Lucia astui sisälle alakerran huoneeseen, missä Renzo paraikaa kertoi
asiaa Agneselle, joka levottomana häntä kuunteli. Molemmat kääntyivät
Lucian puoleen, joka siitä tiesi enemmän kuin he, ja jolta odottivat
selvittelyä, mikä epäilemättä oli oleva sangen tuskallinen. Heistä
kun kumpikin rakasti Luciaa eri tavalla, kummankin kasvot ilmaisivat
erilaista paheksumista siitä, että hän oli voinut heiltä jotakin
salata, ja lisäksi näin tärkeän seikan. Vaikka Agnesen oli kiire
saada kuulla tyttärensä puhuvan, hän ei kuitenkaan malttanut olla
soimaamatta häntä:
-- Salata äidiltään sellainen asia!
-- Nyt sanon teille kaikki, virkkoi Lucia, pyyhkien silmiään
esiliinallaan.
-- Puhu, puhu! huusivat samaan aikaan äiti ja sulho.
-- Pyhä Neitsyt! huudahti Lucia. -- Kuka olisi voinut uskoa, että
asiat menisivät näin pitkälle!
Ja kyyneleiden keskeyttämällä äänellä hän kertoi miten Don Rodrigo
toisen herran seurassa muutama päivä sitten, Lucian palatessa
kehruutuvasta, oli kulkenut hänen ohitsensa ja miten edellinen oli
koettanut huvittaa häntä kaikkea muuta kuin kauniilla sukkeluuksilla.
Mutta Lucia ei ollut häntä kuunnellut, vaan oli jouduttanut
askeleitaan ja saavuttanut muut toverinsa. Silloin oli Lucia kuullut
toisen herroista purskahtavan naurunhohotukseen ja Don Rodrigon
sanovan: -- Lyökäämme vetoa. -- Seuraavana päivänä olivat nuo
herrasmiehet taas kävelleet tiellä; mutta Lucia oli kulkenut keskellä
tovereitaan, katse maahan luotuna. Taas oli toinen herroista nauraa
hohottanut ja Don Rodrigo oli sanonut: -- Saammehan nähdä, saammehan
nähdä! Kiitos taivaan, jatkoi Lucia, tuo päivä oli viimeinen, jona
menin kehruutuvalle. Kerroin tapauksen heti...
-- Kenelle sen kerroit? Agnese kysyi jouduttaen hieman närkästyneenä
tuon onnellisen suositun nimen mainitsemista.
-- Isä Cristoforolle, rippitunnustuksessa, äiti, vastasi Lucia
lempeällä puolustelevalla äänenpainolla. Kerroin hänelle kaikki, kun
sinä äiti ja minä viimeksi kävimme luostarikirkossa. Ja jos muistatte
niin minä tuona aamuna otin käsille toisen askareen toisensa
jälkeen viivyttääkseni aikaa odottaakseni muun kirkkoväen tuloa ja
kulkeakseni heidän seurassaan. Sillä tuon kohtauksen jälkeen tiet
minua suuresti pelottivat...
Kun Agnese kuuli kunnianarvoisen isä Cristoforon nimeä mainittavan,
lauhtui hänen paheksumisensa.
-- Teitpä siinä hyvin, hän sanoi; -- mutta miksi et kertonut kaikkea
äidillesikin?
Lucialla oli ollut tähän kaksi hyvää syytä: toinen oli ollut se,
ettei hän ollut tahtonut huolestuttaa ja pelästyttää tuota kunnon
vaimoa seikan vuoksi, jota ei kuitenkaan voinut muuttaa; toinen oli
ollut se, ettei hän ollut tahtonut panna liikkumaan useiden suiden
kautta juttua, jonka hän hartaasti halusi pysyvän salassa, sitä
hartaammin, kun hän toivoi häidensä heti alussa katkaisevan tämän
kammotun vainon. Näistä kahdesta syystä hän ei kuitenkaan maininnut
muuta kuin toisen.
-- Ja sinulle, hän sitten sanoi kääntyen Renzon puoleen, äänessä
sellainen väre, jonka tarkoitus on saada ystävä tunnustamaan, että
hän on ollut väärässä, -- olisiko minun pitänyt sinulle puhua tästä?
Tiedäthän siitä nyt liikaakin!
-- Ja mitä sanoi sinulle Isä? kysyi Agnese.
-- Hän sanoi, että minun pitäisi koettaa jouduttaa häitäni niin
paljon kuin suinkin ja että minun siihen asti pitäisi pysyä kotiin
suljettuna, että hartaasti rukoilisin Jumalaa ja että hän toivoi tuon
miehen unhottavan minut, kun ei enää minua näkisi. Ja tämän vuoksi,
hän jatkoi uudelleen kääntyen Renzon puoleen, kuitenkaan katsomatta
häntä silmiin ja vahvasti punastuen, tein tuon kainostelemattoman
teon ja kehoitin sinua jouduttamaan aviomme solmimista aikaisemmin
kuin oli ennemmin määrätty. Kuka tietää mitä sinä minusta
ajattelitkaan! Mutta luulin menetteleväni hyvin, ja niin oli minua
neuvottu, ja pidin varmana ... ja tänä aamuna en olisi voinut
aavistaakaan... Tässä keskeytti kyyneltulva hänen puheensa.
-- Tuo konna, tuo kirottu mies, tuo murhaaja! huusi Renzo kiitäen
edes takaisin huoneessa ja puristaen tuontuostakin tikarinsa kahvaa.
-- Miten sekava juttu, taivas meitä varjelkoon, huudahti Agnese.
Nuorukainen pysähtyi äkkiä Lucian eteen, joka yhä vielä itki. Hän loi
morsiameensa katseen, jossa kuvastui hellyyttä, surua ja raivoa, ja
virkkoi: -- Tämä on tuon ilkiön viimeinen konnanteko!
