Tammikuussa vuonna 1838 puhalsi tuima pohjoistuuli Satakunnan
jääpeittoisilla järvillä, milloin pyyhkäisten jäät puhtaiksi, milloin
kooten lunta miehenkorkuisiin kinoksiin, ikäänkuin tehdäkseen koko
voimansa ponnistuksella tiet ja polut mahdottomiksi ajaa. Oli sellainen
talvipäivä, josta ei ole iloa edes susillakaan, ja jolloin ei kenenkään
inhimillisen olennon, kellä vain on katonsuojaa, tee mieli raottaa
oveansa, vaan jolloin jokainen mieluimmin valitsee itselleen sijan
räiskyvän takkavalkean ääreen, missä mäntyiset halot paukuttelevat
kanuunan laukauksiaan pakkasta ja pimeätä vastaan.
Näsijärven kauniit selät näyttivät tänä päivänä surkeilta. Siellä tuuli
sai vapaasti temmeltää, ja koko lavealla jäätiköllä olisi turhaan
saanut etsiä polkua, reenjalasten jälkiä tai kuusenkarahkaa, joka
kulkijalle olisi viitannut oikeata tietä. Niin pitkältä kuin silmä
kantoi, näkyi vain valkoista lunta ja siintävää jäätä, ja ainoastaan
kaukaa järven rannalta näkyvistä mäntymetsistä saattoi aavistaa, että
tälläkin erämaalla oli rajansa, ja että sieltä ehkä löytyisi jokin
ihmisasunto, yhdentekevää, olisiko se komea herraskartano, taajaan
rakennettu kylä tai köyhän torpparin mökki.
Kuitenkin ilmestyi samana päivänä hämärissä, noin kello 4 aikana
iltapuolella Näsijärven jäälle yksinäinen kuomireki, joka
vaivalloisesti pyrki eteenpäin. Niillä paikoin missä jää oli paljas,
työnsi tuuli reen sivulle, niin että hevonen ja reki muodostivat suoran
kulman toisiansa vastaan. Väliin taas reki kulki askel askelelta
eteenpäin syvien kinosten halki, joissa hevonen kahlasi rintaa myöten
ja joissa se varmaankin olisi lukemattomia kertoja kaatanut reen,
jollei roteva mies, jolla oli koirannahkainen lakki päässä, parkitut
nahkakintaat kädessä ja lammasnahkainen turkki yllään, olisi kaahlannut
vieressä, vasemmalla kädellänsä kannattaen rekeä ja oikealla ohjaten
hevosta.
Siten suurella vaivalla kuljettiin hetki aikaa eteenpäin. Kuomireessä,
-- jossa ei ollut edes ikkunoita, vaan ainoastaan siniruutuiset
pumpulikankaiset verhot, jotka olivat tuulen tähden kiinnitetyt yhteen
parilla nuppineulalla, oli aivan hiljaista. Ulkoa kuului vain tuulen
pauhinaa, lumennarinaa jalaksien alla, hevosen ja miehen raskaitten
askelien töminää sekä pienten kulkusten yksitoikkoista kilinää. Ja ilta
kävi yhä pimeämmäksi.
-- Hoh, sinä! Noh! Kas nyt! Ohoi! Mitä saakelia? Tämäntapaisilla
huudahduksilla kuului mies reen laidassa rohkaisevan vaahtoisaa
hevostansa. Mutta yhä syvemmin läähätti eläinparka, yhä heikommiksi
kävivät sen ponnistukset kuormansa laahaamiseksi halki lumen; vihdoin
se pysähtyi keskelle suurta kinosta, eikä sitä saatu, ei hyvällä eikä
pahalla, liikahtamaan paikaltaan.
Tähän tukalaan tilaan jouduttua avautuivat pumpuliset verhot
sisäpuolelta ja kahdet kasvot kurkistelivat sieltä kysyvinä ulos.
Toiset, nuoret, punakat ja kukoistavat olivat soman vaaleansinisen
hilkan peitossa. Toiset, tuhanharmaat, kuihtuneet ja ryppyiset, jotka
näkyivät paksun topatun mustan päähineen keskestä, olivat noin
seitsemänkymmenenvuotisen eukon kasvot. Tyttö tähysteli kauneilla
sinisilmillään levottomasti milloin väsynyttä hevosta, milloin
neuvotonta kyytimiestä, milloin taas lohdutonta lumimaisemaa
ympärillään. Vanhuksen silmissä sitä vastoin ei ilmennyt levottomuutta
eikä liioin mitään muutakaan; lyijynharmaina, loistottomina ne katsoa
tuijottivat avaruuteen. Vanhus oli sokea.
