Isä Cristoforo pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Hän oli tuskin luonut
katseensa naisiin, kun aivan selvästi huomasi, etteivät hänen
aavistuksensa olleet häntä pettäneet. Hänen äänessään oli sellainen
kysymyksen levottomuus, joka odottaa surullista vastausta. Hän
kohotti partaansa, tehden kevyen päänliikkeen ja sanoi:
-- No miten ovat asiat?
Lucia vastasi purskahtamalla itkuun. Äiti alkoi pyytää anteeksi, että
oli uskaltanut... Mutta munkki lähestyi, istuutui kolmijalkaiselle
jakkaralle ja keskeytti kaikki anteeksipyynnöt virkkaen Lucialle:
-- Rauhoittukaa, tyttöparka!... Ja te, hän sitten sanoi Agneselle,
kertokaa minulle, mitä on tapahtunut.
Kunnon vaimon kertoessa tuota surullista tapausta niin hyvin kuin
osasi, munkin kasvojen väri vaihteli moneen kertaan; milloin hän
nosti katseensa taivasta kohti, milloin polki jalallaan. Kun kertomus
oli lopussa, hän peitti kasvonsa ja huudahti:
-- Taivaan Jumala! Kuinka pitkälle...
Mutta hän ei päättänyt lausettaan, vaan kääntyi uudelleen naisten
puoleen:
-- Ystäväparkani, hän sanoi, Jumala on teitä koetellut, Lucia raukka!
-- Ettehän meitä hylkää, isä? tämä sanoi nyyhkyttäen.
-- Minäkö teidät hylkäisin! hän vastasi. Minkä näköisenä saattaisin
Jumalalta anoa jotain, jos olisin teidät hylännyt? Jättää teidät
tässä tilassa! Teidät, jotka hän on minulle uskonut. Älkää menettäkö
rohkeuttanne: Hän on teitä auttava. Hän näkee kaiken! Hän saattaa
välikappaleenaan käyttää niinkin mitätöntä ihmistä kuin minä,
tehdäkseen tyhjäksi sellaisen aikeet... Katsokaamme, tuumikaamme mitä
voimme tehdä.
Näin sanottuaan hän nojasi vasemman kyynäspäänsä polveen, kumarsi
otsansa käden varaan ja siveli oikealla kädellä partaansa
ja leukaansa ikäänkuin kootakseen ja keskittääkseen kaikki
sielunvoimansa. Mutta kuta tarkkaavammin hän asiaa pohti, sitä
selvemmin hän huomasi kuinka kiireellistä toimintaa vaativa ja
sekava tämä tapaus oli, ja miten harvat, epävarmat ja vaaralliset
olivat vastustamiskeinot. Herättää don Abbondiossa häpeäntunnetta ja
saada hänet huomaamaan, kuinka suuresti hän rikkoi velvollisuuden
vaatimuksia? Häpeä ja velvollisuus eivät merkitse hänelle mitään,
jos pelko hänet valtaa. Mitä keinoja olisikaan minulla hänessä
herättää suurempaa pelkoa kuin pyssynluoti? Ilmoittaa kaikki
kardinaali-arkkipiispalle ja vedota hänen vaikutusvaltaansa? Mutta
se vaatisi aikaa. Ja odottaessa, ja sitten? Vaikka tämä naisparka
olisi naimisissakin, niin olisiko se esteenä tuon miehen aikeille?
Kuka tietää, miten pitkälle hän voisi mennä?... Entä jos häntä
vastustaisi? Miten? Mitähän, jos voisin saada tänne munkkiveljeni
luostaristani ja Milanosta minua avustamaan? Mutta eihän se ole
yleishyvää tarkoittava yritys; he tulisivat siitä kieltäytymään.
Tuo mies teeskentelee olevansa luostarimme ystävä, hän tahtoo muka
käydä kapusiinilais-munkkien ystävästä; ovathan hänen rosvonsa
monasti hakeneet turvaa meiltä. Jäisin yksin asiaa ajamaan. Minä
joutuisin vain hätikön, rettelöivän ja toraisen miehen kirjoihin; ja
mikä pahempi on, voisin vielä tehottoman yrityksen kautta saattaa
tyttöparan asian vielä arveluttavammaksi.
Kun hän oli punninnut syitä ja vastasyitä, hänestä tuntui
luotettavimmalta mennä suoraa päätä itse don Rodrigon puheille ja
koettaa rukoilemalla ja huomauttamalla toisen ja mahdollisesti myös
tämän elämän vaaroja saada hänet luopumaan häpeällisestä aikeestaan.
Pahimmassa tapauksessa saattoi tätä tietä ainakin päästä selvemmin
sen perille, miten itsepäisesti don Rodrigo koetti panna inhoittavaa
yritystänsä täytäntöön, saattoi paremmin paljastaa hänen aikeitaan ja
järjestää toimintansa sen mukaan.
Munkin näin ollessa vaipuneena mietteisiinsä Renzo, joka kaikkien
arvaamista syistä ei malttanut pysyä poissa tästä talosta, oli
ilmestynyt ovelle. Mutta huomattuaan munkin näin mietteisiin
vaipuneeksi ja naisten tekevän hänelle merkkejä, ettei hän häntä
häiritsisi, hän pysähtyi naisten kynnykselle. Nostaessaan päätään
ilmoittaakseen naisille tuumansa munkki huomasi Renzon ja tervehti
häntä tavallisella ystävällisyydellään, joka säälistä vielä oli
vahvistunut.
-- He ovat siis teille kertoneet ... isä? Renzo kysyi häneltä, ääni
värähdellen liikutuksesta.
-- Tarkalleen kaiken; ja sitä varten olen tullut tänne.
