Vanha parooni Magnus Drakenhjelm -- lukija on varmaan hänet tuntenut --
oli vielä mieluisassa työssänsä ja tutkisteli purkin sisällystä, kun
viereisestä huoneesta kuului askeleita, jotka lähenivät hänen oveansa.
Heti hän laski kovalla kiireellä purkin pöydän alle, pisti lusikan
laatikkoon, pyyhki suutansa kuluneella silkkinenäliinalla ja heittäytyi
vuoteelleen odotellen tuliaa, joka pian sen jälkeen ilmestyikin.
Ovi avautui, ja sisään astui pieni, luiseva ja kulmikas naisolento,
päässä valkea myssy, jonka leveät reunusteet riippuivat alas otsalle
saakka, yllä musta kamlottikankainen, pitkäliepeinen röijy sekä yhtä
synkkävärinen hame. Hänen laihoissa sormissaan kiilteli paksuja
kultasormuksia, hänen pienet harmaat silmänsä iskivät niin teräviä
katseita kuin naskalin kärjet ja jollei ohut tukka myssynreunusten alta
olisi kertonut seitsemänkymmenen talven lumesta, niin kaikista hänen
vilkkaista liikkeistänsä päättäen olisi voinut luulla tätä naista
tuskin viisikymmenvuotiaaksi. Hänen kasvoissansa näkyi vielä entisen
kauneuden jälkiä, mutta ei puhtaan, jalosti viehättävän kauneuden, sen
saattoi selvästi huomata. Muutamat rypyt nenän yläpuolella, pilkallinen
piirre ohuessa ylähuulessa sekä terävät silmät loivat koko kasvoihin
ilkeyden, vallanhimon ja itsekkäisyyden ilmeen, samalla kuin ne hänen
korkeasta iästänsä huolimatta ilmaisivat päättäväisyyttä ja
jäntevyyttä.
Tämä nainen, joka ryhdiltänsä teki enemmän hallitsian kuin palvelian
vaikutuksen, astui vuoteen ääreen, jolla Magnus parooni lepäsi ja
lausui tuntuvalla ruotsalaisella ääntämistavalla: -- Kas niin, nyt te
syötte soppanne, parooni, muuta ei tänä iltana tarjota, eikä olekkaan
hyvä syödä liian paljon, kun on sairas.
-- Mutta, rakas Lisette, -- vastasi parooni nöyryyttä osottavalla
äänellä, johon hän vuosien kuluessa oli tottunut alistuessaan ankaran
emännöitsiänsä tahdon alle, -- etkö sinä tarjoaisi minulle hiukan lohta
ja munakokkelia, taikka edes lasillisen maitoa ja korppuja?
-- Lohta? Mistä te luulette minun voivan sitä hankkia? Silliä minulla
ehkä olisi, mutta munia on mahdotonta saada. Luuletteko, parooni, että
kanat munivat tähän vuodenaikaan? Eipä vainenkaau, kaikkea ei voi saada
mitä mieli tekee. Kas niin, älkää kursailko lainkaan, parooni,
tiedättehän, että soppa on syötävä.
Magnus parooni maisteli hiukan maljasta, mutta antoi sen heti takaisin
sanoen: --- Sinä et ole pannut ensinkään makeata siihen, pikku Lisette.
-- Enkö makeata? Jopa jotakin, tarvitsisiko kaurasoppaan panna makeata!
Niinkuin se ei ilmankin kelpaisi! Tätä nykyä sokeri ei kasva puissa.
Enkö minä viime viikolla heikkoudessani antanut Martin ostaa teille
kaupungista vadelmamakeisia? Luulisinpä niistä riittävän teille makeata
koko vuoden ajaksi.
-- Kuinka sinä niin voit sanoa, Lisette! Tötterö oli niin kovin pieni!
Se on jo tyhjä, pikku Lisette!
-- Mitä? Joko se on tyhjä? Jumal' avita sellaista ahmattia! Vähemmässä
kuin neljässä päivässä hän on syönyt suuhunsa vadelmamakeisia koko
viidenkymmenen kopekan hinnasta! Ja sittenkin minun pitäisi panna
kaurasoppaan rusinoita ja sokeria!
