Suuresta eteisestä johti, niinkuin edellä jo mainittiin, kolme ovea
talon sisähuoneihin; sellaisesta laitoksesta, jota me sanomme
tampuuriksi, ei siihen aikaan, jolloin Rautakylä rakennettiin, ollut
aavistustakaan. Kun noustiin portaita ylös, niin oli suoraan vastassa
suuren salin lukittu ovi; vasemmalla kädellä taaskin oli se ovi, jota
tavallisesti pidettiin auki ja siitä päästiin niihin huoneihin, jotka
nyt olivat emännöitsiän käytettävinä, mutta joissa ennen talon rouva
oli asustanut. Oikealla oli kolmas ovi siihen rakennuksen sivustaan,
jossa aina ennen kartanon isäntä oli majaillut, mutta joissa Magnus
parooni ei viihtynyt, sentähden että kaikki siellä muistutti häntä
hänen onnettomasta veljestänsä. Samoin kuin vastakkaisessakin
sivustassa, niin tälläkin puolella oli kolme huonetta. Täten siis
lukuunottamalla salin, joka oli keskellä rakennusta, koko asuntoon
kuului seitsemän suurta huonetta. Sitäpaitsi oli emännöitsiän
huoneitten puolella pienempi ulkoneva osa, jossa oli pehtorin huone,
keittiö, kyökkikamari ja naispalveliain huone. Renkien asuntona oli
erityinen rakennus pihan puolella.
Emännöitsiä avasi oikeanpuolisen oven. Ei tuntunut hauskalta astua
kylmästä eteisestä yhtä kylmään huoneesen, joka oli sitä lähinnä. Lyhty
valaisi aaveentapaisella loistollansa tomuisia ja koinsyömiä
huonekaluja, jotka näyttivät todistavan, ettei huone ollut moneen
aikaan ollut käytännössä. Mutta tähän ei pysähdyttykään. Käännyttiin
vasemmalle ja tultiin yhtä kylmään ja kolkkoon huoneesen, kuin
edellinenkin oli ollut. -- Huu, ajatteli Lotta, aikookohan tuo noita
antaa meidän paleltua täällä kuoliaaksi?
Nainen, joka kävi lyhty kädessä edellä, avasi vielä kolmannenkin oven
vastapäätä edellistä, ja mieluisa lämpö virtasi tulioita vastaan. Asian
laita oli sellainen, että kun vanhan paroonin terveys kävi päivä
päivältä yhä huonommaksi, niin emännöitsiä ja hänen arvoisa poikansa,
jotka alituisesti odottivat sitä ratkaisevaa hetkeä, jolloin
lähetettäisiin pappia hakemaan, olivat jo viikon päivät lämmityttäneet
tätä muuten aivan asumatonta huonetta papin varalle.
Tänne emännöitsiä pysähtyi vieraittensa kanssa ja sytytti tulen pariin
pöydällä seisovaan kynttilään. -- Suokaa anteeksi, hyvä herrasväki,
ettei täällä ole kaikki niin hyvässä kunnossa, kuin olisimme toivoneet,
-- sanoi hän mielistelevästi. -- Täällä maalla käy niin harvoin
vieraita, eikä paroonia liioin seurustelu huvita, niin että tämä huone
on ollut käyttämättä monena herran vuotena. Parooni on jo kauan aikaa
ollut ihmisarka ja vanhuudenheikko, niin että häntä saa hoitaa kuin
pientä lasta. Ajatelkaahan, hyvä herrasväki, hän ei voi kärsiä lähimpiä
sukulaisiaan; Jumala tiesi, mikä lienee syynä, mutta hän inhoo
omaisiaan. Usein minä olen sanonut hänelle: Rakas parooni, ei ole
oikein eikä kristillistä ajatella sellaista omaisistansa, mutta siihen
hän aina vastaa: Älä siihen asiaan sekaannu, Lisette, minulla ei ole
sukulaisia, enkä tahdo semmoisia saada, ja jos minulla olisi niitä,
niin kavahtakoot tänne tulemasta, -- minä voisin vaikka murhata heidät.
