Yhä useammat äänet yhtyvät huutoon, ja tuokion kuluttua raikuu ilmassa
melkein yksimielinen mieltymyshuuto.
Väkijoukko hajaantuu; pahimmat hylyt vain jäävät paikalle ja töytäävät
mestauslavalle.
Toiset pirskottavat vaatteilleen kuninkaan verta, toiset hierovat sitä
kasvoihinsa. Toiset taasen tanssivat mestauspaikan ympärillä.
Muuan mies pistää kuninkaan takin keihäänsä nenään.
"Tässä ovat tyrannin vaatteet!" huutaa hän tuolle kiljuvalle ja
tanssivalle joukolle.
Vaatteet revitään siekaleiksi ja tappelemalla koetetaan saada kaistale
muistoksi siitä kohtauksesta, jonka näkijänä ollaan oltu.
Muuan kansalainen, joka on kastanut käsivartensa Ludvigin vereen ja
ottanut sitä molemmat kouransa täyteen, roiskuttaa sitä katselijain
otsille.
"Veljet", huutaa hän, "on uhattu, että Capetin veri on tuleva meidän
päittemme päälle! Hyvä -- tulkoon! Ludvig on niin monta kertaa pessyt
kätensä meidän veressämme!"
Mutta eivät läheskään kaikki ajatelleet tämän kansalaisen tavalla.
Muuan upseeri Pariisissa kuolee surusta, saatuaan tietää, että kuningas
on tullut mestatuksi. Eräs kirjakauppias menettää samana päivänä
järkensä ja puhuu lakkaamatta kuninkaan mestauksesta. Muuan parturi,
joka oli tunnettu innokkaaksi kuningasmieliseksi, leikkaa kaulansa
poikki partaveitsellä. Vergniaud, joka on vaatinut kuningasta
tuomittavaksi kuolemaan, saa äkkiä kuumeen ja lausuu eräälle
ystävistään, että minne hyvänsä hän kääntyykin, näkee hän kuninkaan
verisen ruumiin hirvittävänä haamuna kohoavan silmiensä eteen. Hän
näkee poikkihakatun pään ja on kuulevinaan mykkien huulten sopertavan
sanoja: "Soimaus" ja "anteeksiantamus".
* * * * *
Kaksi tuntia mestauksen jälkeen lepäsi sumu vielä kaupungin päällä. Ei
ainoakaan kauppapuoti ollut vielä avattu. Kolkko hiljaisuus vallitsi
kaduilla ja toreilla, ja vain pitkien väliaikojen päästä keskeyttivät
tämän hiljaisuuden henkilöt, jotka villeillä huudoilla ja hurjilla
tansseilla tahtoivat viettää tätä historiallista merkkipäivää.
Myöhempään aamupäivällä nähtiin santarmiosaston saattamat vaunut, jotka
pysähtyivät Madeleinekirkkomaan portilla.
Paljon ihmisiä riensi niiden jälestä ja kokoontui äsken kaivetun haudan
ympärille, johon Ludvig Capetin ruumiin sisältävä arkku laskettiin.
Ruumis oli puettu paitaan, valkoisiin liiveihin, harmaihin
silkkihousuihin ja harmaihin silkkisukkiin. Hiukset oli niskapuolelta
ajettu pois ja pää pantu jalkojen väliin.
Papit veisasivat virren ja lukivat tavalliset hautausluvut. Muutamat
niistä, jotka tuntia aikaisemmin olivat ihastuneena tervehtineet
kuninkaan mestausta, kuuntelivat nyt hartaalla äänettömyydellä
rukouksia, joita luettiin hänen sielunsa puolesta.
10.
Marie Antoinette leskenä. -- Ulkomaiden kanta kuninkaan kuoltua. --
Uusia pakosuunnitelmia. -- Toulan ja Jarjayes.
Kansan ilon-ulina ilmoitti Marie Antoinettelle, että hän oli nyt leski.
Hänen kyynelvuonsa olivat kuivuneet.
Sitten kun hänen poikansa oli pantu levolle, valvoi hän ja hänen
natonsa poikasen sängyn ääressä.
"Hän on nyt yhtä vanha kuin veljensä oli kuollessaan", lausui
kuningatar, "Miekkoset ne perheemme jäsenet, jotka ensiksi saivat
poistua täältä. He pääsivät näkemästä sukunsa perikatoa."
Kello oli puoli kolme aamulla. Kummissaan siitä, että kuulivat ääniä
Marie Antoinetten huoneesta, pilkistivät Tison ja hänen vaimonsa
sisään, nähdäkseen mitä siellä oli tekeillä.
"Olkaa armeliaat", pyysi Elisabeth lempeästi, "antakaa meidän itkeä
rauhassa."
Ludvigin mestauksen jälkeen sairastui kuningatar vuoteen omaksi, ja
peljättiin jo hänen menettävän henkensä.
Ensi alussa kiitti hän Jumalaa siitä, että hän niin pian saisi jälleen
yhtyä miehensä kanssa, ja hän vuodatti pettymyksen kyyneliä, kun
lääkäri ilmoitti vaaran olevan ohi.
Mutta ennen pitkää hän jälleen tottui siihen ajatukseen, ettei hän
vielä ollut pohjaan asti tyhjentänyt kärsimyksien maljaa, ja hän katui,
että oli toivonut kuolevansa. Prinsessa Elisabethille lausui hän:
"Toivomalla itselleni kuolemaa, teen suuren vääryyden sinua, sisarut,
ja lapsiani kohtaan, joille nyt voin olla paljoa suuremmaksi hyödyksi
kuin ennen onnemme päivinä."
Ludvigin muut sukulaiset eivät tietenkään surreet hänen kuolemaansa.
Hänen veljensä olivat mielissään nähdessään heidät valtaistuimesta
erottavan välimatkan täten melkoisesti lyhentyneen. Provencen kreivi
kiiruhti ottamaan haltuunsa vallan ulkonaiset merkit ja huudatti
itsensä hallitsijaksi Ludvig XVII:nnen sijaan tämän alaikäisyyden
ajaksi.
"Ranskalaisten riveissä on jo muodostunut useita puolueita, joskin
'ranskalaisilla' tarkoitettaisiin ainoastaan emigrantteja", kirjoitti
kreivi Fersen. "Toiset tunnustavat Provencen kreivin päämiehekseen,
toiset sen sijaan puolustavat kuningattaren oikeuksia. Pelkään pahoin,
että tällä erimielisyydellä tulee olemaan tuhoisat seuraukset. Prinssit
tekevät tuhansia tyhmyyksiä."
Tapa, jolla maasta paenneet aatelismiehet ja papit esiintyivät, ei
ollut missään suhteessa järkevämpi tai arvokkaampi kuin prinssienkään.
Useat miehet ja naiset, jotka vielä äskettäin olivat kuuluneet
kuninkaan ja kuningattaren tuttavallisimpaan seurapiiriin ja joiden
uskollisuutta nämä eivät koskaan olleet epäilleet, näyttäytyivät
teattereissa ja konserteissa mitä huolettomimman näköisinä kohta sen
jälkeen kun olivat saaneet tiedon kuninkaan mestauksesta.
Uskollinen Fersen oli kovasti suutuksissaan siitä
välinpitämättömyydestä ja huolettomuudesta, jota näki kaikkialla
osotettavan kuningattaren kohtalon suhteen. Hän oli milteipä ainoa,
joka oivalsi kansan vihan voivan sukeutua epälukuisiksi vainoomisiksi
kuningatarta vastaan ja valmistaa hänelle samallaisen tien kulkea kuin
hänen puolisolleen.
Ajatus, mitenkä pelastaa kuningatar, seurasi Ferseniä yöt päivät. Noita
kuningattaren pelastustuumia heräsi hänen päässään niin tiheään, että
niitä lopulta vilisi hänen kiihottuneissa aivoissaan.
Hänen kirjeensä kuvastavat sitä levottomuutta, jota hän tunsi. Yhtenä
päivänä kirjoittaa hän kreivi Mercylle, toisena päivänä jollekulle
toiselle kuningattaren vanhoista ystävistä. Seuraavana päivänä hän jo
tunnustaa, että mitä enemmän hän asiaa ajattelee, sitä elävämmin
varmistuu hän vakaumuksessaan, että paras palvelus, jonka voi tehdä
kuningattarelle, on ettei hänen puolestaan tee yhtään mitään. Hän
lisää, että hänestä on hirveää pakottaa itseänsä toimettomuuteen.
Mutta ei aikaakaan niin omaksuu hän jo toisenlaisen mielipiteen ja
ehdottaa, että Itävallan keisari avoimesti ja rehellisesti vaatisi,
että kuningatar lähetettäisiin takaisin isänmaahansa.
Näyttää kuin Itävallassa kotvasen olisi tuumittu niin tehdä.
"Otaksuessamme mahdottomaksi, että Ranskan kuningas tulisi murhatuksi,
emme ehkä ole tehneet niin paljon kuin olisi ollut tarvis tämän
inhottavan teon estämiseksi", kirjoitti Mercy kreivi de la Marckille.
"Mutta koettakaamme ainakin estää, ettei tulisi käymään samoin
onnettomalle kuningattarelle, jonka nyttemmin tulee olla ainaisen
huolenpidon esineenä."
Ei kulunut sentään kauan, ennenkuin luovuttiin näistä tuumista,
peljäten että ne näyttäytyisivät ei ainoastaan hyödyttömiksi, vaan
vieläpä vaarallisiksikin.
Itse Fersenkin kysyy:
"Eikö se osanottavaisuus, jota keisari osottaa tätiään kohtaan,
mahdollisesti anna kapinallisille tervetullutta aihetta syöstä häntä
(Marie Antoinettea) turmioon herättämällä vihan Itävaltaa kohtaan
uudelleen eloon ja esittämällä kuningattaren muukalaisena ja toisena
osallisena niihin rikoksiin, jotka on luettu kuninkaan syyksi?"
"Eikö olisi", kirjoittaa hän (3. p:nä helmikuuta 1793), "parempi, että
rahalla ja lupauksilla koetettaisiin saada voitetuksi muutamia
vaikutusvaltaisia vallankumousmiehiä, sellaisia kuin Lanclos, Santerre
ja Dumouriez?"
Parisen kuukautta sen jälkeen tekivät Ranskan perustuslailliset parooni
Breteuilille tarjouksen, että he saattaisivat aikaan kuningattaren ja
hänen lapsiensa maasta karkoittamisen. Sen tehdäkseen vaativat he
palkkioksi kuusi miljoonaa frangia, jotka oli suoritettava heille heti
kun vangit oli saatettu varmaan talteen vieraassa maassa.
Breteuil pyysi englantilaista valtiomiestä Pittiä olemaan hänelle
avullisena näiden rahojen hankkimisessa, mutta englantilainen teki
estelyjä ja asia raukesi.
Mutta jos kuningattarella -- muutamia harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta -- oli vain laimeita ystäviä ulkopuolella Ranskan, niin
oli hänellä sen sijaan hartaita, joskin salaisia puoltajia Pariisissa.
Pääkaupungin väestössä saattoi edelleenkin tavata kuningasmielisiä
henkilöitä, ja nämä pysyttelivät usein Templetornin läheisyydessä
voidakseen, jos mahdollista, tehdä jotakin vankien pelastamiseksi.
Vaikkakin Marie Antoinettella vankeudessaan oli ympärillään yksinomaan
miehiä, joilla oli mitä nurjimmat käsitykset hänestä, niin useita
näistä sentään hänen lempeä alistuvaisuutensa ja arvokkuutensa
onnettomuudessaan liikutti niin, että parikin heistä -- Toulan ja
Lepitre -- kernaasti tahtoi käyttää valtaansa pelastaakseen hänen
henkensä.
