Taaskin me palajamme vanhan paroonin makuusuojaan. Lukija muistanee,
että Tuomas emäntineen oli astunut huoneesen.
-- Kuules Lotta! -- sanoi vanha rouva. -- Tule tänne, lapseni, ojenna
minulle kätesi! Kas noin. Jumalan kiitos, ettei sinulle ole vahinkoa
tapahtunut. Tule! lähtekäämme täältä!
-- Heti, isoäiti! Mutta salli minun ensin kysyä sinulta jotakin.
-- Sitten, sitten. Tule, lähtekäämme matkalle!
-- Rakas, hyvä isoäiti, vastaa minulle! Jos sinulla olisi vihamies,
joka olisi tehnyt sinulle paljon pahaa, paljon vääryyttä, joka olisi
katkeroittanut koko pitkän elämäsi ja jota et olisi nähnyt moneen,
moneen vuoteen; ja jos sinä nyt, isoäiti, pitkän ajan kuluttua tapaisit
tämän vihamiehesi murtuneena sekä ruumiin että sielun puolesta,
kadotettuna ja kuolevana, mutta ehkä kuitenkin katuvaisena, --
katuvaisena sen tähden että se, joka alituisesti on valehdellut ja
mustin värein kuvaillut hänelle sinun tekojasi, on pettänyt hänet --
kääntyisitkö silloin, isoäiti, pois vihamiehesi vuoteen äärestä ja
antaisitko hänen kuolla ilman sovintoa?
-- Lottaseni! Lotta kulta! -- sanoi vanhus kiihottuneella mielellä, --
miksikäs niin kysyt? Enhän minä voi nähdä, oi Jumalani! Olenhan sokea,
enkä tiedä kenen vuoteen ääressä minä seison.
-- Anna minun taluttaa sinut vuoteen ääreen, isoäiti. Kas niin, ota
käteesi tämä kuihtunut, kylmä käsi! Kuvittele nyt mielessäsi, isoäiti,
että pidät kiinni tuon vanhan vihamiehesi kädestä, hänen kädestänsä,
joka on tehnyt sinulle niin paljon vääryyttä, niin paljon pahaa, joka
on katkeroittanut koko elämäsi ja jota et ole nähnyt moneen vuoteen,
mutta jonka nyt tapaat kuolevana ja murtuneena sekä ruumiin että sielun
puolesta. Voitko antaa hänelle anteeksi, isoäiti?
-- Oi, Jumalani, annan, annan kyllä! -- nyyhkytti vanhus joutuen aivan
pois suunniltaan. -- Jumala on armossansa tukenut minua kovimpienkin
koettelemusten aikana; voisinko minä rinnassani kantaa vihamielistä
sydäntä! Onneton Magnus Drakenhjelm parka, sinä olet ollut minua
onnettomampi, sillä sinulla ei ole ollut rinnassasi sisällistä rauhaa!
Minä annan sinulle anteeksi niin vilpittömästi ja totisesti kuin minä
toivon Jumalan kerran antavan minulle anteeksi kaiken sen katkeruuden
ja napinan, jolla olen epäillyt hänen iankaikkista kaitselmustansa.
Tämä kohtaus koski syvästi kaikkiin läsnäoleviin. Lotan ja von Dahlenin
silmistä vieri kyyneleitä ja Tuomas, joka ei suinkaan ollut
herkkäluontoisimpia, kääntyi seinään päin ja -- niisti nenäänsä.
-- Onko hän kuollut? -- kysyi vanhus vihdoin.
-- Ei vielä, -- vastasi Lotta. -- Hän makaa horroksissa ja vast'ikään
hän houraili. Hiljaa, nyt hän taas alkaa.
Sairaan silmät olivat suljettuina, mutta hänen huulensa liikkuivat
hiljaa. -- Tekö se olette, neiti Reutercrona! -- sanoi hän hellällä
äänellä, ikäänkuin aivan toiset ja suloisemmat kuvittelut olisivat
kangastaneet hänen mielessänsä kuin hetki sitten. -- Oi, _ma helle
cousine_ [kaunis serkkuni], minä tunsin äänenne, te minua nimeltä
mainitsitte. Uskokaa minua, te olette _charmante_ [ihastuttava]
vaaleansinisessä harsopuvussanne, hienoine brabantin-pitseinenne, jotka
ympäröivät hihojanne. Tiedättekö, että Hagassa näytellään "Siri
Brahea". Hs -- minä sanon teille jotakin, kuningas ei sitä ole
kirjoittanut, vaan Kellgren. Älkää antako minua ilmi, pikku serkkuseni,
se voisi maksaa minulle kamariherra-avaimeni...
