Jo meidän on aika palata matkustajaraukkojemme luokse Näsijärven
autiolle jäälle. He ovat jo tarpeeksi kauan saaneet harhailla yön
kinoksissa ja susien epämieluisassa seurassa. Tokkopa he ehjinä sieltä
suoriutunevat?
Kun vanha rouva Hjelm ja hänen tyttärensätytär eivät kauemmin
saattaneet olla epätiedossa siitä, mitä ne hirvittävät äänet
merkitsivät, joita jäältä kuului, ja mitä ne hoikat olennot olivat,
jotka siellä täällä vilahtivat reen ohitse, niin he joutuivat
kuolettavan tuskan valtaan. He olivat sekä kuulleet että lukeneet
matkustajista, jotka olivat metsissä ja jäillä joutuneet sutten suuhun,
ja he luulivat nyt joutuneensa saman julman kohtalon alaiseksi. Mutta
mitä hirvittävämmältä heidän tilansa heistä tuntui, sitä innokkaammin
he kokivat toisiltansa peitellä kauhistustansa. Senpä vuoksi he
istuivat ääneti, vapisten ja odotellen; vanhus oli kyyristynyt
kuomireen nurkkaan, mutta Lotta tähysteli lakkaamatta kaihtimien takaa
ja odotti joka hetki petoeläinparven heittäytyvän hevosen niskaan ja
raatelevan ajurin ja heidät itsensä.
Lotalta ei jäänyt huomaamatta, että Tuomas nyt ajoi aivan toiseen
suuntaan, suorassa kulmassa edelliseen tiehen. Hän aavisti, että
Tuomaan vihdoinkin oli täytynyt luopua itsepäisyydestään pakottavan
hädän tähden, ja hän oli niin usein ennenkin oppinut tuntemaan Tuomaan
hidasluontoista rohkeutta, järkähtämätöntä uskollisuutta ja hyvää
valintakykyä, että hän siitä sai uutta lohdutusta. Mutta lopulta kävi
hänelle, joka luonnoltansa oli hyvin puhelias, äänettömyys suorastaan
sietämättömäksi, ja hän alkoi uutta keskusteluainetta isoäitinsä
kanssa.
-- Panetko pahaksesi, isoäiti, jos kysyn sinulta jotain?
-- Miksikä sitä panisin pahakseni?
-- Niin, isoäiti, eräs seikka on minua ihmetyttänyt. Aina ennen, kun
minä pyysin päästä Hammilaan Dahlenilaisten luo, niin sinä vastasit:
lapsi kulta, ei meillä ole varaa ajaa huviksemme kahdeksan peninkulmaa
edestakaisin. Mutta eilen sinä sanoit, isoäiti, minun puhumattani
sinnepäinkään: kas niin, Lotta, laittaudu kuntoon, sinä saat tahtosi,
sillä huomenna me matkustamme Hammilaan, me molemmat yhdessä.
-- Ihmetyttääkö se sinua, että minä läksin sinun mukanasi? Ethän sinä
voinut matkustaa ilman kaitsiata, varsinkin kun nuori herra von Dahlen
on kotosalla. Minä olen huomannut, että hän on sangen _aimable_
[rakastettava] sinua kohtaan, Lottaseni.
-- Mitä sinä sanot, isoäiti! Olemmehan me hyvät ystävät, Rikhard serkku
ja minä, mutta eihän siinä mitään pahaa ole, varsinkin kun olemme
olleet tuttavat lapsuudestani saakka. Tiedäthän, isoäiti, että minä
tahdon käydä tervehtimässä Sofia ja Augusta von Dahlenia, ja sitäpaitsi
ei Rikhard nyt ole kotona, hänet vihittiin papiksi jouluna ja
määrättiin en tiedä minne. Mutta sinä et vastannut, isoäiti,
kysymykseeni, minkätähden sinulle juuri nyt tuli niin kova halu
Hammilaan, kun minä ennen moneen vuoteen töin ja tuskin olen saanut
sinua pistäymään ovesta ulkona.
