olivat viimeiset, jotka loivat välkkeen hänen laihtuneille sormilleen;
mutta sormuksetkin otettiin häneltä pois. Sen sijaan oli hänellä
hallussaan vielä muutamia päiviä ennen kuolemaansa medaljonki, jossa
oli hänen poikansa muotokuva ja jonka hän oli saanut piilotetuksi.
Eräs Bault-niminen mies tuli Richardin seuraajaksi. Hänelle oli
ilmoitettu, että hän sai olla varma päästään niin kauan kuin kuningatar
oli varmassa tallessa kopissaan, jossa häntä säilytettiin noilla
säädetyillä kovilla ehdoilla; eikä Bault saanut lähestyä häntä muuten
kuin santarmien seurassa.
Menestysvaliokunta määräsi, että Marie Antoinetten siitä pitäen tuli
syödä tavallista vanginruokaa; mutta vaikka hän itse ei näkynyt panevan
huomiota ruuanmuutokseen, pani Bault jyrkän vastalauseensa tätä
määräystä vastaan.
"Hän on minun vankini", selitti Bault. "Minun on hengelläni vastattava
hänestä, ja minun on siis katsottava, että hän saa kunnollista ruokaa.
Voitaisiinhan koettaa antaa hänelle myrkkyä. Ei vesitilkkaakaan saa
viedä hänen koppiinsa minun luvattani."
Kovan kuoren alla kätkeikse hänellä lämmin sydän, ja se tuiki tarkka
huolenpito, jota hän osotti Marie Antoinetten ruuan suhteen, oli vain
tekosyy, jota hän käytti voidakseen edelleen toimittaa hänelle hyvää
ruokaa.
Talvi läheni ja kuningattaren terveys paheni pahenemistaan. Hänen oli
myötäänsä vilu, ja hän valitti reumaattisia tuskia säärissään. Hänen
sukiessaan tukkaansa, lähti päästä suuret tukot valkoisia hiuksia.
Hänen kasvonsa painuivat kuopalle ja tulivat ryppyisiksi kuin
seitsenkymmenvuotisen eukon. Hän oli melkein sokea toisesta silmästään
ja hän oli tullut niin hermostuneeksi, että hänen koko ruumiinsa vapisi
joka kerta kun hänen koppinsa ovi avattiin.
Sen jälkeen kuin Bault määrättiin portinvartijaksi, pääsi Rosalie
Lamorlière ani harvoin kuningattaren koppiin. Ainoa naishenkilö, joka
säännöllisesti kävi kuningattaren luona hänen viimeisimpinä
elinaikoinaan, oli portinvartijan tytär. Hän ja hänen isänsä tapasivat
vuorotellen kähertää kuningattaren hiuksia.
Baultin suoriessa kuningattaren hiuksia, käytti Marie Antoinette
tilaisuutta hyväkseen puhuakseen hänen kanssaan Templessä olevista
rakkaista omaisistaan. Väliin puhui hän niinikään Baultille siitä
kiitollisuudesta, jota hän tunsi Baultia kohtaan hänen osottamistaan
huomaavaisuuksista. Kuningattarella ei ollut tapana puhutella häntä
nimellä Bault, vaan "Bon" (hyvä).
15.
Marie Antoinette oikeudessa.
Lokakuun 14. p:nä 1793 Marie Antoinette vihdoin saatettiin oikeuden
eteen.
Maailmaa ei ollut enää olemassa hänen suhteensa, mutta sopivaisuuden
tunne ei ollut vielä häntä jättänyt, ja sinä päivänä pukeutui hän niin
huolellisesti kuin hänen köyhyytensä suinkin salli.
Conciergeriessä oleskellessaan oli hän pannut hiuksensa solmulle niin
yksinkertaisesti kuin mahdollista, mutta kun hänen nyt oli esiintyminen
oikeusistunnon edessä, järjesti hän ne suuremmalla huolella sekä
koristi nauhoilla ja mustalla harsolla valkoisen myssynsä, jota hän
tavallisesti oli käyttänyt vankilassa.
Oikeussalin ovi avautui, ja kuningatar tuli näkyviin. Sotamiesosaston
saattamana astua hoipersi hän ihmisjoukon läpi.
Hän oli nyt vain oman itsensä varjo. Vankilan ilma oli tuhonnut hänen
kauniin ihonsa; silmät, jotka olivat vuodattaneet niin paljon kyyneliä,
olivat punaiset ja turvonneet; silmänvalkuaisetkin olivat veristyneet.
Hänen laihtuneissa kasvoissaan oli kärsivä ilme, jota ei mikään
tahdonlujuus pysty jäljettömiin poistamaan.
Mutta hänen sielunsa oli vahva ja tyyni ja hänen ryhtinsä arvokas. Se
oli jalosukuinen nainen, jota elonmyrskyt tosin olivat runnelleet, vaan
joka silti ei ollut kadottanut rahtuakaan mielenlujuudestaan.
Sali oli täynnä uteliaita.
Alimman luokan naiset olivat vallankumouksen aikana astuneet esille
huomaamattomasta asemastaan.
He olivat olleet mukana Bastiljia valloitettaessa; he olivat aamulla
lokakuun 5. p:nä 1789 ryöstäneet Pariisin neuvostosalin, ja me tiedämme
miten he samana päivänä marssivat Versaillesiin. Elokuun 10. p:nä
olivat he saastuttaneet kuninkaan linnan ja linnaan rynnättyään
kasanneet inhottavaisuuksia inhottavaisuuksien päälle.
Yhtä hirveätä oli se pilkka, jolla he saattoivat vallankumousuhreja
heidän kulkiessaan mestauslavalle. Samoin kuin heidän ulkomuotonsa oli
äärimmilleen hävytön ja julkea, samoin oli sääli heidän sielulleen
aivan vieras ilmiö. Kerran toisensa jälkeen marssittivat jakobiinit
heidät kaupungin läpi, saattaakseen väestön kiihkoon.
Vilkkaammin olivat he kuitenkin toimessa kansalliskonventin
istuntosalin parvilla, missä saivat huutaa ja meluta mielensä mukaan,
saaden alinomaa kannatusta jakobiineiltä. Aina varhaisesta aamusta asti
olivat he valmiina paikallaan, ettei kenkään saisi vallata heidän
sijojansa. Heillä oli tapana puhua kovalla äänellä ja keskeyttää
oikeuden toimintaa hävyttömillä huomautuksillaan. Päivittäisen
harjoituksen kautta olivat he hyvin perehtyneet viheltämis- ja
käsientaputustaitoon. Pelkkä viittaus jakobiinien johtajien puolelta
riitti tekemään heille heidän tehtävänsä tunnetuksi: jos he kuulivat
viisaan ja oikeudenmukaisen ehdotuksen, joka tarkoitti maan parasta,
heittivät he sukanneuleensa syrjään ja alkoivat tarmonsa takaa viheltää
ja ulvoa. Jos he sensijaan kuulivat puhuttavan murhasta ja
verenvuodatuksesta, puhkesivat he riemuhuutoihin.
Marie Antoinetten jutun aikana olivat he varanneet itselleen paraimmat
paikat. Ennenkuin sali avattiin yleisölle oli vallankumouksellinen
oikeusto jo hommannut sijoja siellä osalle kiihkoisimpia tasavallan
miehiä.
Näistä varotoimista huolimatta synnytti kuningattaren ryhti ja
esiintyminen, jotka yhdessä hänen mustan leninkinsä kanssa antoivat
hänelle melkein aavemaisen leiman, katsojain joukossa liikettä, joka
saattoi hänen tuomarinsa levottomiksi.
Syytetty istuutui rautatuolille ja loi surua ja ylhäisyyttä ilmaisevan
katseen yleisöön, valamiehiin ja tuomareihin. Sitten alkoi hän
kärsimättömästi ja halveksivasti rummuttaa sormillaan aidakkeeseen,
juuri kuin olisi hän soittanut klaveeria.
Hänen molemmat asianajajansa istuutuivat hänen viereensä.
Kuulustelu alkoi:
"Mikä on nimenne?"
Marie Antoinette nousi ja vastasi kovalla äänellä:
"Marie Antoinette, Itävallan arkkiherttuatar."
"Ei, ei", huusi Hébert. "Ei arkkiherttuatar. Tasavalta ei tunne moisia
arvonimiä. -- Kuka te olette?"
Kuningatar toisti tyynesti ja jos mahdollista vielä pontevammin:
"Itävallan arkkiherttuatar ja Ludvig Capetin, ranskalaisten entisen
kuninkaan, leski."
"Kuinka vanha olette?"
"Kolmekymmentäkahdeksan vuotias."
"Missä olitte, ennenkuin teidät vangittiin?"
"Lakiasäätävän kokouksen salissa."
Vallitsevan tavan mukaan luki nyt muuan oikeuden kirjureista
syytöskirjan.
Fouquier-Tinville oli pannut sangen paljon työtä sen valmistamiseen. Se
oli kuin yhteenveto kaikista niistä rikoksista, jotka voitiin lukea
nuorelle ulkomaan ruhtinattarelle viaksi ja kaikista niistä
vihamielisistä huhuista, jotka kymmenen vuoden mittaan olivat
kierrelleet valtakunnassa.
"Samoin kuin Messalina, Brunhilda, Fredegunda tai Katarina
(Mediciläinen), joiksi Ranskan kuningattaria ennen aikaan on nimitetty
ja joiden vihattu nimi ei koskaan kulu pois historian lehdiltä" -- niin
alkaa syytöskirjoitus -- "samoin on Marie Antoinette, Ludvig Capetin
leski, aina siitä asti kuin hän Ranskanmaahan tuli, ollut tämän maan
vitsauksena ja verenimijänä. --
"Ennen onnellista vallankumousta, jonka kautta Ranska pääsi vapaaksi,
oli hän yhteydessä sen miehen kanssa, joka kutsui itseään Itävallan
keisariksi sekä Böömin ja Unkarin kuninkaaksi, ja tämä yhteys soti
Ranskan etuja vastaan. Ollen yhtä mieltä Ludvig Capetin veljien ja
moitittavan Calonnen kanssa ei hän ainoastaan palkinnut näiden miesten
rikoksellisia vehkeitä ja mielettömällä tavalla tuhlannut kansan hiellä
ja vaivalla koottuja valtion varoja, vaan lähetti vielä aika ajoin
keisarille miljoonia, jotka silloin samoin kuin nyt auttavat Itävaltaa
sodassa Ranskaa vastaan. Tällä suunnattomalla tuhlaamisella
tyhjennettiin maan apulähteet.
"Capetin leski on lakkaamatta ylläpitänyt rangaistavia suhteita sekä
ulkovaltojen kanssa että Ranskanmaan sisälläkin; välittäjinään on hän
käyttänyt uskottuja apumiehiä, joille on maksanut palkan valtion
rahoista. Kaikin ajateltavin keinoin on hän koettanut saada aikaan
vastavallankumousta. Tätä silmämääränään pitäen sekä sillä verukkeella,
että yhteyden aikaan saaminen henkivartioväen sekä Flandren rykmentin
upseerien ja sotamiesten välillä olisi välttämätön, toimitti hän näille
rykmenteille lokakuun alussa 1789 juhlapäivälliset, jotka hänen
toivomuksensa mukaan muodostuivat täydellisiksi juomingeiksi. Leski
Capet ja hänen liittolaisensa saivat vieraat humalapäissä houkutelluksi
laulamaan lauluja, jotka ilmaisivat mitä suurinta kansan halveksimista
ja uskollisinta rakkautta monarkiaa kohtaan. Hän sai heidät sitäpaitsi
viekotetuksi kiinnittämään pukuihinsa valkoiset kokardit ja polkemaan
kansalliskokardin jalkojensa alle.