-- Ei niin, Renzo, taivaan nimessä! huusi Lucia. Ei suinkaan niin!
Onhan köyhilläkin Herra taivaassa; ja miten toivot hänen meitä
auttavan, jos teemme pahaa?
-- Ei niin, ei taivaan nimessä niin, Agnese toisti.
-- Renzo, sanoi Lucia, tuntuen saaneen toivoa ja tyynesti
päättäväisenä, sinulla on ammatti, ja minä osaan tehdä työtä:
menkäämme niin kauas täältä, ettei tuo mies enää kuule meistä
puhuttavan.
-- Oh, Lucia! Entä sitten! Emmehän vielä ole mies ja vaimo. Luuletko
että pastori antaa meille esteettömyyden todisteen? Moinen mies? Jos
jo olisimme naimisissa, niin silloin...
Lucia alkoi uudelleen itkeä. Ja kaikki kolme vaikenivat ja
vajosivat alakuloisuuteen, joka tarjosi jyrkän vastakohdan heidän
häävaatteidensa upeudelle.
-- Kuulkaa, lapset, noudattakaa minun neuvoani, Agnese sanoi muutaman
hetken kuluttua. Minä olen teitä vanhempi ja tunnen hieman maailmaa.
On tarpeetonta niin suuresti pelästyä. Paholainen ei ole niin ruma,
kuin miksi häntä kuvataan. Meistä ihmisparoista vyyhti tuntuu kahta
sekavammalta, kun emme osaa löytää oikeata langanpäätä. Mutta joskus
sellaisen miehen neuvo ja sana, joka on lukenut ... niin minä olen
varma asiastani. Renzo, seuraa neuvoani, mene Leccoon, hae tohtori
Juonittelija, kerro hänelle ... Mutta älä taivaan nimessä mainitse
häntä tällä nimellä, sehän on liikanimi. Pitää sanoa herra Tohtori...
Niin, mikä hänen oikea nimensä onkaan? Noh, enhän minä sitä oikeata
nimeä tiedäkään, mainitsevathan kaikki häntä tuolla nimellä. Yhtä
kaikki, kysy tuota suurta, laihaa ja kaljupäistä tohtoria, jolla on
punainen nenä ja vaaraimen kokoinen syylä poskessa.
-- Tunnen hänet ulkonäöltä, sanoi Renzo.
-- Hyvä, jatkoi Agnese; siinä vasta mies! Olenpa nähnyt useamman kuin
yhden pulaan joutuneen, joka ei enää tietänyt mitä tehdä, oltuaan
tunnin kahdenkesken tohtori Juonittelijan kanssa (varo vaan, ettet
mainitse häntä tällä nimellä) nauravan koko pulalleen. Ota nämä neljä
kuohilaskukkoa; eläinparat, aioin itse vääntää niiden kaulat poikki
tämäniltaista juhla-ateriaa varten. Vie ne hänelle, sillä sellaisten
herrojen luo ei koskaan pidä mennä tyhjin käsin. Kerro hänelle
kaikki, mitä on tapahtunut, ja saat nähdä, että hän tarkalleen sanoo
sinulle sellaista, mikä ei koskaan olisi pälkähtänyt päähämme, vaikka
tuumisimme koko vuoden.
Renzo hyväksyi mielellään tämän neuvon, samoin Lucia, ja Agnese
ylpeänä siitä, että oli sen antanut, otti toisen toisensa jälkeen
ulos kanakopista nuo eläinparat, kokosi kimppuun niiden kahdeksan
jalkaa, ikäänkuin olisi tehnyt kukkavihon, sitoi ne yhteen nyörillä
ja antoi ne Renzon käteen, joka lausuttuaan ja kuultuaan rohkaisevia
sanoja astui ulos puutarhan portista, jotta eivät kylän lapset olisi
häntä nähneet, he kun olisivat juosseet hänen jälessänsä huutaen: --
Sulhanen, sulhanen!
Kulkien yli ketojen, tai kuten näillä seuduin sanottiin, alueiden,
hän poistui pikku polkuja myöten ja värisi raivosta ajatellessaan
vastoinkäymistään ja tuumi sitä puhetta, jota aikoi pitää tohtori
Juonittelijalle. Annan lukijan itsensä kuvitella, missä tilassa
olivat matkalla nuo lintuparat, joiden jalat olivat yhteensidotut
ja päät roikkuivat alaspäin ja jotka lisäksi olivat miehen kädessä,
joka suuren mielenliikutuksensa valloissa vilkkain liikkein säesti
päässään temmeltäviä myrskyisiä ajatuksia. Milloin hän vihoissaan
ojensi käsivartensa, milloin hän epätoivoissaan nosti sen ilmaan,
milloin hän sitä heilutti ikäänkuin uhaten, ja joka kerralla
hän antoi niille aika tärähdyksen, pannen niiden roikkuvat päät
heilahtamaan. Kukot nokkivat toisiaan päähän; tämäntapaistahan usein
sattuu onnettomuudentoverien kesken.
Saavuttuaan kauppalaan Renzo kysyi tohtorin asuntoa; se osoitettiin
hänelle ja hän riensi sinne. Astuessaan sisälle hän tunsi mielessään
sellaista levottomuutta, jota oppimattomat ihmisparat kokevat
oppineen läheisyydessä, ja hän unhotti kaikki valmistamansa puheet.
Mutta silmäillessään salvukukkoja, hän sai uutta rohkeutta. Hän astui
sisälle kyökkiin ja kysyi palvelijattarelta, voiko puhua tohtorin
kanssa. Palvelijatar katsahti kukkoihin ja tarttui niihin, tottuneena
sellaisiin lahjoihin, vaikka Renzo veti niitä taaksepäin, hän kun
tahtoi, että tohtori näkisi ja tietäisi hänen tuoneen jotakin.