Mutta tottumuksen ja uteliaisuuden voima on niin suuri, että hänen
täytyi tirkistää ulos, vaikka hän ei nähnytkään mitään. -- Mitä on
tekeillä, Lottaseni? -- kysyi hän äänellä, jonka soinnuttomasta
tärinästä vielä saattoi tuntea tukholmalaisen koron jälkiä.
-- _Qu 'y a-t-il donc?_ [Mitäs nyt?]
-- Oi, ei mitään, -- vastasi tyttö niin levollisesti ja iloisesti kuin
suinkin saattoi. --- Hevonen on vain väsynyt hiukan, ja tie on huono,
mutta kyllä tästä taas päästään, kun eläinparka saa vaan hetken
hengähtää.
-- Ei suinkaan vielä ole pimeä! Minun silmiini loistaa jotain
valkoista, mutta en tiedä onko se lunta vai päivänvaloa.
-- On vielä aivan valoisaa, ja illaksi saamme kuutamon. Isoäiti, älä
ole levoton! -- vastasi tyttö. Hän tiesi sanovansa kaksinkertaisen
valheen, sillä oli niin pimeää, kuin lumiaavikolla voipi olla ja ilma
oli niin sakea, ettei voinut olla vähintäkään toivoa kuunvalon
näkemisestä. Mutta hyvä tyttö tahtoi, vaikka hän itse peloissaan ja
viluissaan vapisikin, kaikin tavoin rauhoittaa vanhusta.
-- Luuletko ehtivämme tänä iltana Hammilaan?
-- Se voi käydä vaikeaksi näin huonolla kelillä. Olisiko sinusta,
isoäiti, hyvin ikävää olla yötä jossain kestikievarissa? Minä
valmistaisin sinulle niin pehmeän vuoteen, isoäiti.
-- Oi, kävisihän sekin laatuun. Mutta eikö sinun ole kylmä?
-- Ei yhtään -- (Lotta tärisi vilusta) -- jos sinun vain on lämmin.
Mutta ei sinulla kuitenkaan olisi mukavata kestikievarissa, isoäiti.
Muistaakseni setä Drakenhjelm asuu täällä lähiseuduilla. Entäpä jos
ajaisimme sinne?
-- Hänenkö luokseen? Rautakyläänkö? Ei Lottani, mielemmin minä lepäisin
jäällä kylmässä lumessa...
-- Mutta miksikä sinä olet niin pahoillasi setä Drakenhjelmille?
Sanotaan tosin, että hän on ilkeä ja itara, mutta eihän hän voi olla
epäkohtelias sukulaisilleen.
-- Hänkö? Sinä et tunne häntä, pikku Lotta! Parempi meidän olisi levätä
suden pesässä, kuin Drakenhjelmin luona Rautakylässä.
-- Kuinka sinä niin voit sanoa, isoäiti? Onhan Rautakylä sinun entinen
kotisi, ja äiti on siellä syntynyt.
-- Lotta, sanoppa Tuomaalle, että hän antaa hevoselle leivän.
Pitkä renki Tuomas oli sen jo tehnyt. Hiukan virkistyneenä hevonen taas
kykeni saamaan reen liikkeelle, mutta pimeys yhä eneni ja Tuomas mutisi
itseksensä "perkele vieköön", sillä hän huomasi ajaneensa harhaan.
Matkustajamme eivät olleet missään kadehdittavassa tilassa Näsijärven
jäällä. Tuomas, joka ei näyttänyt tuntevan lainkaan talviteitä jäällä,
oli umpimähkään ajanut suuntaan, jota hän luuli oikeaksi; hän arveli
näin: -- Kerran kai jää loppuu. Mutta siltä ei näyttänytkään. Siihen
suuntaan, jonne hän itsepäisesti ajoi, näyttivät selät yhä laajenevan,
ja pimeys ja lumituisku, jotka himmensivät etäisemmät esineet,
sokaisivat siihen määrään silmät, että luuli kulkevansa aavalla,
rannattomalla merellä, rajattomalla lumiaavikolla, jossa kaikki elävät
olennot olivat menehtyneet pakkaseen, pimeään ja kuolemaan.
Askel askelelta kuljettiin pitkä matka eteenpäin. Matkustajat
kuomireessä eivät vaihtaneet sanaakaan; kumpikin tahtoi näyttää
toiselle nukkuvansa. Mutta Lotan kärsivällisyys ei kestänyt kauempaa.
-- Nukutko, isoäiti? -- kysyi hän hiljaa.
