Viisikymmentä vuotta on tosin hitunen ijankaikkisuudesta, se on kyllä
totta, mutta kuinka paljon muutoksia ne vaikuttavatkaan ihmisen
elämässä! Jos oma veljesi, jos nuoruuden-rakastettusi, jota et ole
tavannut näin moneen vuoteen, odottamatta, valmistamatta astuisi
luoksesi, niin onko luultavaa, että hänet silloin tuntisit? Ja jos yhtä
pitkän ajan kuluttua luoksesi tulee vihamiehesi, joka on tehnyt sinulle
pahaa, joka on katkeroittanut elämäsi ja jota kaikella tavalla olet
kokenut unhottaa, niin kuinka tuntisit hänet, kun yksin hänkin, jota
sydämesi on syvimmin lempinyt, on vieraantunut silmäsi katseelle?
Täällä Rautakylässä oli nyt samaan huoneesen yhtynyt kolme henkilöä,
jotka eivät olleet tavanneet toisiansa sen jälkeen kuin olivat toisensa
kohdanneet Kustaa III:nnen hovissa Tukholmassa vuonna 1788. Nämä
viisikymmentä vuotta, jotka olivat haihtuneet ijankaikkisuuteen, mitä
muutoksia ne olivatkaan tuoneet mukanansa! Missäs oli nyt tuo ilkkuva
hoviherra, tuo ylpeä ja hieno parooni Magnus Drakenhjelm, joka kohteli
naista leikkikalunansa ja tahtoi pakottaa veljensä morsianta
avioliittoon, jota tämä inhosi. Oliko tämä vanhus sama henkilö, tämä
haudan partaalla seisova, koreihin repaleihin puettu ukko, joka itse
oli joutunut leikkikaluksi naisen käteen, joka vapisi emännöitsiänsä
vihaa, joka etsi jotain syytä, millä saisi toistaiseksi lykätyksi
avioliiton, jota inhosi ja johon ainoastaan häpeällinen pelko saattoi
häntä pakottaa? Niin, hän se oli, ja mitkä nöyryytykset pitkien vuosien
kuluessa olivatkaan saattaneet näin muuttaa kaikki entisen irvikuvaksi?
Usko minua, lukijani, on olemassa kosto, joka etsiskelee ihmisen pään
päälle hänen entiset syntinsä ja himonsa. Ylpeä omanvoiton pyytäjä,
kuka voi sinulle vakuuttaa, ettet kerran vielä rappeutuneena ja
voimattomana, ole oman itsesi irvikuvana?
Ja nämä molemmat naiset, jotka kumpikin olivat olleet nuoret ja kauniit
viimeksi toisensa tavatessansa, -- toinen hovin loistavana tähtenä,
mutta rakkauden ja kevytmielisyyden sokaisemana; toinen yksinkertaisena
kamarineitsyenä, mutta hänkin yhtä hyvin kunnianhimon ja itsekkäisyyden
sokaisemana; toinen käskiänä, toinen käskyläisenä; olivatko tosiaankin
samat henkilöt nämät molemmat kuihtuneet, ryppyiset, harmaahapsiset
naiset, jotka nyt kohtasivat toisensa saman katon alla monen monituisen
vuoden kuluttua, jotka toiselle olivat olleet täynnä kärsimystä,
toiselle täynnä juonia? Niin, ne ne olivat, mutta ulkonaisesti olivat
osat vaihtuneet; entinen palveliatar esiintyi hallitsiana ja entinen
käskyjenjakaja seisoi nöyrästi odotellen ovella.
Kun parooni niin äkkiarvaamatta puuttui puheesen, niin emännöitsiä
huomasi hätiköineensä, eikä hänellä ollut muuta valinnan varaa, kuin
näyttää iloista naamaa ja toimittaa vieraat tieltä, ennenkuin Sebastian
palaisi papin kanssa kotiin. Siksipä hän kääntyi vieraitten puoleen
mielistellen, jota hän kyllä osasi, kun niiksi tuli, ja sanoi: -- Niin,
naiset ovat hyvät ja riisuutuvat, älkääkä kursailko! Pyydän anteeksi,
jos olen vastoin tahtoani sanonut jotakin sopimatonta. Hyväinen aika,
minä niin säikähdyin, sillä, nähkääs hyvät herrasväet, täällä maalla
saa pitää silmänsä auki, Herra ties; sentähden ei aina kiireessä tule
olleeksi kohtelias vieraille.