Teennäisen ankaruuden naamariin pukeutuneena Lepitre teki hänelle
selvää Ludvig XVI:nnen kuoleman yksityiskohdista, joista hän niin
mielellään halusi saada tietoa. Muistelmat kuninkaasta tulivat
niinikään ensimäiseksi yhdyssiteeksi hänen ja Toulanin välillä.
Toulan oli suoraluontoinen ja innokas tasavaltalainen, mutta ei silti
pitänyt itseään velvollisena harjoittamaan julmuutta. Oleskellessaan
vankilassa oli hän ensi aikoina välinpitämättömänä seurannut niitä
vainoomisia, joille Marie Antoinette oli alttiina ja joita hänen
sanottiin ansiosta kärsivän. Mutta sikäli kuin Toulanilla oli
tilaisuutta seurata hänen jokapäiväisen elämänsä kulkua, täyttyi hänen
sydämensä yhä enemmän säälistä onnetonta kuningatarta kohtaan.
Hänen tuima olentonsa joka hyvin soveltui hänen maineeseensa innokkaana
tasavaltalaisena, hänen remuava hilpeytensä ja raa'at puheensa estivät
hänen aikeistaan tietämättömiä aavistamasta, että hän halusi auttaa
vankeja.
Kuningatarta itseänsä ei hänen käytöksensä saanut johdetuksi harhaan;
Toulanin silmistä saattoi hän lukea, että tämä oli ystävä. Tuimalla,
viekkaalla ja kylmäverisellä esiintymisellä osasi Toulan ilmoittaa
hänelle tunteensa, jotka kauan pysyivät salattuina muilta.
Hän uskoi kuningattarelle halunsa pelastaa hänet ja hänen perheensä.
Marie Antoinette kehotti häntä silloin rupeamaan yhteyteen aatelismies
Jarjayesin kanssa, joka oli nainut erään kuningattaren entisistä
hovinaisista ja joka vaaraa uhmaten oli jäänyt Pariisiin ollakseen, jos
mahdollista, kuningasperheelle joksikin avuksi.
Toulan läksi hänen luoksensa, vieden muassaan seuraavan kirjeen
kuningattarelta:
"1. p. helmikuuta 1793.
Voitte täydellisesti luottaa mieheen, joka tulee tuoden terveisiä
minulta. Minä tunnen hänen ajatuksensa, jotka viiteen kuukauteen
eivät ole rahtuakaan muuttuneet. Älkää liian paljon luottako sen
miehen vaimoon, joka on teljetty meidän kanssamme vankilaan
[madame Timon]. Minä en luota häneen enkä hänen mieheensä."
Kun Jarjayes kuuli, että Toulan oli vartijana Templessä ja että hän oli
halukas voittamaan kaikki vaikeudet pelastaakseen kuningattaren, antoi
hän tälle ennen pitkää täyden luottamuksensa.
Nämä kaksi miestä neuvottelivat keskenänsä mitä olisi tehtävä, jotta
kuninkaallinen perhe saataisiin pelastetuksi.
Ei ollut lainkaan helppo asia viedä niin monta henkilöä pois
vankilasta, mutta Toulanin onnistui kuitenkin keksiä pakosuunnitelma,
joka oli vallan kuulumattoman rohkea.
Jarjayesin täytyi luvata, että hän hankkisi miesten puvut, joihin Marie
Antoinette ja prinsessa Elisabeth pukeutuisivat. Toulanin toveri
Lepitre otti hankkiakseen kolmivärisiä vöitä, joilla valepukuisten
naisten oli vyötettävä itsensä, sekä ulospääsykortteja, joita
näytettäessä kukaan ei estäisi heitä lähtemästä vankilasta.
Yön tultua oli heidän määrä lähteä Templestä, ja heidän oli silloin
kuljettava ihan likeltä vartijain ohi, jotka luulisivat heitä
kiertomatkaltaan palaaviksi katselmusmiehiksi.
Melkoista vaikeampi oli saada lapsia kuljetetuksi pois tornista;
eritotenkin oli Kaarle Ludvigin pako suoritettava suurella
varovaisuudella. Mutta tämänkin vaikeuden luulivat salaliittolaiset
kykenevänsä voittamaan.
Lamppujen ja lyhtyjen kunnossapitäjänä Templessä oli muuan
Jacques-niminen mies. Hän tuli joka aamu ja ilta puhdistamaan ja
täyttämään ne. Jacques oli aina säntillinen, aina vaitelias eikä
koskaan antautunut puheisille kenenkään kanssa. Väliin oli hänellä
molemmat lapsensa mukanaan, ja nämä olivat melkein yhtä vanhat ja yhtä
suuret kuin Kaarle Ludvig ja Marie Thérèse.
Kello seitsemän vaihdettiin vahdit, eikä uusi osasto voinut mitenkään
tietää, olivatko Jacques ja hänen apurinsa jo käyneet vai eivätkö.
Sentähden päätettiin, että Ricardin, erään Toulanin ystävän, oli
pukeuduttava lyhdynsytyttäjäksi ja varustettuna pääsykortilla tultava
ristikkoportille päättämään työn, jonka muka lapset jo olivat panneet
alulle. Toulanin oli silloin annettava hänelle muistutus puuttuvasta
täsmällisyydestä. Niin pian kuin hän oli päättänyt työnsä, oli prinssin
ja prinsessan lähdettävä vankilasta, puettuina lyhdynsytyttäjän
lapsiksi.
Toulanin oli määrä hankkia vaatteita lapsille, ja hän otti myös
toimekseen nukuttaa Tisonin ja tämän vaimon tupakalla, johon oli
sekotettu huumaavaa ainetta. Jarjayes lähiseudulla odottaisi pakolaisia
kolmilla pienillä ajoneuvoilla. Ensimäisissä oli kuningattaren, hänen
poikansa ja Jarjayesin määrä ajaa, toiset vaunut olivat aiotut
Elisabethiä ja Toulania varten, ja kolmannet olivat Ricardin
käytettävänä, joka oli saanut toimekseen kyyditä prinsessa Marie
Thérèseâ. Pitäen mielessään kaksi vuotta sitten tapahtunutta
epäonnistunutta pakoyritystä, vaati kuningatar, että oli kuljettava eri
ajoneuvoissa. Iltaruoka vietiin vangeille kello seitsemän ja kahdeksan
välillä, ja he otaksuivat ehtivänsä lähteä Pariisista ja lyöttäytyä
Normandian tielle, ennenkuin pako tulisi huomatuksi.
Suunnitelma oli päätetty pantavaksi toimeen 8. p:nä maaliskuuta ja
varokeinot, joihin oli ryhdytty, näyttivät lupaavan onnellista loppua.
Kuningasmurhan synnyttämä inho oli sillä välin paisuttanut Itävallan ja
Preussin välisen sodan yleiseuropalaiseksi sodaksi Ranskaa vastaan.
Pariisin asukkaat, jotka jo aikoja sitten olivat joutilaisuuden,
nälänhädän ja valtiollisten tapahtumain synnyttämän levottomuuden
kautta siveellisesti turmeltuneet, kiihottuivat näinä aikoina yhä
enemmän sotanäyttämöltä saapuvien viestien johdosta. Kerrottiin
vihollisjoukkojen marssivan yhä eteenpäin ja ranskalaisten paenneen
pois Aix-la-Chappellesta, jättäen jälkeensä haavoitetut ja kaatuneet.
Näitten huhujen synnyttämän vilkkaan liikkeen johdosta määräsi
kunnallisneuvosto, että kaupungin portit olivat suljettavat ja että
passien antoa oli suuressa määrin supistettava.
Myöskin kuninkaallisessa vankilassa saatiin tuntea näitten määräysten
haitallisia seurauksia; vahtia kovennettiin ja pakosuunnitelman
täytäntöönpaneminen tuli entistä vaikeammaksi.
Vangit odottivat kärsimättöminä päivää, jona he toivoivat saavuttavansa
vapauden.
Toulanin antama merkki ilmoitti heille kuitenkin, että pako oli
toistaiseksi lykättävä, ja muutamia päiviä sen jälkeen kuiskasi hän
heille, että suunnitelmasta oli pitänyt luopua, koska oli osottautunut
mahdottomaksi pelastaa heitä kaikkia.
Kuningatar, jonka henki oli mitä suurimmassa vaarassa, voitiin vielä
saada autetuksi pakoon. Vaikeata siinä tapauksessa oli vain saada häntä
taivutetuksi jättämään natonsa ja lapsensa vankilaan.
Toulan otti auttaakseen Marie Antoinetten ulos tornista; hän lupasi
viedä kuningattaren sovittuun paikkaan, jossa Jarjayes odottaisi häntä,
ryhdyttyään ennakolta kaikkiin tarpeellisiin toimiin saattaakseen
kuningattaren varmaan talteen.
Jarjayes sekä Lepitre ja Toulan kokivat tehdä kuningattarelle
ymmärrettäväksi, että hänen jäämisensä vankilaan oli samaa kuin kulkea
mestauslavalle. Kaikin kolmin kokivat he selvittää hänelle, että hän
Templeen jäämällä paljoa varmemmin tuottaisi turmion lapsilleen, kuin
jos hän suostuisi ystäväinsä avulla pakenemaan.
Toulanin ja Jarjayesin kehotukset, prinsessa Elisabethin rukoukset,
varmuus siitä, että hänen natonsa olisi äidin asemassa hänen
lapsilleen, kaikki tuo sai vihdoin hänen arvelunsa hälvenemään.
Valmistuksia tehtiin, ja päivä läheni.
Pakoa varten määrätyn päivän edellisenä iltana istuivat Marie
Antoinette ja Elisabeth yhdessä Kaarle Ludvigin vuoteen ääressä. Suru
ja tuska täytti kummankin sydämet.
"Tulkoon lapsonen onnelliseksi", lausui äiti.
"Hän varmasti tulee onnelliseksi", vastasi prinsessa Elisabeth,
viitaten veljenpoikansa lempeihin, vilpittömiin kasvoihin.
"Nuoruus on lyhyt kuten ilokin", virkkoi kuningatar huoaten; "onni
katoo kuten kaikki muukin."
Hän nousi ja asteli, mieli valtavasti kuohuen, edestakaisin lattialla.
"Ja sinä itse, hyvä sisareni", jatkoi hän, "milloin ja missä kohtaan
sinut jälleen? -- Ei, se on mahdotonta! Se on mahdotonta!"
Toulan saapui seuraavana päivänä, onnellisena ajatellen, että voisi
pelastaa kuningattaren.
Kuningatar astui häntä vastaan.
"Epäilemättä suututte minuun", lausui Marie Antoinette, "mutta minä
olen tarkemmin miettinyt asiata. Tosin olemme täällä vaaroille
alttiina, mutta parempi on kuolla, kuin jälestä päin katua tekojaan."
"Olisin kovin pahoillani", jatkoi hän, "ellen saisi jollakin tavoin
osottaa teille tunnustustani ja kiitollisuuttani."
"Ja minä, Madame", vastasi Toulan, "kuolisin onnettomana, ellen saisi
osotetuksi teille uskollisuuttani."
