Kerrotaan, että Condén prinssi nukkui sikeästi Rocroyn
taistelun edellisenä yönä; hän oli kuitenkin ensiksikin hyvin
väsynyt ja toiseksi hän oli jo ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin
valmistuksiin ja määrännyt, mitä oli tehtävä seuraavana aamuna,
Don Abbondio taas ei vielä tietänyt muuta kuin että seuraava
päivä oli oleva taistelupäivä. Senpä vuoksi suuri osa yötä kului
tuskalliseen punniskeluun. Hän ei edes ottanut lukuun sitä
menettelymahdollisuutta, että konnamaisesta selityksestä ja
uhkauksista huolimatta olisi toimeenpannut vihkiäiset. Tunnustaa
Renzolle asianlaidan ja jotenkin sopia hänen kanssaan... Jumala
siitä varjelkoon. "Älkää hiiskuko sanaakaan ... muuten!" oli toinen
bravoista sanonut, ja kuunnellessaan "muuten" sanan kaikuvan
mielessään, Don Abbondio karkoitti kauas itsestään sen ajatuksen,
että rikkoisi tuon määräyksen, jopa lisäksi katui lörpötelleensä
Perpetuan kanssa. Paeta? Mutta minne? Ja sitten: kuinka paljo
selkkauksia ja selityksiä! Jokaisesta hylkäämästään tuumasta
miesparka kääntyi vuoteellaan. Paraalta pelastuksen tieltä hänestä
viimein tuntui ajan voittaminen kauniiden Renzolle annettujen
lupauksien avulla. Onneksi hänen mieleensä juolahti, että oli
jäljellä ainoastaan muutama päivä siihen aikaan, jonka kuluessa
avioliiton solmiminen oli kielletty.
-- Ja jos näiden muutaman päivän kuluessa onnistun pidättämään tuota
nuorukaista, on minulla sitten kaksi kuukautta mietintä-aikaa; ja
kahdessa kuukaudessa voi tapahtua paljon asioita!
Hän hautoi sitten mielessään niitä verukkeita, jotka aikoi
tuoda esiin. Ja vaikka ne hänestä itsestään tuntuivat hieman
köykäisiltä, hän kuitenkin rauhoitti itseään ajattelemalla, että
hänen arvokkaisuutensa saattaisi ne painaviksi ja että hänen vanha
kokemuksensa antaisi hänelle etuuden kokemattomaan nuoreen mieheen
nähden.
-- Saammehan nähdä, hän virkkoi itsekseen. Hän ajattelee hempuansa.
Mutta minä ajattelen nahkaani. Minä olen meistä kahdesta se, jolla on
enemmän menetettävissä, lukuunottamatta, että olen viisaampi mies.
Poikaseni, jos sinä tunnetkin suurta lemmentuskaa, niin en minä silti
tahdo henkeäni menettää.
Rauhoitettuaan täten hieman mieltänsä tekemällään päätöksellä saattoi
hän viimein sulkea silmänsä. Mutta mikä lepo, mitä unia! Bravoja, Don
Rodrigo, Renzo, ahtaita polkuja, kallioita, pakoretkiä, takaa-ajoa,
huutoja, laukauksia.
Heräämishetki suuren onnettomuuden jälkeen tai vaikeassa pulassa
ollen on hyvin katkera. Mieli, tuskin vapauduttuaan unen siteistä,
kääntyy edellisen rauhallisen elämän harrastuksiin. Mutta uuden
tilan tietoisuus ilmaantuu silloin äkkiä julmana. Ja tämä äkillinen
vertailu tekee mielipahan kahta katkerammaksi. Koettuaan tämän
hetken tuskallisuutta Don Abbondio punnitsi vielä kerran nopeasti
yöllä tekemiään suunnitelmia, hyväksyi ne lopullisesti, järjesteli
niitä tehokkaammiksi, nousi vuoteeltaan ja rupesi odottamaan Renzoa
pelokkaana ja kärsimättömänä.
Lorenzo, tai kuten kaikki sanoivat Renzo, ei antanut itseään
pitkään odottaa. Tuskin katsoi hän sen päivänhetken saapuneen,
jolloin hän piti sopivana ilmestyä pastorin eteen, kun hän lähti
matkaan hurjan iloisena kuin kaksikymmenvuotias ainakin, jonka on
määrä samana päivänä viedä vihille rakastamansa nainen. Hän oli
nuoruudestaan ollut orpo, ja harjoitti ammattinaan silkinkehräystä,
joka ammatti oli ikäänkuin perinnöllinen hänen suvussaan. Se oli
aikoinaan ollut sangen tuottava, mutta nyt oli se rappiolla, ei
kuitenkaan siihen määrään, ettei taitava työntekijä olisi voinut
sillä ansaita kunniallista toimeentuloa. Työ väheni päivä päivältä.