-- Niin, Lottaseni, se on eri asia. No, miksikä en voisi sitä sinulle
sanoa, koskapa olen sanonut niin paljon muutakin? Viime sunnuntaina
minä tulin puhuneeksi vanhan lukkarin emännän kanssa, joka
nuoruudessaan palveli majuri von Dahlenin talossa, ja häneltä minä
kuulin jotain, joka minua suuresti liikutti. Me tulimme nimittäin
puhuneeksi entisistä ajoista ja aivan äkkiä lukkarinemäntä
sanoi: Ettekö, armollinen everstinna, koskaan ole löytänyt
vihkimätodistustanne? -- Vihkimätodistustaniko? kysyin ihmeissäni. --
Niin, kyllä sen täytyy olla olemassa, sanoi hän, sillä minä kuulin
majurivainajan kerran sanovan: -- Minne hiiteen Drakenhjelm lienee
hukannut tuon vihkimätodistuksen? Synti ja häpeä, että hänen leskensä
karkoitetaan Rautakylästä; ja kuitenkin Drakenhjelm on itse näyttänyt
minulle todistuksen; kerran kun me olimme tuollaisissa nuortenmiesten
puuhissa, niin hän, jottei hänen olisi tarvinnut olla mukana,
salavihkaa minulle kuiskasi olevansa naimisissa.
-- Kuinka ihmeellistä! Mutta miksikä ei kunnon majuri voinut todistaa
tätä sinun eduksesi, isoäiti!
-- Sanohan muuta, Lottaseni! Mutta, lisäsi lukkarinemäntä, majuri ei
voinut sitä asiata vannoa, sillä ensiksikin herrat olivat siinä
tilaisuudessa hiukan iloisia ja toiseksi hän näki todistuksen lukematta
mitä se sisälsi, ja piti koko juttua pilana. Mutta käsitäthän,
Lottaseni, että tuo tieto sai kaikki vanhat muistot ja kauan sitte
rauenneet toiveet sielussani virkoamaan. Vastustamaton halu pakotti
minua matkustamaan Hammilaan tiedustellakseni vanhalta majurinrouvalta,
mitä hän mahdollisesti tietää tästä ihmeellisestä todistuksesta, jonka
olemassaolosta minulla tähän asti ei ole ollut aavistustakaan.
Samassa pysähtyi reki uudelleen, ja jäi hevosen muutamia kertoja
turhaan nykäistyä valjaitaan, paikalle seisomaan. Lotta kurkisti ulos.
Vyötäisiään myöten Tuomas seisoi lumessa ja syötti hevoselle leipää.
Mutta se ei näyttänyt nälkäiseltä, se liipotti korviansa, liehotti
sieramillaan ja vapisi koko ruumiissaan. Pian keksittiin syy. Kolme tai
neljä suurta sutta näyttäytyi parinkymmenen askelen päässä, väliin
pistäytyen piiloon, mutta palaten heti takaisin entistä kärtteliäämmin.
Tuomas koki parastansa. Hän läimähytti piiskansiimalla, hän iski tulta,
hän huusi hoilautti ääneensä. Mutta kaikki oli turhaa, sudet kiersivät
yhä lähempää. Uskollinen renki tuumi jo laskea hevosen valjaista irti
ja antaa sen pelastaa itsensä; hänen puolustusaseeksensa jäisi aisa,
jolla hän, Tuomas, viimeiseen saakka puolustaisi rekeä. Mutta lumi oli
niin epätasaista ja paikoittain niin syvää, että hevonen varmaan ennen
pitkää olisi joutunut susien saaliiksi voimatta sittenkään pelastaa
hengellänsä toisia.
Vaivoin vain rohkeimmat pedot saatiin karkoitetuksi: jo nähtiin sutten
silmien kiiluvan ja kuultiin niiden verenhimoisten kitojen huohottavan.
Silloin Tuomas tarttui molemmin käsin viimeisiin heiniin, jotka olivat
reen etupuolella, heitti ne jäälle ja sytytti ne palamaan taulalla ja
tulikivipuikolla. Kirkas liekki leimahti korkealle, ja sen nähdessänsä
pedot vetäytyivät pois. Leveällä lavallaan nosti Tuomas reen
kinoksesta, läimähytti hevosta ruoskalla ja pääsi suojattineen kaikeksi
onneksi lakealle jäälle, missä lunta oli ohuemmalta ja kulku sujui
helpommin. Hevonen, joka huomasi voivansa paeta, ponnisti viimeiset
voimansa ravakkaan nelistykseen, ja jonkun ajan kuluttua matkustajamme
saapuivat rantaan, jossa he iloksensa huomasivat tien jälkiä.