Tämän uskollisen miehen välityksellä sai Jarjayes vastaanottaa
kuningattarelta seuraavat rivit:
"Olemme nähneet suloista unta -- siinä kaikki. Mutta olemme voittaneet
paljo, sillä olemme tässä tilaisuudessa havainneet uuden todistuksen
uskollisuudestanne meitä kohtaan. Luottamukseni teihin on rajaton. Te
tapaatte minussa aina luonteenlujuutta ja rohkeutta. Mutta poikani edut
ovat ainoat perusteet, jotka ohjaavat tekojani, ja niin onnellinen kuin
olisinkin ollut päästessäni täältä, en ilmoisna ikänä olisi suostunut
eroamaan hänestä. Kaikessa, mitä sanoitte minulle eilen, huomaan teidän
harrasta ystävyyttänne minua kohtaan. Uskokaa minun oivaltavan
esittämänne perussyyt päteviksi, mutta minä en olisi saattanut iloita
mitenkään ilman lapsiani, ja tämä ajatus vaikuttaa, etten tunne mitään
kaipausta."
Hän tunnusti kiitollisuudella sen oman voiton pyytämättömyyden, joka
oli Toulanissa ilmennyt, ja oppi vilpittömästi pitämään tuosta jyrkästä
tasavaltalaisesta, joka oli tehnyt niin paljo hänen hyväkseen.
Puhutellessaan häntä Marie Antoinette nimitti häntä aina "Fideleksi".
Ja Jarjayesille kirjoitti hän:
"Minua ilahuttaisi suuresti, jos voisitte tehdä jotakin Toulanin
hyväksi. Hän on niin hyvä meitä kohtaan, ettemme tahdo olla osottamatta
kiitollisuuttamme hänelle."
Kohta sen jälkeen Toulan antoi kuningattarelle uuden todistuksen
uskollisuudestaan. Hän tiesi, miten hartaasti kuningatar toivoi saada
haltuunsa niitä esineitä, jotka kuningas Ludvig ennen mestausta
oli jättänyt Clerylle ja joita tämän ei oltu sallittu antaa
kuningattarelle. Näitä esineitä säilytettiin nyt lukkojen ja salpojen
takana kuolemaantuomittujen salissa.
Kukaan ei vielä epäillyt Toulania kuningattaren puoltajaksi, ja hän voi
siis helposti hankkia itselleen pääsyn mainittuun saliin. Ja hänen
onnistuikin viekkautta käyttämällä saada nuo muistokalut haltuunsa.
Kuningatar itki ilosta ja mielenliikutuksesta Toulanin antaessa nuo
kappaleet hänelle, mutta Marie Antoinette pelkäsi Tisonin tai hänen
vaimonsa saavan vihiä asiasta ja päätti sen vuoksi lähettää nuo kalliit
esineet ulkomaille ja saattaa ne siten varmaan talteen.
Toulan jätti kuninkaan sormuksen, hänen sinettinsä ja hänen hiuksiaan
sisältävän käärön Jarjayesille, joka otti viedäkseen ne kaikkinensa
Provencen kreiville ja kreivi Artoisille.
Hän ei kuitenkaan lähtenyt heti kohta matkaan. Hänessä kyti vielä
heikko toivo, että hän onnistuisi pelastamaan entisen valtijattarensa.
Olosuhteet Pariisissa kävivät sillä välin päivästä päivään yhä
tukalammiksi. Barnavekin, joka tavantakaa oli esiintynyt kansan ja
kuningaspuolueen välimiehenä, heitettiin vankilaan.
Jarjayes alkoi peljätä, ettei hänkään varsin kauan enää saisi olla
vapaana. Hän pelkäsi myöskin, että hänet haastettaisiin todistajaksi
Barnavea vastaan eikä epäillyt, ettei kohtaus heidän välillään
kääntyisi turmiolliseksi heille kummallekin, mutta erittäinkin
kuningattarelle.
Aatelismies päätti paeta Italiaan, ja ennen lähtöänsä vastaanotti hän
seuraavat rivit Marie Antoinettelta:
"Hyvästi! Jos on päätetty, että teidän on lähdettävä, luulen
viisaimmaksi, että lähdette heti kohta. Surkuttelen vaimo parkaanne!
T(oulan) on kertova teille lupaukseni saattaa, jos suinkin mahdollista,
vaimonne teidän luoksenne sinne.
"Kuinka onnellinen olisin, jos pian taas saisimme nähdä toisemme! En
koskaan voi kylliksi kiittää teitä kaikesta, mitä olette tehnyt
hyväksemme. Hyvästi! Kuinka tuo sana on julma!" --
Lukuunottamatta kuningattaren niin kutsuttua "testamenttia" on ylempänä
oleva kirje viimeinen hänen kädestään lähtenyt, joka on jälkimaailmalle
säilynyt.
11.
Dumouriez tahtoo palauttaa yksinvallan. -- Tarkastuksia Templessä. --
Kaarle Ludvigin sairaus. -- Madame Tison tulee mielipuoleksi. --
Parooni Batz, Cortey ja Michonis.
Olemme edellisessä luvussa nähneet, että kreivi Fersen edelleen koetti
hankkia apua sille naiselle, jota hän niin uskollisesti rakasti.
Niin harras kuin hänen halunsa olikin, tiedämme kuitenkin hänen
seisoneen jokseenkin voimatonna. Yksinvallan uskolliset puoltajat
olivat hajonneina useammiksi puolueiksi. Hovit epäilivät toisiansa:
Itävalta epäili Preussia; Venäjä oli tyytymätön Itävaltaan. Myöskin
tiedämme, ettei mahtava Katariina II suinkaan ollut myötätuntoinen
Marie Antoinettea kohtaan. Vihdoin oli Fersen puolestaan täynnä
ennakkoluuloja kreivi Mercyä ja hänen ystäväänsä la Marckia kohtaan.
Ranskan kuningaskunnan vanha palvelija, kenraali Dumouriez,
johti alussa vuotta 1793 voitollista sotajoukkoa. Hän ilmoitti
olevansa kyllästynyt vallankumouspuolueen laimeaan esiintymiseen
sotilaskysymyksissä. Hän oli katkeroittunut kuninkaan mestauksen ja
Pariisissa harjoitettujen kauhutöiden johdosta. Muuan kenraalin
uskotuista kertoi parooni Breteuilille, ettei ajatus perustuslaillisen
yksinvallan uudelleen perustamisesta Ranskaan Ludvig XVII:nnen johdolla
ollut kenraalille vallan outo.
Tämän johdosta Breteuil jälleen kääntyi Englannin hallituksen puoleen,
joka kumminkin toistamiseen verukkelehti ja vitkasteli, ja näytti
olevan haluton tekemään mitään Ranskan kuningaskunnan hyväksi.
Siitä huolimatta päätti Dumouriez jatkaa tuumansa toteuttamista.
Maaliskuun 25. p:nä oli hänellä päämajassaan yhtymys eversti Marckin
kanssa, joka itävaltalaisen armeijan päällikön Saksen-Koburgin prinssin
lähettämänä oli saapunut hänen luokseen.
Esitettyään tasavaltalaista puoluetta kohtaan tuntemansa
vastenmielisyyden syyt, kenraali lausui:
"On mahdotonta kauemmin pysyä toimettoman katselijan kannalla moisten
julmuuksien suhteen. Tahdon kukistaa rikoksellisen hallituksen,
palauttaa perustuslaillisen yksinvallan, huudattaa kruununprinssin
Ranskan kuninkaaksi ja pelastaa kuningattaren hengen!"
Muutamia päiviä sen jälkeen oli yksimielisyys saksalaisen ruhtinaan ja
ranskalaisen kenraalin välillä saavutettu.
Saksen-Koburgin prinssi suostui aselepoon, ja tuli Dumouriezin sillä
välin viedä sotajoukkonsa Pariisiin ja palauttaa yksinvalta.
"Vicomte de Caraman on toimittanut pikalähetin parooni Breteuilin luo
antamaan tiedon sopimuksesta, jonka kenraali Dumouriez ja prinssi
Koburg ovat tehneet", kirjoitti kreivi Fersen ilosta säteilevänä
päiväkirjaansa.
Marsalkka de Broglie ilmoitti kohta sen jälkeen hänelle saaneensa
tiedon, että kenraali oli matkalla Pariisiin viidenkymmenen tuhannen
miehen kanssa, jotka kantoivat valkoisia kokardeja, sekä että prinssi
Koburg oli joukkoineen rajalla, valmiina antamaan apua, jos sitä
nähtäisiin tarvittavan.
Marie Antoinetten uskollinen ritari näki hengessään koko kuninkaallisen
perheen pelastettuna.
Hän kirjoitti pitkän kirjeen kuningattarelle, lausuen siinä julki
vakaan luottamuksensa Dumouriezin esiintymiseen, ja antoi
kuningattarelle useita neuvoja hänen tulevaisuudessa käytävään
politiikkaansa nähden.
"Asema, johon te joudutte, tulee epäilemättä olemaan erittäin vaikea",
kirjoitti ruotsalainen kreivi 8. p:nä huhtikuuta (1793). "Tulette
jäämään suureen kiitollisuuden velkaan huonolle ihmiselle, joka
oikeastaan on myöntynyt vain olojen pakosta ja joka ei halunnut puuttua
asiaan ennenkuin näki, ettei hän enää kykenisi puoliaan pitämään. Siinä
on koko hänen ansionsa teidän suhteenne. Mutta tämä mies voi tuottaa
hyötyä, ja sentähden täytyy käyttää häntä hyväkseen. Teidän on oleminen
uskovinanne mitä hän sanoo hyvistä aikeistaan. Vieläpä teidän on
oleminen avosydäminenkin toivomuksiinne nähden."
Fersen neuvoi Marie Antoinettea kääntymään Itävallan keisarin sekä
Preussin ja Englannin kuninkaitten puoleen. "Teidän on myös", lisää
hän, "kirjoittaminen Venäjän keisarinnalle, mutta sen tulee olla suora
ja arvokas kirje, sillä minä en ole tyytyväinen hänen esiintymiseensä.
Hän ei ole koskaan vastannut kirjeisiinne. -- Siksi kunnes
teidät tunnustetaan hallitsijattareksi ja te olette muodostanut
ministerineuvostonne, on teidän toimiminen niin vähän kuin suinkin ja
maksaminen vain kohteliaisuuksilla."
Alettiin jo valmistella juonia. Jos yksinvalta saataisiin jälleen
perustetuksi, kuka silloin ottaisi huoltaakseen hallituksesta? Tämä
kysymys sukeusi ilmoille emigranttien leirissä, ja sitä pohdittiin
useissa hoveissa.
Provencen kreivi ja hänen ystävänsä vaativat hallitusta uskottavaksi
hänelle. Marie Antoinetten ystävät tietysti toiselta puolen pyysivät,
että tämä saisi ryhtyä hallitukseen. Keisarinna Katarinan sihteeri ja
uskottu, Krapovitzkij, kirjoitti päiväkirjaansa, että "Artoisin kreivi
oli kovin tyytymätön Dumouriezin ja prinssi Koburgin välisen sopimuksen
johdosta, koska pelkäsi, että kuningatar tulisi ottamaan hallituksen
käsiinsä". Toiset taas väittivät, eikä syyttä, ettei Dumouriez suinkaan
ollut halukas esiintymään Bourbonin Kaarle Ludvigin, vaan Filip
Egalitén pojan, sittemmin kuningas Ludvigin Filipin puolesta.
Ehkäistäkseen selkkauksia syntymästä aikoi Fersen matkustaa Wieniin, ja
hän ryhtyi niinikään toimiin lähettääkseen Provencen kreivin luo
lähetystön pyytämään, että kreivi luopuisi vaatimuksistaan.
Vihdoin kehotti hän arkkipiispa d'Agoutia lähtemään Pariisiin, jotta
arkkipiispa voisi kuningattaren vapaaksi päästessä olla hänen
läheisyydessään ja ohjata hänen menettelyään.