-- Parooni Magnus Drakenhjelm! -- keskeytti häntä von Dahlen,
johtaakseen häntä, jos mahdollista, näistä kuolevalle miehelle sangen
vähän sopivista ajatuksista. -- Älkää ajatelko enää tämän maailman
turhuutta, ajatelkaa sieluanne ja Jumalan vanhurskautta, sillä te
seisotte pian hänen tuomio-istuimensa edessä.
Sairaan kuihtuneet kasvonpiirteet vetäytyivät omituiseen hymyyn --
tuollaiseen kevytmieliseen, ilkamoivaan hymyyn, joka onnen päivinä
koreilee jumalankieltäjän huulilla ja jommoista niin sanotut
sivistyneet paroonin nuoruuden aikana näyttivät puhuessaan
uskonnollisista aineista. Se oli olevinaan hienoa "filosofista"
pilkanhymyä, galanteriaa, pilaa, mutta hänen huulillansa se muuttui
hirveäksi ivaksi. Se oli olevinaan auringonsäde "valistuksen"
kukkuloilta, mutta se ei ollutkaan muuta kuin väräjävä lampunhohde
hautakuorossa.
-- _Mon cher ami_, te puhutte kuin Nordborgin postilla. Minä suositan
teitä kuninkaalle ja Lehnbergille vankilansaarnaajaksi. Mutta miksi te
seisotte esiripun takana? _Pauvre bête_ [Moukka parka], oletteko
lukenut Voltairen teoksia? Muistatteko mitä herttua Richelieun hiusten
kähertäjä sanoi eräänä päivänä, kun hän puki herraansa? Minä olen vain
yksinkertainen kamaripalvelia, hän sanoi, ja kuitenkaan minä en usko
enempää kuin tekään, _monseigneur_ [arvoisa herra], että Jumalaa on
olemassa.
-- Se on hirveätä. Herra parooni, Jumala _on olemassa_, Hänen edessänsä
me olemme vain tomua ja tuhkaa ja Hän kutsuu teidät tekemään tiliä
pitkästä elämästänne.
-- No jopa jotakin. Kuollakko? Olenhan tuskin kolmikymmenvuotias. Elää
ja nauttia, kas siinä minun filosofiani. Tulkaa pois kuiskaajaluukusta,
ystäväni! Minä näyttelen elämän jumalallista huvinäytelmää ja te
kuiskaatte maanalaisesta asemastanne murhenäytelmää. _Cela ne va pas,
mon ami_ [Se ei käy, ystäväni]. Astukaa tänne lämpiöön, ja ojentakaa
minulle puuderikaapu. Naamiohuvit ovat mainiot, valaistus _éblouissant_
[häikäisevä]. Kaunis Daphneni, suokaa mulle _contredanse!_
[vastatanssi].
-- Hän hourailee auttamattomasti! -- sanoi von Dahlen surullisesti. --
Onnetonta olisi, jos hän noin tunnotonna lähtisi ijäisyyteen.
Vast'ikään kuitenkin minusta tuntui, ikäänkuin teidän äänenne, hyvä
rouva, olisi vaikuttanut hyvää hänen hermoihinsa. Saisinko pyytää teitä
vielä kerran puhuttelemaan häntä.
-- Drakenhjelm! -- sanoi vanha everstinna sairaan korvan juureen. --
Tunnetteko minua?
Vanha parooni avasi heti silmänsä, joissa paloi tavaton tuli,
tarkasteli olentoa vuoteensa ääressä, siveli otsaansa, sulki taas
silmänsä ja sanoi muuttuneella äänellä:
-- Ei, ei... minä en tunne teitä. Ääni on Ebba Reutercronan, mutta...
hän on nuori ja kaunis...
-- Niin oli viisikymmentä vuotta sitten!
-- Viisikymmentäkö vuotta?... Niin, se on totta... viisikymmentä vuotta
sitten. Ja nyt... te olette Ebba Reutercrona... ja sanotte olevanne
veljeni leski ja te tulette tänne iloitsemaan minun nöyryytyksestäni...
kurjuudestani... mutta... älkää riemuitko... minä tunnen nyt olevani
paremmissa voimissa... minä voin sangen hyvin... _madame, excusez mon
habit!_ [rouva, suokaa anteeksi pukuni]... Lisette! Etkö häpeä antaa
minulle repaleista yönuttua! Lisette, miltä täällä näyttää? Suokaa
anteeksi, hyvät naiset! Minulla on sangen... huolimattomia palvelioita.
Lisette! Hän ei tule. Todellakin, hyvät naiset, minä punehdun, että
olen näin _deshabille_ [vaillinaisesti puettu]...
-- Terveenä ollessaan hän ei ole sitä huomannut, -- kuiskasi Lotta von
Dahlenille. -- Pari tuntia sitte vielä hän oli puoleksi sokea, mutta
nyt hän näyttää taas näkevän.
