-- Miten voin teitä palvella? kysyi Don Rodrigo, pysähtyen keskelle
huonetta. Näin kuuluivat hänen sanansa. Mutta se äänenpaino, millä
ne lausuttiin, tiesi selvästi: Ota huomioon, kenen edessä seisot,
punnitse puheesi ja esitä asiasi lyhyesti.
Ei ollut varmempaa ja pikemmin vaikuttavaa keinoa rohkaista veli
Cristoforoa kuin ylpeä puhutteleminen. Hän, joka oli epäröinyt,
etsinyt sopivia sanoja ja pyörittänyt sormiensa välissä vyöstään
riippuvan rukousnauhan helmiä, ikäänkuin hän olisi toivonut
jostakin niistä löytävänsä puheensa alkusanat, tunsi tuon Don
Rodrigon kohtelun johdosta huulilleen tulvivan enemmän sanoja kuin
mitä tarvitsi. Mutta hoksaten, miten tärkeätä oli, ettei pilannut
asiaansa, tai oikeammin toisen asiaa, hän muutti ja lievensi ne
lauseet, jotka olivat johtuneet mieleensä, ja sanoi varovan nöyrästi:
-- Tulen ehdoittamaan teille oikeuden tekoa, rukoilemaan sääliväistä
avunantoanne. Muutamat pahantekijät ovat väärinkäyttäneet teidän
ylhäisyytenne nimeä peloittaakseen erästä pappiparkaa täyttämästä
velvollisuuttaan, täten syösten onnettomuuteen kaksi viatonta
ihmistä. Te voitte yhdellä ainoalla sanalla tehdä tyhjäksi noiden
henkilöiden tuumat, saattaa asian jälleen oikealle tolalle ja antaa
hyvitystä niille, joille on tapahtunut niin suuri vääryys. Te voitte
sen tehdä, ja koska voitte ... niin omatunto ... kunnia...
-- Teidän sopii puhua minulle minun omastatunnostani ainoastaan
silloin, kun katson hyväksi tulla luoksenne ripille. Mitä taas tulee
kunniaani, niin tietäkää, että minä, ja yksinomaan minä olen sen
vartija, ja että pidän julkeana loukkaajana jokaista, joka rohkenee
tuppautua tätä minun huoltani jakamaan.
Veli Cristoforo huomasi näistä sanoista että Don Rodrigo koetti antaa
hänen puheelleen mitä pahimman merkityksen ja muuttaa keskustelun
riidaksi, jotta Cristoforolla ei olisi ollut tilaisuutta päästä
itse asiaan. Tämän vuoksi munkki muutti esiintymisensä alistuvaksi,
päätti kärsivällisesti niellä mitä vaan tuo toinen suvaitsi sanoa, ja
vastasi nopeaan nöyrä sävy äänenpainossa:
-- Jos olen sanonut jotain sellaista, mikä ei teitä ole miellyttänyt,
on se aivan varmaan tapahtunut aikeettomasti. Oikaiskaa minua,
nuhdelkaa minua, jos en voi puhua niinkuin sopii; mutta suvaitkaa
minua kuunnella. Jumalan nimessä, jonka kasvojen eteen meidän
kaikkien kerta tulee astua ... -- ja näin sanoen hän otti käteensä ja
ojensi synkän kuuntelijansa silmien eteen rukousnauhaansa kiinnitetyn
pienen puisen pääkallon -- älkää itsepäisesti kieltäkö hankkimasta
ihmisparoille oikeutta, joka on niin helposti toteutettavissa, ja
jonka he täydelleen ansaitsevat. Ajatelkaa, että Jumala lakkaamatta
luo silmänsä näihin poloisiin, ja että heidän rukoilevat valituksensa
kuullaan tuolla ylhäällä. Viattomuus on voimakas oikeudes...
-- Seis, arvoisa isä! keskeytti äkkiä Don Rodrigo; se kunnioitus,
jota tunnen munkkikaapuanne kohtaan, on suuri. Mutta voisinpa
unhoittaa tämän kunnioituksen, jos näkisin tuon puvun henkilön yllä,
joka rohkenisi tunkeutua talooni urkkijana!
Tämä sana nosti punan munkin kasvoihin. Kuitenkin hän jatkoi sen
näköisenä kuin henkilö, joka nielee hyvin karvasta lääkettä:
-- Ettepä itsekään voi luulla, että tällainen lisänimi minuun
soveltuisi. Te tunnette sydämessänne, että toimenpiteeni täällä
ei ole halpamainen eikä halveksittava. Kuulkaa minua, arvoisa Don
Rodrigo; ja suokoon taivas, ettei se päivä valkenisi, jolloin
kadutte, ettette minua ole kuunnellut. Ettehän tahdo panna alttiiksi
kunniaanne ... ja minkälaista kunniaa, Don Rodrigo, ettehän tahdo
panna kunniaanne alttiiksi ihmisten silmissä, ettekä Jumalan
silmissä! Olettehan te hyvin mahtava täällä maan päällä, mutta...
-- Tietäkää, sanoi Don Rodrigo kiukkuisena, mutta kuitenkin hieman
väristen, tietäkää, että kun päähäni pälkähtää kuunnella saarnaa,
osaan vallan mainiosti mennä kirkkoon, kuten muutkin tekevät! Mutta
kotonani! Oh -- ja hän jatkoi hymyillen teeskennellyn ivallisesti
-- te osoitatte minulle suurempaa kunniaa kuin mitä minä ansaitsen.
