Lotta oli kulkenut saliin Sebastianin avaamasta ovesta. Hänen
kynttilänsä valaisi vanhoja perhemuotokuvia. Ankaran ja vakavan
muotoisina ne tuijottivat kullatuista kehyksistään häneen,
jälkeläiseensä, ikäänkuin heitä olisi pahoittanut se epäsäätyinen
avioliitto, jonka johdosta hänen osallensa oli tullut porvarillinen
Ringiuksen nimi. Mietteissään hän kulki toisesta taulusta toiseen ja
pysähtyi vihdoin kahden muotokuvan eteen, jotka riippuivat seinällä
paroonin huonetta vasten. Molemmat he olivat nuoria, molemmat
ulkomuodoltansa korkean-ylimyksellisiä. Molemmat he olivat
hovipuvuissa, päätä koristivat jauhoitetut irtotukat ja hiuspussikot,
kaulaa hienot valkoiset röyhelöt ja ranteita kallisarvoiset
pitsikalvosirnet. Toinen oli sotilas, toinen siviilipukuinen. Sotilaan
kasvojen juonteet olivat säännölliset, ylpeät, melkeinpä kopeat
ikäänkuin hänen huulillansa olisi pyörinyt vetoaminen aateliston
oikeuksiin; hovimiehen piirteet olivat vähemmän säännölliset, mutta
miellyttävämmät, pilkallisesti hymyilevät, ikäänkuin hän kertoisi
ranskalaista pilajuttua, samalla kuin hiukan irstas katse ja erityinen
velttous suupielissä todisti hienostunutta aistillisuutta ja
kevytmielisyyttä, joka hänen aikanansa oli niin tavallista korkeimmissa
piireissä.
Lotta tarkasteli molempia kuvia nuoruuden vilkkaalla uteliaisuudella,
sillä hän ei epäillyt, että sotilas oli hänen onneton äitinsä isä,
hovimies taas sama mies, joka nyt kuihtuneena ja rappeutuneena oleskeli
tässä talossa oman itsensä varjona. Hän ajatteli heidän kummankin
kohtalojansa, ihmisen onnen katoavaisuutta ja hänen silmänsä täyttyivät
kyynelillä.
Mutta pian hänen korvaansa kiintyi pari sanaa, jotka lausuttiin
viereisessä huoneessa. Ääni kuului heikosti, hän tuskin saattoi erottaa
mitä sanottiin, mutta hän luuli tuntevansa äänen, jonka muistokin yksin
peitti hänen poskipäänsä purppuralla. -- Olisikohan hän siellä? --
sanoi hän itseksensä. -- Ei, se ei voi olla mahdollista.
Olipa se sitten mahdollista taikka ei, niin hänen uteliaisuutensa oli
niin suuri, että hän, -- seuraten harkitsematonta tunnettansa, joka
niin usein määrää vilkkaan naisen teot, -- tarttui paroonin huoneen
ovenlukkoon.
Lukija muistanee, että vanha parooni, ollessaan vadelmahillon kimpussa,
oli jättänyt tämän oven auki, joka muuten aina oli lukittuna. Lotta
vain kevyesti painoi sitä, niin ovi lensi auki.
Tämä se veti von Dahlenin huomion toisaalle.
Mutta samassa kun Lotta niin äkkiarvaamatta astui vanhan paroonin
huoneesen, avautui eteisen ja salin välinen ovi ja Eljas hiipi sisään.
Kun hän oli vakuuttautunut siitä, ettei ketään ollut salissa ja ettei
mitään melua kuulunut, niin hän riisui saappaat jalastansa, avasi
varovaisesti punaisen kamarin oven ja tissutteli sukkajalassa sisään.
Tuomas istui melkein samalla paikalla kuin missä Lotta oli ollut
Sebastianin tullessa sisään, ja sitä paitsi vuodekkin häntä varjosti.
Siksipä Eljas ei heti häntä huomannut, vaan näki ainoastaan vanhan
rouvan, joka nukkui vuoteessa.
Tuomas oli väsynyt kaahlattuaan pari peninkulmaa kinoksissa jäällä ja
tapeltuaan Eljaan kanssa. Siksipä oli anteeksi annettavaa jos kohta ei
varovaista, että hän ei voinut vastustaa silmäluomiensa painoa, vaan
nukahti istuessaan mukavassa nojatuolissa. Olisipa voinut lauaista
pistoolilla hänen korvansa juuressa, ja tuskinpa hän sittekään olisi
herännyt. Vielä vähemmin hän kuuli Eljaan astuvan sisään.
Eljas seisahtui keskelle lattiaa, epäröiden mitä hänen tuli tehdä, kun
pehtoria ei näkynyt. Mutta luultavasti luvatut sata ruplaa liehuivat
hänen mielessänsä ja hänen verenhimonsa oli jo ennestään kiihoittunut.
Hän lähestyi vuodetta ja veti vyöstänsä esille lyhyen puukon.
Uhri sekä suojelia nukkuivat.
Ainoastaan ihmeen kautta vanhus saattoi pelastua.
Ja tämä ihme tapahtuikin.
Uneen vaipunut Tuomas oli koko painollansa nojautunut nojatuolin toista
käsinojaa vasten. Joko hän nyt unissansa liikahti, taikka hänen
painonsa oli liian raskas rappeutuneelle, puoleksi lahonneelle
tuolille, joka tapauksessa noja murtui ja Tuomas kaatui kolinalla
maahan. Tästä melusta vanhus säikähtäen keräsi. -- Lotta! Tuomas! --
huusi hän luonnollisella pelon vaistolla.
Mahdollista kyllä Tuomas olisi jäänyt makuulle, siihen minne hän
putosi, jos olisi ollut aivan hiljaista.