Näin sanoen tuima emännöitsiä astui pöydän luo vakautuakseen siitä,
että parooni puhui totta. Mutta onnettomuudeksi oli pöydällä tyhjän
tötterön vieressä vadelma, joka kiireessä oli pudonnut siihen, paroonin
ahmustellessa purkin sisältöä. Nyt se vasta myrsky puhkesi. -- Mikä tuo
on? Vadelmako! Mistä te olette saanut vadelmia, parooni? Taivainen
taatto, ettehän vaan ole uskaltanut varastaa vadelmahilloani, vanha
sokerirotta! Sanokaa tällä elävällä hetkellä, parooni, mistä olette
saanut tuon vadelman?
Vanha nainen asettui kädet puuskassa paroonin eteen, ja katseli
terävillä silmillänsä läpitunkevasti häneen. -- No, -- jatkoi hän, --
ehkäpä tahdotte uskotella minua, että tuo tuossa on karpalo?
Parooni turvautui keinoon, jota hän usein ennenkin tukalissa tiloissa
oli käyttänyt hyväksensä. Hän kääntyi seinään päin ja oli nukkuvinansa,
toivoen että myrsky itsestään asettuisi.
Mutta vanha Lisette ei tyytynyt vähiin. -- Oletteko nukkuvinanne, vanha
herkkusuu? -- jatkoi hän kiihtyen yhä enemmän omasta kiivaudestaan. --
Nukkukaa vaan, minun puolestani, vaikkapa ijankaikkiseen uneen!
Luullakseni eivät teidän unenne ole liian suloisia, kun eversti vainaja
valmistaa teille kuuman vuoteen helvetissä...
Pahansisuinen nainen oli nyt nähtävästi jännittänyt jousen liian
kireälle. Vanha Magnus parooni kavahti ylös vuoteeltansa niin kalpeana
kiukusta, että hänen intohimojensa ja omantunnon vaivojensa
monivuotinen todistajakin hämmästyen huomasi, minkä vaikutuksen hänen
sanansa parooniin tekivät. -- Ihminen! -- huudahti parooni ja asettui
jäykkänä, suorana ja uhkaavana hänen eteensä -- ihminen, jos vielä
kerran uskallat sellaista sanoa, niin minä, _diable m'emporte_ [piru
vieköön], muserran sinun kurjan kallosi heti paikalla. Vuodesta
vuoteen minä olen kärsinyt sinun nenäkkäisyyttäsi, ahneuttasi ja
ylvästelemistäsi, mutta minä olen väsynyt siihen. Minä en pidä kauemmin
sinua luonani, voit mennä tiehesi... ja sallia minun kuolla rauhassa.
Paroonin puhuessa oli vihan pontevuus kadonnut koko hänen ryhdistänsä
ja hän oli jälleen sama veltto mies, joka kaksikolmatta osaa
elämästänsä oli vapissut akkavallan edessä, ja viimeiset sanansa hän
lausui miltei rukoilevalla äänellä. Emännöitsiä, joka hetkeksi
ällistyi, huomasi heti olevansa voiton puolella, eikä ollut käyttämättä
etua hyväksensä. -- Pitäisikö minun mennä tieheni? -- toisti hän
terävästi. -- Vai niin, sekö on palkkani siitä, että olen
neljänkymmenenkahdeksan vuoden kuluessa raatanut teidän tähtenne,
hoitanut teitä kuin lasta, ja pitänyt huolta teidän ruumiinne sekä
sielunne vammoista. Se on palkkani teidän tähtenne uhraamastani
kunniasta ja omastatunnosta... huomatkaa: kunniasta ja omastatunnosta!
Sen tähden te ajatte minut ja Sebastian raukkani maantielle!
-- Sinun Sebastian raukkasiko? Luullakseni hän on niinä viitenätoista
vuotena, joina hän on ollut kartanon pehtorina, koonnut kauniita
kolikoita paloviinapannuista. Ja sitäpaitsi, olenhan minä
testamenteerannut sinulle ja... meidän pojallemme -- parooni lausui
nämä sanat nähtävällä vastenmielisyydellä -- koko omaisuuteni. Onko
silloin liikaa vaadittu että pyydän saada kuolla rauhassa?
-- Jumala varjelkoon minua häiritsemästä teitä, parooni, kristillisessä
valmistuksessanne! -- vastasi viekas nainen mielistelevästi. -- Mutta
katsokaas, niinkauan kuin tuo rouva Hjelm ja hänen tyttärensätytär
elävät, niin ei ole takaamista, etteivät pahat kielet saa teitä
muuttamaan testamenttia ja sitten kuitenkin minä ja Sebastian olisimme
puilla paljailla.
