On jo aika meidän palata vanhan paroonin luo. Kun emännöitsiä oli
puoleksi väkivoimalla sulkenut paroonin huoneesensa ja luuli olevansa
täydellisesti turvassa molemmilta matkustavaisilta, jotka hän oli
salvannut everstin huoneesen, niin hän palasi takaisin paroonin luo
annettuaan erityisiä neuvoja pitkälle tummanveriselle, Eljas-nimiselle
rengille.
Hän oli luullut tapaavansa isäntänsä tuollaisessa velttouden tilassa,
joka aina seurasi hänen turhia ponnistuksiansa, kun hän joskus koetti
irroittua emännöitsiän itsevaltaisuudesta ja joista ei ollut muuta
etua, kuin että hän niiden avulla vain lujemmiksi takoi rasittavat
kahleensa. Emännöitsiä oli siksi viekas, että huomasi siten valtansa
vain kasvavan, ja sentähden hän mielelläänkin näki paroonin
kiivastuvan. Tämä oli kissan leikkiä rotan kanssa; hetkeksi hän salli
uhrinsa paeta, mutta sitä suuremmalla mielihyvällä hän heti taas
heittäytyi sen niskaan ja raasti sen palasiksi.
Nyt sitä vastoin vanhuksen mielentila oli aivan tavaton. Hänen
kuoppaiset poskensa hohtivat ja kuumeentuli paloi hänen muuten niin
loistottomissa silmissänsä. Hän kulki pitkin askelin edestakaisin
lattialla ja emännöitsiä ällistyi hetkeksi, kun parooni mittaili häntä
terävällä katseellansa hänen astuessaan sisään. Hän aavisti, että tällä
kertaa hän vain suurella taistelulla saattoi taivuttaa orjan mielen
oman tahtonsa mukaan, ja hän päätti ottaa kaiken viekkautensa avukseen
onnistuakseen. Mutta ennen kaikkea hänen tuli saada tietää mitä oli
tapahtunut paroonin ja matkustavaisten välillä hänen poissaollessansa
ja tunsiko hän vieraittensa oikeata nimeä.
-- Taivainen taatto, miltä te näytätte, parooni! -- alkoi hän. --
Silmänne ovat niin raukeat ja poskenne kalvakat! Te olette sairas,
parooni, hyvin sairas. Pankaa heti maata, tehän olette kuoleman
kielissä, parooni.
-- Mene tiehesi!
-- Te olette kuumeessa, parooni, kovassa kuumeessa ja voitte saada
halvauksen. Minun isävainajani, joka oli seitsemänkymmenen vuoden
vanha, sairastui eräänä iltana aivan samaan tapaan ja hän kuoli yöllä.
Niin, tiedättekö parooni, yöllä hän kuolla kupsahti, eikä hänellä ollut
aikaa toimittaa taloansa eikä hyvittää syntiä, mitä hän oli maailmassa
tehnyt...
-- Mene tiehesi, sanon minä!
-- On syntistä puhua sillä tavalla omasta isästänsä, mutta enpä
toivoisi pahimman vihollisenikaan kuolevan sillä tavalla. Ajatelkaahan,
parooni, jos tekin noin kuolla kutjahtaisitte, niin olisihan se
kerrassaan hirveätä! Silloin varmaan rouva Hjelm ja nuo muut, jotka
toivovat teille kaikkea mahdollisinta pahaa, sanoisivat: se on
kaitselmuksen rangaistus! Mutta sehän on totta, hänhän on jo aikoja
sitte kuollut.
-- Kuka sen on sanonut?
-- Kai minä sen tiedän, sillä minä kuulin sen eräältä, joka oli
mukana hänen hautajaisissaan. Päivää myöhemmin karkasi tyttärentytär,
joka kuuluu olevan irstas ihminen, ja liittyi kuljeksivan
nuorallatanssijaseuran pariin.
-- Sinä valehtelet!
-- Voi, kuinka voitte semmoista sanoa, parooni? Se on niin totta kuin
päivä; hän on haudattu Teiskossa.
-- Sinä valehtelet. Hän on...
-- Mitä hän on?
-- Se ei sinuun koske. Rikos ei koskaan kuole, se palaa takaisin.