-- En, minä luulin sinun nukkuvan, -- kuului vastaus.
-- Oi, minun ei ole uni. Onko sinun kylmä, isoäiti?
-- Ei ole syytä valittaa. Mutta kiinnitä verho paremmin, tuntuu niin
vetoiselta. Onko kestikievariin vielä pitkältä?
-- Ei sinne enää voi olla pitkältä. Sanoppa, isoäiti, miksikä sinä et
tahdo poiketa Rautakylään? Onhan se suuri ja rikas kartano; siellä me
eläisimme herroiksi, saisimme illalliseksi kotlettia munakokkelin
kanssa ja lättyjä maidon kanssa ja sitte huomenaamuna hyvää kahvia
jouluna leivottujen korppujen keralla. Sepä maistuisi hyvältä, isoäiti,
ja olisi monta vertaa parempaa kuin olo kestikievarissa, jossa täytyy
pestä kupit ja lautaset ennenkuin uskaltaa niitä käyttää.
-- Älä kysy sitä, lapsi!
-- Ja sitten, isoäiti, olisi niin hauska nähdä sitä paikkaa, jossa äiti
on syntynyt ja viettänyt lapsuudenaikansa ja jossa olet itsekkin asunut
ja hoitanut taloutta niin monta vuotta. Miksi sinä, isoäiti, läksit
sieltä pois, ja miksi setä Drakenhjelm muutti sinne?
-- Miksi? Niin, Lottani, se oli siten että... mutta se kertomus ei sovi
lapselle, sellaiselle kuin sinä, Lotta.
-- Oletko, isoäiti, unohtanut, että olen yhdeksäntoista vuoden vanha?
-- Pikku Lotta raukkani, minä olin yhtä vanha kun menin naimisiin
äitisi isän kanssa, ja kuitenkin minä silloin olin lapsi. Isäni, kreivi
Reutercrona, otti minut seitsemäntoista vuotisena mukanansa Tukholmaan
maatilaltamme Östergyllenissä. Minä olin silloin niin vallaton ja
iloinen. Minut esiteltiin hovissa ja minusta tuli kuningatar Sofia
Magdalenan hovineiti... Kaksi vuotta minä elin suuren maailman huvien
ja imartelujen huumeessa, mutta sydämessäni minä yhä edelleen olin
lapsi, minä en nähnyt käärmettä ruusujen peitossa, enkä vilppiä
ihmisten iloisissa hymyissä; minä uskoin kaikista hyvää...
-- Tulitko sitten petetyksi, isoäiti?
-- Molemmat Drakenhjelmin paroonit Suomesta, sinun äitisi-isä Kustaa,
ja hänen veljensä Magnus, olivat siihen aikaan Tukholmassa. Molemmat
he osottivat suosiotansa minulle, kumpikin he molemmin puolin
mustasukkaisina kilvan kokivat valloittaa sydäntäni. Mutta mikä erotus
näiden molempien välillä! Kustaa Drakenhjelm, eversti, oli jalo mies;
rehellisyys ja kunnia loisti hänen avonaisesta otsastansa, mutta
Magnus, kamariherra, oli noita liehakoitsevia hovimiehiä, jotka
halveksivat naista ja kuitenkin koettivat imartelulla voittaa hänen
suosionsa rakastamatta ketään muuta kuin itseänsä koko maailmassa.
-- Olitko isoäiti onnellinen, kun sinulla oli kaksi niin hienoa
ihailiaa?
-- Oi, lapseni, hovissa niin harvoin todellinen rakkaus viihtyy. Kustaa
parooni oli minua viittätoista vuotta vanhempi, mutta hänen jalo
ulkomuotonsa ja vielä enemmän hänen kelvollinen luonteensa vaikutti
syvästi minuun. Piankin molemmin puolinen rakkaus yhdisti meidät, mutta
meidän täytyi salata tunteemme, sillä Kustaa parooni ei ollut hovissa
suosittu ja minun isäni ei olisi suostunut naittamaan minua Suomeen.
Sitävastoin Magnus paroonia sekä hovi että isäni kaikella tavalla
suosi; päivä päivältä hän yhä kiihkeämmin osotti suosionosotuksiaan
minulle, ja joka päivä minä sain pelätä naimatarjousta hänen
puoleltaan.
-- Olisit antanut hänelle aika rukkaset, isoäiti!