"Ludvig Capetin kanssa liitossa painatti hän joukon vallankumouksen
vastaisia kirjelmiä, joita hänen toimestaan levitettiin yltympäri
tasavaltaa. Jopa ulottui hänen uskottomuutensa ja teeskentelytaitonsa
niinkin pitkälle, että hän painatti ja levitytti kirjoituksia, joissa
häntä itseään kuvattiin sangen epäedullisessa valossa. Sen hän teki
luulotellakseen ulkovalloille, että ranskalaiset häntä rääkkäsivät, ja
kiihottaakseen heitä sen kautta vielä suuremmassa määrässä Ranskaa
vastaan.
"Voidakseen sitä pikemmin toteuttaa vallankumouksen-vastaiset tuumansa,
myötävaikutti hän lokakuun alussa 1789 elintarpeiden hintojen
kallistumiseen pääkaupungissa; siitä oli seurauksena mellakka, jonka
aikana joukko kansalaisia, miehiä sekä naisia, 5. päivänä lokakuuta
samana vuonna retkeili Versaillesiin.
"Tuo loppumattomiin vehkeilevä leski Capet kokoonkutsui kohta Pariisiin
tultuaan salaisia kokouksia, joissa neuvoteltiin miten valtiosäännön
pohjaksi hyväksytty laki saataisiin paraiten kumotuksi. Eräässä noista
kokouksista päätettiin, että Capet-perheen useasti yrittämä, mutta aina
epäonnistunut pako pantaisiin täytäntöön. Leski Capet on eräässä
kuulustelussa tunnustanut, että pako oli hänen valmistamansa ja että
hän myös oli avannut ja sulkenut ne ovet, joiden kautta pakenijat
poistuivat linnasta. Hänen poikansa, Kaarle Ludvigin, ja hänen
tyttärensä tunnustuksista on edelleen käynyt selville, että Lafayette,
joka kaikittain oli leski Capetin suosikki, sekä Bailly, Pariisin
silloinen pormestari, olivat olleet saapuvilla paon tapahtuessa, ja
että he olivat tehneet voitavansa sen edistämiseksi.
"Varennesista palattuaan oli leski Capet jälleen ollut johtavana
sieluna salaliittolaisten kokouksissa. Yksissä neuvoin suosikkinsa
Lafayetten kanssa oli hän pyytänyt, että Tuileriain portit
suljettaisiin, estääkseen siten porvareja pääsemästä linnanpihaan. Vain
ne henkilöt, joilla oli erityiset kortit, saivat luvan päästä sisään.
Tämä sulkeminen, joka oli tapahtunut Varennesin pakolaisten
rankaisemisen varjolla, ei itse asiassa ollut muuta kuin ennakolta
sovittu petos, jolla kansaa estettiin saamasta selkoa niistä vehkeistä,
joita sitä vastaan tässä inhoittavassa paikassa viritettiin.
"Murhat ja verilöylyt, jotka tapahtuivat eri paikoin tasavaltaa, olivat
leski Capetin kokouksissa ennakolta päätetyt. Suurilukuisen
isänmaanystäväin joukon veri vuodatettiin hänen käskystään ja
tarkoituksessa saada nopeammin aikaan inhimillisten oikeuksien pohjalle
laadittujen ja siis Ludvig Capetin ja Marie Antoinetten vallanhimolle
epäotollisten perustuslakien muuttaminen.
"Sen jälkeen kun valtiosääntö v. 1791 vahvistettiin, olivat leski
Capetin harrastukset lakkaamatta suunnatut sen kumoamiseen. Kaikkien
hänen toimenpiteittensä tarkoituksena oli vapauden sortaminen ja
ranskalaisten kahlehtiminen samalla hirmuvaltaisella ikeellä, jonka
alaisina he jo niin liian kauan olivat huokailleet.
"Leski Capet valitsi kelvottomia ministereitä ja kenraaleja, jotka
kansa jo aikaa sitten oli julistanut vapauden vihollisiksi. Sekä omien
että yhtä viekkaiden kuin uskottomien apuriensa metkujen kautta sai hän
aikaan sen, että Ludvig Capetin uusi kaarti vaihdettiin upseereihin,
jotka jo ennen, kun heitä oli vaadittu tekemään uskollisuudenvala
tasavallalle, olivat luopuneet virasta ja jotka paljoa paremmin
olisivat olleet paikallansa Koblenzissa, jonne he sittemmin
pakenivatkin.
"Leski Capet oli -- kansalliskokouksen vapautta vihaavain jäsenten
kanssa yksissä tuumin -- julistanut sodan veljeään, Böömin ja Unkarin
kuningasta vastaan. Hänen juonensa ja metkunsa, jotka aina ovat olleet
Ranskalle turmiolliset, aiheuttivat ranskalaisten ensimäisen
peräytymisen Belgiasta.
"Samainen leski Capet kavalsi nyt häpeällisesti sotasuunnitelmat
muukalaisille sotapäälliköille. Vihollinen oli hänen kauttaan saanut
joka kerta tiedon tasavallan armeijan liikkeistä, ja hän oli niin
muodoin syypää Ranskan armeijan tuon tuostakin kärsimiin tappioihin.
"Rikollisten auttajiensa kannattamana suunnitteli leski Capet vihdoin
10. p:nä elokuuta kauhean salaliiton, joka ainoastaan isänmaanystävien
uskomattomilla ponnistuksilla saatiin ehkäistyksi. Tätä tarkoitusta
varten oli hän koonnut Tuilerioihin ja linnan maanalaisiin käytäviin
aseestettuja miehiä, ja hän piti heitä yhtämittaisessa humalassa
elokuun 9. päivästä elokuun 10. päivään.
"Ollen epäilemättä huolissaan siitä, ettei salaliitto johtaisi hänen
toivomaansa tulokseen, näyttäytyi hän jo illalla elokuun 7. p:nä
salissa, jossa valmistettiin patruunia. Hän kehotti sotamiehiä
työskentelemään ripeämmin, ja kiihottaakseen heitä vielä suuremmassa
määrässä, otti hän yhden patruunan hampaittensa väliin ja puri sitä.
Yleisesti tunnettua on, että hän elokuun 10. p:nä kello kuuden ajoissa
aamulla astui Ludvig Capetin makuuhuoneeseen, saadakseen hänet
lähtemään pihalle pitämään sotajoukkojen katselmusta. Ludvig Capetin
palattua ojensi leski Capet hänelle pistoolin lausuen: 'Nyt on sinun
aika näyttäytyä!' Ludvig Capetin kieltäydyttyä ottamasta pistoolia,
sanoi leski Capet häntä pelkuriksi. Vaikkakin Ludvig Capet
kuulustelussa on väittänyt, ettei hän ollut käskenyt ampumaan
väkijoukkoa, on aivan varmaa, että semmoinen päätös tehtiin yöllisessä
kokouksessa linnassa. Siihen viittaavat sekä Marie Antoinetten
esiintyminen sotamiesten edessä salissa että hänen kehotuksensa
Ludvig Capetille, hänen äkillinen pakonsa Tuilerioista, sekä ne
pyssynlaukaukset, jotka ammuttiin hänen astuessaan kansalliskokouksen
saliin. -- --
"Vielä oli leski Capet sen suuren vaikutusvaltansa avulla, joka hänellä
oli mieheensä, opettanut hänelle turmiollisen taidon teeskennellä ja
julkisesti puhua toista kuin mitä itse ajatteli.
"Vihdoin oli leski Capet kaikissa suhteissa epäsiveellinen olento,
oikea Agrippina, niin rietas ja turmeltunut ja niin perehtynyt
kaikkiin rikoksiin, ettei hän -- unhottaen äidinvelvollisuutensa ja
luonnon vaatimukset -- arkaillut siveellisesti turmella omaa
poikaansa." -- -- - --
Marie Antoinette oli, osottamatta vähintäkään mielenliikutuksen
merkkiä, kuunnellut syytöstä -- aivan kuin henkilö, joka on tottunut
olemaan vihattuna ja johon panettelun kärki ei enää pysty. Vieläpä
silloinkin, kun Fouquier-Tinville vertasi häntä Neeron äitiin ja
syytti häntä suunnattomimmasta kataluudesta, alaikäisen lapsensa
viettelemisestä, pysyi hän tyynenä; syvimmän halveksimisen juonne vain
värähti hänen huulillaan.
Ryhdyttiin sitten kuulustelemaan todistajia.
Kuningatar näki paljon kasvoja, jotka olivat hänelle ennestään tuttuja:
Baillyn, joka oli ollut hänen vastustajansa vallankumouksen ensi
aikoina, mutta joka nyt kunnioitti ja sääli häntä; amiraali Estaingin,
joka aina oli ollut hänen kanssaan kieroissa väleissä ja uskonut
kuningattaren estäneen hänen ylennystään, mutta joka oli liiaksi
jalomielinen tänä hetkenä vahingoittaakseen häntä; erään vanhan
palvelijattaren Versaillesin linnasta, Reine Millotin, joka kertoi
kuningattaren yrittäneen murhata Orléansin herttuan; suutari Simonin,
joka syytti häntä siitä, että hän oli punonut vehkeitä Templessä;
santarmit Gilbertin ja Dufresnen sekä portinvartija Richardin, jotka
tekivät selkoa neilikkasalaliitosta.
Silloin tällöin välähti surumielinen sävy syytetyn kasvoilla, mutta
muuten ei hän välittänyt enempää uteliaista silmäyksistä, joita häneen
luotiin, kuin mistään mitä salissa tapahtui.
Joukko ihmisiä, jotka olivat halunneet olla läsnä, vaan jotka eivät
olleet saaneet sijaa, oli kokoontunut ovelle ja kuunteli jännityksellä
mitä jotkut raitista ilmaa hengittämään tulleet tiesivät kertoa.
Jutun käsittelyä seuranneille henkilöille tehtiin monenlaisia
kysymyksiä.
"Onko madame Capet yhtä kopea nyt kuin Versaillesissa ollessaan?" kysyi
muuan.
"Onko madame Veto peloissaan?" kysyi toinen.
"Itkeekö madame Veto? Tunnustaako hän rikoksensa?" kysyi kolmas.
Osa kuninkaallismielisiä oli sekautunut väkijoukkoon. He odottivat
kuumeentapaisessa ahdistuksessa tietoja.
Päivemmällä tunkeusi eräs hallien myyjätär ulos salista. Kyynelsilmin
kertoi hän kansanjoukolle kuningattaren aivan varmaan pelastuvan.
"Marie Antoinette on vastannut kysymyksiin kuin enkeli", sanoi hän.
Kuninkaallismieliset olivat vallan iloisina.
"Häntä ei tuomita kuolemaan", sanoivat he toinen toiselleen; "hänet
ajetaan maanpakoon."
Ja he kulkivat joukosta joukkoon levittäen tätä ilahuttavaa uutista.
Väkijoukko alkoi vähin erin hajaantua oikeussalin ulkopuolelta.
Jakobiinien vakoilijat säikyttivät kuningasmielisiä ja yllyttivät
syytetyn vastustajia yhä äänekkäämmin julkihuutamaan vihaansa.
Kuulustelua todistajien ja kuningattaren kanssa jatkui sillä välin
oikeussalissa.
Kuningattaren laihtuneet, jyrkkäpiirteiset kasvot, puhuen pitkistä
kärsimyksistä, näyttivät osottavan, ettei hänestä tulisi pitkäikäistä
eläjää tämän maan päällä, vaikkei mestauslavakaan häntä odottaisi.
