Lotta ja Tuomas valvoivat makuuhuoneessa.
Edellisenä yönä Lotta oli nukkunut hyvin vähän matkavalmistustensa
tähden ja päivän vaivat olivat vielä lisänä painostamassa hänen
silmäluomiansa. Hän tunsi, kuinka ne aika-ajoin painuivat umpeen.
Pysyäkseen valveilla hän rupesi uudestaan selailemaan vanhaa
kirjekokoelmaa, jonka hän oli löytänyt salakaapista.
-- Mitä tämä on? -- huudahti hän äkkiä ja puna pakeni hänen poskiltaan.
Kirjeitten joukosta hän oli löytänyt kokoonkäännetyn puoliarkin
karheaa, harmaata ruotsalaista konsehtipaperia. Toinen kynttilöistä
rupesi vuotamaan, ja kun siinä ei ollut lasikalvosinta, niin Lotta
aikoi taitavalla kädellä valmistaa sellaisen paperista. Tämä paperi
näytti hänestä jäykältä ja hän aukaisi sen aikoen reväistä rikki, mutta
samassa hän säpsähti, huomatessaan yhden sanan, joka oli lehden
päällekirjoituksena.
Tämä sana oli: _Vihkimätodistus_.
Paperi sisälsi seuraavat sanat, jotka olivat kirjoitetut suurella,
selvällä ja kauniilla käsialalla; allekirjoitukset olivat omakätisiä:
_Vihkimätodistus_. Vuonna 1788 Kristuksen syntymän jälkeen,
tammikuun 20 p:nä kello 11 illalla saapui allekirjoittanut,
----läänin rykmentin Everstin ja Ritarin, Jalosukuisen Vapaaherra
Kustaa Gerhard Drakenhjelmin kutsumana hänen luoksensa, missä
samassa tilaisuudessa oli läsnä Jalosukuinen Neiti Ebba Charlotta
Lovisa Reutercrona, mainitun rykmentin Korpraali, Urhoollinen
ja Rehellinen Iisakki Stolt, sekä palvelustyttö Hyvinuskottu
Elisabet Hallström.
Herra eversti ja Ritari ilmoitti, että hänen ja mainitun
Neiti Reutercronan vapaa tahto ja toivomus oli nyt heti tulla
Jumalan käskyn ja kristillisen järjestyksen mukaan laillisesti
vihityksi aviopuolisoiksi; jonka mainittu Neiti kysyttäessä
vapaaehtoisesti myönsi. Samalla herra Eversti ja Ritari näytti
Dannerydin seurakunnan pastorin kirjoittaman todistuksen,
josta kävi selville, että mainittu morsiuspari oli lähinnä
edellisenä sunnuntaina saman seurakunnan kirkossa kaikki kolme
kertaa asianmukaisesti kuulutettu; kuitenkaan ei ole morsiamen
isältä ja naittomieheltä, Ylijahtimestarilta, Jalosukuiselta
Herralta Kaarlo Julian Reutercronalta, hänen poissaoloonsa ja
ajan lyhyyteen katsoen, ehditty pyytää hänen suostumustansa.
Mutta sekä mainittu Herra Eversti että hänen morsiamensa ovat
kunniasanallansa sitoutuneet ensi tilassa sen tekemään. Siihen
katsoen sekä sen oikeuden nojalla, jonka Naimakaaren VII Luvun 2
§ myöntää, "kun vihollista vastaan sotaanlähtö tapahtuu eli mies
muussa Valtakunnan asiassa uloslähetetään", on allekirjoittanut,
samoin allekirjoitettujen, jäävittömien, hyvämaineisten ja Herran
ehtoolliselle laskettujen todistajien läsnäollessa vihkinyt tämän
morsiusparin, Eversti Kustaa Gerhard Drakenhjelmin ja Neiti Ebba
Charlotta Lovisa Reutercronan aviopuolisoiksi kirkkokäsikirjan
mukaan ja vahvistanut heidän liittonsa Kolmiyhteisen Jumalan
nimeen. Joka täten todistetaan valalla ja omallatunnolla, niin
totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja sielun puolesta.
