Tämä mies, joka nyt astui sisään, oli ulkonaisen olentonsa puolesta
omituisena vastakohtana vanhan paroonin repaleiselle hovipuvulle ja
emännöitsiän aistittomille koristuksille. Hän oli mies parhaassa
voimassansa, hartehikas ja jäntevä, tuskin 40 vuotta vanhempi. Turhaan
olisi saanut etsiä hänen litteistä ja leveistä kasvoistansa noita
ylimyksellisiä piirteitä, jotka ikä vanhan paroonin kasvoissa oli
uurtanut vain terävimmiksi. Luonto näytti huviksensa painaneen näihin
niin sanoaksemme jykeästi veistettyihin kasvoihin ainoastaan yhden
ilmeen, mutta ilmeen sellaisen, joka teki ne kammottavalla tavalla
mieltä kiinnittäviksi: jättiläisen hillitsemättömän voiman ilmeen.
Miehellä oli yllään paksu harmaa sarkatakki, sellainen, jota
varakkaammat talonpojat käyttävät jokapäiväisessä olossaan, sekä
samanväriset ja samasta aineesta valmistetut housut, jotka olivat
pistetyt polviin asti ulottuviin, mustiin rasvasaappaihin. Kädessä
hänellä oli mustanakkainen patalakki, jonka reunat olivat siperialaista
lammasnahkaa. Huolettomasti hän heitti lakkinsa paroonin vuoteelle ja
astui itse kursailematta keskelle huonetta keinutuolin eteen.
-- Mielellään minun puolestani! -- toisti hän katsoen uhmailevasti
vanhaan parooniin, jota hänen tulonsa näytti epämieluisasti yllättävän.
-- Te voitte kernaasti, parooni, ottaa mukananne hautaan kaikki nuo
renkunrankut, esi-isät ja mainiot nimet, en minä niitä sure. Minä
turvaudun mielemmin siihen mikä on todellista, nähkääs parooni, ja
minusta on samantekevää, nimittääkö parooni minua epäsukuiseksi ja
talonpoikaisvintiöksi, hän, jonka paraiten pitäisi tietää, miten minä
olen siksi tullut. Arvattavasti on kysymys taaskin vihkimisestä ja
nähkääs parooni, siinä minä olen aivan samaa mieltä kuin äitikin; -- ei
sen puolesta, että minä tahtoisin olla Drakenhjelm ja parooni, ei, viis
siitä, sen kunnian minä möisin puurovadista, -- mutta sentähden että
Rautakylä on allodiaalisäteri ja etten minä saata omistaa sitä ilman
tuota kilisevää nimeä.
Tämä mies, joka näytti käsittävän asemansa pikemmin perillisen kuin
palvelian asemaksi, herätti raa'alla julkeudellaan vireille viimeisen
itsenäisyyden jäännöksen, mikä vielä oli jäljellä paroonin
veltostuneessa sielussa. --- Vai sinä et voi pitää hallussasi
Rautakylää omistamatta itsellesi minun nimeäni! Älä siitä huolehdi,
Hallström, sinä voit päästä niin toisesta kuin toisestakin.
Pehtori tarkasteli vanhusta ulkonaisesti kylmällä ja pilkallisella
paremmuuden tunteella, mutta vähäinen äänenvärähdys ilmaisi että jotain
kiehui ja kuohui tuon julkean miehen rinnassa. -- Mitä tämä taas
tarkoittaa? -- sanoi hän. -- Te käytte lapseksi uudelleen, parooni;
parasta olisi että rupeaisitte eläkkeelle ja nyt heti luovuttaisitte
kaikki minulle, sillä kun ihmisestä tulee tuollainen ikäloppu, niin ei
voi tietää, mitä hullutuksia lopulta sattuisi pälkähtämään hänen
päähänsä!
-- Lurjus, sinä herrastelet ennen aikojasi, mutta et sinä vielä herra
ole. Mene tiehesi!
