NELJÄS LUKU.

Aurinko ei vielä ollut täydelleen noussut taivaanrannalle kun isä

Cristoforo astui ulos Pescarenicon luostarista mennäkseen pikku

taloon, jonne häntä odotettiin.

Pescarenico on pieni alue Addan vasemmalla rannalla tai oikeammin

järven rannalla, lyhyen matkan päässä sillasta. Siinä on vähäinen

ryhmä taloja, joissa enimmäkseen asuu kalastajia, ja joiden seiniä

siellä täällä koristavat kuivamaan levitetyt verkot. Luostari, jonka

seinämuurit vieläkin ovat pystyssä, sijaitsi ulkopuolella tätä

aluetta ja vastapäätä mainittua kylää, josta sen erotti Leccosta

Bergamoon johtava tie.

Taivas oli vallan selkeä: sitä myöten kuin aurinko kohosi vuorten

takaa, sen valo näkyi laskeutuvan vastapäätä olevien vuorten

harjanteilta ja ikäänkuin nopeasti kääriytyvän auki leviten rinteille

ja laaksoon. Kevyt syystuuli irrotti silkkiäispuun oksista kuivuneet

lehdet ja puhalsi ne maahan muutaman askeleen päähän puusta. Oikealla

ja vasemmalla viinitarhoissa loistivat ohuissa köynnöksissä riippuvat

punervat lehdet monin värivivahduksin.

Äsken kynnetyt pellot pistivät esiin ruskeina ja selvinä toisista,

joita vielä peitti vaaleankeltainen ja kastehelmistä loistava sänki.

Tämä näky oli hymyilevä; mutta jokainen tässä maisemassa liikkuva

ihmisolento himmensi katsetta ja ajatusta. Joka hetki kohtasi siellä

raihnaisia ja repaleisia kerjäläisiä, jotka joko olivat ammatissaan

vanhentuneet tai jotka vasta äsken kurjuuden pakosta olivat ruvenneet

ojentamaan kättänsä almunpyyntöön. Nämä kulkivat ääneti isä

Cristoforon rinnalla, katsellen häntä hartaasti, ja vaikka heillä ei

ollut mitään toivottavissa häneltä, kapusiini-munkki kun ei koskaan

kajonnut rahaan, he kuitenkin kumartaen kiittivät häntä almusta,

jonka jo olivat saaneet tai jota menivät pyytämään luostarista.

Pelloille hajaantuneiden työmiesten tarjooma näky oli vielä

surullisempi. Toiset kulkivat kylväen siementä harvaan,

säästäväisesti ja karsain mielin, niinkuin se, joka panee

alttiiksi jotain liian arvokasta omaisuutta. Toiset polkivat

lapiota vaivaloisesti ja käänsivät turvetta vastenmielisesti.

Taudin hivuttama nuori tyttö veti köydestä laihaa ja kuihtunutta

lehmää, tähysteli eteensä ja kumartui ketterästi alas lehmän edestä

noukkimaan ruohoa, jota nälkä oli opettanut ihmisiäkin ravinnokseen

käyttämään.

Tämänkaltaiset näyt lisäsivät joka askeleella luostariveljen

alakuloisuutta, hänellä kun jo ennestään oli mielessään se surullinen

aavistus, että hän oli saapa kuulla kerrottavan jotain onnettomuutta.

Mutta miksi hän piti niin suurta huolta Luciasta? Ja miksi hän

heti sanan saatuaan oli lähtenyt matkaan yhtä joutuisasti kuin jos

maakuntapiirin luostariesimies olisi häntä kutsunut? Ja kuka oli tämä

isä Cristoforo?

On tarpeellista vastata kaikkiin näihin kysymyksiin.

Isä Cristoforo, kotoisin ------sta, oli lähempänä kuutta- kuin

viittäkymmentä. Hänen paljaaksi ajettu päänsä, jota kapusiini-munkkien

ohjesääntöjen mukaisesti reunusti ainoastaan kapea hiuskiehkura,

kohosi aika-ajoin tehden liikkeen, joka pani aavistamaan jotain

itsetietoista ja levotonta; mutta se kumartui äkkiä taas vaipuen

nöyrään mietiskelyyn. Valkea ja pitkä parta, joka peitti posket ja

leuan, saattoi vielä selväpiirteisemmin esiintymään kasvojen

yläosan jalon muodon, ja niihin oli aikoja sitten tavaksi tullut

pidättyväisyys lisännyt vakavuutta, karkoittamatta alkuperäistä

ilmehikkäisyyttä. Hänen kuoppiinsa syventyneet silmänsä olivat

enimmästi maahan luotuina, mutta joskus ne säihkyivät nopean

vilkkaasti, samoin kuin pari rajuja hevosia, joita ohjaa ajuri, minkä

ne kokemuksesta tietävät voittamattomaksi hillitsijäkseen, kuitenkin

aika-ajoin tekee hurjan syrjähyppäyksen, jonka seuraavassa tuokiossa

saa maksaa kovalla ohjastennykäyksellä.

Isä Cristoforo ei aina ollut ollut tällainen, eikä hänen nimensä

aina Cristoforo; hänen oikea ristimänimensä oli Lodovico. Hän

oli erään ------ Maisen kauppiaan poika -- nämä aukot johtuvat

nimensä ilmoittamattoman historioitsijan varovaisuudesta -- joka

kauppias viimeisinä elinvuosinaan, koottuaan tarpeeksi varoja ja

ollen vailla muita perillisiä kuin tämä ainoa poika, oli lopettanut

kauppaliikkeensä ja alkanut elää ylhäisen herran tavoin.