-- Mitä sanotte tuosta konnasta?...
-- Mitäpä hänestä sanoisin? Eihän hän ole täällä sitä kuulemassa:
mitä siis toimittaisivat sanani? Sanon sinulle, Renzo ystäväni, että
sinun pitää luottaa Jumalaan, ja että Jumala ei ole sinua hylkäävä.
-- Siunatut olkoot sananne! nuorukainen huudahti. -- Te ette ole
niitä, jotka aina sanovat köyhien olevan väärässä. Mutta tuo herra
pastori ja tuo herra tohtori...
-- Mitä hyödyttää muistojen palauttaminen, jotka ainoastaan
turhanpäiten mieltäsi kiihoittavat! Olenhan vain yksinkertainen
luostariveli. Mutta toistan sinulle mitä olen sanonut näille
naisille: voimani ovat vähäiset, mutta en tahdo teitä hyljätä, vaan
käyttää ne teidän hyväksenne.
-- Oh, te ette ole samanlainen kuin maailmanystävät! Nuo tositoimiin
kykenemättömät! Jos olisin luottanut niihin kauniisiin lupauksiin,
jotka he minulle ennen, hyvinä aikoina antoivat! He olivat valmiit
vuodattamaan vertansa minun edestäni; he olisivat puolustaneet minua
itse pirua vastaan. Jos minulla vain olisi ollut joku vihamies, niin
ei minun muka olisi tarvinnut muuta kuin antaa merkki, niin olisi tuo
mies jäänyt leivättömäksi. Ja nyt, jos näkisitte, miten he vetäytyvät
syrjään!...
Tällöin Renzo loi katseensa munkin kasvoihin ja huomasi että nämä
olivat kokonaan synkistyneet ja huomasi sanoneensa suuren tyhmyyden.
Mutta kun hän tahtoi korjata sen, hän takertui ja sekaantui kahta
pahemmin... Tahdoin sanoa ... tarkoitukseni ei ollut ... aikomukseni
oli tuota noin...
-- Mitä tahdoit sanoa? Hä? Sinä olit ruvennut pilaamaan minun
työtäni jo ennenkuin minä oli siihen ryhtynyt! Onneksi sinut
ajoissa nolattiin. Kuinka? Sinä etsit ystäviä ... ja millaisia
ystäviä! ... sellaisia, jotka eivät olisi kyenneet sinua auttamaan,
vaikka olisivat tahtoneetkin. Ja täten olit vähällä menettää sen
ainoan, joka voi ja tahtoo auttaa. Etkö tiedä, että Jumala on
ahdistettujen ystävä, jotka luottavat häneen? Etkö tiedä, ettei heikko
voita mitään näyttämällä hampaitaan? Ja jos voittaisikin...
Näin sanoen hän tarttui voimakkaasti Renzon käsivarteen. Hänen
kasvonsa kuvastivat äkkiä juhlallista alakuloisuutta, silti
menettämättä arvokkaisuuttaan, hänen katseensa suuntautuivat alas ja
ääni muuttui hitaaksi ja kajahti maanalaiselta:
-- Vaikka voittaisikin, niin se olisi kauhea voitto! Renzo! Tahdotko
luottaa minuun? Mitä sanonkaan, minuun, mitättömään ihmiseen, munkki
parkaan? Tahdotko luottaa Jumalaan?
-- Tahdonpa kyllä, Renzo vastasi. Hän on oikea Herra.
-- No hyvä; lupaa, ettet ketään hätyytä, ettet ketään yllytä, että
annat minun sinua ohjata.
-- Sen lupaan.
Lucia huokasi syvään, kuten se, joka vapautuu raskaasta taakasta. Ja
Agnese sanoi:
-- Hyvä, poikani!
-- Kuulkaa, lapsukaiseni, virkkoi veli Cristoforo. -- Minä lähden
tänään tuon miehen puheille. Jos Jumala liikuttaa hänen sydäntänsä
ja antaa voimaa minun sanoilleni, se on hyvä. Jollei, niin Hän
saa meidät löytämään jonkun toisen keinon. Pysykää te sillävälin
alallanne, kodeissanne, välttäkää joutumasta juorujen esineeksi,
pysykää piilossa. Tänä iltana tai viimeistään huomisaamuna näette
minut jälleen.
Näin sanoen hän keskeytti kaikki kiitokset ja siunaukset ja poistui.
Hän kulki luostariin, saapui ajoissa mennäkseen kirkon kuoroon
messuamaan, söi aamiaisen ja lähti nopeasti matkaan sen pedon luolaa
kohti, jonka toivoi kesyttävänsä. Don Rodrigon pieni palatsi kohosi
yksinäisenä, linnoituksen tavoin, ylimmällä huipulla, eräällä niistä
kallioista, joita siellä täällä pistää esiin tällä joen rantamalla.
Tähän huomautukseen kertomuksemme nimetön historioitsija lisää,
että tämä paikka (hän olisi suorastaan voinut mainita sen nimen)
oli hieman ylempänä kihlautuneiden pikku kylää, ehkä siitä noin
kolmen ja luostarista neljän virstan päässä. Rantakallion juurella,
eteläpuolella ja järveen päin oli pieni ryhmä majoja, joissa don
Rodrigon alustalaiset asuivat. Tämä oli ikäänkuin hänen pienen
valtakuntansa pääkaupunki. Riitti, että siellä käväisi saadakseen
käsityksen näiden asujanten oloista ja tavoista. Kun loi katseen
maan tasalla oleviin huoneisiin, missä ovi oli sattunut jäämään
auki, näki seinillä riippuvan sikin sokin pyssyjä, räikkiä, kuokkia,
haravia, olkihattuja, verkkoja ja ruutisarvia. Ne ihmiset, joita
siellä kohtasi, olivat rotevia ja karkeita, päässä suuri taaksepäin
pyyhkäisty ja verkonmuotoiseen päähineesen suljettu hiustupsu;
vanhuksia, jotka menetettyään hampaansa näyttivät olevan valmiit
paljastamaan ikeniään jokaiselle, joka vähänkin heitä ärsytti;
naisia, joilla oli miesmäiset kasvot ja jäntevät käsivarret ja jotka
tarvittaessa kykenivät hyvää kieliavustusta antamaan; jopa kadulla
leikittelevien lastenkin kasvoissa ja liikkeissä huomasi jotakin
rajua ja uhkamielistä.