Mutta nämä harhatoiveet olivat lyhytikäisiä. Ranskalaiset osottausivat
kerrassaan haluttomiksi peitsenmittelyyn vanhan kuningassuvun puolesta.
Dumouriez koetti tosin saattaa tuumaansa täytäntöön, mutta hänen
sotamiehensä kieltäysivät tottelemasta häntä. Käskynalaisten
pyssynluotien uhkaamana täytyi hänen kiireimmiten paeta rajan yli.
Kuninkaallisen huoneen puoltajat ulkomailla olivat luulleet olevansa
niin varmoja voitostaan, että olivat ruvenneet kiistelemään vallasta jo
ennenkuin rohkea uhkayritys oli suoritettukaan. Heidän säikähdyksensä
oli nyt yhtä silmitön kuin heidän toivonsa ennen oli ollut liioiteltu.
Dumouriezin pako merkitsi heistä kuninkuuden lopullista häviötä.
* * * * *
Fersen ynnä muut olivat toivoneet voivansa hankkia kuningattarelle ja
hänen rakastetuilleen jälleen vapauden, mutta sen sijaan tuli heidän
vankeutensa yhä kovemmaksi ja yksinäisyys Templessä päivä päivältä yhä
tukalammaksi.
Dumouriezin suunnitelmat olivat herättäneet tasavaltalaisissa kauhua,
ja hänen päästänsä luvattiin kolmensadantuhannen livren palkinto.
Kuninkaallisten vankien epäiltiin olleen yhteydessä hänen kanssaan.
Tukittiin huolellisesti kaikki reiät ja rakennutettiin korkea kiviseinä
puiston ympäri. Ulkoapäin ei kuulunut enää mitään ääntä torniin, joka
oli muusta maailmasta eristetty kuin hauta.
Myöhään eräänä iltana, kun naiset jo olivat käyneet levolle, astui
yleinen syyttäjä Hébert seurakumppaneinensa kuningattaren
makuuhuoneeseen.
Marie Antoinette ja prinsessa nousivat ja pukeutuivat, jolla välin
heille luettiin julki määräys, että heidän huoneissansa oli
toimeenpantava huolellinen tarkastus.
Miehet penkoivat ylösalaisin sängyt ja raastoivat Kaarle Ludvigin
väkipakolla ylös kesken untansa. Äiti otti hänet syliinsä ja koki
lämmitellä häntä, vaikka hän itse värisi vilusta.
Kello neljä aamulla oli tarkastus vihdoin loppuun suoritettu.
Kuningattarelta oli löydetty muistiinpanokirja, johon pari osotetta oli
merkitty, sekä lyijykynä, josta lyijy oli poissa. Prinsessa
Elisabethilta oli otettu lakkapuikon puolikas sekä rahtunen
hiusjauhetta. Marie Thérèseltâ oli riistetty pyhimyskuva ja rukous
Ranskan puolesta.
Kiukuissaan siitä, etteivät olleet löytäneet muuta kuin nämä pikku
kapineet, pakottivat he kuningattaren ja prinsessa Elisabethin
allekirjoittamaan tarkastuksesta toimitetun kirjallisen selonteon, ja
kun nämä aluksi kieltäysivät siitä, uhkasi Hébert viedä pois Kaarle
Ludvigin ja Marie Thérèsen.
Kolme päivää tämän jälkeen tulivat miehet uudestaan; tällä kertaa
löysivät he hatun, joka oli kätketty sängyn alla olevaan rasiaan.
Ludvig XVI oli käyttänyt tätä hattua vankeutensa alkuaikoina, ja hänen
sisarensa oli kätkenyt sen muistona veljestään.
Hattu herätti heissä suurta epäluuloa, ja he ottivat sen mukaansa,
vaikka Elisabeth hartaasti pyysi saada pitää sen.
Tarkastuskertomuksessaan myönsivät he kumminkin, etteivät he olleet
tavanneet mitään mikä olisi viitannut vankien olleen kirjeenvaihdossa
ulkomaailman kanssa tai missään salaisissa tekemisissä Templen
vartijain kanssa.
Siitä huolimatta erotettiin jälkimäiset toistaiseksi viroistaan. Toulan
ja Lepitre, jotka portinvartija Tison oli tehnyt epäluulon alaisiksi,
pantiin peruuttamattomasti viraltaan.
Kiitollisuuden tunnustukseksi niistä palveluksista, joita Toulan oli
tehnyt kuningattarelle, lahjoitti Marie Antoinette hänelle kultaisen
rasian; se oli ainoa lahja, minkä Toulan oli suostunut vastaanottamaan.
Tämä muistokapine, jota hän ei osannut pitää salassa, vaikutti osaltaan
hänen kukistumiseensa. Sen selitettiin todistavan, että hän oli
yhteydessä vankien kanssa, ja hän päätti päivänsä mestauslavalla.
Kevät oli jälleen tehnyt tulonsa Ranskanmaahan. Mutta Marie
Antoinetteen ja hänen rakkaihinsa nähden ei sillä ollut enää kukkasia,
aurinko oli säteitään vailla, tulevaisuus ei tarjonnut mitään toivoa.
Ruumiilliset ja sielulliset kärsimykset olivat tärvelleet vankien
terveyden. Kaarle Ludvig tuli päivä päivältä heikommaksi. Marie Thérèse
pyysi saada muuttaa äitinsä ja veljensä huoneeseen, ollakseen heidän
luonaan, jos he sattuisivat sairastumaan yöllä.
Aina kuninkaan mestaamisesta asti oli kuningatar kieltäytynyt
lähtemästä kävelylle puistoon; hänen oli vaikea sivuuttaa sitä
kynnystä, jonka yli hän oli astunut lausuttuaan viimeiset, sydäntä
särkevät jäähyväiset puolisolleen.
Mutta peljäten lasten terveyden kärsivän, elleivät he ollenkaan pääsisi
raittiiseen ilmaan, pyysi hän lupaa saada joka päivä kiivetä tornin
katolle, ja tähän anomukseen myönnyttiin.
Kun poikanen ja hän alkupäivinä toukokuuta palasivat tällaiselta
retkeltä, valitti pienokainen kupeeseensa pistävän. Kohta sen jälkeen
sairastui hän kovaan kuumeeseen. Hän ei kärsinyt maata sängyssä ja
näytti olevan tukehtumaisillaan hirveiden hengenahdistuspuuskien
yllättäessä hänet.
Marie Antoinette pyysi että Brunier, joka ennen oli ollut prinssin
lääkärinä, haettaisiin sairaan luo.
Mutta hätääntyneelle äidille vain naurettiin. Tasavallalla oli muutakin
tekemistä, kuin huolehtia kuninkaanpojan terveydestä.
Viimein haettiin kuitenkin vankilanlääkäri Therry, ja hänen hoidollaan
toipui Kaarle Ludvig näennäisesti. Mutta kuume palasi aina tuon
tuostakin, eikä poikanen koskaan täydellisesti parantunut.
Melkein samoihin aikoihin alkoi portinvartija Tisonin vaimossa näkyä
mielipuolisuuden oireita.
Hänellä oli ainokainen tytär, jota hän sangen suuresti rakasti; mutta
niiden toimenpiteiden johdosta, joihin huhtikuun alussa oli ryhdytty
Templen täydelliseksi eristämiseksi, oli Tison-puolisojen täytynyt
erota hänestä.
Varsinkin oli lapsesta eroaminen synnyttänyt mielenkarvautta äidissä.
Hän kadehti kuningatarta, joka sai pitää lapsensa luonaan, mutta hän ei
samalla voinut olla ihmettelemättä Marie Antoinetten kärsivällisyyttä.
Eräälle aatelismiehelle lausui hän:
"Jos saisitte nähdä vangit, olisitte yhtä mieltä minun kanssani, ettei
maan päällä saata olla mitään ylevämpää ja jalompaa. Joka on nähnyt
heidät Tuilerioissa, ei ole mitään nähnyt. Heidät täytyy nähdä kuten
minä olen nähnyt Templessä voidakseen antaa heille oikean arvonsa."
Lopulta jouduttiin niin pitkälle, ettei madame Tisonia enää saatu
lähtemään huoneestaan ulos. Hän makasi siellä ja itki aivan yksin,
selitti olevansa arvoton lähestymään kuningatarta ja puheli lakkaamatta
vioistaan ja mestauslavasta. Pitkinä öinä vaivasivat häntä kauheat
unet, ja hän huusi niin surkeasti, etteivät vangit saaneet nukkua.
Häntä rauhoittaakseen lähetettiin eräänä iltana noutamaan hänen
tytärtään, mutta äiti ei tahtonut puhutella lastaan. Hän ei nähnyt enää
muuta kuin vankiloita ja verta.
Hän sai sattumalta nähdä kuningattaren ja heittäytyi hänen jalkojensa
eteen.
"Madame", vaikeroi hän, "minä pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi.
Minä olen onneton ihminen. Minä olen syypää teidän ja prinsessa
Elisabethin kuolemaan."
Ruhtinattaret auttoivat yhdessä hänet ylös ja vakuuttivat antavansa
hänelle anteeksi.
Mutta mikään ei voinut rauhoittaa kurjaa mielipuolta, joka kieriskeli
lattialla, kirkui ja piti pitkiä puheita.
Kuninkaalliset naiset kohtelivat sairasta portinvartijan rouvaa
suuremmalla myötätuntoisuudella, kuin mihin hänen entinen käytöksensä
olisi heitä velvoittanut.
Tisonia liikutti se hyvyys, jolla he palkitsivat kaiken sen häijyyden,
jota hän ja hänen vaimonsa niin usein olivat osottaneet, ja siitä
ajasta lähtien tuli hänestäkin kuninkaallisen perheen ystävä.
31. p. toukokuuta, joka saattoi girondilaiset mestauslavalle ja korotti
Robespierren ja Maratin vallan kukkuloille, synnytti jälleen liikettä
Templen muurien sisäpuolella.
Pakosuunnitelma oli mennyt mitättömiin, monet toiveet olivat rauenneet
tyhjään, mutta vielä eivät kaikki ystävät olleet unhottaneet vankeja.
Tisonin muuttuneiden tunteiden ansiosta sai pari näistä ystävistä
pääsyn vankilaan.
Toinen näistä oli parooni Batz, jonka pelastamishankkeista mainittiin
kuninkaan mestaamisen yhteydessä. Kunnallisneuvosto oli luvannut
satatuhatta livreä palkinnoksi sille, joka antaisi tiedon hänen
olinpaikastaan; siitä huolimatta asusti hän kenenkään hätyyttämättä
erään Cortey-nimisen kauppiaan luona, joka oli erään kansalliskaartin
osaston päällikkönä ja tunnettu kelpo kansalaisen esikuvana ja varsin
innokkaana tasavallan puolustajana.
Hän hiipi Templeen ja sai puhutella naisia. Prinsessa Elisabeth oli
hänestä tuntemattomaksi muuttunut. Kuningatar näytti hänestä
ulkomuodoltaan vähemmin muuttuneen; piirteet olivat samat kuin ennen,
mutta kasvoilla asusti surullisen vakava ilme, joka ennen oli ollut
niille vieras.
Corteyn suojeluksen alaisena tarkasti Batz Templeä sisältä ja laati
rohkean pakosuunnitelman. Cortey liittyi ystävään, ja näiden
tehokkaaksi auttajaksi tuli kansalainen Michonis, jonka
kansallisneuvoston jäsenenä oli täytynyt käydä Templessä ja joka
korskealla esiintymisellään oli osannut peittää myötätuntoisuutensa
kuningatarta kohtaan.