Nyt emännöitsiä tiesi sen minkä hän halusi. Vielä kerran hän kirosi
varomattomuuttansa, että hän jätti paroonin yksin matkustavaisten
kanssa, mutta hänen katumuksensa oli myöhäinen, eikä ollut muuta neuvoa
kuin ehkäistä varomattomuutensa seurauksia.
-- Vai niin, vai palaa se takaisin! No, minusta nähden on yhdentekevää,
onko teillä yhtä verivihollista enemmän tai vähemmän elämässä; minä
sanon vaan, mitä muut ovat sanoneet. Mutta hyvänen aika, tehän
vapisette koko ruumiissanne parooni, varmaan te saatte halvauksen,
parooni. Voi, voi sentään, kun koko maailma hylkää teidät, niin minä
olen teidän luonanne, parooni, viime hetkellänne. Rakas, rakas parooni,
ajatelkaa omantuntonne tähden lähtöänne, nyt kun vielä on aika, ja
hyvittäkää, mitä vielä on hyvitettävissä; huomenna ehkä jo on liian
myöhäistä. Hiljaa! Kuulen kulkusten kilinää. Tuolla Sebastian tulee
papin keralla; olipa oikein kaitselmuksen sallimaa, että tulimme sitä
tänä iltana ajatelleeksi. Vielä kerran, rakas parooni, eihän meistä
kukaan tiedä, milloin Herra kutsuu meidät luoksensa; älkäämme jättäkö
hetkeksikään hyvittämättä sitä pahaa, mitä me maailmassa olemme
tehneet!
Ja hän kiiruhti ulos. Mutta vanha parooni tunsi olevansa niin
merkillisen mielentilan vallassa, vaikka hänen ajatuksensa kääntyivät
toiseen suuntaan, kuin oli tarkoitettu. -- Hyvittää mitä vielä on
hyvitettävissä, -- hän toisti ajatuksissaan. -- Ei meistä kukaan tiedä,
milloin Herra kutsuu meidät luoksensa... Hän on oikeassa. Mutta hänelle
minulla ei ole mitään hyvitettävää. Hän se alussa tunkeili luokseni, ja
mitä minä kevytmielisyydessäni olen rikkonut, _sacre nom_ ["pyhä nimi"
(vakuutussana)], sen minä olen maksanut monen vuoden nöyryytyksillä ja
niillä hyvillä teoilla, joita olen tuhlaillut noille kyykäärmeille
Lisettelle ja Sebastianille, joita olen povellani elättänyt. Eikö
minulla ole oikeutta vihata heitä, samoin kuin minulla oli oikeus
vihata veljeäni? Mutta, mutta, mutta, vanha Drakenhjelm... jos sinä
todellakin olet karkoittanut, ryöstänyt oman veljesi puolison, oman
veljesi tyttären, häväissyt ja kuolettavasti loukannut heitä... jos se
lopulta ei olisikaan totta mitä nuo valehtelevat käärmeet alituisesti
ovat kuiskailleet korvaani... jos minä olen paaduttanut järkeäni
vastustamaan sitä, jota muutamat sanovat omaksitunnoksi, ja sen sijaan
liian halukkaasti kallistanut korvani kuulemaan itsekkäisyyden ja
valheen sanoja... ja minä eroaisin elämästä vieden mukanani tämän
hirveän epätietoisuuden, niin... Oi, Ebba Reutercrona, sinä, jota
syvimmin olen rakastanut ja syvimmin olen solvaissut, sinä olisit
saanut mitä hirveimmän koston!
Ja onneton vanhus väänteli käsiänsä:
-- Eikö sanottu, että hän on täällä? -- jatkoi hän -- Täälläkö?... Eikö
hän pelkää, että vielä kerran karkoitutan hänet lapsineen avaraan
maailmaan? .. Mutta mitä hän minusta tahtoo? Vaatiiko hän minut
tilille? Hänkö?... Jonka valepukuinen rakuuna vihki veljeni vaimoksi?
