Toinen Como järven haaroista, joka ojennaikse etelään, on kahden
keskeymättömän vuorijonon sulkema, jotka milloin väistyen taaksepäin,
milloin taas uloten, luovat järven rantaan joukon poukamia ja lahtia.
Äkkiä tämä järvenhaara kapenee ja saa joen juoksun ja muodon,
ollen oikealla kallioharjanteen ja vasemmalla avaran rantatasangon
reunustama, Se silta, joka tässä kohdassa yhdistää molemmat
rannat, näyttää tekevän tämän muutoksen vielä silmäänpistävämmäksi
ja merkitsevän sitä paikkaa, missä järvi loppuu ja Adda joki
alkaa. Kauempana molemmat rannat uudelleen etenevät toisistaan,
vesitaso laajenee ja veden juoksu hidastuu, niin että se malttaa
muodostaa uusia lahdelmia ja poukamia: joki muuttuu taas järveksi.
Rannikko, joka on syntynyt kolmen suuren tulvareitin lietteestä,
alenee vähitellen järveen päin, nojaten kahteen läheiseen vuoreen,
joista toinen on nimeltään San Martino, toinen Resegone, mikä
lombardilaisella murteella merkitsee sahaa, siitä kun kohoaa useita
jonottain ryhmittyneitä huippuja, jotka todella saattavat sen sahan
näköiseksi. Tämä yhdennäköisyys on niin ilmeinen, että jokainen,
ollen sitä vastapäätä, kuten esim. Milanon pohjoisvalleilla,
ehdottomasti keskellä tuota avaraa vuoristomaisemaa erottaa sen
muista vuorista, joilla on oudompi nimi ja tavallisempi muoto.
Nyt rannikko kappaleen matkaa ylenee hitaan loivasti mutta
jatkuvasti, Sitten se vaihtelee kumpuina ja laaksoina, ylänköinä
ja tasankoina, kallionkielekkeinä ja -tasoina, riippuen vuorten
muodostuksesta ja veden uurrostyöstä. Uloin rannan reuna, jota
tulvavedet leikkelevät, on melkein kauttaaltaan somerikkoa; muu alue
on peltoa ja viinitarhaa, lomassa kyliä, taloja, majoja; siellä
täällä metsikköjä, jotka kiipeävät aina vuorten rinteille asti.
Lecco, huomattavin näistä kylistä, antaa nimen seudulle ja sijaitsee
järven rannalla vallan lähellä siltaa, Joskus se on osaksi itse
järvessä, kun näet tämä on tulvillaan. Meidän päivinämme se on
melkoinen kauppala, joka pyrkii paisumaan kaupungiksi.
Niihin aikoihin, jolloin sattuivat ne tapaukset, joita ryhdymme
kertomaan, tämä kauppala samalla oli linnoitus, ja sillä oli
kunnia majoittaa päällikköä ja etu omistaa pysyvä linnaväki
espanjalaisia sotureita. Nämä opettivat seudun tytöille ja vaimoille
vaatimattomuutta, pieksivät tuon tuostakin jotakin aviomiestä tai
isää ja samoilivat säännöllisesti kesän loppupuolella viinitarhoissa
vähentämässä rypäleiden runsautta, täten helpoittaen maalaisten
viininkorjuun vaivoja. Toisesta kylästä toiseen, kukkuloilta alas
rannalle, kunnaalta kunnaalle johti ja johtaa vieläkin teitä ja
polkuja, milloin jyrkkinä, milloin tasaisina, milloin piiloittuneina
kahden muurin väliin, mistä nostaessanne katseenne näette ainoastaan
kaistaleen taivasta ja jonkun vuorenhuipun. Välistä ne kiipeävät
aukeille ylätasangoille, ja sieltä silmä kohtaa milloin laajoja,
milloin ahtaita näköaloja -- aina vaihtelevia ja jossakin suhteessa
uusia, -- mikäli katsojan näkökohta hallitsee ympäröivää seutua ja
mikäli näköpiirin eri pisteet kohoavat esiin tai painuvat piiloon.
Mistä avautuu vilahdukselta, mistä taas laajemmalta veden tarjoama
vaihteleva näky. Toiselta puolen järvi katoaa etäisyyteen tai
oikeammin häipyy vuorten muodostamaan kulmaukseen ja sokkeloihin.
Vähitellen järvi taas voittaa tilaa toisten vuorien välissä, jotka
katse saattaa eroittaa yksitellen, ja veden pinta kuvastaa rannan
maisemia kumoon käännettyinä. Toisella puolella taas polveilee joki,
sitten taas vilkkuu esiin järvi, sitten taas joki, kimaltelevana
kiemurrellen kauas niiden vuorten lomiin, jotka ovat sen saattona
ja jotka vähitellen alenevat ja vuorostaan häipyvät taivaanrannan
siniautereihin.
Se paikka, josta katselette näitä vaihtelevia näköaloja, tarjoaa
itse joka taholla nähtävää. Vuori, jonka rinnettä juuri äsken
kiipesitte, vaihtelee joka askeleella huippuineen ja rotkoineen.
Mikä äsken näytti yhtenäiseltä vuorenselkämältä, havaitaankin
seuraavassa tuokiossa eri vuorenselänteiksi. Ja mikä juuri näytti
olevan rinteellä, sen huomataankin sijaitsevan huipulla; ja näiden
vuorenkupeiden somuus ja kodikkaisuus lieventää miellyttävästi niiden
jylhyyttä ja kohottaa lisäksi muiden näköalojen komeutta.
Vuonna 1628, marraskuun 7:ntenä päivänä illan suussa palasi
kävelyltään kotia tuollaista kapeata polkua hitaasti astuen Don
Abbondio, erään yllämainitun kylän pappi; käsikirjoituksessamme ei
ole tässä kohdin eikä kauempana tavattavissa tämän kylän nimeä, eikä
mainitun henkilön sukunimeä. Hän luki tyynesti rukouskirjaansa, jonka
silloin tällöin eri rukouksien välillä sulki, asettaen oikean kätensä
etusormen lehtien väliin kirjanmerkiksi; sitten hän laskien oikean
kätensä selän taakse vasemman kämmenen varaan jatkoi matkaansa,
loi katseensa maahan ja sysäsi jalallaan muurin luo tiellä esteenä
loikovat kivet. Sitten hän kohotti katseensa, antoi sen veltosti
harhailla ympäri ja kiinnitti sen viimein erään vuoren kupeeseen,
mihin jo mailleen menneen auringon rusko vastapäätä olevan vuoren
halkeamista kuvasi esiin törröttäville pengerryksille leveitä ja
epätasaisia purppurajuovia. Avattuaan uudelleen rukouskirjansa ja
luettuaan toisen rukouksen hän saapui tienmutkaan, missä hänen aina
oli tapana nostaa katseensa kirjasta ja katsella eteensä. Näin hän
nytkin teki.