Mutta joka kerta kun hän avasi suunsa vastatakseen tuomareilleen, tunsi
että vahva sielu asui tuossa heikossa ruumiissa. Kuulustelun aikana
saavutti hän loistavan voiton niistä vihamiehistään, jotka olivat
luulleet hänen sortuvan. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin maltillisesti
ja harkitsevasti.
Vastauksillaan ei hän saattanut ketään vaaraan. Kylmän ylpeästi kantoi
hän vastustajiensa vihan, jalosti ja hienotuntoisesti suojeli hän
ystäviään.
Häntä syytettiin siitä, että hän oli vallinnut puolisoaan, ja hän
vastasi: "Toista on kehottaa johonkin asiaan ja toista panna se
täytäntöön."
Häntä soimattiin siitä, että hän oli ollut tasavallan leppymättömin
vihollinen ja että hän Ludvig Capetin kuoltua oli pitänyt poikaansa
kuninkuuden perijänä. Hän vastasi:
"Jos Ranska kuninkaan hallittavana voi tulla onnelliseksi, toivoisin
poikani olevan tuo kuningas, mutta jos se voi tulla onnelliseksi
kuninkaatta, tahdomme minä ja poikani iloita sen onnesta."
Erään valamiehen mielestä ei Marie Antoinetten hartioille laskettu
suruntaakka ollut vielä kyllin raskas. Hän siis muistutti, että Marie
Antoinetten yhdeksän-vuotias poika oli saatu allekirjoittamaan selitys,
josta kävi selville, että vankilassa sekä äiti että täti olivat
vietelleet hänet luonnottomaan irstaisuuteen.
Kuningatar loi maahan silmänsä kuullessaan tämän pöyristyttävän
syytöksen, johon kuulusteluaikana tähän saakka tahallaan oli vältetty
koskettamasta.
Hänen äänettömyytensä ja liikkumattomuutensa saattoi tuomarit siihen
luuloon, ettei hän ollut kuullut tahi ymmärtänyt mitä oli lausuttu.
Fouquier korotti äänensä huomauttaakseen, ettei Marie Antoinette ollut
vastannut viimeiseen kysymykseen.
Marie Antoinette kohosi istualtaan. Viattomuuden majesteettisuudella
kääntyi hän läsnäolevien puoleen.
"Etten ole vastannut tuohon syytökseen", lausui hän, "johtuu siitä,
että luonto kieltäytyy vastaamasta mokomaan syytökseen äitiä vastaan.
Minä vetoan kaikkiin äiteihin, jotka ovat täällä läsnä!"
Jalo suuttumus, joka leimusi hänen silmistään, häpeän puna, joka peitti
hänen sitä ennen kalmankalpeat poskensa, tenhosi läsnäolijat.
Tänä silmänräpäyksenä olivat hänen kasvonsa ikäänkuin sädekehän
ympäröimät, eikä kukaan läsnäolijoista sittemmin koskaan saattanut
ajatella tätä lokakuun päivää muistamatta kuningattaren sanojen tekemää
vaikutusta.
Hänen huutonsa oli kohdannut ymmärtämystä, ja tämä hetki muodostui
hänen nöyryytysaikansa riemuvoitoksi. Niiden, jotka hiljan olivat häntä
pilkanneet, kuultiin nyt sydäntäsärkevästi itkevän, ja useita naisia
oli kannettava pyörtyneinä ulos.
Tuomarit vapisivat. Ei ollut ainoatakaan heistä, jolle yleisön
mielenliikutus ei olisi tuntunut ikäänkuin kasvoihin sattuneelta
iskulta.
Kuningattaren sanojen vaikutusta koetettiin tehdä tehottomaksi
alottamalla kuulustelu niiden todistajain kanssa, jotka oli haastettu
tekemään selkoa Tuilerioihin 20. p:nä kesäkuuta tapahtuneesta murrosta.
Mutta yleisö kuunteli enää hajamielisesti jutun käsittelyä, ja
puheenjohtajan ääni vapisi hieman hänen kello viisi iltapäivällä
ilmoittaessa kuulustelun sinä päivänä loppuneeksi.
Sali tyhjeni niin pian kuin tuli tunnetuksi, että jutun käsittely oli
lykätty seuraavaan päivään, mutta käytävissä ja neuvostosalin torilla
aaltoili sankkoja ihmisparvia. Eri ryhmissä kuiskailtiin:
"Hän on ihmeteltävä. Hän ei voi tulla tuomituksi muuhun kuin
maanpakoon."
Pitkällisestä kuulustelusta rasittuneena oli Marie Antoinette monta
kertaa pyytänyt lasillisen vettä.
Läsnäolevien virkamiesten ja upseerien joukossa, jotka kymmenen vuotta
takaperin olisivat kilvoitelleet kunniasta saada tuoda hänelle lasin
vettä ja jonka he olisivat polveaan notkistaen hänelle ojentaneet, ei
ollut ainoatakaan, joka olisi tohtinut tehdä hänelle tämän mitättömän
palveluksen.
Sääli valtasi viimein erään niistä santarmeista, jotka olivat
saattaneet häntä Conciergeriestä, ja hän toimitti kuningattarelle tämän
virvokkeen.
Kuningatar oli aivan menehtyä väsymyksestä. Kun hänen piti lähteä
salista, kompastui hän ja pyysi apua.
"Minä en näe enää", sopersi hän pyörtymäisillään.
Santarmi tarjosi hänelle käsivartensa ja auttoi hänet rappusista alas.
Mutta tämän tähden hänet jo seuraavana päivänä erotettiin ja toinen
määrättiin hänen sijaansa. Hänet heitettiin vankilaan ja mestattiin
sittemmin.
Kun jutun käsittelyn oli määrä jatkua seuraavana aamuna, ei ainoastaan
oltu ryhdytty niiden vangitsemiseen, jotka olivat osottautuneet
myötätuntoisiksi Marie Antoinettea kohtaan, vaan vieläpä estettiin
oikeuspaikkaan pääsemästä muita kuin sellaisia, joiden kasvot
ilmaisivat hurjaa ihastusta hänen onnettomuutensa johdosta.
Lokakuun 15. päivä oli hänen kärsimystensä viimeinen; seuraava jo toisi
hänelle vapautuksen: kuoleman.
Todistajat kutsuttiin uudestaan esiin, niiden joukossa entinen
sotaministerikin. Hän kumartaa Marie Antoinettelle yhtä syvään kuin
ennen oli tehnyt Versaillesissa. Häneltä kysytään tunteeko hän
syytetyn.
"Kyllä", vastaa hän, kumartaen jälleen syvään Marie Antoinettelle,
"minulla on kunnia tuntea kuningatar."
Vihdoin on kuulustelu päättynyt, todistajat eivät ole voineet näyttää
hänen syyllisyyttään.
Kysytään, onko hänellä todistajain lausuntojen johdosta mitään
muistuttamista.
Hän vastaa: "Eilen en tuntenut todistajia enkä tiennyt, mistä minua
tultaisiin syyttämään. Minä lopetan huomauttamalla, että olin vain
Ludvig kuudennentoista vaimo ja että olin pakotettu toimimaan hänen
tahtonsa mukaisesti."
On tällä välin tullut ilta. Molemmat asianajajat, jotka
muodon vuoksi ovat syytetyn puolustajiksi määrätyt, nousevat
sijoiltaan. Chauveau-Lagarde ottaa ensin puhuakseen, sitten puhuu
Fronson-Ducaudray. Molempien puhe huokuu kauttaaltaan innostusta ja
vakuutuksen voimaa.
"Kuinka mahdattekaan olla väsynyt, monsieur Chauveau-Lagarde", kuiskaa
Marie Antoinette puolustajalleen. "Olen teille suuresti kiitollinen
vaivastanne."
Läsnäolijat kuulevat nämä sanat, ja kuningattaren puolustaja vangitaan
hänen näkyvissään.
Puheenjohtaja luo yleiskatsauksen asiain menoon, ja tämä yleiskatsaus
muodostuu hänen suussaan vihaiseksi syytökseksi, joka on omiaan
näyttämään valamiehille mitä heiltä odotetaan. "Ranskan kansa se
syyttää Marie Antoinettea", sanoo hän.
Kuvattuaan muutamin, mitä katkerinta vihaa uhkuvin sanoin syytetyn
julkista elämää, esittää hän seuraavat kysymykset:
1) "Onko todistettu, että on ollut olemassa vehkeileviä suhteita
ulkovaltojen ja muiden tasavallan vihamiesten kanssa, suhteita, joiden
tarkoituksena on ollut rahoilla avustaa maan vihollisia, tehdä
heidän hyökkäyksensä Ranskaan mahdolliseksi ja helpottaa heidän
sotajoukkojensa onnistumista?"
2) "Onko todistettu, että Itävallan Marie Antoinette, Ludvig Capetin
leski, on ylläpitänyt tällaisia suhteita ja että hän on ottanut osaa
näihin salahankkeisiin?"
3) "Onko todistettu, että on ollut olemassa salaliitto, jonka
tarkoituksena on ollut saada aikaan sisällinen sota ja sen kautta
kukistaa tasavalta?"
4) "Onko todistettu, että leski Capet on ollut tässä salaliitossa
osallisena?"
Valamiehet poistuvat ja neuvottelevat noin tunnin ajan. Kaikki
vastaavat näihin kysymyksiin myöntävästi.
Kuolemantuomio julistetaan.
Se vastaanotetaan yleisön puolelta hiiskumattomalla äänettömyydellä.
Marie Antoinette pysyy liikkumattomana; vain tuokion ajan näkyy
hämmästys kuvastuvan hänen kasvoillaan. Sen jälkeen lähtee hän
oikeussalista, otsa kohotettuna ja suomatta tuomareille enempää kuin
kenellekään läsnä olevista katsettakaan.
[Chauveau lausuu muistokirjoitelmissaan, että kuningatar oli
hämmästyksestä menehtyä ja että hän viimeiseen asti oli toivonut
pelastuvansa. Mutta vaikka tämä onkin hänen puolustajansa kertomaa,
näyttää silti kaikki viittaavan siihen, että kuningatar jo aikaa sitten
oli luopunut kaikista turhista toiveista. Joka tapauksessa on hänen
heikkoutensa ollut vain tuokion kestävä ja hänen hämilläolonsa tuskin
huomattava. "Le Moniteur" ja "Le Bulletin du Tribunal révolutionaire"
kertovat molemmat yhtäpitävästi, ettei vähintäkään mielenliikutusta
voinut lukea kuolemaan tuomitun kasvoista, ja Chauveau-Lagarde
kirjoittaa itse: "Hän ei osottanut vähintäkään pelon, mielenkarvauden
tai heikkouden merkkiä."]
16.
Kuningattaren testamentti. -- Kuolemaantuomitun viimeinen päivä.
Kello neljä aamulla Marie Antoinette palasi koppiinsa.
Ensi kertaa Conciergeriessä oloaikanaan jätettiin hänet yksin; molemmat
santarmit jäivät oven ulkopuolelle.
Bault oli varmaan saanut käskyn antaa hänelle kirjoitusneuvot, jos hän
niitä haluaisi; sillä heti kun kuningatar pyysi niitä, toi Bault
hänelle kynän, mustetta ja paperia.
Kuningatar istahti nyt ja kirjoitti mainion kirjeensä prinsessa
Elisabethille, jota kirjettä on kutsuttu "Marie Antoinetten
testamentiksi".
"Lokak. 16. p. kello 4 1/2 aamulla.
Sinulle, rakas sisareni, osotan minä nämä viimeiset rivit. Minut
on vastikään tuomittu kuolemaan, ei häpeälliseen kuolemaan --
sillä semmoinen on se ainoastaan rikoksentekijöille -- vaan
yhdistettäväksi veljesi kanssa. Syytönnä kuten hän, toivon
viimeisinä hetkinäni voivani osottautua yhtä lujaksi kuin hän.