Jumala varjelkoon sellaisesta puheesta, rakas parooni, vastaan minä,
mutta hän on nyt kerran sellainen, enkä minä neuvoisi ketään, joka
luulee olevansa hänen sukulaisensa, näyttäytymään täällä. Mutta minähän
kulutan tässä aikaa pakinoillani, niin ettei herrasväki pääse levolle.
Tässä olisi voita ja leipää, aivan yksinkertaisesti vain, pitäkää
hyvänänne ja nukkukaa makeasti, hyvä herrasväki!
Emännöitsiä poistui huoneesta.
Molemmat matkustavaiset olivat nyt kahden kesken ja he käyttivät
tilaisuutta hyväksensä tutustuaksensa tarkemmin huoneesen. Lotta laski
alas käärekaihtimet, ja niiden mukana syöksyi oikea tomupilvi alas.
Sitten hän otti kynttilän käteensä ja valaisi uteliaasti seiniä.
Huone oli jokseenkin suuri ja, samoin kuin kaikki muutkin Rautakylän
huoneet, sangen korkea. Entiset, kallisarvoiset punaiset seinäpaperit,
joista huone oli saanut nimensä, olivat repaleina: laastatusta katosta
oli suuria kappaleita pudonnut alas ja paljaat paikat olivat
kosteudesta mustuneet. Lattian öljymaalaus oli paraiten säilynyt,
paikoittain oli vaan huoneesen tippunut vesi jättänyt pilkkuja
jälkeensä. Vasemmalla ovesta, josta matkustavat olivat tulleet sisään,
oli vielä toinen ovi, joka avautui saliin, mutta se oli nyt lukossa.
Tämän oven toisella puolella oli suuri, komea ja hyvin säilynyt uuni
komeroineen, joissa oli Fredrik II:n rintakuva. Oven toisella puolella
taas oli sirotekoinen pähkinäpuinen lipasto.
Vastapäätä sisäänkäytävää oli kaksi ikkunaa, jotka avautuivat puutarhan
puolelle ja niiden välissä kullattu pystykuvastin pöytineen. Oikealla
puolella oli suuri uutimilla varustettu vuode, jonka arvatenkin
kallisarvoiset verhot olivat otetut pois ja luultavasti käytetyt
emännöitsiän pyhätöpöhameeksi. Koko kalustolla oli kankea
ylimyksellinen ulkonäkö, vaikka se olikin rappiolla; mutta nojatuolit
taaksepäin kaarevine nojineen ja silkkipäällyksineen olivat tavattoman
mukavat.
Sillä aikaa kuin Lotta oli tässä tutkimuspuuhassansa, oli vanha rouva
Hjelmkin erityisesti jännitetyllä uteliaisuudella hapuillut ympäri
huonetta ja oli kädellään sivellyt kaikkia esineitä. Kun hän kosketti
vuodetta ja huomasi että verhot siitä olivat poissa, niin hän säpsähti
ja mietti hetken aikaa; sitten hän pudisteli päätänsä, astui edemmäksi,
tuli uunin luo ja kopeloi komerossa, kosketteli rintakuvaa ja nyykäytti
päätänsä, ikäänkuin hän olisi löytänyt etsittävänsä; sitten hän
jatkoi tutkimisiaan ja nyykäytti jälleen päätänsä samalla tavalla
kosketellessaan lipastoa ja kuvastinta. Vihdoin hän sanoi hiukan
väräjävällä äänellä:
-- Lotta, tiedätkö missä me nyt olemme?
-- Minä en ole kysynyt. -- vastasi tyttö, joka niin kauan kuin
mahdollista tahtoi pitää salassa paikan nimeä.