Polvekkeesta lähtien tie johti suoraan eteenpäin noin kuusikymmentä
askelta, sitten se jakautui Y-kirjaimen muotoisena kahteen polkuun;
oikeanpuolinen polku kiipesi ylös vuoren kuvetta ja johti pappilaan;
vasempi laskeusi alas laaksoon aina ryöppypurolle asti, ja tämän
tienhaaran ulompi muuri ylettyi ainoastaan vaeltajan vyötäisiin.
Molempien polkujen sisämuurit eivät yhtyneet kulmaukseen, vaan
päättyivät pieneen kappeliin, jonka ulkoseiniin oli maalattu
pitkiä, kiemurtelevia ja suippopäisiä kuvioita; nämä kuviot
kävivät taiteilijan tarkoituksen mukaisesti lähiseudun väestön
mielikuvituksessa liekeistä. Liekkien lomiin oli maalattu toisia
kuvioita, joita on vaikea lähemmin määritellä, mutta jotka yrittivät
esittää kiirastulessa olevia sieluja. Nämä sielut ja liekit olivat
maalatut tiilenvärisiksi harmahtavalle pohjalle, ja siellä täällä
oli seinän laastitukseen auennut halkeamia. Jätettyään taakseen tien
polvekkeen, suuntasi pappi tapansa mukaan katseensa kappeliin ja näki
jotain odottamatonta, jota ei olisi tahtonut nähdä.
Kaksi miestä oli vastatusten molempien polkujen juoksun
yhtymäkohdassa, jos niin saa sanoa; toinen heistä oli hajareisin
matalalla muurilla, toinen jalka roikkuen ulkopuolella muuria,
ja toinen polun nojassa. Hänen toverinsa seisoi nojaten muuriin,
käsivarret ristissä rinnalla. Heidän pukunsa, ryhtinsä ja se, minkä
pappi siitä paikasta, johon oli saapunut, saattoi heidän kasvoistaan
erottaa, eivät jättäneet epäilyksen varaa heidän ammattiinsa nähden.
Heillä oli kummallakin päässä vihreä verkonkuteinen päähine, joka
päättyi suureen tupsuun; tämä päähine valui vasemmalle olalle ja
sen alta näkyi otsalla äärettömän suuri hiustöyhtö. Pitkät viikset
olivat päästään käherrettyjä. Vyö oli kiiltävää nahkaa, ja siinä
riippui pari pistoolia. Pieni ruudilla täytetty sarvi heilui rinnalla
kaulakoristeen tavoin. Avaroiden housujen oikeanpuolisesta taskusta
pisti esiin suuren veitsen pää, vasemmalla kupeella riippui miekka,
jonka sileästä ja loistavasta vaskilevystä tehty kahva oli reijitetty
ikäänkuin nimeämuodostaviin kuvioihin. Heti ensi katseella tunsi
heidät _bravojen_ eli palkkalaisrosvojen ammattiin kuuluviksi
henkilöiksi.
Tämä nykyään kokonaan hävinnyt ammattikunta oli silloin
kukoistavimmillaan Lombardiassa, ja se johti alkuperänsä hyvin
vanhoilta ajoilta. Niille, jotka eivät sitä lähemmin tunne, tarjoamme
tässä muutamia varmoja tietoja, mitkä antavat riittävän käsityksen
sen pääasiallisista tunnusmerkeistä, sen tukahuttamiseksi tehdyistä
ponnistuksista ja sen sitkeästä elinvoimasta.
Jo huhtikuun 8:ntena päivänä v. 1553 jalo Aragonian Don Carlos
Castelvetronon ruhtinas, Terrannovan herttua, Anilan markiisi,
Burgeton kreivi, Sisilian suuramiraali ja suurkonnetabeli, Milanon
kuvernööri ja hänen katolilaisen majesteettinsa ylin maaherra
Italiassa, "täydelleen tuntien sen sietämättömän kurjuuden, jossa
on elänyt ja yhä vielä elää tämä Milanon kaupunki bravojen ja
maankulkijoiden vuoksi", julkaisee heitä vastaan maanpakojulistuksen.
"Se selittää ja määrittelee tämän maanpakojulistuksen alaisiksi
joutuvan ja bravoina ja maankulkijoina pidettävän ... kaikkia niitä
ulko- tai kotimaalaisia, joilla ei ole mitään tointa, tai jotka,
jos heillä sellainen on, eivät sitä harjoita ... vaan jotka joko
palkkaa kantaen, tai sitä vailla liittyvät johonkin ritariin tai
aatelismieheen, virkamieheen tai kauppiaaseen auttaakseen häntä
neuvoin ja teoin, tai oikeammin, kuten sopii olettaa, virittääkseen
ansoja toisille..." Kaikkiin näihin nähden hän määrää, että heidän
kuuden päivän sisällä on lähdettävä maasta, uhkaa vastahakoisia
laivaorjan rangaistuksella, ja myöntää kaikille oikeuden
toimeenpanijoille ehdottoman ja rajattoman vallan panna tämän käskyn
täytäntöön. Mutta kun mainittu ylhäinen herra seuraavan vuoden
huhtikuun toisena päivänä huomaa, että tämä kaupunki siitä huolimatta
on täynnä näitä palkkalaisrosvoja ... jotka edelleen elävät kuten
ennen, ollenkaan tapojaan muuttamatta ja luvultaan vähenemättä,
hän julkaisee uuden ja vielä paljoa ankaramman ja määräyksiltään
tarkemman julistuksen, jossa muiden säädöksien muassa käsketään:
"Että jokaisen henkilön, joko tämän kaupungin asukkaan tai
ulkomaalaisen, josta kaksi vierastamiestä todistaa, että häntä
yleisesti pidetään bravona, vaikka ei voidakaan todistaa, että
hän jo on tehnyt jotain rikosta ... tämän pelkän bravo-maineensa
nojalla, ilman muuta aihetta ... voivat tuomarit ja jokainen heistä
yksinään, saatuaan laillisen ilmiannon, tuomita kidutusnuoraan
tai kiristyspuihin ... ja vaikka hän ei tunnusta tehneensä mitään
rikosta, lähetettäköön hän yhtäkaikki kaleerilaiva-orjuuteen
mainituksi kolmen vuoden ajaksi, yksistään siitä, että hän on bravon
maineessa." Kaiken tämän, ynnä muun, minkä tässä sivuutamme, sillä
"Hänen Ylhäisyytensä on päättänyt vaatia kuuliaisuutta jokaiselta".