Tohtori tuli kyökkiin juuri sillä hetkellä kuin palvelijatar sanoi:
-- Antakaa tänne ja astukaa sisälle.
Renzo kumarsi syvään, tohtori otti hänet ystävällisesti vastaan
sanomalla: Tule, poikaseni! ja vei hänet työhuoneeseensa. Tämä oli
avara huone, jonka kolmella seinällä riippui kahdentoista Caesarin
kuvat; neljättä seinää peitti hylly täynnä vanhoja ja tomuisia
kirjoja. Keskellä oli pöytä ja sillä sikin sokin todistuksia,
anomuksia, kirjallisia valituksia ja julistuksia; sen ympärillä kolme
tai neljä nojatuolia, korkeine ja neliskulmaisine selkänojineen.
Näiden kulmissa oli kaksi sarvenmuotoista puuveistoskoristetta, ja
nahkapäällystä somistivat suuret kilvenmuotoiset metallikoristeet,
joista muutamat olivat aikoja sitten pudonneet pois, niin että nahka
siellä täällä kulmissa oli irtaantunut ja kääntynyt roikkumaan
ulospäin.
Tohtorilla oli yllään yönuttu, nimittäin kulunut kaapu, jota hän
aikoja sitten oli käyttänyt virkapukuna mennessään Milanoon ajamaan
jotain tärkeätä asiaa. Hän sulki oven ja rohkaisi nuorukaisen mieltä
näillä sanoilla:
-- Poikaseni, sano minulle asiasi!
-- Minulla olisi teille uskottavana eräs asia.
-- Sitä varten olen täällä, tohtori virkkoi, puhu. Ja hän istui
nojatuoliin. Seisoen pöydän ääressä ja pitäen vasemman käden varassa
lakkiaan, jota pyöritteli oikealla kädellä, Renzo alkoi: Tahtoisin
kuulla teiltä, joka olette oppinut...
-- Sano minulle suoraan asiasi, tohtori keskeytti.
-- Suokaa anteeksi, me ihmisparat emme osaa hyvin puhua. Tahtoisinhan
tietää...
-- Hiisi vieköön! olette kaikki samanlaisia: sensijaan että
kertoisitte suoraan asianne, kyselette, teillä kun on jo oma tuumanne
päässä.
-- Anteeksi, herra tohtori, tahtoisin tietää, saako siitä
rangaistusta, kun uhkaa pappia, joka kieltäytyy vihkimästä yhteen
ihmisiä.
-- Ymmärrän, tohtori ajatteli, vaikka hän todella ei ollut
ymmärtänyt; -- ymmärrän. Ja äkkiä hän kävi vakavan näköiseksi. Mutta
tähän vakavaan ilmeeseen sekaantui sääliä ja huolenpitoa. Hän puristi
huulensa yhteen ja päästi tolkuttoman äänen, joka ilmaisi jotakin
tunnetta, minkä hänen seuraavat sanansa tulkitsivat selvemmin:
-- Vakava tapaus, poikaseni, lakipykälän käsittelemä tapaus.
Teitpä hyvin, kun tulit minun luokseni. Se on päivänselvä tapaus,
lukemattomien asetusten käsittelemä ja ... juuri eräässä nykyisen
kuvernöörin viime vuonna säätämässä asetuksessa. Näytän sen sinulle
heti, niin että saat siihen kajota omin käsin.
Näin sanoen hän nousi nojatuolistaan ja upotti kätensä sekavaan
paperikasaan, penkoen sitä ylös alaisin kuin ryynejä pöntössä.
-- Missä se onkaan? Tuossa tuokiossa sen löydän. Meikäläisellä kun
pitää olla esillä niin paljo tavaraa. Aivan varmaan se on tässä, se
kun on tärkeä. Kas! tuossa se onkin.
Hän otti sen käteensä, kääri sen auki, tarkasti päivämäärää ja käyden
vielä vakavamman näköiseksi huudahti: lokakuun 15 päivä 1627! Aivan
oikein! se on viime vuodelta: vallan veres asetus. Sellaiset enimmin
pelottavat. Osaatko lukea, poikaseni?
-- Vähäisen, herra tohtori.
-- Hyvä, seuraa mukana kun luen, niin saat nähdä.
Ja pitäen asetusta levällään edessään, hän alkoi lukea, mutisten
nopeasti ja epäselvästi muutamia kohtia ja viivähtäen selvästi
lausuen ja painokkaasti toisissa kohdin, aina tarpeen mukaan:
"Vaikka 14 päivänä joulukuuta 1620 hänen ylhäisyytensä Ferian
herttuan käskystä julaistu asetus, jonka on valmistanut hänen
ylhäisyytensä Gonzalo Fernandez de Cordova, j.n.e. säätää mitä
tavattomimpia ja ankarimpia toimenpiteitä väkivaltaa, kiristyksiä ja
Hänen Majesteettinsa uskollisia vasalleja julkeasti sortavia tekoja
vastaan, niin näiden rikoksien esiintyminen ja se pahanilkisyys
j.n.e. on lisääntynyt siihen määrään, että Hänen Ylhäisyytensä on
katsonut välttämättömäksi, j.n.e. Sentähden hän tiedusteltuaan
Senaatin ja Ylimmän tuomioistuimen mielipidettä, on päättänyt
julaista seuraavan asetuksen."
"Ja alkamalla sortoteoista, kokemus kun on osoittanut että useat
henkilöt kaupungissa ja maalla" -- kuuletko -- "tässä valtiossa
väkivaltaisesti harjoittavat kiristystä, lukemattomilla tavoilla
saartaen turvattomia, kuten esim. pakottaen heitä tekemään kauppa- ja
vuokrasopimuksia... j.n.e." Missä olenkaan? Niin, oikein, kuuleppas:
"pakottaen solmimaan tai olemaan solmimatta avioliittoja". Häh?
-- Se koskee minun asiaani, sanoi Renzo.