Mutta ammattilaisten jatkuva siirtyminen, heitä kun houkuttelivat
lähivaltioiden lupaukset, niiden tarjoamat etuoikeudet ja suuret
palkat, aiheutti sen, että paikoilleen jääneiltä ei vielä
puuttunut työtä. Sitäpaitsi Renzolla oli pieni maatilkku, jota hän
viljelytti ja jota itse viljeli, kun hänen kehruulaitoksensa oli
pysähdyksissä, niin että häntä säätyynsä nähden saattoi sanoa hyvin
toimeentulevaksi. Ja vaikka tämä vuosi oli edellisiä vielä huonompi
ja vaikka jo alettiin kärsiä todellista ruokavarojen puutetta,
oli tämä nuori mies, siitäperin kuin oli luonut silmänsä Luciaan,
muuttunut hyvin säästäväiseksi ja omisti riittävästi ruokavaroja,
niin ettei hänen tarvinnut nähdä nälkää.
Hän ilmestyi Don Abbondion eteen juhlapukuisena, hatussa erivärisiä
höyheniä, kauniskahvainen tikari housuntaskussa. Hän oli juhlallisen,
jopa hieman uhkarohkean näköinen, mikä oli hyvin tavallista noina
aikoina hiljaisimmillakin ihmisillä. Don Abbondion epävarma ja
salaperäinen vastaanotto oli omituisena vastakohtana nuoren miehen
hilpeälle ja päättäväiselle esiintymiselle.
-- Mitähän hän mielessään hautonee? kysäsi Renzo itsekseen; sitten
hän virkkoi:
-- Tulin, herra pastori, kysymään, minä hetkenä teille sopii, että
tapaamme toisemme kirkossa.
-- Minäkö päivänä?
-- Kuinka, minäkö päivänä? Ettekö muista, että se päivä on juuri
tänään?
-- Tänään, Don Abbondio virkkoi, ikäänkuin olisi kuullut siitä
puhuttavan ensi kerran. -- Tänään, tänään ... malttakaa mieltänne,
tänään minä en voi.
-- Tänään te ette voi! Mitä siis on tapahtunut?
-- Ennen kaikkea, nähkääs, minä en voi hyvin.
-- Se on ikävä asia; mutta se, mitä teidän tulee tehdä, kestää niin
vähän aikaa, ja tuottaa niin vähän vaivaa...
-- Ja sitten, ja sitten, ja sitten...
-- Ja sitten, mitä sitten?
-- Ja sitten on esteitä...
-- Esteitä? Mitä esteitä voikaan olla?
-- Teidän pitäisi olla minun sijassani tietääksenne, mitä ikävyyksiä
tällaisissa asioissa esiintyy, kuinka suuri edesvastuu meikäläisillä
on. Minäpä olen liian hyväsydäminen, en ajattele muuta kuin esteiden
syrjäyttämistä, kaiken helpottamista, kaikkien mielen noudattamista,
ja näin laiminlyön velvollisuuteni. Ja siitä saan kärsiä nuhteita,
jopa pahempaakin.
-- Mutta taivaan nimessä, älkää näin pitäkö minua piinapenkissä, vaan
sanokaa suoraan, miten on asianlaita.
-- Te ette siis tiedä kuinka monta muodollisuutta täytyy noudattaa
asetuksienmukaista avioliittoa varten.
-- Totta kai minä siitä jotakin tiedän, Renzo virkkoi, alkaen
kiivastua, -- olettehan te tarpeeksi saanut sillä pääni pyörälle
näinä viime päivinä. Mutta eikö nyt vihdoinkin kaikki ole kunnossa?
Eikö kaikki ole tehty, mitä on ollut tehtävää?
-- Kaikki, kaikki, niin te luulette. Mutta, malttakaahan mieltänne,
minä olen houkkio, joka laiminlyön velvollisuuteni, säästääkseni
muilta ikävyyksiä. Mutta nyt -- riittää, minä tiedän, mitä sanon. Me
pappiparat olemme alasimen ja vasaran välissä. Te olette kärsimätön;
minä teitä säälin, poika parka. Entä esimiehet ... no niin, eihän
sitä voi kaikkea sanoa. Ja me saamme vastata kestit, me...
-- Mutta selittäkääpä minulle, mikä on tuo toinen muodollisuus,
joka vielä on noudatettava, kuten sanotte; niin se on heti paikalla
täytettävä.
-- Tiedättekö, kuinka monta estettä on olemassa, jotka tekevät asian
laittomaksi?
-- Mitäpä minä noista esteistä tietäisin!
-- Error, conditio, votum, cognatio, crimen. Cultus disparitas, vis,
ordo, ligamen, honestas. Sis sis affinis ... näin alkoi Don Abbondio,
toimittaen yhteenlaskua sormillaan.
-- Teettekö minusta pilaa? nuorukainen keskeytti, Mitä hyödyttää
minua teidän latinanne?
-- No niin, koska ette asioita ymmärrä, niin olkaa hieman
kärsivällinen ja luottakaa siihen, joka niitä ymmärtää!...
-- Asiaan!...