Olisi luullut että kaikki bravot kuullessaan niin mahtavan herran
näin pontevia ja järkähtämättömiä sanoja, joita tukivat niin ankarat
määräykset, niiden pelkästä kajahduksesta olisivat iäksi päiviksi
kadonneet. Mutta yhtä luotettavan ja korkeanimisen herran todiste
velvoittaa meitä uskomaan vallan päinvastaista. Tämä oli hänen
ylhäisyytensä Juon Fernandez de Velasco, Castilian konnetaabeli,
hänen majesteettinsa ylikamariherra, Frias'in kaupungin herttua,
Garon ja Castelnuovon kreivi, Velascon suvun sekä Laran seitsemän
infantin herra, Milanon valtion kuvernööri y.m., joka saa kesäkuun
5:ntenä päivänä vuonna 1593 niinikään varmuuden siitä, "mitenkä
suurta vahinkoa ja tuhoa aikaansaavat ... bravot ja maankulkijat,
ja miten turmiollisesti sentapaiset ihmiset vaikuttavat
yhteismenestykseen ja oikeudenkäyttöön", ja uusii käskyn, että heidän
kuuden päivän kuluessa täytyy poistua maan rajojen sisältä, toistaen
jotenkin sanasta sanaan kun edeltäjänsä säädökset ja uhkaukset. Kun
hän sitten 23:ntena päivänä toukokuuta 1598 "suureksi mielipahakseen
saa tietää, että ... tässä kaupungissa ja valtiossa noiden ilkiöiden
(bravojen ja maankulkijoiden) luku enenemistään enenee, ja etteivät
tee päivin ja öin muuta kuin iskevät haavoja, asettuvat väijyksiin,
murhaavat, ryöstävät ja tekevät kaikenlaisia muita rikoksia, joita
harjoittavat sitä rohkeammin, kun heitä tukevat heidän päällikkönsä
ja suosijansa..." hän määrää uudelleen samat parannuslääkkeet,
lisäten annoksia, kuten on tapana kun taudit ovat itsepintaisia.
"Varokoon siis", näin hän lopettaa, "jokainen kaikinmokomin
vastustamasta tätä julistusta, sillä sen sijaan että saisi kokea
hänen ylhäisyytensä lempeyttä, on hän saapa kokea hänen ankaruuttaan
ja vihaansa ... hänen ylhäisyytensä kun on päättänyt, että tämä on
viimeinen ja järkähtämätön varoitus."
Toista mieltä oli hänen jälkeisensä, hänen Ylhäisyytensä Don Pietro
Enriquez de Acevedo, Fuentes'in kreivi, Milanon valtion päällikkö ja
kuvernööri; hän oli toista mieltä, ja syystä. "Täydelleen tuntien
sen kurjuuden, jossa elää tämä kaupunki ja valtio siinä vilisevien
lukuisten bravojen vuoksi, hän on päättänyt sukupuuttoon hävittää
näin turmiollisen rodun", ja julkaisee 5:ntenä päivänä joulukuuta v.
1600 uuden julistuksen, joka sekin uhkuu mitä ankarimpia uhkauksia,
"järkähtämättä päättäen, että ne kaikella ankaruudella ja ilman
vähintäkään armoa pannaan täytäntöön".
Nähtävästi hän ei kuitenkaan toteuttanut tätä päätöstään yhtä
innokkaasti kuin hän itse keksi juonia ja hankki vihollisia suurelle
vihamiehelleen, Henrik IV:lle; historia tietää kertoa, miten hänen
onnistui kiihottaa aseisiin tarttumaan tätä kuningasta vastaan
Savoijin herttua, jonka saattoi menettämään useamman kuin yhden
kaupungin; miten hän nostatti kapinaan Bironin herttuan, jonka
saattoi menettämään päänsä. Mutta mitä tulee tähän niin turmiolliseen
bravojen rotuun, on varmaa että se edelleen versoi 22 päivänä
syyskuuta v. 1618. Sinä päivänä hänen Ylhäisyytensä Don Gomez Suarez
de Figueroa, Ferian herttua y.m. päätti suunnata sen hävittämiseen
samoja ja vielä ankarampia toimenpiteitä. Mutta kun nekään eivät
voineet heidän olemassaoloaan tukahuttaa, niin hänen Ylhäisyytensä
Gonzalo Fernandez di Cordova, jonka hallinnon aikana sattui
yllämainittu Don Abbondion kohtaus, näki välttämättömäksi turvautua
tavalliseen julistukseen bravoja vastaan, mikä tapahtui lokakuun
5:ntenä päivänä v. 1627, s.o. vuotta, kuukautta ja kahta päivää ennen
tuota huomattavaa tapausta.
Eikä tämäkään ollut viimeinen julistus. Mutta emme luule
tarpeelliseksi mainita myöhäisempiä, ne kun ovat ulkopuolella
kertomuksemme ajankohtaa. Huomautamme ainoastaan erästä julistusta
helmikuun 13:lta päivältä v. 1632, jossa hänen Ylhäisyytensä Ferian
herttua, toistamiseen kuvernööri, meille ilmoittaa, "että suurimpien
rikosten tekijät ovat niin sanotut bravot". Tämä riittää varmasti
osottamaan meille, että siihen aikaan, josta nyt on kysymys, oli
bravoja olemassa kaikesta huolimatta.
Oli ilmeistä, että nuo kaksi yllä kuvaamaamme miestä siinä odottivat
jotakin; mutta vastenmielisintä oli Don Abbondiolle se heidän
erityisten elkeidensä aiheuttama huomio, että odotettu oli hän itse.
Hänen tullessaan näkyviin palkkalais-rosvot näet olivat katsahtaneet
toisiinsa, kohottaneet päätänsä ja samassa tehneet liikkeen, josta
saattoi päättää, että he molemmat yhtaikaa olivat sanoneet: "Se on
hän!" Se mies, joka oli istunut hajareisin muurilla, oli noussut ja
siirtänyt toisen jalkansa tielle; toinen oli poistunut muurin luota,
ja molemmat lähestyivät häntä.
Don Abbondio piti yhä rukouskirjaa avoimena edessään, ikäänkuin olisi
lukenut, mutta katsahti kuitenkin heihin salavihkaa kulmien alta
urkkiaksensa heidän liikkeitään. Nähdessään heidän tulevan suoraa
päätä häntä kohti, tunsi hän tuhansien ajatusten äkkiä valtaavan
mielensä. Kiireessä hän ajatteli, oliko hänen ja bravojen välillä
oikealle tai vasemmalle johtava sivupolku; mutta muisti heti, ettei
sellaista ollut. Hän pani joutuisaan toimeen omantunnon tutkistelun,
oliko hän rikkonut jotain mahtavaa tai kostonhimoista henkilöä
vastaan. Tässä levottomuudessa hänen omantuntonsa ääni häntä hieman
rauhoitti. Mutta rosvot lähestyivät lähestymistään, katsoen häneen
järkähtämättömästi.