Vanha parooni, joka oli heikkonäköinen, katseli molempia matkustavaisia
niin läheltä, kuin soveliaisuus salli, ja tuli siihen päätökseen, että
toinen oli vanha ja ruma ja toinen nuori ja kaunis. Ja vanha parooni
oli asiantuntia, siitä saattoi olla varma. -- _Ma foi_ [Totta tosiaan],
surkea ilma, hyvät naiset, -- sanoi hän. -- Olkaa hyvä ja istukaa,
armollinen rouva! Vai sudet teitä hätyyttivät? Pikku mamseli on vielä
aivan kalpea pelästyksestä; minä lyön vetoa, että pakkanen muuten ei
olisi ollut punaamatta hänen kauniita poskipäitänsä. Mikä nimenne,
saanko kysyä? Lotta? No, pikku Lotta mamseli, olkaamme huoleti. Täällä
me emme ole sudenluolassa. _Mon dieu_ [Jumalani], muistanpa talven,
jolloin ajoin Tukholmasta Eklunshofiin... Minulle oli suotu armo
seurata hänen majesteettiansa, joka ajoi aivan edelläni; parooni Essen
ja minä tulimme seurueen kanssa jäljissä. Oli kuutamoilta maaliskuussa.
Äkkiä näen, kuinka hänen majesteettinsa käskee ajurin pysäyttää
hevoset. Pistoolinlaukaus pamahtaa, ja sitä seuraa vielä toinen ja
kolmaskin, ja kun katson ympärilleni, näen kahden suuren suden
löntystävän metsään. Aina kuningas ampuu harhaan, sanoi Essen ja
naurahteli. Mutta se todistaa, kuinka tunkeilevia sudet ovat.
Näiden sanojen johdosta vanha rouva Hjelm rupesi vapisemaan, mutta
emännöitsiä, joka syyllä pelkäsi, että parooni, kerran päästyänsä
juttuamaan hänen majesteetistansa, turhalla puhelulla kuluttaisi
häneltä aikaa, jonka jokainen minuutti oli kallis, kiiruhti paraalla
tavalla pääsemään vieraista erilleen. -- Rouva on varmaankin hyvin
väsynyt, -- sanoi hän. -- Jos naiset tyytyvät everstivainajan
huoneesen, tai -- hän oikaisi puhettansa -- punaiseen kamariin,
niinkuin me sitä myöskin nimitämme, -- niin minä saatan herrasväen
sinne, sytytän takkavalkean uuniin ja lähetän sisään yksinkertaisen
iltaisen.
-- Mutta Lisette, annahan meidän jutella hetkinen sillä aikaa, kuin
sinä valmistat sitä mitä talo voi tarjota, --- sanoi parooni, joka oli
paljoa levollisempi mieleltänsä vieraiden seurassa.
-- Suokaa anteeksi, herra parooni, -- sanoi Lotta, -- isoäitini on
väsynyt ja säikähdyksissään matkasta. Jos sallitte, niin menemme
mielellämme makuulle, ja te, rouva, älkää vaivautuko illallista
puuhaamalla.
Mutta parooni oli itsepäinen. -- Minusta tuntuu, -- sanoi hän, --
ikäänkuin olisin nähnyt teidät ennen, hyvä rouva. Saanko luvan kysyä,
teidän armonne, missä rykmentissä teidän miehenne palveli?
-- Minun isoisäni, -- kiiruhti Lotta vastaamaan, -- ei palvellut
missään rykmentissä, hän oli merikapteeni.
-- Minun mieheni, -- vastasi vanha rouva Hjelm, huomaamatta Lotan
vastausta, -- minun mieheni palveli ratsumestarina uusmaalaisessa
rakuunarykmentissä, mutta hänet muutettiin sittemmin.
