Taaskin me siirrymme vanhan paroonin luo.
Pappi ja emännöitsiä seisovat hänen vuoteensa ääressä. Kuolettava
uupumus, joka seurasi tämäniltaisia sielun täristyksiä, on vähitellen
väistynyt hermojakiihdyttävien keinojen avulla. Rinta kohoaa, silmät
avautuvat, mutta vaipuvat jälleen kiinni.
Sitä kesti hetken aikaa ja emännöitsiä, joka jo vilkaisi levottomasti
ovelle, koetti yhä edelleen taivuttaa nuorta pappia aikeittensa
puolelle. Tämä, jota ihmetytti huoneessa näkyvä loiston ja repaleiden
ristiriita, keskeytti äkkiä hänen puheensa ja kysyi, kuinka parooni,
joka ennen oli ollut niin hieno hoviherra, saattoi nyt viihtyä
ympäristössä, joka oli kaikkea komeutta, jopa yksin puhtauttakin
vailla.
-- Voi, herra maisteri, samaa minäkin olen sanonut! -- vastasi
emännöitsiä. -- Rakas parooni, olen minä sanonut, antakaa minun
kerrankin siistiä tätä huonetta; ja miksikä parooni käyttää tuota
repaleista yönuttua? -- Älä siitä huoli, Lisette, hän sanoo; minä en
tahdo olla tekemisissä sinun harjojesi kanssa ja sitä paitsi minä olen
melkein sokea. Niin maisteri, sen voitte kyllä arvata, että parooni
näytti toiselta ennen vanhaan kuninkaan hovissa.
-- Hiljaa!... Hän herää!
-- Kamariherran-avain. Kiinnitä se lujasti, se irtaantuu muuten!
Katsoppas, _ma chère_, hänen kuninkaallinen korkeutensa vehkeilee,
Reuterholm vehkeilee, veljeni vehkeilee, koko maailma vehkeilee minua
vastaan! Älä pelkää, pikku hupsu! Minä olen kuiskannut kuninkaan
korvaan, ettei Suomen aateliin voi luottaa, etenkin erääsen everstiin.
Minä istun niin tanakasti satulassa, kuin nuorallatanssija. _Tout a
fait, je vous assure_ [Aivan kerrassaan, minä vakuutan teille]. Tänä
iltana minä tanssin neiti Reutercronan kanssa, siitä tulee oikea
juhlamenuetti. _Diable, qu'elle est charmante!_ [Pahus, kuinka
ihastuttava hän on!] Oletko noita silmiä nähnyt? Kauniimmat kuin
Höpkenin, eikö totta? Ja suu... kirsikka, joka kelpaisi La Vallièrelle.
Sanotaan että Kellgren on antanut hänelle kauneudenpalkinnon kolmen
sulottarensa edellä. Hän on kirjoittanut hänelle laulun, joka alkaa
näin:
Maan päälle kerran Zeus Olympon kukkuloilta
Lähetti Merkuurin...
-- Mutta rakas, hyvä parooni! Eikö parooni enää tunne uskollista
Lisetteään? Ei kukaan teille tahdo antaa merkuuria... Ei, hän ei kuule
minua, hän hourailee!
-- Mitä tuo huuhkaja huutaa minun korvaani? _Sacre nom_, minä en ole
veljenmurhaaja. Hän se minulta varasti pienen kruununi. Jaha, minä
sanon häntä kruunukseni! Jos kuningas tuon kuulisi, niin hän olisi
_jaloux_ [mustasukkainen]. Täällä on niin kuuma. Aurinko paahtaa,
suihkulähteet lorisevat, paimenet lepäilevät ruohistossa. Miten somaa
haravoida heinää pariisilaishansikkaissa! Sallikaa minun kysyä,
neitiseni, suuriko hinta teidän hyveellänne on? Vai niin, vai pappi,
kyllä minä tunnen veljeni rakuunat! Hyveitä, niitä me näemme
huvinäytelmissä. Käykäämme tanssimaan! Soittoa! Soittoa! Zefyyrin
lailla me liitelemme Drottningholman tammien keskellä ja rantaa vasten
tyrskyää sampanjameri! Jäätelöä ja sampanjaa! Kuulkaahan, tiedättekö
mitä rouva Schröderheim sanoi kuninkaalle, kun hän piti kädessään
tuppea ja kuningas säilää?