Hän pisti vasemman kätensä etu- ja keskisormen kauhtanansa kauluksen
alle, ikäänkuin sitä kohentaakseen, ja siirrellessään sormiaan ympäri
kaulaansa, hän katsahti taaksensa, samalla väännähtäen suutaan ja
tähystellen varkain niin kauas kuin saattoi, nähdäkseen, tuliko joku
jälessä; mutta hän ei nähnyt ketään. Hän loi katseen muurin ylitse
lähiseutuun; ei sielläkään ketään, hän loi toisen ja aremman katseen
edessään olevalle tielle; ei siinäkään ketään muuta kuin rosvot.
Mitä tehdä? Kääntyä ympäri? Siihen ei ollut aikaa. Pötkiä tiehensä
-- se olisi ollut samaa kuin vaatia roistoja ajamaan takaa, tai
pahempaakin.
Kun hän siis ei voinut välttää vaaraa, hän päätti astua suoraa
päätä sitä kohti; tämän epävarmuuden hetket kävivät hänelle niin
tuskallisiksi, että hän hartaasti halusi lyhentää niitä. Hän joudutti
askeleitaan, lausui rukousta kovemmalla äänellä, koetti teeskennellä
kasvojaan niin levollisen ja iloisen näköisiksi kuin suinkin, pani
kaikki voimansa liikkeelle aikaansaadakseen hymyilyn, ja kun hän oli
vallan vekkulien edessä, hän pysähtyi äkkiä ja sanoi ajatuksissaan:
"Tässä sitä ollaan".
-- Herra pastori! sanoi toinen heistä, katsoen häntä tuimasti silmiin.
-- Mikä hätänä? kysyi joutuisasti Don Abbondio, nostaen katseensa
kirjasta, joka oli auki hänen edessään kuin lukupulpetilla.
-- Teillä on aikomus, jatkoi toinen uhkaavana ja äkäisenä kuin mies,
joka yllättää palvelijansa tekemässä jotain pahaa, teillä on aikomus
huomenna vihkiä yhteen Renzo Tramaglino ja Lucia Mondella!
-- Tuota noin, Don Abbondio vastasi ääni värähdellen, tuota noin?
Olettehan te, hyvät herrat, maailman miehiä ja tiedätte varsin
hyvin, miten tällaiset seikat tapahtuvat. Pastori paralla ei ole
siihen mitään sanottavaa: he tekevät keskenään hullutuksiaan, ja
sitten ... sitten he tulevat meidän luoksemme, niinkuin mennään
pankkiin nostamaan rahoja, ja me ... me olemme yleisön palvelijoita.
-- No hyvä, kuiskasi rosvo hänen korvaansa, mutta käskevällä
äänenpainolla, tämä avioliitto ei saa tapahtua huomenna, eikä koskaan.
-- Mutta hyvät herrat, puuttui Don Abbondio puheeseen, nöyrästi
ja kohteliaasti, kuin ainakin henkilö, joka koettaa taivuttaa
kärsimätöntä, hyvät herrat, suvaitkaa asettua minun sijaani. Jos asia
riippuisi minusta ... mutta huomaattehan, ettei minulla ole siitä
mitään hyötyä.
-- Joutavia, keskeytti bravo, jos tämä asia ratkaistaisiin loruilla,
niin te pian panisitte meidät pussiin. Me emme tiedä, emmekä tahdo
siitä tietää enempää. Joko yskän ymmärrätte -- vai mitä?
-- Mutta olettehan te, hyvät herrat, liiaksi oikeamieliset, liiaksi
järkevät...
-- Mutta, keskeytti tällä kertaa toinen toveruksista, joka ei tähän
asti ollut puhunut, mutta tuo vihkiminen ei saa tapahtua, tai ... ja
tässä hän päästi karkean kirouksen, tai se, joka sen toimeenpanee, ei
tule sitä katumaan, sillä hänellä ei tule olemaan siihen aikaa,
ja ... tässä toinen kirous.
-- Rauhoitu, rauhoitu, virkkoi ensimäinen puhuja, herra pastori
on mies, joka hyvin tuntee maailman menon; ja me olemme kunnon
miehiä, jotka emme tahdo tehdä hänelle mitään pahaa, kunhan hän
vaan menettelee järkevästi. Herra pastori, hänen ylhäisyytensä Don
Rodrigo, meidän herramme, käski teitä sydämellisesti tervehtiä.
Tämä nimi vaikutti Don Abbondion mielessä samaa kuin yöllisen
rajuilman ollessa kiivaimmillaan salama, joka hetkiseksi
epämääräisesti valaisee esineitä ja lisää kauhistusta. Hän teki
ikäänkuin vaistomaisesti syvän kumarruksen ja sanoi:
-- Jos voisitte minua neuvoa...
-- Mitä! neuvoa teitä, joka osaatte latinaa! keskeytti taas bravo
hymyillen puoleksi ilkkuvasti, puoleksi hurjasti. Se on teidän
asianne. Älkääkä hiiskuko sanaakaan siitä viittauksesta, jonka teidän
omaksi hyväksenne olemme teille antaneet; muuten, se olisi yhtä pahaa
kuin itse vihkiminen, No, mitä saamme teidän puolestanne sanoa hänen
ylhäisyydelleen Don Rodrigolle?
-- Kunnioittavat tervehdykseni.
-- Sanokaa suoraan, herra pastori!
-- Olen valmis ... alati valmis tottelemaan. Ja lausuessaan nämät
sanat, hän ei itse selvästi tietänyt antoiko lupauksen vai sanoiko
kohteliaisuuden. Bravot käsittivät ne tai olivat käsittävinään mitä
vakavimmalta kannalta.
-- Sitten on kaikki vallan hyvin, ja hyvää yötä, herra pastori, sanoi
toinen heistä erotessaan toverinsa kanssa kirkon miehestä.
Don Abbondio, joka muutama hetki aikaisemmin olisi antanut toisen
silmänsä päästäkseen erilleen heistä, olisi nyt tahtonut jatkaa
keskustelua ja sopimuksenhierontaa.
-- Hyvät herrat, hän alkoi, sulkien kirjansa molemmin käsin; mutta
he eivät enää kuunnelleet häntä, vaan kulkivat edelleen sitä tietä
pitkin, jota hän oli tullut, ja poistuivat laulaen rivoa laulua, jota
en tässä tahdo toistaa.