Näissä uusissa joutilaisuuden täyttämissä oloissa hän sai päähänsä

ruveta suuresti häpeämään koko sitä aikaa, jonka hän oli kuluttanut

tehdessään jotain hyödyllistä tässä maailmassa. Tämän päähänpiston

valtaamana hän koetti kaikin tavoin saada ihmiset unhoittamaan,

että hän oli ollut kauppias; jopa hän itsekin olisi tahtonut

tämän seikan unhoittaa. Mutta puoti, tavaramytyt, laskukirjat,

kyynäräpuu sukelsivat yhä esiin hänen mielessään, kuten Bancon hahmo

näyttäytyi Macbeth'ille keskellä juhla-ateriaakin ja kärkkyvierasten

hymyilyä. Ja tuskin saattaa kuvata sitä huolta, millä noiden

ihmisparkojen täytyi välttää jokaista sanaa, joka olisi saattanut

viitata isännän entiseen ammattiin. Eräänä päivänä, mainitakseni

ainoastaan yhden esimerkin, vallitsi aterian lopulla mitä vilkkain

ja vilpittömin hilpeys; ja oli vaikeata sanoa, kuka nautti enemmän,

vieraatko siitä, että tyhjensivät pöydältä ruokia, vai isäntä

siitä, että oli ne heidän eteensä kattanut. Tällöin jälkimäinen

ystävällisellä ylevämmyydellä pisteli erästä vieraistaan, joka oli

maailman suurimpia syömäreitä. Tämä tahtoi vastata pilaan ja sanoi

tarkoittamatta mitään pahaa, teeskentelemättä kuin lapsi: -- Oh,

minulla on kauppiaan korvat.[1]

Seuraavassa tuokiossa tämä vieras tyrmistyi lausumistaan sanoista ja

loi epävarman katseen isännän synkistyneisiin kasvoihin: kumpikin

olisi tahtonut saada näköönsä aikaisemman iloisen ilmeen; mutta se

oli mahdotonta. Muut vieraat miettivät, kukin puolestaan, miten

haihduttaisivat tämän pienen kiusallisuuden, kääntämällä keskustelun

toisaalle; mutta tuumiessaan he vaikenivat, ja tämän hiljaisuuden

aikana tuo kiusallinen sattuma kävi tuntuvammaksi. Jokainen vältti

toisen katsetta; jokainen tunsi, että kullakin oli sama ajatus,

jota kaikki tahtoivat salata. Ilo oli siksi päiväksi kadonnut;

ja tuota varomatonta, tai oikeammin, onnetonta vierasta ei enää

kutsuttu pitoihin. Näin Lodovicon isä eli loppuvuotensa alituisessa

ahdistuksessa, lakkaamatta peläten, että häntä ivattaisiin; hän ei

koskaan tullut ajatelleeksi, ettei myyminen ole sen naurettavampaa

kuin ostaminen, ja että hän sitä ammattia, josta nyt häpesi, oli

harjoittanut niin monena vuotena julkisesti ja ilman tunnontuskia.

Hän antoi pojalleen huolellisen kasvatuksen, ajan vaatimusten

mukaisesti ja mikäli lait ja tavat sallivat; hän hankki hänelle

kirjallisuuden ja ratsastustaidon opettajia, ja kuoli, jättäen hänet

jälkeensä rikkaana ja nuorena.

Lodovico oli omaksunut ylhäisen herran tavat; ja imartelijat, joiden

keskuudessa hän oli kasvanut, olivat totuttaneet hänet vaatimaan

hyvin kunnioittavaa kohtelua. Mutta kun hän yritti yhtyä kaupungin

johtaviin henkilöihin, hän huomasi, että näiden olot olivat perin

erilaiset kuin ne, joihin hän oli tottunut; ja hänelle selvisi, että

hänen, jos mieli päästä heidän kanssaan seurustelemaan, mikä oli

ollut hänen toiveidensa päämäärä, täytyi alistua outoon kouluun,

nimittäin kärsivällisyyden ja nöyryyden kouluun, aina pysyä syrjässä

ja niellä monta katkeraa palaa. Sellainen elintapa ei pitänyt yhtä

Lodovicon kasvatuksen eikä luonteen kanssa. Katkerana hän poistui

heiltä. Mutta poistuttuaan hän tunsi mielipahaa; sillä hänestä

tuntui, kuin nuo henkilöt sittenkin olisivat olleet hänen oikeita

tovereitaan, vaikka hän odottikin heiltä ystävällisempää kohtelua.

Näin häälyen kiintymyksen ja vihan välillä, hän ei voinut

tuttavallisesti seurustella heidän kanssaan, mutta halusi kuitenkin

jollakin tavoin ylläpitää yhteyttä heihin, minkä vuoksi hän rupesi

kilpailemaan heidän kanssaan upeudessa ja loisteliaisuudessa, täten

hankkien itselleen rahoillaan vihamielisyyttä, kateutta ja ivailua.

Hänen rehellinen, mutta samalla kiivas mielensä oli sittemmin pian

johtanut hänet toisiin vakavampiin selkkauksiin. Hän kammoksui

vaistomaisesti ja syvästi väkivallan ja vääryyden tekoja; tämä hänen

kammonsa vielä kiihtyi siitä, että niitä enimmin tekivät eräänlaiset

henkilöt, joita hän kaikkein ankarimmin vihasi.

Tyydyttääkseen tai ylläpitääkseen kaikkia näitä intohimoja samalla

kertaa, hän kernaasti rupesi heikon sorretun puolustajaksi, ryhtyi

ehkäisemään sortajan tuumia, sekaantui välittäjänä toisten riitaan ja

riitaantui täten itse heidän kanssaan. Näin hänestä vähitellen oli

tullut sorrettujen suojelija ja vääryyksien kostaja. Tämä tehtävä

oli raskas; ei sovi ihmetellä, että Lodovico-paralla oli vihamiehiä,

selkkauksia ja huolia.