_Ma foi_, se on naurettavaa... Ei, minä olen erehtynyt, se ei ole
hän... Hän on nuori, kaunis, ylpeä, ei hän voi olla tuo kuihtunut,
riutunut, arka olento, _il faut pourtant qu'il reste quelque chose du
passé_... [täytyyhän kumminkin jäädä jotain entistä jäljelle]. Mutta
kuitenkin, kuitenkin? Päätäni pyörryttää, tämä epäilys saattaa minut
hulluksi. Minä menen noiden matkustavien luo ja sanon heille: hyvä
herrasväki, suokaa minulle anteeksi, että niin sopimattomaan aikaan
tulen teidän luoksenne, mutta... mutta minä en elä enää huomisaamuun.
Ja vanha parooni hoiperteli houreissaan ovelle, mutta kynnyksellä hän
vaipui tunnottomana maahan. Raihnainen ruumis sortui sielun tulisiin
tuskiin.
Sillä välin emännöitsiä oli mennyt Sebastiania vastaan. Tämä ei liioin
viivytellyt. Hän tuli, mutta yksin. -- No, -- huudahti äiti
kärsimättömästi, -- missäs pappi?
-- Älä sitä sure, armollinen vapaaherratar! -- vastasi hän
pilkallisesti. -- Pappi on minun huoneessani toistaiseksi. Mutta
vähälläpä olin saada tulla yksin, ja jollen olisi ollut niin innokas
toimimaan teidän armonne uuden arvon hyväksi...
-- Ei turhia puheita! Jatka, kiireesti!
-- No niin, jollen olisi ollut niin innokas, niin ei teistä olisi
tullut vapaaherratarta, ei ainakaan vielä täksi yöksi. Vanha rovasti,
joka on meidän kynsissämme viljanhankinnan vuoksi, oli tänään ajanut
kumoon ja taittanut käsivartensa. Se oli tyhmä kepponen meille, äiti!
Onneksi oli juuri pari tuntia sitten saapunut uusi apulainen...
-- Mutta et suinkaan sinä uskaltanut...?
-- Olkaa huoleti, hän on aivan vieras paikkakunnalla ja hänen nimensä
on von Dahlen. Matkalla minä suuntasin hänen mielensä meidän asiamme
eduksi, tietysti, ja koska hän tuntuu olevan herkkäuskoinen ja siivo
nuori mies, niin hän tulee tänne siinä vahvassa vakaumuksessa, että
parooni sielunsa rauhan tähden on velvollinen tekemään kaiken sen,
minkä me hänelle määräämme. Annas nyt minulle punaisen kamarin avain;
pappi saa majoittautua sinne, kunnes häntä tarvitsemme.
-- Punainen kamari! Voi, Sebastian!
-- No, mikäs nyt taas? Avain, nopeasti!
Emännöitsiä kertoi pojallensa matkustavaisten tulosta, ilmoitti ketä he
olivat, mitä aikomuksia hän luuli heillä olevan, kuinka hän oli
salvannut heidät punaiseen kamariin, mitä epäluuloja paroonilla oli ja
mitä hän itse oli tehnyt. Hän lopetti selittämällä, että vihkimisen
piti tapahtua heti paikalla kahden luotettavimman palvelian
läsnäollessa ja että varhain seuraavana aamuna oli hankittava
matkustajille hevonen ja annettava heidän lähteä.
-- Antaisimmeko heidän lähteä! Te puhutte ymmärryksenne mukaan! --
huudahti poika suutuksissaan. -- Te olette olevinanne sukkela, ettekä
ymmärrä että tässä piilee jotain lemmon kujeita. Luuletteko että ämmä
kakaroineen olisi uskaltanut tulla tähän sudenluolaan, jollei heillä
olisi ollut jotain parempaa mielessä kuin herättää vanhan narrin
sääliä? Mustatkaa naamani, jos sen ovat tehneet.
-- Mitä sinä tarkoitat?
-- He ajattelevat paljoa pitemmälle, kuin mitä te teette
käärmeenkallollanne. Muistatteko vihkimätodistusta?
-- Mitä, Sebastian, luuletko sinä...?
-- Niin, mitäs muuta? Tuo vihkimätodistus, jonka tähden te olette
tuskitellut ja jota te olette etsinyt yksinpä everstin vuoteestakin
sitä koskaan löytämättä, ymmärrättekö, että se yksin on voinut antaa
heille rohkeutta tulla tänne? Uskokaa pois, se on heidän käsissään.
