Me jätimme Lotan salaovelle. Yö oli kylmä. Tuiskuilma oli tauonnut,
kinokset aitausten kupeilla olivat miehenkorkuisia mutta toisin paikoin
maa oli aivan paljas. Salaovi avautui rakennuksen päädystä pihan
puolelle aivan puutarha-aidan viereen. Tyttö raukan täytyi kahlata,
taikka pikemmin uida hirveän kinoksen halki, ennenkuin hän pääsi
pihalle. Lumivalkeana kuin kyyhkyinen kiireestä kantapäähän saakka hän
pääsi suurella vaivalla läpi. Vapistuksella hän kuunteli uudistuivatko
huudot, joita hän äsken luuli kuulleensa; itse hän ei uskaltanut huutaa
Tuomasta.
Eräästä pienemmästä rakennuksesta kuului melua, ikäänkuin riitaa.
Väliin ääni lakkasi kuulumasta, ja sitte se kuului taas uudelleen.
Lotta oli tuntevinaan Tuomaan äänen.
Hetken kuluttua tuon samaisen rakennuksen porstuan ovi avautui ryskäen
ja sieltä syöksyi kaksi miestä ulos pihalle, joista toinen
silminnähtävästi ajoi toista takaa. Lotta vetäytyi kulmauksen suojaan
ja uskalsi tuskin hengittää.
Takaa-ajettu ei ollut ehtinyt kauaksi, ennenkuin syvä lumi vaikeutti
hänen kulkuansa. Takaa-ajaja saavutti hänet. Siitä syntyi painiskelu,
tai pikemmin sanoen käsikahakka, sillä se ei ollut leikkiä.
Takaa-ajaja, luiseva, tavattoman pitkä mies, kävi vastustajaansa
vyötäisistä kiinni ja näytti ikäänkuin väkivallalla tahtovan viedä
hänet takaisin tupaan. Toinen taas, joka oli lyhyen jäntterä ja
lujavoimainen mies, koki kaikella tavalla irtaantua. Jalansija oli
epävarma ja molemmat keikahtivat toistensa yli lumeen. Taistelu kävi
yhä kiivaammaksi, ja vihdoin toinen pääsi päällepäin, painoi
vastustajansa lumeen, läimäytti häntä, aika tavalla nyrkillään vasten
naamaa, heitti kaksin käsin kokonaisen kinoksen lunta hänen
kasvoillensa ja hyppäsi vapautuneena ylös.
-- Tuomas! Tuomas! -- kuiskasi Lotta, sillä lyhyt mies oli voittanut,
ja Lotta oli tuntenut hänet.
Tällä kertaa Tuomas oli kepeäjalkainen, vaikka hän ei sitä tavallisesti
ollut. Kun hän vielä kerran oli kaatanut nurin ja peittänyt lumeen
raivoisan, mutta samalla ällistyneen vihollisensa, niin hän kiiruhti
nuoren neitosensa luo, vaihtoi hänen kanssaan pari kiireellistä sanaa,
kantoi hänen kinoksien läpi, pudisteli lumen päältään, niinkuin
hevonen, ja katosi Lotan keralla avonaisesta salaovesta läpi, joka heti
sulkeutui heidän jälkeensä.
Tämä tapahtui niin kiireesti, että kun tuo pitkä mies, jonka nenästä
vuotava veri punasi kinoksia, taas oli päässyt jaloilleen ja pyyhkinyt
lumen silmistään, ei hänen vastustajastaan ollut muuta jäljellä kuin
jäljet. Pitkä mies seurasi niitä, mutta hän jäi ällistyneenä seisomaan,
sillä jäljet katosivat seinän luona.
Mutta jos pitkä mies oli ällistynyt, niin olipa Tuomaskin, kun hän niin
äkkiä lumikinoksista tuli lämpimään ja komeaan makuuhuoneesen. Hän
katseli ympärillensä, eikä hän voinut käsittää, miten hän oli voinut
kulkea seinän läpi. Ponnin oli tehnyt tehtävänsä niin täsmällisesti,
ettei ovesta näkynyt jälkeäkään. Lotta työnsi rautakynnen murtuneine
lohikäärmeenjalkoineen entiselle paikallensa. Tuomas siirsi katseensa
seinältä tyttöön, tytöstä kullattuun lohikäärmeesen, jonka hän näki
liikkuvan, lohikäärmeestä taaskin suureen pystykuvastimeen, jossa hänen
oma pörröinen, luminen ja siistimätön olentonsa kuvastui niin
ihmeellisenä vastakohtana koko huoneen komeuteen. Kaikki tämä tuntui
hänestä lumoukselta ja hän hypisteli hämillään koirannahkalakkiansa,
kääntyen väliin sinne, väliin tänne, niinkuin hän olisi istunut
hiilillä. Hän huomasi lumen tippuvan kuin veden vaatteistansa ja
lattialle jäi suuria märkiä jälkiä hänen rasvanahkasaappaistansa.
-- Tuossa on matto ja tuoli, -- viittasi Lotta. -- Käy istumaan ja
kerro, miksi sinä tappelit tuon pitkän miehen kanssa.