Hän oli antanut Marie Antoinettelle tiedon girondilaisten häviöstä ja
lausunut sen mielipiteen, joka hänellä itsellään oli ja jota ensi
alussa useat kannattivat, että uusi hallitus tuskin rohkenisi vastustaa
ehdotusta kuningattaren jättämisestä Itävallan keisarin huostaan.
"Mitä merkitystä sillä on minuun nähden?" oli Marie Antoinette
vastannut. "Wienissä minä olisin sama kuin olen täällä ja kuin olen
ollut Tuilerioissa. Ainoa toivoni on nyt ainoastaan saada jälleen yhtyä
puolisoni kanssa, milloin taivas niin päättää ja minua ei enää tarvita
täällä lapsieni tähden."
Mutta vaikka kuningatar oli välinpitämätön pakohankkeen suhteen,
päättivät Michonis, Cortey ja Batz kuitenkin panna sen täytäntöön.
Oli järjestettävä niin, että Michonis ja Cortey saisivat hoitaa
palvelusta Templessä samana päivänä.
Corteyn oli määrä hankkia kolme upseerin viittaa, joihin Marie
Antoinette sekä prinsessat Elisabeth ja Marie Thérèse kääriytyisivät.
Vartiostoon kuului kahdeksankolmatta miestä, joille salaisuus oli
tehtävä tunnetuksi. Luultavaa sentään oli, etteivät sotamiehet
uskaltaisi olla Corteyn käskyjä noudattamatta.
Vahtia vaihdettaessa oli naisten sekauduttava heidän joukkoonsa. Pieni
Kaarle Ludvig oli niinikään kätkettävä sotamiesten sekaan.
Upseerinviitat hankittiin, vaunut tilattiin ja vahti oli valmiina.
Tällä kertaa toivottiin julma kohtalo saatavan lepytetyksi.
Mutta suutari Simon sorti rakennuksen, jonka pystyttäminen oli vaatinut
niin suurta voimain ponnistusta.
Oltiin siinä luulossa, että kaikki vartijat oli saatu taivutetuksi
asian puolelle, mutta vartijain joukossa lienee sittenkin ollut yksi
petturi. Sillä kun Simon, jolle Templen ylivalvonta oli uskottu, samana
päivänä palasi kävelyltä kaupungissa, kohtasi hän poliisikonstaapelin,
joka ojensi hänelle suljetun, osotteettoman kirjeen. Hän aukaisi sen ja
luki:
"Michonis pettää teidät ensi yönä! Olkaa varuillanne!"
Hetkeäkään viivyttämättä riensi Simon kunnallisneuvosten luo. Hän
näytti kirjeen ja palasi Templeen, varustettuna määräyksellä, jolla
Michonis oli selitetty toistaiseksi erotetuksi virastaan ja käskettiin
saapumaan kunnallisneuvosten eteen.
Kello oli lyönyt puoli-yksitoista, ja vartijat, joiden puoliyön
seudussa oli asettuminen vahtiin, olivat koolla. Parooni Batz
pysyttelihe valepukuisena heidän joukossaan.
Yhtäkkiä saapui Simon. Hän silmäili ympärilleen ja äkkäsi Corteyn.
"Ellen näkisi teitä täällä, olisin peloissani", sanoi hän.
Hän käski vahdin poistua.
Batz tiesi olevansa mennyttä miestä, jos hän hiiskuisi sanaakaan. Hän
ajatteli ensin ampua maahan Simonin, mutta luopui sitten tästä tuumasta
sen melun takia, jonka laukaus synnyttäisi.
Nopeatuumainen Cortey komensi heti vahdin ulos kadulle. Toisten
turvissa onnistui Batz ehein nahoin pääsemään Templestä, mutta hän oli
epätoivoissaan siitä, ettei hänen ollut onnistunut pelastaa Marie
Antoinettea ja tämän lapsia.
Tutkinto pantiin tosin toimeen, mutta se ei johtanut mihinkään
tulokseen. Michonis vastasi tyydyttävällä tavalla kaikkiin kysymyksiin,
suostui kernaasti antamaan selityksiä ja osasi tehdä Simonin
eriskummaiset jutut epäiltäviksi.
Simon oli puolestaan vakuutettu siitä, että salaliitto oli ollut
hankkeissa. Kunnallisneuvoston luota kiiruhti hän Robespierren luo,
jolle hän kuvasi Templeä kaikellaisten vehkeiden pesäpaikaksi.
Robespierre piti hänen ilmoituksiaan tähdellisinä. Ludvig XVI oli tosin
kuollut, mutta Ludvig XVII eli. Hänelle oli useilta tahoilta
ilmoitettu, että hajanaiset puolueet olivat alkaneet osottaa
elonmerkkejä ja että niillä oli aikomuksena kokoontua pienen vangitun
kuninkaan lipun ympärille.
12.
Kaarle Ludvig erotetaan äidistään. -- Suutari Simon.
Viime päivinä kesäkuuta päätti Dantonin menestysvaliokunta, että pieni
Kaarle Ludvig oli erotettava äidistään ja suljettava Templen vahvimmin
suojattuun huoneeseen.
Heinäkuun 3. päivänä oli päätös pantava täytäntöön.
Kello yhdeksän illalla saapui maistraatin virkamiehiä torniin. Kaarle
Ludvig nukkui jo tilallaan. Marie Antoinette ja molemmat prinsessat
istuivat pöydän ääressä ja paikkailivat leninkejään.
Kuningattarella ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä tulisi
tapahtumaan. Hän nousi kalpeana ja vapisten.
"Aiotte ottaa minulta pois lapseni!" äänsi hän. "Se on mahdotonta! --
Ei ole ajateltavissa, että poikani erotettaisiin minusta. Hän tarvitsee
välttämättömästi hoitoani."
"Menestysvaliokunta on tehnyt tämän päätöksen. Meidän on viipymättä
pantava täytäntöön käsky."
"Ei", sanoi onneton äiti, "te ette saa pyytää minua eroamaan
lapsestani."
Ja hän asettui sängyn eteen, kuten naarasleijona, joka on valmis
puolustamaan poikiaan.
Tähän liikkeeseen heräsi hänen poikansa. Hän kuuli melun, näki äitinsä,
joka itki, ja miehet, jotka uhkailivat häntä.
"Äiti", huusi poikanen ja tarttui hänen käsivarteensa, "älä mene pois."
Äiti otti hänet syliinsä ja piteli kiinni sängyn tolpasta.
"Tappakaa minut, mutta älkää riistäkö minulta lastani", huusi hän.
Mutta yhtäkkiä luopui hän tyyten korskeudestaan. Hän unhotti olevansa
kuningatar, ja muisti ainoastaan, että hän taisteli lapsensa puolesta.
Kyyneltynein silmin ja kädet ristissä läheni hän miehiä. Hän lankesi
polvilleen heidän eteensä ja rukoili armoa.
Samaten itkivät ja pyytelivät molemmat prinsessatkin.
Siten kului kaksi tuntia Marie Antoinetten yhdeltä puolen rukoillessa
ja virkamiesten puolestansa häntä uhkaillessa ja solvatessa. Lopulta
uhkasivat he tappaa sekä pojan että tyttären, ja äidin täytyi
rakkaudesta lapsiansa kohtaan vihdoin taipua.
Prinsessa Elisabeth ja sisko pukivat Kaarle Ludvigin ylle; äiti ei
siihen kyennyt.
Kun poika oli täysissä pukeissa, pani äiti molemmat kätensä hänen
päänsä päälle. Kasvot ääretöntä tuskaa ilmaisevina tähysti hän lapsen
syviin, herttaisiin silmiin.
"Poikani", sanoi hän, "meidän täytyy erota. Ajattele velvollisuuksiasi,
kun ei minua enää ole sinua niistä muistuttamassa. Ajattele Jumalaa,
joka koettelee sinua, äitiäsi, joka rakastaa sinua. Ole järkevä,
kärsivällinen ja rehellinen, ja taivaallinen isäsi on siunaava sinut!"
Hän suuteli Kaarle Ludvigia ja jätti hänet sitten päättäväisesti
vartijain käsiin.
Mutta Kaarle Ludvig juoksi takaisin ja tarttui äitinsä hameeseen.
Äiti pani silloin alttiiksi viimeisetkin voimansa.
"Sinun täytyy totella, lapseni -- sinun täytyy", sanoi hän.
Mutta poika ei tahtonut, ja hänet täytyi väkisin kiskoa irti äidistään.
Ulkoa portailta kuultiin vielä hänen kovaa huutoaan, kuultiin miten hän
ponnisteli päästäkseen irti ja juostakseen takaisin äitinsä luo.
Lopulta häipyivät askeleet kuulumattomiin.
Kuningattaren pää vaipui hervotonna hänen käsiinsä. Itku kouristi hänen
ruumistaan, ja hän kostutti tyhjää vuodetta kyynelillään.
Hänen tyttärensä ja natonsa eivät löytäneet mitään lohdutuksen sanoja
tämmöiseen tuskaan. Marie Antoinette torjui heidän hyväilyjään ja
viittasi heitä jättämään hänet yksin. Syvimpiä haavoja ei tuoda
maailmalle julki. Hän kaipasi yksinäisyyttä näinä koettelemuksen
hetkinä.
Päivä koitti, voimatta silti haihduttaa niitä varjoja, jotka kietoivat
hänen sieluaan. Viimeisen toivonsa menettäneenä nousi hän lapsensa
sängystä. Hän asteli edestakaisin lattialla. Tässä ei kuultu huutoa
eikä valitusta, tässä asusti suru, mitä toivottomin, mitä haikein.
* * * * *
Maratin ystävä, ennen mainittu suutari Simon, oli määrätty Kaarle
Ludvig Capetin vartijaksi. Hän oli kiihkoinen tasavaltalainen ja oli
Templessä erittäin tullut kuuluksi vainoomishalustaan ja vihastaan
entistä kuninkaanperhettä kohtaan.
Kaksi päivää makasi kuninkaanpoika lattialla; hän itki ja huusi äitiään
eikä tahtonut syödä eikä juoda.
Pariisissa luultiin että hänet oli viety pois.
Jotta nämä levottomuutta synnyttävät huhut olisi saatu vaimennetuksi ja
jotta vartijat olisivat nähneet hänen vielä olevan vankilassa,
annettiin hänen eräänä päivänä mennä alas puutarhaan.
Mutta tuskin oli hän tullut puistoon, kun hän jo rupesi suurella
äänellä huutamaan äitiään.
Sen vuoksi annettiin hänen piammiten jälleen palata huoneeseen, eikä
Marie Antoinetten, huolimatta kaikista rukouksistaan, onnistunut
kertaakaan saada tavata lastansa.
Hän kävi kiihkeästi kaikkien vartijain kimppuun, jotka tulivat hänen
läheisyyteensä, ja teki heille epätoivoisia kysymyksiä. Muutamat näistä
tekivät harvoin sanoin selkoa hänelle, millaisissa oloissa pieni
poikanen eli. Mutta heidän kertomuksensa olivat sydäntä raastavia, ja
Elisabeth pyysi vihdoin, etteivät he ilmaisisi kuningattarelle
kauhistavaa totuutta.
Päivisin ja pitkinä yöntietäminä ajatteli Marie Antoinette tätä
suloista lasta, joka oli ollut hänen elämänsä tarkoitusperänä ja
voimana. Poikanen oli jätetty tuntemattomiin, karsaihin käsiin, ehkäpä
häntä rääkättiin kenenkään pyyhkimättä pois kyyneltä hänen silmästään.