-- Tiedätkös, Lotta, minä olen vanha ja sokea, mutta on asioita, joita
ihminen ei voi koskaan unohtaa, ja joista hän ei voi koskaan erehtyä.
Me olemme Rautakylässä, isoisäsi makuuhuoneessa. Hyvä Jumala, mikä
kohtalon sallimus! Me olemme saman katon alla kuin Magnus paroonikin ja
minä olen puhunut hänen kanssansa!
-- Se ei voi olla mahdollista, isoäiti!
-- On kyllä; minä, joka en neljäänkymmeneen vuoteen ole ollut täällä,
voin tarkoilleen kuvailla sinulle jokaisen kalun täällä, vaikkapa aika
ja ihmiset ovat paljon muuttaneet. Tuo kuvastin on kullattu; ylimpänä
koristeiden keskellä näet vapaaherraisen kruunun lohikäärmeen pään
yläpuolella; se on isoisäsi vaakuna. Rintakuva tuolla kuvaa Fredrik
II:sta ja vuoteen uutimet, jotka nyt ovat otetut pois, olivat
kiinnitetyt kullatulla, pronssisella, nelijalkaisella lohikäärmeellä.
-- Se on vielä paikoillaan.
-- Aivan oikein. No, katsos, minun muistini ei petä! Mutta minä kerron
sinulle jotain, jota sinä, eikä liioin kukaan muukaan tiedä. Nousehan
tuolille ja katso, onko lohikäärmeen oikeanpuolinen takajalka
kiinnitetty seinään rautakynnellä.
-- On, isoäiti, kyllä se on.
-- No hyvä, työnnä koko voimallasi lohikäärmeen jalkaa ikkunaan päin.
-- Se ei käy.
-- Koitahan vielä; rauta on varmaan ruostunut.
-- Mahdotonta; se on muurattu seinään kiinni.
-- Se näyttää vain siltä. Ota jotain, millä voisit sitä lyödä, ota
halko. Kas noin, vielä kerran. Eikö se liikahda?
-- Ei lainkaan, isoäiti!
-- Sepä on ihmeellistä! Kerrassaan mahdotonta, että olisin erehtynyt.
Sinun isoisäsi, lapseni, oli kietoutunut senaikuisiin valtiollisiin
tuumiin ja alituisesti hän sai olla valmis siihen, että jonakin päivänä
hänen henkensä ja vapautensa joutuisi vaaraan. Senpä tähden hän
laitatti tähän makuusuojaansa itse vuoteen taakse salaoven, josta hän
voisi pelastautua äkillisen yllätyksen sattuessa, ja aika-ajoin oli
satuloitu hevonen öisin alituisesti varalla täällä ulkopuolella.
-- Onko hän itse sen kertonut, isoäiti?
-- Ei, ei hän sitä itse kertonut, vaan vanha Liisa, korpraalin vaimo,
joka miehensä kautta oli saanut vihiä salaisuudesta. Minä en ole
koskaan nähnyt tuota ovea, mutta minä olen aivan varma siitä, että
sellainen on olemassa. Etkö saa rautaa lainkaan liikahtamaan?
-- En, isoäiti, en vähäistäkään!
-- No, käyhän alas sitte. Eikä meillä siitä mitään hyötyä olisikaan;
minä tahdoin vain osottaa sinulle, että asunto on minulle tuttu. Mutta
kuinka ihmeessä me olemme joutuneet tänne?
-- Etkö muista, isoäiti? Meidän täytyi ajaa tänne rajuilmaa ja susia
pakoon.
-- Niin, niinhän se olikin. Katsoppas, lapseni, kaikki se mikä nyt
minun sielussani liikkuu, on heikontanut muistini, mutta sitä vastoin
aika viisikymmentä vuotta sitten on minulle niin selvänä, ikäänkuin se
olisi ollut eilinen päivä. Käydessämme levolle, minä tahdon koettaa
nukkua ja unhottaa, -- unhottaa kaikki, kaikki, sillä muistot eivät
tarjoa minulle muuta kuin suruja!... Se tulee siitä, että minä olin
morsiamena vihkituolissa naamiopuvussa.