Veli Cristoforo kulki kylän läpi, kiipesi ylös pientä mutkikasta
polkua ja saapui pienelle palatsin edessä olevalle tasaiselle
paikalle. Portti oli suljettu, mikä tiesi sitä, että isäntä paraikaa
oli ruoalla ja ettei hän kärsinyt häiritsijöitä. Harvojen ja
pienten ikkunain edessä, jotka olivat tielle päin, oli liitteistään
irtonaiset vanhat luukut ja lisäksi niitä suojelivat vahvat
rautakanget; alikerran ikkunat olivat niin korkealla, että niihin
tuskin olisi ylettynyt toisen hartioilla seisova mies.
Täällä vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Ohikulkija olisi voinut
luulla, että tämä oli asujanten hylkäämä talo, ellei neljä olentoa
yhdenmukaisissa asennoissaan sen ulkopuolella olisi ilmaissut sen
olevan asutun. Kaksi suurta korppikotkaa, siivet levällä ja päät
riippuen, toinen höyhenettömänä ja puoleksi ajan hampaan kalvamana,
toinen vielä eheänä ja höyhenisenä, olivat naulittuina kumpikin
portin puoliskoon. Ja kaksi palkkalaisrosvoa, pitkänään kummallakin
puolen porttia olevalla penkillä, tekivät vartijan virkaa odottaen
kutsua syömään herransa aterian jätteitä. Munkki pysähtyi aikoen
asettua odottamaan; mutta toinen rosvoista nousi ja virkkoi hänelle:
-- Tulkaa vain lähemmäksi, isä! Täällä ei anneta
kapusiinilais-munkkien odottaa. Olemmehan luostarin ystäviä. Ja minä
olen ollut sen turvissa erityisinä hetkinä, jolloin ulkoilma ei ollut
minulle ollenkaan terveellinen. Ja jos minulta silloin olisi suljettu
ovi, olisi minun käynyt huonosti.
Näin sanoen hän iski kahdesti vasaralla oveen. Tähän ääneen vastasi
heti sisältä suurten koirain ulvonta ja rakkien vinkuminen. Ja
muutaman silmänräpäyksen kuluttua ilmestyi muristen vanha palvelija;
mutta huomattuaan munkin, hän kumarsi hänelle syvään, saattoi
kädenliikkeillä ja äänellään koirat vaikenemaan, vei vieraan ahtaalle
pihalle ja sulki jälkeensä oven. Sitten hän saattoi hänet pieneen
saliin, katseli häntä ihmetellen ja kunnioittaen ja virkkoi:
-- Ettekö ole ... isä Cristoforo Pescarenicosta?
-- Olenpa kyllä.
-- Te täällä?
-- Kuten näette, ystäväni.
-- Epäilemättä tehdäksenne jotain hyvää. Hyvää, näin hän jatkoi
mutisten hampaiden välillä ja lähtien taas liikkeelle, voi tehdä
kaikkialla!
He kulkivat parin tai kolmen pimeän huoneen läpi ja saapuivat
ruokasalin ovelle. Sieltä kuului kumeata melua, joka syntyi
haarukoista, veitsistä, laseista, lautasista ja ennen kaikkea
sekavista äänistä, jotka koettivat huutaa kukin toistaan kovemmin.
Munkki tahtoi vetäytyä pois ja rupesi oven takana sopimaan palvelijan
kanssa siitä, että hän jossakin syrjähuoneessa saisi odottaa, kunnes
ateria oli lopussa. Mutta samassa ovi aukeni. Muuan kreivi Attilio,
joka istui vastapäätä ovea (hän oli talon isännän serkku, ja olemme
jo maininneet hänet sanomatta hänen nimeään) huomasi ajetun pään ja
munkkikaapun sekä hyvän munkin vaatimattoman aikomuksen ja sanoi:
-- Seis, seis, on tarpeetonta paeta, arvon isä; sisälle, sisälle vain.
Don Rodrigo, joka ei suorastaan arvannut tämän käynnin aihetta,
aavisti kuitenkin epämääräisesti jotakin ja olisi kernaasti suonut,
että hänen serkkunsa olisi ollut munkkia kutsumatta. Mutta kun
ajattelematon Attilio oli noin äänekkäästi lausunut kutsunsa, ei
hänen sopinut olla siihen yhtymättä, vaan hän virkkoi:
-- Tulkaa, isä, tulkaa.
Munkki lähestyi, kumartaen isännälle ja vastaten molemmin käsin
pöytävierasten tervehdyksiin.