Saarnamies minun kotonani! Se on yksinomaan ruhtinasten ylellisyyttä.
-- Ja Jumala, joka vaatii ruhtinaat tilille siitä sanasta, jota hän
kuuluttaa heille heidän omassa palatsissaan, Jumala, joka paraikaa
osoittaa teille armoaan, lähettämällä luoksenne palvelijansa,
arvottoman ja viheliäisen olennon, mutta joka tapauksessa
palvelijansa, taivuttamaan sydäntänne auttamaan viatonta...
-- Riittää jo, arvoisa isä, virkkoi Don Rodrigo, tehden liikkeen
poismennäkseen, en tiedä mitä oikeastaan tahdotte sanoa. Käsitän
ainoastaan, että on kysymys jostakin tyttö letukasta, jonka asioita
lämpimästi harrastatte. Menkää uskomaan harrastuksenne kelle tahansa,
mutta varokaa kauempaa häiritsemästä aatelismiestä.
Don Rodrigon lähtiessä liikkeelle, munkki astui hänkin pari askelta,
asettui kunnioittavasti hänen eteensä, kohotti kätensä ikäänkuin
samalla häntä rukoillakseen ja pidättääkseen ja virkkoi vielä:
-- Harrastan todella suuresti tuon tytön menestystä, mutta en enempää
kuin teidän menestystänne. Teidän molempien sielut ovat minulle
kallisarvoisemmat kuin oma henkeni. Don Rodrigo! En saata tehdä
mitään muuta teidän hyväksenne kuin rukoilla Jumalaa; mutta sen teen
sydämeni pohjasta. Älkää vastatko kieltäen. Älkää antako viattoman
tyttöparan kauempaa olla tuskan ja pelon valloissa. Teidän lausumanne
yksi ainoa sana kykenee järjestämään koko asian.
-- No hyvä, sanoi Don Rodrigo, koska luulette, että minä voin
tehdä paljon tuon naishenkilön hyväksi, ja koska niin lämpimästi
harrastatte hänen parastaan...
-- No niin? virkkoi levottomana veli Cristoforo, jota Don Rodrigon
ilme ja ryhti ei aiheuttanut antautumaan niihin toiveihin, joita nuo
sanat näyttivät lupaavan.
-- No hyvä, kehoittakaa tuota nuorta naista tulemaan tänne ja
asettumaan minun suojelukseni alaiseksi. Häneltä ei silloin ole
puuttuva mitään, eikä kukaan rohkene häntä hätyyttää, taikka minä en
ole mikään ritarillinen aatelismies!
Tällaisen ehdotuksen johdosta munkin närkästys, jota hän siihen
asti vaivoin oli pidättänyt, puhkesi ilmoille. Kaikki hänen kauniit
tarkoituksensa esiintyä varovaisesti ja kärsivällisesti haihtuivat.
Hänen vanha luontonsa heräsi ja liittyi uuteen; ja tällaisissa
tapauksissa veli Cristoforossa todella oli kaksi ihmistä.
-- Teidän suojeluksenne! hän huudahti, peräytyen pari askelta,
nojaten ylpeästi oikeaan jalkaansa, pani oikean käden lanteille,
nosti vasenta kättä, etusormi ojennettuna don Rodrigoa kohti ja loi
häneen kaksi tulista silmää: Teidän suojeluksenne! Onpa hyvä, että
olette puhunut näin, että olette tehnyt minulle tuon ehdoituksen. Nyt
on mittanne täysi, enkä minä teitä enää pelkää.
-- Mitä julkeat puhua, munkki?
-- Puhun, niinkuin sopii puhua sen kanssa, jonka Jumala on hylännyt,
ja joka ei enää voi herättää pelkoa. Teidän suojeluksenne! Tiesinhän,
että tuo tyttöparka on Jumalan suojeluksen alla. Mutta te panette
minut sen huomaamaan niin varmasti, ettei minun enää tarvitse
ollenkaan säästää sanojani siitä kanssanne puhuessani. Puhun
Luciasta: huomaatte miten mainitsen tämän nimen pää pystyssä ja
silmiäni räpäyttämättä.
-- Kuinka, täällä, tässä talossa!
-- Surkuttelen tätä taloa: kirous leijailee sen ylitse! Saattepa
nähdä, tuleeko jumalallinen oikeus välittämään neljästä kiviportaasta
ja neljästä rosvosta. Luuletteko, että Jumala on asettanut tänne
maailmaan kuvansa mukaan luodun olennon, antaakseen teille huvin sitä
kiusata! Olette kai luullut, ettei Jumala osaisi häntä puolustaa.
Olette halveksinut hänen viittaustaan, olette itse tuominnut itsenne!
Faraon sydän oli paatunut niinkuin teidän, ja Jumala sen musersi.
Lucia on turvissa vainoltanne, minä sen teille sanon, minä munkki
parka. Ja mitä teihin tulee, niin kuulkaa tarkoin mitä teille
ennustan: On tuleva se päivä...
Don Rodrigo oli tähän asti häälynyt raivon ja hämmästyksen välillä,
eikä ollut löytänyt sanoja. Mutta kun hän kuuli munkin suusta
ennustuksen ensi sanat, hänen raivoonsa sekaantui kaukainen ja
salaperäinen kauhu. Hän tarttui nopeasti nostettuun ja uhkaavaan
käteen, ja kohottaen äänensä katkaistakseen onnettomuuden-profeetan
puheen, hän huudahti:
-- Korjaa luusi, sinä julkea heittiö, munkkikaapuun puettu
tyhjäntoimittaja!