-- Kas niin, rakas Renzo, älkää vihastuko, minähän olen valmis
tekemään kaiken sen, mikä riippuu minusta. Tahtoisinhan nähdä teidät
tyytyväisenä; tahdon teidän parastanne. Oh! ... kun ajattelen, että
teidän oli niin hyvä elää; eihän teiltä puuttunut mitään. Ja sitten
saitte äkkiä tuon päähänpiston naida...
-- Mitä puheita nuo ovat, herra pastori? Renzo keskeytti, kasvot
hämmästyneen ja samalla vihastuneen näköisinä.
-- Sanonhan vain näin, sanoakseni, rauhoittukaa toki, Tahtoisin nähdä
teidät tyytyväisenä...
-- No, entä sitten?
-- Sitten, poikaseni, tahdon huomauttaa, ettei syy ole minun. Enhän
minä ole säätänyt lakia. Ja ennenkuin vahvistamme avioliiton,
on meidän velvollisuutemme tehdä monta monituista tutkistelua
saadaksemme varmuutta siitä, ettei ole olemassa esteitä.
-- Asiaan, ja sanokaa minulle lopultakin mikä este on sattunut.
-- Vähän kärsivällisyyttä. Ne eivät ole asioita, joita voisi selittää
noin vaan kädenkäänteessä. Toivottavasti ei ole mitään esteitä; mutta
meidän täytyy joka tapauksessa tiedustella, Teksti on ilmeisen selvä:
antequam matrimonium denunciet...
-- Johan sanoin teille, etten huoli latinasta.
-- Mutta täytyyhän minun teille selittää...
-- Ettekö siis ole jo tehnyt noita tutkisteluja?
-- En kaikkia, niinkuin olisi pitänyt.
-- Miksi ette tehnyt niitä ajoissa? Miksi sanoitte minulle, että
kaikki oli valmista? Mitä siis toimittaa lykkäys?...
-- Kas niin! soimaatte liiallista hyvyyttäni. Olen koettanut
helpottaa asioita, auttaakseni teitä pikemmin; mutta nyt ... nyt on
tapahtunut ... no niin, minä sen yksin tiedän.
-- Mitä minun siis pitää tehdä?
-- Malttakaa mielenne muutama päivä. Poikaseni, muutama päivä ei ole
ijankaikkisuus. Siis kärsivällisyyttä!
-- Kauanko?
-- Tämähän jo alkaa kuulua joltakin, ajatteli Don Abbondio itsekseen.
Ja ystävällisemmän näköisenä kuin koskaan ennen hän jatkoi:
-- No parissa viikossa minä koetan...
-- Pari viikkoa? Onpa se kaunis uutinen! On tehty kaikki, mitä te
vaaditte; päivä on määrätty; tämä päivä saapuu ... ja nyt te äkkiä
sanotte minulle, että täytyy odottaa kaksi viikkoa. -- Kaksi
viikkoa! ... hän vielä toisti kovemmalla ja vihaisemmalla äänellä,
ojentaen kätensä ja puiden nyrkkiänsä. Ja kuka tietää miten pitkälle
hänen kiivastumisensa olisi voinut mennä, ellei Don Abbondio ajoissa
olisi häntä keskeyttänyt, tarttuen hänen toiseen käteensä ja sanoen
pelokkaan lempeästi ja vakuuttaen:
-- No, no, älkää toki taivaan nimessä kiivastuko. Saammehan nähdä,
koetanpa, ehkäpä yhdessäkin viikossa...
-- Ja mitä sanon minä Lucialle?
-- Että minä olen erehtynyt.
-- Entä ihmisten juorut?
-- Eihän mikään estä teitä sanomasta, että minä olen tehnyt tyhmyyden
pelkästä asianharrastuksesta ja liiallisesta ystävällisyydestä. Te
voitte luoda koko syyn minun hartioilleni. Mitä parempaa voin enää
teille sanoa. Siis viikon kuluttua.
-- Ja silloin ei enää ilmaannu muita esteitä?
-- Kun minä kerran sen sanon...
-- Hyvä. Tahdon kärsivällisesti odottaa yhden viikon. Mutta pankaa
mieleenne, että sen kuluttua en enää tyydy pelkkiin lupauksiin.
Hyvästi siihen asti.
Näin sanottuaan hän läksi pois, kumartaen Don Abbondiolle tavallista
jäykemmin ja luoden häneen katseen, jossa oli enemmän uhkausta kuin
kunnioitusta.