Minä olen levollinen, niinkuin on se, jota ei omatuntonsa soimaa
mistään. Minua kovasti surettaa, että minun täytyy jättää
lapsiraukkani. Sinä tiedät, että elin yksinomaan heidän tähtensä,
heidän tähtensä ja sinun, hyvä ja rakas sisareni, sinun, joka
ystävyydestä olet uhrannut kaikki ja jäänyt meidän luoksemme.
Millaiseen tilaan jätänkään teidät!
Puolustuspuheesta jutun käsittelynalaisena ollessa olen saanut
tietää, että tyttäreni on sinusta erotettuna. [Tämä oli
väärinkäsitys kuningattaren puolelta.] Lapsi raukka! En tohdi
kirjoittaa hänelle, sillä hän ei koskaan saisi kirjettäni. En
tiedä edes, joutuuko tämäkään kirje sinun käsiisi. Ota vastaan
siunaukseni molempain lasteni hyväksi. Toivon heidän kerran,
kun he tulevat suuriksi, tulevan jälleen yhdistetyiksi kanssasi
ja saavan silloin nauttia sinun hempeää huolenpitoasi. Suokoon
Jumala heidän muistavan, mitä niin usein olen teroittanut
heidän mieleensä: että tarkka velvollisuuksien täyttäminen on
elämän vankin perustus ja että heidän keskinäinen rakkautensa
ja luottavaisuutensa on luova heidän onnensa. Ymmärtäköön
tyttäreni, että hänen, vanhempana ollen, alati on auttaminen
veljeänsä neuvolla ja työllä. Saattakoon hänen rakkautensa
hänet käsittämään sen! Ja osottakoon poikani aina sisarelleen
sitä huolenpitoa ja auttavaisuutta, johon hellyys häntä
velvoittaa. Tulkoot he lopuksi tietämään, että millaiseen
asemaan he joutunevatkin, eivät he milloinkaan tunne totista
onnea ilman yksimielisyyttä. Ottakoot he meistä esimerkkiä!
Kuinka lohdullinen onkaan keskinäinen rakkautemme ollut meille
onnettomuutemme päivinä! Onnen päivinä on ystävän kanssa jaettu
ilo kaksinkertainen -- ja mistäpä löytää armaamman ja kalliimman
ystävän kuin juuri omasta suvustaan. Älköön poikani vihdoin
unohtako isänsä sanoja, jotka minä vielä kerran toistan: 'Hän ei
saa koskaan yrittää kostaa meidän kuolemaamme'.
Minun täytyy nyt puhua kanssasi eräästä sydämelleni varsin
tuskallisesta asiasta. Tiedän, miten paljon tuo lapsi on
aiheuttanut sinulle surua. Anna hänelle anteeksi, rakkahin sisar;
ajattele hänen vähäistä ikäänsä ja ajattele, miten helposti saa
lapset sanomaan mitä tahtoo, jopa sellaistakin, jota he eivät
lainkaan ymmärrä. Toivon sen päivän koittavan, jolloin hän sitä
selvemmin käsittää rakkautesi arvon.
[Marie Antoinette viittaa tässä siihen häpeälliseen selitykseen,
johon Ludvig XVII lapsellisessa viattomuudessaan oli saatu
viekotetuksi. Tunnettua on, kuinka kovin äiti raukka pelkäsi,
että inhottavat sanat, jotka oli pantu lapsen suuhun,
lankeaisivat raskaasti prinsessa Elisabethin sydämelle.]
Vielä on minun uskottava sinulle viimeiset ajatukseni. Olisin
tahtonut panna ne paperille silloin kun oikeusjuttu minua vastaan
alkoi. Mutta paitsi sitä ettei minun sallittu kirjoittaa, päättyi
oikeudenkäynti niin pian, etten totisesti saanut siihen aikaa.
Minä kuolen katoolisessa, apostolisessa ja roomalaisessa uskossa,
joka on ollut esivanhempieni usko, jossa minua on kasvatettu ja
jota aina olen tunnustanut. Minulla ei ole odotettavissa mitään
hengellistä lohdutusta, sillä en tiedä tokko täällä on sitä uskoa
tunnustavia pappeja, ja heidän olisi sitä paitsi vaarallistakin
astua jalallaan paikkaan, jossa minä nyt olen. Vilpittömin
sydämin rukoilen Jumalalta anteeksi kaikkea sitä vääryyttä, jota
mahdollisesti olen tehnyt siitä asti kuin silmäni näkivät päivän
valon. Toivon, että Hän hyvyydessään kuulee viimeiset rukoukseni
sekä kaikki ne, jotka ennen olen Hänelle lähettänyt anoen, että
Hän sulkisi sieluni armoonsa ja laupeuteensa.
Minä pyydän kaikilta, joita tunnen, ja erittäinkin sinulta,
sisareni, anteeksi sitä surua, jota vasten tahtoani olen teille
tuottanut. Minä annan kaikille vihamiehilleni anteeksi sen
pahan, mitä he ovat minulle tehneet. Lähetän tädeilleni sekä
kaikille veljilleni ja siskoilleni jäähyväiseni. Minulla oli
ystäviä; ajatus olla heistä ainaiseksi erotettu, ja ajatus,
mitä levottomuutta he ovat minun tähteni kokeneet, on tuottanut
minulle surua, joka seuraa minua hautaan. He saavat ainakin
tietää, että olen ajatellut heitä viimeiseen saakka.
Hyvästi, hyvä ja hellä sisareni! Kunpa kirjeeni joutuisi sinun
käsiisi! Ajattele aina minua! Syleilen kaikesta sydämestäni
sinua sekä armaita lapsiraukkojani. Oi, Jumalani, miten
sydämeenkoskevaa on jättää teidät ainaiseksi!
Hyvästi! -- -- Hyvästi! -- En saa nyt ajatella muuta kuin
hengellisiä tarpeitani. Kun en ole vapaa toimimaan tahtoni
mukaan, tuodaan ehkä luokseni pappi. Mutta täten ilmoitan, etten
puhu hänelle sanaakaan ja että kohtelen häntä kuin ventovierasta."
Bault astui sisään; kuningatar oli itkenyt kirjoittaessaan. Ja
ennenkuin hän ojensi kirjeen portinvartijalle, peitti hän sitä jälleen
suuteloillaan ja kyynelillään.
Kirje ei koskaan joutunut prinsessa Elisabethin käsiin.
Näyttää siltä kuin santarmit olisivat ikkunasta pitäneet silmällä mitä
kopissa tapahtui, sillä Baultin tullessa ulos pyysivät he saada kirjeen
nähdäkseen. Portinvartijan oli pakko jättää se Fouquier-Tinvillelle,
joka säilytti sitä kotonaan sen sijaan, että olisi jättänyt sen
Templeen. Täältä sen löysivät hallituksen lähetit, kun nämä useita
vuosia sen jälkeen saivat toimekseen tarkastaa hänen papereitaan. Kirje
liitettiin häntä vastaan vireille pantua juttua koskeviin
asiakirjoihin.
Erään luotettavan henkilön välityksellä jätettiin se vihdoin v. 1816
kuningas Ludvig XVIII:nnelle. Marie Antoinetten niin kutsuttu
"testamentti", jonka Fouquier-Tinville, Guffroy, Massieu, Legot ja
Leceintre ovat allekirjoittaneet, säilytetään nykyään Ranskan
valtioarkistossa. Paperilla huomaa vieläkin hänen kyyneltensä jälkiä.--
Baultin poistuttua kävi Marie Antoinette polvilleen ja rukoili kauan ja
hartaasti. Saint-Marguériten seurakunnan kirkkoherra, joka istui
vangittuna vastapäisessä kopissa, ojensi kätensä häntä kohden ja antoi
hänelle loitolta siunauksensa.
Kuningatar nousi jälleen, kävi täysissä pukimissaan vuoteelleen ja
kääri peitteen jalkojensa ympäri; ja Jumala soi hänelle muutaman tunnin
rauhaisan unen.
Vihdoin koitti päivä.
Portinvartijan tytär tuli sisään auttaakseen kuningatarta. Tämä makasi
silloin vielä vaate päällä vuoteellaan. Kynttilä oli palanut loppuun.
Kuningatar nousi, söi palasen leipää ja linnunsiiven, jotka nuori tyttö
oli tuonut muassaan, ja sitten ryhtyi hän muuttamaan pukua.
Hän pani ylleen toisen paidan. Viime kuukausina oli häntä vaivannut
alituinen verenjuoksu; verisen paidan, jonka hän riisui yltään, kätki
hän erääseen kopin nurkkaan.
Hän pani nyt jalkaansa mustat sukat ja mustat korkeakantaiset kengät.
Hän puki ylleen valkoisen leningin, jota hän ennen aikaan oli käyttänyt
aamupukuna, sekä valkoisen, mustilla ruusukkeilla varustetun
kampauskaavun. Valkoinen kaulahuivi täydensi hänen pukunsa. Lopuksi
leikkasi hän poikki hiuksensa ja pani päähänsä lenonkimyssyn ilman
nauhoja.
Kopin ovelle koputettiin. Muuan perustuslaillinen pappi, Firard seisoi
oven takana ja pyysi saada kuulla hänen synnintunnustuksensa.
Kuningatar kieltäytyi ripittämästä itseään hänelle. Hänen mielipiteensä
mukaan oli kirkollinen hajaannus, joka oli suureksi osaksi
perustuslaillisten pappien aiheuttama, vallankumouksen suurimpia
kirouksia.
"Kiitän teitä", sanoi hän, "mutta uskontoni kieltää minua
vastaanottamasta Jumalan anteeksiantoa papilta, joka kuuluu toiseen
uskontunnustukseen."
"Madame", intti pappi, "mitä tullaan sanomaan, kun saadaan tietää
teidän viimeisinä hetkinänne kieltäytyneen vastaanottamasta kirkon
armonvälikappaleita?"
"Henkilöille, jotka mahdollisesti puhuvat kanssanne siitä, voitte
sanoa, että jumalallinen laupeus on pitänyt huolen siitä, ettei minun
ole tarvis jäädä niitä vaille", vastasi hän.
Luotettavat kertomukset tietävät, että eräs pappi, joka oli pysynyt
uskollisena sekä kuningasvallalle että vanhalle kirkkoasetukselle,
kuukautta ennen neiti Fouchén avulla oli hankkinut itselleen pääsyn
Conciergerieen. Hän oli salaa ripittänyt kuningattaren ja antanut
hänelle syntien anteeksiantamuksen.
Alivartija Lariviére -- sen naisvanhuksen poika, joka ensi aikoina oli
palvellut kuningatarta -- astui koppiin.
"Tervehtikää äitiänne", lausui Marie Antoinette hänelle, "ja sanokaa
että minä kiitän sydämestäni häntä minua kohtaan osottamasta
huolenpidosta ja että pyydän häntä rukoilemaan Jumalaa puolestani."
Taasen koputettiin ovelle; mestauksen hetki lähestyi. Oikeudenkirjuri
todistajineen saapuu nyt lukemaan hänelle kuolemantuomiota.
"Ei sitä tarvitse lukea", sanoi Marie Antoinette. "Minä tiedän jo
sisällyksen."
"Ykskaikki", vastasi oikeudenkirjuri, "se on vielä kerran luettava."
"Uskotteko, että kansa päästää minut mestauslavalle repimättä minua
kappaleiksi?" kysyi kuningatar.
"Madame", vastasi muuan todistajista, "te saavutte mestauslavalle
mitään pahaa teille tapahtumatta."