-- Kuule, kuule, tässä on vielä muutakin, ja tarkastetaan
rangaistuksia. "-- Joko todistetaan tai ei todisteta, että joku
lähtee kotiseudultaan" j.n.e. "että joku maksaa velkansa ja ettei
toinen häntä hätyytä, että joku menee myllylleen". Kaikki tämä ei
koske meitä. Mutta tässä se nyt on: "että joku pappi ei tee sitä,
mihin hänen virkansa häntä velvoittaa, tai että hän tekee sellaista,
mikä ei ole hänelle soveliasta." Häh?
-- Näyttää siltä, kuin tuo asetus olisi tehty vasiten minua varten.
-- Niin, eikö totta? Kuulehan: "ja muita samankaltaisia
väkivaltaisuuksia, joita tekevät vasallit, aateliset, vähävaraiset
tai rahvas." Ei kukaan pääse lain käsistä; tässä ovat kaikki. Se
on vallan kuin Josafatin laakso. Kuule nyt rangaistuksia. "Vaikka
nämä ja muut samanlaiset rikokset jo ovat laissa kiellettyjä, niin
kuitenkin, koska on tarpeellista käyttää suurempaa ankaruutta,
Hänen Ylhäisyytensä kumoamatta entisiä asetuksia, j.n.e. vaatii
ja säätää, että jonkun yllä mainitun pykälän tai senkaltaisen
rikkojia tämän valtion lailliset tuomarit rankaisisivat
rahasakoilla tai ruumiillisella kurituksella, jopa maanpaolla,
laivaorjuudella, vieläpä kuolemallakin..." pikkuseikka! "riippuen
Hänen Ylhäisyydestään, Senaatista, rikoksen laadusta, henkilöistä
ja asianhaaroista. Ja tämän jär-käh-tä-mättömästi ja kaikella
ankaruudella", j.n.e. Onpa tässä jo riittämiin asti, häh? ja
katsoppas allekirjoituksia: Gonzalo Fernandez de Cordova; ja
alempana: Platonus. Ja tässä vielä: Nähnyt Ferrer. Siitä ei puutu
mitään.
Tohtorin lukiessa Renzo seurasi hitaasti katseellaan, koettaen
käsittää noiden lauseiden merkitystä ja omin silmin nähdä nuo pyhät
sanat, joita hän piti pelastuksenaan. Nähdessään uuden turvattinsa
olevan tarkkaavaisen, eikä pelästyneen, tohtori hämmästyi suuresti.
-- Onpa se aika veijari tuo nuori mies, hän ajatteli. Vai niin!
Hän sanoi sitten. Olet leikkuuttanut otsatupsusi. Oletpa ollut
varovainen. Mutta kun uskoit itsesi minulle, ei todellakaan maksanut
vaivaa. Tämä asia on todella hyvin vakava. Mutta etpä tiedä mitä minä
kykenen tekemään auttaakseni turvattiani pahassa pulassa.
Käsittääksemme tätä tohtorin puhetta, tulee meidän tietää tai
muistella, että bravoilla eli palkkalaisrosvoilla ja kaikenlaisilla
pahantekijöillä oli tähän aikaan tapana käyttää otsalla pitkää
hiustupsua, jonka sitten hyökätessään jonkun kimppuun vetivät
alas kasvoille kypärinsilmikon tavoin, jos yritys oli sellainen,
että se vaati samalla voimaa ja varovaisuutta. Julistukset eivät
olleet jättäneet tätä seikkaa koskettelematta: "Hänen Ylhäisyytensä
(markiisi de la Hynajoja) säätää että jokainen, joka käyttää
niin pitkiä hiuksia, että ne peittävät otsan, siihen kulmakarvat
luettuina, tai palmikkoa joko korvien edessä tai takana, maksaa
sakkoa kolme sataa riksiä, ja jos hän ei siihen kykene, niin
rangaistakoon ensi kerralla kolmivuotisella laivaorjuudella, toisella
kerralla, paitsi juuri mainitulla tavalla vielä ankarammin sakko- ja
kuritusrangaistuksella Hänen Ylhäisyytensä mielivallan mukaan."
"Siinä tapauksessa kuitenkin, että joku on kaljupäinen, tai että
hänellä on toinen pätevä syy, nimittäin syntymämerkki tai arpi,
olkoon hänen sallittu kauneuden ja terveyden syistä käyttää juuri
niin pitkiä hiuksia, kuin on tarpeen näiden vammojen peittämiseksi,
mutta ei ollenkaan sen pitempiä. Luonnollisesti ei saa näin menetellä
muutoin kuin välttämättömyyden niin vaatiessa, ellei tahdo joutua
saman rangaistuksen alaiseksi kuin muut tämän lakimääräyksen
rikkojat."
"Samoin Hänen Ylhäisyytensä säätää partureille, sakon tai kolmen
julkisessa paikassa toimeenpannun kidutusnuoran nykäyksen uhalla,
jopa, kuten yllä, mielivallasta riippuen, vielä ankaramman
ruumiillisen rangaistuksen uhalla, että eivät saa jättää niille,
joiden hiuksia leikkaavat, minkäänlaisia palmikoita, tupsuja ja
kähermiä, eivätkä hiuksia, jotka kasvavat otsalla, ohimoilla tai
korvan takana; vaan että heidän tulee leikata ne kaikki yhtä
pitkiksi, lukuunottamatta yllämainittuja poikkeustapauksia, kuten
kaljupäisyyttä ja muita vammoja."
Hiustupsu oli siis osa asevarustusta ja pöyhkyrien ja pahantekijöiden
tunnusmerkki; siitä johtui, että sentapaisia ihmisiä yleisesti
sanottiin tupsuniekoiksi. Tämä soimanimi on pysynyt ja elää vieläkin
lieventyneenä murteessa; eikä kenties ole ainoatakaan milanolaisista
lukijoistamme, joka ei muistaisi kuulleensa lapsuudessaan
vanhempiensa, opettajainsa, jonkun perheen ystävän tai palvelijan
sanoneen hänestä: "Sinä olet tupsuniekka, pikku tupsuniekka."