Renzon tultua ulos maantielle ja astuessa allapäin morsiamensa kotia
kohti, palasivat hänen ajatuksensa keskellä suuttumustaan äskeiseen
keskusteluun, ja hänestä tämä tuntui yhä kummallisemmalta. Don
Abbondion osoittama kylmä ja neuvoton vastaanotto, hänen levoton
ja väkinäinen keskustelunsa, hänen harmaat silmänsä, jotka hänen
puhuessaan lakkaamatta harhailivat sinne tänne, ikäänkuin ne olisivat
pelänneet kohdata suusta lähteneitä sanoja; tuo teeskentely, että hän
muka ensi kerran kuuli puhuttavan tuosta jo niin tarkoin yhteisin
neuvoin määrätystä avioliitosta ja ennen kaikkea tuo itsepäinen
viittaaminen johonkin suureen esteeseen, ilman että hän sanoi mitään
selvää -- kaikki nämä seikat yhteensä panivat Renzon ajattelemaan,
että tässä piili salaisuus, joka oli toisenlainen kuin mitä Don
Abbondio koetti luulotella. Nuorukainen pysähtyi hetkeksi epäröiden,
pitikö hänen palata takaisin kovistamaan häntä ja pakottamaan
häntä puhumaan selvää kieltä. Mutta nostaessaan katseensa hän näki
Perpetuan, joka astui hänen edellänsä ja aikoi mennä sisälle muutaman
askeleen päässä pappilasta olevaan kyökkipuutarhaan. Renzo huusi
hänelle hänen avatessaan porttia, joudutti askeleitaan, saavutti
hänet, pysäytti hänet kynnyksellä, ja toivoen häneltä saavansa tietää
jotain lähempää hän yhtyi keskusteluun hänen kanssansa.
-- Päivää, Perpetua. Olin toivonut, että me kaikki tänään olisimme
saaneet yhdessä iloita.
-- Oh! Jumala päättää joskus toisin, Renzo parka.
-- Tehkääpä minulle tämä mieliteko: tuo kunnianarvoinen herra pastori
lateli minulle syitä, joita en oikein ymmärtänyt. Voisittekohan te
paremmin selittää minulle, miksi hän ei voi tai ei tahdo meitä tänään
vihkiä.
-- Luuletteko minun tietävän isäntäni salaisuuksia?
-- Tiesinhän, että tässä piilee joku salaisuus, ajatteli Renzo. Ja
saadakseen sen ilmi hän jatkoi:
-- Kuulkaahan, Perpetua. Olemmehan ystäviä. Sanokaa minulle, mitä
tiedätte. Auttakaa poika parkaa.
-- Ikävä asia syntyä köyhänä, Renzo hyvä.
-- Luonnollisesti, tämä virkkoi, ja hänen epäilyksensä yhä kasvoivat.
Ja koettaen tunkea syvemmälle kysymykseen, hän lisäsi:
-- Mutta sopiiko pappien kohdella pahoin köyhää väkeä?
-- Kuulkaahan, Renzo, minä en voi sanoa mitään, sillä ... en tiedä
mitään; mutta voin vakuuttaa teille, ettei isäntäni tahdo tehdä
vääryyttä teille, eikä kellekään muulle. Hän ei ole ollenkaan
syyllinen.
-- Kuka sitten tässä on syyllinen? kysyi Renzo, näyttäen
hajamieliseltä, mutta itse teossa sydän täynnä odotusta ja korva
tarkkaavaisena.
-- Johan sanoin, etten tiedä mitään... Isäntääni minun vaan täytyy
puolustaa; sillä minua pahoittaa kuullessani häntä syytettävän
siitä, että hän muka tekisi kellekään pahaa. Mies parka! Hänen ainoa
vikansa on hänen liiallinen hyväsydämisyytensä. Sillä, nähkääs, tässä
matoisessa maailmassa on konnia, väkivallan tekijöitä ja jumalattomia
ihmisiä...
-- Väkivallan tekijöitä, konnia! Renzo ajatteli: ainakaan ei tässä
ole kysymys esimiehistä. No sanokaapa, hän sitten virkkoi, vaivoin
peittäen kiihtyvää mielenliikutustaan, sanokaapa, keitä ne ovat.
-- Kas! Tahtoisitte saada minut puhumaan; enkä minä voi puhua,
kun ... en tiedä mitään: kun en tiedä mitään, se on yhtä kuin olisin
vannonut olevani vaiti. Vaikka ojentaisitte minut kidutuspenkille,
ette saisi minua sanaakaan hiiskumaan. Hyvästi; kumpikin hukkaamme
aikaamme.
Näin sanoen hän kiireisesti astui sisään puutarhaan, ja sulki oven
jälkeensä. Renzo vastasi hänen jäähyväiseensä ja kääntyi, poistuen
hiljaa, jotta Perpetua ei huomaisi mihin päin hän kulki. Mutta
tultuaan Perpetuan korvan kuulemattomiin hän joudutti askeleitaan
ja oli seuraavassa tuokiossa Don Abbondion ovella. Hän astui suoraa
päätä sisälle siihen pieneen saliin, johon oli hänet jättänyt, tapasi
hänet vielä siellä, ja riensi hänen luokseen rohkeana ja silmät
pyörien vihasta.
-- No, mitä tämä merkitsee? Don Abbondio virkkoi.
-- Kuka on tuo väkivallan tekijä? kysyi Renzo miehen tavoin, joka on
päättänyt saada varman vastauksen, kuka on tuo väkivallan tekijä,
joka ei tahdo, että minä naisin Lucian?