Vihdoin tuli pyöveli, viimeinen, jonka oli määrä esiintyä tässä
murhenäytelmässä.
Pappi koetti vielä kerran saada kuningatarta taipumaan.
"Kuolemanne sovittaa --" alkoi hän.
Mutta Marie Antoinette puuttui hänen puheeseensa:
"Hairahduksia, vaan ei rikoksia", lausui hän.
"Tahdotteko, että seuraan teitä?" kysyi pappi.
"Kuten tahdotte", vastasi kuningatar.
Hän syleili portinvartijan tytärtä ja antoi kärsivällisesti sitoa
kätensä.
Sitten astui hän vakain askelin ulos huoneesta ja käytävää alas.
Kello oli sillävälin tullut yksitoista. Conciergerien ristikkoportti
avattiin. Liikutus värisytti kokoontunutta ihmisjoukkoa.
Kuningatar astuu ulos. Hänen ryhtinsä on majesteetillisen ylväs kuten
muinoin, kun hän loistossaan kulki peililasien läpi Versaillesissa,
mutta hänen kätensä ovat selän taakse sidotut. Pyöveli pitää nuoran
päistä kiinni ja koettaa parastaan, ettei nuora pääsisi kiristämään.
Kuningatar on kalpea, mutta hänen katseensa on tyyni.
Yksinkertaiset rattaat odottavat portilla. Marie Antoinette ei saa
hillityksi hämmästyksen synnyttämää liikutusta nähdessään nämä
matkavaunut; pyörät ovat liassa, ja puseropukuinen mies istuu ajajana.
Pappi istuutuu kuningattaren viereen höyläämättömälle vaununistuimelle.
"Madame", sanoo hän, "nyt on hetki tullut, jolloin tarvitaan
rohkeutta."
"Rohkeutta!" lausuu Marie Antoinette vilkkaasti. "Sitä minulta ei ole
enää kaukaan aikaan puuttunut, enkä luule, että se minua tänäänkään
pettää."
Kolmekymmentätuhatta sotamiestä seisoo aseissa kuningattaren takia;
he muodostavat kujanteen, joka ulottuu Conciergeriestä aina
mestauspaikalle. Hyökkäyksen mahdollisuus vajaan neljänkymmenen
peninkulman päässä Pariisista oleskelevien itävaltalaisten puolelta
sekä salaliiton mahdollisuus hengeltä tuomitun kuningattaren
pelastamiseksi on aiheuttanut kaikkien näiden joukkojen
liikkeellepanon. Tämä on viimeinen, joskin vastentahtoinen
kunnianosotus, jonka Ranska omistaa Marie Antoinetten kadonneelle
suuruudelle.
Rumpujen pärinän herättämänä on Pariisin kaupungin väestö aamusta
alkaen ollut jalkeilla nähdäkseen entisen kuningattaren kulkevan ohi.
Jokaikinen paikka on otettu. Ihmisiä on kiivennyt puihin, ja ikkunat,
balkongit, katot ovat täynnä katsojia.
"Eläköön tasavalta!" huudetaan.
Rattaat etenevät hitaasti, ne tärskyvät epätasaisella kivityksellä, ja
Marie Antoinetten, jolla on kädet taakse sidottuna, on vaikea pysyä
tasapainossa. Kuitenkin onnistuu hänen säilyttää arvokas ryhtinsä.
"Se on toista kuin Trianon tyynyt!" huudetaan pilkaten hänelle.
Muutamat katsojista paukuttavat käsiään. Näyttelijä Grammont
väärinkäyttää asemaansa kansalliskaartin upseerina; hän kumartaa
jalustimen varassa ja osottaa miekkansa kärjellä kuolemaantuomittua,
ikäänkuin kehottaakseen kansaa solvaamaan entistä kuningatartaan.
Kuningattaren henki liihottelee korkealla ihmisjoukon loukkausten
yläpuolella. Hänen katseensa soluu yli noiden epälukuisten, vihan
vääristämäin kasvojen, näkemättä niitä. Hän kuulee melun, mutta se ei
saa hänen sydäntään liikutetuksi.
Kirjavien kuvien sarjana vierii mennyt elämä hänen sielunsa silmien
ohi. Ikäänkuin verhon läpi näkee hän etäisyyden, menneisyyden, joka oli
hänelle rakas. Hän ajattelee äitiään, joka jo kymmenen vuotta on
levännyt yksinäisessä hautaholvissa esi-isäinsä luona ja jonka
ominaisuuksia hänessä on valitettavasti liian vähän ollut. Hän muistaa
sen ajan, jolloin kansa riemuiten tervehti nuorta Marie Antoinettea, ja
loistavaa tuloansa Ranskaan, muistaa myös tulevien onnettomuuksien
enteet, jotka sattuivat hänen hääpäivänsä jälkeen.
Hän muistaa miten yksinäiseltä hänestä tuntui loistava hovielämä
vieraassa maassa, ja hän muistaa kaikki hairahduksensa -- kaikki ne
vuodet, jotka oli viettänyt huvien yhtämittaisessa huumeessa.
Kukaan hänen ystävistään ei ole tullut sanomaan hänelle hyvästi tai
saattamaan häntä hänen viimematkallaan. Moni on mennyt pois jo ennen
häntä, ja toisia hän kukistuessaan vetää muassaan. Mutta useimmat
heistä ovat julmasti hänet hyljänneet, eikä kukaan laske seppelettä
hänen haudalleen.
Hän ajattelee puolisoaan, joka suoritti saman matkan kuin hän, ja
lapsiaan, jotka hän jättää jälkeensä vankilaan. --
Mitä kauemmas saattue ehtii, sitä arvokkaammaksi muuttuu väkijoukon
käytös. Hämmästys on luettavana useitten kasvoissa, ja toiset pyörtyvät
nähdessään kuningattaren.
Kohta on tunti kulunut siitä, kun rattaat lähtivät Conciergeriestä.
Lähennytään turmionpaikkaa, joka samoin kuin kadut on ahdinkoon asti
täynnä kansaa.
Rattaat pysähtyvät Tuileriapuiston luona. Marie Antoinette kääntää
katseensa sitä linnaa kohden, johon hän ensi kertaa saapui
kruununprinsessana, kansan riemuhuutojen tervehtimänä, ja josta hän
lähti elokuun 10. p:nä saman kansan vihan ulinan kaikuessa, kansan,
jonka tunteet niin julmasti vaihtuvat.
Jumala yksin tietää, mitä ajatuksia tällä hetkellä hänen sydämessään
liikkui. Jumala yksin tuntee ne hartaat, katuvaiset rukoukset, jotka
nousivat hänen surujen murtamasta sydämestään. Mietteiden ja muistojen
taakan painamana vaipui hänen päänsä rintaa vastaan. Hän meni entistään
kalpeammaksi, ja raskaita kyyneliä valui hänen poskiaan alas.
Mestauslava oli pystytetty vapaudenpatsaan viereen.
Kuningatar ponnisti kaikki voimansa. Hän astui mestauslavan portaita
ylös tyynempänä kuin hän oli lähtiessään vankilasta, ja hänen ryhtinsä
oli yhtä majesteetillinen kuin silloin, kun hän onnensa päivinä
valtaistuimelta tervehti alamaisiaan.
Ennenkuin pääsi ylemmälle porrasistuimelle sattui hän tallaamaan
mestaajan jalalle.
Mestaaja parahti tuskasta.
Kuningatar kääntyi häneen päin ja virkkoi erinomaisella
kohteliaisuudella:
"Pyydän anteeksi, herraseni!"
Kompastuessaan pudotti hän toisen kenkänsä, joka oli silmäänpistävän
pieni. Muuan kansanmies nosti sen ja säilytti kuten pyhänjäännöstä.
Kuolemaantuomitun viimeinen katse haki Templeä. Sitten lankesi hän
polvilleen ja luki viimeisen rukouksensa. Luottavaisesti astui hän
kuolemaansa vastaan.
Mestaaja vapisi, kun hänen piti antaa kirveen pudota.
Neljä minuuttia sen jälkeen oli hän täyttänyt tehtävänsä; kuningattaren
pää putosi.
Pyövelin ajuri otti sitä hiuksista ja näytti kansalle.
Kello oli neljänneksen yli kaksitoista. Tämä oli lokakuun 16. päivänä
1793.
"Eläköön tasavalta!" huudettiin väkijoukon keskeltä.
Mutta Marie Antoinette ei enää kuullut ranskalaisten riemuhuutoja.
Hänen kärsimyksensä olivat päättyneet.
17.
Kreivi Fersen ja herttuatar Polignac. -- Prinsessa Elisabethin kuolema.
-- Ludvig XVlI:nen viimeiset kärsimykset. -- Onko kuninkaan poika
kuollut Templessä? -- Prinsessa Marie Thérèsen kohtalo. -- "Chapelle
exipiatoire." -- Loppu.
Raskas mieliala vallitsi Pariisissa sinä päivänä, jona Marie Antoinette
vietiin mestauslavalle. Monet, jotka eivät suinkaan olleet rakastaneet
kuningatarta, tunsivat sääliä naista, vallankumouksen uhria kohtaan.
Conciergeriessä olivat vartijat äänettöminä ja suruissaan.
Palvelustyttö Rosalie vuodatti niin runsaita kyyneliä, että sotamiehet
nimittivät hänet "neiti Capetiksi." Pihalla käyskentelevät naisvangit
vilkuivat arasti pieniin ikkunoihin, joiden takana kuningatar oli
asunut.
Vallankumoukselliset sanomalehdet pilkkailivat edelleen hänen
muistoaan. Hébert ("Père Duchesne") julkaisi myrkyllisen
hyökkäysartikkelin, joka alkoi tähän tapaan:
"Père Duchesnellä ei ole koskaan ollut suurempaa iloa kuin nähdessään
madame Veton pään putoavan mestauskirveen alta."
Eräs toinen sanomalehti päätti kirjoituksensa sanoilla:
"Naarastiikeri on kuollut, mutta kavahtakaa itseänne, tyrannit!"
"Moniteur", joka lokakuun 27 päivän numerossaan kertoi kuningattaren
mestausta koskevia yksityiskohtia, tunnusti että Marie Antoinette ei
ollut näyttänyt vähintäkään mielenliikutuksen merkkiä, kun
kuolemantuomio hänelle luettiin, ja että hän rohkeasti oli noussut
mestauslavalle.
"Les révolutions de Paris"-lehdessä myönsi Prudhomme vastenmielisesti:
"Hänen ohikulkuaan katseltiin jokseenkin tyynesti. Joissakuissa paikoin
taputti kansa käsiään, mutta yleensä näyttää kansa unhottavan sen
pahan, minkä tämä nainen on tuottanut Ranskalle, ja ajattelevan
yksinomaan hänen nykyistä tilaansa."
Neljätoista päivää Marie Antoinetten kuoleman jälkeen, marraskuun 1.
p:nä, haudattiin hänen maalliset jäännöksensä. Ruumis laskettiin lepoon
Madeleinekirkkomaan syrjäiseen nurkkaan, ei kauas siitä paikasta, johon
hänen puolisonsa yhdeksän kuukautta aikaisemmin oli haudattu
kalkkikerroksen alle.
Samalla kirkkomaalla oli kaksikymmentäkolme vuotta sitten haudattu sen
tapaturman lukuisat uhrit, joka oli sattunut pariisilaisten
toimeenpanemassa juhlassa Ludvigin ja Marie Antoinetten häitten
johdosta.
Ei ristiä, ei muistokiveä eikä hautauskirjoitusta ollut osottamassa
sitä paikkaa, jossa Lothringin ja Itävallan Marie Antoinette, Ranskan
ja Navarran kuningatar, kätkettiin viimeiseen lepoon.
