Kesän sinervät laineet kimaltelivat Näsijärvellä. Raitis tuuli liidätti
lennossansa havumetsän tuoksua laajojen, kauniiden ulapoiden yli ja
leikitteli heijuvassa kaislikossa, joka siellä täällä seisoi
mielistellen rantakiviä. Lahdet ja selät loistivat auringonvalossa;
riippukoivut niemien nenissä nuokuttivat keikailevia kiharoitaan
laineilla. Mutta näiden kimaltelevien ja vaalean vihreitten maisemien
takaa kohosivat Satakunnan synkät kummut, joissa värit esiintyivät niin
omituisen vakavina, paikoittain ihan mustanpuhuvina ja jotka ikäänkuin
tummana kehyksenä kohottavat sisä-Suomen järvimaisemien loistoa.
Näillä somilla laineilla kiiti purje eteenpäin ja Rautakylän rantaa
läheni kaunis viheriäksi maalattu pursi. Purjeet vedettiin kokoon,
vauhti väheni; vene laski sievän laiturin kylkeen aivan rakennuksen
alapuolelle.
Veneestä nousi kaksi herraa, toinen oli pappi, toinen maallikko;
molemmat nuoria miehiä, noin kolmenkymmenen korvissa. He näyttivät
olevan vilkkaassa keskustelussa. -- Omituinen juttu, hyvä veli Dahlen!
-- sanoi toinen herroista heidän astuskellessaan polkua ylös rannasta.
-- Minä olen utelias kuulemaan loppua. Ei suinkaan tuo ilkeä
emännöitsiä, jota mainitsit, päässyt saamatta kuritusta halpamaisesta
menettelystään?
-- Kuritusta saamatta? No, olisi väärin sitä sanoa. Mutta jos
luulet kertomustani romaaniksi, jossa ilkeät ihmiset jollakin
hirveällä tavalla joutuvat surman suuhun, esimerkiksi juomalla omaa
myrkkyänsä, kompastumalla omaan tikariinsa tai siten, että kanta-isän
kuvapatsas kaatuu heidän päällensä ja musertaa heidät, niin erehdyt
suuresti. Taivaallinen oikeus kohtasi Lisette Hallströmiä paljoa
vähemmällä melulla, mutta tuntuvammalla tavalla. Hänen oli pakko,
vihkimätodistuksessa olevan allekirjoituksen nojalla, itse todistaa ja
vahvistaa everstinna Drakenhjelmin avioliitto, siis itse riistää
itseltänsä kaikki toivo Rautakylän omistusoikeuteen. Minä odotin hetken
aikaa, että tuo nainen tekisi väärän valan, mutta poika seisoi vieressä
ja tarkasteli häntä niin terävästi, että sillä kertaa hänen entinen
valehtelemisen-rohkeutensa petti hänet. Tämä todistaminen, sekä pojan
kääntyminen häntä päin harmitti tuota ilkeätä eukkoa aina kuolemaansa
saakka. Hänen hiuksensa, jotka hänellä vielä seitsemänkymmenen vuoden
ikään saakka olivat olleet melkein pikimustat, muuttuivat parissa
viikossa hopeanharmaiksi. Hän muutti pois talosta, kun uusi herrasväki
saapui sinne ja paria kuukautta myöhemmin tavattiin hän eräänä aamuna
kuolleena vuoteessansa.
-- Siis, jos olen sinua oikein ymmärtänyt, omistavat vanha everstinna
ja mamseli Ringius nyt kieltämättömästi tämän kauniin maatilan? Mikä
ihastuttava asema! Mitkä mainiot pellot! Niinkuin tiedät, olen aivan
vieras paikkakunnalla, ja koska emme ole tavanneet toisiamme senjälkeen
kuin kymmenen vuotta sitten Helsingissä olimme yksissä, niin suot kai
anteeksi jos kysyn: missä suhteessa sinä itse olet Rautakylän
perheesen, jolle olet luvannut minua esitellä? Tuleeko veljen tielle,
jos rupeaisi katselemaan perijätärtä? Rakastettava nainen, sanoit sinä?
-- Päätä itse, sillä nyt olemme perillä.
Samassa molemmat herrat saapuivat rehottavaan puutarhaan, jonka
lehtokujat, käytävät, pensaat ja kukkapenkereet osottivat erinomaista
hoitoa ja aistia. Mahdotonta sinun olisi, hyvä lukija, tuntea tätä
tuoksuvaa vihannuutta samaksi metsittyneeksi ja lumenpeittämäksi
maaksi, joka kymmenen vuotta sitten kohtasi katsojan silmää Rautakylän
ikkunoista. Päärakennus oli jokseenkin entisellään, se oli vain
uudesti rapattu ja näytti iloisemmalta saatuaan uuden tiilikaton.
Paloviinapannut olivat kadonneet, samoin kaikki repaleet ja kurjuus
sekä rappeutuneet mökit kartanolta, ja niiden sijaan näki uusia,
kauniita, valoisia tupia ja ahkeria, tyytyväisiä ihmisiä. Kaikkialla
ilmaantui järjestystä, hyvinvointia ja hupaisuutta, mutta entinen
jäykkä ylimyksellinen komeus oli miltei kadonnut.