-- Mitä loruja? ... miesparka soperteli hämmästyksissään, kasvot
äkkiä valkeina ja raukeina kuin vaateriepu, joka juuri otetaan
pesusta. Noita sanoja soperrellessaan hän kavahti ylös tuoliltaan
karatakseen ovelle. Mutta Renzo, joka oli odottanut tätä liikettä,
oli ollut varoillaan, juoksi ennen häntä ovelle, lukitsi sen ja pisti
avaimen taskuunsa.
-- Kas noin. Aiotteko nyt puhua, herra pastori? Kaikki muut tuntevat
minun asiani, paitsi minä itse. Minäkin tahdon sen tuntea, hitto
vieköön? Mikä on hänen nimensä?
-- Renzo, Renzo! Jumalan nimessä, varokaa, mitä teette. Ajatelkaa
sielunne autuutta!
-- Minä ajattelen vaan, että tahdon sen tietää heti paikalla.
Ja näin sanoessaan hän ehkä huomaamattaan tarttui taskustaan esiin
pistävän tikarin kahvaan.
-- Armoa! Don Abbondio huudahti murtunein äänin.
-- Tahdon sen tietää.
-- Kuka teille siitä puhui?...
-- Pois kaikki väistelyt. Puhukaa suoraan ja pian.
-- Tahdotteko minun surmaani?
-- Tahdon tietää sen, mikä minulla on oikeus tietää.
-- Mutta jos puhun, olen surman oma. Eikö minun henkeni kenties ole
minulle rakas?
-- Juuri sentähden puhukaa!
Tämä "sentähden" lausuttiin niin pontevasti ja Renzon kasvojenilme
kävi niin uhkaavaksi, ettei Don Abbondio enää voinut olettaa
vastustamista mahdolliseksi.
-- Lupaatteko, ... vannotteko minulle, hän sanoi, ettette puhu siitä
kellekään, ettette koskaan virka...
-- Lupaan teille, että teen raivokkaan teon, jollette nopeasti sano
minulle tuon henkilön nimeä.
Tämän uuden uhkauksen kuultuaan, Don Abbondio, samannäköisenä kuin
henkilö, jonka suuhun hammaslääkäri jo on pistänyt pihtinsä, sanoi:
-- Don...
-- Don? Renzo toisti ikäänkuin auttaakseen potilasta saamaan esille
suustaan loput; ja hän seisoi kumarassa, kallistaen korvaansa
pastorin suuta kohden, käsivarret taapäin ojennettuina ja kädet
nyrkillä.
-- Don Rodrigo! lausui kidutuksenalainen kiireisesti, lasketellen
nuo harvat tavuut katkonaisesti perätysten ja lausuen epäselvästi
kerakkeet, osaksi suuren hätänsä vuoksi, osaksi sentähden, että
hän turvautuen vähäiseen jälellä olevaan mielenmalttiinsa koetti
sovitella noita kahta pelkonsa aihetta ja tahtoi tehdä epäselväksi ja
ymmärtämättömäksi tuon sanan sinä hetkenä, jolloin hänen oli pakko
lausua se julki.
-- Tuo koira! Renzo ulvoi. Ja millä tavoin hän sen teki? Mitä hän on
teille sanonut, jotta...?
-- Millä tavoin, niin, millä tavoin! virkkoi Don Abbondio melkein
paheksuvalla äänellä; hän näet mielestään näin suuren uhrauksen
jälkeen arveli tulleensa ikäänkuin velkojaksi. Millä tavoin? Olisinpa
tahtonut nähdä teidät samassa pulassa kuin minä; varmaankaan ei
teille silloin olisi jäänyt päähän noin paljo hullutuksia.
Ja nyt hän kuvasi hirvittävin värein tuon kamalan kohtauksen. Ja
huomattuaan puhuessaan sisällään kuohuvaa suurta kiukkua, joka tähän
asti oli pysynyt salassa ja pelon verhossa, ja nähdessään samalla
miten Renzo puoleksi raivokkaana, puoleksi hämmästyneenä seisoi
allapäin, hän jatkoi rohkeammin:
-- Olettepa aiheuttanut kauniin jutun! Olettepa tehnyt minulle
mokoman palveluksen! Tällaisen kepposen kunnon miehelle,
hengenpaimenellenne, hänen omassa talossaan, pyhässä paikassa!
Todella olette tehnyt aika kepposen, ja kaiken tämän houkutellaksenne
esiin suustani minun onnettomuuteni, teidän onnettomuutenne, sen
salaisuuden, jota säilytin varovaisuudesta, teidän menestyksenne
huolenpidosta! Ja kun sen nyt tiedätte, niin mitä, taivaan nimessä,
aiotte minulle vielä tehdä? Tässä ei totisesti ole kysymys pilasta,
ei vääryydestä eikä oikeudesta, tässä on kysymys väkivallasta. Ja
kun tänä aamuna annoin teille hyvän neuvon ... niin heti jouduitte
raivoihinne. Minä menettelin järkevästi sekä itseni että teidän
puolesta. Mutta mitä nyt tehdä? Avatkaa toki ovi; antakaa minulle
avaimeni!