Nämä niin selvät sanat saattoivat silmänräpäyksessä isä Cristoforon
tyyntymään. Koetun huonon kohtelun ja solvauksen tietoisuuteen oli
jo hetki sitten yhtynyt alistumisen ja vaikenemisen tarpeellisuuden
tajuaminen, niin että hänessä, hänen tuota kohteliaisuutta
kuullessaan kaikki paheksuminen ja into lamautui ja ettei hän
katsonut soveliaaksi muuta menettelyä, kuin levollisesti kuunnella,
mitä Don Rodrigo suvaitsisi lisätä. Hän siis veti pois kätensä
aatelismiehen kourista, painoi alas päänsä ja jäi seisomaan
liikkumatta kuten, tuulen hieman hellittäessä myrskysääliä, vanha
tammi palauttaa oksansa entiseen asentoon ja sitten vastaanottaa
rakeet, miten vaan taivas suvaitsee ne alas lähettää.
-- Julkea nousukas! jatkoi Don Rodrigo. Kohtelet minua kuin
vertaistasi. Saat kiittää kaapua, mikä peittää jätkänhartioitasi ja
mikä säästää sinulta ne hyväilyt, joiden avulla sinun kaltaisiasi
opetetaan puhumaan. Korjaa tällä kertaa luusi omin koipinesi, muuten
saat nähdä!
Näin sanottuaan hän ilkkuvan käskevänä osoitti ovea, joka oli
vastapäätä sitä ovea, mistä olivat astuneet sisälle. Isä Cristoforo
painoi alas päänsä ja poistui, jättäen Don Rodrigon raivokkain
askelin mittailemaan taistelutannerta.
Suljettuaan oven jälkeensä munkki huomasi viereisessä huoneessa,
johon astui, erään miehen hiljaa hiipivän pois seinää pitkin,
ikäänkuin hän ei olisi tahtonut, että häntä olisi huomattu
viereisestä huoneesta, missä äskeinen keskustelu oli tapahtunut.
Munkki tunsi hänet samaksi vanhaksi palvelijaksi, joka oli
vastaanottanut hänet tielle johtavalla portilla. Tämä mies oli
palvellut talossa neljäkymmentä vuotta ja oli siis astunut toimeensa
ennen Don Rodrigon syntymää. Viimemainitun isä oli ollut vallan
toista maata. Isänsä kuoltua Don Rodrigo oli eroittanut kaikki vanhat
palvelijat ja pestannut uusia, kuitenkin jättäen tämän yhden taloon,
osaksi hänen korkean ikänsä vuoksi, osaksi sen nojalla, että hän,
vaikka olikin vakaumuksiltaan ja tavoiltaan aivan erilainen kuin
nuori isäntä, korvasi näitä vikojaan kahdella ominaisuudella; ensiksi
hän suuresti kunnioitti talon arvoa, ja toiseksi hän paremmin kuin
kukaan muu tunsi vanhat juhlalliset menot ynnä näiden pienimmätkin
yksityiskohdat. Isäntänsä edessä tämä vanhusparka ei koskaan olisi
rohjennut ilmeillä, vielä vähemmin sanoilla ilmaista paheksumistaan
siitä, mitä näki pitkin päivää. Nipin napin uskalsi hän joskus
päästää huudahduksen tai mutista partaansa muiden palvelijain
piirissä. Nämä nauroivat hänelle, jopa joskus huvikseen yllyttivät
häntä jatkamaan, viekoitellen häntä sanomaan enemmänkin kuin mitä
oli aikonut, jolloin saivat kuulla hänen uudelleen virittävän tämän
talon entisten elintapojen ylistysvirttä. Nämä nuhdesaarnat saapuivat
isännänkin korviin aina vaan höystettyinä kertomuksilla, miten
muut palvelijat olivat vanhusta ivanneet, joten ne Don Rodrigossa
vaan herättivät katkeruudesta vapaata ylenkatsetta. Mutta suurina
vastaanottopäivinä vanhus taas oli vakava ja perin tärkeä henkilö.
Isä Cristoforo katsahti tuohon palvelijaan ohikulkiessaan, tervehti
häntä ja kulki edelleen. Mutta vanhus astui salaperäisesti hänen
luokseen, painoi sormen huulilleen ja antoi sitten samalla sormella
merkin astumaan hänen kanssaan pimeään käytävään. Kun he olivat
saapuneet sinne, hän sanoi munkille matalalla äänellä:
-- Isä, olen kuullut kaiken, ja minun on tarve puhua kanssanne...
-- Nopeasti siis, ystäväni.
-- Ei täällä; hukka minut perii, jos Don Rodrigo tämän huomaa...
Mutta saatanpa tietää paljon asioita ja koetan tulla huomenna
luostariin.
-- Onko olemassa joku tuuma?
-- Epäilemättä on jotain tekeillä, sen olen jo saattanut huomata.
Mutta nyt aion olla varuillani, ja toivon saavani selville kaiken.
Antakaa minun vaan toimia. Minä saan nähdä ja kuulla seikkoja...!
Kauheita seikkoja! Olenpa talossa, missä...! Mutta tahtoisin pelastaa
sieluni.