Don Abbondio parka jäi hetkeksi töllistelemään suu auki ja vallan
kuin tyrmistyneenä. Sitten hän alkoi astua sitä polkua, joka johti
hänen kotiansa, vaivoin liikutellen jalkojansa, ikäänkuin ne olisivat
olleet jähmettyneet. Missä mielentilassa hän oli, saattaa lukija
helpommin tajuta, tehtyämme hieman selkoa hänen luonteestaan ja siitä
ajasta, jolloin hän eli.
Don Abbondio (lukija on jo huomannut sen) ei ollut luonnolta saanut
mitään jalopeuran sydäntä. Mutta aikaisimmasta nuoruudestaan oli
hänen ollut pakko älytä, että tukalimmassa tilassa oli niihin
aikoihin eläin, jolla ei ollut kynsiä ja raateluhampaita, ja
joka kuitenkaan ei ollut halukas joutumaan raadeltavaksi. Laki
ei millään tavoin suojellut rauhallista, sävyisää ihmistä, jolla
ei ollut mitään keinoja pelottaa muita. Tosin ei puuttunut
lakeja ja rangaistuksia yksityisten tekemiin rikoksiin nähden.
Päinvastoin oli näitä lakeja yltäkyllin; ja rikokset oli lueteltu
ja luokitettu yksityiskohtiin menevällä tarkkuudella. Mielettömän
ankaroita rangaistuksia saattoivat jokaisessa yksityistapauksessa
lainlaatijat ja lukuisat toimeenpanijat mielin määrin tehdä vielä
ankarammiksi. Oikeudenkäytännöstä pidettiin huolta ainoastaan siinä
määrin kuin se vapautti tuomarin kaikesta, mikä saattoi estää häntä
tuomiotansa langettamasta. Ne näytteet, jotka olemme maininneet
palkkalais-rosvoja vastaan tehdyistä julistuksista, ovat siitä
vähäisenä, mutta kuvaavana todisteena.
Huolimatta kaikesta tästä ja suureksi osaksi tämän vuoksi nämä
julistukset, jotka maaherra toisensa jälkeen uudelleen julkaisi ja
muodosti ankarammiksi, eivät toimittaneet muuta kuin että ne vallan
ilmeisesti todistivat julkaisijainsa voimattomuutta. Tai jos niillä
oli joku välitön vaikutus, tämä oli sitä laatua, että ne melkoisesti
enensivät niitä kärsimyksiä, joita rauhalliset ja voimattomat
kansalaiset jo saivat sortajien puolelta kestää, ja että ne lisäsivät
viimemainittujen väkivaltaisuutta ja viekkautta. Rangaistuksen
välttäminen oli niin syvään juurtunut, ettei mikään julistus siihen
osunut eikä voinut sitä kukistaa.
Sellaiset olivat muutamien kansanluokkien tuet ja etuoikeudet, joita
osaksi siedettiin hiljaisuudessa nurkuen, osaksi vastustettiin
tehottomilla vastalauseilla, mutta joita nuo luokat itse teossa
ylläpitivät toimeliaalla itsekkäisyydellä ja kunnianhimon
herkällä kateudella. Luonnollisesti täytyi tämän rankaisemattoman
väkivaltaisuuden tilan, jota uhattiin ja hätyytettiin, jokaisen uuden
uhkauksen ja hätyytyksen jälkeen turvautua uusiin ponnistuksiin ja
juoniin pysyäkseen yllä. Näin todella tapahtuikin: rikoksentekijäin
kukistamista tarkoittavien julistusten ilmestyessä noutivat nuo
ilkiöt varsinaisista apuneuvoistaan uusia ja tehoisampia keinoja
yhä edelleen jatkaakseen niiden tekojen harjoittamista, joiden
lakkauttamista nuo julistukset juuri tarkoittivat. Nämä säädökset
kyllä olivat omiaan joka askeleella ehkäisemään ja kiusaamaan
sävyisää miestä, joka itse oli voimaton ja vailla suojelijaa; ne
näet, siinä tarkoituksessa, että ehkäisisivät tai rankaisisivat
jokaisen rikoksen, alistivat yksityisihmisen joka toimenpiteen
kaikenlaisten virkamiesten mielivaltaisen valvonnan alaiseksi. Mutta
se, joka ennenkuin teki jonkun rikoksen oli ryhtynyt varokeinoihin
ajoissa paetakseen johonkin luostariin tai palatsiin, minne pyövelit
eivät koskaan olisi rohjenneet panna jalkaansa; se, joka muiden
turvakeinojen puutteessa puki yllensä jonkun mahtavan perheen
livrean, mikä perhe ylpeytensä ja etunsa vuoksi katsoi itsensä
velvolliseksi livreansa kantajaa puolustamaan, se oli vapaa tekemään
mitä tahtoi ja saattoi nauraa koko julistusten nostamalle melulle.
Muutamat niistä, joille oli annettu toimeksi noiden julistusten
täytäntöönpaneminen, kuuluivat etuoikeutettuihin säätyihin, toiset
taas olivat näistä riippuvaisia. Niin hyvin toiset kuin toiset
pitivät kiinni kasvatuksen, edun, tottumuksen ja jäljittelyn nojalla
kerran juurtuneista periaatteista, eivätkä suinkaan näistä luopuneet
kadun kulmiin kiinnitettyjen paperiliuskojen vuoksi.
Mitä tulee alempiin virkamiehiin, joiden toimena oli julistuksen
välitön toimeenpaneminen, vaikka olisivatkin olleet toimeliaita kuin
sankarit, kuuliaisia kuin munkit ja uhrautuvaisia kuin marttyyrit,
eivät he ole voineet toteuttaa tehtäväänsä, ollen harvalukuisemmat
kuin ne, jotka heidän olisi pitänyt kukistaa, ja kun oli sangen
todennäköistä, että ne, jotka ainoastaan paperilla määräsivät heidät
toimimaan, jättäisivät heidät avuttomina pulaan. Sitäpaitsi nämät
virkamiehet olivat yleensä aikansa halveksituimpia ja kurjimpia
olentoja. Nekin, joiden olisi pitänyt heidän ammattiaan pelätä,
sitä halveksivat, ja heidän nimensäkin oli soimanimi. On siis
luonnollista, että nämät kurjat ihmiset, sen sijaan, että olisivat
panneet alttiiksi tai oikeammin uhranneet henkensä toivottoman
tehottomissa yrityksissä, kernaammin myivät toimettomuutensa ja
vaiteliaan myötävaikutuksensa mahtaville, omistaen tehtäväkseen
toteuttaa kirottua vaikutus- ja mahtivaltaansa niissä tilaisuuksissa,
jolloin se ei heille itselleen ollut vaarallista, nimittäin
sortamalla ja kiusaamalla rauhallisia ja turvattomia ihmisiä.