-- Huvittaako se sinua? Eräänä iltana -- muistan sen kuin eilispäivän,
-- helmikuussa vuonna 88, oli karnevaaliaikana Hagassa ensin
teaterinäytäntö, ja sen jälkeen naamiohuvit. Magnus parooni ajoi koko
illan minua takaa ja minä välttelin häntä. Naamioittujen joukossa oli
noita-akka; hän ennusti kaikille kädestä, ja hänen ennustuksensa
kohottivat punan poskille ja herättivät hämmästystä, mutta kukaan ei
häntä tuntenut. Toiset sanoivat häntä mamseli Arvidssoniksi, toiset
taas luulivat oikeaksi lappalaiseksi. _Diable!_ [Paholainen] kuiskasi
parooni Essen minun läheisyydessäni, hän ennusti kuninkaalle, ja
kuningasta ei naurattanut. No, neiti Reutercrona, sanoi noita-akka
minulle taitavasti matkien suomalaista ääntämistä, ojentakaa kätenne,
se on varmaan hyvin huvittava! _Eh bien, ma petite fière_, [No niin,
pikku kopea neitini] huudahti Magnus parooni, kuulkaamme kohtalon
suusta, kuka vihdoin voi pehmittää tätä marmorisydäntä! -- Salaisella
vastenmielisyydellä minä ojensin käteni, noita katseli sitä tarkasti
ja...
-- Ja mitä, isoäiti? Ja mitä?
... Ja lausui: Sen minkä näette, saattaa teille onnettomuutta. Se mitä
ette näe, tuo teille onnen!
-- Oi, sepä oli merkillistä. Mitä hän sillä tarkoitti?
-- Hämmästyneenä minä vedin käteni pois ja kuulin tallimestarin,
parooni Munckin sanovan Magnus paroonille: _Mon cher haron_ [Rakas
parooni], teillä ei ole toiveita, sillä, kunniani kautta, te ette ole
näkymätön! Samassa kumartui noita puoleeni ja kuiskasi korvaani: --
Neiti Reutercrona, joku odottaa teitä käytävässä. Sanokaa, että teillä
on päänsärkyä ja että tahdotte lähteä kaupunkiin! -- Minä katsoin
taakseni ja hän katosi väen tungokseen.
-- Ja sitte, isoäiti? Minä olen niin hirveän utelias.
-- Vaivoin pääsin Magnus paronia pakoon. Käytävässä tapasin dominoon
puetun miehen. -- Kuinka onnellista, että löysin teidät, Ebba! kuiskasi
hän. Tunsin sen Kustaa paroonin ääneksi. Hoetaan sotaa, ja huomenaamuna
minun täytyy palata rykmenttiini Suomeen. Magnus veljeni on käyttävä
poissaoloani hyväksensä voittaaksensa teidät omaksensa. Kuningas ja
isänne suosivat häntä, vehkeitä on meitä vastaan liikkeellä. Oi
Jumalani, huomenna, tai ehkäpä vielä tänä iltana julaistaan teidän
mieltänne kysymättä koko hovin läsnäollessa kihlauksenne Magnus
paroonin kanssa. Ja minä -- minä en voi ampua luotia vihatun
kilpailiani sydämeen, sen tähden että hän on minun veljeni!
-- Kustaa parooni parkaa!
-- Mutta, -- sanoi hän ja puristi kiivaasti kättäni, -- on yksi neuvo,
joka pelastaa onnemme. Rakastatteko minua, Ebba? Sanokaa vielä kerran
että rakastatte minua! -- Elämässä ja kuolemassa! -- vastasin minä. --
No hyvä, --- jatkoi hän, -- sitten te heti seuraatte minua; vaununi
odottavat puutarhaportilla, me ajamme kaupunkiin, jossa pappi odottaa
meitä, rykmenttini pastori Suomesta, hän vihkii meidät vielä tänä yönä
ja sitten, Ebbani, sitten minä lähden levollisena, sillä kirkon siteitä
he eivät voi murtaa ja keväällä minä palajan saamaan anteeksiantoa
isältänne!
-- Vavistuksella minä odotan jatkoa.
-- Niin, pikku Lottani, minä vapisin hiukan enemmän, minä, sen voit
uskoa, mutta ei ollut aikaa miettiä. Minä seurasin Kustaa paroonia ja
ajoin naamiopuvussani kaupunkiin, ja tuntia myöhemmin me olimme vihityt
aviomieheksi ja -vaimoksi ilman kaikkia muodollisuuksia ja häävieraita.
-- Ja sinut vihittiin naamiopuvussa, isoäiti?
-- Oi, minua hupsua, minut vihittiin ranskalaisen paimentytön puvussa.