-- Herra teitä siunatkoon! ja sanottuaan puoliääneen nämä sanat,
munkki laski kätensä palvelijan pään päälle; vanhus, vaikka häntä
paljoa iäkkäämpi, seisoi kumarassa hänen edessään, nöyrän lapsen
asennossa.
-- Herra on teitä palkitseva, jatkoi munkki; älkää jääkö tulematta
huomenna.
-- Tulen varmasti, vastasi vanhus; mutta menkää te joutuin
pois täältä ja, taivaan nimessä, älkää minua ilmaisko. Näin
sanoen ja katsellen ympärilleen hän poistui käytävän toisesta
päästä huoneeseen, josta ovi johti pihalle. Huomattuaan paikan
turvalliseksi, hän kutsui pihalle munkin, jonka kasvot vastasivat
palvelijan viime sanoihin paljoa selvemmin, kuin mitkään vakuutukset.
Palvelija näytti hänelle oven, ja munkki poistui mitään puhumatta.
Tuo mies oli kuunnellut isäntänsä ovella: oliko hän siinä tehnyt
oikein? Ja oliko veli Cristoforo menetellyt oikein häntä siitä
kiittäessään? Mitä tavallisimmat ja vakaantuneimmat elämänohjeet
sanovat sellaista hyvin rumaksi teoksi. Mutta saattoiko tuota
tapausta pitää poikkeuksena? Ja onko yleensä olemassa poikkeuksia
yleisesti tunnustetuista säännöistä? Tärkeitä kysymyksiä, jotka
lukija ratkaiskoon mielensä mukaan. Meidän tehtävämme ei ole
langettaa arvostelmia; rajoitumme tosiseikkojen kertomiseen.
Astuttuaan ulkoilmaan ja käännettyään selkänsä tälle kirotulle
asunnolle veli Cristoforo hengitti vapaammin ja astui kiireisin
askelin mäen rinnettä alas, kasvot hehkuen, mieli kuohuksissa ja
ajatukset ristiriitaisina, kuten jokainen saattaa kuvitella; olihan
se luonnollista kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kuullut ja sanonut.
Mutta vanhuksen odottamaton avun tarjous oli ollut hänelle suuri
rohkaisu: hänestä tuntui kuin olisi taivas antanut hänelle selvän
merkin myöntämästään suojeluksesta.
-- Tässä on ohjauslanka, jonka kaitselmus laskee käteeni. Ja itse
tuossa talossa! Ja ilman että sitä edes tiesin hakea!
Vaipuneena näihin ajatuksiin hän nosti katseensa läntistä
taivaanrantaa kohti ja huomasi maillemenoon kallistuvan auringon jo
melkein hipaisevan vuoren huippua, ja ajatteli, että päivä jo oli
varsin vähissä. Vaikka hän tunsi jäsenensä väsyneiksi tämän päivän
monista vaivoista, hän kuitenkin joudutti askeleitaan, hän kun tahtoi
turvateilleen tuoda jotakin, vaikkapa vähäistäkin tietoa, sekä saapua
luostariin ennen yötä. Tämä näet oli kapusiinilaisten ankarimpia ja
mitä täsmällisimmin noudatettuja sääntöjä.
Tällävälin oli Lucian majassa keksitty ja punnittu tuumia, jotka
meidän on saattaminen lukijan tietoon. Munkin lähdettyä nuo kolme
henkilöä pysyivät hetken aikaa ääneti. Lucia valmisteli surullisena
päivällistä. Renzo yritti moneen kertaan lähteä pois ja päästä
näkemästä masentunutta lemmittyään, mutta ei kuitenkaan hennonnut
poistua; Agnese oli näennäisesti kokonaan kiinnittänyt huomionsa
vyyhdinpuuhun, jota pyöritti. Mutta itse teossa hän hautoi tuumaa;
kun se oli kypsynyt, hän keskeytti vaitiolon näillä sanoin:
-- Kuulkaapa lapset! Jos voitte olla tarpeeksi rohkeat ja taitavat,
jos teillä on luottamusta teidän äitiinne (tämä _teidän_ sana saattoi
Lucian vavahtamaan), niin minä otan pelastaakseni teidät tästä
pulasta ehkä paremmin ja pikemmin kuin isä Cristoforo, vaikka hän
onkin niin etevä mies.
Lucia pysähtyi ja loi äitiin katseen, joka ilmaisi enemmän
hämmästystä kuin luottamusta näin suuremmoiseen lupaukseen; ja Renzo
virkkoi nopeasti:
-- Rohkeutta? Taitavuutta? Sanokaa toki mitä pitää tehdä.
-- Eikö ole totta, jatkoi Agnese, että jos olisitte naimisissa, niin
olisi siten jo voitettu melkoisesti. Ja että kaikesta muusta sitten
helposti suoriuduttaisiin?
-- Kuka sitä epäilee? sanoi Renzo. Kunhan vaan olisimme olleet
vihillä, niin ... voihan sitä asua missä muualla maailmassa
tahansa, ja vallan lähellä, Bergamon seuduilla, silkin valmistajia
vastaanotetaan avosylin. Tiedättehän kuinka monasti serkkuni
Bortolo on kehoittanut minua tulemaan sinne hänen luoksensa asumaan
sanoen, että siellä saavuttaisin varallisuutta niinkuin hän itse.