-- Hyvänen aika, herra maisteri, millaista onnettomuutta minun täytyy
kokea! Parooni on tullut hulluksi!
-- Parooni on varmaan nuoruudessaan elänyt hyvin kevytmielisesti ja
siitä hän nyt hourailee. Kuume riuduttaa hänet; teidän olisi pitänyt
aikoja sitten haettaa lääkäri.
-- Niinkö arvelette, maisteri! Mutta täältä on viiden peninkulman matka
Tampereelle.
-- Ei se auta. Lähettäkää kiireimmiten viesti, kertokaa taudin laatu ja
pyytäkää lääkkeitä. Sairas tuntuu nyt hiukan rauhoittuneen. Antakaa
hänelle jotain virvoittavaa!
-- Minä sekoitan vadelmanestettä veteen ja lähetän heti sanan
kaupunkiin.
-- Hyvä. Pitäkää kiirettä. Ymmärrättehän, että vihkimisen nyt täytyy
jäädä?
-- Tietysti, kuinka se minun mieleeni juolahtaisikaan?
Emännöitsiä jätti papin sairaan luo ja läksi. Etuhuoneessa hän tapasi
Eljaan, hän oli kalpea ja hänen mielensä kuohuili, mutta hänen
huulillaan näkyi voitonriemuinen pilkanhymy.
-- Mikäs sinun on? Mitä on sinun käsissäsi, jotka kätket takkisi
alle?... Verta!
-- Olkaa hiljaa, se asia ei koske muihin kuin minuun ja pehtoriin!
Tunnettehan tuon Tuomaan... rengin. Pehtori käski minun odottaa häntä
tuolla nurkan luona ja ottaa käteeni tämä lankunpalanen, nähkääs...
Heti kun hän tuli ulos seinästä, kaatui hän pitkäkseen takaperin
kinokseen. Hän ei liikahuttanut evääkään sen iskun jälkeen.
-- Hyvä, hyvä! Sinä olet reipas poika, Eljas! Kas tässä, otappa
vahvistukseksesi lasillinen rommia.
-- Kiitos tarjoamasta... kyllä se voipi olla tarpeen... käteni ovat
hiukan punassa. Se on vain puolukkamehua. Mutta, mitä minun piti
sanomani? Missä pehtori on?
-- Hän on punaisessa kamarissa ja tekee aika roihuvalkean
matkustavaisille. Etteivät vain kuolisi häkään tänä yönä?
-- Häkään!... hemmetin hienoa! Mutta mitä luulette? Kun minä kuljin
eteisen läpi, niin salin ovi oli raollaan. Salissa seisoi vieras tyttö
ja valaisi kynttilällä muotokuvia!
-- Ei... se ei ole mahdollista. Missä Sebastian on?
-- Mitä? Minä luulin teidän sen tietävän.
-- Etkö nähnyt häntä... Sebastiania... sano!
-- Minä näin yhden vaimoihmisen salissa.
-- Salissa kummittelee. Mene eteiseen, ja pidä matkustavaisia silmällä.
Tai... mene rohkeasti sisään ja auta Sebastiania hommassa. Saat sata
ruplaa, jos teet työsi hyvin.
-- Sata yhdestä ja sata kahdesta! Olkoon menneeksi! -- mutisi Eljas ja
läksi.
Emännöitsiä tuumiskeli. Kuinka?... Sebastian ei ole tehnyt tehtäväänsä.