-- Olen ehkä ollut väärässä, virkkoi Renzo Don Abbondiolle
leppyneellä äänellä, jossa kuitenkin värähteli viha ilmisaatua
vihollista kohtaan; olen ehkä erehtynyt, mutta tutkistelkaa
omaatuntoanne ja ajatelkaa miten te minun sijassani...
Näin puhuessaan hän oli ottanut avaimen taskustaan ja meni nyt
aukaisemaan ovea. Don Abbondio astui hänen jälkeensä, ja sillaikaa
kuin Renzo väänsi avainta reiässä, hän asettui vallan lähelle Renzoa,
katsoi häneen vakavasti ja levottomana, nosti hänen silmiensä tasalle
oikean kätensä kolme sormea, ikäänkuin puolestaan helpottaakseen
Renzon lupauksentekoa ja sanoi:
-- Vannokaa ainakin!
-- Olen kenties menetellyt väärin: ja suokaa minulle anteeksi,
vastasi Renzo, avaten oven ja tehden lähtöä.
-- Vannokaa! ... kehoitti Don Abbondio, tarttuen vapisevin käsin
hänen käsivarteensa.
-- Olen kenties menetellyt väärin... Renzo toisti, irtaantuen hänen
kädenpuristuksestaan; ja hän poistui nuolena, katkaisten täten
kysymyksen, jota kirjallisen, filosoofisen tai muunlaisen kysymyksen
tavoin olisi voinut kestää vuosisatoja, kun kumpikin puoli ainoastaan
toisteli omaa todistusperustettaan. -- Perpetua! Perpetua! huusi Don
Abbondio, turhaan kutsuttuaan takaisin pakolaista.
Mutta Perpetua ei vastannut, Eikä Don Abbondio enää tietänyt, mitä
hänen piti ajatella ja tehdä.
On tapahtunut useammin kuin kerran paljon etevämmille henkilöille
kuin Don Abbondio, että ovat joutuneet niin vaikeaan pulaan, niin
suuren epävarmuuden valtoihin, etteivät ole huomanneet muuta
parempaa keinoa kuin paneutua kuumeisena levolle. Tätä hätäkeinoa
Don Abbondion ei tarvinnut lähteä etsimään, se tarjoutui hänelle
itsestään. Edellisen päivän aiheuttama pelko, kuluneen yön
tuskallinen valvominen, tämän hetken jännitys ja tulevaisuuden kauhu
tekivät vaikutuksensa.
Huolestuneena ja lamautuneena hän heittäysi nojatuoliinsa ja tunsi
jäsenissään kylmiä väristyksiä, katseli huoaten kynsiään ja huusi
tuon tuostakin värisevällä ja kiukkuisella äänellä:
-- Perpetua!
Tämä tuli viimein, suuri kaalinkupu kainalossa ja vallan levollisen
näköisenä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Säästän lukijalta
kaikki valitukset, surkuttelut, syytökset, puolustukset ja nuo
puheet: "te yksin olette voinut puhua", ja "minä en ole puhunut",
sanalla sanoen koko tämän sekavan keskustelun. Mainittakoon vaan,
että Don Abbondio käski Perpetuan tarkasti lukita oven, olla
avaamatta, oli asia sitten mikä tahansa, ja jos joku kolkutti,
ikkunasta vastata pastorin menneen kuumetautisena levolle. Sitten
hän hitaasti kiipesi portaita yläkertaan toistaen joka kolmannella
portaalla: kaunis juttu! Ja hän laskeutui todella levolle
vuoteellensa, johon hänet jätämme.
Sillävälin Renzo kulki nopein askelin kotiansa, vielä tietämättä
mitä aikoisi tehdä, mutta tuntien sisällään kumean raivokasta halua
tehdä jotain tavatonta ja hirvittävää. Kiihottajat, sortajat, yleensä
kaikki, jotka jollakin tavoin tekevät vääryyttä lähimäiselleen, ovat
syypäät, ei yksistään tekemäänsä pahaan, vaan myös siihen henkiseen
hämmennystilaan, johon saattavat sortamansa henkilöt. Renzo oli
rauhallinen nuorukainen, joka kammoksui verenvuodatusta, suora ja
kaikkea vilppiä vihaava mies. Mutta tällä hetkellä hänen sydämensä
sykki murhantunteita, hänen mielensä yksinomaan hautoi salaisen ansan
virittämistä.