Tukholmassa, tammikuun 20 p:nä 1788.
_Lauri Antti Levonius_,
Rykmentinpastori.
(Sinetti.)
Yllämainitun vihkimisen todistavat:
_Iisakki Stolt_. _Elisabet Hallström_.
(Puumerkki.)
Mitä erilaisia tunteita -- uteliaisuutta, hämmästystä, ihmetystä,
surua, iloa -- liikkuikaan Lotan sielussa hänen lukiessaan tätä kauan
turhaan etsittyä, jo kauan aikaa kadonneeksi luultua asiapaperia, jonka
epäilyksenalaisesta olemassaolossa ei ainoastaan Rautakylän
omistusoikeus riippunut, vaan vielä paljoa enemmänkin: hänen isoäitinsä
kunnia ja äitinsä laillinen sukuperä. Turhaan hän koetti arvata miksikä
hänen isoisänsä ei kohta ollut turvannut puolisonsa oikeuksia antamalla
vihkimätodistusta laillisille viranomaisille talletettavaksi. Hän tutki
edelleen papereista ja löysi vihdoin seuraavan everstin omakätisen
luonnoksen kirjeesen, joka luultavasti ei koskaan tullut asianomaiselle
lähetetyksi.
_Cher Frédéric!_ [Rakas Fredrik!] Sota on syttynyt, virka kutsuu
minua ja minulla on vain muutama silmänräpäys aikaa ajatella
omia asioitani. Tosin minä toivon, että tämä laiton sota loppuu
ennen kuin luullaankaan ja tavalla, jota sen alkuunpaniat
eivät aavista. Mutta, rakas ystäväni, tulevaisuus on hämärä ja
kaitselmuksen vallassa on, tapaammeko enää toisiamme. Sentähden,
_cher Frédéric_, uskon sinulle salaisen asian, ja lupaa minulle,
että, jos minä äkkiä kuolisin, sinä täytät minun viimeisen
rukoukseni, jolla minä käännyn sinun koetellun ystävyytesi
puoleen.
Ystäväni, minä olen naimisissa! Tukholman hovissa minä tutustuin
ihastuttavaan tyttöön, joka ei ainoastaan ollut niin ihana kuin
Creutzin idylli, vaan, mikä parempi, oli samalla jalo, puhdas ja
turmeltumaton mieleltänsä keskellä tuota kevytmielistä elämää,
joka häntä ympäröi. Minun rakkauteni kohtasi vastarakkautta;
mutta kaikeksi onnettomuudeksi minulla oli vaikea kilpailia,
sekä rakastettuni isän että kuninkaankin suosima -- kuninkaan,
joka vihaa minua samoin kuin kaikkia muitakin vapauden ja
aatelin oikeuksien puolustajia. Jotta minusta päästäisiin,
annettiin minulle käsky neljän päivän kuluessa matkustaa Suomeen.