Niin kevytmielinen minä olin, lapsi kulta, yhtä kevytmielinen kuin
hovi, jossa minä elin, ja rangaistukseksi minun nyt täytyy kertoa
kaikki tyttärentyttärelleni. Usein, usein ajattelin minä jälkeenpäin:
kevytmielinen Ebba raukka, kuinka sinä saatoit odottaa onnea
avioliitosta, johon sinä ajoit suoraan teaterinäytännöstä ja
naamiaisista ja jossa sinulla oli sellainen morsiuspuku yllä, mikä
pikemmin olisi sopinut jollekin Pompadourille kuin siveälle
ruotsalaiselle tytölle!
-- Eikö ketään ollut kutsuttu häihin?
-- Ketä sinne olisi kutsuttu? Kaksi todistajaa oli läsnä, Kustaa
paroonin käskyläinen, vanha korpraali Stolt ja minun ikäiseni nuori
tyttö, kamarineitoni Lisette Hallström, jonka vaiteliaisuus
toistaiseksi ostettiin rahalla.
-- No, entäs sitte, isoäiti?
-- Sitten... varhain seuraavana aamuna Kustaa parooni matkusti Suomeen,
ja sitten... en minä nähnyt häntä enää koskaan.
-- Etkö, isoäiti, nähnyt enää koskaan Kustaa paroonia?
-- En, pikku Lotta! Hän matkusti helmikuussa vuonna 88 Suomeen;
keväällä syttyi sota, hän ei voinut jättää rykmenttiään, hän sotkeutui
onnettomaan Anjalan salaliittoon ja... Mutta tämä muisto on
tuskallinen, mielemmin puhun itsestäni. Tuskin isoisäsi oli matkustanut
pois, niin Magnus parooni tuli vielä entistään kiihkeämmäksi. Onneksi
oli kuninkaalla tärkeämpiäkin asioita ajateltavana kuin minun
naimistani ja se tuuma, että minun kihlaukseni julkaistaisiin koko
hovin läsnäollessa, raukesi. Sen sijaan Magnus parooni teki muodollisen
kosimatarjouksen ja samalla kertaa hän sai isältäni myöntävän
vastauksen, mutta minulta kieltävän. Turhaan minua rukoiltiin ja
nuhdeltiin. Silloin Magnus parooni vannoi minulle vihaa ja kostoa ja se
on ainoa vala, jonka hän on uskollisesti pitänyt.
-- Olisit sanonut, isoäiti, että olit naitu.
-- Kustaa parooni tahtoi, että tunnustus oli tehtävä vain suurimmassa
hätätilassa, kun ei mikään muu enää voisi pelastaa onneamme. No niin,
lapseni, se hetki koittikin todella, vieläkin minua värisyttää, kun
muistelen sitä. Kuukausi oli kulunut, kevät tuli ja sen mukana kesä.
Kuningas oli sodassa, mutta kuningatar oleskeli hovineen enimmäkseen
Drottningholmissa. Eräänä päivänä heinäkuun lopulla oli koko hovi
talonpoikaispukuihin puettuna heinänkorjuussa. Ilma oli helteinen,
äkillinen pyörtymys kohtasi minua, harava putosi kädestäni ja minä
vaivuin tunnottomana heinään. Hovi kokoontui ympärilleni, huudettiin
lääkäriä. Magnus parooni seisoi minun vieressäni ja katseli minua kauan
tarkkaavasti. -- Oi, sanoi hän puoliääneen ja pilkallisesti, -- _il
n'ya pas de danger, point de tout_ [ei ole vaaraa, ei vähintäkään],
lähettäkää hakemaan -- _une accoucheuse!_
-- Tainnoksissani kuulin liiankin hyvin nämä sanat, jotka saivat yksin
kaikkeen tottuneen hovinkin punastumaan. Kuulin myöskin kreivi
Lantinghusenin kiivaasti sanovan: Parooni, rankaisematta ei loukata
naista, jolla on kunnia olla H. M. Kuningattaren suojeluksen alla. Te
selitätte heti näiden herrojen ja naisten kuullen sananne halpamaiseksi
loukkaukseksi, tai, Jumalan nimessä, minä ammun luodin otsaanne.
-- Hyvä, hyvä, kunnon Lantinghusen!
-- Palvelukseksenne, milloin vain haluatte, -- vastasi Magnus parooni
kylmästi. -- Mutta, -- lisäsi hän kääntyen rouva Schröderheimin
puoleen, joka samassa tuli paikalle, -- te, rouvani, rupeatte minun
sekundantikseni. Kreivi on närkästynyt maailman kaikkein turhimmasta
asiasta, pienestä rakkausjutusta. Sanokaahan hänelle, että hän on
väärässä.