-- Sinä olet oikeassa, -- sanoi parooni miettiväisesti. -- Ne, joilla
kenties on laillinen oikeus kaikkeen, ne ovat vielä elossa! Mutta ei,
ei, olethan satoja kertoja sanonut minulle, ettei pappi ollutkaan
mikään oikea pappi, vaan valepukuun puettu rakuuna!
-- No se on totisesti totta, siitä te voitte olla huoleti, parooni.
Mutta te olette vanha ja kivulloinen eikä tiedä mitä papit ja muut
voivat vaikuttaa teihin, ja sentähden minun mielestäni, niinkuin usein
olen sanonutkin, te parhaiten rauhoittaisitte omaatuntoanne ja
turvaisitte todellisia omaisianne suostumalla vihityttämään meidät
huomispäivänä.
-- Vihityttämään meidät! Drakenhjelmkö piikansa kanssa! Ei, Lisette,
tiedäthän sinä ennestäänkin, mitä minä siitä asiasta ajattelen.
Paroonin lausuessa "piika" sanan kiihottui vanhan naisen sappi
uudelleen. -- Piika! -- toisti hän. -- No, samapa se, jos parooni
Drakenhjelm on ollut niin vähän vapaaherrallinen, että hän ensiksi on
uhrannut rehellisen naisen kunnian ja omantunnon ja sitten uskonut
hänelle sellaisia salaisuuksia, jotka voisivat panna alttiiksi hänen
henkensä, kunniansa ja omaisuutensa, niin eipä hänen tarvitse katsoa
itseänsä liian hyväksi ottamaan sellaista piikaa vaimoksensa. Minua,
joka neljänkymmenenkahdeksan vuoden kuluessa olen ollut aivan kuin
teidän oma vaimonne, voinpa sanoa olleeni vaimoakin parempi, -- sillä
kuka olisi hoitanut teitä, niinkuin minä olen tehnyt? -- minua te nyt
pilkkaatte piian nimellä, kun minä, en itseni, vaan poikani puolesta,
anon vaimon nimeä ja oikeuksia! -- Ja viekas vaimo purskahti itkuun.
Mutta sekä kyyneleet että todisteet eivät liene paroonista tuntuneet
uusilta eivätkä vaikuttavilta, sillä hän oli istahtanut keinutuoliin,
ja näytti mielemmin haluavan nukahtaa kuin kallistaa korvaansa
naimaehdoituksille. Emännöitsiä huomasi sentähden tarpeelliseksi vetää
toista nuottia, jonka hän tiesi paremmin koskettelevan paroonin
heikkoja puolia.
-- Hohhoo, -- huokasi hän, -- kiittämättömyys on maailman palkka;
miksikä minä odottaisin parempaa kohtaloa? Voinhan minä lähteä
kerjäämään Sebastianin kanssa, mutta katsokaas parooni, talon
uskollista ystävää surettaa se seikka, että teidän mukananne vanha
Drakenhjelmin suku kuolee sukupuuttoon, että Rautakylä joutuu vieraisin
käsiin ja että kaikki teidän esi-isänne, joiden kuvat riippuvat suuren
salin seinällä, sitte myödään huutokaupalla ja heitetään hylkytavarana
romusoppiin...
-- Niin, Lisette... sitä on surkea ajatella, -- vastasi parooni
mietteissään ja huokasi hänkin.
-- Ja nähkääs, parooni, olisihan se suuri ilo sekä teille että kaikille
esi-isillenne, jotka lepäävät haudoissansa, jos Drakenhjelmin suku
uudelleen alkaisi kukoistaa voimakkaassa ja urhoollisessa
jälkeläisessä, sellaisessa kuin meidän Sebastian...
-- Sinun Sebastianisi! Huuti, vaimo, äläkä tuo uudelleen esiin
ehdotuksiasi! Minäkö sallisin Drakenhjelmin nimen käydä perintönä
epäsukuiselle talonpoikaisvintiölle, sivistymättömälle tomppelille!
Mielemmin kuolkoon sukupuuttoon!
-- Mielellään minun puolestani! -- sanoi samassa karhea sorahteleva
ääni puoleksi avonaisesta ovesta, ja sisään astui mies, jonka askeleita
keskusteliat eivät olleet kuulleet, sillä hän kulki pehmeissä
pieksuissa.