Tavallisesti kuvitellaan kunnon miestä häijyn edessä -- en kuitenkaan
väitä, että kaikki näin tekisivät -- esiintyvänä pää pystyssä,
katse varmana, rinta paisuneena ja kieli vapaana. Itse teossa
kuitenkin vaaditaan, jotta hän voisi esiintyä tuonryhtisenä, useita
asianhaaroja, jotka hyvin harvoin sattuvat samanaikuisesti. Älkää
siis ihmetelkö, että veli Cristoforo, vaikka hänen omatuntonsa
olikin hyvä, vaikka hänellä olikin mitä järkähtämättömin varmuus
sen asian oikeudesta, jota hän aikoi puolustaa, kuitenkin tunsi
kammon ja säälin sekaista tunnetta don Rodrigoa kohtaan ja että hän
oli joltisenkin arkana ja nöyränä siinä vastapäätä don Rodrigoa,
joka istui pöydän päässä, omassa talossaan, omassa valtakunnassaan,
ystävien, kunnianosoitusten, niin monen voimanmerkkinsä ympäröimänä,
sen näköisenä, että hän oli valmis tukahuttamaan rukouksen, ja kahta
kiivaammin ohjeen tai moitteen, liikkui se sitten kenen huulilla
tahansa.
Rodrigon oikealla kädellä istui tuo kreivi Attilio, hänen serkkunsa,
ja tuskin tarvinnee sitä huomauttaa, hänen toverinsa hekkumoimisessa
ja väkivaltaisuuksissa. Tämä oli tullut Milanosta viettämään muutaman
päivän maalla serkkunsa luona. Vasemmalla pöydän laidalla istui herra
pormestari, jonka kasvot kuvastivat suurta kunnioittavaisuutta, mitä
kuitenkin miedonsi jokunen määrä itsetietoisuutta. Hän oli se mies,
jonka tehtävä asetusten mukaisesti olisi ollut hankkia oikeutta Renzo
Tramaglinolle ja määrätä don Rodrigolle sellainen rangaistus, johon
yllä on viitattu. Vastapäätä pormestaria, kasvoilla mitä vilpittömin
kunnioituksen ilme, istui tuttavamme tohtori "Juonittelija", yllään
musta kaapu, ja nenä tavallistaan punoittavampana. Vastapäätä
serkuksia istui kaksi huomiota herättämätöntä vierasta, joista
lähdeteoksemme sanoo, että he vain söivät, nyökäyttivät päätään,
hymyilivät ja myönsivät kaiken, minkä joku muista vieraista sanoi ja
mitä ei kukaan muu ollut vastustanut.
-- Tehkää isälle tilaa, käski don Rodrigo.
Muuan palvelija toi tuolin, jolle isä Cristoforo istuutui, pyytäen
isännältä anteeksi, että oli tullut sopimattomaan aikaan.
-- Toivoisin saavani tärkeän asian johdosta puhua kahdenkesken
kanssanne, hän sitten kuiskasi nöyremmällä äänellä don Rodrigon
korvaan.
-- Hyvä, hyvä, saammehan sitten puhua, tämä vastasi. Mutta tuotakoon
ensin isälle jotakin juotavaa.
Munkki tahtoi kieltäytyä. Mutta don Rodrigo kohotti ääntänsä ja huusi
keskellä uudelleen alkanutta melua:
-- Ettehän toki, taivaan nimessä minua näin pahoita. Ei saa koskaan
tapahtua, että kapusiinilais-munkki poistuisi talostani ilman että on
maistanut viiniäni ja että julkea velkoja lähtisi täältä, ilman että
hänen selkänsä on tutustunut metsieni raippoihin.
Nämä sanat nostivat yleisen naurunremahduksen ja keskeyttivät
hetkeksi sen kysymyksen käsittelyn, jota vieraat paraikaa
intohimoisesti pohtivat. Palvelija toi tarjottimella viinipullon
ja korkean maljanmuotoisen lasin, jonka ojensi munkille. Tämä ei
tahtonut vastustaa sen miehen tekemää kiihkeää tarjousta, jonka
suosiollisuuden hän hartaasti tahtoi saavuttaa, minkä vuoksi hän
estelemättä kaatoi lasiinsa ja alkoi hitaasti sitä maistella.
-- Tasson arvokkaisuus ei ollenkaan tue väittämäänne, arvoisa herra
pormestari; se päinvastoin sitä vastustaa -- näin jatkoi kreivi
Attilio ulvovalla äänellä -- tuo oppinut, tuo suuri mies, joka
tunsi kuin viisi sormeansa kaikki ritarillisuuden säännöt, antaa
teoksessaan Arganten lähettilään, ennenkuin tämä vaatii kristityitä
ritareita taisteluun, ensin kysyä lupaa hurskaalta Gottfried
Bouillonilaiselta.
-- Mutta tämä on, huomautti pormestari yhtä ulvovalla äänellä,
tämähän on liioittelua, runollista kaunistelua, sillä onhan
lähettiläs virkansa puolesta ja kansainvälisen oikeuden nojalla
loukkaamaton. Eikä tarvitse mennä niin kauas perusteluja etsimään,
sanoohan jo sananlasku: lähettiläs ei ole rangaistuksen alainen. Ja
sananlaskut, herra kreivi, edustavat ihmiskunnan viisautta. Ja kun
nyt lähettiläs ei sanonut mitään omassa nimessään, vaan ainoastaan
toi esiin kirjallisen manauksen...
-- Mutta ettekö huomaa, että tuo lähettiläs oli julkea aasi, joka ei
tietänyt ensimäisiä...?
-- Jos herrat sallivat, keskeytti Don Rodrigo, joka ei tahtonut, että
kysymys olisi kehittynyt sen pitemmälle, -- niin lykätkäämme asia isä
Cristoforon arvosteltavaksi; ja alistukaamme hänen ratkaisuunsa.