Nukkuessaan uneksi hän, että ihmissyöjäin hampaat raatelivat hänen
poikaansa. Kuningatar heräsi silloin kauttaaltaan hiessä ja vietti
kamalia hetkiä, hetkiä, jollaisina ihminen ajattelee itsemurhaa tahi on
tulla hulluksi.
Simon rääkkäsi ja turmeli järjestelmällisesti pientä kuninkaanpoikaa.
Hän ei päästänyt Kaarle Ludvigia liikkumaan ja kielsi häntä pitkiin
aikoihin menemästä tornin katolle saamaan raitista ilmaa.
Hän pakotti Kaarle Ludvigia syömään enemmän kuin hän jaksoi, ja tämä
uusi elämäntapa vaikutti haitallisesti hänen terveyteensä ja
luonteeseensa. Hän tuli lihavaksi ja herkesi kasvamasta. Mutta samalla
hän päivästä päivään myös tuli sairaammaksi ja heikommaksi. Hänen
suurten, eloisain silmäinsä loiste sammui, ja suutarin vaimo leikkasi
säälittä pois hänen pitkän vaalean kiharatukkansa, joka oli ollut Marie
Antoinetten ylpeytenä ja ilona.
Ennen Simonin käsiin joutumistaan ei Kaarle Ludvig koskaan ollut
maistanut vettä väkevämpää, mutta hänen uusi vartijansa pakotti hänet
juomaan niin paljon viiniä ja paloviinaa, että hän useinkin päihtyneenä
romahti lattialle pitkälleen. Juovuttavat juomat tuottivat hänelle
kiivaan sydämentykytyksen ja synnyttivät lopulta hänessä ankaran
taudin. Mutta toivuttuaan taudista oli hänen jatkaminen entistä
elämäntapaansa.
Vaikka melkein kaikki tässä lapsessa turmeltiin, säilyi äidin muisto
sentään edelleen hänen sydämessään. Päihdyttävien juomain väärinkäyttö,
lyömiset ja kaikellaiset muut kärsimykset eivät saaneet äidin armasta
kuvaa hävitetyksi, ja unessa huusi pikku Kaarle Ludvig hänen nimeään.
Eräänä päivänä antoi Simon hänelle huilun.
"Syöjätär-äitisi ja ruoja tädiksesi soittavat klaveeria", puhui hän
pojalle pilkalliseen tapaan. "Opettele sinä säestämään heitä huilulla,
niin siitä tulee aika kaunis konsertti."
Vimmastuneena siitä, että kuuli tätiään ja äitiään mainittavan sillä
tavalla, paiskasi Kaarle Ludvig huilun pois kädestään ja ilmoitti,
ettei hän aio soittaa.
"Kas vaan, vai et sinä aio soittaa?" huusi Simon. "Teet hyvin ja soitat
heti paikalla!"
Mutta kun kuninkaanpoika edelleen kieltäysi, karkasi Simon hänen
kimppuunsa ja löi häntä. Poika pidätti valitushuutonsa estääkseen
äitiään kuulemasta sitä.
Marie Antoinette oli tavan takaa neuvonut häntä rukoilemaan Jumalaa ja
antamaan anteeksi vihamiehilleen, ja tätä neuvoa piti hän mielessään
kaiken kurjuutensa aikana.
Vendéen väestö oli tällä välin tehnyt kapinan ja huutanut Ludvig
XVI:nnen pojan kuninkaakseen. Samaan aikaan kulki huhu, että vieraiden
maiden sotajoukot ja emigrantit lähestymistään lähestyivät.
Simon asteli lattiata edestakaisin mieli levottomana näiden ilmoitusten
johdosta.
Kuninkaanpoika oli vetäytynyt kyyrysilleen sänkynsä viereen; hän oli
kuullut Simonin sanovan vaimolleen, että jos väestö Vendéestâ tulisi
Pariisiin, vääntäisi hän niskat nurin sudenpojalta ennenkuin antaisi
hänet pois käsistään.
Yhtäkkiä suutari seisahtui, tarttui Kaarle Ludvigia tukkaan ja tempasi
ylös hänen päänsä, joka oli painunut polviin.
Simon katsoi poikaa tuimasti silmiin ja kysyi:
"Capet! Jos sinut vapautettaisiin, mitä sinä silloin tekisit minulle?"
"Antaisin sinulle anteeksi", vastasi lapsi.
Eräänä päivänä taas luki Simon ääneen kertomusta juhlasta, jonka
tasavalta oli toimittanut kansalle. Kertomus päättyi seuraavaan tapaan:
"Vannokaamme puolustavamme hallitusmuotoa viimeiseen verenpisaraan.
Tasavalta on iäinen!"
"Kuuletko", sanoi Simon, pannen pois sanomalehden, "kuuletko, Capet,
että tasavalta on iäinen?"
Lapsi ei vastannut.
"Vai et sinä, ilkeä lapsi, kuule", huusi suutari julmistuneena. "Mutta
tottahan sinä näet, että tasavalta on iäinen?"
"Ei mikään ole iäistä", vastasi Kaarle Ludvig.
Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun hän Simonin nyrkiniskusta
kaatui lattialle.
"Anna hänen olla", sanoi Simonin vaimo, joka tunsi hiukan sääliä. "Hän
on sokea, hän on kasvatettu valheeseen ja petokseen."
Vastahakoisesti otti Simon nuoren kuninkaan ja paiskasi hänet
vuoteelle. Kuullessaan lapsen itkevän, sanoi hän:
"Se on sun oma syysi, että kohtelen sinua tällä tavoin; sinä olet
ansainnut sen."
"Minä olin äsken väärässä", nyyhkytti lapsi kirkastunut ilme
kyyneltyneissä silmissään. "Jumala on iäinen -- Hän yksin!"
Joskus pääsi pienokainen tornin katolle hengittämään raitista ilmaa.
Marie Antoinette oli tullut huomanneeksi, että hän eräästä paikasta
seinässä olevasta raosta saattoi nähdä poikansa, kun tämä meni ylös.
Tuntikausia seisoi hän väijyen, nähdäkseen vilaukseltakaan lastaan. Se
oli hänen ainoa odotuksensa, ainoa valokohta hänen surullisessa
elämässään.
Eräänä päivänä seisoi hän kuten tavallisesti tähystyspaikallaan. Hän
näki poikansa lähenevän kiduttajansa seuraamana. Poika oli kalpean ja
kärsineen näköinen ja puettu kurjiin riekaleihin. Vaalean kiharatukan
sijasta, joka nyt oli poisleikattu, peitti jakobiinien punainen myssy
hänen päätään, ja Simon, joka seurasi hänen kintereillään, survi ja löi
häntä yhtäpäätä.
Sinä päivänä oli kuningatar nähnyt kylliksi. Hän heittäytyi nyyhkien
natonsa syliin.
"Aavistukseni eivät ole pettäneet minua", virkkoi hän. "Tiesin että hän
kärsi. Vaikka hän olisi sadan penikulman päässä, sanoisi sydämeni
sittenkin minulle, että hän kärsii. En ole pitkään aikaan saanut
minkäänlaista rauhaa. Olen tuntenut ne kyyneleet, jotka onneton lapseni
on vuodattanut minun tähteni; ne ovat raskaasti pudonneet sydämelleni.
-- Minulla ei ole halua enää mihinkään. Jumala on hylännyt minut!"
Kuningatar oli kärsinyt niin paljon, että hän tuskin enää tohti uskoa
Jumalaan.
Moiset ihmiselämän käännekohdat ovat liiaksi kauheita, voidakseen
kestää kauan.
Marie Antoinette saavutti jälleen rauhan itsensä kanssa, ja hän selvisi
vahvempana, ehkenpä parempanakin koettelemuksista. Epätoivoa seurasi
usko ja rakkaus Jumalaan -- se rakkaus, josta on sanottu, että se
toivoo kaikkea, uskoo kaikki ja kärsii kaikki.
Hän rukoili Jumalalta anteeksi, ja hän pyysi myöskin, ettei natonsa
lukisi hänen epätoivoaan hänelle viaksi.
13.
Conciergeriessä.
Europan vallat olivat aseissa, tahtoen pelastaa Marie Antoinetten,
kuten ilmoitettiin. Useita maakuntia oli joutunut vihollisen
käsiin. Toulon oli englantilaisten miehittämä, ja Vendéessâ
kuninkaallismieliset osottivat ihmetyttävää rohkeutta, mutta kaikki
tämä ei saanut kuningattaren kohtaloa torjutuksi.
Robespierren tulo menestysvaliokuntaan vain joudutti hänen perikatoaan.
Vastaukseksi viestiin uusista voitoista, joita muukalaiset sotajoukot
olivat saavuttaneet, päätettiin ryhtyä lukuisiin syvälti vaikuttaviin
toimenpiteisiin, joista yksi maininnan arvoinen oli Marie Antoinetten
siirtäminen Conciergerieen -- hengeltä tuomitttujen vankilaan.
Myöhään yöllä elokuun 1. p:nä tultiin herättämään häntä;
oikeudenkäynnin häntä vastaan oli määrä alkaa.
Luettiin julki käsky hänen siirtämisestään Conciergerieen. Hän kuunteli
sitä osottamatta vähintäkään hämmästyksen tahi surun merkkiä.
Elisabeth ja Marie Thérèse, jotka ensi alussa olivat olleet mykkinä
kauhusta, saivat vähitellen puhekykynsä takaisin ja pyysivät saada
seurata kuningatarta, mutta turhaan.
Vahdit vaativat, että heidän piti saada tutkia kuningattaren taskut, ja
kuningatar myöntyi siihen. Häneltä otettiin pois muutamia pikku
kapineita, prinsessa Lamballen ja kahden lapsuudenystävättären
muotokuvat sekä pieni käärö, jossa oli hänen miehensä ja lastensa
hiussuortuvia. Kuitenkin antoivat he hänen pitää nenäliinansa ja
hajupullonsa, koska pelkäsivät hänen matkalla pyörtyvän.
Vihdoin sai hän kootuksi kurjat vaatekappaleensa. Hän syleili ja
suuteli tytärtään, hyvin tietäen että tämä oli viimeinen kerta; hän
neuvoi Marie Thérèseâ rakastamaan Jumalaa, antamaan anteeksi ihmisille,
pysymään lujamielisenä sekä rakastamaan tätiään ja olemaan hänelle
kuuliainen kuin äidin sijaiselle.
Tytär seisoi kuin kivettyneenä. Hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan,
eikä hän kyennyt vastaamaan äidin hyväilyihin.
Kuningatar kääntyi nyt prinsessa Elisabethin puoleen ja uskoi lapsensa
hänen haltuunsa.
Nato kuiskasi hänelle muutamia sanoja, kehottaen häntä pysymään lujana
uskossa. Kuningatar ei vastannut; hän poistui ovea kohden katsahtamatta
taaksensa.
Tultuaan portaille, jotka veivät hänen poikansa huoneelle, pysähtyi hän
tuokioksi ja silmähti sinne päin. Tyynenä ja ääneti lähti hän sitten
edelleen.
Astuessaan Templen portista ulos löi hän päänsä kattomalkaan.
Eräs miehistä kysyi, koskiko häneen.
"Ei", vastasi Marie Antoinette, "minuun ei saata enää koskea mikään."
Vaunut seisoivat portilla odottamassa. Hän nousi vaunuihin yhden
ylemmän virkamiehen ja kahden sotamiehen seurassa. Pariisin kadut
olivat lähestyvän tasa-arvoisuusjuhlan johdosta koristetut
kukkasköynnöksillä ja riemukaarilla.