Ajatteleppas asemaani, _cher ami_ [hyvä ystävä], kun minä sain
kuulla, että oma veljeni, Magnus, yksi kuninkaan suuruuden
notkeimpia ihailioita, oli keksinyt inhottavan juonen ja aikoi
_par surprise_ [äkkiyllätyksellä] uhmaillen anastaa itselleen
Ehbani käden! Minun hartaasta pyynnöstäni lupasi hyvä ystäväni
Segerholm, Dannerydin kirkkoherra, oman papinkaapunsa uhalla,
kuuluttaa minut ja Ebba Reutercronan kaikki kolme kertaa eräänä
kolkkona sunnuntaina, jolloin kirkkoon kovan lumituiskun tähden
oli saapunut vain muutamia yksinkertaisia talonpoikia ja antoi
minulle kuulutustodistuksen. Sen nojalla yhtä läheinen ystäväni,
rykmentinpastori Levonius vihki iltaa ennen lähtöäni minut ja
rakastettuni, jonka minä ryöstin naamiohuveista Hagasta. Onnemme
oli yhtä suuri, kuin lyhytkin. Seuraavana aamuna minä läksin pois
ja jätin puolisoni hovineidoksi, toivoen voivani palata muutaman
kuukauden kuluttua, jolloin koettaisin saada hänen isänsä
suostumuksen ja julkisesti tunnustaisin liittomme. Tämä toive
on mennyt tyhjiin; meidän avioliittomme ei ole julkinen, sillä
sekä Segerholmin että Levoniuksen tähden en ole tahtonut jättää
vihkimätodistusta kellekään toiselle. Mutta jos minua kohtaisi
kaikkien kuolevaisten kohtalo, ennenkuin tapaan puolisoani, niin
minä pyydän sinua, _cher Frédéric_, ottamaan vihkimätodistuksen
salakaapista, jonka pontimen sinä löydät, jos makuuhuoneessani
Rautakylässä työnnät kullatun lohikäärmeen oikeaa takajalkaa
oikealle ja sen nojalla hankit Ebballeni hänen lailliset
oikeutensa. Sano hänelle, että ainoastaan kuolema on voinut
riistää minut hänen hellän rakkautensa helmasta, ja ole varma,
että tämän viimeisen palveluksesi tähden sinua siunaa muuttumaton
ystäväsi
_Kustaa Drakenhjelm_.
Rautakylässä, 18 p:nä toukokuuta 1788.
Lotalla ei ollut aikaa pitkältä tuumia tätä kirjettä. Hienolla
kuulollaan hän huomasi, että salin ovi ulkoapäin hiljaa avattiin ja
että askeleet lähenivät makuuhuoneen ovea. Äkillisestä mielijohteesta
hän käski Tuomaan kyykistymään suuren vuoteen taakse, eikä missään
tapauksessa näyttäytymään, ennenkuin hän kutsuisi häntä. Sitten hän
työnsi lohikäärmeen jalan sijoiltaan ja raoitti salaovea, niin että hän
pahimmassa tapauksessa pääsisi siitä pakenemaan. Kun hän oli sen
tehnyt, niin hän istahti sykkivin sydämin pöydän ääreen, mutta
sellaiseen paikkaan, ettei häntä heti salinovesta voitu huomata.
Molemmat kynttilät paloivat himmeästi sydämet pitkinä.
Salpa siirrettiin paikoiltaan ja ovi avautui.
Sebastian -- hän se oli -- hämmästyi hetkeksi, nähdessään huoneessa
valoa. Mutta kun kaikki oli hiljaista ja valo himmeä, niin hän oletti,
että matkustajat olivat nukahtaneet sammuttamatta tulta. Hän astui
hiljaa sisään.
Kun hän oli päässyt keskelle lattiaa, niin hän huomasi Lotan.
Hän pysähtyi säpsähtäen. Hän ei voinut irroittaa katsettansa tuosta
turvattomasta tytöstä, jota hän oli tullut murhaamaan ja jonka suuret,
siniset, ilmeikkäät silmät loivat häneen lujan, levollisen ja kirkkaan
katseen, joka vaikutti häneen tenhovoimaisesti. Tyyny, hänen
murha-aseensa, vaipui hänen kädestänsä maahan, tumma puna kohosi hänen
poskipäihinsä ja hän pyysi änkyttäen anteeksi.
Levollinen, rohkea katse... heikkouden voima, joka on naisen turva ja
jolla hän kesyttää käärmeitä ja kahlehtii jalopeuroja, -- se se
lamautti raa'an murhamiehenkin käsivarren ja saattoi hänet ensi kertaa
elämässään punastumaan!