Samassa kuului kulkusten ääntä ja reki pysähtyi pihalle. Lotta muisti
Tuomasta, joka ei vielä ollut saapunut, otti kynttilän käteensä ja
aikoi mennä eteiseen katsomaan, eikö häntä näkyisi. Mutta häntä kohtasi
kumma este: ovi, josta hän oli tullut sisään, oli lukittu ulkopuolelta.
Lotta meni toiselle ovelle... sitäkin oli mahdoton avata. Molemmat
matkustavaiset olivat salvatut huoneesen.
Puna pakeni Lotan poskilta. Hän ajatteli ilkeän emännöitsiän puheita,
vanhaa paroonia, joka niin itsepäisesti tahtoi pidättää heidät luonaan
ja kun hän yhdisti siihen heidän oman turvattoman tilansa, erillään
Tuomaasta ja suljettuina huoneesen, jonka saattoi avata kahdelta
taholta ulkoapäin, mutta ei sisästä, niin hänestä tuntui päivän
selvältä, että joku hirveä juoni oli heitä vastaan viritetty. Ehkäpä
tahdottiin salaisesti karkoittaa heidät tieltä siinä tarkoituksessa,
että päästäisiin vapaiksi kaikista kilpaperillisistä... Eihän kukaan
talonväestä ollut nähnyt ketään muuta kuin Tuomaan... Ja mitä tuo
kulkusten kilinä merkitsi niin myöhään illalla? Kuka siellä tuli ja
mitä hän halusi?
Mitä enemmän Lotta sitä ajatteli, sitä selvemmältä hänestä näytti, että
heitä uhkasi tuntematon, hirvittävä vaara; mutta mikä?
-- Etkö pane jo maata, rakas lapseni? -- kehotti isoäiti, joka oli
heittäytynyt puolipukimissaan vuoteelle.
-- En, isoäiti, minä ajattelen vielä tuota salaista ovea; minä olen
niin kovasti utelias saadakseni nähdä sitä ja minun pitää vielä kerta
koettaa.
-- Mitä se hyödyttäisi? Tule, pane maata!
-- Ei, odotahan hiukan! -- Ja Lotta valitsi itselleen suurimman halon
uunin luota, nousi jälleen tuolille ja iski voimakkaalla kädellä
lohikäärmeen takajalkaan. Lotta oli maalaistyttö, jonka käsivarret
olivat voimakkaat, vahvajäntereiset ja kangaspuitten ääressä
lujentuneet.
-- Lakkaa, lapseni; sinä lyöt vanhan lohikäärmeen palasiksi!
Mutta Lotta löi, -- hän löi epätoivoisella voimalla, sillä ainoalta
pelastuksen mahdollisuudelta näytti hänestä salaovi, josta he ehkä
voisivat paeta. Ja kun hän löi oikein tarmonsa takaa, niin musertui
takakäpälän koko alaosa palasiksi.
-- Enkö sitä sanonut, järjetön lapsi! -- torui isoäiti, kun hän kuuli
pirstaleitten putoilevan lattialle. Mutta samalla Lotta riemuitsi:
-- Isoäiti, se liikahti!
-- Mikä liikahti?
-- Rautakynsi. Se on siirtynyt paikaltaan. Odota hiukan! Kas noin.
vielä isku... Jumalan kiitos, tuossa ne ovat!
-- Mitkä?
-- Pontimet!
-- Pontimetko? Ei niitä ole kuin yksi.
-- On, isoäiti, niitä on kaksi. Kun kynsi liikahti hiukan sivulle, niin
tuli toinen esiin, ja kun se siirtyi vielä vähän enemmän, niin näkyi
toinenkin ponnin toisen takaa.