Tämän ulospäin suuntautuvan taistelun ohella hänellä oli alituisesti

kestettävänä sisäinenkin taistelu. Sillä pannakseen täytäntöön jonkun

hyvän työn (puhumatta niistä, joita hänen ei onnistunut toteuttaa)

hänenkin täytyi ryhtyä väkivaltaa ja viekkautta harjoittamaan, mitä

hänen omatuntonsa myöhemmin ei voinut hyväksyä. Hänen täytyi pitää

ympärillään suuri joukko tappelupukareita; näin hänen, sekä oman

turvallisuutensa vuoksi että voidakseen tarpeen vaatiessa turvautua

voimakkaampaan avustukseen, täytyi valita nuo henkilöt kaikkein

rohkeimmista ja elää pahantekijäin parissa rakkaudesta oikeuteen.

Tästä oli seurauksena, että hän monasti alakuloisena epäonnistuneesta

yrityksestä tai pelokkaana uhkaavasta vaarasta, kyllästyen alituiseen

varuillaanolemiseen, inhoten seuraansa, tuumien tulevaisuuttaan ja

ollen huolissaan omaisuutensa vuoksi, joka päivä päivältä väheni

hyviin töihin ja uhkayrityksiin -- että hän kaiken tämän vuoksi

varsin usein oli ajatellut ruveta munkiksi; tämä oli siihen aikaan

tavallisin keino päästä pulmallisesta asemasta. Mutta tämä ajatus,

joka kenties olisi koko hänen elinaikansa pysynyt pelkkänä tuumana,

muuttui järkähtämättömäksi päätökseksi tapauksen johdosta, joka oli

hänen elämänsä vakavin.

Hän kulki eräänä päivänä kotikaupunkinsa katua pitkin seuranansa

kaksi bravoa ja muuan Cristoforo niminen mies, joka ennen oli

ollut puotipalvelija, mutta joka liikkeen lakattua oli ylennyt

hovimestariksi. Tämä mies oli viidenkymmenen vaiheilla ja oli ollut

nuoruudestaan asti sydämellisesti kiintynyt Lodovicoon, jonka oli

nähnyt syntyvän ja jonka maksama palkka ja antamat rahalahjat

tuottivat toimeentulon sekä hänelle itselleen että hänen vaimolleen

ja kahdeksalle lapselleen.

Lodovico näki kaukaa tulevan erään herrasmiehen, röyhkeän ja tunnetun

sortajan, jonka kanssa hän ei koskaan ollut puhunut, mutta jota

hän sydämensä pohjasta vihasi ja jota hän halukkaasti vastusti. On

näet yksi tämän maailman etuja, että voi vihata ja olla vihattu,

toisiaan tuntematta. Tuo mies, jota seurasi neljä ammattirosvoa,

lähestyi suoraa päätä, kopein askelin, pää pystyssä ja huulillaan

ylpeä ja ylenkatseellinen ilme. Molemmat kulkivat vallan lähellä

muuria; mutta Lodovicolla (pankaa tämä merkille) oli oikea kuve

muuriin päin; ja tämä antoi hänelle vanhan tavan mukaan oikeuden

-- näin laajalle ulottuu inhimillinen oikeus -- olla poistumatta

mainitusta muurista vastaantulijan mennessä ohi, kuka tahansa hän

olikaan. Ja tuohon aikaan pantiin tavattoman suurta painoa moisiin

asioihin. Vastaantulija taas väitti, että tämä oikeus olikin hänellä

aatelismiehenä, ja että Lodovicon velvollisuus oli väistyä syrjään

hänen edestään; tämä muka nojasi toiseen tapaan. Sillä tässä,

kuten monessa muussa seikassa, oli voimassa kaksi vastakkaista

sovinnaisuutta, ilman että oli ratkaistu, kumpi oli parempi. Ja tämä

antoi aihetta kahakkaan aina kun joku itsepäinen pää törmäsi toista

samanlaista vastaan.

Nämä molemmat tulivat vastatusten, painautuen kiinni muuriin, vallan

kuin kaksi liikkuvaa kohokuvaa. Kun he olivat aivan nenätysten, tuo

toinen mittaili katseillaan Lodovicoa ja sanoi, pää kenossa, käskevän

näköisenä ja äänenpainolla, joka veti vertoja katseelle:

-- Pois tieltä!

-- Pois tieltä te itse, Lodovico vastasi. -- Minulla on oikeus kulkea

väistymättä eteenpäin.

-- Teikäläistä kohdatessani minulla on aina edessäni avoin tie.

-- Niinpä kyllä, jos teikäläisen röyhkeys olisi meikäläisen laki.

Molempien seuralaiset olivat pysähtyneet isäntiensä taakse, katsellen

toisiaan kuin äkäiset koirat, käsi tikarin kahvalla ja valmiina

taisteluun. Eri tahoilta paikalle osuvat henkilöt pysähtyivät matkan

päähän katselemaan mitä tästä oli tuleva. Ja näiden katsojien

läsnäolo kiihoitti yhä enemmän taistelevien itserakkautta.

-- Pois tieltä, käsityöläisheittiö! Tai minä sinulle kerta kaikkiaan

opetan miten pitää kohdella aatelismiestä.

-- Valehtelette sanoessanne minua heittiöksi.

-- Valehtelet, että minä muka olen valehdellut.

Tämä vastaus oli sääntöjen mukainen.

-- Ja jos sinä olisit jalosukuinen, kuten minä, tuo herra lisäsi,

niin minä miekoin, vaipoin sinulle osoittaisin, että valehtelija olet

sinä.

-- Onhan tuo hyvä tekosyy, joka vapauttaa teidät todistamasta teolla

röyhkeyttänne.

-- Paiskatkaa tuo konna alas lokaan, sanoi aatelismies kääntyen

kätyriensä puoleen.

-- Saammehan nähdä! virkkoi Lodovico, astuen äkkiä askeleen

taaksepäin ja tarttuen miekkaansa.

-- Sinä julkea! toinen huusi, paljastaen miekkansa: tämän minä

murskaan sittenkuin se on tahraantunut sinun arvottomalla verelläsi!

