15. Kymmentä vuotta myöhemmin.

Kesän sinervät laineet kimaltelivat Näsijärvellä. Raitis tuuli liidätti

lennossansa havumetsän tuoksua laajojen, kauniiden ulapoiden yli ja

leikitteli heijuvassa kaislikossa, joka siellä täällä seisoi

mielistellen rantakiviä. Lahdet ja selät loistivat auringonvalossa;

riippukoivut niemien nenissä nuokuttivat keikailevia kiharoitaan

laineilla. Mutta näiden kimaltelevien ja vaalean vihreitten maisemien

takaa kohosivat Satakunnan synkät kummut, joissa värit esiintyivät niin

omituisen vakavina, paikoittain ihan mustanpuhuvina ja jotka ikäänkuin

tummana kehyksenä kohottavat sisä-Suomen järvimaisemien loistoa.

Näillä somilla laineilla kiiti purje eteenpäin ja Rautakylän rantaa

läheni kaunis viheriäksi maalattu pursi. Purjeet vedettiin kokoon,

vauhti väheni; vene laski sievän laiturin kylkeen aivan rakennuksen

alapuolelle.

Veneestä nousi kaksi herraa, toinen oli pappi, toinen maallikko;

molemmat nuoria miehiä, noin kolmenkymmenen korvissa. He näyttivät

olevan vilkkaassa keskustelussa. -- Omituinen juttu, hyvä veli Dahlen!

-- sanoi toinen herroista heidän astuskellessaan polkua ylös rannasta.

-- Minä olen utelias kuulemaan loppua. Ei suinkaan tuo ilkeä

emännöitsiä, jota mainitsit, päässyt saamatta kuritusta halpamaisesta

menettelystään?

-- Kuritusta saamatta? No, olisi väärin sitä sanoa. Mutta jos

luulet kertomustani romaaniksi, jossa ilkeät ihmiset jollakin

hirveällä tavalla joutuvat surman suuhun, esimerkiksi juomalla omaa

myrkkyänsä, kompastumalla omaan tikariinsa tai siten, että kanta-isän

kuvapatsas kaatuu heidän päällensä ja musertaa heidät, niin erehdyt

suuresti. Taivaallinen oikeus kohtasi Lisette Hallströmiä paljoa

vähemmällä melulla, mutta tuntuvammalla tavalla. Hänen oli pakko,

vihkimätodistuksessa olevan allekirjoituksen nojalla, itse todistaa ja

vahvistaa everstinna Drakenhjelmin avioliitto, siis itse riistää

itseltänsä kaikki toivo Rautakylän omistusoikeuteen. Minä odotin hetken

aikaa, että tuo nainen tekisi väärän valan, mutta poika seisoi vieressä

ja tarkasteli häntä niin terävästi, että sillä kertaa hänen entinen

valehtelemisen-rohkeutensa petti hänet. Tämä todistaminen, sekä pojan

kääntyminen häntä päin harmitti tuota ilkeätä eukkoa aina kuolemaansa

saakka. Hänen hiuksensa, jotka hänellä vielä seitsemänkymmenen vuoden

ikään saakka olivat olleet melkein pikimustat, muuttuivat parissa

viikossa hopeanharmaiksi. Hän muutti pois talosta, kun uusi herrasväki

saapui sinne ja paria kuukautta myöhemmin tavattiin hän eräänä aamuna

kuolleena vuoteessansa.

-- Siis, jos olen sinua oikein ymmärtänyt, omistavat vanha everstinna

ja mamseli Ringius nyt kieltämättömästi tämän kauniin maatilan? Mikä

ihastuttava asema! Mitkä mainiot pellot! Niinkuin tiedät, olen aivan

vieras paikkakunnalla, ja koska emme ole tavanneet toisiamme senjälkeen

kuin kymmenen vuotta sitten Helsingissä olimme yksissä, niin suot kai

anteeksi jos kysyn: missä suhteessa sinä itse olet Rautakylän

perheesen, jolle olet luvannut minua esitellä? Tuleeko veljen tielle,

jos rupeaisi katselemaan perijätärtä? Rakastettava nainen, sanoit sinä?

-- Päätä itse, sillä nyt olemme perillä.

Samassa molemmat herrat saapuivat rehottavaan puutarhaan, jonka

lehtokujat, käytävät, pensaat ja kukkapenkereet osottivat erinomaista

hoitoa ja aistia. Mahdotonta sinun olisi, hyvä lukija, tuntea tätä

tuoksuvaa vihannuutta samaksi metsittyneeksi ja lumenpeittämäksi

maaksi, joka kymmenen vuotta sitten kohtasi katsojan silmää Rautakylän

ikkunoista. Päärakennus oli jokseenkin entisellään, se oli vain

uudesti rapattu ja näytti iloisemmalta saatuaan uuden tiilikaton.

Paloviinapannut olivat kadonneet, samoin kaikki repaleet ja kurjuus

sekä rappeutuneet mökit kartanolta, ja niiden sijaan näki uusia,

kauniita, valoisia tupia ja ahkeria, tyytyväisiä ihmisiä. Kaikkialla

ilmaantui järjestystä, hyvinvointia ja hupaisuutta, mutta entinen

jäykkä ylimyksellinen komeus oli miltei kadonnut.