Kello oli neljän tienoissa aamulla, kun vaunut lähenivät
Conciergerietä.
Vaunut pysähtyivät, kuningatar laskeutui alas ja astui vankilaan kuin
olisi hän tuntenut tien.
"Näytti kuin ajomies ei olisi tiennyt, kenet hän oli kyydinnyt, mutta
aavistus sanoi hänelle sen, kun hänen oli täytynyt niin kauan odottaa",
kirjoitti Fersen viikko sen jälkeen päiväkirjaansa. "Vaunujen, joissa
onnetonta kuningatarta kuljetettiin Templestä Conciergerieen, sanottiin
olleen veren vallassa kuningattaren astuttua niistä pois. Miehet
kävivät ensin alas, kuningatar laskeutui viimeisenä, nojautuen ajurin
olkapäähän."
Marie Antoinette vietiin kapean käytävän läpi, jota valaisi yksi ainoa
käryävä lamppu ja jossa väkevä viinin ja tupakan löyhkä tulvahti häntä
vastaan. Käytävässä kaksi koiraa vastaanotti hänet haukkuen. Hän voi
niin pahoin, että peljättiin hänen pyörtyvän.
Hänen koppinsa ovi oli kolmantena oikealla vankilan alakerrassa. Kaksi
pientä ristikoilla varustettua ikkunaa antoi pihalle päin, jossa
naisvangit päivisin kävelivät edestakaisin ja kurkistivat hänen
koppiinsa. Huone oli pieni ja kostea, ilman tulisijaa.
Huoneessa oli kolme sänkyä. Yksi oli aiottu kuningattarelle, toinen
eräälle naiselle, joka oli määrätty häntä palvelemaan. Kolmas sänky oli
niiden kahden santarmin käytettävänä, joiden aina piti olla hänen
läheisyydessään ja jotka eivät saaneet päästää häntä näkyvistään
silloinkaan, kun hän toimitti luonnolliset tarpeensa.
Portinvartija oli kiireessä ryhtynyt muutamiin valmistuksiin
kuningattaren tulon suhteen. Marie Antoinetten sänky oli puusta kuten
muidenkin vankien, mutta yksissä neuvoin vaimonsa kanssa oli
portinvartija, kysymättä kunnallisneuvostolta lupaa, hankkinut siihen
uuden jouhimatrassin ja levittänyt paksun, joskin kuluneen
villapeitteen sen päälle. Paitsi sitä oli hän tuottanut Marie
Antoinetten huoneeseen nojatuolin, pesutelineen ja töyrytuolin. Verhoja
ei ollut ikkunoissa, mutta yhdessä huoneen nurkassa seisoi vanha
siirrettävä suojuke.
Marie Antoinette allekirjoitti siirtoaan koskevan asiakirjan ja
silmäili välinpitämättömästi ja hämmästyksettä tätä uutta lepokohtaa
kärsimystensä tiellä.
Virkamiehet, molemmat santarmit ja Corciergerien portinvartija
vetäytyivät pois, ja vanki jäi kotvaksi aikaa yksin portinvartijan
vaimon, madame Richardin ja tämän palvelustytön Rosalie Lamorlièren
seuraan.
Hän tähysteli heitä, ikäänkuin tutkien, miten paljon hän saattoi
odottaa heidän armeliaisuudeltaan. Kuumuus oli hänestä rasittava, ja
hän pyyhki tavantakaa hikeä otsaltaan.
Palvelustyttö tarjoutui auttamaan häntä riisuutumisessa.
"Kiitos, minä tulen ilmankin toimeen", vastasi kuningatar.
Hän nousi töyrytuolille ja ripusti kellonsa naulaan.
Aamu sarasti ikkunoista. Hän päästi leninkinsä auki ja paneutui sänkyyn
-- "sänkyyn, joka ei laisinkaan ollut hänen arvonsa mukainen, vaan
jonka me kumminkin olimme varustaneet hienoilla lakanoilla ja
päänalusilla", on Rosalie kertonut.
Niinä kuukausina, jotka Marie Antoinette vietti Conciergeriessä,
laihtui ja huononi hän siihen määrään, että henkilöt, jotka olivat
ennemmin nähneet hänet, saattoivat tuskin tuntea häntä. Menehtyneenä
mielenliikutuksesta, surusta ja kaipauksesta, huonosta ilmasta ja
liikunnon puutteesta jaksoi hän tuskin pysyä pystyssä.
Muuan rangaistu varas ja pahimpia rikoksentekijöitä suoritti karkeimmat
tehtävät vankilassa. Hän kävi joskus Marie Antoinettenkin kopissa.
Häneltä kysyttiin, miten Marie Antoinettea kohdeltiin.
"Ihan niinkuin muitakin vankeja", hän vastasi.
"Miten hän on puettu?" kysyttiin edelleen.
"Capetin leski on puettu mustaan leninkiin, joka on aivan repaleina",
hän vastasi.
Vankilan kurjuus tuntui kuningattaresta sentään vähemmän kiusalliselta
kuin noiden kahden santarmin ainainen läsnäolo. Niitä vaihdettiin
lakkaamatta ja ainoastaan harvat heistä olivat kohteliaita ja
hienotunteisia.
Yleensä polttivat he tupakkaa ja löivät korttia yöt läpeensä,
saadakseen ajan kulumaan.
Muutamat sotamiehistä osottivat sentään sääliväisyyttä, joka korvasi
heidän puuttuvaa kasvatustaan. Niinpä muuan heistä huomasi eräänä
aamuna, että Marie Antoinette näytti vielä huonommalta kuin
tavallisesti, ja hän kysyi kuningattarelta kuinka hänen laitansa oli.
"Minä voin erittäin pahoin", vastasi Marie Antoinette, "tupakansavu on
vaivannut minua. En ole voinut ummistaa silmiäni koko yössä."
"Paha juttu, etten tullut tuota ajatelleeksi ja että olen lisännyt
teidän kärsimyksiänne", virkkoi sotamies ja nakkasi piipun luotaan.
Eräs Larivière niminen kahdeksankymmentävuotias ämmä määrättiin
kuningatarta palvelemaan. Hän oli nuoruudessaan palvellut Penthièvren
herttuata. Hänen kunnioittava ja kohtelias käytöstapansa muistutti
hänen muinaista asemaansa, ja Marie Antoinette luotti häneen.
Mutta vanhuksen sijaan määrättiin ennen pitkää madame Harel, raaka ja
tuittupäinen nainen, jota Marie Antoinette vaistomaisesti epäili. Mutta
madame Harelkin sai tuota pikaa eron.
Ensimäisinä viikkoina makasi Marie Antoinette aina vaatteet yllä
sängyssään. Hän pelkäsi joka hetki joutuvansa rääkättäväksi tai
tulevansa vedetyksi oikeuden eteen.
Myöskään ei hän huolinut mitään syödäkseen. "Tällä tavoin ei hän kauan
elä", sanoivat santarmit.
Alunpitäen annettiinkin hänelle huonoa ruokaa. Neljä päivää perätysten
kannettiin hänen eteensä laiha paistettu kana, ja kun hän ei siihen
ollenkaan kajonnut, tuotiin se yhä uudelleen, kunnes se lopulta oli
syötäväksi kokonaan kelpaamaton.
Autiolla rannalla, jolle kohtalo oli hänet hylkynä heittänyt, kumpusi
toki vielä sääliväisyyden lähde. Palvelustyttö Rosalie kävi usein jos
milläkin tekosyyllä hänen luonaan. Hän pyysi tahallaan saada siivota
kuningattaren huoneen ja koki täyttää kuningattaren pikku toivomukset.
Marie Antoinette harrasti äärimäisyyteen saakka puhtautta, ja siinä
vankilassa, jossa hän nyt istui elävältä haudattuna, eivät tupakansavu
ja viininhöyryt olleet ainoat pahat hajut, joita hänen täytyi kärsiä.
Rosalie piti tätä mielessään, ja niin usein kuin oli mahdollista,
asetti hän pöydälle tuoreen kukkavihon; ja kun syksykuukausien kylmät
ja kosteat seurasivat kesän lämpimiä ja kukat sen johdosta tulivat
harvinaisemmiksi, toimitti hän kuningattarelle suitsutusta.
Emäntä, madame Richard, oli umpimielinen ja hiljainen luonne, jonka
tyyneys ei vähääkään järkähtynyt siitä, että hän näki päivittäin
vaunujen kuljettavan kuolemaan tuomittuja Conciergeriestä
mestauslavalle.
Mutta hänen tavanomainen kylmä tyyneytensä suli sekin tuon kukistuneen
suuruuden edessä, ja hänkin koetti tehdä mitä voi lieventääkseen
kuningattaren kurjuutta.
Eräänä päivänä lausui kuningatar, että hänen teki mieli meloonia.
Madame Richard riensi lähimmälle torille.
"Antakaa minulle melooni", sanoi hän eräälle kaupustelijattarelle,
jonka hän tunsi, "maksoi minkä maksoi."
"Arvaanpa, että tarvitsette sen onnetonta kuningatartamme varten",
vastasi kaupustelijatar. "Ottakaa paras mikä minulla on ja pitäkää
rahanne. Ja sanokaa vangillenne, että vielä on sydämiä, joissa hänen
kärsimyksensä herättävät sääliä."
Rautaristikot, jotka peittivät ikkunoita, tekivät kopin pimeäksi
silloinkin, kun ulkona oli valoisaa. Kun kuningatar halusi riisuutua,
täytyi sen tapahtua vankilan pihalla sijaitsevan lyhdyn hämärässä
valossa. Pitkinä yöntietäminä istui hän kovan vuoteensa reunalla. Hän
rukoili Jumalalta sitä kärsivällisyyttä, jota hän niin hyvin tarvitsi.
Ja hän rohkaisi mieltään lukemalla paikkoja pyhästä raamatusta, joita
hän osasi ulkoa.
Vankilan pihalla käyskenteli kaikkein kurjimpia naisia ja heidän
rinnallaan taas naisia Ranskan jaloimmista suvuista, ja kaikki
odottivat vain milloin heidät vietäisiin mestauslavalle.
Eräänä päivänä kerääntyi joukko ensinmainittuja kuningattaren ikkunan
kohdalle ja syytti suurella äänellä "Trianon hyeenaa" niistä
pakkosäännöistä, joita heihin sovellettiin. Vaativat että hänen heti
tuli kuolla.
Kuningatar, joka aina joutui ankaraan mielenkuohuun, milloin luuli
olevansa hänelle käsittämättömän halveksimisen esineenä, loi silmänsä
taivasta kohden, ja hänen kasvoillaan asusti niin katkeran epätoivon
ilme, että portinvartija, joka sattui olemaan hänen kopissaan, ei
saattanut olla ilmaisematta suuttumustaan noita syöjättäriä kohtaan.
Kaikki Conciergerien muurien sisällä kertoi kuolemasta. Joka päivä
saapui oikeudenkirjuri sinne. Hän nousi pihalla olevalle penkille ja
luki kovalla äänellä niitten nimet, jotka seuraavana aamuna piti
mestattaman. Marie Antoinette kuuli hänen tavantakaa mainitsevan
hänelle tuttuja nimiä, ja se tuska, jota näiden nimien mainitseminen
hänelle tuotti, oli pahimpia mitä hänellä vankeutensa loppuaikoina
oli kestettävänä. Pimeässä kammiossaan kuuli hän selvästi
kuolemaantuomittujen huudot ja heitä mestauslavalle kuljettavien
vaunujen kolinan.