-- Toden totta, Renzo huomautti, en minä poika pahaisesta alkaen
koskaan elämässäni ole käyttänyt hiustupsua.
-- Täten asiasta ei tule mitään, tohtori virkkoi, pudistaen päätään
puoleksi vihaisen, puoleksi kärsimättömän näköisenä. Jollei sinulla
ole luottamusta minuun, asiasta ei tule mitään. Ken sanoo tohtorille
valheita, näetkös poikaseni, on hölmö, joka tulee sanomaan tuomarille
totuuden. Asianajajalle pitää sanoa asiat selvinä; meidän asiamme on
tehdä ne sekaviksi. Jos tahdot, että minä sinua autan, niin täytyy
sanoa kaikki a:sta ö:hön, sydän kädessä, kuten rippi-isälle. Sinun
täytyy mainita minulle, keltä olet saanut toimeksesi tämän tehtävän;
luonnollisesti se on joku huomattava henkilö; ja tässä tapauksessa
käyn hänen puheillaan, kuten kohteliaisuus vaatii. En hänelle sano,
näetkös, että sinulta olen kuullut hänen sinut lähettäneen; siitä
voit olla varma. Minä sanon tulevani rukoilemaan hänen suojelustaan
parjatulle nuorukaisparalle. Ja hänen kanssaan teen sopivan päätöksen
onnellisesti ratkaistakseni asian. Huomaa, että hän pelastaessaan
itsensä myöskin pelastaa sinut. Ja jos tämä teko on kokonaan sinun
laskuusi pantava, niin en minä vetäydy pois; olenpa auttanut toisia
pahemmastakin pulasta... Kunhan vaan et ole loukannut ketään
ylhäistä henkilöä, niin sitoudun pelastamaan sinut hädästä, tietysti
vaatimalla hieman korvausta. Sinun tulee mainita minulle, kuka
on loukattu, kuten sanotaan; ja riippuen asianomaisen säädystä,
ominaisuuksista ja luonteesta saamme päättää, onko sopivampaa pitää
häntä pelonalaisena meidän suojelijaimme avulla, vai keksiä joku
rikos, jonka lykkäämme hänen hartioilleen, eli panna hänelle kirppu
korvaan. Sillä, näetkös, kunhan vaan oikein osaa käsitellä asetuksia,
niin ei kukaan ole syyllinen, eikä kukaan ole syytön. Mitä pastoriin
tulee, jos hän on ymmärtäväinen mies, niin hän pysyy alallaan; jos
hän taas on itsepäinen, niin on tätäkin varten apukeinoja. Jokaisesta
pulmasta voi suoriutua; mutta sitä varten tarvitaan kykenevä mies. Ja
sinun asiasi on vakavaa laatua, vakavaa, sanon minä, hyvin vakavaa.
Laki on tässä kohden selvä; ja jos asia tulee ratkaistavaksi sinun
ja oikeuden välillä, noin niin sanoakseni kahden kesken, niin olet
pahemmassa kuin pulassa. Puhun sinulle ystävänä. Uhkatekonsa saa
maksaa; ja jos tahdot asiasta suoriutua ilman melua, vaaditaan rahaa
ja suoruutta, luottamusta siihen henkilöön, joka tahtoo sinua auttaa
ja tottelevaisuutta tekemään kaikki mitä määrätään.
Tohtorin päästäessä ilmoille tätä sanatulvaa, Renzo seisoi
töllistellen häneen haltioituneen tarkkaavaisesti, vallan niin kuin
moukka suu auki torilla katselee silmänkääntäjää, joka pistettyään
suuhunsa tappuroita, ja yhä vaan tappuroita, sitten vetää sieltä ulos
nauhaa aivan loppumattomiin. Mutta huomattuaan mitä tohtori tahtoi
sanoa ja oivallettuaan hänen väärinkäsityksensä, hän katkaisi nauhan
hänen suustansa, sanoen:
-- Oh, herra tohtori, miten olettekaan ymmärtänyt asiani? Asianlaita
on vallan päinvastainen. Enhän minä ole ketään uhannut; minä en
yleensä tee sellaista. Kysykääpä vaan koko minun kyläkunnaltani,
niin saatte kuulla, ettei minulla koskaan ole ollut mitään tekemistä
oikeuden kanssa. Ilkityö on tässä päinvastoin tehty minulle; ja
olen tullut luoksenne saadakseni tietää mitä minun pitää tehdä
saavuttaakseni oikeutta; ja olen hyvin tyytyväinen, että olen nähnyt
tämän asetuksen.
-- Hiisi vieköön! tohtori huusi aukaisten silmänsä levälleen. Mitä
loruja minulle laskettelet? Siinä sitä ollaan; kaikki te olette
samanlaisia. Ettekö milloinkaan voi kertoa asiaanne selvästi,
niinkuin se todella on!
-- Anteeksi; ettehän ole antanut minulle aikaa. Nyt kerron, miten
asia on. Tietäkää siis, että minun oli määrä tänään naida nuori
nainen -- tässä Renzon ääni värähti liikutuksesta -- nuori nainen,
jota kosin jo kesän alussa; ja tänään, kuten jo sanoin, on se
päivä, josta oli sovittu herra pastorin kanssa, ja kaikki oli jo
tätä varten valmistettu. Äkkiä herra pastori tuo esiin esteitä ...
no niin, lyhyesti, jotta en Teitä kyllästyttäisi, minä panin hänet
puhumaan suoraa kieltä, kuten oli oikein ja kohtuullista. Ja lopuksi
hän tunnusti, että häntä hengen uhalla on kielletty tätä vihkimistä
toimeenpanemasta. Tuo väkivallan tekijä, tuo Don Rodrigo...
