Niin ikävältä, kuin tuntuukin, täytyy meidän hetkeksi jättää
matkustavat ystävämme Näsijärven autiolle jäälle ja etsiä turvaa,
meidänkin puolestamme, yön ja rajuilman käsistä. Me siirrymme sentähden
vanhaan herraskartanoon, jommoisia vielä nytkin joskus tapaa
Varsinais-Suomessa, Hämeessä ja Satakunnassa -- puoleksi lahonneita
muistoja ylimyssäädystä, jonka tähti jo on sammunut. Harvat, hyvin
harvat näistä vanhoista herraskartanoista ovat vielä vanhojen sukujen
hallussa, siitä luonnollisesta syystä, että suvut ovat sammuneet.
Entiset läänityskartanot ovat suurimmaksi osaksi joutuneet joko
aatelittomien tai iältänsä paljon nuorempien aatelissukujen käsiin,
jotka todellisuudessa eroavat muista säädyistä ainoastaan von tai af
sanan lisäyksen kautta ja jotka, ollen esi-isiä ja historiallista
loistoa vailla, koettavat kunnostaa itseänsä ainakin hyvinä
maanviljeliöinä. Samalla kuin tilanomistajat taipuisasti alistuvat ajan
henkeen, jonka huomattavimpana piirteenä esiintyy eri säätyjen
sulattaminen toisiinsa sivistyksen välityksellä, samalla tilat Suomessa
säilyttävät vanhan relssiluontonsa, allodioikeutensa, ja niillä on siis
taloudellisia etuja vielä kauan ylimyksellisen loistonsa himmennyttyä.
Ehkäpä osittain juuri sentähden niiden nykyiset omistajat erityisellä
mielihalulla harrastavat taloutta ja kohtelevat mitä suurimmalla
välinpitämättömyydellä niitä harvoja historiallisia jäännöksiä, joita
ajan hammas ei ole kuluttanut. Entisten suurten päärakennusten
lahotessa, rappeutuessa tai siirtyessä pienten, uudenaikaisten
maalaisrakennusten tieltä, kohoavat vanhojen hökkelien paikalta komeat
kivinavetat, laajat vara-aitat ja muut käytännölliset rakennukset.
Siinä ei ole mitään pahaa; ajan henki on sellainen. Mutta kun vanhoja
entisajan muistomerkkejä, perhehautoja, kappeleita, kirkkoja, puita ja
muuta sellaista, joihin traditsioni on hellyydellä kiintynyt ja joita
pitäisi kunnioittaa, kun sellaisia jäännöksiä hoidetaan huonosti,
raiskataan ja suorastaan tahallaan hävitetään, silloin täytyy syvästi
surkutella sitä taloudenhoitoa, joka ei harrasta mitään jalompaa kuin
hetkellistä voittoa, joka on "niellyt sydämensä vatsaan" ja unohtaen
velkansa entisajalle, tahraa itseään entisten kalliitten muistojen
hävittämisellä.
Herraskartano, johon me nyt saatamme lukijamme, oli niitä harvoja,
jossa maan mukana oli osa rakennusten ja suvun ylimyksellisyyttä
säilynyt. Rautakylä oli yli sataviisikymmentä vuotta ollut
Drakenhjelmin perheen oma. Kun eräs ratsumestari Drakenhjelm Kaarlo
XI:n peruutuksessa oli kadottanut tiluksensa Ruotsissa, niin hän oli
jäljelle jääneellä melkoisella omaisuudellansa ostanut kartanon
1680-luvulla, ja Aadolf Fredrikin hallituksen aikana suku oli saanut
paroonin arvon. Nykyisen omistajan isä, ensimäinen sen nimellinen
parooni, komeutta harrastava herra, oli suuresti laajentanut ja
kaunistanut Rautakylää. Hänen jälkeensä oli paljon rappeutunut,
mutta perustuksiltaan kohosi vielä ylpeä, synkkä kivilinna, jota
peitti tiilinen taitekatto, ja jossa oli äärettömän korkea ullakko
pienine ikkunoineen ja yksinäisine ullakkohuoneineen; ainoassa ja
varsinaisessa asuinkerrassa oli pitkä jono syviä ja pimeitä huoneita,
joissa oli korkeat, mutta pieniruutuiset ikkunat. Pihan puolella
seisoivat niinikään paikoillansa vähäpätöinen ulkohuonerivi ja
alustalaisten asunnot, jotka vartavasten olivat niin matalat, että ne
verrattaissa kohottaisivat päärakennuksen korkeutta. Viime aikoina
oli lisäksi rakennettu suuri polttimo.
Päärakennuksen fasaadin edustalla oli suuri, metsistynyt puutarha,
jossa vanhat lehmukset ja vaahterat suojan puutteessa paleltuivat ja
kinokset avuliaasti peittivät unohduksen vaippaan nuo muinoin
englantilaiseen tyyliin asetetut pensasaidat ja kukkapenkereet.
Tässä suuressa rakennuksessa näyttää olevan vain harvoja asujamia,
sillä ainoastaan yhdestä ikkunasta puutarhan puolelta tuikkii himmeä
tuli. Hetkisen aikaa epäilyttää, tokko se onkaan tulen valoa, sillä se
loistaa niin himmeästi ja vaaleasti, että se saattaisi olla vain kuun
paistetta ikkunanruutuun. Välistä se ihan pimenee, ikäänkuin joku
henkilö kulkisi valon ja ikkunan välitse. Mutta se ei sammu, se elpyy
jälleen levottomasti lekutellen, milloin heikommin, milloin
voimakkaammin, ikäänkuin paha omatunto.