Se ihminen, joka aikoo vahingoittaa toista tai joka pelkää joka
hetki, että häntä itseään vahingoitetaan, hakee luonnollisesti
liittolaisia ja ystäviä. Senpä vuoksi noina aikoina oli huippuunsa
kehittynyt ihmisten ryhmittyminen liittoihin, uusien liittokuntien
perustaminen ja jokaisen pyrkimys mahdollisuuden mukaan lisäämään
sen ryhmän mahtavuutta, johon kuului. Papisto valvoi oikeuksiensa
ylläpitämistä ja laajentamista, aatelisto etuoikeuksiaan,
sotilassääty erikoisvapauksiaan. Kauppiaat ja käsityöläiset
muodostivat ammatti- ja toverikuntia, lakimiehet solmivat liittoja ja
lääkärit yhteyksiä.
Jokaisella näistä pienistä liittokunnista oli oma omituinen voimansa;
jokaisessa niistä oli yksilöllä se etu, että hän saattoi hyväkseen
käyttää, siinä määrin kuin hänen vaikutusvaltansa ja taitavuutensa
salli, useiden muiden yhteisvoimia. Rehellisimmät käyttivät tätä etua
yksinomaan itsepuolustukseensa. Viekkaat ja vilpilliset käyttivät
sitä toimeenpannakseen konnantekoja, joihin heidän omat apukeinonsa
eivät olisi riittäneet ja joiden aiheuttamilta rangaistuksilta
hakivat turvaa. Näiden eri liittokuntien voimat olivat kuitenkin
hyvin erilaiset. Ja varsinkin maaseudulla asuva rikas ja
väkivaltainen aatelinen, jota ympäröi lauma palkkalais-rosvoja ja
talonpoikia, mitkä suvussa periytyneen katsantokannan, oman edun tai
pakon nojalla olivat tottuneet pitämään itseään isäntänsä sotureina
ja alamaisina, käytti valtaansa, jota ei mikään muu liittokunta
siellä helposti olisi voinut vastustaa.
Ystävämme Don Abbondio, joka ei ollut aatelinen, ei rikas, eikä
suinkaan rohkea, oli siis, melkein jo lapsuudeniän rajalla huomannut
olevansa tässä yhteiskunnassa samassa tilassa kuin savi-astia, joka
on lähetetty matkaan useiden rautapatojen joukossa. Hän oli tämän
vuoksi sangen mielellään noudattanut vanhempiensa toivomusta, jotka
tahtoivat hänestä pappia. Totta puhuen hän ei ollut sanottavasti
ajatellut sen säädyn velvollisuuksia ja ylevää tehtävää, johon
oli astunut. Jonkunmoisen mukavan toimeentulon hankkiminen ja
pakeneminen kunnianarvoisen ja voimakkaan säädyn turviin olivat
hänen mielestään olleet kaksi riittävää syytä uran valintaan. Mutta
jokainen sääty hoitaa ja suojelee yksilöä ainoastaan rajoitetussa
määrin; ei yksikään sääty vapauta sitä muodostamasta itselleen
erityistä menettelyohjettaan. Don Abbondio, joka lakkaamatta ajatteli
omaa turvallisuuttaan, välitti varsin vähän niistä eduista, joiden
saavuttaminen vaatii ponnistuksia tai hieman alttiiksiantaumista.
Hänen järjestelmänsä oli pääasiallisesti välttää kaikkea
erimielisyyttä, ja missä sitä ei voinut välttää, mukautua. Jokaisessa
hänen ympärillään syntyneessä kahakassa hän noudatti aseetonta
puolueettomuutta, olivatpa ne sitten noita siihen aikaan tuhkatiheään
esiintyviä riitaisuuksia sotilasten ja siviilihenkilöiden, aatelisen
ja toisen aatelisen, tai kahden talonpojankin välillä, mitkä
jälkimäiset syntyivät yhdestä ainoasta sanasta ja ratkaistiin
nyrkeillä tai veitsillä.
Jos hänen ehdottomasti oli pakko asettua jommankumman puolelle
kahdesta riitaveljestä, hän valitsi aina väkevämmän, kuitenkin
aina pysytellen syrjemmässä ja koettaen osoittaa toiselle, ettei
hän häntä vapaaehtoisesti vastustanut. Hän näytti tahtovan sanoa
hänelle: Kunhan vaan olisitte vahvempi, niin olisin kyllä teidän
puolellanne. Hän pysytteli erillään maailman mahtavista, ei ollut
huomaavinaan heidän ohimeneviä oikkujaan, vastaanotti vakavasti ja
häneen nimenomaisella tarkoituksella suunnatut solvaukset alistuvan
nöyrästi, pakoitti kumarruksillaan ja hilpeyttä herättävällä
kunnioittavaisuudellaan tiellä kohtaamansa äreimmät ja ylpeimmätkin
henkilöt hymyilemään. Näin oli tämän miesparan onnistunut ilman
myrskyisiä taisteluja elää yli kuudenkymmenen.
Tosin oli hänelläkin jokunen pisara sappea ruumiissaan. Tuo alituinen
harjaantuminen kärsivällisyyteen, tuo alituinen pakko myöntää toisten
olevan oikeassa, niin moni hiljaisuudessa nielemänsä karvas pala
olivat katkeroittaneet hänen mielensä siihen määrin, että hänen
terveytensä varmaankin olisi kärsinyt, ellei hänellä olisi ollut
tilaisuutta silloin tällöin keventää sydäntään. Oli näet maailmassa,
jopa hänen läheisyydessäänkin, henkilöitä, joiden hän varsin hyvin
tiesi olevan kykenemättömiä tekemään pahaa, ja näihin hän joskus
suuntasi kauan pidätetyn pahan tuulensa, näytellen hänkin joskus
oikullisen osaa ja huutaen ilman syytä.
Sitäpaitsi hän oli niiden ihmisten ankara moittija, jotka eivät
eläneet hänen periaatteidensa mukaan. Moitteensa hän kuitenkin
lausui julki ainoastaan siinä tapauksessa, ettei se aiheuttanut
pienintäkään vaaraa. Hänen mielestään selkäsaunan saanut ihminen
oli lievimmin sanottuna varomaton, ja murhattu oli hänen mielestään
välttämättömästi eläessään ollut huimapää.
Jos joku puolustaessaan oikeuksiaan jotakin mahtavaa henkilöä vastaan
erosi taistelustaan haavapäin, niin Don Abbondio aina huomasi
hänen olleen jossakin suhteessa väärässä; tämä ei ollut vaikeata,
kun oikeus ja vääryys eivät koskaan ole niin jyrkästi toisistaan
erotetut, että kumpikin riitaveli olisi omistanut yksinomaan toisen.
Etenkin hän saarnasi niitä virkaveljiänsä vastaan, jotka omalla
uhallaan olivat yrittäneet puolustaa heikkoa sorrettua mahtavalta
sortajalta.
