialle: -- Rohkeutta, se
menee kädenkäänteessä, vallan kuin hampaan irtinykäiseminen. Sitten
hän liittyi molempiin veljiin oven suulla ja rupesi juttelemaan
Tonion kanssa, niin että Perpetua palatessaan ja nähdessään hänet
siinä luulisi hänen sattumalta osuneen siihen, ja että Tonio hetken
aikaa oli häntä pidättänyt.