-- Hyvin mielelläni, mutta suokaa anteeksi, jos ensin kursailematta
tuon esiin asiani. Asian laita on sellainen, nähkääs parooni, että minä
lähden varhain aamulla pappilaan, ja koska te silloin ette vielä ole
ylhäällä, niin ette suinkaan kieltäydy vielä tänä iltana kirjoittamasta
rovastille pientä kirjettä.
-- Mitä se koskisi?
-- Oi, mitäpä se muuta olisi, kuin että te pyydätte provastin ensi
sunnuntaina kuuluttamaan teidät ja äidin, sillä nähkääs, parooni -- ja
pehtori kumartui pilkallisen tuttavallisesti vanhuksen korvan juureen
-- minä sen tahdon, minä, nähkääs parooni! Tämän ilveilyn täytyy
loppua. Te voitte kuolla kupsahtaa minä päivänä hyvänsä ja silloin me
olemme kadottaneet pelin. Se ei kannata, se, nähkääs parooni! No,
ymmärrättekö minua?
Parooni Magnus Drakenhjelm kalpeni ja alkoi vapista. Hetkellinen
pontevuus, jonka viha oli hänessä synnyttänyt, väistyi nyt
voimakkaamman tunteen, -- pelon tieltä! -- Sinä olet kiittämätön
ihminen, Hallström, -- sanoi parooni matalalla äänellä. -- Olenhan minä
testamentannut teille kaikki, ja joll'et voi pitää Rautakylää, niin
voithan myödä sen ja ostaa toisen maatilan.
-- Kas niin, sen minä tiedän jo ennestään ja te tiedätte myöskin,
parooni, että minä en aio antaa karkoittaa itseäni Rautakylästä. Mitä
hyötyä siis houkuttelusta on? Tahdotteko pyytää kuulutusta, vai ettekö?
-- Rakas Hallström, minä tahdon miettiä...
-- Onhan teillä ollut neljäkymmentäkahdeksan vuotta aikaa miettiä asiaa
ja minun mielestäni siinä on kylliksi. Tänä iltana sen täytyy tapahtua,
sanon minä, sillä kuka voi vannoa, että te elätte huomisaamuun?
-- No mutta Lisette, sanohan toki Sebastianille...
Emännöitsiä, joka istui pöydän ääressä ja oli lukevinansa, oli
kehotuksesta huolimatta vaiti. Pehtori alensi äänensä melkein
kuiskaavaksi. -- No, myönnyttekö vai ettekö? Minä kysyn viimeistä
kertaa.
-- Anna mustetta ja kynä! -- huokaili vanhus.
-- No kerrankin saa kuulla järkevää puhetta. Kas niin, olkaamme
ystäviä, koska hoetaan, että me olemme sukulaisia. Tässä ovat
kirjoitusneuvot. Mutta ei mitään mutkia, sitä minä en salli.
Odottakaahan, minä sanelen teille, parooni: "Haudan partaalla
seisoen"...
-- Älä vaivaudu, en minä tarvitse sanelemista.
-- Minä pyydän, ei siitä ole vaivaa. "Haudan partaalla seisoen" -- joko
se on kirjoitettu? -- "minä olen miettinyt elämääni, joka monessa
suhteessa on ollut jumalaton"...
-- Se on hävytöntä!
-- No, no, älkää kiivastuko!... "ollut jumalaton" -- joko on
kirjoitettu? -- "ja etupäässä olen ajatellut, millä vääryydellä minä
olen kohdellut kelvollista ja uskollista emännöitsiääni, mamseli
Lisette Hällströmiä, kun niin kauan olen kieltäytynyt antamasta hänelle
ja meidän pojallemme, rehelliselle pehtori Sebastian Hallströmille sitä
nimeä ja niitä oikeuksia, jotka heille minun menettelyni johdosta
tulevat. Voidakseni jossakin määrin hyvittää tätä vääryyttä, minä olen
omantuntoni äänen pakosta päättänyt ottaa mainitun Lisette Hällströmin
lailliseksi aviovaimokseni, ja sen johdosta minä täten pyydän
kuulutusta meille molemmille ensi sunnuntaiksi." -- Onko se
kirjoitettu?