-- _Ma foi_, teidän armonne, teidän miehenne on varmaan ensimäinen
merikapteeni, joka samalla on ollut ratsumestari. Siitä johtuu minun
mieleeni eräs juttu, joka suuresti huvitti hänen majesteettiaan.
Tukholmassa oli eräs nuohoojavanhin, joka samalla oli luutnanttina
porvarisväessä. Kerran hänen majesteettinsa antoi päivälliset
porvaristolle...
-- Hyvänen aika, rakas mamseli, -- kuiskasi emännöitsiä Lotan korvaan,
-- nyt parooni pääsee vauhtiin, ja sitte häneltä riittää juttuja koko
yöksi. Sanokaa, että olette kovasti väsyneet; minä pistäydyn pikimiten
asettamaan punaisen kamarin kuntoon.
Tuskin emännöitsiä oli ovesta ulkona, niin parooni paikalla keskeytti
kertomuksensa ja kuiskasi huomattavalla kiireellä: -- Suokaa anteeksi,
arvoisat naiset, ketä tahansa lienettekin, taivas on lähettänyt teidät
tänne tänä iltana. Minä pyydän teitä, sekä minun että teidän itsennekin
tähden, jääkää tähän huoneesen, katsokaas, hyvät naiset, asian laita on
sellainen, että minun emännöitsiäni on ilkeä ihminen, -- hän voi tehdä
vaikka mitä.
-- Taivaan nimessä, hyvä herra, missä me olemme, ja kuka te itse
olette? -- huudahti vanha rouva vapisten.
-- Mutta kuka te olette? -- huudahti parooni yhtä kiihkeästi, sillä
äänessä oli vivahdus, joka sai hänet hämmästymään.
-- Ei, isoäiti, ei, herra parooni, älkää kysykö, -- oman rauhanne
tähden, älkää kysykö enempää! -- sanoi Lotta kiireesti ja levottomasti.
-- Lähdetään pois, lähdetään heti paikalla! Renkimme Tuomas saapi
nukkua ovemme ulkopuolella.
-- Ei, minä en päästä teitä, hyvä rouva, ennenkuin ilmaisette oikean
nimenne! Oi, _mon dieu_, olisitteko te...
Samassa emännöitsiä astui sisään.
-- Ja sitten, -- jatkoi parooni, ikäänkuin hän yhä vielä kertoisi
juttujaan, -- sitten kuningas naurahti ja sanoi nuohooja-luutnantille:
-- Rakas Lundqvist, se oli miehen nimi -- rakas Lundqvist, te ette
tosiaankaan ole ensimäinen sotilas, joka on ryöminyt kivien taakse
tulen ja savun tieltä, mutta kuitenkin kohonnut korkealle maailmassa.
Mutta myöntäkää, _mon cher ami_ [rakas ystäväni], että ainakin olette
ensimäinen, jolle se on ollut kunniaksi.
Emännöitsiä tarkasteli pikaisella, terävällä ja epäluuloisella
katseellaan näitä kolmea henkeä, jotka hän äsken varomattomuudessaan
oli jättänyt yksikseen. Portailla hän oli tavannut Tuomaan ja kysynyt
häneltä keitä matkustavaiset olivat. Ilman mitään epäluuloa hän oli
vastannut: -- Rouva Hjelm ja mamseli Ringius. Ilkeä nainen kauhistui.
Hän näki pelottavan sattuman uhkaavan hänen tuumiaan; hänen täytyi
ehkäistä seuraukset, mutta kuinka? Ja kenties se ei ollutkaan sattumus?
Ehkäpä nämä kaksi naista varta vasten olivat uskaltaneet tulla tänne
lyödäkseen hänet laudalta? Oi, -- he saisivat katua uhkarohkeuttaan!