Haudankaivaja lähetti vallankumoustuomioistuimelle seuraavan laskun:
"25. p. vendémiairea v:na II.
Leski Capet:
Arkusta.................... 6 livreä.
Haudasta ja kaivamisesta... 22 livreä.
Summa 31 livreä."
Mikähän hautapuhe voisi koskea sydämeen enemmän kuin nämä koruttomat
numerot!
Kaksi päivää ennen kuningattaren mestausta koetti kreivi Aksel Fersen
vielä saada kuningattaren uhkaavaa kohtaloa torjutuksi.
Lokakuun 20. p:nä sai hän tiedon kuningattaren kuolemasta.
"En kykene ajattelemaan muuta kuin tappiotani", kirjoitti hän
päiväkirjaansa. "On kauheata, ettei pidä tietämän mitään
yksityisseikoista. Hän oli yksin viimeisinä hetkinään, vailla
lohdutusta, vailla ketään, jonka kanssa hän olisi voinut puhella ja
jolle hän olisi voinut uskoa viimeisen tahtonsa. Se on kauheata! Oi,
noita kirottuja petoja! Ei, minä en saa rauhaa, ennenkuin olen
kostanut!"
Kreivi Fersen oli kauan ollut taipuvainen raskasmielisyyteen.
Kuningattaren kuoleman jälkeen valtasi hänet parantumaton
synkkämielisyys. Ruotsin kuningas, Kustaa IV Aadolf, osotti hänelle
monella tavalla kunnioitustaan; hänestä tuli serafiimiritari, Upsalan
yliopiston kansleri ja ruotsalainen valtamarsalkka. Mutta ihmisenä
pysyi hän jurona, eikä hänen sydämenhaavansa parantunut koskaan.
Sallimuksen tahto oli, että hänen elämänsä tuli päättyä yhtä
traagillisesti kuin sen ihanan kuningattaren, jonka ystävä hän oli
ollut. Kesäkuun 20. p:nä 1810 murhattiin hänet kansanmellakassa, joka
tapahtui, kun kruununprinssi Kristian Aukustin ruumis oli
väliaikaisesti haudattava Tukholmassa.
Kiihottunut roistojoukko laahasi hänet mukanaan ja pisteli häntä
tikareilla. Kepiniskuja sateli häneen; hänen vaatteensa revittiin
palasiksi, ja tukka raastettiin hänen päästään.
Ennenkuin hän päästi viimeisen huokauksensa, pani hän kätensä ristiin
ja huudahti:
"Jumalani, Sinä joka kutsut minua luoksesi! Rukoilen vihamiesteni
puolesta ja annan heille anteeksi!"
* * * * *
Eräs toinen, jota Marie Antoinette oli rakastanut ja joka oli
niin suuresti vaikuttanut hänen kohtaloonsa, sai elää vain
viisikymmentäkolme päivää hänen jälkeensä; herttuatar Polignac kuoli
Wienissä joulukuun 9. p:nä 1793.
Sittenkun hän ja hänen perheensä pitemmän aikaa olivat oleskelleet
vuoroin Italiassa vuoroin Koblenzissa, pakenivat he vihdoin
keisarikaupunkiin, jossa Marie Antoinetten esi-isät vuosisatoja olivat
hallinneet.
Mielenliikutukset, jotka herttuatar oli saanut kestää, aseman,
omaisuuden ja rakkaitten sukulaisten menettäminen olivat
silminnähtävästi heikontaneet hänen terveytensä, ja haikea murhemieli
oli hänet vallannut. Kuusi pitkää kuukautta kärsi hän ruumiillisia
tuskia, eivätkä lääkärit pystyneet saamaan selville taudin laatua.
Madame Polignac pelkäsi kuolemaa. Hänen oli vaikea jättää miehensä ja
lapsensa. Hän tiesi sitäpaitsi, että heidän rahavaransa ennen pitkää
loppuisivat, ja epävarman tulevaisuuden pelko synkistytti hänen
sieluaan.
Kärsimystensä aikana rupesi hän niinikään entistä enemmän pelkäämään
kuningattaren puolesta. Hän vapisi ajatellessaan, että hän minä hetkenä
hyvänsä saisi vastaanottaa viestin, että Ranskan kansa oli murhannut
Marie Antoinetten.
Hänen miehensä ei tohtinut ilmaista hänelle, mitä lokakuun 16. p:nä oli
tapahtunut, vaan kertoi ainoastaan, että hänen kuninkaallinen
ystävättärensä oli kuollut vankilassa taudin kaatamana.
Herttuatar näytti luottavan tähän tiedonantoon. Hän kadotti menneen
elämänsä muiston ja kuoli tuntematta tuskiaan.
Hänen ummistettua silmänsä, kunnioittivat ranskalaiset lehdet hänen
muistoaan siteeraamalla lausekkeen Mirabeaulta:
"Assas-perhe vastaanotti tuhannen kultakolikkoa pelastaakseen valtion.
Polignac-perhe sai miljoonan siitä että se saattoi valtion häviöön."
Herttua Polignac muutti vaimonsa kuoltua Pietariin, jossa kuoli
v. 1817.
* * * * *
Kukaan ei ollut uskaltanut ilmoittaa prinsessa Elisabethille ja Marie
Thérèselle, että kuningatar oli heittänyt henkensä mestauslavalla.
"Tädilläni ja minulla ei ollut tietoa äitini kuolemasta", on
hänen tyttärensä kirjoittanut päiväkirjaansa. "Olimme kuulleet
sanomalehtipoikain huutavan julki hänen kuolemantuomionsa, mutta olimme
toivoneet hänen pelastuneen. Puolentoista vuoden ajan olin tuossa
kauheassa epätietoisuudessa hänen kohtalostaan. Vasta sen ajan kuluttua
sain tietää, että onneton ja arvossa pidetty äitini oli jättänyt tämän
maailman."
Ainoa tieto, joka talven kululla saapui vangituille, oli että Orléansin
herttua oli tullut mestatuksi.
Prinsessoja kohdeltiin varsin kovin. Heidän täytyi itsensä korjata
vuoteensa ja siivota huoneensa. Heidän vankilansa ovi avattiin
ainoastaan raolleen, kun heille oli annettava ruokaa.
He eivät enää saaneet nähdä ihmiskasvoja eivätkä kuulla ihmisääntä, ja
lakattiimpa toimittamasta heille valaistustakin. Elisabethin, jolla oli
haava käsivarressa, oli kovin vaikea saada mitä sen lääkitsemiseen
tarvittiin. Tison erotettiin armotta ja pantiin vankeuteen siksi, että
hän oli ollut ystävällinen heitä kohtaan.
Omiansa vielä enemmän lisäämään molempien prinsessojen kärsimyksiä oli
se, että he huoneistansa kuulivat Simonin raa'an äänen sekä miten pikku
Kaarle Ludvig tuskitteli ja huusi tai lauloi vallankumouksellisia
lauluja. Marie Thérèse kertoo:
"Me kuulimme joka päivä veljeni laulavan 'Carmagnolea' ja muita
inhottavia lauluja yhdessä kiusanhenkensä kera."
Ranskan Elisabeth ei ollut koskaan ottanut osaa politiikkaan; ja ne
hyökkäykset, joita hänen vihamiehensä häntä vastaan tekivät,
lymistyivät voimattomina hänen siveyteensä.
Eivät kurjimmatkaan vallankumousmiehet olleet uskaltaneet käydä käsiksi
Ludvig XVI:nnen rakastettuun sisareen.
Mutta tuona hirvittävänä aikana, joka nyt seurasi, täytyi
Elisabethinkin kulkea mestauslavalle.
Toukokuun 9. p:nä 1794, juuri kun naiset olivat menossa levolle,
avattiin vankilan ovi, ja Elisabeth vedettiin oikeuteen.
"Te sanotte veljeäni tyranniksi", lausui hän syyttäjälle,
Fouquier-Tinvillille, ja tuomareille, "mutta jos hän olisi ollut
tyranni, ette te olisi istunut täällä enkä minä seisonut teidän
edessänne!"
Prinsessan poistuessa salista, ei Fouquier-Tinville voinut pidättäytyä
lausumasta:
"Täytyy tunnustaa, ettei hän esiintuonut ainoatakaan valitusta."
"Mitähän Ranskan Elisabethillä olisikaan valittamista", kysyi
presidentti ivallisesti nauraen. "Emmekö ole koonneet hänen ympärilleen
hänen arvoistensa hovin? -- Kun hän giljotiinin juurella näkee
ympärillään uskollisen aatelin, ei mikään estä häntä luulemasta
olevansa siirretty Versaillesin salonkeihin."
Ylimyshovin, jota hän tarkoitti, muodosti kaksikymmentäkolme aatelista
miestä ja naista, jotka oli tuomittu kuolemaan samalla kertaa kuin
prinsessa Elisabeth.
Uhrit vietiin kuolemaantuomittujen saliin, ja Elisabeth puhui rohkeasti
ja lohduttavasti heille kaikille.
"Meitä ei vaadita, kuten marttyyreja, luopumaan uskostamme", sanoi hän.
"Meitä vaaditaan ainoastaan uhraamaan kurja elämämme. Antakaamme
silloin alttiisti Jumalalle tämä vähäinen uhri."
Prinsessa oli ensimäinen, joka nousi vaunuihin, ja häntä seurasi
seitsemänkymmentäkuusivuotias markiisitar de Senozan.
Kuolemaantuomitut asetettiin giljotiinin eteen; kaikki osottivat
ihmeteltävää mielenlujuutta.
Ensimäisenä huudettiin nimeltä kreivitär Croslus d'Amboise. Hän niiasi
syvään Elisabethille.
"Jos teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee syleillä minua, niin
olisin saavuttanut toiveitteni päämäärän", lausui hän.
"Varsin kernaasti", sanoi prinsessa, "sen teen sydämestäni."
Muille naisille suotiin sama armo, ja herrat suutelivat kunnioittavasti
hänen kättään.
Useita päitä oli jo pudonnut, kun ääni rahvaan joukosta huusi:
"Miten syvään hänelle niiattaneekin, on hän kaikissa tapauksissa nyt
ehtinyt yhtä pitkälle kuin itävallatarkin."
Elisabeth kuuli nämä sanat ja sai silloin vasta varman tiedon natonsa
kuolemasta.
"Suotakoon meidän saada kohdata toisemme taivaassa", sopersi hän.
Hän nousi viimeisenä mestauslavalle. Kun hänen kätensä sidottiin, valui
kaulaliina alas paljastaen hänen hartiansa, jolloin neitsyt Marian
kuvalla varustettu hopeinen medaljonki, jota hän kantoi kaulassaan,
tuli näkyviin.
Mestaaja tahtoi temmata medaljongin häneltä pois.
"Äitini nimessä pyydän teitä peittämään hartiani", sanoi Elisabeth.
Ne olivat viimeiset sanat, jotka hän eläissään puhui.
Hänen päänsä putosi, mutta väkijoukko ei osottanut vähintäkään
ilonmerkkiä. Huutoon: "Eläköön tasavalta!" ei seurannut vastausta.
* * * * *
Tammikuun 19. p:nä 1794 oli suutari Simon luopunut toimestaan
Templessä. Seitsemän kuukauden kuluessa oli hänen onnistunut tehdä
kauniista ja lahjakkaasta kuninkaanpojasta sairaloinen raukka, joka oli
turmeltu sekä ruumiin että sielun puolesta.