Nyt hyökkäsi toinen toisensa kimppuun; palvelijat syöksyivät

molemmilta puolin isäntiään puolustamaan. Taistelu oli epätasainen

luvun puolesta kuin myös siihen nähden, että Lodovico koetti pikemmin

välttää iskuja ja riisua aseet vastustajaltaan, kuin häntä tappaa;

tämä taas kaikin mokomin haki Lodovicon surmaa. Lodovico oli jo

eräältä rosvolta saanut tikarin iskun vasempaan käsivarteensa ja

lisäksi pienen naarmun poskeensa, ja hänen päävihollisensa ahdisti

häntä tehdäkseen hänestä lopun. Tällöin Cristoforo nähdessään

herransa hengenvaarassa hyökkäsi tikari kädessä tuon ahdistajan

kimppuun. Tämä käänsi nyt koko raivonsa Cristoforoon ja lävisti

hänet miekallansa. Tämän nähdessään Lodovico, ollen suunniltaan,

kiidätti miekkansa ahdistajan vatsaan; ahdistaja kaatui henkeään

heittäen maahan melkein samassa silmänräpäyksessä kuin Cristoforo

parka. Aatelismiehen rosvot, kovan löylytyksen saaneina ja nähdessään

herransa makaavan maassa kuolleena, lähtivät pakoon. Myöskin

Lodovicon väki, sekin pahoista iskuista ja vammoista vaivautuneena,

kun ei enää ollut vastustajia ja kun se ei tahtonut joutua tekemisiin

saapuville tulvivien ihmisten kanssa, livisti tiehensä toisaanne

päin. Näin Lodovico jäi yksikseen, nuo kaksi synkkää toveria

jalkojensa juuressa, keskelle sankkaa väkijoukkoa.

-- Miten tämä tapahtui?

-- On vain yksi ruumis.

-- Niitä on kaksi.

-- Sillä on reikä vatsassa.

-- Kuka on tässä tapettu?

-- Tuo ylen kopea mies.

-- Oh, Neitsyt Maria, mikä teurastus!

-- Ken etsii, hän löytää.

-- Siinä hän nyt on saanut palkkansa.

-- Hänenkin loppunsa on tullut.

-- Mikä isku!

-- Tästä nousee vakava juttu.

-- Ja tuo toinen onneton.

-- Taivas armahda! Mikä näky!

-- Pelastakaa hänet! Pelastakaa hänet.

-- Katsokaapa missä tilassa hän on. Veri vuotaa hänestä kuiviin.

-- Paetkaa, miesparka. Älkää antako itseänne vangita.

Nämä sanat, jotka kuuluivat yli väkijoukon sekavan melun, tulkitsivat

yleistä toivomusta. Ja neuvoon liittyi apu. Tämä tapaus oli sattunut

lähellä kapusiinilaiskirkkoa; kirkko oli, kuten kaikki tietävät,

siihen aikaan tyyssija, johon eivät päässeet tunkeutumaan teloittajat

eikä koko tuo lahko ihmisiä, joita sanottiin oikeudeksi.

Tänne kansa vei tai oikeammin kantoi haavoittuneen ja melkein

tajuttoman murhamiehen; ja munkit vastaanottivat hänet rahvaan

käsistä, joka häntä heille suositteli sanoen:

-- Tämä on kunnon mies, joka on surmannut ylpeän konnan. Hän on

tehnyt sen puolustautuakseen, sillä pahasti häntä ahdistettiin.

Lodovico ei ollut koskaan sitä ennen vuodattanut verta; ja vaikka

murha näihin aikoihin oli jotain niin tavallista, että jokaisen

korvat olivat tottuneet kuulemaan siitä puhuttavan ja silmät sitä

näkemään, kuitenkin hänen edestään henkensä heittäneen ja hänen

kädestään kuolleen miehen näkemisen herättämä vaikutelma oli uusi

ja selittämätön; se nosti mieleen ennen kokemattomia tunteita.

Hänen vihamiehensä sortuminen, tämän kasvojen muuttuminen,

jotka silmänräpäyksessä olivat vaihtaneet uhan ja raivon ilmeen

liikkumattomuuteen ja kuoleman juhlalliseen levollisuuteen, olivat

tarjonneet näyn, joka äkkiä muutti murhaajan mielen. Joutuin hänet

vietiin luostariin, hän tuskin tiesi missä oli ja mitä teki. Ja

kun hän taas oli tullut täysiin tajuihinsa, hän huomasi olevansa

luostarin sairaalassa ja haavalääkärimunkin hoidon alaisena

(kapusiini-munkeilla oli tavallisesti joka luostarissa yksi

tällainen henkilö), joka munkki asetteli liinan-nukkaa ja siteitä

potilaan äskeisessä kahakassa saamille kahdelle haavalle. Muuan

vanhanpuoleinen munkki, jonka erityistehtävänä oli kuolevaisten

auttaminen ja joka usein oli täyttänyt tämän velvollisuutensa

kaduilla ja toreilla, oli oitis noudettu taistelupaikalle. Muutama

hetki senjälkeen hän palasi luostariin, astui sairashuoneeseen,

lähestyi Lodovicon vuodetta ja virkkoi:

-- Rauhoittukaa, hän kuoli kuin kristitty ainakin ja antoi minulle

toimeksi pyytää teiltä anteeksi ja tuoda teille hänen anteeksiantonsa.

Nämä sanat palauttivat Lodovico paran täydesti todellisuuteen ja

saattoivat vilkkaammiksi ja selvemmiksi ne tunteet, jotka kumeina ja

sekavina olivat liikkuneet hänen mielessään: ystävän menettämisen

aiheuttaman surun, kammon ja tunnontuskan, jotka hänen oman kätensä

suuntaama isku oli nostanut, ja samalla haikean säälin sitä miestä

kohtaan, jonka oli surmannut.

-- Entä toinen heistä, hän kysyi luostariveljeltä.

-- Toinen oli jo kuollut, kuin minä saavuin.

