-- Herra parooni, -- sanoi nyt von Dahlen hartaan vakavasti, istahtaen
sairaan vuoteen ääreen ja tarttuen hänen käteensä; -- minun surullinen
velvollisuuteni on muistuttaa teille sitä, mitä te näytte unohtavan.
Kaiken inhimillisen käsityksen mukaan ei teillä ole enää monta
elonhetkeä jäljellä. Te olette seurannut omantuntonne ääntä, te olette
tunnustanut ja ihmisten edessä hyvittänyt sen synnin, joka ehkä olisi
eniten painanut syntienne vaa'assa. Mutta, herra parooni, jumalallista
oikeutta ei hyvitetä kokonaisen elämänkään hyvillä töillä, sitä
vähemmin yhdellä ainoalla. Onko teidän mielialanne niin kristillisen
nöyrä, niin vieroittunut tämän maailman turhuudesta, niinkuin kuolevan
kristityn ja katuvaisen syntisen tulee?
Vanha Drakenhjelm ei heti vastannut. Hetkeksi hänen Paul de Kockin
ihailunsa näytti ikävästi häiriytyneen, mutta pian entinen hymyily taas
palasi hänen huulillensa. -- Kenenkä kanssa minulla on kunnia puhua? --
kysyi hän.
-- Nimeni on von Dahlen, pappi.
-- Von Dahlen?... Tunnen suvun... eräs von Dahlen oli majorina Turun
läänin rykmentissä... urhoollinen mies... suuri naisten ihailia... no,
no, nuori ystäväni... te olette pappi... puhukaamme jostakin muusta...
Minä tunnen nyt, että... lepo on minua voimistuttanut... Jos olisitte
lääkäri, niin vakuuttaisin teille, ett'ette... vielä muutamaan vuoteen
saa passittaa minua... ijäisyyteen. Nähkääs... ystäväni, minä olen...
filosofi... minä en pelkää... kuolemaa, mutta suokaa anteeksi... se
aine on hiukan... ikävä, ja... vanha hovimies, sellainen kuin minä...
valitsee mielellään iloisempia puheluaineita naisten seurassa. Johtuupa
tässä juuri mieleeni... eräs juttu... Lehnbergistä. Tunnettehan
Lehnbergin... ainakin hänen saarnojansa... Hänen piti kerran ripittää
erästä neiti... Psilanderhjelmiä...
Näin pitkälle parooni oli ehtinyt kuolemanvalmistuksessansa, kun häntä
keskeytti emännöitsiä, joka ryntäsi sisään epätoivon raivossa huutaen:
-- Auttakaa, parooni, auttakaa! He ovat murhanneet poikamme, meidän
Sebastianimme! Hän makaa tuolla ulkona kuolleena, muserrettuna,
paleltuneena, auttakaa, parooni! Auttakaa! He tahtovat murhata meidät
kaikki.
Parooni oli puhuessansa tuntenut semmoista lisääntyvää uupumusta, joka
on seurauksena hermojen heikommaksi veltostumisesta luonnottoman
kiihtymisen jälkeen. Niinkuin tietty, on ihminen tällaisessa tilassa
tavattoman herkkä mielenvaikutuksille. Korvaa kiusaa kärpäsen surina ja
kumoon kaatuva tuoli voipi pelästyttää heikon sairaan kuoliaaksi.
Emännöitsiän äkillinen ryntäys huoneesen ja hänen kiivaat huutonsa,
jotka saattoivat terveetkin kalpenemaan, vaikuttivat sairaasen
äkillisesti ja valtavasti. Hän nousi äkkiä istualleen, hänen silmänsä
tuijottivat oveen, hän aikoi sanoa jotakin, mutta kieli ei taipunut
suorittamaan tehtäväänsä, hän kävi kalman kalpeaksi ja vähäisen
väristyksen jälkeen hän vaipui äänetönnä takaisin vuoteelleen.
Kaikin tavoin koetettiin häntä jälleen virvoittaa eloon. Iskettiin
suonta, haudeltiin halvausvedellä, -- mutta kaikki oli turhaa. Parooni
Magnus Drakenhjelm oli lakannut hengittämästä.
Hän oli eronnut tästä elämästä ranskalainen romaani sydämessänsä ja
kevytmielinen juttu huulillansa, -- ja hänet oli vienyt hengiltä hänen
jalkavaimonsa ilmoittama uutinen aviottoman poikansa murhasta. Näytti
siltä, kuin näillä huulilla yhä olisi ollut tuo "filosofinen" hymy,
jolla hän koko elämänsä ajan ja vielä muutama silmänräpäys sitten oli
katsellut kuolemaa, tuomiota ja iankaikkisuutta, -- näitä elämän lyhyen
päivän jättiläissuuruisia iltavarjoja, joita vaan kristinusko saattaa
valaista ikuisella valollansa. Mikä hirveä uskovaisen iloisen, ja viime
hetkeen asti kestävän luottamuksen irvikuva! Kuinka paljon elämällä
onkaan vielä opittavaa kuolemalta!