Hän olisi tahtonut rientää Don Rodrigon taloon, kouristaa häntä
kurkusta ja ... mutta hänen mieleensä juolahti, että tämä talo oli
kuin linnoitus, täynnä asestettuja rosvoja ja ulkoa vartioiden
ympäröimä, että ainoastaan hyvin tunnetut ystävät ja palvelijat
vapaasti astuivat siihen sisälle, ilman että heitä kiireestä
kantapäähän tutkisteltiin, ettei tuntematon työmiesparka voisi tarkan
tutkistelun alaiseksi joutumatta päästä sisälle ja että lisäksi
hän, Renzo, siellä ehkä liiankin hyvin tunnettaisiin. Sitten hänen
päähänsä pälkähti ottaa pyssynsä, piiloutua pensasaidan taakse ja
odottaa kunnes tuo mies ehkä sattumalta yksin suuntaisi askeleensa
sinnepäin; ja vaipuen hurjaa mielihyvää tuntien tähän mietiskelyyn,
hän kuvitteli kuulevansa askeleita, kohottavansa hiljaa päätänsä
näitä askeleita kuullessaan, tuntevansa rikollisen, tarttuvansa
pyssyyn, tähtäävänsä, ampuvansa, näkevänsä hänen kaatuvan ja
vavahtelevan kuolintuskissaan, huutavansa hänelle kirouksen ja
pakenevansa turviin rajan toiselle puolelle.
Entä Lucia?
Tuskin oli tämä sana tunkenut keskelle näitä nurinkurisia haaveiluja,
kun paremmat ajatukset, joihin Renzon mieli oli tottunut, joukkona
palasivat. Hänen mieleensä muistuivat vanhempiensa viimeiset
kehoitukset, hänen mieleensä muistui Jumala, Neitsyt Maria ja
pyhimykset. Hän ajatteli sitä mielen lohdutusta, jota hän usein oli
tuntenut siitä, että oli vapaa rikoksista, ja sitä kauhua, jota hän
usein oli kokenut kuullessaan kerrottavan miestaposta. Ja hän heräsi
tästä verisestä unelmasta kauhistuen, tunnontuskaa kärsien, mutta
samalla jonkunmoista iloa kokien siitä, että tämä kaikki olikin ollut
pelkkää kuvittelua. Mutta Lucian muisteleminen herätti koko joukon
muita ajatuksia.
Kuinka paljon toiveita, lupauksia, kuinka hartaan haaveilun verhooma
ja varmana pidetty tulevaisuus, jota juuri tänään oli niin palavasti
ajateltu! Ja miten, millä sanoin ilmoittaa Lucialle tämä uutinen? Ja
mitä sitten oli tehtävä? Miten saada Lucia omakseen tuon voimakkaan
kilpailijan väkivallasta huolimatta? Ja keskellä kaikkea tätä
heräsi hänen mielessään, jollei suoranainen epäilys, niin kuitenkin
jonkunmoinen epämääräinen levottomuus. Tuo Don Rodrigon vaino saattoi
johtua yksinomaan raa'asta Luciaa kohtaan tunnetusta intohimosta.
Entä Lucia itse?
Se ajatus, että Lucia olisi antanut hänelle vähintäkään tilaisuutta,
pienintäkään toiveenvälkähdystä, ei hetkeksikään pujahtanut Renzon
päähän. Mutta tiesikö Lucia asianlaidan? Oliko tuossa häijyssä
miehessä syttynyt tuo himo, ilman että Lucia sitä oli huomannut?
Oliko tuo mies pakottanut asiat näin kireälle, koettamatta ensin
Luciaa jollakin tavoin viekotella? Ja Lucia ei koskaan ollut sanonut
siitä sanaakaan hänelle, sulhaselleen!
Näiden ajatusten valtaamana hän kulki keskellä kylää sijaitsevan
talonsa ohi, astui kylän läpi ja lähestyi Lucian kotia, joka oli
kylän päinvastaisessa päässä, tai oikeammin hieman ulkopuolella
kylää. Tällä pikkutalolla oli edessään pieni puutarha, joka erotti
sen tiestä, ja sitä ympäröi matala muuri. Astuessaan pihalle Renzo
kuuli yläkerran huoneesta sekavaa ja jatkuvaa puheen humua. Hän
kuvitteli, että tämän matkaansaivat Luciaa tervehtimään tulleet
ystävättäret ja tuttavat; eikä hän tahtonut ilmestyä keskelle tätä
iloista seuraa sellainen uutinen mielessä ja kasvoilla kuvastuneena.
Muuan pihalla oleva tyttö juoksi häntä vastaan huutaen: Sulhanen,
sulhanen!
-- Vaiti, Bettina, vaiti! virkkoi Renzo. Tule tänne; mene ylös
Lucian luo, vie hänet syrjään ja kuiskaa hänen korvaansa ... mutta
niin ettei kukaan kuule, eikä epäile mitään, kuuletkos! ... sano
hänelle, että minulla on puhuttavaa hänen kanssaan, että odotan häntä
alikerrassa, ja että hän tulisi heti.
Tyttönen kiipesi joutuisaan portaita yläkertaan, iloisena ja ylpeänä
siitä, että hänellä oli salainen asia toimitettavana.
Lucian oli äitinsä vastikään koristanut. Ystävättäret tunkeutuivat
kilvan morsiamen ympärille, tahtoen jokainen väkisin häntä ihailla.