Tällävälin luostarin käytävät ja lähistö vilisivät uteliaita. Mutta

saapuville tulleet järjestyksen valvojat karkoittivat väkijoukon

ja asettuivat määrämatkan päähän portista, kuitenkin niin lähelle,

ettei kukaan voinut siitä astua ulos ilman, että hänet huomattiin.

Eräs vainajan veljistä, pari hänen serkkuansa ja vanha setä saapuivat

asestettuina kiireestä kantapäähän ja suuren palkkalaisrosvojoukon

seurassa. He kiersivät luostaria ja katselivat halveksien ja

uhkaavasti noita uteliaita, jotka eivät uskaltaneet sanoa: -- Se oli

hänelle oikein; -- mutta joiden kasvojen ilmeet selvästi kuvastivat

tätä ajatusta.

Niin pian kuin Lodovico oli voinut koota ajatuksensa, hän kutsutti

luokseen ripittäjä-munkin, pyysi tätä menemään Cristoforon lesken

luo ja anomaan häneltä Lodovicon nimessä anteeksi sitä, että hän,

Lodovico, oli tämän suuren onnettomuuden syy, joskin epätahallinen,

sekä samalla vakuuttamaan tuolle leskelle, että Lodovico otti

huolehtiakseen koko hänen perheensä toimeentulosta. Kun hän

sitten punnitsi tilaansa, hän tunsi itsessään heräävän entistään

voimakkaampana ajatuksen ruveta munkiksi, mikä ajatus jo aikaisemmin

oli liikkunut hänen mielessään. Hänestä tuntui kuin Jumala itse

olisi viittonut hänelle hänen tiensä ja ilmaissut hänelle tahtonsa

johtamalla hänet tällaisten asianhaarain vallitessa luostariin. Ja

näin hän teki päätöksensä.

Hän pyysi luokseen luostarinjohtajan ja ilmaisi hänelle aikeensa.

Tämä vastasi, että piti varoa hätäisiä päätöksiä, mutta että, jos

hänen aikomuksensa oli kestävää laatua, sitä ei vastustettaisi.

Silloin Lodovico kutsutti notaarin ja lahjoitti virallisesti koko

jälelläolevan omaisuutensa -- vielä sangen sievän perinnön --

Cristoforo vainajan perheelle; hän antoi määräsumman leskelle,

ikäänkuin vastalahjana, ja loput Cristoforon jälkeen jättämälle

kahdeksalle lapselle.

Lodovicon päätös oli hyvin tervetullut hänen isännilleen, munkeille,

jotka hänen tähtensä olivat joutuneet varsin pulmalliseen asemaan.

He eivät edes ottaneet keskustelunalaiseksi sellaista menettelyä,

että olisivat lähettäneet Lodovicon pois luostarista, täten pannen

hänet alttiiksi oikeudelle, s.o, vihamiestensä kostolle. Täten he

olisivat tunnustaneet luopuvansa omista etuoikeuksistaan, alentaneet

luostarin arvoa kansan silmissä ja vetäneet ylitsensä koko maanpiirin

kapusiinilais-munkkien moitteen siitä, että olisivat loukanneet

heidän kaikkien oikeutta, jotka sanoivat itseään samaisen oikeuden

holhojiksi. Toiselta puolen vainajan perhe, joka sekä itsessään

että liittolaistensa kautta oli perin mahtava, oli kiihoittunut

vaatimaan kostoa ja julisti vihollisekseen jokaisen, joka yritti tätä

kostontuumaa vastustaa.

Tarina ei kerro, suriko tämä perhe suuresti surmattua, eikä edes,

vuodatettiinko koko sukulaispiirissä ainoatakaan kyyneltä hänen

kuolemansa johdosta. Se kertoo vain, että heissä kaikissa paloi

himo saada surmaaja elävänä tai kuolleena käsiinsä. Kun tämä nyt

puki ylleen kapusiini-munkin kaapun, hän sovitti koko asian. Hän

täten ikäänkuin osoitti katumusta, otti päälleen rangaistuksen,

tunnusti epäsuoraan itsensä syylliseksi ja luopui kaikesta enemmästä

kiistasta; hän oli sanalla sanoen vihollinen, joka luopui aseistaan.

Vainajan sukulaiset saattoivat muuten, jos hyväksi näkivät, uskoa ja

kerskailla, että hän oli ruvennut munkiksi epätoivosta ja peläten

heidän vihaansa. Joka tapauksessa se seikka, että miehen oli pakko

luopua omaisuudestaan, ajaa paljaaksi päänsä, kulkea avojaloin,

nukkua oljilla ja elää almuista, saattoi mitä ärtyisimmästäkin

loukatusta tuntua riittävältä rangaistukselta.

Luostarinjohtaja ilmestyi vainajan veljen luo, esiintyen

teeskentelemättömän nöyrästi, vakuutti moneen kertaan kunnioitustaan

hänen ylhäistä perhettään kohtaan ja toivomustaan tehdä sille

mieliksi kaikessa, mitä suinkin oli mahdollista, puhui Lodovicon

katumuksesta ja päätöksestä, huomautti kohteliaasti, että vainajan

perhe saattoi siihen tyytyä ja viittasi sitten lempeästi tai

pikemmin ovelasti siihen, että miellytti asia häntä tai ei, se

ei ollut muutettavissa. Vainajan veli joutui vihan vimmaan, jota

kapusiinilais-munkki lievensi sanomalla silloin tällöin: -- Surunne

on täysin oikeutettu. Vainajan veli huomautti, että hänen perheensä

joka tapauksessa aikoi hankkia itselleen oikeutetun hyvityksen; ja

munkki, vaikka olikin toista mieltä, varoi häntä vastustamasta.

Viimein tuo veli vaati ja asetti ehdoksi, että hänen veljensä

surmaaja viipymättä lähtisi pois siitä kaupungista.