-- Riittää! tohtori äkkiä keskeytti, rypisti kulmakarvojaan, nyrpisti
punaista nenäänsä ja väänsi suutansa -- riittää, riittää! Mitä tulet
häiritsemään minua moisilla loruilla? Tuollaista moskaa voit puhua
vertaisillesi, jotka eivät kykene sanojaan punnitsemaan. Mutta älä
tule niitä laskettelemaan säätyhenkilölle, joka tietää minkäarvoiset
ne ovat. Mene tiehesi; ethän tiedä mitä sanot. Minä en puutu
puheisiin poikanulikkojen kanssa. En tahdo kuulla tuonlaisia puheita,
ilmasta temmattuja hullutuksia...
-- Vannon Teille...
-- Mene tiehesi, sanon; mitä minä teen sinun valoillasi? Tämä on
asia, johon en minä puutu; minä pesen käteni. Ja hän rupesi astumaan,
hieroen käsiään, ikäänkuin hän todella olisi niitä pessyt, -- Opi
paremmin puhumaan; ei sitä niin vaan tulla säätyhenkilön puheille.
-- Mutta kuulkaahan toki, Renzo turhaan toisteli. Tohtori huusi koko
ajan ja työnsi häntä ovea kohti; ja tuupattuaan hänet ovelle asti,
hän aukaisi sen, huusi saapuville palvelijattaren ja sanoi:
-- Antakaa heti takaisin tälle miehelle se, minkä hän on tuonut; minä
en tahdo vastaanottaa mitään, en yhtään mitään!
Tällä naisella ei ollut koskaan koko siihen aikaan, jonka oli ollut
tässä talossa, ollut toimeenpantavana tällaista määräystä. Mutta
tämä oli annettu niin päättäväisesti, että hän ei epäröinyt sitä
täyttää. Hän otti nuo neljä lintuparkaa ja antoi ne Renzolle, luoden
häneen halveksivaa sääliä ilmaisevan katseen, joka tuntui tahtovan
sanoa: "Juttusi lienee aika soma." Renzo tahtoi uudelleen ryhtyä
keskusteluihin, mutta tohtori oli järkähtämätön. Ja nuorukaisen, joka
oli tavattomasti hämillään ja suutuksissaan, täytyi ottaa takaisin
ylenkatsotut uhrieläimet ja palata kylään kertomaan naisille matkansa
loistavaa tulosta.
Nämä olivat hänen poissaolonsa aikana surullisina riisuneet
juhlavaatteet, pukeutuneet arkivaatteisiin ja uudelleen ryhtyneet
neuvottelemaan, Lucia nyyhkytti, Agnese huokaili, Kun Agnese oli
laajalti puhunut niistä suurista tuloksista, joita sopi odottaa
tohtorin neuvoista, Lucia huomautti, että oli pakko suoriutua pulasta
joka tapauksessa, että isä Cristoforo ei yksistään ollut mies, joka
osasi antaa hyviä neuvoja, vaan että hän myös kykeni työllä ja
teolla auttamaan, kun oli kysymyksessä turvattomien auttaminen, ja
että olisi mainio asia, jos voisi saada hänen tietoonsa mitä oli
tapahtunut.
-- Epäilemättä, Agnese sanoi; ja he rupesivat yhdessä miettimään
keinoa; sillä he tiesivät, ettei heillä ollut rohkeutta tuona päivänä
lähteä luostariin, joka kenties oli parin peninkulman päässä; eikä
varmaankaan kukaan järkevä ihminen olisi heitä siihen kehoittanut.
Mutta heidän punnitessaan eri tuumiaan, kuului ovelta naputus ja
samalla ääni, joka hiljaisesti, mutta selvästi lausui: _Deo gratias!_
Ihmetellen kuka se saattoi olla Lucia juoksi avaamaan; ja nopsasti,
tuttavallisesti kumartaen, astui sisälle kerjäävä kapusiinilainen
palvelija-munkki, vasemmalla olalla pussi, jonka kireään
kokoonpunottua suuta hän molemmin käsin piteli rinnoillaan.
-- Kas, veli Galdino! molemmat naiset huudahtivat.
-- Herra olkoon kanssanne, munkki sanoi. Tulen pähkinöiden kantoon.
-- Mene noutamaan luostari-isille tulevat pähkinät, sanoi Agnese.
Lucia nousi ja meni toiseen huoneeseen päin, mutta ennenkuin hän
astui siihen sisälle, hän pysähtyi hetkeksi veli Galdinon selän taa,
tämä kun oli jäänyt seisomaan ensi asentoonsa; ja painaen sormeaan
huulilleen hän loi äitiinsä merkitsevän katseen, joka näytti pyytävän
asian salassa pitämistä, tehden sen hellästi ja rukoilevasti, mutta
myöskin samalla jonkunmoisella vaativaisella arvokkaisuudella.
Kerjäläismunkki iski Agneselle näin kaukaa silmää ja sanoi:
-- Entä häät? Pitihän niiden olla tänään; huomasin kylällä
jonkunmoisen hämmennystilan, ikäänkuin jotain outoa olisi tapahtunut.
Mitä siis on sattunut?
-- Herra pastori on sairas, ja täytyy lykätä vihkiäiset toistaiseksi,
sanoi emäntä kiireissään. Ellei Lucia olisi antanut tuota merkkiä,
vastaus luultavasti olisi ollut toinen. Ja miten menestyy pähkinän
kanto? hän kysyi, kääntääkseen keskustelun toisaalle.
-- Eipä kehuttavasti, emäntä hyvä, eipä kehuttavasti. Tässä on kaikki.
Ja näin sanoen hän nosti olaltaan säkin ja hypitteli sitä molemmin
käsin. -- Tässä on kaikki. Ja kootakseni tämän runsaan saaliin on
minun täytynyt kolkuttaa kymmenelle ovelle.