En kuitenkaan koskaan ole noudattanut hänen kutsuaan, ja se on
tapahtunut -- miksi sitä salaisin? sentähden, että sydämeni on ollut
täällä. Kun olemme naimisissa, muutamme sinne kaikki, perustamme
siellä kodin ja elämme siellä pyhässä rauhassa, turvissa tuon
konnan kynsiltä ja kaukana koettelemuksesta yrittää jotain huonoa
pelastuskeinoa, Eikö niin, Lucia?
-- Niin, virkkoi Lucia; mutta miten...?
-- Kuten jo sanoin, vastasi äiti. Rohkeutta ja taitavuutta vaan, ja
asia on helppo.
-- Helppo! sanoivat molemmat nuoret henkilöt, joiden mielestä asia
oli tullut niin eriskummaisen ja surullisen vaikeaksi.
-- Helppo, jos oivaltaa oikean menettelytavan, huomautti Agnese.
Kuunnelkaa tarkoin, niin koetan sen teille selvittää. Olen kuullut
asiantuntijoiden sanovan, jopa itsekin olen siitä nähnyt esimerkin,
että nimittäin avioliiton solmimiseen vaaditaan luonnollisesti pappi,
mutta ettei hänen suostumisensa ole välttämätön; riittää, että hän
vaan on läsnä.
-- Miten tämä on ymmärrettävä? kysyi Renzo.
-- Kuulkaa, niin ymmärrätte. On tarpeellista hankkia kaksi
vierastamiestä, jotka ovat hyvin älykkäät ja yksimieliset. Mennään
papin luo. Pääasia on, että hänet äkkiä yllättää, niin ettei hän ehdi
pötkiä tiehensä. Mies sanoo: herra pastori, tämä on minun vaimoni;
tyttö sanoo: herra pastori, tämä on minun mieheni. Välttämätöntä
on, että pappi sen kuulee, ja että todistajat sen kuulevat, ja
silloin avio on solmittu ja yhtä pyhä kuin jos itse paavi olisi sen
vahvistanut. Niinpian kuin on lausuttu nuo sanat, pappi saa huutaa,
meluta, näyttää taivaanmerkit; se ei auta mitään, sillä te olette
aviomies ja -vaimo.
-- Onko se mahdollista? huudahti Lucia.
-- Kuinka? kysyi Agnese. Luuletteko ehkä että minä niinä
kolmenakymmenenä vuotena, jotka olen elänyt tässä maailmassa ennen
teitä, en ole mitään oppinut! Asianlaita on tarkalleen niin kuin
teille sanoin. Todisteena siitä on eräs ystävättäristäni, joka tahtoi
vastoin vanhempiensa tahtoa mennä miehelle ja joka tuota keinoa
käyttäen sai tuumansa toteutetuksi. Pappi, joka aavisti pahaa, oli
varuillaan; mutta nuo kaksi veitikkaa olivat niin viekkaita, että
yllättivät hänet sopivalla hetkellä, lausuivat sanansa, ja heistä
tuli mies ja vaimo; tosin vaimo parka kolmen päivän kuluttua katui
kauppojaan.
Asianlaita oli todella niin kuin Agnese oli kertonut. Avioliittoja,
jotka solmittiin mainitulla tavalla, pidettiin siihen aikaan,
jopa aina meidän päiviimme asti, täysin laillisina. Kuitenkaan ei
turvauduttu tällaiseen poikkeuskeinoon muulloin kuin esteiden ja
epäyksien esiinnyttyä, ja sentähden papit ponnistivat kaiken voimansa
välttääkseen tuollaista pakollista avioon-auttamista. Ja jos jonkun
tuollaisen parin ja sen todistajien kuitenkin oli onnistunut yllättää
pappi, tämä pani parastaan päästäkseen pälkähästä, vallan kuin
Proteus koetti vapautua niiden käsistä, jotka tahtoivat pakoittaa
häntä ennustamaan.
-- Jospa tuo olisi totta, Lucia! virkkoi Renzo katsoen häneen samalla
odottaen ja rukoillen.
-- Kuinka, jos se olisi totta! huomautti Agnese. Luuletteko tekin,
että minä teille kerron joutavia! Minä kiusaan itseäni ja vaivaan
päätäni teidän tähtenne, ja palkaksi vaivoistani ette minua usko.
No hyvä. Suoriutukaa pulastanne miten voitte. Minä puolestani pesen
käteni.
-- Älkäähän toki! Ette saa meitä hylätä, pyysi Renzo. Sanoinhan niin
vaan senvuoksi, että tuo tuuma tuntui minusta liian kauniilta. Olen
kokonaan teidän ohjattavananne; katson teitä vallan kuin omaksi
äidikseni.
Nämä sanat haihduttivat Agnesen kevyen vihastumisen ja saattoivat
hänet unhoittamaan päätöksen, joka itse teossa oli ollut pelkkää
puhetta.
-- Mutta miksi, äiti, sanoi Lucia kunnioittavan nöyränä kuten
tavallisesti, miksi tämä tuuma ei ole johtunut isä Cristoforon
mieleen?
-- Miksikä ei ole johtunut hänen mieleensä? sanoi Agnese. Varmaankin
se on johtunut hänen mieleensä, mutta hän ei ole tahtonut siitä puhua.
-- Minkä vuoksi? kysyivät molemmat nuoret samalla kertaa.
-- Sentähden ... no niin, koska tahdotte sen tietää, niin papit
sanovat, ettei tuon seikan laita ole oikein niin kuin olla pitäisi.