Luostarinjohtaja, joka jo aikaisemmin oli päättänyt, että näin

piti tapahtuman, sanoi niin menettelevänsä, antaen toisen luulla,

jos se häntä huvitti, että tämä tapahtui tottelevaisuudesta. Siten

kaikki sovittiin. Surmatun perhe oli tyytyväinen, että se kunnialla

erosi jutusta; munkit olivat tyytyväiset, he kun pelastivat miehen

ja etuoikeutensa, hankkimatta itselleen vihamiehiä; tyytyväisiä

olivat ritarillismieliset, jotka huomasivat riitajutun päättyvän

kunniakkaasti; tyytyväinen oli kansa, joka näki suosimansa miehen

suoriutuvan ikävästä selkkauksesta ja joka samalla ihaili tämän

miehen mielenmuutosta; tyytyväinen, ja tyytyväisempi kaikkia muita

oli lopuksi keskellä suruansa Lodovico, joka alkoi sovitukselle ja

nöyrälle palvelukselle omistettua uutta elämää, mikä saattoi, jos

ei kokonaan korvata, niin ainakin hyvittää hänen pahaa tekoansa

ja tylsyttää tunnontuskan sietämätöntä kärkeä. Jonkun aikaa

häntä suretti se epäluulo, että hän muka oli tehnyt päätöksensä

pelosta; mutta hän tyyntyi pian ajatellessaan, että tämä ihmisten

epäoikeutettu arvostelu vaan oli lisärangaistus hänelle ja lisäkeino

sovittamaan tekoaan. Näin hän kolmenkymmenvuotiaana pukeutui karkeaan

munkkikaapuun. Ja hänen kun tavanmukaisesti piti luopua nimestään ja

ottaa toinen, hän valitsi nimen, joka lakkaamatta muistutti hänelle,

mitä hänellä oli hyvitettävänä: hän otti nimekseen veli Cristoforo.

Heti kun munkkikaapuun pukeutumisen juhlallisuus oli ohi,

luostarinjohtaja ilmoitti hänelle, että hänen oli lähdettävä

------iin luostarinalokkaan koeaikaansa suorittamaan. Tämä luostari

oli kuudenkymmenen penikulman päässä, ja Lodovicon oli lähdettävä

matkaan jo seuraavana päivänä. Alokas kumarsi syvään ja pyysi erästä

armonosoitusta.

-- Sallikaa minun, isä, hän sanoi, ennen lähtöäni tästä kaupungista,

missä olen vuodattanut miehen veren, ja johon jätän julmasti

kärsineen perheen, ainakin lieventää tätä perhettä kohdannutta

loukkausta, osoittamalla mielipahaani siitä, etten voi korvata

vahinkoa, pyytämällä anteeksi surmatun veljeltä ja poistamalla hänen

sydämestään katkeruuden, jos Jumala sen sallii.

Luostarinjohtajan mielestä tällainen toimenpide, ollen jo itsessään

hyvä, lisäksi oli omansa saattamaan tuon aatelisperheen välit

luostariin sovinnollisemmiksi. Ja hän riensi joutuin surmatun

veljen luo esittämään veli Cristoforon pyynnön. Kuullessaan tämän

niin odottamattoman ehdotuksen tuo veli tunsi sekä ihmetystä että

suuttumusta ja siitä huolimatta joltistakin mielihyvää.

Hetkisen mietittyään hän virkkoi:

-- Hän tulkoon huomenna. -- Ja hän määräsi tunnin.

Luostarinjohtaja palasi viemään alokkaalle tiedon toivotusta

suostumuksesta.

Aatelismies ajatteli heti, että tämä sovintotilaisuus lisäisi sitä

enemmän hänen arvoaan kaikkien hänen sukulaistensa ja yleisön

silmissä, kuta juhlallisempi ja huomiotaherättävämpi se oli, ja että

siitä oli tuleva -- kuten uudenaikainen sievistelevä puhetapa kuuluu

-- kaunis lehti perheen historiaan. Kiireisesti hän lähetti sanan

kaikille sukulaisilleen, että he suvaitsisivat vaivata itseään --

tämä oli sen ajan kutsumuoto -- tulemaan seuraavana päivänä puolisen

aikaan hänen taloonsa saamaan yhteistä hyvitystä.

Päivällisaikaan palatsi vilisi kaikenikäisiä ja kummankin

sukupuolisia ylhäisiä herroja. Siinä häärittiin, siinä liehui

ja heilui sekaisin suuria vaippoja, korkeita höyhentöyhtöjä,

riippuvia miekkoja, siinä liiteli jäykkiä ja poimukkaita kauluksia,

kahisi kuviokuteisia laahustimia. Eteiset, piha ja katu vilisivät

palvelijoita, hovipoikia, palkkalaisrosvoja ja uteliaita. Veli

Cristoforo huomasi nämä valmistukset, arvasi niiden aiheen ja tunsi

sen johdosta hetkisen levottomuutta. Mutta seuraavassa tuokiossa hän

arveli:

-- Tämä on, niinkuin olla pitää: Surmasinhan hänet julkisesti, niin

monen hänen vihamiehensä läsnäollessa. Se oli ollut häväistys; tämä

oli hyvitys!

Kulkien katseet maahan luotuina, seuralaismunkin vieressä, hän astui

sisälle tämän talon portista, meni pihan poikki keskeltä väkijoukkoa,

joka seurasi häntä jotenkin tungettelevan uteliain katsein, kiipesi

ylös portaita kulkien ylhäissukuisen väkijoukon keskitse, joka

väistyi sivuille hänen edestään. Ja satojen katseiden seuraamana

hän saapui talon isännän eteen. Tämä seisoi lähimpien sukulaistensa

ympäröimänä keskellä salia, katse maata kohti, leuka pystyssä, vasen

käsi miekan kahvalla ja oikea käsi painaen vaipan kaulusta rintaa

vastaan.