Rautakylästä saattoi päättää, että oli sunnuntai. Kaikkialla oli niin

hiljaista ja rauhallista, ei työtä, eikä melskettä. Kaikki oli

juhlapuvussa. Puutarhasta vain kuului muutamien lasten iloinen juoksu,

jotka olivat piilosilla karviaismarjapensaiden ja syreeniaitausten

takana. Vaaleankiharainen, kahdeksanvuotias poika juoksi esiin, mutta

kaksi somaa pikku tyttöä, toinen kuuden, toinen neljän vuotinen,

kurkistivat ujoina sormi suussa aitauksen takaa.

-- Oi, -- sanoi vieras ihmeissään von Dahlenille; -- minä en tiennyt,

että olit nainut mies!

-- Jo yhdeksän vuotta, ystäväni!

-- Ja vaimosi?

-- Lotta, omaa sukua Ringius... Tässä hän on!

Aitauksen takaa tuli nuori nainen esiin, ja hänen tummansiniset

silmänsä loistivat ilosta. -- Rikhard! Rikhard! huusi hän jo kaukaa, --

minä tiedän uutisen! Sebastian tuli juuri kirkolta kotiin!

-- Silmistäsi näen, miten kappalaisvaalissa on käynyt.

-- Toinen puoli kappelia on antanut sinulle yksimielisesti kaikki

äänet, ja ettet toista puolta saanut, siihen oli syynä se, ettei

Rautakylä äänestänyt.

-- Sen minä voin todistaa! -- huudahti hartehikas, lyhytkasvuinen mies,

jonka ahavoituneissa, vaikk'ei juuri kauneissa kasvoissa ilmeni

teeskentelemätön ilo ja sydämellinen rakkaus. Hänen perässänsä kulki

lyhyt, lihava ja hiukan pörröinen olento, joka myös näytti liikutetulta

ja sanaakaan sanomatta pyyhki silmiänsä karhean sarkanuttunsa hihaan.

-- Kiitos, Lottaseni! Kiitos, ystäväni, hyvästä uutisestanne! Minua

ilahduttaa, että kunnon seurakuntani luottaa minuun. Minä en petä sitä;

ei mikään pastoraatti voi houkutella minua pois täältä. Teidän

kanssanne ja Rautakylässämme minä tahdon elää ja kuolla... Mutta minä

unohdan, -- jatkoi hän, -- esittää omaiseni. Tässä, ystäväni, näet

pienen, uljaan vaimoni; suo anteeksi, että olen ennättänyt ennen sinua!

Tässä on luotettava ja järkähtämättömästi uskollinen pehtorini

Sebastian Hallström ja tässä reipas voutini, Tuomas, joka seurasi

virassa erästä Eljas nimistä konnaa, jonka me ajoimme pois. Enkö ole

rikas ja eikö minulla ole ansaitsemattoman paljo onnea ja rakkautta?

-- Sinä olet kadehdittava!... Mutta sinä sanoit vanhan everstinnankin

vielä elävän.

-- Niin, Jumalan kiitos, koettuaan paljon suruja hän on nyt saanut,

joskin sokeana, viettää kymmenen täysin onnellista vuotta

lastenlastensa-lasten piirissä. Tänään hän täyttää kahdeksankymmentä

vuotta. Lotta, oletko tehnyt niinkuin suostuttiin?

-- Kyllä, me talutimme hänet lehtimajaan kahvia juomaan ja lapset

toivat hänelle seppeleitä ja vihkoja hänen lempikukistansa, jotka hän

tuntee hajusta. Hän oli hyvin liikutettu; pelkäänpä, että

kappalaisenvaali liian voimakkaasti vaikutti hänen hermoihinsa. Hän

nukkuu nyt rauhallisesti ja minä kuulin hänen vain moneen kertaan

lausuvan: Kuinka Jumala on hyvä! Ylistetty olkoon hänen pyhä nimensä!

-- Sinä sanot hänen nukkuvan lehtimajassa, -- sanoi von Dahlen hiukan

levottomasti. -- Lähtekäämme sinne!

Kaikki he astuivat hiljaisin askelin lehtimajaan. Vanha everstinna

istui siellä Rautakylän vanhassa nojatuolissa kädet ristissä, ikäänkuin

rukoukseen vaipuneena. Hänen päänsä oli hiljaa vaipunut rinnalle ja

hänen kuihtuneet kasvonsa olivat kirkkaassa hymyssä; lehtien lomitse

leikitteli kirkas auringonsäde hänen hopeanhohtavilla hiuksillansa,

linnut lauloivat oksilla, ja tuhansien kukkasten tuoksut kohosivat

kiitosuhrina Luojan istuinta kohti.

Von Dahlen kumartui alas, katseli tarkasti vanhusta ja sanoi vihdoin

liikutetulla äänellä:

-- Sinä olet oikeassa, Lotta, rakas isoäitimme nukkuu, mutta hän ei

enää herää tässä maailmassa. Jumala, joka on kovasti häntä koetellut

suruilla, on lopuksi antanut hänelle autuaallisen kuoleman. Hän on

lopettanut elämänsä juoksun ylistys huulillaan ja rauha sydämessään.

Ja kaikkien silmät kyyneltyivät: mutta nämät kyynelet ylistivät

Jumalaa.

Rautakylän vanha parooni · 第 20 / 20 题