Elisabeth ja Marie Thérèse olivat näihin aikoihin kokonaan
epätietoisina kuningattaren kohtalosta. Lopulta saivat he kuitenkin
tietää missä hän oleskeli ja miten häntä kohdeltiin.
Marie Antoinette olisi kiittänyt Jumalaa, jos olisi saanut tilaisuutta
työskentelyyn, mutta Conciergeriessä oli hänet tuomittu täydelliseen
toimettomuuteen. Ja vaikkei hän milloinkaan valittanut, näkyi selvästi,
että tämä pakollinen joutilaisuus häntä kovasti vaivasi.
Erään uskollisen liittolaisensa kautta sai hän vihdoin toimitetuksi
nadollensa sanan, että nato lähettäisi hänelle hänen pikku poikastaan
varten alottamansa sukanneuleen.
"Me lähetimme hänelle sen sekä kaikki mitä meillä oli silkkiä ja
villalankaa", kertoo hänen tyttärensä muistelmissaan, "sillä
tiesimmehän miten suuressa arvossa hän piti työskentelyä. Mutta
jälestäpäin saimme tietää, ettei niitä oltu hänelle annettu, koska
peljättiin hänen neulalla tekevän itselleen jotakin vahinkoa."
Kuningatar oli kuitenkin saanut piilotetuksi muutamia isoja neuloja, ja
niillä piirsi hän kiviseinään ranskalaisia ja saksalaisia
virrenvärssyjä ja sitaatteja "Kristuksen seuraamisesta".
Hänellä oli vain yksi kirja, "Kristityn päivä", ja sitä luki hän
alinomaa. Sittemmin pyysi hän saada kirjoja lainaksi, ja
kunnallisneuvosto myöntyi tähän pyyntöön. Menoluettelemuksessa hänen
Conciergeriessä olonsa ajalta luetaan muun muassa seuraavaa:
"Kirjain lainauksesta: kuusitoista livreä."
Rukoukset, tutkistelut ja lukeminen olivat nyt hänen elämänsä, joka
kyllä oli yksitoikkoista ja heikonsi suuressa määrin hänen ruumistaan,
vaan ei hänen sieluaan.
Ajatuksissaan oli hän jo vapautunut kaikista maallisista siteistä
paitsi yhdestä: siitä, joka yhdisti äidin lapsiinsa. Yöt päivät
ajatteli hän poikaansa, joka kärsi. Hän kantoi povellaan nuoren
kuninkaan muotokuvaa ja kiharaa hänen hiuksistaan. Näitä esineitä
säilytti hän pienessä keltaisessa hansikkaassa, jota hän oli käyttänyt
lapsena, ja hän piiloutui usein kurjan vuoteensa taa, saadakseen itkien
suudella noita muistoja.
Portinvartijan vaimo astui eräänä päivänä hänen huoneeseensa, taluttaen
kädestä poikaa, joka oli Marie Antoinetten pojan ikäinen ja jolla oli
samallainen vaalea tukka ja samallaiset suuret sinisilmät.
Nähtyään lapsen kuningatar kavahti ylös, sulki pojan syliinsä, suuteli
häntä ja kostutti hänen kasvojaan kyynelillään.
Hänen kanssaan sai puhua hänen hyljätystä asemastaan ja hänen
onnettomuuksistaan, hänen osottamattansa vähintäkään alakuloisuutta.
Mutta hänen kyyneleensä valuivat viljavina niin pian kuin joku
muistutti hänelle, että Kaarle Ludvig oli hänestä eroteltuna.
"Kavahtakaa ennen kaikkea puhumasta hänelle lapsistaan", tapasi madame
Richard sanoa niille, joita päästettiin kuningattaren luo.
14.
Viimeiset yritykset kuningattaren pelastamiseksi. -- Portinvartija
Bault.
Michonis, jonka olemme eräässä edellisessä luvussa maininneet
kuningattaren ystävänä, oli edelleen tasavallan palveluksessa. Hänet
oli nimitetty poliisitarkastajaksi, ja hän oli ymmärtänyt järjestää
asiat siten, että Marie Antoinetten kopin tarkastaminen oli jätetty
hänen huolekseen.
Hän ratkesi itkemään, kun ensi kerran näki kuningattaren jälleen.
Samaten onnistui kamaripalvelija Huen päästä Conciergerieen, ja
suuremmatta vaivatta sai hän portinvartija Richardin ja tämän vaimon
taivutetuksi kuningattaren asian puolelle.
Jopa muutamat vallankumouksen johtomiehetkin alkoivat sääliä
kuningatarta. Camille Desmoulins tahtoi kaikin voimin pelastaa hänet,
mutta hänen yrityksestään ei ollut muuta seurausta kuin että hän joutui
perikatoon. Pari muuta saatiin taivutetuksi lahjuksilla. Näitten
joukossa oli Hébert. Hän oli salanimellä "Père Duchêsne" julkaissut
pelottavia syytöksiä kuningasta ja kuningatarta vastaan. Mutta kun ääni
hänen kellossaan nyt oli muuttunut, alettiin häntä epäillä petoksesta,
ja haihduttaakseen epäluuloja esiintyi hän entistä kiivaampana ja
vihamielisempänä.
Huhu siitä, että hiukan lempeämmät tunteet elähyttivät hallituksen
korkeimpia virkamiehiä, levisi ennen pitkää Pariisin ulkopuolelle. Jopa
kertoi madame Richard kuningattarelle, että hänen vaihettamisensa
sotavankeihin oli todennäköistä.
Mutta Marie Antoinette pudisti päätään.
"Kuningas on uhrattu", sanoi hän, "ja minut tullaan tappamaan samalla
tavoin. Minä en enää tahdo joutua näkemään onnettomia lapsiani enkä
rakasta siveää sisartani."
Tämän lausuttuaan puhkesi hän itkuun.
Ja kuitenkin olisi vielä ollut mahdollista saada hänet pelastetuksi.
Kreivi Fersenin päiväkirjasta luetaan, että oli ollut kysymys Marie
Antoinetten, prinsessa Elisabethin ja lasten vaihettamisesta
Itävallassa oleviin ranskalaisiin sotavankeihin.
Tätä väitettä on sittemmin vahvistanut Drouet, postimestarin poika,
joka otettiin vangiksi Saksassa. Ruhtinas Metternichin kysyttyä selitti
hän, että Ranskassa oli ollut päätetty asia, että kuningatar ja hänen
perheensä vaihdettaisiin itävaltalaisten käsiin joutuneihin eteviin
ranskalaisiin.
Drouet oli jäsenenä hallitusvaliokunnassa, eikä ollut ihmettelemistä,
jos hän tunsi korkeimpien hallitusmiesten aikeet.
Vallat eivät käyttäneet hyväkseen tilaisuutta, eikä vastuuta niin ollen
ole yksinomaan pantava vallankumouspuolueen niskoille.
Kaikkia Fersenin ponnistuksia seuranneen huonon onnen uhalla harkitsi
hän edelleen millä keinoin saisi Marie Antoinetten pelastetuksi.
Huhu, että kuningatar jätettäisiin vallankumouksellisen tuomioistuimen
tuomittavaksi, oli omiansa saattamaan Fersenin mitä suurimpaan
tuskaan, semminkin kun henkilöt, joita hän oli toivonut auttajiksi
pelastustyöhönsä, antoivat hänelle sangen heikkoa tukea.
Ulkovallat olivat näennäisesti tosin ottavinaan suurella
mielenkiinnolla osaa Marie Antoinetten kohtaloihin, mutta useimpien
suhteen oli tämä osanotto vain teeskenneltyä narrinpeliä. On vaikeata
mielessään kuvitella suurempaa välinpitämättömyyttä vallankumouksen
uhreihin nähden, kuin se, jota osottivat ne valtiomiehet, jotka
kerskaten väittivät käyvänsä sotaa näiden uhrien tähden.
Itävaltalainen ministeri Thugut ei sietänyt kuulla puhuttavankaan
kuningattaren pelastamisesta, ja yhtä vähän käytti kreivi Mercy
vaikutusvaltaansa hänen hyväkseen. Tuntuu varsin todenmukaiselta, että
vallankumouksen johtajain alkuunpaneman keskustelun saattaminen
onnelliseen loppuun riippui pääasiallisesti hänestä. Hän oli kuitenkin
sitä mieltä, ettei pitäisi ottaa varteen minkäänlaisia ehdotuksia
ranskalaisten taholta, vaan käytettävä yksinomaan väkivaltaa.
Vaikka siis vanhat ystävät ulkomaalla kieltäytyivät toimimasta, tekivät
ystävät Ranskassa kuitenkin viimeisen yrityksen kuningattaren
pelastamiseksi mestauslavalta.
"Useat ottivat mielenkiinnolla osaa äitini kohtaloon", sanoo Marie
Thérèse päiväkirjassaan. "Olen hänen kuolemansa jälkeen saanut tietää,
että oli aikomus viedä hänet pois Conciergeriestä, mutta että tämä
tuuma valitettavasti jäi onnistumatta.
"Kerran epäonnistui pelastusyritys sen takia, että kuningatarta oli
neuvottu puhuttelemaan toista vahtimiestä, mutta hän oli erehdyksestä
puhutellut toista. Toisen kerran oli hän jo lähtenyt pois kopistaan ja
ennättänyt jonkun matkan päähän pihalle, kun hänet pidätti santarmi.
Vaikka mies olikin lahjottu, pakotti hän Marie Antoinetten kuitenkin
palaamaan vankilaan." -- --
Edellisestä pakohankkeesta ei historia tiedä mitään, mutta jälkimäinen
on todennäköisesti sama, joka on tunnettu "Neilikkasalaliiton" nimellä.
Sen olivat suunnitelleet Michonis ja muuan aatelismies, Rougeville
nimeltä.
Rougeville oli jo pitemmän aikaa tuumaillut millä keinoin saisi
pelastetuksi Marie Antoinetten, kun hän eräissä kutsuissa kohtasi
Michonisin, jolla, kuten tiedämme, oli pääsy Conciergerieen.
Sovittuun aikaan lähtivät molemmat salaliittolaiset kuningattaren
koppiin. Marie Antoinette tunsi Rougevillen, jota hän oli tavannut
ennen, ja hän tuli huomattavasti liikutetuksi nähdessään aatelismiehen.
Rougeville piti neilikkaa kädessään. Hän pudotti sen lattialle ja
ilmaisi liikkeellä, että kuningatar ottaisi sen ylös.
Kuningatar kumartui, otti kukan ja painoi sen huulilleen. Paperiliuska,
johon muutamia sanoja oli kirjoitettu, oli piilotettu kukkaan.
Kuningatar huomasi sen ja piirsi neulalla muutamia sanoja vastaukseksi.
Muuan vartijoista äkkäsi tämän ja tempasi häneltä pois paperilapun.
Rougeville pakeni päätäpahkaa, ja Conciergeriessä syntyi levottomuutta.
Richard ja hänen vaimonsa erotettiin heti paikalla, ja Rougevillen
päästä luvattiin palkinto.
Siitä päivästä lähtien tuli kuningattaren vankeus paljoa kovemmaksi
kuin ennen. Rosalie Lamorlière ei enää tohtinut asettaa kukkavihkoja
koppiin, sillä epäiltiin salaliittoja joka kukkasessa ja varottiin
pakohankkeita joka liinavaatteessa, jonka kuningatar muutti päälleen.
Marie Antoinette oli tähän saakka saanut pitää kellonsa, joka oli
muisto hänen äidiltään ja riippui varsin somissa ketjuissa hänen
kaulassaan.
Mutta nyt riistettiin sekin häneltä, huolimatta hänen itkustaan ja
vastarinnastaan.