Simonin muutettua pois, jätettiin pojan silmälläpitäminen
vanginvartijan asiaksi. Huone, jossa Ludvig XVI:nnen kamaripalvelija
oli asunut ja jota Simonin vaimo oli käyttänyt sairashuoneena,
varustettiin nyt hänelle asunnoksi. Porstuaan vievä ovi naulattiin
kiinni. Keskelle ovea hakattiin neliskulmainen aukko, joka varustettiin
ylös sekä alas lykättävällä rautaristikolla ynnä pienellä laudalla,
jolle portinvartija voi asettaa ruuan sekä vanki sen, minkä hän halusi
lähettää takaisin.
Huonetta lämmitettiin vain porstuasta johdetulla uunintorvella ja
valaistiin vain lampulla, joka ripustettiin rautaristikolia varustetun
aukon ulkopuolelle. Auringon valo ei päässyt koskaan huoneeseen. Siinä
istui Ranskan valtaistuimen perillinen monet kuukaudet ilman
minkäänlaista työtä tai askaroimista sekä näkemättä edes sitä kättä,
joka ojensi hänelle ruuan.
Hänen jo ennestään heikot silmänsä tulivat nyt valon ja ilman
puutteesta melkein sokeiksi. Nekin vähäiset voimat, jotka suutarin
rääkkäyksiltä olivat säilyneet, hupenivat lakkaamatta. Häntä vaivasivat
paiseet, ja onnettomuuden kukkuraksi hivutti häntä ankara kuume.
Simon oli ollut julma vainooja, mutta siitä huolimatta ikävöi lapsi
häntä. Simonin vaimo oli ollut oikea syöjätär, joka oli lyönyt ja
survinut häntä, mutta hän oli toisinaan kuitenkin säälinyt
kuninkaanpoikaa.
Kohta ei Kaarle Ludvig kyennyt enää pitämään vankilaansa puhtaana eikä
vapisevilla käsillään pitelemään tinalautasta tai vesiruukkua.
Liikkumatonna makasi hän kohentamattomalla vuoteella. Usein näki hän
hiirien ja rottien syövän sen ruuan, jota ei viitsitty tuoda hänen
vuoteensa viereen ja jota hän ei itse kyennyt noutamaan.
Heinäkuun 27. p:nä 1794 tarkasti Barras vankilan. Hän halusi nähdä
pientä ruhtinasta. Rautaristikko avattiin, ja ensi kertaa puoleen
vuoteen näki Kaarle Ludvig ihmisolennon.
Kauhusta puolitainnoksissa ollen huusi hän:
"Minä en sano mitään pahaa vartijoistani."
Barras mykistyi nähdessään tämän lapsen, jonka tauti ja kurjuus olivat
jo lopen tuhonneet.
Viimein sanoi hän:
"Minä teen ankaran kanteen tässä huoneessa vallitsevan likaisuuden
johdosta."
Hän kysyi Kaarle Ludvigilta ystävällisesti ja lempeästi, miten hänen
terveytensä laita oli.
Syyskuun 1. p:nä samana vuonna murrettiin ovi auki ja rautaristikolla
varustetut ikkunat määrättiin avattavaksi, niin että raitis ilma ja
päiväpaiste jälleen pääsi huoneeseen.
"Mikset sinä syö, Kaarle?" kysyi muuan hänen vartijoistaan. "Sinun
pitäisi syödä."
"Ei", vastasi lapsi, "minä tahdon kuolla."
Lääkäri haettiin, ja kuninkaanpoika sai siitä päivästä alkaen parempaa
hoitoa, muttei mikään inhimillinen voima kyennyt häntä pelastamaan.
Kesäkuun 8. p:nä 1795 kello 3 jälkeen puolenpäivän kuoli hän kymmenen
vuoden, kahden kuukauden ja kahdentoista päivän ikäisenä. Hän kuoli
äitinsä nimi huulillaan.
Niin kuuluvat viralliset kertomukset. Mutta kysymys siitä oliko se
todellakin Ludvig XVI:nnen ja Marie Antoinetten lapsi, joka kuoli
Templessä ja haudattiin erääseen Saint-Marguérite-kirkkomaan nurkkaan,
on vieläkin, enemmän kuin sadan vuoden kuluttua, ratkaisematon.
Lasne, joka oli vanginvartijana Templessä, on oikeudessa todistanut,
että hän vei Kaarle Ludvig Capetin ruumiin kirkkomaalle ja että hän
omin silmin näki sen tulleen haudatuksi. Kaksi lääkäriä, Pelleton ja
Dumangin, allekirjoittivat molemmat samalla kertaa asiakirjan, jossa
ilmoittivat että he Templessä olivat avanneet ruumiin.
Lasnen kertomuksen mukaan oli kuninkaanpoika kuollut muka 8. p:nä
"prairialia" (kevätkuuta), mutta konventin asiakirjoissa tavataan
kuulutus 14. p:ltä "prairialia", jossa kehotetaan etsimään
Capetin poikaa kaikilla Ranskan maanteillä. Ja lääkärien
ruumiinavauspöytäkirjassa sanotaan vain: "Meille jätettiin ruumis,
jonka sanotaan olevan Kaarle Ludvig, Normandian herttua."
Jälestäpäin nousi varsin kiivas väittely molempien lääkärien välillä
tästä asiasta. Pelleton väitti, että hän luuli avanneensa nuoren
kuninkaan ruumiin; Dumangin sitä vastoin epäili tätä seikkaa.
Varsin moni sekä Ranskassa että sen ulkopuolella uskoo edelleenkin,
että vartijat lahjusten taivuttamina olivat päästäneet kuninkaanpojan
pois vankilasta sekä että sairas ja mielenvikainen lapsi oli pantu
hänen sijaansa. Tätä otaksumaa eivät myöhempien aikojen tutkimukset ole
näyttäneet vääräksi. Vuonna 1894 kaivettiin nimittäin toistamiseen
Saint-Marguérite-kirkkomaalla ylös samainen luuranko, joka v. 1846
toimitetussa tutkimuksessa luultiin tunnetun kymmenvuotiaan Kaarle
Ludvigin luurangoksi. Mutta tällä kertaa selittivät etevät tiedemiehet,
ettei luuranko mitenkään voinut olla Kaarle Ludvigin, vaan henkilön,
jonka ikä on täytynyt olla kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vuoden
vaiheilla.
Hämäryys, joka verhoaa kuninkaanpojan kohtalon, tekee ymmärrettäväksi
sen seikan, että niin monet henkilöt vuosien kuluessa ovat esiintyneet
tavoitellakseen Ranskan kruunua.
Prinsessa Marie Thérèse, sittemmin Angoulêmen herttuatar, sai
kiusakseen lakkaamatta vastaanottaa kirjeitä henkilöiltä, jotka
ilmoittivat olevansa hänen veljensä. Hän on kertonut yhtenäkin päivänä
saaneensa kokonaista kaksikymmentä kirjettä henkilöiltä, jotka kaikki
väittivät olevansa Marie Antoinetten ja Ludvigin poika.
Näitten väärien kruununtavoittelijain historia ei kuulu tämän
kertomuksen puitteisiin. Yksi ainoa heistä, kelloseppä Naundorff, joka
kuoli Hollannissa elokuun 10. p:nä 1845, oli ulkomuodoltaan pettävästi
Bourbonsuvun jäsenten näköinen, ja hänellä oli aikoinaan paljon
puoltajia.
Hänen leskensä ja lapsensa haastoivat v. 1850 herttuatar Angoulêmen ja
herttua Berryn lapset Ranskan oikeuksiin. He vaativat tulla laillisesti
tunnustetuiksi Ludvig XVI:nnen jälkeläisiksi, mutta menettivät jutun.
V. 1874 panivat he oikeudenkäynnin uudelleen vireille, mutta joutuivat
toistamiseen alakynteen.
Ludvig XVII:nnen tomua ei ole koskaan löydetty. Mitään eittämätöntä
todistusta siitä, että hän on kuollut synnyinmaassaan, ei ole olemassa.
Pieni lapsenmiekka, jota säilytetään Invaliidihotellin asekokoelmassa
Pariisissa, on niitä harvoja muistoja, joita Ranskalla on tästä
maattomasta kuninkaastaan, jonka elämä oli kyllä niukka vuosiltaan,
mutta sitä runsaampi kärsimyksiltään.
Miekassa on seuraava kirjoitus:
"Tämä miekka on ollut Ludvig XVI:nnen pojan oma. Hän oli kruunuton
kuningas, eikä hänen hautaansa tunneta. Kohtalo tahtoi, että hänen tuli
omistaa miekka, hänen, joka oli niin mahtavien kuningasten jälkeläinen,
mutta joka ei koskaan tullut taistelemaan muita kuin Simonia vastaan,
jonka hän voitti kärsivällisyydellään."
* * * * *
Prinsessa Marie Thérèse oli Templessä ainoa, joka ei aavistanut, että
vankilasta kuljetettiin pois ruumista, jonka sanottiin olevan hänen
veljensä. Myöskään ei hän pitkään aikaan aavistanut, että prinsessa
Elisabeth oli kuollut.
Sen jälkeen kuin hänen tätinsä vietiin pois, vietti hän viisitoista
kuukautta ihan yksin, vaipuneena surullisiin ja katkeriin
mietteisiinsä. Hän parsi sukkiaan, paikkaili kenkiään ja luki uudelleen
ja yhä uudelleen tätinsä rukouskirjoja.
Tätinsä oli totuttanut hänet tulemaan toimeen muitten avutta, ja paitsi
sitä oli täti opettanut, ettei hänen pitänyt laiminlyödä mitään
tilaisuutta, jolla saattoi suojella terveyttään.
Hän oli neuvonut prinsessaa joka päivä valelemaan lattiaa vedellä,
pysyttääkseen ilman huoneessa raittiina, ja lopuksi oli hän neuvonut
prinsessaa liikunnon saamiseksi astumaan nopeasti tunnin ajan
edestakaisin huoneessa.
Syyskuussa 1795 sai hänen entinen opettajattarensa, rouva de Tourzel,
luvan käydä hänen luonaan. Rouva de Tourzel kysyi, mitenkä hän
tunteellisella mielellään oli voinut kestää niin paljon onnettomuuksia.
"Ilman uskonnon apua olisi se ollut minulle mahdotonta", vastasi Marie
Thérèse.
Ja hän lisäsi, että hän kauan aikaa oli ollut niin väsynyt
yksinäisyyteen, että oli sanonut itselleen: "Jos minulle seuraksi
annettaisiin ihmisolento, joka ei olisi suorastaan peto, en voisi olla
häntä rakastamatta."
Uusi ja parempi tila oli sentään seurannut hirmuvaltaa Ranskassa.
Päätettiin lähettää kuninkaantytär Wieniin Lafayetten, Lamethin ja
useiden muiden sotavankien vastineeksi.
Maanpako ei näyttänyt olevan Marie Thérèsestâ vankilaa mieluisempi.
"Minä valitsisin ennemmin kaikkein vaatimattomamman asunnon Ranskassa
kuin kaikki ne kunnianosotukset, jotka kaikkialla odottavat
minunlaistani onnetonta ruhtinatarta", sanoi hän.
Kulkiessaan Ranskanmaan rajan yli, silmäsi hän vielä kerran takaisin.
Rakkaus siihen maahan, joka oli nähnyt hänen esivanhempainsa suuruuden,
sulautui hänen katkerien muistojensa kanssa yhteen, ja kyyneleet
täyttivät hänen silmänsä.
"Minä lähden surren Ranskasta", sanoi hän, "ja pidän aina sitä
isänmaanani."
Tammikuun 9. p:nä 1796 saapui hän Wieniin, kolme vuotta sen jälkeen
kuin hänen isänsä mestattiin.