-- Hyvä, erittäin hyvä, virkkoi kreivi Attilio, joka piti varsin
hullunkurisena, että kapusiinilais-munkki ratkaisisi ritarillisuutta
koskevan kysymyksen; sitävastoin pormestari, joka paljoa hehkuvammin
otti osaa kysymyksen käsittelyyn, ainoastaan vaivoin rauhoittui,
ja hänen kasvoissaan oli omituinen ilme, mikä näytti sanovan:
Lapsenloruja!
-- Mutta mikäli luulen ymmärtäneeni, sanoi munkki, ne eivät ole
seikkoja, joita minun pitäisi tuntea.
-- Tavallisia munkkien vaatimattomuuden aiheuttamia estelyjä, virkkoi
Don Rodrigo. Mutta älkää luulko, että minä teitä päästän. Oh,
tiedämmehän varsin hyvin, ettette Te ole tullut maailmaan munkinkaapu
yllä, ja että olette tuntenut maailmaa. No niin, asia on seuraava...
-- Tapaus oli seuraava, kreivi Attilio alkoi huutaa.
-- Antakaa minun puhua, serkku, minun, joka olen puolueeton,
huomautti Don Rodrigo. Juttu on seuraava. Eräs espanjalainen
aatelismies lähettää milanolaiselle aatelismiehelle
kaksintaistelu-vaatimuksen. Tämän tuoja ei tapaa miekkasille
vaadittua kotona, jättää vaadintakirjeen aatelismiehen veljelle. Tämä
lukee sen ja antaa vastaukseksi tuojalle muutaman kepinlyönnin. No
mitä asiasta arvelette...
-- Hyvin vastattu ja hyvin tehty! huusi kreivi Attilio. Olipa se
oikea haltioitunut innostus...
-- Pahan hengen nostama, pormestari lisäsi. Piestä lähettiä. Miestä,
jonka persoonaa ei saa loukata. Tekin, arvoisa isä, voitte sanoa,
onko tämä ritarillisesti menetelty.
-- Onpa kyllä, herraseni, huusi kreivi. Minä sen voin vakuuttaa,
minä, joka luullakseni tunnen ritarillisia tapoja. Oh, jos hän olisi
jaellut nyrkiniskuja, se olisi ollut vallan toista; mutta sauva ei
likaa kenenkään käsiä. Enpä ollenkaan saata ymmärtää, miksi niin
suuresti säälitte jätkän hartioita.
-- Kuka tässä on puhunut hartioista, hyvä herra kreivi? Te väitätte
minun sanoneen mielettömyyksiä, jotka eivät koskaan ole edes
johtuneet mieleeni. Minä olen puhunut miehen karaktääristä, enkä
hänen hartioistaan. Puhun ennen kaikkea kansainvälisestä oikeudesta.
Sanokaapas, tehkää niin hyvin, tokko ne airuet, joita muinaiset
roomalaiset lähettivät julistamaan sotaa toisille kansoille, pyysivät
lupaa esittääkseen asiaansa; ja mainitkaapa minulle joku kirjailija,
joka kertoisi, että tuollaista sota-airuetta koskaan olisi piesty.
-- Mitä liikuttavat meitä muinaisten roomalaisten sota-airuet. Ne
olivat henkilöitä, jotka menettelivät kursailematta ja jotka tässä
suhteessa olivat hyvin alkuperäisellä kannalla. Mutta nojaten
uudenaikaisen, ja ainoan oikean ritarillisuuden sääntöihin, sanon
ja väitän, että lähetti, joka rohkenee ojentaa aatelismiehelle
miekkasille vaatimusta, pyytämättä siihen lupaa, on julkea mies, joka
hyvin on loukattavissa, jopa mitä suurimmassa määrin loukattavissa,
että hän on selkäsaunan ansainnut, jopa runsaimmalla mitalla
ansainnut...
-- Selvittäkääpä hieman tätä päätelmäänne.
-- En ikinä!
-- Mutta kuulkaahan toki! Lyödä aseetonta on kuitenkin katala teko.
Koska lähetti oli aseeton, niin...
-- Rauhoittukaa toki, herra pormestari.
-- Kuinka, minunko pitää rauhoittua?
-- Rauhoittukaa, sanon vieläkin. Mitä loruja te laskettelettekaan?
Katala teko olisi takaapäin lyödä toista miekalla tai kiidättää
hänelle luoti selkään; ja tässäkin suhteessa saattaa olla eri
tapauksia, mutta pysykäämme asiassa. Myönnän, että tällaista yleensä
voisi sanoa katalaksi teoksi. Mutta kun antaa neljä kepinlyöntiä
jätkälle! Pitäisi kai tälle ensin virkkaa: -- Katso eteesi, aion
antaa sinulle selkäsaunan -- vallan kuin sanotaan aatelismiehelle: --
Miekka esiin! Ja te, arvoisa herra tohtori, sen sijaan että minulle
hymyilette osoittaaksenne, että olette samaa mieltä kuin minä,
voisitte ennemmin tukea perusteitani liukkaalla kielellänne ja auttaa
minua saattamaan tätä herraa järkiinsä.
-- Minä, vastasi tohtori, hieman joutuen hämilleen, minua huvittaa
kuunnella tätä väittelyä; ja kiitän sattumaa, joka on tarjonnut
tilaisuuden kuunnella näin henkevää aatekiistaa. Lisäksi, ei ole
minun tehtäväni ratkaista tätä kysymystä, Teidän ylhäisyytenne on jo
määrännyt ratkaisijan ... nimittäin läsnäolevan arvoisan isän...
-- Se on totta, sanoi Don Rodrigo; mutta miten luulette tuomarin
voivan puhua, kun riitaveljet eivät tahdo vaieta?
-- Minä vaikenen, virkkoi kreivi. Pormestari rypisti kokoon huulensa
ja kohotti kättänsä, ikäänkuin alistumisen merkkinä.