-- Vuosi on huono, veli Galdino, ja kun täytyy mittaellen leikata
leipää, niin on pakko muutenkin pysytellä annokset pieninä.
-- Mutta jotta hyvät vuodet palaisivat, niin mitä pitää tehdä? Antaa
almuja. Ettekö ole kuullut puhuttavan tuosta pähkinäihmeestä, joka
takavuosina tapahtui tuolla meidän Romagnassa olevassa luostarissamme.
-- Enpä ole kuullut; kertokaahan se minulle.
-- Oh, tietäkää siis, että tuossa luostarissa oli yksi meidän
munkkejamme, joka oli pyhä mies ja jonka nimi oli isä Macario.
Talvipäivänä, kun isä kulki polkua pitkin erään hyväntekijämme
kentällä, joka tämäkin oli hyväsydäminen mies, hän näki tuon
hyväntekijän seisovan erään suuren pähkinäpuun juurella ja samassa
paikassa neljä miestä, kirveet pystyssä hakatakseen esiin sen juuret,
auringossa kuihtumaan.
-- Mitä teette tälle puuparalle? isä Macario kysyi.
-- Nähkääs, isä, se ei vuosikausiin enää ole kantanut pähkinöitä;
siksi hakkaan sen polttopuiksi.
-- Antakaa sen olla, sanoi isä; tietäkää, että se tänä vuonna on
kantava enemmän pähkinöitä kuin lehtiä.
Hyväntekijä, joka hyvin tiesi, mikä mies tämän ennustuksen lausuja
oli, käski työmiesten peittää juuret mullalla; ja kutsuttuaan
luokseen munkin, joka alkoi jatkaa matkaansa, hän sanoi:
-- Isä Macario, puolet sadosta on tuleva luostarille.
Ennustus levisi pian miehestä mieheen; ja kaikki riensivät
pähkinäpuuta katsomaan. Ja todella kevään tultua puhkesi joukottain
kukkia ja kasvoi suunnattomasti pähkinöitä. Jalolla hyväntekijällä
ei ollut iloa niitä poimia; sillä hän lähti pois ennen korjuuta
hakemaan taivaasta armeliaisuutensa palkkaa. Tämä kunnon mies
oli jättänyt jälkeensä pojan, joka oli vallan toista maata. No,
korjuuaikana kerjäävä veli ilmestyi kantamaan sadon toisen puolen,
joka oli tuleva luostarille. Mutta nuori isäntä teeskenteli suurta
ihmetystä ja oli kyllin julkea huomauttamaan, ettei hän ollut koskaan
kuullut sanottavan kapusiini-munkkien osaavan tehdä pähkinöitä.
Tiedättekö mitä nyt tapahtui? Eräänä päivänä (kuulkaahan nyt) tuo
heittiö oli kutsunut luokseen muutamia samanmielisiä tovereita,
ja heidän mässätessään hän kertoi tarinan pähkinäpuusta ja ilkkui
luostariveljiä. Noiden nulikoiden teki mieli mennä katsomaan tuota
suunnatonta pähkinäpaljoutta, ja hän vei heidät aittaan. Mutta
kuulkaapas: hän avaa oven, menee runsaiden pähkinäin säilytyspaikkaa
kohti, ja sanoessaan: katsokaa, hän itse katsoo ja näkee ... mitä?
Ison läjän kuivaneita pähkinänlehtiä! Olipa se aika esimerkki! Ja
luostari, sen sijaan, että tämän kautta olisi hävinnyt, päinvastoin
voitti. Sillä näin suuren tapahtuman jälkeen pähkinäin korjuu tuotti
niin paljon, että muuan hyväntekijä, heltyen kerjääjäparan vaivasta,
lahjoitti luostarille aasin, joka selässään kantoi pähkinät kotia.
Ja valmistettiin niin paljo öljyä, että jokainen köyhä tuli sitä
noutamaan tarpeen mukaan; me näet olemme kuin meri, joka saa vettä
joka taholta ja sitten vuorostaan jakelee sitä kaikille joille.
Tällöin Lucia palasi takaisin, esiliina niin täynnä pähkinöitä,
että hänen oli vaikeata sitä kantaa, ja että hänen ponnistellen ja
ojennetuin käsin oli nostaminen sitä ilmaan, Sillävälin kuin veli
Galdino uudelleen otti pussin hartioiltaan ja laski sen maahan,
avaten sen suun, siihen kaataakseen runsaan almun, äiti katsahti
hämmästyneenä ja ankarana Luciaan hänen tuhlaavaisuutensa vuoksi;
mutta Lucia vastasi hänelle katseella, joka näytti sanovan:
Selitän kyllä minkätähden. Veli Galdino puhkesi kiitoslauseisiin,
onnentoivotteluihin, lupauksiin, ylistyksiin. Ja sälytettyään jälleen
säkkinsä olalle hän hankki lähtöä. Mutta Lucia pidätti häntä ja sanoi:
-- Pyytäisin teiltä palvelusta; pyytäisin teitä sanomaan isä
Cristoforolle, että minun olisi hyvin tärkeätä puhua hänen kanssaan,
ja että hän tekisi meille mieliteon, jos hyvin pian tulisi meitä
majaamme tervehtimään, me kun emme voi lähteä kirkkoon.
-- Ettekö tahdo muuta? Ei kulu tuntiakaan, ennenkuin isä Cristoforo
tietää toivomuksenne.
-- Luotan teihin.
-- Sen voitte varmasti tehdä.
Näin sanottuaan hän poistui hieman kumarammassa, mutta
tyytyväisempänä kuin tullessaan.