-- Minä olen etsinyt sitä joka paikasta täältä Rautakylästä! Täällä
sitä ei ole. Mutta jos he olisivat löytäneet sen papin luota? Niin, se
on kyllä mahdollista. Löytäjäiset saamme me maksaa. Tahdotko sinä nyt
lähteä pois koko talosta ja jättää vapaaherruutesi ja tilasi? Onko
sinulla siihen halua, mitä? Minä vain kysyn. Ymmärrätkö, mitä nyt tulee
tapahtua?
-- En. Lähteä tiehemmekö?
-- Kas kun tekeydyt viattomaksi! Ikäänkuin et ymmärtäisi, että täältä
pitää jonkun äkkiä kadota.
-- Mitä? Tarkoitatteko, että jonkun pitää... äkkiä kuolla?
-- Ja jos niin kävisi?
-- No niin, mitäs sitte, kaikkihan me olemme kuolevaisia. Te keksitte
keinoja. Te tekeydytte aina niin pyhäksi, ja kuitenkin te olette
vietellyt minun sieluni perkeleen pauloihin. Miksi ette sallinut minun
tulla kelvolliseksi talonpojaksi, joka olisi rehellisesti ansainnut
leipänsä vahvoilla käsivarsillansa, sen sijaan että anastitte tuolta
viheliäiseltä ukolta maita ja kultia minulle? Voi, äitini, teidän
sydämenne on minun sydäntäni mustempi; meidän välillämme on vain se
erotus, että te pistätte kuin käärme ja minä puren kuin susi; te
näytätte tekopyhältä ja minä läimähytän. Teidän mielipiteenne on siis:
joko me ulos taikka he pois? Olkoon menneeksi, minä olen nyt kerran
saanut päähäni, että tahdon omistaa Rautakylän ja tahtoisinpa nähdä,
kuka sen minulta voi riistää. Mutta kenen heistä pitää kuolla? Ei
kukaan ole nähnyt heidän tulevan tänne, eikä kukaan näe heidän täältä
lähtevän. Minä ajattelen asiaa.
-- Se ei käy päinsä; heillä on mukanansa renki.
-- No, sitte hän tehköön heille seuraa.
-- Ei, se ei käy päinsä. Siitä asiasta me joutuisimme käräjiin. Minä
tiedän paremman neuvon. Vanhus tuolla sisällä... käsitätkö. Hän on
sairastanut kauan aikaa. Hän saa halvauksen tänä yönä ja me perimme. Se
on paljoa varmempaa.
-- Kuulkaa, äiti, sanoinhan teille, että te olette sydämessänne minua
mustempi. En tahdo puhua siitä, että ehdotuksenne on typerä; jos akka
voi todistaa vihkimisensä everstin kanssa, niin tulee koko perintö
heille, täytyy olla oikea pöllö, kun ei ymmärrä niin selvää asiaa.
Mutta oletteko unohtanut, että tuo ukon luuska on minun isäni? Ja minun
pitäisi... Tiedä huutia, vaimo; minä olen oikea konna, sen kyllä tiedän
ja te minut olette tehnyt siksi mikä olen, mutta teidän rinnallanne
minä olen pyhimys! Tosin minä pelottelin vanhusta tänä iltana, mutta
kädelläni minä en koskaan häntä kosketa.
-- Mutta Sebastian... jos et sinä olisikaan hänen poikansa?
-- Pidä suusi kiinni, ihmishirviö! Kaikki on mahdollista, koko teidän
elämänne on yhtä ainoata valhetta. Mutta olipa asia miten hyvänsä, minä
en koske ukkoon, ja olkaapa tekin sitä koettamatta. Te tunnette minut!
Mielemmin otan sitten naiset osalleni.
Olemme jo kylliksi kuunnelleet tätä kamalaa keskustelua, jossa olivat
osallisena pahuudessa harmaantunut nainen ja hänen poikansa, joka
sydämessään oli paljoa vähemmin paatunut kuin äiti, mutta raaka ja
ahnauden tähden raivoon asti sokaistu. Nainen on hirviö, kun hänen
himonsa on kääntynyt pahaan. Lähes viidenkymmenen vuoden kuluessa oli
Rautakylän paha hengetär kehrännyt vanhan paroonin ympärille myrkkyisiä
hämähäkinverkkojansa. Nyt kun hän näki elämänsä koko kunnianhimon,
vapaaherraisen avioliiton lähellä toteutumistaan, nyt laskeutui hänen
ja hänen päämääräinsä väliin vieras valta, mutta hän säilytti sittenkin
malttinsa; hän ei tahtonut silmittömässä vihassansa panna itseään
alttiiksi ahdistamalla matkustajien henkeä. Hän piti parempana toista,
parempaa keinoa: vanhan ukon himmeän elämänlampun sammuttamista. Ja jos
hän samassa antoikin vapaaherraisen arvon mennä myttyyn, niin hän luuli
ainakin pelastavansa itselleen aineelliset edut, maatilan.