Hänen mielestään se oli samaa kuin suistua suoraa päätä tuhoon ja
yhtä vaikeata kuin yrittää vääntää koiran koivet suoriksi. Jopa hän
ankarasti huomautti, että se oli sekaantumista maallisiin asioihin,
mikä vahingoitti pyhää ammattia. Näitä vastaan hän aina saarnasi
jonkun kanssa ollessaan kahden kesken tai aivan pienessä piirissä,
ja hän puhui sitä kiivaammin, kuta välinpitämättömämmiksi hän tiesi
heidät asioiden suhteen, jotka koskivat heitä persoonallisesti.
Hänellä oli lisäksi mielilause, jolla hän aina päätti tämänlaiset
puheet: "Kunnon miehelle, joka pitää vaarin itsestään ja pysyy
alallaan, ei koskaan tapahdu mitään vaarallista."
Nyt saattanevat viisikolmatta lukijaani kuvitella, minkä vaikutuksen
teki tähän miesparkaan kertomamme tapaus. Noiden kamalien kasvojen
ja hirvittävien sanojen aiheuttama kauhu, tuon ylhäisen herran
uhkaukset, jolla ei ollut tapana turhaan uhkailla, rauhallisen elämän
järjestelmä, joka oli vaatinut niin monen vuoden ponnistusta ja
kärsivällisyyttä, nyt äkkiä uhattuna ja edessä vaivaloinen tie, jolta
ei näkynyt mitään pelastuksen mahdollisuutta: kaikki nämä ajatukset
temmelsivät rajusti Don Abbondion kumartuneessa päässä.
-- Kunpahan Renzon voisi muitta mutkitta passittaa pois luotaan;
mutta epäilemättä hän on vaativa selitystä; ja mitä taivaan
nimessä voin hänelle vastata? Oh, oh, oh, hänelläkin on oma
päänsä; nöyrä karitsa, jos hänet jättää rauhaan, mutta jos häntä
rupeaa vastustamaan ... Jumala varjelkoon! Ja sitten, ja sitten,
silmittömästi rakastunut kun on tuohon Luciaan, rakastunut kuin...
Poikanulikoita, jotka rakastuvat kun heillä ei ole parempaa tehtävää,
jotka tahtovat naida, eivätkä sitten enää ajattele mitään muuta,
eivätkä huoli niistä selkkauksista, joihin kietovat kunnon miehen.
Oi minua poloista! Nähkääs, hyvät ihmiset, nuo kaksi kauheata rosvoa
ilmestyvät juuri minun tielleni ja ahdistavat minua pahanpäiväisesti.
Mitä minulla on asian kanssa tekemistä? Minäkö kenties tahdon
naida? Miksi eivät ennemmin menneet puhelemaan... Onpa se toki paha
onni, että järkevät ajatukset pälkähtävät päähäni vasta hetkisen
jälestäpäin! Jospahan olisin huomannut kehoittaa heitä ilmaisemaan
asiansa eräälle toiselle...
Mutta samassa hän huomasi, että katumus sen johdosta, ettei ollut
neuvonut ja edistänyt vääryydentekoa, oli melkoisen väärä teko sekin,
ja hän suuntasi nyt koko mielensä paheksumisen siihen henkilöön, joka
vastikään täten oli riistänyt hänen rauhansa.
Vaan ulkonäöltä ja nimeltä hän tunsi Don Rodrigon, eikä hän
koskaan ollut ollut muissa tekemisissä hänen kanssaan, kuin että
oli kosketellut leuallaan rintaansa ja maata sauvansa kärjellä ne
harvat kerrat kuin oli kohdannut hänet tiellä. Monasti oli hän
puolustellut tämän herran mainetta niiden henkilöiden edessä, jotka
matalalla äänellä, huoaten ja luoden silmänsä ylös taivaaseen
kirosivat jotakin hänen tekoansa; lukemattomat kerrat hän oli sanonut
häntä kunnioitettavaksi aatelismieheksi. Mutta tällä hetkellä hän
sydämessään omisti hänelle kaikki ne arvonimet, joita hän ei koskaan
ollut tahtonut kuulla toisten käyttävän, keskeyttämättä heitä
nopeasti huudahduksella: mitä joutavia!
Saavuttuaan näiden temmeltävien ajatusten vaivaamana kylän sopukassa
sijaitsevan talonsa ovelle, hän väänsi nopeasti lukossa avainta, jota
jo oli pitänyt valmiina kädessään, aukaisi, astui sisälle ja lukitsi
oven jälleen huolellisesti. Ja haluten turvallista seuraa hän huusi
heti paikalla: Perpetua! Perpetua! ja meni siihen pieneen saliin,
jossa arveli mainitun naishenkilön paraikaa olevan illallispöytää
kattamassa.
Perpetua oli, kuten jokainen huomaa, Don Abbondion palvelijatar,
kiintynyt ja uskollinen palvelijatar, joka asianhaarojen mukaan
osasi totella ja komennella, kärsiä isäntänsä huonoa tuulta ja
päähänpistoja, ja toiste taas panna hänet sietämään omia oikkujaan,
jotka päivä päivältä lisääntyivät sittenkuin hän oli saavuttanut
tuon kypsyneen iän, neljäkymmentä ajastaikaa, pysyen naimattomana,
hän kun oli, mikäli itse väitti, hylännyt kaikki hänelle tehdyt
aviotarjoukset, tai hän kun ystävättäriensä väittämän mukaan, ei
koskaan ollut tavannut yhtään koiraa, joka olisi hänestä välittänyt.
-- Tulen! hän vastasi, asettaen pöydälle tavalliseen paikkaan Don
Abbondion lempiviiniä sisältävän pullon, ja hän lähti vitkaan
liikkeelle. Mutta Perpetua ei vielä ollut astunut ruokasalin
kynnyksen yli, kun Don Abbondio kävi sisälle niin levottomin askelin,
niin synkin katsein ja niin muuttunein kasvoin, että ei edes
tarvinnut Perpetuan kokeneita silmiä ensi katseella huomatakseen,
että hänelle oli tapahtunut jotakin vallan tavatonta.
-- Taivas armahda, mikä herra pastoria vaivaa?
-- Ei mikään, ei yhtään mikään, Don Abbondio vastasi ja heittäysi
vallan hengästyneenä suureen nojatuoliinsa.
-- Kuinka, eikö mikään? Minulleko tahdotte sellaista luulotella, noin
onnettoman näköinen kuin olette? Varmaankin teille on tapahtunut joku
suuri onnettomuus.
-- Oh, taivaan nimessä! Kun sanon, ei mitään, niin se ei ole mitään,
tai on jotakin, jota en voi sanoa.