-- Kiitoksia tarjoamastanne märälle koiralle. Reki on vajassa ja vanha
Musta on mennyt menojaan, -- voi, voi! Menin renkitupaan
lämmittelemään. Väki loikoili penkeillä, eikä kukaan minusta
välittänyt. Mutta sitten tuli lurjus tupaan, hänen nimensä oli Eljas,
ja hän veti viinapullon povitaskustansa. Nyt me otamme kylmäryypyn,
sanoi hän. Olkoon menneeksi, minä sanoin. Sitä ryyppyä seurasi toinen,
ja taas toinen. Eljas kehui heillä olevan runsaasti viinaa, sillä he
polttivat sata tynnyriä vuosittain. Pehtorista tulee muka herra taloon
ja Eljaasta vouti. Miehellä oli taskussaan vielä toinenkin pullo. Hän
tahtoi juottaa minut aika humalaan. Kolmannen ryypyn jälkeen minä
sanoin: Hyvälle miehelle se jo riittää, nyt minä panen maata. No, no,
sanoi hän. Hän tahtoi, että tyhjentäisin hänen toisenkin pullonsa.
Siitä syntyi riita. Minä epäilin, että hän aikoi varastaa tavaramme
reestä. Aioin lähteä vajaan. Hän asettui oven eteen, minä heitin hänet
nurin ja riensin ulos, hän perässä. Loput mamseli itse näki. Luulisinpa
hänen saaneen hyvän muistelman. Kylläpä hän ällistyi, kun mamseli
puhalsi seinään aukon ja minä kapusin siitä sisään.
Tämä oli pisin puhe minkä Tuomas Matinpoika eläissään oli pitänyt, ja
hän oli niin iloissaan onnistuneesta urostyöstään.
-- Niin, -- nauroi Lotta, joka nyt oli mieleltään levollisempi; --
osaanpa minä hiukan noitua, niinkuin näet. Ringiuksen suku on kotoisin
Pohjanmaalta. Nyt minä sanon sinulle jotain Tuomas: ei täällä tahdota
varastaa meidän rekeämme, vaan henkeämme.
-- Antaa heitä tulla tupa täyteen, -- vastasi Tuomas osottamatta
erinomaisempaa hämmästystä.
-- Hiljaa, puhu hiljaa, joku voi kuunnella oven takana. Nyt minä en
pelkää mitään, kun sinä olet täällä. Me valvomme täällä yhdessä, kunnes
päivä valkenee, ja kun sinä et varmaan ole saanut mitään suuhusi tänä
iltana, niin istuppa tähän pöydän ääreen ja syö.
Hiukan kursailtuaan Tuomas istui pöytään. Suuresti rohkaisevaa oli se
seikka, ettei ruoka näyttänyt yhtä komealta kuin itse huone.
Emännöitsiä ei ollut ylläpitänyt sen paremmin talon ylimyksellistä
arvoa, kuin että hän oli antanut esille voin ja leivän lisäksi
kääresylttyä, kokonaisia perunoita ja olutjuustoa. Se oli kyllä sangen
maukasta, mutta ei erittäin vapaaherrallista.
Tuomaan nauttiessa illallistaan käytämme tilaisuutta katsahtaaksemme
hetkeksi portaille. Siellä huomaamme pehtorin hiljaa keskustelevan
Eljaan kanssa. -- Ja sinä päästit hänet karkuun, senkin pöllö! --
huudahti edellinen matalalla, mutta vihaisella äänellä.
-- Mitä minä olisin voinut tehdä? --- vastasi Eljas hämillään. -- Hän
on ensimäinen, joka on kaatanut minut kumoon. Jos se oli itse
paholainen, niin kyllä hän kamppasi. Hän antoi minulle aika iskun ja
kun pääsin taas jaloilleni, niin oli mies puskenut pää edellä suoraan
seinän läpi. Sen minä näin jäljistä.
-- Eljas, sinä olet sukkela mies, mutta viina on tehnyt sinut hulluksi.
Mene etsimään juomaveikkoasi, hän on varmaan piiloutunut nurkan taakse;
sisään hän ei ole päässyt. Alota uudelleen riitaa hänen kanssaan ja lyö
häneltä suu kiinni ikuisiksi ajoiksi. Saat sata ruplaa, jos työsi käy
nopeasti, mutta käydä sen täytyy. Sitten sinä tulet äitini huoneesen ja
odotat määräyksiäni.
-- Kyllä, pehtori. Minä väijyn häntä tässä nurkan luona ja muserran
hänen kallonsa.
Nyt Sebastian otti esille avaimen ja aukaisi äänettömästi suuren salin
oven. Kainalossa hänellä oli tyyny ja kädessä salalyhty.
-- On varminta käydä tätä tietä sisään, -- mutisi hän itseksensä; --
kenties he ovat asettaneet tuoleja ja muuta sellaista toisen oven
eteen, mutta täältä he eivät odota ketään... Ensin tyttö, sitten eukko.
Mikähän olisi varminta: antaisinko Eljaan heti kantaa heidät avantoon,
vai annettaisiinko heidän kuolla häkään? Saadaanpa nähdä, on vielä
pitkältä huomisaamuun... Mitäs siellä? Luulenpa vanhojen Drakenhjelmien
pilkallisesti nauravan minulle! Enkö olisikaan heidän vertansa? Minusta
se on yhdentekevää, mutta sen minä lupaan noille herroille, jotka
riippuvat seinillä, että niin pian kuin minusta tulee Rautakylän herra,
niin minä riipustan heidät kaikki talliin. Kenraali tuolla täydessä
varusteessansa saa olla variksenpelottimena hernemaassani. Nyt
työhön... Hiljaa! ... he nukkuvat...