Huomatessaan tyttöparan näin tutunomaisesti lähettävän kutsun
isä Cristoforolle ja kerjäläismunkin hämmästymättä ja muitta
mutkitta ottavan tämän tehtäväkseen, älköön kukaan luulko, että isä
Cristoforo silti oli mikään tusina-munkki tai henkilö, jota saattoi
ylenkatseellisesti kohdella. Hän oli päinvastoin vaikutusvaltainen
mies, jolla luostarilaisten keskuudessa ja koko seudulla oli suuri
vaikutusvalta. Mutta sellainen oli tähän aikaan kapusiinimunkkien
laatu, etteivät he pitäneet mitään liian alhaisena eikä liian
ylhäisenä. He suojelivat heikkoja ja antoivat mahtavien suojella
heitä itseään; he astuivat sisälle palatseihin ja mökkeihin yhtä
nöyrinä ja varmoina; he olivat joskus saman katon alla pilan esineenä
ja henkilöinä, joiden neuvotta ei tehty mitään päätöstä; he anoivat
kaikkialla almuja ja jakelivat sitten kaikille niille, jotka tulivat
niitä luostariin pyytämään. Kapusiinimunkki oli kaikkeen tähän
tottunut. Retkillänsä hänelle saattoi yhtä hyvin tapahtua, että hän
kohtasi jonkun ruhtinaan, joka täynnä kunnioitusta suuteli hänen
köysivyönsä päätä, kuin että hän tapasi joukon poikanulikoita, jotka,
ollen keskenään riitelevinään, viskelivät lokaa hänen partaansa.
Tähän aikaan "munkki" sanaa lausuttiin joko mitä suurimmalla
kunnioituksella tai mitä katkerimmalla halveksumisella. Ja kapusiinit
ehkä enemmän kuin mikään muu munkkikunta olivat näiden kahden
päinvastaisen tunteen esineinä ja kokivat hyvää ja huonoa onnea.
Koska he eivät omistaneet mitään ja kävivät puettuina kaapuun, joka
mitä eriskummaisimmin pisti silmään muitten pukineista, ja koska
he muita selvemmin julkisesti osoittivat nöyryyttään, he lähemmin
joutuivat alttiiksi kunnioitukselle ja ylenkatseelle, joita tunteita
nuo heidän ominaisuutensa saattavat herättää, riippuen ihmisten eri
luonteista ja ajatuskannasta.
Kun veli Galdino oli lähtenyt, Agnese huudahti:
-- Kuinka! Niin paljon pähkinöitä: tällaisena vuotena!
-- Anteeksi, äiti, vastasi Lucia. Mutta jos olisimme antaneet
samankokoisen almun kuin toisille, olisi veli Galdinon ollut pakko
juoksennella vielä Jumala tiesi kuinka kauan, ennenkuin hänen
säkkinsä olisi täyttynyt, ja Herra tietää, milloin hän olisi voinut
palata luostariin. Ja kuka tietää olisiko hän edes muistanut asiaani
kaiken retkellään panemansa ja kuulemansa pakinan jälkeen.
-- Se on totta, olet oikeassa, ja lisäksi tämä kaikki on
armeliaisuutta, joka aina tuottaa hyviä hedelmiä, virkkoi Agnese,
joka pienine vikoineen pohjaltaan oli kunnon vaimo ja joka olisi,
kuten sanotaan, mennyt tuleen tämän ainoan tyttärensä edestä, johon
koko hänen hellyytensä oli kiintynyt.
Tällävälin Renzo saapui. Hänen kasvonsa olivat sekä surkeat että
vihastuneet, ja hän viskasi sisään astuessaan salvokukot pöydälle.
Tämä oli viimeinen kärsimys, joka näillä elukkaparoilla sinä päivänä
oli kestettävänä.
-- Annoittepa minulle mokoman neuvon! hän sanoi Agneselle.
Lähetittepä minut kelpo miehen luo, joka todella auttaa ihmisparkoja!
Ja hän kertoi tohtorin ja hänen välillään tapahtuneen keskustelun.
Vaimoparka, tyrmistyneenä näin huonosta tuloksesta, tahtoi ruveta
todistelemaan, että neuvo kyllä oli ollut hyvä, mutta että Renzo
varmaankaan ei ollut osannut asiaa oikein ajaa. Mutta Lucia keskeytti
huomauttamalla, että hän toivoi keksineensä paremman keinon. Renzo
tarttui tähänkin toivoon, kuten käy niiden, joita on kohdannut
onnettomuus ja pula.
-- Mutta jos isä ei keksi keinoa, hän sanoi, niin minä sen keksin
tavalla tai toisella.
Naiset kehoittivat Renzoa tyyntymään, kärsivällisesti odottamaan ja
varovasti menettelemään.
-- Huomenna, virkkoi Lucia, isä Cristoforo aivan varmasti tulee; ja
saattepa nähdä, että hän keksii jonkun keinon, jommoista me poloiset
emme osaa edes kuvitella.
-- Sitä toivon, sanoi Renzo; mutta jokatapauksessa tiedän miten
hankin itselleni oikeutta tai miten panen muut sitä itselleni
hankkimaan. Onhan toki tässä matoisessa maailmassa kaikesta
huolimatta oikeutta!
Näin tuskallisissa keskusteluissa, alituisessa hyörinässä, tämä päivä
oli kulunut, ja alkoi jo hämärtää.
-- Hyvää yötä, sanoi Lucia surullisesti Renzolle, joka ei hennonnut
lähteä pois.
-- Hyvää yötä, vastasi Renzo vielä surullisemmin.
-- Joku pyhimys tulee meitä auttamaan, virkkoi Lucia; ole varovainen
ja malta mielesi.
Äiti liitti tähän muita samanlaisia neuvoja; ja sulhanen läksi pois,
sydän myrskyisänä, ja hän toisteli itsekseen noita kummallisia sanoja:
-- Onhan toki tässä matoisessa maailmassa kaikesta huolimatta
oikeutta!
Todella suuren tuskan raatelema ihminen ei useinkaan lopulta tiedä,
mitä sanoo.