Läsnäolevat kääntyivät kauhistuneina pois.
Von Dahlenin inho kääntyi nyt emännöitsiään, joka ensi hämmästyksessään
unohti poikansa ja ääneti ja liikkumatta oli katsellut paroonin
loppua. -- Onneton! -- hän sanoi, -- ei siinä kyllin, että olette
karkeroittanut tämän vanhuksen elämän; te olette myöskin kiirehdyttänyt
hänen kuolemaansa. Poistukaa heti tästä huoneesta ja niin pian kuin
mahdollista koko talostakin, joka nyt on sen oikean omistajan,
vapaaherratar Drakenhjelmin oma.
Emännöitsiän silmät säkenöivät raivon tulta.
-- Vai niin, -- sanoi hän; -- ajetaanko minut talosta? Ja minkä tähden,
jos saan luvan kysyä? Ehkäpä sentähden, että te olette vienyt hengiltä
vanhan paroonini, -- te sen olette tehnyt, te omientuntojen varas
ulkokullattuine kasvonilmeinenne ja surmaavine sanoinenne! Tai ehkäpä
sentähden, että olette murhauttanut pojan, samoin kuin olette
saarnannut isän kuoliaaksi? Te saatte vastata siitä, te musta tekopyhä
irstaine vaimoväkinenne, jotka olette maantieltä lähettänyt tänne!
Mutta nähkääs, minä otan Rautakylän aivan nenänne edestä, minä,
nähkääs, sillä minulla on paroonin testamentti hyvässä tallessa; sitä
te ette voi minulta rosvota, te tekopyhä varas!
-- Säästäkää sanojanne, järjetön vaimo; teidän hävyttömyytenne ei
hyödytä mitään. Vihkimätodistus, joka todistaa tämän vanhan rouvan
laillisen avioliiton parooni Kustaa Drakenhjelm vainajan kanssa, on
löytynyt, ja on, toivoakseni, tarpeeksi pätevä todistamaan hänen
oikeutensa.
-- Vihkimätodistus... vai niin... siitä minä en mitään tiennyt... No,
jos niin on, niin minä ehkä... olen ollut väärässä ja pyydän
herrasväeltä anteeksi. Mutta voinko minä herrasväkeä uskoa? Jos se
olisikin vain joku muu turha paperi... mutta minä tietenkään en saa
nähdä sitä?
Näin puhuessaan emännöitsiä, joka jo monta kertaa ennen oli osottanut
voivansa hillitä mieltänsä, tekeytyi kissan tavoin mairittelevan
nöyräksi, niinkuin hänen tarkoituksensa tällä kertaa vaati, samalla
ilmaisten teeskenneltyä epäilyä. Lotta ojensi hänelle paperin. -- Kas
tässä; lukekaa itse!
--- Seis! -- huudahti von Dahlen. Mutta liian myöhään.
Emännöitsiä oli jo tarttunut paperiin, hieronut sitä käsiensä välissä
ja repinyt sen pieniin palasiin.
Liian myöhään von Dahlen tarttui häntä käsivarteen; paperi oli jo
revitty. Emännöitsiän kasvoissa ilmeni jälleen vaivoin hillitty vihan
ja ilkeyden sekä uhman ilme. Hän astui ovelle, kohotti uhaten kätensä
ja huusi: -- Ulos kaikki, murhaajajoukkio, varasseura, maankiertäjät!
Ulos talostani, minun talostani, sanon minä! Ulos tällä elävällä
hetkellä, taikka minä annan väkeni heittää teidät ulos ovesta!
Lotta haki katseellaan Tuomasta; luonnollisesta soveliaisuuden
vaistosta hän oli poistunut huoneesta, kun vanhan paroonin ja
everstinnan välillä tuli puhe perheasioista. Lotta ja von Dahlen loivat
toisiinsa katseen, joka sanoi: -- Meillä ei ole jäävitöntä todistajaa
vainajan suulliseen testamenttiin ja vihkimätodistus on palasina. Mikä
onnettomuus!
Emännöitsiä huomasi voiton olevan puolellansa ja huuteli kimakalla
äänellä: -- Eljas! Eljas! Tule, aja roistot ulos ovesta!
Hänen huutaessansa astui sisään -- ei Eljas, vaan eräs toinen henkilö,
jota hän vähimmin oli odottanut ja joka ilmaantumisellaan sai kaikki
hämmästymään.