-- Oh, kiitos olkoon taivaan! Nyt on teidän vuoronne, isä, huomautti
Don Rodrigo, puoleksi ivallisen vakavasti.
-- Olenhan jo selitellyt kykenemättömyyttäni, vastasi veli
Cristoforo, antaen takaisin lasinsa palvelijalle.
-- Huonoa välttelyä, huusivat molemmat serkukset. Tahdomme kuulla
teidän ratkaisunne.
-- Jos asianlaita on näin, niin minun heikon ymmärrykseni mukaan ei
pitäisi olla miekkasille vaatimuksia, ei taistelujulistuksen tuojia,
eikä kepinlyöntejä.
Pöytävieraat katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.
-- Onko kummempaa kuultu! tokaisi kreivi Attilio. Suokaa anteeksi,
isä, mutta tuo menee liian pitkälle. Huomaa, ettette tunne maailmaa.
-- Hänkö? sanoi Don Rodrigo. Hui, hai, hän tuntee sen yhtä hyvin kuin
te, serkkuseni! Isä? Sanokaapa, mikä kokemuksen koulu teilläkin on
ollut.
Munkki ei vastannut tähän kaikkea muuta kuin hyvää tarkoittavaan
huomautukseen, vaan lausui sen sijaan hiljaisessa mielessään
itselleen sanasen:
-- Tämä pistos oli sinuun tähdätty; mutta muista, ettet ole täällä
itsesi tähden, ja että kaikki mikä loukkaa sinua yksistään, ei ole
otettava lukuun.
-- Se on hyvin mahdollista, sanoi serkku; mutta isä ... mikä onkaan
isän nimi.
-- Isä Cristoforo, vastasivat monet.
-- Mutta korkeasti kunnioitettu isä Cristoforo, tuollaisine
periaatteinenne te käännätte maailman nurin. Ilman miekkasille
vaatimusta, ilman kepinlyöntejä! Hyvästi kaikki kunniantunto!
Jokainen jätkä olisi vapaa rangaistuksesta. Onneksi oletuksenne on
mahdoton!
-- No, herra tohtori, huudahti äkkiä Don Rodrigo, joka yhä koetti
siirtää pois kiistelyn kahdelta ensimäiseltä väittelijältä; nytpä on
teidän vuoronne, teidän, joka olette omanne perustelemaan kaikkien
asiat. Saammepa nähdä, millä tavoin tässä kohdin osaatte tukea isä
Cristoforon perusteita.
-- Totisesti, sanoi tohtori, heiluttaen haarukkaa ilmassa ja
kääntyen munkin puoleen, totisesti en ymmärrä, miten isä Cristoforo,
joka samalla on mallikelpoinen luostariveli ja maailmanmies, ei
ole ajatellut, että hänen periaatteensa, joka on hyvä, oivallinen
ja painava saarnatuolista julistettuna, ei ole minkäänarvoinen,
sanottakoon se täydellä kunnioituksella, ritarillisuutta koskevassa
väittelyssä. Mutta isä tietää paremmin kuin minä, että jokainen
seikka on hyvä oikealla paikallaan, ja luulen hänen tällä kertaa
pilan muodossa tahtoneen päästä pulmasta lausua tuomiopäätöstä.
Mitä olisikaan saattanut vastata näin vanhasta ja samalla alati
uudesta viisaudesta ammennettuun järkeilyyn? Ei mitään; ja näin
menetteli munkki.
Mutta Don Rodrigo tahtoi keskeyttää tämän asian ja otti sentähden
puheeksi toisen.
-- Kuulkaahan, hän virkkoi, huhutaan Milanossa tehtävän
sovitusyrityksiä.
Lukija tietää, että tuona vuonna taisteltiin Mantovan herttuakunnan
perimisestä. Vincenzo Gonzagan kuoltua, joka ei ollut jättänyt
miehisiä perillisiä, mainittu herttuakunta oli joutunut Nevers'in
herttuan, Gonzagan lähimmän sukulaisen haltuun. Ludvik XIII,
eli oikeammin kardinaali Richelieu, kannatti suosikkiaan ja
kansalaistunutta ranskalaista Nevers'in herttuata. Filip IV, tai
oikeammin kreivi Olivares, yleisesti mainittu kreivi-herttuaksi, ei
puolestaan kannattanut häntä vastikään mainittujen syiden nojalla,
ja oli julistanut sodan häntä vastaan. Mutta kun tämä herttuakunta
oli keisarikunnan läänitysmaa, molemmat puolueet koettivat
kaikenlaisilla juonilla, kehoituksilla ja uhkauksilla vaikuttaa
keisari Ferdinand II:seen; edellinen puolue yrittäen taivuttaa häntä
myöntämään läänitysoikeudet uudelle herttualle, jälkimäinen koettaen
saada keisaria tuota oikeutta kieltämään, jopa karkoittamaan hänet
herttuakunnasta.
-- Olenpa taipuvainen uskomaan, virkkoi kreivi Attilio, että tämä
asia voidaan rauhallisesti sovittaa. Minulla on erityiset osviittani.
-- Sitä en luule, herra kreivi, sitä en luule, pormestari keskeytti.
Minä, vaikka elänkin täällä syrjässä, kuitenkin tunnen hieman
maailman menoa; nähkääs, espanjalainen linnanherra, joka hyvyytensä
vaikutuksesta minullekin suo hieman hyvää, ja joka on erään
kreivi-herttuan suosikin poika ja siis tuntee kaiken, mikä tapahtuu...