-- Kuinka on mahdollista, ettei tuon seikan laita ole niin kuin olla
pitää, koska sillä on lain voima, niin pian kuin se on tapahtunut.
-- Mitä pitää minun teille sanoa? vastasi Agnese. Toiset ovat
tehneet lain oman mielensä mukaan; ja me, ihmisparat, emme siitä
ymmärrä mitään. Ja kuinka paljo muita seikkoja onkaan... Nähkääs,
se on jotenkin samanlaista, kuin löisi joku kristittyä nyrkillä. Se
ei totisesti olisi mikään hyvä teko; mutta jos joku sellaisen saa
osakseen, ei edes paavi voi sitä ottaa häneltä pois.
-- Jos se ei ole mikään hyvä teko, on parasta olla sitä tekemättä,
sanoi Lucia.
-- Kuinka? huomautti Agnese, luuletko ehkä minun antaneen sinulle
neuvon, joka sotii jumalanpelkoa vastaan? Jos vastoin vanhempiesi
tahtoa aikoisit mennä naimisiin heittiön kanssa ... mutta minähän
olen tyytyväinen, ja sinä tahdot mennä tälle kelpo miehelle; ja
kaikkien vaikeuksien aiheuttaja on konna; ja herra pastori...
-- Sehän on päivänselvää, huomautti Renzo.
-- Ei ole tarpeellista puhua asiasta isä Cristoforolle, ennenkuin
se on tapahtunut, jatkoi Agnese, Mutta kun se on ohi ja hyvin
onnistunut, niin mitä luulet munkin sanovan: "Tyttöseni, olipa se
sangen ajattelematon teko, minkä teitte!" Hengellisten miesten tulee
puhua niin. Mutta voit olla varma siitä, että hänkin sydämensä
pohjasta on tyytyväinen.
Vaikka Lucia ei löytänyt perusteita vastatakseen tähän todisteluun,
ei hänen vakaumuksensa kuitenkaan ollut horjumaton. Mutta Renzo oli
täydelleen rohkaistunut ja virkkoi:
-- Jos niin on asianlaita, on se jo vallan kuin ratkaistu.
-- Maltahan, huomautti Agnese. Entä todistajat? Ja miten yllättää
pastori, joka jo kaksi päivää on pysynyt piilossa lukkojen
takana kodissaan. Miten saada hänet pysymään alallaan? Vaikka
hän luonnostaan onkin hidasliikkeinen, voin vakuuttaa että hän,
nähdessään teidän ilmestyvän tuota tarkoitusta varten, muuttuu
ketteräksi kuin kissa, pötkii tiehensä kuin piru vihkivedestä.
-- Olenpa keksinyt keinon, minä, virkkoi Renzo, lyöden nyrkkinsä
pöytään niin lujasti, että päivällistä varten siihen asetetut astiat
hypähtivät ilmaan. Ja hän teki selkoa tuumastaan, jonka Agnese kaikin
puolin hyväksyi.
-- Tämä asia on sekava, eikä tunnu suoralta peliltä, huomautti
Lucia. Tähän asti olemme menetelleet rehellisesti; jatkakaamme yhtä
vilpittömästi, niin Jumala on meitä auttava. Näin on isä Cristoforo
sanonut. Odottakaamme, kunnes kuulemme hänen mielipiteensä.
-- Ota opastusta siltä, joka tietää enemmän kuin sinä, sanoi Agnese
vakavan näköisenä. Mitä tarvitsee meidän kysyä toisten mielipidettä?
Jumala sanoo: "Auta itseäsi, että minä sinua auttaisin!" Isä
Cristoforolle kerromme kaiken, sitten kun se on tapahtunut.
-- Lucia, sanoi Renzo, tahdotko nyt minut hylätä? Emmekö me ole
tehneet tehtäväämme kuin oikeiden kristittyjen sopii? Eikö meidän jo
pitäisi olla mies ja vaimo? Eikö pastori jo ollut meille määrännyt
päivää ja tuntia? Ja kenen on syy, että meidän nyt täytyy päästä
pulasta turvautumalla vähäiseen juoneen? Et nyt saa minua hylätä.
Poistun hetkeksi ja palaan tuoden vastauksen.
Ja tervehtien Luciaa rukoilevan näköisenä ja luoden
yhteisymmärtämisen katseen hän poistui kiireisesti.
Hätä tekee kekseliääksi, Renzo, jonka siihen asti astumallaan
suoralla ja helppokulkuisella elämänpolulla ei koskaan ollut
tarvinnut sanottavasti älyänsä rasittaa, oli tässä tilaisuudessa
keksinyt keinon, joka olisi tuottanut kunniaa lainoppineelle.
Tuumansa mukaisesti hän meni suoraa päätä erään Tonio nimisen
miehen majaan, joka oli vallan lähellä, ja tapasi hänet keittiöstä,
missä hän nojaten toista polveaan lieden laitaan, toisella kädellä
piti kiinni kuumille hiilille asetetun padan reunasta ja toisessa
kädessään pitämällään käyrällä kauhalla hämmensi karkeista
sisilialaisista jauhoista tehtyä harmaata puuroa. Tämän miehen
äiti, veli ja puoliso istuivat ruokapöydän ääressä, ja kolme tai
neljä pienokaista seisoi isän ympärillä katseet kiintyneinä pataan
ja odottaen hetkeä jolloin sen sisällys oli kaadettava siitä ulos.