Mies, joka niin äkkiarvaamatta astui makuusuojaan, oli kuolleeksi
luultu Sebastian itse. Lämpimässä huoneessa hän oli vähitellen
tointunut ja hoiperteli nyt verisenä ja uupuneena äidin huutaessa
ovesta sisään.
Kun emännöitsiä huomasi hänet, niin hän heittäytyi ilosta huudahtaen
hänen kaulaansa ja suuteli häntä loppumattomasti. Sebastian irroitti
itsensä silminnähtävällä vastenmielisyydellä äidin sylistä, hoiperteli
vuoteen luo, vaipui voimattomana tuolille ja nähdessään kuolleen hän
huudahti: -- Äiti, olettehan sittenkin murhannut hänet?
-- En minä ole häntä murhannut, vaan nuo ihmiset tuossa ovat hänet
murhaajansa. Tule, poika parkani, sinä olet sairas ja tarvitset lepoa:
lähtekäämme sinun huoneesesi! Mutta tosiaankin, -- jatkoi hän ilkeästi,
-- minä en voi jättää noita vieraita ihmisiä yksin huoneesen; täällä on
sekä hopeakaluja että muutakin.
Lotta tarttui isoäitiään käsivarteen ja läksi ulos.
-- Niin, -- sanoi Sebastian synkästi, -- täällä on sekä hopeakaluja
että muutakin... Täällä lepää kuollutkin. Vaimo, ettekö tahdo edes
vainajankaan läsnäollessa luopua jumalattomasta vihastanne ja väärästä
ahneudestanne? Uskallatteko vieläkin kieltää, etteivät nuo molemmat,
jotka äsken läksivät ulos, ole ainoat Rautakylän kartanon lailliset
perilliset?
-- Mutta rakas Sebastian, älähän kiihoitu, sinä olet niin kalpea ja
heikko, rauhoitu! Minä tunnustan kaikki, mitä he tahtovat, kun he vain
hankkivat todistuksia.
-- Teidän äitinne repi juuri äsken kavalasti everstinnan
vihkimätodistuksen rikki, -- sanoi von Dahlen.
-- Vaimo, vaimo! -- huokasi pehtori ja hänen kalmankalpea poskensa sai
hetkeksi punaa. -- Tuo vieras tyttö, joka äsken meni ulos, sanoi
minulle, kun minä astuin hänen luoksensa murha-ase kädessä ja sydän
täynnä pahoja ajatuksia: Te olette rehellinen mies! Ja oma äitini, joka
Jumalalle on vastuunalainen siitä, mitä hän on tehnyt lapsestansa, hän
sanoo minulle, kun kauan sitte unohtunut hyve uudelleen virkoo minun
sielussani: Sinä olet konna, poikani! Ole ja pysy yhä edelleenkin
konnana!
-- Ei, -- sanoi von Dahlen vakavasti ja hellästi tarttuen Sebastiania
kädestä kiinni, -- te ette ole konna; siten ei hyljätty puhu. Sen minkä
te olette tehnyt, sen te kadutte ja hyvitätte. Jumala katsoo sydämen
aivoitukseen. Ojentakaa minulle kätenne niinkuin vilpittömälle
ystävälle ja luvatkaa minulle tässä isävainajanne ruumiin ääressä, että
tästä lähin vaellatte hyvällä ja oikealla tiellä. Tahdotteko sen tehdä?
-- Sen tahdon ja lupaan tehdä.
-- Amen. Nyt maailmassa on yksi rehellinen mies enemmän.
-- Eivätkö litaniat ole jo lopussa? -- sanoi emännöitsiä pilkallisesti,
ikäänkuin peittääkseen omaa hämmennystään. -- Älä tekeydy paremmaksi
kuin mikä olet, Sebastian! Niin totta kuin nämät ihmiset eivät koskaan
voi tuoda esille oletettua vihkimätodistustaan; niin totta ei
sinustakaan, rakas Sebastian, koskaan tule sellaista laupiasta ja
jumalista nahjusta, jommoiseksi tuo saarnaajapappi sinua aikoo.
Samassa salinpuoleinen ovi avautui ja Lotta astui sisään loistavin
silmin: -- Rikhard, vihkimätodistus on jälleenlöydetty! Tässä se on!
Taitettu paperi, joka äsken oli minun kädessäni, ja jonka tuo ilkeä
vaimo repi rikki, ei ollutkaan oikea, vaan eräs isoisäni kirjoittama
kirje eräälle Fredrik nimiselle ystävällensä.
Von Dahlen tarkasteli paperia. -- Aivan oikein! -- sanoi hän.
-- Katsokaas nyt, äitini! --- huudahti Sebastian, -- totuus itse solmii
teidän oikeudettoman kielenne valheesen.
Emännöitsiä seisoi nolattuna.
Ja myöhäinen talviaamu alkoi sarastaa yli seudun.