Ehkäpä rakennus näyttää iloisemmalta pihanpuolelta? Aivan niin,
kulmahuoneessa leimuaa iloinen takkavalkea ja sen ympärillä istuu
useita henkilöitä. Huone näyttää keittiöltä ja henkilöt ovat varmaan
palvelusväkeä. Ehkäpä he par'aikaa, oikein suomalaisella ruokahalulla
pistävät puuroa poskeensa.
Kello on 6:n ja 7:n vaiheilla illalla. Eräässä sisemmässä huoneessa,
juuri siinä, josta valo loistaa ja joka sijaitsee kylkirakennuksessa
kaukana keittiöstä, oleskelee hyvin vanha mies. Hänen päälakensa on
melkein paljas ja harvat hiuskarvat hänen päässään harmaat ja
suorrukkeiset, silmät himmeät, loistottomat ja harmaat, kasvojen
piirteet kuihtuneet ja kellastuneet sekä sitä kunnioitusta herättävää
miellyttävyyttä vailla, joka on kunnialla taistellun elämän
iltaloisteena. Päässä hänellä on hiukan likaantunut valkoinen yömyssy
sekä yllään haalistunut pitkäliepeinen samettinen yönuttu, jossa on
paikkapaikoin huonosti paikattuja reikiä, sekä jaloissa kuluneet
tohvelit. Hänen vieressään on vuode, jonka peitolla joku juuri näyttää
maanneen, ja korkeaselkäinen, pehmeä, mustalla nahalla päällystetty
keinutuoli. Pieni pähkinäpuinen lipasto, pesukaappi, kullattu
pöytätiuku, samoin kullattu seinäpeili, pari nahalla päällystettyä
tuolia ja pähkinäpuinen, muinoin kallisarvoinen kirjoituspöytä
veistoksineen ja silauksineen ovat tämän huoneen muuna kalustona, joka
osottaa omituisen yhdistyksen komeutta ja rappeutumista. Pane tähän
vielä lisäksi pari ranskalaista vaskipiirrosta seinällä, jotka kuvaavat
irstaita kohtauksia Olymposta sekä repaleinen lattiamatto, jossa vielä
näkyy hienon hienojen koruompelujen jälkiä, niin taulu on täydellinen.
Vanhus seisoo peilin edessä ja valostaa varjostimen himmentämällä
kynttilällä hivuttuneita ja kuihtuneita kasvojansa. Hän pudistaa
surullisesti päätänsä ja mutisee hiljaa itseksensä: -- Ei, minä en näe
mitään, eikä minulla enää ole mitään jälellä, _rien du tout!_ [ei niin
mitään.]
Sitten, ikäänkuin huvittaakseen itseään vanhalla totutulla tavalla, hän
ottaa esiin valkoisen (s.o. muinoin valkoisen) pitsikaulahuivin ja
solmii sen huolellisesti kaulaansa. Yönutun avautuessa näkyvät sen alta
pitkät kirjaillut kuluneet liivit, paikatut polvihousut ja niiden alta
silkkiset sukat. Siinä ovat Kustaa III:n aikuisen hoviherran rauniot.
Mutta mistä se tulee, että hän on kaikkea puhtautta ja hienoutta
vailla, joka kuitenkin tavallisesti seuraa todellista hovimiestä aina
hautaan saakka? Syyn huomaa helposti himmeästä silmästä ja hapuilevasta
kädestä. Vanhus ei näe juuri mitään enää, taikka hän näkee vain
esineitten rajaviivat, mutta ei voi erottaa värejä. Varmaan hän luulee
sekä itseään ja ympäristöään yhtä siistiksi kuin ennenkin.
Hän näyttää odottavan jotakuta, ja sentähden hän pukeutuu. Mutta ei
ketään kuulu tulevaksi. Kärsimättömästi hän kulkee lattialla edes
takaisin. Vihdoin hän istahtaa kirjoituspöydän ääreen. Siinä on kaksi
avattua kirjaa; toinen on Voltairen Henriade, toinen -- raamattu. Hän
ei näe enää lukea; siis hänellä on joku, joka lukee hänelle ääneen
jommastakummasta kirjasta.
Mutta hän ei nyt etsikkään kirjoja. Hän avaa laatikon ja ottaa sieltä
tötterön, jossa on vadelmamakeisia. Hän imee niitä ahnaasti. Pian
makeiset ovat lopussa, ja hän tulee pahalle mielelle.
Huoneessa on kaksi ovea, toinen avautuu suureen puutarhanpuoleiseen
saliin ja toinen pihanpuoleiseen huoneesen. Salinpuoleinen ovi on
salvattu kamarin puolelta ja on varmaan ollut kauan kiinni, sillä
vanhus koettaa päästä ulos sitä tietä, mutta lukko ei anna myöten.
Vihdoin ovi kuitenkin avautuu ja vanhus kulkee kynttilä kädessä saliin,
ja näyttää etsivän jotakin. Kynttilä valaisee kamalasti vanhoja yhä
vieläkin komeita mutta aivan tomuisia huonekaluja sekä kuutta tai
seitsemää suurta muotokuvaa, jotka riippuvat kultapliitteissään
seinillä. Vanhus käärii yönuttunsa kiinteämmin ympärilleen, sillä sali
on lämmittämätön ja hyvin kylmä, ja menee jonkunlaisen kaapin tai
astiakon luo, joka seisoo huoneen nurkassa. Sieltä hän ottaa esiin
purkin ja teelusikan ja palaa jälleen huomattavasti tyytyväisempänä
huoneesen.
Mutta hän ei muista uudelleen salvata ovea. Hänen huomionsa on kokonaan
kiintynyt purkkiin. Ja hän avaa sen ikäänkuin salavihkaa, pistää
lusikan purkkiin ja ahmii voitonriemulla sen sisällystä. Purkki on
täynnä vadelmahilloa.