Lotta sanoi -- ja hänen äänensä, joka alussa oli hiukan epäselvä, sai
pian luonnollisen, kauniin sointunsa: -- Tehkää hyvin ja istukaa, herra
pehtori! Minä tiedän mitä te tahdotte. Te olette saanut kuulla, että
täällä on valmistettu halpamainen salahanke meitä vastaan ja te
tahdotte suojella meitä. Kiitos, herra pehtori, kiitos! Te olette
rehellinen mies, te ette koskaan voisi sallia vieraanvaraisuutta niin
syvästi loukattavan, että antaisitte tehdä jotakin pahaa kahdelle
turvattomalle naiselle heidän maatessansa. Mutta me olemme levolliset.
Katsokaa isoäitiäni tuolla! Eikö hän nuku niin levollisesti, kuin oman
kattonsa alla? Entäs minä sitte? Katsokaa minua, vapisenko minä tai
kalpenenko! En, ja se tulee siitä, että meillä on puhdas omatunto ja
Jumala meitä varjelee.
Edellisestä olemme nähneet, että Sebastian, vaikka hänen himonsa päästä
Rautakylän herraksi oli aina raivoon asti hänet sokaissutkin, tosin
kyllä oli raaka, mutta ei paatunut luonteeltansa. Hänen paremmat
tunteensa, jotka pahuudessa harmaantunut äiti aina lapsuudesta saakka
oli lamauttanut, saattoivat välistä tämän laskuissaan erehtymään, ja
sen ne tekivät nytkin. Nähdessään tämän kauniin rohkean tytön ja
kuullessaan hänen sanansa hän tunsi kauan tukahutettujen hyvien
tunteiden sielussaan elpyvän. Samalla kertaa hän oli sekä ylpeä että
nöyrtynyt tytön osottamasta luottamuksesta; sellaista rohkeutta ja
taivaallista luottamusta hän ei ollut koskaan nähnyt eikä edes
aavistanut. Hän nöyrtyi tämän viattomuuden voiman alle; hän -- äskeinen
murhamies -- seisoi nyt masentuneena uhrinsa edessä.
Ja tästä Lotta sai kiittää naisellista hienotunteisuuttansa, voisipa
sanoa mielijohdettansa. Hän olisi voinut antaa Tuomaan puolustaa
itseänsä, mutta mikä olisi ollut siitä seurauksena? Hän olisi vedonnut
raakaan voimaan; uhka ja viha olisi herättänyt kaikki pahat henget
Sebastianin sielussa, olisi noussut taistelu elämästä ja kuolemasta,
mutta sovintoa ei olisi rakennettu.
Nyt sitä vastoin Sebastian epäröi ja oli hetken aikaa vaiti. Sitte hän
heittäytyi Lotan jalkojen juureen ja sanoi: -- Te olette Herran enkeli,
mamseli, ja minä -- minä olen konna! Minäkin olen tahtonut teidän
kuolemaanne, mutta Jumal' auttakoon, se joka notkistaa hiuskarvankin
teidän päästänne, se joutuu tekemisiin minun kanssani! Antakaa minulle
anteeksi, mamseli, antakaa anteeksi! Nähkääs, minä olen lapsuudesta
saakka ollut roisto, minä olen syntynyt ja kasvanut pahuudessa ja
itsekkäisyydessä, mutta kun te noin minulle puhutte, ja sanotte minua
rehelliseksi mieheksi, niin minä tunnen, että minäkin voisin olla
parempi ihminen, jollei... Voitteko antaa minulle anteeksi?
Tänä hetkenä Lotta oli kaunis. On olemassa sielun aateluutta, joka käy
perintönä muutamissa suvuissa, ja jota vailla nimen aateluus on tyhjää
vähempi. Saattoi sanoa, että Lotassa, siinä seisoessaan levollisena ja
arvokkaana ryhdiltänsä, oli jotakin ylimyksellistä sanan hyvässä
merkityksessä, jotakin joka johdatti mieleen, että hän oli äidin
puolelta jalon perheen viimeinen laillinen jälkeläinen. Raaka
rikoksellinen hänen jalkainsa juurella sen tunsi ikäänkuin
vaistomaisesti ja hänen päänsä painui yhä syvemmälle hänen sanoessaan:
voitteko antaa minulle anteeksi?