Mutta siinä ei ollut havaittavissa tuota iloisuutta, minkä edessä
oleva ateria herättää niissä, jotka sen ovat ansainneet vaivaloisella
työllään. Puuron paljous oli huonon vuoden eikä aterioivien luvun
ja ruokahalun mukainen. Jokainen heistä katseli kieroon ja rajun
himokkaasti yhteistä ruokamäärää ja näytti arvioivan aterian
jälkeistä nälkäänsä. Renzon vaihtaessa tervehdyksiä perheenjäsenten
kanssa Tonio kaasi puuron pyökki-kaukaloon, joka varta vasten oli
asetettu viereen; ja puuro näytti keskellä suurta utukehää olevalta
pieneltä kuulta. Siitä huolimatta naiset sanoivat ystävällisesti
Renzolle:
-- Suvaitsetteko käydä ruoalle? -- kohteliaisuus, mitä ei
lombardialainen talonpoika koskaan jätä sanomatta kellekään, joka
osuu tulemaan hänen syödessään, oli tulija sitten vaikka juuri
ruoalta noussut rikas herkkusuu, ja vaikka tarjooja juuri nieli
viimeistä palaa.
-- Kiitos, vastasi Renzo; tulinhan vaan vähän puhumaan Tonion kanssa.
Ja jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan, Tonio, voimme mennä
aterioimaan ravintolaan, niin emme häiritse naisväkeäsi!
Tämä ehdotus oli vallan odottamaton ja senvuoksi Toniolle kahta
tervetulleempi. Ja naiset, jopa lapsetkin, jotka tässä suhteessa
aikaisin tulevat arvostelukykyisiksi, näkivät mielellään, että
puurovadin äärestä katosi yksi syömäkilpailija, ja lisäksi kaikkein
vaarallisin. Kutsun saanut ei vitkastellut, vaan poistui Renzon
seurassa.
He saapuivat kylän ravintolaan ja saivat siellä istua kahden kesken
täydelleen häiriintymättä, huono aika kun oli totuttanut pois tästä
virkistyspaikasta kaikki kävijät. Tilattuaan mitä vähäistä talo
saattoi tarjota ja tyhjennettyään yhdessä pikarin viiniä Renzo
virkkoi salaperäisen näköisenä Toniolle:
-- Jos sinä tahdot tehdä minulle pienen palveluksen, teen minä
sinulle suuren.
-- Sano pois, mitä haluat; voithan käskeä mitä tahdot, sanoi Tonio
kaataen itselleen viiniä. Tänään saattaisin mennä tuleen sinun
edestäsi.
-- Sinä olet herra pastorille velkaa kaksikymmentä viisi liiraa viime
vuonna viljelemästäsi vuokramaasta.
-- Oh, Renzo, Renzo! pilaatpa minulle osottamasi hyvän teon. Miksi
rupeatkaan nyt tuollaista puhumaan! Oletpa tärvellyt koko iloni.
-- Puhunpa sinulle tuosta velasta, koska aion, jos niin tahdot,
hankkia sinulle keinon maksaa sen.
-- Puhutko tosissasi?
-- Vallan tosissani. No olisitko tyytyväinen?
-- Tyytyväinen? Totta mar minä olisin tyytyväinen! Ainakin senvuoksi,
että pääsisin näkemästä noita irveitä ja päännyökkäyksiä, joilla
herra pastori minua tervehtää joka kerta kuin tavataan. Ja sitten
saa aina heti kuulla: Tonio, muistatteko; Tonio, milloinka tulette
puhumaan tuosta asiasta? Ei siinä vielä kyllin, vaan kun hän
saarnatessaan kiinnittää minuun tuijottavat katseensa, seison siinä
peloissani, että hän kaikkien kuullen voisi huutaa minulle: Entä
nuo kaksikymmentä viisi liiraa! -- Hiisi vieköön nuo rahat! Ja
sitten voisin ainakin lunastaa vaimoni kultaisen kaulakoristeen ja
vaihettaisin sen puurojauhoihin. Mutta...
-- Mutta, mutta -- jos tahdot tehdä minulle pienen palveluksen, niin
saat nuo kaksikymmentä viisi liiraa tuossa paikassa.
-- No sano pois asiasi!
-- Mutta, sanoi Renzo, painaen etusormeaan huuliansa vastaan.
-- Eihän tuollainen tule kysymykseen meidän välillämme, huomautti
Tonio. Tunnethan minut.
-- Herra pastori on kaivanut esiin naurettavia syitä vitkuttaakseen
minun naimisiin-menoani. Minä taaskin tahtoisin panna toimeen sen
mitä pikimmin. Minulle on vallan varmasti vakuutettu avioliiton
olevan pätevän, jos molemmat kihlautuneet kahden todistajan seurassa
ilmestyvät papin luo ja sanovat: Tämä on minun vaimoni ja: Tämä on
minun mieheni! Ymmärrätkö, Tonio?
-- Tahdotko, että minä tulen todistajaksesi?
-- Sitä juuri tahdon.
-- Ja maksatko minun edestäni nuo kaksikymmentä viisi liiraa?
-- Se on konna, joka sinut jättää pulaan. Mutta täytyypä löytää
toinen todistaja.
-- Se on jo löydetty. Veljeni Gervasio, tuo yksinkertainen miesparka
tekee mitä hänelle vaan sanon. Tarjoothan hänelle viiniä?