-- Isoäiti parka, jonka piti kuulla sellaista puhetta!
-- Rouva Schröderheim ei ollut ilkeä, hänen kävi minua sääliksi ja
tahtoi viedä minut pois tuosta inhottavasta seurasta. Mutta samassa
minä aukaisin silmäni, minä näin kuinka kaikki nuo ihmiset
kevytmielisesti tekivät pilaa minun kunniastani ja ylpeyteni palautti
hetkeksi voimani. Minä nousin ylös hehkuvin poskin ja sanoin: --
Parooni Drakenhjelm, te olette kurja herjaaja! Teidän halpamainen
kostonne ei ole tavannut tarkoitustansa: Minä olen veljenne, parooni
Kustaa Drakenhjelmin laillinen puoliso! -- Hänen puolisonsako! --
huudahtivat kaikki hämmästyneinä.
-- Veljeni puoliso! --- toisti Magnus paroonikin pilkallisesti
hymyillen. -- Epäilemättä pieni pila, Aamor papinkaulukseen puettuna!
-- En kuullut enempää; hetkeksi palanneet voimani katosivat jälleen.
Minä vaivuin kuolettavaan tunnottomuuteen.
-- Kuinka julmaa kärsimystä saitkin syyttömästi kestää!
-- Kun jälleen tulin tuntoihini, olin kotona omissa huoneissani.
Kreivitär Tersmeden seisoi vuoteeni ääressä ja ojensi minulle kirjeen,
-- se oli Kustaa paroonilta. Hellin sanoin hän kertoi sodan estävän
häntä linnun siivillä liitämästä minun luokseni, mutta että hän oli
kirjallisesti pyytänyt isäni suostumusta liittoomme. Tule, --- niin hän
lopetti -- tule, jos voit, kauniille maatilallemme Rautakylään
Näsijärven rannalle. Sinne toivon voivani sodasta irtautua ja omistaa
päivän onnellemme. -- Oi, minä seurasin niin mielelläni hänen kutsuansa
Suomeen; hovissa minä en voinut kauempaa viipyä ja isäni oli vihan
vimmassansa hyljännyt minut. Minä matkustin sodan rasittamaan Suomeen
ja ihanassa Rautakylässä minulla oli rauhaisa turvapaikka, mutta
turhaan minä siellä odotin puolisoani. Sota ja Anjalanliiton vehkeet
eivät jättäneet aikaa rakkaudelle. Ja tänä jokapäiväisen odotuksen ja
tuskan aikana, Lottaseni, syntyi sinun äitisi marraskuun lopulla.
-- Mutta mitenkä isoisän lopulta kävi? Sinä sanot häntä aina Kustaa
parooniksi, isoäiti!
-- Niin, Lottani, minä nimitän häntä siten, sentähden että me
ainoastaan muutaman tunnin ajan olimme niin tuttavallisia kuin
puolisot. Hänen kohtalonsa, oi, tahallani en tähän asti ole tahtonut
sitä sinulle ilmaista. Kauan aikaa olin itsekkin julman epätiedon
vallassa, mutta lopulta ei voitu hirveää totuutta enää salata. Häntä
oli syytetty ja hänet vangittiin salaliiton yhtenä pääjohtajana ja
vihdoin -- rohkaise mielesi, lapseni, ja kuule mielenlujuudella
isoisäsi kohtalo -- vihdoin hänen päänsä katkesi pyövelin pölkyllä.
-- Oi, kuinka julmaa! Kuinka sinä olet saanut kärsiä, isoäiti!
-- Niin, se oli julmaa. Mutta Kustaa III:s ei ollut julma, hän antoi
paljon anteeksi. Valtakunta vaati oman voimansa vahvistamiseksi uhrin,
ja jos Anjalanliitto oli erehdys, niin oli siinä moni muukin
osallisena, joka luuli rehellisesti palvelevansa isänmaata. Sinä näet,
minä olen tämän muiston kuormaa kantanut viisikymmentä vuotta ja elän
vielä sittenkin. Sinun isoisäsi, Lotta, ei kaatunut rikoksentekiänä
sanan tavallisessa merkityksessä. Hänen rikoksensa oli valtiollinen
harhakuva. Mutta kaikilla ei ollut Kustaa paroonin rohkeutta ja suoraa
mieltä. Useimmat muut, joilla oli samat mielipiteet kuin hänelläkin,
pakenivat maasta tai pysyttelivät varovaisesti varjossa ja vapautuivat
siten; toiset taas tahrasivat itsensä häpeällisellä salamurhalla, joka
kolme vuotta myöhemmin lopetti Kustaa III:n päivät. Usein minä
ajattelin jäljestäpäin: puolisoni kaatui mestaajan käden kautta, mutta
jos hän olisi saanut elää, niin aateliston kunnialta olisi säästynyt
niin häpeällinen tahra kuin kuninkaan murha.