Me olemme nähneet hurjan pojan valmiina tahraamaan kätensä turvattomien
naisten veriin, mutta inholla torjuvan sen ehdotuksen, että hän
raivaisi vanhuksen pois tieltä. Siinä esiintyy raa'an luonnonihmisen
vaisto. Sebastian, joka muuten kaikessa katsoi omaa etuansa, vastusti
luonnollisen vastenmielisyyden, mutta ei minkäänlaisen harkinnan
johdosta, isänsä murhaamista.
Kun hän äitinsä keralla avasi paroonin oven, niin tämä makasi
tainnoksissa kynnyksellä. Poika heitti äitiin uhkaavan katseen. --
Onneton, jos jo olette uskaltanut... Onko hän kuollut?
-- Autuuteni nimessä, minä en ole häneen koskenut! Nostakaamme hänet
vuoteelle. Oi, kyllä hän elää, tuo vanha peikko, hän on vain pyörtynyt.
Minä annan hänen haistaa vähän hajuviinaa.
-- Odottakaa vähäisen, äiti! Menkää pappia hakemaan. Hän on minun
huoneessani.
-- Mene itse!
-- Kiitos kaunis, niin tuhma minä en ole. Minä en jätä kissaa yksin
vanhan lintuni luo. Kun pappi on täällä, niin minä menen toimittamaan
toista asiaa, ja sillä välin te ja pappi kositte. Te saatte kelpo
sulhasen, äiti!
-- Olkoon menneeksi... sinä hirtehinen lörpötyksinesi!
Emännöitsiä meni ja palasi papin keralla. Tämä pitkä ja laiha nuori
mies, jonka hiukset olivat vaaleat, silmät siniset, ja posket kalvakat,
mutta jonka kasvonpiirteet olivat jalot ja miellyttävät, istahti
vuoteen laidalle ja tutki paroonin valtasuonta. -- Hän elää vielä, --
sanoi pappi.
--- Niin, herra maisteri, -- sanoi emännöitsiä mairitellen, -- välistä
meidän hyvä, armollinen paroonimme menee tainnoksiin, ja sitten sen
jälkeen hän usein puhuu aivan sekaisin. Varmaankaan ei hänellä ole enää
monta päivää jäljellä, ja sentähden varmaan hän viime aikoina on niin
hartaasti halunnut vihkimistä... ymmärrättehän, maisteri. Jumala
tietää, etten minä koskaan vanhoilla päivilläni ole himoinnut sellaista
maallista kunniaa. Rakas parooni, olen minä sanonut, antakaa sen asian
olla, ja ajatelkaa sieluanne! Mutta katsokaas, silloin sanoo vanha
parooni raukka: Lisette, sinä olet ollut minun uskollinen ystäväni ja
olet hoitanut minua niin monena herran vuonna, ja minä olen väärin
tehnyt sinua vastaan sekä Jumalan että ihmisten edessä; mutta minä
tahdon sen sovittaa ennen kuolemaani. Ja jos sairaus tekisikin minut
heikoksi ja sekavaksi, niin sittenkin minun tahtoni on, että me tulemme
vihityiksi...
--- Oletteko varma siitä, että hän sitä todella lujasti tahtoo? --
sanoi pappi ja tarkasteli häntä terävästi.
-- Olen, herra maisteri, sen voipi palvelusväki todistaa.
-- Kutsukaa sitte tänne pari rehellistä ja uskottavaa henkilöä. Jos
tässä tulee vihkimystä, niin tarvitaan todistajia.
-- Minä kutsun tänne Eljaan ja Sussun, luotettavimman väkemme, --
vastasi pehtori ja poistui huoneesta katsahtaen merkitsevästi äitiin.