Tärkeintä oli nyt vaan salata paroonilta hänen vieraittensa
oikeata nimeä. Voi kuitenkin, jos hän sen jo tiesi! Hänen vihansa
emännöitsiään, hänen toivonsa vapautua avioliitosta, omantunnonvaivat,
jotka eivät koskaan täydellisesti olleet vaienneet hänen rinnassaan, ja
joita emännöitsiän, paroonin pahan hengettären, oli onnistunut
ainoastaan hiljentää, mutta ei kokonaan hävittää sillä vakuutuksellaan,
että pappi, joka vihki everstin ja hänen puolisonsa, oli vain
valepukuinen rakuuna, -- kaikki nämä yhdistettyinä vaikuttaisivat
sovinnon paroonin ja hänen kälynsä välillä, ja tämän sovinnon hintana
olisi... Rautakylä!
Sitä täytyi estää mistä hinnasta hyvänsä.
Sellaisten ajatusten valtaamana emännöitsiä astui sisään ja huomasi
kauhuksensa, että jotain erinomaista oli tapahtunut hänen lyhyen
poissaolonsa aikana. Hän päätti tavallisella julkeudellaan keskeyttää
kaiken yhteyden paroonin ja matkustavaisten välillä. Senpä tähden hän
kääntyi isäntänsä puoleen ja lausui tutulla, terävällä äänellänsä, joka
ei kärsinyt mitään vastaväitteitä: -- Mutta mitä te ajattelette,
parooni, seisotte täällä ulkona ja hankitte itsellenne kuoleman! Kas
niin, nyt te menette kauniisti omaan huoneesenne, ja herrasväet ovat
hyvät ja seuraavat minua punaiseen kamariin, minä näytän teille tulta.
Mutta paroonin kiihko oli taaskin kohonnut ylimmilleen, niinkuin
kerran ennenkin tänä iltana, -- viimeinen surullinen jäännös hänen
isännyysvallastansa. -- Ystäväni, -- sanoi hän, ottamatta kuuleviin
korviin emännöitsiän mahtisanoja, -- mene ja pidä huoli siitä, että
saamme illallispöydän katetuksi tähän huoneesen. Minä toivon, etteivät
naiset kiellä minulta huvia saada nauttia iltaista teidän kansanne,
vaikka minä saan pyytää anteeksi ruokasalin kehnoutta.
Emännöitsiä, joka myöskin oli äärimmäisiin kiihtynyt, valmistautui
voimankoetukseen, mutta hän tuli ennätetyksi. Vanhan rouva Hjelmin
mielestä tämä kohtaus oli ollut niin kiusallinen, monet vanhat haavat
oli revitty auki ja uusia epäluuloja oli herännyt hänen mielessänsä,
niin ettei hän millään ehdolla tahtonut kauemmin siellä viipyä.
Sentähden hän tarttui Lottaa käsivarteen ja sanoi: -- Tule, lapseni,
herra parooni suo meille kyllä anteeksi, me olemme niin väsyneet, että
mielellämme panemme heti maata. Nöyrin palvelianne, hyvä herrasväki!
Ja hän läksi pois Lotan kanssa, joka seurasi mielellään mukana. Parooni
seisoi yllätettynä ja epäröivänä, emännöitsiä riensi käyttämään hetkeä
heti hyväksensä ja työnsi isäntänsä teeskennellyllä hyväntahtoisuudella
sisempään huoneesen, otti lyhdyn käteensä ja seurasi matkustavaisia
eteiseen.
-- Minä en näe Tuomasta, -- sanoi Lotta kulkiessaan avonaisen eteisen
oven ohitse.
-- Hän on saanut yösian renkituvassa, jonne herrasväen tavarat myöskin
nostettiin, -- vastasi emännöitsiä. -- Luultavasti hän jo nukkuu.
--- Olkaa kuitenkin niin ystävällinen, hyvä rouva ja antakaa hänelle
sanaa, että hän heti tulee huoneesemme. Minulla on hänelle jotakin
sanottavaa huomisesta matkasta.
-- Sen kyllä teen, pikku mamseli.
Itsekseen emännöitsiä ajatteli: -- Kun minä vaan tästä herrasväestä
pääsen, niin minä jätän heidän Tuomaansa Sebastianin luotettavan Eljaan
huostaan ja annan sen määräyksen, ettei häntä koko yönä saa laskea
ulos. Mies näytti äkäiseltä. Täytyy valmistautua kaikkeen.