-- Ja kuinka sinun sitten kävi, isoäiti?
-- Minä elin muutaman vuoden Rautakylässä yksinäni ja huomaamatta
surevana leskenä. Silloin keväällä 1792 kuningas kuoli. Magnus
parooni, joka tuhlaavaisen elämänsä vuoksi oli joutunut äärettömiin
velkoihin, joita kuningas monasti ennen oli maksanut, oli nyt äkkiä
auttamattomasti perikadon partaalla ja hän loi ahnaat silmäyksensä
rikkaasen Rautakylään. Kuninkaan lempeys oli sallinut maankavaltajan
lesken jäädä jakamattomaan pesään, mutta langolla oli toiset tuumat
mielessä. Eräänä päivänä minut haastettiin Turun hovioikeuden eteen
laillisesti vahvistamaan avioliittoani parooni Kustaa Drakenhjelmin
kanssa, sen johdosta että hänen veljensä, Magnus parooni vaati hänen
jäljellejäänyttä omaisuuttansa selittäen minun avioliittoani
perättömäksi saduksi, joka oli keksitty salaamaan häpeällistä suhdetta.
Minä kauhistuin, sillä minulla ei ollut todisteita avioliitostamme.
Vanha rykmentinpastori, joka oli vihkinyt meidät, oli kuollut
sotaruttoon; korpraali Stolt, toinen todistajista, oli kaatunut
Valkealassa; mieheni ei ollut itse jättänyt mitään laillista
vihkimätodistusta. Ei ollut muuta kuin yksi toivo. Toinen todistaja,
Lisette Hallström, eli Tukholmassa, ja minä matkustin sinne viipymättä.
Vanha rouva vaikeni äkkiä. Sekä hän että Lotta kuulivat aivan reen
kupeelta äänen, joka muistutti lapsen itkua.
-- Mitä se on? -- kysyi Lotta ja kurkisti ulos pimeään. -- Koira siellä
ulvoi, -- vastasi Tuomas levollisesti. Vanhus jatkoi kertomustansa.
-- Niinä muutamina vuosina, jotka olivat kuluneet lähdettyäni
Tukholmasta, oli siellä kaikki muuttunut. Kuningatar Sofia Magdaleena
eleli leskenä Ulriksdalissa; Kustaa III:n loistava hovi oli hajonnut;
Kaarlo herttua ja hänen vapaamuurarinsa olivat vallassa. Magnus parooni
ei ollut enää suosiossa, velkojensa tähden hän oli paennut Suomeen ja
ainoa, mikä pidätti hänen velkojiansa tuomasta esiin vaatimuksiansa oli
hänen toivonsa saada veljen omaisuus käsiinsä. Isäni oli kuollut, --
kuollut antamatta siunaustaan minulle ja muuttamatta sitä testamenttia,
jonka mukaan eräs minun serkkuni, Reutercronan nuoremman haaran jäsen,
tuli koko hänen omaisuutensa perilliseksi. Ja tyttö, jota minä etsin,
Lisette Hallström, jonka valallisesta avioliittoni todistamisesta koko
elämäni ja onneni nyt riippui, hän oli jäljettömiin kadonnut,
luultavasti Magnus paroonin toimeenpiteestä. Turhaan häntä
kuuluutettiin kaikissa sanomalehdissä ja luvattiin kunniallinen
palkinto, kun hän vain ilmaantuisi; puolen vuotta kului turhissa
tiedusteluissa. Minun asiani pidettiin menetettynä, entiset ystäväni
rupesivat epäilemään avioliittoni todellisuutta ja heidän kasvoissansa
ilmeni vain kaksimielistä sääliä. Harmistuneena ja epätoivoisena minä
palasin takaisin Suomeen ja saavuin yksinäiseen kauniisen Rautakylääni,
jonne olin jättänyt nelivuotisen Gustavani uskollisen imettäjän
huostaan; oi, minä olin saava nähdä hänet jälleen ja tuo tieto saattoi
minut niin onnelliseksi!... Vieraita ihmisiä oli minua vastassa pitkän
lehtokujan portilla. -- Parooni ei ota vieraita vastaan, -- huudettiin
minulle, kun aioin nousta vaunuista alas. -- Mikä parooni? kysyin minä
hämmästyneenä. -- Oi, tietysti parooni Drakenhjelm, joka muutti tänne
kaksi kuukautta sitten. -- Sydämeni sykki. Tervehtikää paroonia, sanoin
minä, ja sanokaa, että hänen kälynsä, vapaaherratar Drakenhjelm tahtoo
tavata häntä.