Se joka olisi tarkannut vanhan paroonin kasvojen juonteita hänen
vitkalleen ja ilmeisellä vastenmielisyydellä kirjoittaessaan näitä
rivejä, olisi niissä huomannut sekä nöyryytystä, pelkoa, vihaa että
inhoa. Välistä hän asetti kynän luotaan aikoen keskeyttää
kirjoittamisensa, mutta katse sanelevaan pehtoriin vaikutti sen, että
hän heti jälleen jatkoi alkamaansa kirjoitusta. Tänä hetkenä väikkyi
vanhan synnintekiän pään päällä koston hengetär, jonka olisi pitänyt
sovittaa everstin ja hänen puolisonsa kärsimät vääryydet, jolleivät
sitä jo aikoja sitten olisi tehnyt ne, jotka maan päällä sovittavat ja
haihduttavat kaikki kärsimykset -- aika ja hauta.
Ja vanha parooni päätti kirjeensä.
Kun se oli tehty ja kirje sinetillä suljettu, niin pehtori pisti
paperin ilmeisellä mielihyvällä taskuunsa, taputteli vanhusta
olkapäälle ja sanoi: -- Kas niin, ollaan nyt ystäviä, isäseni, kyllä
tämä oli viisainta mitä olisitte voinut tehdä, sillä hiis tiesi,
olisinko muuten voinut vastata teoistani. Mutta kun oikein ajattelen
asiaa, niin ehkäpä on viisainta että vielä tänä iltana lähden
pappilaan. Parooni -- isähän minä aioin sanoa -- voisi ehkä muuten
ottaa ja kuolla ennenkuin laillisessa järjestyksessä on ehditty kolme
kertaa kuuluttaa, ja luullakseni rovasti tällaisessa tapauksessa ei
estele vihkimästä teitä vielä tänä iltana. Hyvästi nyt, isäseni,
hyvästi armollinen äiti-rouvani! Toivoakseni teidän armonne
vapaaherratar kestitsee parhaimmalla tavalla sulhastansa minun
poissaollessani.
Pilkallisesti hymyillen pehtori otti lammasnahkalakkinsa ja läksi pois.
Emännöitsiä, joka äkisti oli tullut loistavalle tuulelle, ei säästänyt
hyväilyjään eikä pikkupalveluksiaan koettaen siten elvyttää vanhan
paroonin synkkää katsetta, mutta turhaan. Velttona, tylsänä, puoleksi
masentuneena hän istui korkeaselkäisessä tuolissansa ja näytti olevan
aivan väliäpitämätön kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kun
kaikki hänen mielistelevät kokeensa epäonnistuivat, kun ei edes
kukkurapäinen teevadillinen vadelmahilloa voinut saattaa paroonia
iloisemmalle mielelle, niin tuleva vapaaherratar astui ikkunan ääreen
ja ajatellen tulevaa suuruuttansa antoi katseensa liitää Rautakylän
mailla, sen verran kuin hän saattoi niitä pimeässä erottaa. Ulkona
lakeuksilla raivosi yhä uudelleen hirvittävä myrsky ja lumituisku.
Väliin kuului läheiseltä Näsijärven jäältä kuljeskelevien susien julmaa
ulvontaa, ja myrskyyn ja ulvontaan sekaantui väliin heikko kulkusten
ääni. Mutta emännöitsiä ei ihaillut luonnon rajua ja tuimaa kauneutta.
Ruusunhohteiset, turhamaiset ja ylpeät ajatukset liikkuivat hänen
mielessänsä ja hänen mielikuvituksensa loihti hänet tämän kauan
haluamansa ihanan maatilan omavaltaiseksi hallitsijaksi sekä
vapaaherrallisen arvon omistajaksi, jonka hän oli asettanut elämänsä
kunnianhimoiseksi päämääräksi.