-- Yksi tai kaksi, se ei mitään merkitse, pikku Lotta; ne kuuluvat
kumpikin oveen. Sinä näit nyt mitä halusit, utelias lapsi. Tule
nukkumaan, minä olen väsynyt.
-- En, isoäiti, ensin minun täytyy saada ovi auki.
-- Oletko hupsu, tyttö? Ovi avautuu puutarhaan. Aiotko jähdyttää koko
huoneen? Huu, minä olen tuntevinani kylmää viimaa.
-- Hiukan kärsivällisyyttä vielä, isoäiti, aivan vähäsen vielä...
Ponnin on niin jäykkä... voi, minä loukkasin käteni!
-- Älä ole itsepäinen, lapseni, nukutaan pois!
-- Odota, kas noin... ei, se ei käy! Jospa minulla nyt olisi...
Rikhardin sormet... Koetanpa toista ponninta... Isoäiti! Isoäiti!
-- Anna minun nukkua!
-- Isoäiti, minä olen löytänyt kaapin.
Ei vastausta.
-- Hän jo nukkuu! Mutta kuulehan toki, isoäiti! Kun minä painoin toista
ponninta, joka oli kauempana, niin avautui äkkiä noin kyynärän levyinen
aukko seinään, ja siellä sisällä on monta paperitukkua... Hän ei kuule
minua... hän nukkuu, isoäiti parka! No, armotontapa olisi häntä
herättää. Minä valvon kunnes aamu koittaa.
Mitä nuo paperit sisältävät? Niin keltaisia ja vanhoja!... Kirjeitä! Se
oli uskottavaa... toiset niin hienoja ja siroja, toiset ikäänkuin
hiilihangolla vedeltyjä. Mitähän ne sisältävät? Oi, ne ovat varmaan
hyvin tärkeitä, koska ne on pantu niin hyvään piilopaikkaan
Katsotaanpa!... _Mon cher baron!_ [Rakas parooni!] Vai ranskaa! Mutta
tuo? Korkea sukuinen herra eversti ja monen ritarimerkin ritari!...
Sellaisia harakanvarpaita. Saan nöyrimmästi ilmoittaa teille, herra
eversti ja ritari, että minä käskyn mukaan olen jaattanut rahat
kolmannen komppanian kesken ja olen huomannut aseman senkaltaiseksi,
etenkin mitä alapäällikkyyteen tulee, että luulen voivani vastata
heidän kiitoksestaan isänmaata kohtaan, siinä tapauksessa että
kuningas... Hiljaa! Olin kuulevinani huutoa!
... Luultavasti erehdyin... siinä tapauksessa että kuningas, vastoin
72 vuoden hallitusmuotoa... ei... nyt se kuului jälleen... Voi, kuinka
tämä on kamalaa! Jospa Tuomas vaan olisi täällä! Minun täytyy saada
hänet käsiini! Jumalani, vahvista minua!
Samalla kuin Lotan tuska pääsi ilmoille näissä tahdottomissa
huudahduksissa, painoi hän koko voimallansa ensimäistä ponninta. Hänen
iloksensa ilmaisi ratina seinässä, että jokin antoi myöten. Hänen yhä
edelleen ponnistellessaan jakautui vihdoin seinäpaperi, ja hän näki
pitkän, kapean raon, josta kylmä viima virtasi häntä vastaan. Nyt oli
sänky hänen tiellään. Se oli raskas, ja suurella vaivalla hänen
onnistui saada se hiukan siirtymään. Sitten hän tarttui hiilihankoon,
pisti sen kapeaan rakoon, ja siten hän sai auki murretuksi pienen
salaoven, joka niin monen vuoden kuluessa oli ikäänkuin kasvanut kiinni
seinään. Kun se oli tehty, niin hän heitti röijyn hartioilleen, veti
päällyskengät jalkaansa ja kiiruhti ulos.