-- Jota ette voi sanoa, ette edes minulle? Kukapa sitten pitää huolta
terveydestänne, kuka teille antaa hyvän neuvon?
-- Voi minua! Olkaa vaiti, älkääkä hommatko mitään ruokaa. Antakaa
minulle lasillinen viiniäni.
-- Ja te tahdotte uskotella minua, ettei teitä vaivaa mikään! sanoi
Perpetua, täyttäen lasin ja pitäen sitä kädessään, ikäänkuin ei olisi
tahtonut antaa sitä muutoin kuin palkintona siitä tunnustuksesta,
jota hän jo niin kauan oli saanut odottaa.
-- Lasi tänne heti paikalla, Don Abbondio virkkoi, tarttuen lasiin
tutisevalla kädellä ja tyhjentäen sen nopeasti, ikäänkuin se olisi
ollut jotakin lääkettä.
-- Tahdotteko siis pakottaa minut kyselemään sieltä ja täältä,
mitä on tapahtunut isännälleni? Perpetua virkkoi, seisten hänen
edessään, kädet puuskassa ja kyynäspäät eteenpäin, katsoen häneen
järkähtämättä, ikäänkuin olisi tahtonut imeä salaisuuden hänen
silmistään.
-- Taivaan nimessä, ei mitään loruja, ei mitään rähinää: tässä on
henki kysymyksessä!
-- Henkikö kysymyksessä?
-- No niin juuri.
-- Tiedätte varsin hyvin, että joka kerta kun olette suoraan uskonut
minulle jotakin, niin en milloinkaan...
-- No niin, totta kai! Kuten esimerkiksi koska...
Perpetua huomasi virittäneensä väärän virren; hän muutti äkkiä
äänilajiaan:
-- Pastori hyvä, hän sanoi liikutetulla ja liikuttavalla äänellä,
olen aina ollut teihin kiintynyt; ja se että nyt tahdon tietää
salaisuutenne, johtuu huolenpidosta, minä kun tahtoisin teitä auttaa,
antaa teille hyvän neuvon, keventää mieltänne...
Itse teossa Don Abbondiota halutti yhtä suuresti vapautua
ahdistavasta salaisuudestaan, kuin Perpetuata siihen tutustua;
sentähden yhä heikommin torjuttuaan Perpetuan uudistetut ja yhä
kiivaammat hyökkäykset, saatuaan hänet moneen kertaan vannomaan,
ettei hän siitä hiiskuisi sanaakaan, hän viimein monen keskeytyksen
ja huokauksen jälkeen kertoi hänelle tuon surkean tapauksen.
Mainitessaan sen aiheuttajan nimen, vaati hän Perpetuan vannomaan
uuden valan. Ja lausuttuaan tämän nimen Don Abbondio vaipui istuimen
selkänojaa vastaan päästäen syvän huokauksen, nostaen ylös kätensä,
puoleksi uhaten, puoleksi rukoillen ja sanoen:
-- Armollinen taivas!...
-- Voi minun päiviäni! huudahti Perpetua. Tuo roisto, tuo
väkivallantekijä, tuo jumalaton mies!
-- Suu kiinni! Vai tahdotteko kokonaan syöstä minut turmioon!
-- No, olemmehan täällä yksin, eikä kukaan meitä kuuntele. Mutta mitä
aiotte tehdä?
-- Katsokaapas, sanoi Don Abbondio närkästyneellä äänellä, annattepa
minulle hyviä neuvoja. Kysytte minulta, mitä aion tehdä; ikäänkuin te
olisitte pulassa, ja minun pitäisi teidät siitä päästää.
-- No, olisihan minulla kyllä vähäinen neuvo annettavana; mutta
sitten...
-- Entä sitten! antakaa kuulua.
-- Minun neuvoni olisi se, kun kaikki sanovat arkkipiispaamme pyhäksi
mieheksi ja jänteväksi mieheksi, ja ettei hän pelkää ketään, vaan
että hän riemuitsee joka kerta kun hän voi kurittaa noita julmureita
puolustaakseen pappia; niin minä sanon vaan, että kirjoittaisitte
hänelle kauniin kirjeen ja selvittäisitte hänelle kuinka...
-- Vaiti, vaiti! Kelpaavatko tuollaiset neuvot miesparalle! Ja kun
sitten saisin pyssyn luodin selkääni, Jumala minua siitä varjelkoon,
niin ottaisiko arkkipiispa sen minulta pois?
-- Hui, hai! Eipä niitä pyssyn luoteja viskellä kuin papuja. Ja miten
kävisi tämän matoisen maailman, jos nuo koirat purisivat joka kerta
kuin haukkuvat. Sitäpaitsi olen huomannut, että ne, jotka osaavat
käyttää hampaitaan ja hankkia itselleen respektiä, saavuttavat
kunnioitusta. Ja juuri sentähden, että te ette koskaan tuo esiin
syitänne, kaikki tätä nykyä hävyttömästi hyppäävät nenällemme...
-- Vaiti heti paikalla!
-- Kyllä minä pian olen vaiti. Mutta varmaa on sittenkin, että
kun huomataan jonkun alati alistuvan ja panevan häntänsä jalkojen
väliin...
-- Suu kiinni! Onko nyt sopiva aika tuollaisiin jaarituksiin?
-- No, riittäköön sitten: ajatelkaa asiaa ensi yönä. Mutta älkää
tässä hyväksi aluksi itse vahingoittako itseänne tärvelemällä
terveytenne. Syökää toki joku suupala.
-- Totta kai sitä ajattelen, Don Abbondio mutisi, se on aivan varma.
Minä sitä ajattelen, sillä se on minun asiani. Ja hän nousi jatkaen:
-- En tahdo syödä mitään, minulla on parempaa tekemistä. Totta mar
minä sen tiedän, että minun on sitä asiaa ajatteleminen. Oh, oh,
pitipä tämän onnettomuuden laskeutua juuri minun pääni päälle!
-- Juokaa ainakin vielä tämä viinitilkka, sanoi Perpetua kaataen
lasiin. Tiedätte, että tämä aina saattaa vatsanne kuntoon.
-- Toisenlaista lääkettä tässä nyt tarvitaan!
Näin sanoen hän otti kynttilän ja mutisi yhä:
-- Mitätön pikkuseikka! minun veroiselleni kunnon miehelle! Entä
miten on käypä huomenna?
Tähän tapaan valittaen hän poistui kiivetäkseen yläkerrassa olevaan
huoneeseensa. Saavuttuaan kynnykselle, hän kääntyi Perpetuaa kohti,
painoi sormensa huulelleen ja virkkoi hitaalla ja juhlallisella
äänellä:
-- Taivaan nimessä. Ja hän katosi.