On joskus miehen kasvoissa ja ryhdissä niin välitön ilme, tekisi

mieli sanoa sellainen sisäisen sieluntilan heijastus, että lukuisan

katsojakunnan mielipide tuosta sieluntilasta on yksi ainoa. Veli

Cristoforon kasvot ja ryhti ilmaisivat selvästi läsnäolijoille, ettei

hän ollut ruvennut munkiksi eikä hakenut tätä nöyryytystä pelosta

ihmisiä kohtaan. Ja tämä alkoi saada hänelle kaikki myötätuntoisiksi.

Nähdessään loukkaamansa aatelismiehen hän joudutti askeleitaan,

laskeutui polvilleen hänen jalkojensa juureen, pani kädet ristiin

rinnalleen ja sanoi kumartaen ajetun päänsä nämä sanat:

-- Olen teidän veljenne surmaaja. Jumala tietää, että tahtoisin antaa

hänet teille takaisin vaikka koko oman vereni hinnasta. Mutta en voi

muuta kuin teille esittää tehottoman ja myöhäisen anteeksipyyntöni,

jota Jumalan nimessä rukoilen teitä hyväksymään!

Kaikkien katseet olivat liikkumattomina kiintyneet munkinalokkaaseen

ja siihen henkilöön, jota hän puhutteli; kaikki kuuntelivat

tarkkaavaisesti, Veli Cristoforon vaiettua nousi koko salissa

hiljainen säälin ja kunnioituksen murina. Aatelismies, joka seisoi

siinä väkinäisen ylpeänä ja vihaansa tukahuttaen, heltyi näistä

sanoista ja kumartuen polvistuneen puoleen:

-- Nouskaa, hän sanoi värähtelevin äänin, loukkaus ... todella

tekonne ... mutta se puku, jota kannatte ... eikä ainoastaan

sentähden, vaan myös teidän itsenne vuoksi... Nouskaa, veljeni...

veli parkani ... enhän voi sitä kieltää ... oli ritari ... oli

mies ... hieman raju ... hieman kiivas... Mutta tapahtuuhan kaikki

Jumalan sallimuksesta. Älkäämme enää siitä puhuko... Mutta, veliseni,

älkää enää olko tuossa asennossa!

Ja tarttuen hänen käsivarteensa, hän nosti hänet pystyyn.

Seisoen, mutta pää kumarassa, veli Cristoforo vastasi:

-- Saatan siis toivoa, että te olette myöntynyt anteeksipyyntööni! Ja

jos olen saanut anteeksiantonne, keltä en sitten voisi sitä toivoa?

Oi, jos saisin kuulla teidän huuliltanne nämä sanat: Annan anteeksi!

-- Anteeksiantoni? virkkoi aatelismies. Ettehän enää sitä tarvitse.

Mutta kun sitä haluatte, niin tietysti, tietysti annan teille

sydämestäni anteeksi, kuten myöskin kaikki muut...

-- Kaikki, kaikki, läsnäolijat huusivat yhteen ääneen.

Luostariveljen kasvot kirkastuivat kiitollisuuden väikkeestä, jonka

alta kuitenkin vielä pilkoitti esiin nöyrä ja syvä tehdyn pahan

teon tietoisuus, mitä ei ihmisten anteeksianto voinut haihduttaa.

Aatelismies, tämän näyn hellyttämänä ja yleisen mielenliikutuksen

valtaamana kietoi käsivarsillaan Cristoforon kaulan, antoi hänelle ja

sai häneltä takaisin sovinnon suudelman.

Raikas hyvähuuto kajahti joka taholta salia. Kaikki lähtivät

liikkeelle ja tunkeutuivat munkin ympärille. Tällävälin saapui

palvelijoita tuoden runsaasti virvokkeita. Aatelismies lähestyi

Cristoforo ystäväämme, joka hankki lähtöä, ja sanoi hänelle:

-- Veliseni, nauttikaa jotain; antakaa minulle tämä ystävyydenosoitus.

Ja hän tarjosi hänelle ennen kuin kellekään toiselle; mutta munkki

vetäytyi syrjään osoittaen jonkunmoista sydämellistä vaatimattomuutta:

-- Tällaiset seikat, hän virkkoi, eivät enää ole minua varten, mutta

en suinkaan tahdo kieltäytyä vastaanottamasta antimianne. Olen juuri

matkaan lähdössä. Suvaitkaa käskeä, että minulle annetaan leipä,

jotta voin sanoa nauttineeni vieraanvaraisuuttanne, syöneeni teidän

leipäänne ja saaneeni todisteen anteeksiannostanne.

Liikutettuna aatelismies käski, että näin oli tehtävä. Ja kiireisesti

tuli juhlapukuinen palvelija kantaen hopeatarjottimella leipää,

jonka tarjosi munkille; tämä otti sen, kiitti ja pisti sen

koriinsa. Sitten hän pyysi saada poistua; ja uudelleen syleiltyään

talon isäntää ja kaikkia niitä, jotka ollen hänen läheisyydessään

hetkeksi saivat hänet valtoihinsa, hän vaivoin pääsi heistä erille.

Vielä eteisessäkin hänen oli vaikea tempautua irti palvelijoista

jopa palkkalaisrosvoista, jotka suutelivat hänen kaapunsa helmaa,

nuoravyötään ja päähinettään. Ja häntä saatettiin kadulle kuin

riemukulussa, ja kansanjoukko seurasi häntä kaupungin portille asti;

hän astui siitä ulos, alkaen jalkamatkansa alokkaantoimensa päämäärää

kohti.

