13. Sovinto.

Taaskin me palajamme vanhan paroonin makuusuojaan. Lukija muistanee,

että Tuomas emäntineen oli astunut huoneesen.

-- Kuules Lotta! -- sanoi vanha rouva. -- Tule tänne, lapseni, ojenna

minulle kätesi! Kas noin. Jumalan kiitos, ettei sinulle ole vahinkoa

tapahtunut. Tule! lähtekäämme täältä!

-- Heti, isoäiti! Mutta salli minun ensin kysyä sinulta jotakin.

-- Sitten, sitten. Tule, lähtekäämme matkalle!

-- Rakas, hyvä isoäiti, vastaa minulle! Jos sinulla olisi vihamies,

joka olisi tehnyt sinulle paljon pahaa, paljon vääryyttä, joka olisi

katkeroittanut koko pitkän elämäsi ja jota et olisi nähnyt moneen,

moneen vuoteen; ja jos sinä nyt, isoäiti, pitkän ajan kuluttua tapaisit

tämän vihamiehesi murtuneena sekä ruumiin että sielun puolesta,

kadotettuna ja kuolevana, mutta ehkä kuitenkin katuvaisena, --

katuvaisena sen tähden että se, joka alituisesti on valehdellut ja

mustin värein kuvaillut hänelle sinun tekojasi, on pettänyt hänet --

kääntyisitkö silloin, isoäiti, pois vihamiehesi vuoteen äärestä ja

antaisitko hänen kuolla ilman sovintoa?

-- Lottaseni! Lotta kulta! -- sanoi vanhus kiihottuneella mielellä, --

miksikäs niin kysyt? Enhän minä voi nähdä, oi Jumalani! Olenhan sokea,

enkä tiedä kenen vuoteen ääressä minä seison.

-- Anna minun taluttaa sinut vuoteen ääreen, isoäiti. Kas niin, ota

käteesi tämä kuihtunut, kylmä käsi! Kuvittele nyt mielessäsi, isoäiti,

että pidät kiinni tuon vanhan vihamiehesi kädestä, hänen kädestänsä,

joka on tehnyt sinulle niin paljon vääryyttä, niin paljon pahaa, joka

on katkeroittanut koko elämäsi ja jota et ole nähnyt moneen vuoteen,

mutta jonka nyt tapaat kuolevana ja murtuneena sekä ruumiin että sielun

puolesta. Voitko antaa hänelle anteeksi, isoäiti?

-- Oi, Jumalani, annan, annan kyllä! -- nyyhkytti vanhus joutuen aivan

pois suunniltaan. -- Jumala on armossansa tukenut minua kovimpienkin

koettelemusten aikana; voisinko minä rinnassani kantaa vihamielistä

sydäntä! Onneton Magnus Drakenhjelm parka, sinä olet ollut minua

onnettomampi, sillä sinulla ei ole ollut rinnassasi sisällistä rauhaa!

Minä annan sinulle anteeksi niin vilpittömästi ja totisesti kuin minä

toivon Jumalan kerran antavan minulle anteeksi kaiken sen katkeruuden

ja napinan, jolla olen epäillyt hänen iankaikkista kaitselmustansa.

Tämä kohtaus koski syvästi kaikkiin läsnäoleviin. Lotan ja von Dahlenin

silmistä vieri kyyneleitä ja Tuomas, joka ei suinkaan ollut

herkkäluontoisimpia, kääntyi seinään päin ja -- niisti nenäänsä.

-- Onko hän kuollut? -- kysyi vanhus vihdoin.

-- Ei vielä, -- vastasi Lotta. -- Hän makaa horroksissa ja vast'ikään

hän houraili. Hiljaa, nyt hän taas alkaa.

Sairaan silmät olivat suljettuina, mutta hänen huulensa liikkuivat

hiljaa. -- Tekö se olette, neiti Reutercrona! -- sanoi hän hellällä

äänellä, ikäänkuin aivan toiset ja suloisemmat kuvittelut olisivat

kangastaneet hänen mielessänsä kuin hetki sitten. -- Oi, _ma helle

cousine_ [kaunis serkkuni], minä tunsin äänenne, te minua nimeltä

mainitsitte. Uskokaa minua, te olette _charmante_ [ihastuttava]

vaaleansinisessä harsopuvussanne, hienoine brabantin-pitseinenne, jotka

ympäröivät hihojanne. Tiedättekö, että Hagassa näytellään "Siri

Brahea". Hs -- minä sanon teille jotakin, kuningas ei sitä ole

kirjoittanut, vaan Kellgren. Älkää antako minua ilmi, pikku serkkuseni,

se voisi maksaa minulle kamariherra-avaimeni...