Tuomas ohjasi suoraan suurta kartanoa kohti järven rannalla. Hänestä
oli yhdentekevää ken siellä asusti, hän oli vaaranalainen ja
suomalainen vieraanvaraisuus oli hänelle ennestään tuttua, ja siinä
kylliksi. Hän ajoi kartanolle. Samassa tuli häntä vastaan pieni reki,
yksi nainen ajaja sisässä. -- P--ru vieköön, kajahti molemmin puolin,
kun vaivoin päästiin sivuuttamaan.
Kartano, johon Tuomas ajoi rouvasväkensä, ei ollut mikään muu kuin
vanha Rautakylä Näsijärven rannalla. Tuomas ei itse koskaan ollut
käynyt siellä eikä Lotta liioin ja rouva Hjelm, -- hän, joka tunsi
tämän paikan paremmin kuin kukaan muu -- hän oli sokea. Ajettiin siis
pihaan, tietämättä mihin oli jouduttu, ja tosiaankin hyvään aikaan
sinne päästiin, sillä tuskin uskollinen hevonen oli laahannut kuormansa
portaitten eteen, niin se vaipui maahan eikä koskaan siitä enää pystyyn
kohonnut.
Tuomas kiiruhti irroittamaan sortunutta hevosta valjaista ja Lotta
tarttui isoäitiään käsivarteen kiinni ja talutti hänet korkeita
portaita myöten ylös etehiseen. -- Missä me olemme? -- kysyi vanhus.
-- En tiedä, -- vastasi tyttö eteisessä ja hapuili ovea pimeässä.
Ovista oli kaksi lukossa; ei ketään ihmistä näkynyt, sillä palvelusväki
asui toisella puolella. Kaikeksi onneksi oli vielä kolmaskin ovi, joka
oli taipuvaisempi. Lotta ja vanha rouva astuivat sisään emännöitsiän
huoneesen. Ei ketään näkynyt, mutta pöydällä paloi kynttilä, huone oli
lämmin ja molemmat naiset riisuivat yltään päällimmäisimmät vaatteensa
tuollaisen mieluisan tunteen vallassa, jota jokainen tuntee tullessaan
ulkoa talvipakkasesta mieluisaan huonelämpimään.
Tämän sekä vanhan paroonin huoneen välillä oli vielä toinen, jota
emännöitsiä käytti vaatesäiliönä, mutta jota myöskin pidettiin
lämpimänä. Ovi oli sinne auki, ja kun Lotta hetken aikaa oli turhaan
odottanut, niin hän uskalsi astua sinne. Hän kuuli ääniä viereisestä
huoneesta ja erotti selvästi seuraavat sanat:
-- Mutta Lisette, jos rouva Hjelm vielä elää? Jos hän kerran tulee
vaatimaan Rautakylää takaisin?
-- Joko te taas veisaatte samaa virttä, parooni? Kas niin, olkaa
järkevä; rouva Hjelm on jo aikoja sitte kuollut, niin kerrotaan. Mutta
jos hän elää ja joskus näyttäytyy täällä Rautakylässä, niin minä en
vastaa siitä, mitä voipi tapahtua, niin totta kuin minun nimeni on
Lisette Hallström ja parin tunnin kuluttua olen teidän laillinen
vapaaherrainen puolisonne.
Lotta, joka oli tarttunut lukkoon, hätkähti kauhukseen kuullessaan
nämät uhkaavat sanat, jotka liiankin selvästi ilmaisivat hänelle, minne
ja kenen luo he olivat joutuneet. Tämä kartano oli Rautakylä, sitä hän
ei voinut enää kauemmin epäillä, vapiseva ääni tuolla sisällä oli
vanhan parooni Drakenhjelmin ja tuo nainen, joka lausui niin
kauhistuttavia sanoja, oli sama Lisette Hallström, jota isoäiti turhaan
oli etsinyt niin monena vuonna, ja joka nyt oli kääntynyt hänen
veriviholliseksensa. Ihmeellinen sattuma! Kauhea valinta! Tuolla ulkona
yö, pakkanen ja nälkäinen susilauma, täällä sisällä itsekkäisyyttä,
vihaa ja kuolemaa! Sudet ainakin olivat armeliaampia kuin ihmiset,
sillä ne tappavat ilman koston ja vihan himoa! Mutta -- eikö hevonen
ollut sortunut maahan ja pako mahdoton? Ei ollut muuta valinnan varaa,
kuin jäädä. Ehkäpä isoäiti oli vuosien kuluessa niin muuttunut, ettei
häntä enää tunneta; varsinkin jos Lotta ilmoittaisi jonkun vieraan
nimen. Ehkäpä matkustaville suotaisiin yksityinen huone, jossa he
tuntemattomina saattaisivat viettää yötä ja aamulla jatkaa matkaa
kyytihevosella. Mutta isoäiti ei saisi aavistaa, mihin vaaraan hän oli
joutunut. Täytyi keksiä joku syy nimen salaamiseen.