-- Nouskaa! -- sanoi nuori tyttö yhtä levollisesti. -- Jumala yksin
tuomitsee aikomukset, ettekä te ole minulle mitään pahaa tehnyt.
Tiedättekö, keitä me olemme?
-- Kyllä, minä tiedän, mamseli! -- vastasi Sebastian nousten hitaasti
ylös.
-- No hyvä, sitten minun ei tarvitse sanoa teille, että tuossa
vuoteessa nukkuu everstinna Drakenhjelm, jonka maallisen lain nojalla
pitäisi olla tämän maatilan omistaja. Mutta älkää luulko, että me
olemme tulleet tänne vaatimaan mitään perintöä. Emme, herra pehtori,
isoäitini ja minä tulemme kyllä toimeen; me emme vaadi mitään vanhalta
paroonilta, emme edes oikeutta. Sattuma on meidät tänne johtanut, sillä
tietäkää, isoäitini on sokea. Sattuma ei, kaitselmus on meidän sallinut
löytää salakaapista, jonka näette avattuna tuolla tapettioven luona,
asiapaperin, joka todistaa isoäitini avioliiton lailliseksi...
Katsokaas tässä!
Sebastian silmäili vihkimätodistusta. -- Niin, -- sanoi hän, -- sitä
omatuntonikin on aina sanonut; vanha rouva tuolla, hän on oikea
perillinen. Oi, mamseli, me olemme hyvin rikoksellisia, minä ja äitini!
Minä en tahdo teiltä salata, että vanha parooni on jo kauan aikaa
sitten katunut everstinnalle osottamaansa kovuutta ja olisi aikoja
sitte hyvittänyt väärän tekonsa, varsinkin kun hän on lapseton... minä
tarkoitan ilman laillisia lapsia... jollei äitini alituisesti olisi
vakuuttanut hänelle, että pappi, joka vihki everstin ja neiden, oli
vain valepukuinen rakuuna...
-- Kuinka halpamaista siltä, jonka olisi pitänyt parhaiten tietää asian
oikea laita.
-- Te olette oikeassa, mamseli! Te olette oikeassa, vaikkapa hän olisi
tuhatkertaisesti äitini. Minun äitini! Oi, mamseli, jospa te
tietäisitte miltä tuntuu, kun täytyy halveksia äitiänsä! Hän se alusta
pitäin on vieroittanut paroonin everstinnasta ja kietonut hänet
onnettomiin vaiheihinsa. Mutta hän ei saa onnistua. Minä, hänen oma
poikansa, teen hänen vehkeensä tyhjäksi. Mamseli, te saatte
omaisuutenne takaisin, te, jolla oli rohkeutta sanoa minulle, kun tulin
teitä murhaamaan: Te olette rehellinen mies!
Ja tuo hurja, raaka mies purskahti itkuun.
Mutta äkkiä hän säpsähti. -- Olenhan aivan unohtanut, että Eljas ehkä
tällä samalla hetkellä minun käskystäni tekee murhan! Tuo ovi, josta te
puhuitte... oi! Jääkää hetkeksi hyvästi, mamseli! Olkaa levollinen,
minä en salli koukistaa hiuskarvaa päästänne. Te uskoitte minusta
hyvää, kun minä väijyin teidän henkeänne; minä tahdon olla teidän hyvän
ajatuksenne arvoinen!
Ja tuskaninnolla Sebastian kiiruhti salaovelle, avasi sen ja katosi
huomaamatta Tuomasta, joka samassa nousi ylös piilopaikastansa.
Mutta tuskin hän oli päässyt ulos, niin Lotta ja Tuomas kuulivat kumean
lyönnin sekä tukahdutetun huudon ja pilkkanaurua ulkoa kinoksista.