-- Parooni Magnus Drakenhjelm! -- keskeytti häntä von Dahlen,

johtaakseen häntä, jos mahdollista, näistä kuolevalle miehelle sangen

vähän sopivista ajatuksista. -- Älkää ajatelko enää tämän maailman

turhuutta, ajatelkaa sieluanne ja Jumalan vanhurskautta, sillä te

seisotte pian hänen tuomio-istuimensa edessä.

Sairaan kuihtuneet kasvonpiirteet vetäytyivät omituiseen hymyyn --

tuollaiseen kevytmieliseen, ilkamoivaan hymyyn, joka onnen päivinä

koreilee jumalankieltäjän huulilla ja jommoista niin sanotut

sivistyneet paroonin nuoruuden aikana näyttivät puhuessaan

uskonnollisista aineista. Se oli olevinaan hienoa "filosofista"

pilkanhymyä, galanteriaa, pilaa, mutta hänen huulillansa se muuttui

hirveäksi ivaksi. Se oli olevinaan auringonsäde "valistuksen"

kukkuloilta, mutta se ei ollutkaan muuta kuin väräjävä lampunhohde

hautakuorossa.

-- _Mon cher ami_, te puhutte kuin Nordborgin postilla. Minä suositan

teitä kuninkaalle ja Lehnbergille vankilansaarnaajaksi. Mutta miksi te

seisotte esiripun takana? _Pauvre bête_ [Moukka parka], oletteko

lukenut Voltairen teoksia? Muistatteko mitä herttua Richelieun hiusten

kähertäjä sanoi eräänä päivänä, kun hän puki herraansa? Minä olen vain

yksinkertainen kamaripalvelia, hän sanoi, ja kuitenkaan minä en usko

enempää kuin tekään, _monseigneur_ [arvoisa herra], että Jumalaa on

olemassa.

-- Se on hirveätä. Herra parooni, Jumala _on olemassa_, Hänen edessänsä

me olemme vain tomua ja tuhkaa ja Hän kutsuu teidät tekemään tiliä

pitkästä elämästänne.

-- No jopa jotakin. Kuollakko? Olenhan tuskin kolmikymmenvuotias. Elää

ja nauttia, kas siinä minun filosofiani. Tulkaa pois kuiskaajaluukusta,

ystäväni! Minä näyttelen elämän jumalallista huvinäytelmää ja te

kuiskaatte maanalaisesta asemastanne murhenäytelmää. _Cela ne va pas,

mon ami_ [Se ei käy, ystäväni]. Astukaa tänne lämpiöön, ja ojentakaa

minulle puuderikaapu. Naamiohuvit ovat mainiot, valaistus _éblouissant_

[häikäisevä]. Kaunis Daphneni, suokaa mulle _contredanse!_

[vastatanssi].

-- Hän hourailee auttamattomasti! -- sanoi von Dahlen surullisesti. --

Onnetonta olisi, jos hän noin tunnotonna lähtisi ijäisyyteen.

Vast'ikään kuitenkin minusta tuntui, ikäänkuin teidän äänenne, hyvä

rouva, olisi vaikuttanut hyvää hänen hermoihinsa. Saisinko pyytää teitä

vielä kerran puhuttelemaan häntä.

-- Drakenhjelm! -- sanoi vanha everstinna sairaan korvan juureen. --

Tunnetteko minua?

Vanha parooni avasi heti silmänsä, joissa paloi tavaton tuli,

tarkasteli olentoa vuoteensa ääressä, siveli otsaansa, sulki taas

silmänsä ja sanoi muuttuneella äänellä:

-- Ei, ei... minä en tunne teitä. Ääni on Ebba Reutercronan, mutta...

hän on nuori ja kaunis...

-- Niin oli viisikymmentä vuotta sitten!

-- Viisikymmentäkö vuotta?... Niin, se on totta... viisikymmentä vuotta

sitten. Ja nyt... te olette Ebba Reutercrona... ja sanotte olevanne

veljeni leski ja te tulette tänne iloitsemaan minun nöyryytyksestäni...

kurjuudestani... mutta... älkää riemuitko... minä tunnen nyt olevani

paremmissa voimissa... minä voin sangen hyvin... _madame, excusez mon

habit!_ [rouva, suokaa anteeksi pukuni]... Lisette! Etkö häpeä antaa

minulle repaleista yönuttua! Lisette, miltä täällä näyttää? Suokaa

anteeksi, hyvät naiset! Minulla on sangen... huolimattomia palvelioita.

Lisette! Hän ei tule. Todellakin, hyvät naiset, minä punehdun, että

olen näin _deshabille_ [vaillinaisesti puettu]...

-- Terveenä ollessaan hän ei ole sitä huomannut, -- kuiskasi Lotta von

Dahlenille. -- Pari tuntia sitte vielä hän oli puoleksi sokea, mutta

nyt hän näyttää taas näkevän.