Kaikki nämä ajatukset risteilivät Lotan sielussa. Luonto ja kasvatus
olivat tehneet hänet päättäväisemmäksi, kuin mitä hänen ikäisensä tytöt
tavallisesti ovat. Hän palasi kiireesti isoäitinsä luo, mutta huone oli
pimeä, ja hän kompastui tyynyyn, joka oli lattialla. Siitä syntyi melua
ja se kuului heti emännöitsiän epäileviin korviin.
Ovi avautui. Emännöitsiä tuli huoneesta.
-- Mitä se on? -- huusi hän kimakalla äänellä. -- Varkaita! Varkaita!
Auttakaa! -- eikä paljoa puuttunut, ettei hän heti karannut Lotan
kimppuun, joka sillä välin oli noussut ylös.
Mutta Lotan rohkeus lisääntyi vaaran mukana. -- Suokaa anteeksi, hyvä
rouva, -- sanoi hän niin levollisesti kuin suinkin; -- me olemme
täällä, kaksi matkustavaa naista, isoäitini, kapteeninrouva Holmqvist
ja minä, me olemme ajaneet harhaan tässä hirveässä rajuilmassa, olleet
hengenvaarassa susien ahdistamana, hevosemme on sortunut, eikä meillä
ollut muuta neuvoa kuin turvautua herrasväen vieraanvaraisuuteen ja
pyytää suojaa täällä huomisaamuun saakka.
Vanha nainen tarkasteli Lottaa läpitunkevin katsein kiireestä
kantapäähän saakka. -- Matkustavia naisia, susia, sortunut hevonen?
Lorunlarua! Pitäisikö ehkä antaa yösijaa kaikille roskajoukkioille,
joita kuljeksii maanteillä? Ei täältä liikene huoneita.
Tuo muuten niin viekas ja mielinkielinen emännöitsiä pikaistui tällä
kertaa, niinkuin tavallisesti, kun hänen sappensa kiehahti. Eikä
vieraskäynti olisi voinut sattua hänelle sopimattomampaan aikaan
kuin tällä hetkellä, jolloin hänen koko elämänsä pyrintö oli
täyttymäisillään. Ilkeydessään hän kokonaan unohti, että vanha parooni,
jolla oli peräti toisellainen käsitys vieraanvaraisuudesta, kuuli
huoneesensa hänen kiivaat sanansa.
Lotta vastasi oikeutetulla harmilla: -- Hyvä rouva, te saatte olla
varma siitä, että tämmöisen vastaanoton jälkeen ainoastaan
välttämättömin pakko voipi saada meidät jäämään teidän vastuksiksenne.
Mutta meidän tilamme on sellainen, että minun vielä kerran täytyy
uudistaa pyyntöni ja anoa teiltä kattoa päämme päälle, vaikkapa ette
soisi sitä meille muualla kuin palvelusväkenne huoneissa. Me kyllä
mielellämme palkitsemme vaivanne.
Emännöitsiän kielellä pyöri jo uusi tiuskiva kielto, kun vanha parooni,
joka oli avonaisesta ovesta kuunnellut keskustelua, ja joka
arvattavasti oli vierasten tulosta paljoa enemmän mielissään, tuli ulos
huoneesen ja lausui entisen vanhan hovimiehen tapaan: -- Ei,
herran tähden, suloinen ystäväni, te käsitätte aivan väärin
minun emännöitsiääni. Suokaa hänelle anteeksi, pikku mamseli;
hämmästyksissään hän on tullut lausuneeksi vähemmän sopivia sanoja.
Naiset ovat erittäin tervetulleet, olkaa hyvät, älkää kursailko,
suloinen ystäväni, riisukaa päällysvaatteenne!