Surmatun veli ja sukulaiset, jotka olivat odottaneet saavansa

kokea sinä päivänä ylpeyden tuottamaa surullista tyydytystä,

olivat nyt päinvastoin täynnä anteeksiannon ja hyväntahtoisuuden

nostamaa selkeätä iloa. Koolla oleva seura jäi vielä hetkeksi

keskustelemaan, tehden sen hilpeämielisesti ja tavattoman

sydämellisesti sekä kosketellen aiheita, joita ei kukaan ollut

odottanut sinne tullessaan. Ei puhuttu saadusta hyvityksestä,

kostetusta solvauksesta, voitetuista vastuksista, vaan sen

sijaan luostarinalokkaan ylistäminen, sovinto ja leppeys

olivat puheenaiheina. Muuan läsnäolijoista, joka muuten olisi

viidennenkymmenennen kerran kertonut miten hänen isänsä, kreivi

Muzio, oli osannut tuossa kuuluisassa yhteentörmäyksessä saada

vaikenemaan tuon kaikkein tunteman suurkerskurin, markiisi

Stanislaon, puhui nyt sen asemesta erään useita vuosia sitten

kuolleen munkki Simonen katumuksenteoista ja kärsivällisyydestä.

Vieraiden lähdettyä isäntä, yhä vielä mielenliikutuksen valtaamana,

ihmetellen muisteli mitä oli kuullut ja mitä itse oli sanonut; ja hän

mutisi itsekseen:

-- Lempo vie, tuo munkki! (pidämme velvollisuutenamme tarkoin mainita

hänen sanansa), lempo vieköön! Jos hän olisi ollut vielä jonkun

hetken siinä polvillaan, niin vähällä olisin minä pyytänyt häneltä

anteeksi, että hän surmasi veljeni!

Historiallinen lähteemme huomauttaa nimenomaan että tuo aatelismies

tästä päivästä alkaen ei enää ollut niin raju, vaan että hän muuttui

sävyisämmäksi.

Isä Cristoforo astui edelleen, mielessään sellainen lohdutuksen

tunne, jota hän ei ollut kokenut tuon hirvittävän päivän jälkeen,

minkä hyvittämiselle koko hänen elämänsä oli oleva omistettu. Sitä

vaiteliaisuutta, mikä oli määrätty alokkaille, hän vaikeudetta

noudatti, hän kun oli kokonaan vajonnut miettimään niitä vaivoja,

puutteita ja nöyryyksiä, mitkä hänellä oli kärsittävänä hyvittäessään

rikostaan. Kun hän pysähtyi virkistymään ateriasta erään luostarinsa

hyväntekijän luona, hän söi, jonkunmoista hekkumaa tuntien,

anteeksiannon leipää. Mutta hän säästi siitä palan ja kätki sen

koriinsa, säilyttääkseen sitä ainaisena muistona.

Ei ole tarkotuksemme kirjoittaa hänen luostarielämänsä historiaa.

Mainitsemme ainoastaan että hän aina hyvin halukkaasti ja

huolellisesti täytti ne velvollisuudet, jotka hänelle tavallisesti

asetettiin, nimittäin saarnaamisen ja kuolevain lohduttamisen; mutta

sen ohella hän ei koskaan laiminlyönyt tilaisuutta täyttääkseen

kahta muuta velvollisuutta, jotka hän omasta aloitteestaan oli

ottanut täyttääkseen ja jotka olivat eripuraisuuksien sovittaminen

ja sorrettujen auttaminen. Tähän taipumukseen liittyi, osaksi ja

ilman että hän itse sitä huomasi, hänen vanha tapansa ja jäännös

sotaisaa uljuutta, joita nöyrtymys ja itsensähillitseminen eivät

olleet voineet täydelleen tukehuttaa. Hänen puheensa oli tavallisesti

nöyrää ja hiljaista. Mutta kun oli kysymys oikeuden ja totuuden

polkemisesta, hänessä oitis leimahti liekkiin entinen kiivaus, johon

sekaantui ja jota tasoitti saarnaamisesta johtunut mahtipontisuus ja

joka loi hänen puheeseensa erityisen leimansa. Koko hänen käytöksensä

ja ulkomuotonsa ilmaisi pitkällistä taistelua, joka hänessä tapahtui

hehkuvan ja herkän tunne-elämän välillä toiselta puolen ja vastaisen

tahdonvoiman välillä toiselta, mikä jälkimäinen tavallisesti oli

voitokas, alati varuillaan ja korkeampien vaikuttimien ja pyrkimysten

ohjaama.

Eräs hänen kanssaveljensä ja ystävänsä, joka hänet hyvin tunsi,

oli kerran verrannut häntä noihin luonnollisessa muodossaan liian

tunteenvoittoisiin sanoihin, joita muutamat hyvinkin kasvatetut

henkilöt, intohimon purkautuessa esiin, lausuvat typistämällä niitä

tai muuttamalla jonkun kirjaimen, sanoja, jotka näin muutettuinakin

muistuttavat alkuperäistä pontevuuttaan.

Jos joku tuntematon naisparka, ollen samanlaisessa surullisessa

asemassa kuin Lucia, olisi vedonnut isä Cristoforon apuun, tämä

olisi viipymättä rientänyt apuun. Kun nyt oli kysymys Luciasta, hän

kiiruhti askeleitaan kahta joutuisammin, hän kun tunsi ja ihaili

tämän naisen viattomuutta; ja hän oli jo väristen ajatellut Lucian

vaaroja, tuntien pyhää paheksumista sen häpeällisen vainon johdosta,

jonka alaiseksi tuo nainen oli joutunut. Tämän lisäksi hänen

mieleensä muistui, että hän oli Lucialle parhaana keinona suositellut

asian täydellistä salassapitämistä ja alallaanpysymistä, ja hän

pelkäsi nyt, että tuo neuvo oli voinut aiheuttaa jotain ikävää. Ja

hänen huolehtivaan armeliaisuuteensa, joka oli hänessä ikäänkuin

synnynnäinen, liittyi tässä tilaisuudessa tuollainen levoton

tunnollisuus, joka usein vaivaa hyviä ihmisiä.

Mutta kertoessamme isä Cristoforon kohtaloita, hän on saapunut

perille ja astunut kynnykselle. Ja molemmat naiset luopuivat

kerinpuiden kahvasta, joita he rämykkäästi olivat pyörittäneet,

nousivat istuimiltaan ja sanoivat yhteen ääneen:

-- Kas, isä Cristoforo! Olkaa siunattu!