Nyt sitä vastoin hän kuuli rouvansa äänen, nousi ylös ja hieroi
silmiänsä.
Eljas jäi hämmästyneenä seisomaan nähdessään aivan odottamatta edessään
miehen, jonka hän luuli jättäneensä kuolleena kinokseen. Mutta heti kun
Tuomas huomasi hänet, niin hän heittäytyi vimmastuneena hänen
niskaansa, löi hänet tunnottomaksi maahan, tarttui häneen vyötäisistä
kiinni ja heitti hänet pää edellä korkeita portaita alas kinokseen.
Tämän reippaan suorituksen jälkeen Tuomas palasi rauhoittamaan vanhaa
rouvaa, joka sillä välin oli noussut ylös ja suuressa tuskassa ja
levottomuudessa pukeutunut. Molemmat he huolehtivat Lotan katoamista,
ja yhdistäen sen yöllisiin kamaliin tapauksiin he aavistivat pahinta.
Vanhus tahtoi kaiken mokomin, että tyttöä heti ruvettaisiin etsimään,
ja Tuomas, joka oli yhtä lujasti kuin jurostikin kiintynyt
isäntäväkeensä, tarttui emäntäänsä kädestä kiinni ja läksi hänen
kanssansa etsimään.
Kun he tulivat saliin, niin äänet johtivat heidät paroonin huoneesen,
jonne he epäröimättä astuivat sisään.
Täällä he löysivät Lotan ehjänä ja hyvässä turvassa juttelemasta von
Dahlenin kanssa. Kummallekin tämä kohtaus oli ollut odottamaton, mutta
samalla iloinen, ja kaunista, milteipä juhlallista oli nähdä nämät
nuoret, joiden poskilla kukoistivat kevään ja rakkauden ruusut, istuvan
kuihtuneen ja kuolemaisillaan olevan vanhuksen vuoteen ääressä.
Mutta tällä kuvalla oli synkkä varjokin. Emännöitsiä ei voinut peittää
hämmästystänsä ja vimmaansa Lotan astuessa sisään; hän aikoi poistua,
mutta von Dahlen, joka pelkäsi uusia salajuonia, oli miehekkäällä
lujuudella kieltänyt häntä huoneesta lähtemästä. Ja kun tuo ilkeä
nainen näki Tuomaan ja vanhan everstinnan, niin hän kauhistui. Uusi
ajatus, hirveä aavistus näytti vallanneen hänen sielunsa, ja voimatta
hillitä itseänsä hän ryntäsi Tuomaan luo, tarttui häntä takkiin kiinni
ja huusi: -- Rosvo! Murhaaja! Mitä sinä olet tehnyt Sebastianilleni?
-- No, no, -- sanoi Tuomas, joka tällä kertaa tavallista pikemmin
kiivastui; -- päästä takkini kauniisti irti!
-- Sebastian? Missä Sebastian on?
-- Mitä pirua teidän Sebastianinne minuun kuuluu? Jos tarkoitatte
toista kunnon poikaanne, Eljasta, niin hän makaa nenä veressä isojen
portaitten edustalla. Etsikää häntä sieltä!
-- Jos tarkoitatte pehtoria, -- puuttui Lotta puheesen, niin hän läksi
punaisesta kamarista ulos noin tunti sitten. Minun mieleeni muistuu
nyt, että heti sen jälkeen kuulin hätähuudon.
-- Voi!... Eljas... Eljas on erehtynyt! Kirottu olkoon se konna!
Päästäkää minua, minun täytyy päästä ulos... ulos!
Ja kenenkään estämättä emännöitsiä syöksyi raivoissaan ulos. Kinokset
olivat korkeat, hän vaipui kainaloitaan myöten lumeen, hän kompastui
lakkaamatta, mutta nousi heti taas pystyyn ja kiiruhti eteenpäin,
huutaen Sebastiania nimeltä. Ei kukaan häntä kuullut; vain tuuliviirin
narina ja myrskyn ulvonta vastasivat hänen huutoonsa. Jumalan
iankaikkiset tähdet kirkkaalla öisellä taivaalla olivat kurjan naisen
epätoivon ainoat todistajat, -- hänen, jonka paatuneessa, rikollisessa
rinnassa kuitenkin piili yksi inhimillinen tunne: äidinrakkaus.
Sebastianin tähden, hänen rikkautensa, kunniansa tähden hän oli myönyt
sielunsa pahoille hengille, ja nyt... nyt hän varmaan oli murhattu,
kaatunut siihen kuoppaan, jonka hän yhdessä äidin kanssa oli kaivanut
toiselle!
Renkituvan portailla hän vihdoin löysi Eljaan, joka verissänsä ja
hämmentyneenä vaivoin oli sinne laahannut itsensä isojen portaitten
edustalta. Emännöitsiä hyppäsi hänen kimppuunsa niinkuin kissa, painoi
kyntensä hänen kasvoihinsa, puri häntä, löi häntä, potki häntä, ja
olisi varmaan raivoissansa kuristanut hänet, jollei Eljas
väkivaltaisesti olisi työntänyt hänet maahan. Vasta kun emännöitsiän
voimat olivat lopussa, niin hän tuli tuntoihinsa. Koston puuskaa
seurasi heikko toivo, että Sebastian mahdollisesti olisi vielä
pelastettavissa. Kultaa ja ruplia hän lupasi Eljaalle, jos hän
osottaisi hänelle paikan, missä hän luuli Tuomasta lyöneensä. Eljas
antoi kauan rukoilla itseänsä; hän nautti emännöitsiän tuskasta. Mutta
lopulta ahneus sai voiton, he läksivät yhdessä salaoven edustalle ja
vetivät kinoksista esiin Sebastianin verisen, tunnottoman ruumiin.