Lucia väistyi hieman rajun kainona kuten talonpoikaisnaisilla on
tapana, peittäen kyynäspäillään kasvonsa, jotka kumarsi rintaa
kohden, ja rypisti pitkiä mustia kulmakarvojaan, vaikka samalla
suu hymyili. Mustat nuoret hiuksensa, jotka otsan kohdalla erotti
toisistaan valkoinen ja kapea jakaus, kiemurtelivat taapäin
moninkertaisina palmikkokiehkuroina, joihin oli pistetty pitkiä
hopeaneuloja, mitkä muodostivat ikäänkuin pyhimyksen sädekehän,
kuten vieläkin on tapana milanolaisilla maailmannaisilla. Kaulassa
hänellä oli granaatti-helmien ja kirjailtujen kultanappien muodostama
koriste. Hänellä oli yllään kaunis kukallinen brokaatti-röijy,
jonka hihojen aukeita saumoja yhdistivät kauniit nauhat. Lisäksi
hänellä oli lyhyt kehrätystä silkistä tehty hame tiheine ja pienine
laskoksineen, punaiset sukat ja silkkitohvelit, nekin koruompeleiset.
Paitsi näitä hääpäivän varsinaisia koristepukineita, somisti Luciaa
tuona päivänä hänen jokapäiväinen koristeensa, nimittäin hänen
vaatimaton kauneutensa, jota nyt kohottivat erilaiset kasvoihin
kuvastuvat hellät tunteet. Niissä näkyi kevyen levottomuuden
hillitsemä ilo, tuo levollinen huoli, joka tuon tuostakin huomataan
morsianten kasvoilla, ja joka ei suinkaan karkoita niiden kauneutta,
vaan päinvastoin luo niihin erityisen leiman.
Pikku Bettina hiipi keskelle naisjoukkoa, lähestyi Luciaa, antoi
hänelle taitavasti merkin, joka osoitti että hänellä oli jotain
hänelle sanottavaa ja kuiskasi hänelle sanottavansa korvaan.
-- Poistun hetkeksi, mutta palaan pian, Lucia sanoi naisille ja
meni nopeasti alakertaan. Nähdessään Renzon muuttuneet kasvot
ja levottoman ryhdin hän virkkoi: Mikä sinun on? ja hän tunsi
epämääräisen kauhunaavistuksen valtaavan mielensä.
-- Lucia, vastasi Renzo, tänään on kaikki rauennut tyhjiin, ja Jumala
tietää, milloin meistä voi tulla mies ja vaimo.
-- Kuinka? sanoi Lucia, ollen vallan suunniltaan. Renzo kertoi
hänelle lyhyesti senaamuisen tarinan.
Lucia kuunteli häntä ahdistuksissaan; ja kuullessaan Don Rodrigon
nimen hän huudahti: Ah! punastuen ja vavisten, -- niinkö pitkälle!
-- Sinä siis tiesit...? Renzo kysyi.
-- Liiankin hyvin! Lucia vastasi. -- Mutta, että hän sentään julkeni!
-- Mitä sinä tiesit?
-- Älä nyt vaadi minua puhumaan, älä saata minua itkemään. Riennän
kutsumaan äitiäni ja pyydän naisia lähtemään kotiansa. Meidän täytyy
olla yksin.
Hänen poistuessaan Renzo mutisi: Et ole koskaan puhunut minulle
mitään.
-- Voi, Renzo! huokasi Lucia, kääntyen hetkisen, kuitenkaan
pysähtymättä.
Renzo käsitti vallan hyvin että hänen nimensä, jonka Lucia tällä
hetkellä ja tällä äänenpainolla lausui, merkitsi seuraavaa: -- Voitko
epäillä minun vaienneen muista kuin oikeista ja puhtaista syistä?
Tällävälin kunnon Agnese -- se oli Lucian äidin nimi -- jonka
epäluulo ja uteliaisuus oli herännyt pikkutytön kuiskauksesta
ja tyttärensä poistumisesta, oli tullut alas katsomaan mitä oli
tekeillä. Tytär jätti hänet kahdenkesken Renzon kanssa, palasi
ylhäälle kokoontuneiden naisten luo ja sanoi muuttaen kasvonsa ja
äänensä niin välinpitämättömiksi kuin suinkin: -- Herra pastori on
sairas, tänään ei tule asiasta mitään.
Tämän sanottuaan hän sanoi heille kaikille joutuisasti hyvästi ja
palasi takaisin alakertaan.
Naiset poistuivat eri tahoille kertomaan mitä oli tapahtunut. Pari
tai kolme heistä meni pastorin ovelle asti saadakseen varmuutta
siitä, oliko hän todella sairas.
-- Kuumetta, Perpetua vastasi ikkunasta. Ja tämä surullinen
sanoma, jonka he kertoivat toisille, katkaisi äkkiä ne arvelut ja
aavistukset, jotka jo olivat alkaneet liikkua heidän aivoissaan
ja jotka olivat ilmenneet heidän katkonaisissa ja salaperäisissä
puheissaan.