-- Ja ruokaakin, vastasi Renzo. Tuomme hänet tänne pitämään hauskaa
kanssamme. Mutta luuletko, että hän ymmärtää asian.
-- Kyllä minä häntä neuvon, miten on meneteltävä. Tiedäthän, että
minä olen saanut hänen osansa ymmärrystä.
-- Siis huomenna.
-- Hyvä.
-- Illan suussa.
-- Sopii vallan mainiosti.
-- Mutta! virkkoi Renzo painaen uudelleen etusormen huulilleen.
-- Pyh! huudahti Tonio, kallistaen päänsä oikealle olalleen ja
kohottaen vasenta kättään sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa:
Sinä loukkaat minua.
-- Mutta jos vaimosi rupeaa utelemaan, kuten on jotenkin varmaa...
-- Keksinpä verukkeita; mitä valheisiin tulee, on hänellä minulta
saatavia, enkä tiedä, saanko koskaan velkaani maksetuksi. Kyllä kai
jonkun tarinan keksin, millä saan hänen uteliaisuutensa rauhoitetuksi.
-- Huomenna, sanoi Renzo, juttelemme asiasta enemmän ja sovimme
kaikesta tarkemmin.
Näin puhuen he läksivät ravintolasta. Tonio meni kotiansa tuumien
sitä juttua, mikä hänen oli kerrottava naisväelleen, ja Renzo riensi
omalle taholleen tekemään selkoa tehdystä sopimuksesta.
Tällävälin Agnese turhaan oli väsyttänyt itseään koettaessaan
taivuttaa tytärtään. Tämä asetti kutakin todistusperustetta vastaan
milloin toisen, milloin toisen puolen pulmaansa: Joko yritys oli
huono, ja siis siihen ei pitäisi ryhtyä; tai ei se ollut huono, mutta
miksi ei siinä tapauksessa virkkaa sitä isä Cristoforolle?
Renzo astui sisälle voitonriemuisena, teki selkoa
aikaansaannoksestaan ja päätti selontekonsa sanalla _ahn_! --
milanolainen huudahdus, joka merkitsee: Enkö ole koko mies? Voiko
keksiä sen parempaa? Olisiko tämä johtunut teidän mieleenne? ... ja
lukemattomia muita samanlaisia seikkoja.
Lucia pudisti hiljaa päätänsä! mutta nuo kaksi muuta asiaan
innostunutta henkilöä eivät kiinnittäneet häneen sanottavaa huomiota,
kuten on tapana menetellä lapsen suhteen, jonka ei toivota käsittävän
jonkun seikan kaikkia perussyitä, mutta joka sitten pyyntöjen tai
mahtisanojen avulla saadaan menettelemään niinkuin tahdotaan.
-- Kaikki tämä on hyvällä tolalla, sanoi Agnese ... mutta ette ole
ajatellut kaikkea.
-- Mikä sitten vielä puuttuu, kysyi nuorukainen.
-- Entä Perpetua? Ettekö ole muistanut Perpetuaa. Tonion ja hänen
veljensä hän kyllä päästää sisälle: mutta teitä molempia... Ajatelkaa
toki, että hän on saanut käskyn pitää teitä pitemmän matkan päässä
kuin poikaviikaria päärynäpuusta, jossa on kypsät hedelmät.
-- Miten pääsemme tästä pulmasta? sanoi Renzo hieman miettiväisenä.
-- Olenpa ajatellut sitä, minä. Minä lähden mukaanne, ja sitten on
minulla varastossa salaisuus, jonka avulla houkuttelen ja viehätän
Perpetuaa, niin ettei hän huomaa teitä muita, ja siten pääsette
sisälle taloon. Minä kutsun hänet ulos ja koskettelen erityisiä
kieliä ... saattepa nähdä.
-- Olettepa kelpo nainen! huudahti Renzo; olenhan aina sanonut, että
te olette kaikessa meidän tukemme.
-- Mutta kaikki tämä ei hyödytä mitään, sanoi Agnese, ellemme saa
tuon tytön päähänpistoa karkoitetuksi, hän kun itsepintaisesti
väittää yritystä synniksi.
Renzo turvautui puolestaan koko kaunopuheisuuteensa; mutta Lucian
vakaumus ei silti horjunut.
-- En tiedä mitä vastata noihin teidän todisteluihinne. Sen
vaan älyän, että tuota tekoa tehdäkseen niin kuin te vaaditte,
täytyy ryhtyä salajuoniin, valheisiin ja vehkeisiin. Tahdon tulla
vaimoksenne -- eikä hän voinut lausua tätä sanaa eikä tulkita tuota
toivettaan punastumatta -- tahdon tulla puolisoksenne, mutta ilman
vilppiä, Jumalan pelossa, alttarin ääressä. Antakaamme Hänen tuolla
ylhäällä ohjata asiaamme. Ettekö luule Hänen löytävän keinoja
auttaakseen meitä ja parempia kuin ikinä me itse kaikkine juoninemme?
Ja miksi pidämme asian salassa isä Cristoforolta?
Kiistelyä jatkui, eikä se näyttänyt lähenevän loppuaan, kun kiireinen
sandaalien kolina ja viitan liehunta, muistuttaen tuulen toistuvasti
pudisteleman löysän purjeen läpäjämistä, ilmaisivat Isä Cristoforon
tuloa. Kaikki vaikenivat, ja Agnesella oli tuskin aikaa kuiskaista
Lucian korvaan:
-- Varo hänelle mitään sanomasta!