-- Ja minulla taas, herraseni, on tilaisuus joka päivä Milanossa
puhua vallan toisenlaisten henkilöiden kanssa. Ja tiedän
luotettavasta lähteestä, että paavi, joka ennen kaikkea harrastaa
rauhaa, on tehnyt ehdoituksia...
-- Se on kuin olla pitää. Asia on oikealla tolalla. Hänen Pyhyytensä
täyttää velvollisuutensa: paavin tulee aina järjestää ruhtinasten
ja kristittyjen välit hyviksi. Mutta kreivi-herttualla on oma
politiikkansa, ja...
-- Saattaa niin olla; mutta tiedättekö, herraseni, mitä keisari
tällä hetkellä ajattelee? Luuletteko ettei maailmassa olekaan muuta
kuin Mantova? Onpa paljo seikkoja, joita pitää ajatella, herraseni.
Tiedättekö esimerkiksi missä määrin keisari saattaa tätä nykyä
luottaa Valdistanon eli Vallistain ruhtinaaseen, vai miten hänen
nimensä oikein kuulunee?...
-- Wallenstein on hänen oikea nimensä saksaksi, keskeytti pormestari
uudelleen, niin olen useammin kuin kerran kuullut espanjalaisen
linnaherramme tätä nimeä lausuvan. Mutta rauhoittukaa vaan, sillä...
-- Tahdotteko kenties ruveta minua neuvomaan? huudahti kreivi
kiivaasti. Mutta Don Rodrigo tuuppasi häntä polveen merkiksi,
että hän ystävyydestä häneen, isäntään, herkeäisi enemmästä
vastustelemisesta. Kreivi vaikeni, mutta pormestari, kuni laiva,
joka on vapautunut hiekkasärkältä, jatkoi pullistunein purjein
kaunopuheisuutensa kulkua:
-- Wallensteinistä minä en välitä tuon taivaallista, sillä
kreivi-herttua pitää silmällä joka seikkaa ja joka paikkaa. Ja jos
tuon Wallensteinin päähän pälkähtäisi noudattaa omia mielijohteita,
niin kreivi-herttua kyllä hyvällä tai pahalla saa hänet järkiinsä.
Hän pitää silmällä kaikkea, sanon vieläkin, ja hänellä on pitkät
kädet; ja jos hän on saanut päähänsä, niin kuin on saanutkin, ja
syystä, ettei Nevers'in herttua pääse kotiutumaan Mantovaan, niin
hän, tuo suuri poliitikko, empimättä estää Nevers'in herttuan sinne
kotiutumasta. Ja kardinaali Richelieu iskee miekallaan veteen.
Minua todella naurattaa, että herra kardinaali Richelieu ryhtyy
taistelemaan kreivi-herttuan veroisen miehen, Olivaresin, kanssa!
Tahtoisinpa totisesti palata maailmaan kahdensadan vuoden päästä
kuullakseni mitä meidän jälkeläisemme arvelevat niin ylvästelevästä
hankkeesta. Vaaditaanpa muutakin kuin pelkkää kateutta, vaaditaan
ennen kaikkea päätä. Ja sellaisia päitä kuin kreivi-herttuan on
vaan yksi koko maailmassa! Kreivi-herttua, hyvät herrat, jatkoi
pormestari, yhä kiitäen eteenpäin purjeet pulleina ja hieman
ihmetellen, ettei kohdannut ainoatakaan karia, kreivi-herttua on
kaikella kunnioituksella sanottu vanha kettu, joka osaa eksyttää
pois kenet tahansa jäljiltään; kun hän näyttää aikovan kääntyä
oikealle, hän livistääkin vasemmalle, mistä on seurauksena, ettei
kukaan voi kerskata tuntevansa hänen tuumiansa. Nekään, joiden tulee
nämä tuumat toteuttaa ja joiden tulee kirjoittaa tiedonannot, eivät
niistä ymmärrä yhtään mitään. Minä saatan puhua jonkunmoisella
asiantuntemuksella. Sillä tuo kunnon linnanherra suvaitsee jutella
kanssani jotenkin tuttavallisesti. Kreivi-herttua sitävastoin tuntee
tarkalleen mitä keitosta valmistetaan kaikkien hovien kattiloissa.
Ja kaikki nuo suuret politikoitsijat (joiden joukossa kieltämättä
on runsaasti taitavia) ovat tuskin hautoneet valmiiksi tuuman, kun
kreivi-herttua jo sen on arvannut, hyväpäisyydellään, salaisine
keinoineen ja kaikkialle pingoitettuine lankoineen. Tuo kardinaali
Richelieu parka yrittelee täällä, vainuilee toisaalla, hikoilee ja
vaivautuu. Mutta miten käykään lopulla? Kun hänen on onnistunut
kaivaa salakaivanto, niin hän aina kohtaa kreivi-herttuan taitavasti
luoman vastakaivannon.
Kuka tietää milloin pormestari olisi laskenut lorupurtensa maihin;
mutta Don Rodrigo huomasi sukulaisensa merkitsevät ilmeet, kääntyi
ikäänkuin äkillisen mielijohteen saatuaan palvelijan puoleen ja käski
hänen tuoda pöytään erään pullon.
-- Herra pormestari ja muut herraseni! hän sitten sanoi, juokaamme
kreivi-herttuan malja; ja sitten teidän tulee sanoa, onko viini
miehen veroista.
Pormestari vastasi nyökäyttäen päätään kasvoissa ilme, joka kuvasi
erityistä kiitollisuutta. Sillä kaiken, mikä tehtiin tai sanottiin
kreivi-herttuan kunniaksi, hän katsoi osaksi kohdistuvan itseensä.