-- Tämä on elämän viimeinen auringonvälähdys hetkistä ennen kuolemaa,
-- kuiskasi von Dahlen yhtä hiljaa. -- Kuolevaisten silmät voivat
ihmeellisesti kirkastua.
Vanha everstinna ei näyttänyt huomaavan sitä omituista poikkeusta
paroonin ajatusten kulussa, mikä aiheutui siitä, että hän näki pukunsa
vaillinaisuuden. Hän piti paroonin kuihtunutta kättä kädessään, ja
hänen tietämättänsä ilmausi hänen puheesensa jonkinlainen vivahdus
kustavilaisen hoviseuran puhelaadusta, kun hän jatkoi: Ei, parooni
Drakenhjelm, en minä ojentanut teille kättäni iloitakseni sukulaiseni
kärsimyksistä, enkä liioin uudelleen virittääkseni onnetonta
perheriitaa. Molemmat me olemme kärsineet, molemmat me olemme vanhat ja
meidän lähtömme on lähellä... Tehkäämme siis sovinto haudan partaalla,
_mon cher vieux baron_ [rakas vanha parooni]... tehkäämme sovinto ja
antakaamme toisillemme anteeksi!
-- Te olette oikeassa, serkkuseni! Me olemme molemmat vanhat... eikä
kummallakaan taida olla monta vuotta enää elettävänä... enintään
kymmenkunta vuotta. -- On parasta että me teemme... sovinnon. Minä olen
tehnyt teille vääryyttä, serkkuseni... tehän olette onnettoman
veljeni... todellinen puoliso... eikö totta?
-- Jumalan ja ihmisten edessä, hyvä parooni!
-- Tässä on todistuskin! -- huudahti Lotta, joka vast'ikään punaisesta
kamarista oli tuonut kokoonkäärityn paperin.
-- Vihkimätodistusko? -- änkytti everstinna innoissansa.
-- Niin, vihkimätodistus, isoäiti! -- toisti Lotta.
-- Voi, hyvä Jumala, tätä paperia minä en voi nähdä, enkä lukea!
-- Muistatko, isoäiti, mustalaisen ennustusta Hagan naamiaisissa. Se
minkä näette, saattaa teille onnettomuutta; se mitä ette näe, tuo
teille onnen! Tästä paperista, jonka sinä näit sinä iltana, jolloin se
kirjoitettiin, johtuvat kokonaisen elämän onnettomuudet, ja sama
paperi, jota et enää voi nähdä, isoäiti, se on puhdistava rehellisen
nimen kaikista solvauksista.
-- Jumala on oikeuden Jumala... Lukekaa todistus, parooni!
-- Ei ole tarpeen... _Foi de gentilhomme_ [Kunnon miehen luottamus],
niinkuin kuninkaalla oli tapana sanoa... Epäilisinkö teidän sanaanne,
vapaaherratar? Näiden henkilöiden läsnäollessa... pyydän minä teitä
unohtamaan sen vääryyden... minkä teille olen tehnyt... ja nimitän
teidät... kaiken omaisuuteni lailliseksi periäksi... siinä tapauksessa,
että eläisitte minua kauemmin... Onko tuo nuori tyttö teidän
tyttärenne?
-- Tyttäreni tytär; ainoan lapseni ainoa lapsi.
-- Mikä hänen nimensä on?
-- Hedvig Charlotte Sophie Ringius.
-- Ringius?... Hm... en tunne sitä sukua... pappissuku, nimestä
päättäen. _Eh bien_ [No hyvä], tule tänne, lapseni, anna minun suudella
otsaasi. Vanhako olet?
-- Yhdeksäntoista vuoden.
-- Kauniit silmät... soma profiili... enemmän _cendrée_ [oik.
tuhankarvainen, s.o. tumman ja vaalean keskivälinen] kuin isoäitisi.
_Mais si... mon enfant, vous parlez français?_ [Mutta... lapseni,
puhutteko ranskaa?]
-- _Je le dois aux leçons de ma grande-mère_ [Siitä taidosta minun on
kiittäminen isoäitini opetusta].
-- _C'est bien_ [Sepä hyvä]. Tiedättekö, vapaaherratar... tyttö minua
miellyttää suuresti... Hän ääntää hyvästi .. Minulla on useita
huvittavia teoksia, Paul de Kockin ja George Sandin teoksia... näette,
että minä seuraan aikaani... mutta minä en ole voinut lukea niitä...
sen jälkeen kuin silmäni kävivät niin heikoiksi... Olisin hyvin
_enchanté_ [ihastuksissani]... jos pikku serkkuseni... tahtoisi lukea
minulle niitä ääneen.