Hän on _minun_ poikani, ja kuitenkin niin herkkäluontoinen! Mutta tuon
vanhan narrin suun tuolla sisällä minä tukkean. Hän voisi vielä tulla
tuntoihinsa. Eikö minulla ole pullossa vielä opiumia? No, hyvä: Minä
sekoitan tämän annoksen vadelmanesteesen, ja niin hän nukkuu siitä
tuomiopäivään saakka.
Von Dahlen jäi yksin sairaan luo, joka makasi kovassa kuumeessa
tiedotonna siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen tilansa oli
nuoren papin mielestä niin arveluttava, että hän päätti lähettää
noutamaan rippileipärasiaa ja kalkkia, voidakseen antaa vanhukselle
pyhää ehtoollista. Hyvin epäiltävää oli, eläisikö hän siksi, että
lääkäri ehtisi saapua. Siksipä von Dahlen läksi pyytämään emännöitsiää,
että hän lähettäisi samalla sanan pappilaan kuin kaupunkiinkin.
Hän sattui juuri oikeaan aikaan nähdäksensä, miten Lisette kaatoi
pienestä pullosta ruskeaa nestettä maljaan, johon hän oli sekoittanut
vadelmanestettä ja vettä. Vanha viekasteleva vaimo oli hänestä ensi
hetkestä saakka näyttänyt epäiltävältä; pahaa peläten hän vetäytyi
huomaamatta kiireesti takaisin.
Heti sen jälkeen astui emännöitsiä malja kädessä sisään. -- Tämäpä
vasta maistuu parooni parasta hyvältä, -- sanoi hän hyvin hellällä
äänellä, kohottaen maljaa sairaan huulille. -- Rakas, vanha herra pitää
niin kovin paljon vadelmanesteestä. Hän juopi sen pohjaan saakka ja se
häntä suuresti virkistää.
-- Olkaa hyvä ja antakaa malja tänne. Minä tahdon maistella olisikohan
se liian hapanta.
-- Ei ole tarpeellista, minä olen tottunut sekoittamaan sellaista.
-- Odottakaa hiukan! -- Nuori mies tempasi kiivaasti maljan häneltä,
kostutti nesteellä huuliansa, astui taloudenhoitajan eteen ja sanoi
äkisti ja ankarasti: -- Oletteko myös tottunut sekoittamaan myrkkyä?
Emännöitsiä säpsähti, kalpeni hiukan, mutta tointui heti. -- Jos
maisteri laskee leikkiä, -- vastasi hän, -- niin on se melkein liian
loukkaavaa minulle, joka niin monena herran vuonna olen hoitanut vanhaa
paroonia niinkuin silmäterääni. Minun täytyy sanoa, että maisteri on
hyvin pahankurinen, kun puhuu niin kauheita asioita.
-- Jos olen tehnyt teille vääryyttä, niin hyvitän sen kyllä kaikella
mahdollisella tavalla. Tehän voitte osottaa viattomuutenne mitä
helpommin. Juokaa juoma!
-- Se on sairasta varten, eikä terveelle aiottu!
-- Vadelmaneste ja vesi ei vahingoita ketään ihmistä. Juokaahan vain!
-- Minulla ei ole muuta vadelmanestettä enää...
-- Juokaa, vaimo, tai muistakaa, että minä tutkitutan sekoituksenne ja
kavahtakaa itseänne, jos siitä löytyy muuta, kuin mitä olette
ilmoittanut!
-- No, koska maisteri sitä niin välttämättä tahtoo... Herranen aika,
enkö minä tietäisi, että se on viattominta vadelmanestettä
maailmassa?... Voi, kuinka taitamaton minä olen!
Viekas nainen pudotti maljan maahan, ja neste vuosi pitkin mattoa.
-- Kaunis maljani! Mainio vadelmanesteeni!
-- Käärme! -- huudahti von Dahlen vihoissaan. Mutta samassa hänen
huomionsa kääntyi toisaalle.