-- Kauan eläköön Don Gasparo Guzman, Olivaresin kreivi, San Lucarin
herttua, kuningas Filip Suuren, hallitsijamme suuri suosikki! hän
huudahti kohottaen lasiaan.
-- Eläköön hän kauan, vastasivat kaikki.
-- Kaatakaa isälle viiniä, sanoi Don Rodrigo.
-- Oh, anteeksi, vastasi munkki, mutta olenpa jo tehnyt itseni
syypääksi kohtuuttomuuteen, enkä enää saata...
-- Kuinka? virkkoi Don Rodrigo. On juotava kreivi-herttuan malja.
Tahdotteko siis saattaa meidät siihen luuloon, että olette
Navarralaisten puolella?
Tämä soimanimi annettiin silloin Ranskalaisille Navarran prinssien
vuoksi, jotka Henrik IV:nnen kanssa olivat alkaneet heitä hallita.
Tällaisen kehoituksen jälkeen oli pakko juoda. Kaikki pöytävieraat
puhkesivat huudahduksiin sekä viinin ylistelyihin; lukuunottamatta
tohtoria, joka pää pystyssä, tuijottavin katsein ja suljetuin huulin
vaieten ilmaisi enemmän kuin sanoin.
-- No mitä sanotte, tohtori? kysyi Don Rodrigo.
Vetäen esiin lasista nenänsä, joka oli punaisempi ja loistavampi kuin
itse lasi, tohtori vastasi, koristaen teeskennellysti joka tavuuta:
-- Sanon, julistan ja arvelen, että tämä on viinien Olivares: censui,
et in eam ivi sententiam,[2] että tällaista juomaa ei löytäisi
herramme ja kuninkaamme kahdestakymmenestä kahdesta valtakunnasta;
Jumala häntä muuten suojelkoon. Väitän ja selitän, että jalosukuisen
Don Rodrigon ateriat voittavat Heliogabaluksen juhlat ja että
nälänhätä ja puute on ainaiseksi karkoitettu ja syrjäytetty tästä
palatsista, missä asustaa ja hallitsee loistava ylellisyys.
-- Hyvin sanottu, hyvin arvosteltu! huusivat kuorona pöytävieraat.
Mutta tuo sana nälänhätä, jonka tohtori sattumalta oli julkilausunut,
palautti äkkiä kaikkien mieleen tämän surullisen aiheen, ja kaikki
rupesivat puhumaan nälänhädästä. Siitä puhuessaan he kaikki olivat
yhtä mieltä, ainakin pääasiassa. Mutta melu oli kenties vielä
suurempi kuin jos he olisivat olleet eri mieltä. Kaikki puhuivat yhtä
haavaa.
-- Ei ole mitään nälänhätää, sanoi joku; korkohinnan kiskurit ovat
syypäät...
-- Ja leipurit, huomautti toinen, jotka kätkevät viljan. He ovat
hirtettävät.
-- Todella hirtettävät, ja ilman sääliä!
-- Vedettäköön heidät oikeuteen, huusi pormestari.
-- Mitä, oikeuteen? huusi entistään äänekkäämmin kreivi Attilio.
Oikeutta summittain! Otettakoon kolme tai neljä tai viisi tai kuusi
niistä, jotka yleisen mielipiteen mukaan ovat kaikkein rikkaimmat ja
konnamaisimmat ja hirtettäköön ne muitta mutkitta!
-- On annettava varoittava esimerkki! Ilman esimerkkiä ei saada
mitään aikaan. Hirteen tuo väki, silloin satelee viljaa joka taholta.
Ken kulkiessaan markkinoilla on nauttinut siitä sopusoinnusta,
minkä ilveilijät matkaansaavat siten että eri laulujensa välillä
kukin heistä virittää soitintaan pannen sen ääntämään niin kovasti
kuin mahdollista, voidakseen kuulla oman soittimensa äänen
keskellä yleistä pärinää -- se saattaa kuvitella millainen oli
tuon keskustelun synnyttämä hälinä. Tällävälin täytettiin ahkeraan
laseja tuolla uudella viinillä, ja sitä ylistelevät huudahdukset
sekaantuivat, kuten odottaa sopi, valtiotaloudellisten pykäläin
tulkintaan. Ja näin ne sanat, jotka voimakkaimmin ja useimmin
kajahtivat, olivat: _Jumalien juomaa_ ja _hirteen._
Tämän kestäessä Don Rodrigo loi aika ajoin salaisen katseen munkkiin.
Hän näki tämän koko ajan istuvan tyynenä, ilmaisematta vähintäkään
levottomuutta tai kiirettä ja tekemättä ainoatakaan liikettä, joka
olisi osoittanut, että hän oli odottamassa. Mutta samalla hän huomasi
munkin olevan sen ilmeisen, ettei aikonut poistua, ennenkuin oli
kuultu hänen asiansa. Don Rodrigo olisi kernaasti antanut hänelle
matkapassin ja välttänyt tuon keskustelun. Mutta kapusiinilais-munkin
luota-lähettäminen, ilman että oli hänen asiaansa kuunnellut, ei
ollut Don Rodrigon valtiotaidon mukaista. Koska hän nyt siis ei
voinut välttää tuota ikävää kohtausta, päätti hän heti alistua
siihen ja mitä pikimmin siitä vapautua. Hän nousi pöydästä, ja hänen
mukanaan koko viinistä punoittava seura, joka ei silti herjennyt
ääneensä jupakoimasta. Pyydettyään vierailtaan poistumistaan anteeksi
Don Rodrigo lähestyi vakavan näköisenä munkkia, joka muiden kanssa
oli noussut, ja sanoi hänelle:
-- Olen valmis teitä kuuntelemaan.
Ja hän vei hänet toiseen huoneeseen.