Hänen kasvonsa, joilla Ludvigin hyväntahtoisuus ja Marie Antoinetten
vilkasmielisyys yhtyneenä kuvastui, puhuivat nyt vain kestetyistä
kärsimyksistä. Hymyn ei nähty milloinkaan karkelehtivan hänen
huulillaan. Hän antoi huoneeseensa pystyttää uurnan kuoleman
vertauskuvana, ja tämän uurnan edessä vietti hän suuren osan päivää.
Puolineljättä vuotta oleskeli hän itävaltalaisessa pääkaupungissa,
jossa ei tuntenut itseään vapaaksi eikä onnelliseksi. Tämän ajan
kuluttua sai hän vihdoin luvan matkustaa setänsä, Provencen kreivin
luo, ja kesäkuussa 1799 meni hän naimisiin serkkunsa, Angoulêmen
herttuan kanssa, mikä jo vanhastaan oli ollut hänen vanhempiensa
toivomus.
Vielä elossa olevat Bourbonit, jotka olivat löytäneet turvapaikan
Miittavan kaupungissa, karkoitti keisari Paavali sieltä (tammikuussa
1801). Siitä saakka viettivät he kuljeskelevaa elämää, kunnes viimein
löysivät väliaikaisen turvapaikan Englannissa.
Vuosi 1814 muodostui valonvälkähdykseksi Marie Thérèsen elämässä, joka
kauan oli ollut pimeä ja synkkä. Huhtikuun 24. p:nä nousivat hän ja
Ludvig XVIII maihin Calaisissa ja toukokuun 3. p:nä saapui hän
Pariisiin setänsä seurassa. Vaunuja, joissa he istuivat, veti kahdeksan
valkoista hevosta; kaduille oli siroteltu kukkia, talot oli koristettu
kukkaisköynnöksillä; riemu ja ihastus olivat sanomattomat.
Kun mestatun kuningasparin lapsi astui surullisen kuuluisaan linnaan,
jota hän ei ollut nähnyt sitten elokuun 10. päivän 1792, tuli sata
valkopukuista tyttöä häntä vastaan, kantaen liljoja käsissään. He
notkistivat polvensa hänen edessään ja sanoivat:
"Ludvig XVI:nnen tytär, siunaa meitä!"
Mielenliikutus valtasi hänet, ja hän vaipui pyörtyneenä maahan.
Napoleonin pako Elbalta ja hänen satapäiväinen hallituksensa ajoivat
taasen Marie Thérèsen ja muut Bourbonit maanpakoon.
Kun Angoulêmen herttuatar toistamiseen saapui Pariisiin, ei hänellä
ollut enää mitään turhia toiveita.
Helmikuun 13. p:nä 1820 seisoi hän lankonsa, Berryn herttuan
kuolinvuoteen ääressä.
"Ole rohkea, veljeni", sanoi Marie Thérèse hänelle, "ja jos Jumala
kutsuisi sinut luokseen, niin sano isälleni, että hänen täytyy rukoilla
Ranskan ja meidän puolestamme."
Vallankumous v. 1830 ajoi hänet jälleen maanpakoon, joka tällä kertaa
päättyi vasta hänen kuollessaan.
Marie Thérèse oli lapseton, ja kesäkuun 1. p:nä 1844 tempasi kuolema
hänen puolisonsa. Leskenä asusti hän kreivi Chamborgin luona, joka
rakasti häntä enemmän kuin omaa äitiään. Hän kuoli Frohsdorfissa 8.
p:nä lokakuuta 1851 lähes seitsemänkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, --
viisikymmentäkahdeksan vuotta ja kolme kuukautta äitinsä mestauksen
jälkeen.
Hänen viime toivomuksensa oli saada levätä Ranskanmaan povessa. Mutta
tämä toivomus ei täyttynyt. Angoulêmen herttuatar on haudattuna
fransiskaanikappelissa Goriziassa puolisonsa, appensa ja setänsä,
Kaarle X:nnen vieressä.
Kivessä, joka peittää hänen tomuaan, luetaan seuraavat sanat:
"O, vos omnes qui transitis per viam, attendite et videte si est dolor
sicut dolor meus!" ("Oi, te, jotka kuljette tästä ohi, katsokaa ja
nähkää, onko mitään surua niin suurta kuin minun suruni!").
* * * * *
Bourbonin palatessa Ranskaan, ei ollut enää sitä kirkkomaata jälellä,
jolla Marie Antoinette ja Ludvig XVI olivat haudatut. Mutta muuan
kuningasmielinen Desclozeaux, oli ostanut paikan suojellakseen
kuninkaansa ja kuningattarensa jäännöksiä.
Se oli vain tavallinen puistikko, Rue d'Anjoun varrella, kun Ranskan
kansleri tammikuun 18. p:nä 1815 oli siellä läsnä ruumiita etsittäessä.
Kun oli kaivettu koko päivä, tavattiin vihdoin Marie Antoinetten
ruumisarkun jäännöksiä. Löydettiin ihmisenluita, muutamia
vaateriekaleita, kaksi sukkanauhaa sekä kuningattaren pää. Muuan
läsnäoleva hovimies oli vielä huomaavinaan suun vaiheella piirteen,
joka muistutti hänen hymyään.
Tammikuun 19. p:nä tavattiin niinikään kuninkaan jäännökset.
Löydetyt jäännökset pantiin kahteen sinkkiarkkuun, jotka suuremmoisilla
kirkollisilla juhlamenoilla saatettiin Saint-Denisissä olevaan
kuninkaanhautaan.
* * * * *
Versailles ja Triano seisovat vielä tänäkin päivänä Ludvigin ja Marie
Antoinetten loistopäivän muistona. Vielä näytetään sitä makuuhuonetta,
jota kuningatar ykdeksäntoista vuotta käytti Versaillesissa, jossa
kaikki hänen lapsensa näkivät päivänvalon ja josta hänen täytyi
puolialastonna paeta tuona muistettavana lokakuun 6. päivänä. Ja
pienessä Trianossa on tunnollisesti koottu joukko pikku kapineita,
jotka muistuttavat onnetonta kuningatarta, tämän paikan muinaista ja
siihen niin suuresti kiintynyttä haltijaa.
Tuileriat ovat palaneet. Ei ole olemassa kiveä kiven päällä siitä
salista, jossa ranskalaisten kuningas ja kuningatar tuomittiin
mestattavaksi, tai Temple-tornista, joka oli ollut kuninkaallisten
vankilana. Vallankumouskentälle on annettu toinen nimi, "Place de la
Concorde" ("Sopumielen paikka"). Kaksi mahtavaa suihkulähdettä kohoaa
sillä paikalla, jossa giljotiini seisoi, "mutta koko maailman
suihkukaivot eivät voisi pestä pois sitä verta, joka on tässä paikassa
vuotanut", sanoo muuan ranskalainen kirjailija.
Niistä rakennuksista, jotka ovat nähneet Marie Antoinetten kovimmat
kärsimykset, on sadan vuoden kuluttua säilynyt vain Conciergerie.
Hurskaat mietelauseet, jotka kuningatar piirsi neulalla seinään, on
aikoja sitten peitetty laastilla, mutta kopissa rippuva Kristuksen kuva
kuuluu olevan sama, jonka edessä hän joka päivä toimitti hartauttaan.
Sille paikalle, josta kuninkaan ja kuningattaren ruumiit löydettiin,
rakennutti Ludvig XVIII sovintokappelin. Vallankumous on seurannut
vallankumousta, kuningasvaltaa on seurannut toinen keisarivalta, mutta
tähän saakka on "Chapelle expiatoire" saanut rauhassa seistä
pääkaupungin melussa.
Joka vuosi lokakuun 16. p:nä on tämä pikku kappeli aamusta iltaan
täynnä surupukuisia miehiä ja naisia. Kaikki mitä Pariisissa on vanhaa
aatelia, kokoontuu silloin sinne; piispat lukevat messun, ja seppeleitä
lasketaan sen marmoripatsaan juurelle, joka esittää Marie Antoinettea,
uskonnon tukemana, ja jonka jalustaan on piirretty hänen viimeinen
kirjeensä prinsessa Elisabethille. -- -- --
Maria Teresian vanhimman tyttären tuomio on aikojen kuluessa ollut
monien vaiheiden alaisena. Heti hänen kuolemansa jälkeen ja hänen
traagillisen kohtalonsa vaikutuksesta olivat sekä ystävät ja vihamiehet
taipuvaiset tuomitsemaan häntä lempeästi.
Sen jälkeen kun järjestys palautettiin Ranskaan, tuli tuomio
ankarammaksi. Hetkellinen mielivaikute kylmeni, ja useat
vallankumoukseen osallistuneista koettivat supistaa omaa vastuutaan
itävaltalaisen keisarintyttären kustannuksella. Vanhat, häntä vastaan
suunnatut herjauskirjoitukset vedettiin päivänvaloon, vanhat syytökset
otettiin jauhettavaksi uudelleen, tosin vähemmin kiihkeässä muodossa,
mutta ei silti sitä vähemmällä innolla.
Kun Bourbonit vähäksi aikaa pääsivät uudelleen valtaan, niin mieliala
jälleen läikähti toiseksi. Ja tänä aikakautena julkaistiin monia
muisto- ja puolustuskirjoituksin panetellusta kuningattaresta.
Mutta yhtä vähän kuin hänen ystävänsä ovat olleet oikeassa häntä
yleisesti ihaillessaan, yhtä vähän ovat hänen vihamiehensä olleet
oikeassa häntä yleisesti moittiessaan. Marie Antoinette oli liiaksi
puolueellinen ystävyyssuhteissaan ja liiaksi kykenemätön käsittämään
kansan oikeutettuja vaatimuksia. Hänen huvitteluhalunsa, hänen
tuhlaavaisuutensa ja hänen korskeutensa olivat samaten omiansa
ylläpitämään sitä vihaa, jonka leimahtamiseen häntä vastaan ei
puuttunut syytä.
Mutta joskaan nykyajan tutkijat eivät ole voineet täydellisesti liittyä
hänen puolustajiinsa, voivat he tuskin silti olla myöntämättä, etteivät
hänen panettelijansa, kaikista ponnistuksistaan huolimatta, ole voineet
esiintuoda muuta kuin nuoruuden aiheuttamia varomattomuuksia, ja että
jälkimaailma on julistanut hänet vapaaksi niistä syytöksistä, joita
vihamielinen osa hänen aikalaisistaan vieritti hänen päälleen.
Kuka voi säälittä ajatella hänen elämänsä viimeisiä vuosia tai kieltää,
ettei hänen rangaistuksensa ollut liian kova, miten paljon hän
lieneekin rikkonut! -- Pahimmistakin rikoksentekijöistä ovat vain
harvat saaneet edes lähennelkään kärsiä niin paljon kuin Lothringin ja
Itävallan Marie Antoinette, Ranskan ja Navarran hallitseva kuningatar.
Vähimpiin hänen kärsimyksiinsä voidaan lukea väkivaltaisen kuoleman
pelko, joka ei liene ollut hänelle vieras ainoanakaan päivänä lukien
lokakuun 5. päivästä 1789 lokakuun 16. päivään 1793. Paljoa kipeämmin
loukkasivat hänen ylpeätä, vallanhimoista sieluaan halpamaiset
syytökset, joilla lakkaamatta vainottiin hänenlaistaan naista, joka
ennen oli tottunut vain ylenpalttisiin kunnianosoituksiin.
Ja kuitenkin eivät nuo lukemattomat, jokaisena vallankumouksen
merkkipäivänä hänelle saatetut loukkaukset olleet juuri mitään,
verrattuna hänen erottamiseensa puolisostaan, prinsessa Lamballen
murhan, hänen rakkaimman lapsensa tahalliseen turmelemiseen ja hänen
omaan retkeilyynsä mestauslavalle.