-- Tämä on elämän viimeinen auringonvälähdys hetkistä ennen kuolemaa,

-- kuiskasi von Dahlen yhtä hiljaa. -- Kuolevaisten silmät voivat

ihmeellisesti kirkastua.

Vanha everstinna ei näyttänyt huomaavan sitä omituista poikkeusta

paroonin ajatusten kulussa, mikä aiheutui siitä, että hän näki pukunsa

vaillinaisuuden. Hän piti paroonin kuihtunutta kättä kädessään, ja

hänen tietämättänsä ilmausi hänen puheesensa jonkinlainen vivahdus

kustavilaisen hoviseuran puhelaadusta, kun hän jatkoi: Ei, parooni

Drakenhjelm, en minä ojentanut teille kättäni iloitakseni sukulaiseni

kärsimyksistä, enkä liioin uudelleen virittääkseni onnetonta

perheriitaa. Molemmat me olemme kärsineet, molemmat me olemme vanhat ja

meidän lähtömme on lähellä... Tehkäämme siis sovinto haudan partaalla,

_mon cher vieux baron_ [rakas vanha parooni]... tehkäämme sovinto ja

antakaamme toisillemme anteeksi!

-- Te olette oikeassa, serkkuseni! Me olemme molemmat vanhat... eikä

kummallakaan taida olla monta vuotta enää elettävänä... enintään

kymmenkunta vuotta. -- On parasta että me teemme... sovinnon. Minä olen

tehnyt teille vääryyttä, serkkuseni... tehän olette onnettoman

veljeni... todellinen puoliso... eikö totta?

-- Jumalan ja ihmisten edessä, hyvä parooni!

-- Tässä on todistuskin! -- huudahti Lotta, joka vast'ikään punaisesta

kamarista oli tuonut kokoonkäärityn paperin.

-- Vihkimätodistusko? -- änkytti everstinna innoissansa.

-- Niin, vihkimätodistus, isoäiti! -- toisti Lotta.

-- Voi, hyvä Jumala, tätä paperia minä en voi nähdä, enkä lukea!

-- Muistatko, isoäiti, mustalaisen ennustusta Hagan naamiaisissa. Se

minkä näette, saattaa teille onnettomuutta; se mitä ette näe, tuo

teille onnen! Tästä paperista, jonka sinä näit sinä iltana, jolloin se

kirjoitettiin, johtuvat kokonaisen elämän onnettomuudet, ja sama

paperi, jota et enää voi nähdä, isoäiti, se on puhdistava rehellisen

nimen kaikista solvauksista.

-- Jumala on oikeuden Jumala... Lukekaa todistus, parooni!

-- Ei ole tarpeen... _Foi de gentilhomme_ [Kunnon miehen luottamus],

niinkuin kuninkaalla oli tapana sanoa... Epäilisinkö teidän sanaanne,

vapaaherratar? Näiden henkilöiden läsnäollessa... pyydän minä teitä

unohtamaan sen vääryyden... minkä teille olen tehnyt... ja nimitän

teidät... kaiken omaisuuteni lailliseksi periäksi... siinä tapauksessa,

että eläisitte minua kauemmin... Onko tuo nuori tyttö teidän

tyttärenne?

-- Tyttäreni tytär; ainoan lapseni ainoa lapsi.

-- Mikä hänen nimensä on?

-- Hedvig Charlotte Sophie Ringius.

-- Ringius?... Hm... en tunne sitä sukua... pappissuku, nimestä

päättäen. _Eh bien_ [No hyvä], tule tänne, lapseni, anna minun suudella

otsaasi. Vanhako olet?

-- Yhdeksäntoista vuoden.

-- Kauniit silmät... soma profiili... enemmän _cendrée_ [oik.

tuhankarvainen, s.o. tumman ja vaalean keskivälinen] kuin isoäitisi.

_Mais si... mon enfant, vous parlez français?_ [Mutta... lapseni,

puhutteko ranskaa?]

-- _Je le dois aux leçons de ma grande-mère_ [Siitä taidosta minun on

kiittäminen isoäitini opetusta].

-- _C'est bien_ [Sepä hyvä]. Tiedättekö, vapaaherratar... tyttö minua

miellyttää suuresti... Hän ääntää hyvästi .. Minulla on useita

huvittavia teoksia, Paul de Kockin ja George Sandin teoksia... näette,

että minä seuraan aikaani... mutta minä en ole voinut lukea niitä...

sen jälkeen kuin silmäni kävivät niin heikoiksi... Olisin hyvin

_enchanté_ [ihastuksissani]... jos pikku serkkuseni... tahtoisi lukea

minulle niitä ääneen.

Rautakylän vanha parooni · 第 18 / 20 题