-- He menivät ja palattuaan sanoivat: -- Paroonilla ei ole kunnia
tuntea ketään vapaaherratar Drakenhjelmiä. Eversti vainaja, hänen
veljensä, oli naimaton.
-- Kuinka halpamaista!
-- Niin, pikku Lotta, tuon vastauksen hän lähetti minulle ivallisten
palvelioitten kautta. Minä käskin kääntää vaunut ympäri. Samassa
hetkessä muistin lastani.
-- Mutta, -- sanoin murtuneella äänellä ympärillä seisoville, joista
muutamien silmissä näin kyyneliä, -- mitä te olette tehneet lapselleni?
-- Vai niin, te tarkoitatte tuota pientä kakaraa Gustava, -- vastasi
palvelia. -- Hän läksi pois täältä eräänä aamuna imettäjänsä kanssa,
eikä kukaan tiedä minne. -- Vaunut olivat jo ajaneet lehtokujan toiseen
päähän. Lähellä tietä oli torppa; tuttu ja rakas ääni pieneltä portilta
herätti minut horroksistani. Sieltä pikku tyttöni, jonka julma setä oli
ajanut pois luotaan, oli löytänyt turvapaikan ja tässä köyhässä majassa
minäkin sain vastaanottaa vieraanvaraisuutta, jota en luullut koskaan
tarvitsevani.
-- Ja sitten isoäiti ja äiti elitte monta vuotta isäni isän, pastori
Ringiuksen luona. Niin paljon minä olen kuullut, etkä sinä koskaan ole
luopunut äidinisän nimestä, mutta kansa on sanonut sinua rouva
Hjelmiksi. Luulivatko he kaikki, että avioliitto oli vain keksitty?
-- Luulivat, ikävä kyllä. Täällä yksinkertaisessa Suomenmaassa ei ole
voitu uskoa minun kevytmielistä avioliittoani -- maskeraadipuvussa!
Jospa tietäisit, kuinka tuo ajatus on minua kiusannut! Ainoastaan sinun
kunnon isoisäsi Ringius ja hänen poikansa, sinun yhtä kelvollinen
isäsi, kirkkoherra, ovat uskoneet onnettoman lesken sanoja, ja kun
vanha Ringius vihki poikansa sinun äitivainajasi kanssa, sanoi hän:
-- Kolmiyhteisen Jumalan nimeen, ja tämän seurakunnan läsnäollessa minä
kysyn sinulta Gustava Drakenhjelm j.n.e. Se teki niin hyvää
sydämelleni. Mutta -- ja vanha rouva keskeytti taas äkkiä puheensa,
sillä reki kiiti hirveällä vauhdilla eteenpäin ja ilkeätä ääntä kuului
entistä lähempää -- katsohan, Lotta, mikä on hätänä! Onkohan hevonen
pillastunut?
Lotta katsoi ulos ja hänen nuori sydämensä rupesi kiivaasti sykkimään,
sillä hevonen, joka vast'ikään oli niin uupunut, kiiti täyttä ravia
lumikentällä. Siellä täällä reen molemmilla puolilla kuljeskeli mustia
olentoja ikäänkuin suuria koiria, ja nämä päästivät noita ilkeitä
ulvovia ääniä, jotka jo ennenkin olivat pelottaneet molempia naisia.
-- Tuomas! -- huusi tyttö voimatta salata tuskaansa, -- miksi hevonen
on pillastunut ja mitä tuolla jäällä juoksentelee meidän ympärillämme?
-- Koiria, -- vastasi Tuomas taaskin lyhyesti.
-- Ei, ei, ne eivät ole koiria, keskellä erämaata ja pimeänä iltana.
Sano, Tuomas, ovatko ne... hän ei uskaltanut jatkaa.
-- Mistä minä tiedän? -- vastasi renki yhtä lyhyesti.
-- Auta, hyvä Jumala ne ovat... susia!
Tuomas ei vastannut. Hän ohjasi vain hevosta sille puolelle, jossa
ranta oli lähinnä ja josta kaukaa loisti pieni valonsäde. Ja sillä
välin hän antoi pitkän nuoran vaarua tuhansissa kiemuroissa reen
perässä lumella.