Rautakylästä saattoi päättää, että oli sunnuntai. Kaikkialla oli niin
hiljaista ja rauhallista, ei työtä, eikä melskettä. Kaikki oli
juhlapuvussa. Puutarhasta vain kuului muutamien lasten iloinen juoksu,
jotka olivat piilosilla karviaismarjapensaiden ja syreeniaitausten
takana. Vaaleankiharainen, kahdeksanvuotias poika juoksi esiin, mutta
kaksi somaa pikku tyttöä, toinen kuuden, toinen neljän vuotinen,
kurkistivat ujoina sormi suussa aitauksen takaa.
-- Oi, -- sanoi vieras ihmeissään von Dahlenille; -- minä en tiennyt,
että olit nainut mies!
-- Jo yhdeksän vuotta, ystäväni!
-- Ja vaimosi?
-- Lotta, omaa sukua Ringius... Tässä hän on!
Aitauksen takaa tuli nuori nainen esiin, ja hänen tummansiniset
silmänsä loistivat ilosta. -- Rikhard! Rikhard! huusi hän jo kaukaa, --
minä tiedän uutisen! Sebastian tuli juuri kirkolta kotiin!
-- Silmistäsi näen, miten kappalaisvaalissa on käynyt.
-- Toinen puoli kappelia on antanut sinulle yksimielisesti kaikki
äänet, ja ettet toista puolta saanut, siihen oli syynä se, ettei
Rautakylä äänestänyt.
-- Sen minä voin todistaa! -- huudahti hartehikas, lyhytkasvuinen mies,
jonka ahavoituneissa, vaikk'ei juuri kauneissa kasvoissa ilmeni
teeskentelemätön ilo ja sydämellinen rakkaus. Hänen perässänsä kulki
lyhyt, lihava ja hiukan pörröinen olento, joka myös näytti liikutetulta
ja sanaakaan sanomatta pyyhki silmiänsä karhean sarkanuttunsa hihaan.
-- Kiitos, Lottaseni! Kiitos, ystäväni, hyvästä uutisestanne! Minua
ilahduttaa, että kunnon seurakuntani luottaa minuun. Minä en petä sitä;
ei mikään pastoraatti voi houkutella minua pois täältä. Teidän
kanssanne ja Rautakylässämme minä tahdon elää ja kuolla... Mutta minä
unohdan, -- jatkoi hän, -- esittää omaiseni. Tässä, ystäväni, näet
pienen, uljaan vaimoni; suo anteeksi, että olen ennättänyt ennen sinua!
Tässä on luotettava ja järkähtämättömästi uskollinen pehtorini
Sebastian Hallström ja tässä reipas voutini, Tuomas, joka seurasi
virassa erästä Eljas nimistä konnaa, jonka me ajoimme pois. Enkö ole
rikas ja eikö minulla ole ansaitsemattoman paljo onnea ja rakkautta?
-- Sinä olet kadehdittava!... Mutta sinä sanoit vanhan everstinnankin
vielä elävän.
-- Niin, Jumalan kiitos, koettuaan paljon suruja hän on nyt saanut,
joskin sokeana, viettää kymmenen täysin onnellista vuotta
lastenlastensa-lasten piirissä. Tänään hän täyttää kahdeksankymmentä
vuotta. Lotta, oletko tehnyt niinkuin suostuttiin?
-- Kyllä, me talutimme hänet lehtimajaan kahvia juomaan ja lapset
toivat hänelle seppeleitä ja vihkoja hänen lempikukistansa, jotka hän
tuntee hajusta. Hän oli hyvin liikutettu; pelkäänpä, että
kappalaisenvaali liian voimakkaasti vaikutti hänen hermoihinsa. Hän
nukkuu nyt rauhallisesti ja minä kuulin hänen vain moneen kertaan
lausuvan: Kuinka Jumala on hyvä! Ylistetty olkoon hänen pyhä nimensä!
-- Sinä sanot hänen nukkuvan lehtimajassa, -- sanoi von Dahlen hiukan
levottomasti. -- Lähtekäämme sinne!
Kaikki he astuivat hiljaisin askelin lehtimajaan. Vanha everstinna
istui siellä Rautakylän vanhassa nojatuolissa kädet ristissä, ikäänkuin
rukoukseen vaipuneena. Hänen päänsä oli hiljaa vaipunut rinnalle ja
hänen kuihtuneet kasvonsa olivat kirkkaassa hymyssä; lehtien lomitse
leikitteli kirkas auringonsäde hänen hopeanhohtavilla hiuksillansa,
linnut lauloivat oksilla, ja tuhansien kukkasten tuoksut kohosivat
kiitosuhrina Luojan istuinta kohti.
Von Dahlen kumartui alas, katseli tarkasti vanhusta ja sanoi vihdoin
liikutetulla äänellä:
-- Sinä olet oikeassa, Lotta, rakas isoäitimme nukkuu, mutta hän ei
enää herää tässä maailmassa. Jumala, joka on kovasti häntä koetellut
suruilla, on lopuksi antanut hänelle autuaallisen kuoleman. Hän on
lopettanut elämänsä juoksun ylistys huulillaan ja rauha sydämessään.
Ja kaikkien silmät kyyneltyivät: mutta nämät kyynelet ylistivät
Jumalaa.