Elämä Templessä.
Templeen kuului kaksi tornia, suurempi ja pienempi.
Kuninkaallisen perheen täytyi aluksi asua pienemmässä tornissa.
Marie Antoinettelle osotettiin huone toisessa kerroksessa; sänky
tytärtä varten asetettiin äidin huoneeseen.
Kruununprinssi ja kasvattajatar asuivat yhteisessä huoneessa. Prinsessa
Lamballe nukkui pimeässä eteishuoneessa, joka oli kuningattaren huoneen
vieressä. Prinsessa Elisabeth ja Pauline Tourzel nukkuivat vanhassa
keittiössä.
Kuninkaalla oli huone kolmannessa kerroksessa, joka kiireen kautta oli
häntä varten sisustettu.
Kuningattaren huone oli isoin, ja sitä käytettiin kokouspaikkana.
Ludvig tuli niinikään sinne joka aamu ja vietti päivän yhdessä
omaistensa kanssa. Mutta vangeilla ei ollut sitä lohtua, että olisivat
saaneet olla yksin; vahti, jota vaihdettiin joka tunti, oleskeli
lakkaamatta heidän luonaan.
Marie Antoinette sai vain viikon ajan pitää sen ystävättärensä, joka
oli häntä niin suuresti rakastanut. Yöllä elokuun 19. ja 20. päiväin
välillä saapuivat kommuunin lähettämät miehet Templeen viedäkseen pois
ne henkilöt, jotka eivät kuuluneet kuninkaalliseen perheeseen.
Kuningatar koetti saada pitää prinsessa Lamballen luonaan. Hän kietoi
kätensä hänen ympärilleen, itki ja selitti, että prinsessa oli hänen
sukulaisensa, mutta kaikki turhaan. Heidät oli erotettava väkivallalla.
Maistraatin lähetit raastoivat puolitainnuksissa olevan prinsessan
portaita alas ja pois siitä talosta, jonka muurien sisälle hän jätti
jälkeensä kuningattarensa ja ystävättärensä.
"Pitäkää huolta prinsessasta", huusi Marie Antoinette nyyhkyttäen
madame de Tourzelille ja hänen tyttärelleen, jotka samalla kertaa
lähtivät pois Templestä. "Puhukaa hänen puolestaan niin usein kuin
tarvitaan, ja päästäkää hänet niin paljon kuin mahdollista vastaamasta
viekkaihin ja arkaluontoisiin kysymyksiin."
Sitten kun madame Lamballe oli viety pois, vaipui Marie Antoinette
synkkään suruun. Ystävättären kaipuu, pelko, että nekin rakkaat
olennot, jotka vielä olivat hänen luonaan, riistettäisiin häneltä pois,
teki hänet joksikuksi aikaa melkein mykäksi surusta.
Prinsessa Elisabeth koki rohkaista häntä.
"Älä anna mielesi lannistua", sanoi hän. "Jumala ei lähetä meille
koskaan raskaampia koettelemuksia kuin me jaksamme kantaa."
Onnettomille vangeille koitti ennen pitkää odottamaton ilo.
Kamaripalvelija Hue hankki itselleen pääsyn Templeen.
"Kummoinen olikaan iloni, kun astuin Templeen!" kertoo tämä uskollinen
palvelija muistelmissaan.
Elokuun 26. p:nä sai myös kamaripalvelija Clery luvan käydä vankilassa.
Hän ja hänen vaimonsa olivat palvelleet kuninkaallista paria
Tuilerioissa, ja hän seurasi heitä nyt vankilan yksinäisyyteen.
Cleryn sydän ei ollut vähemmin liikutettu kuin Huen, hänen nähdessään
jälleen kuninkaan ja kuningattaren.
Marie Antoinette ilmaisi lämpimin sanoin ilonsa siitä, että sai pitää
hänet läheisyydessään.
Hyljättynä ollessaan oli hän syvästi liikutettu ja kiitollinen tätä
miestä kohtaan, joka kaikin keinoin koetti ilahuttaa hänen lapsiaan ja
lieventää hänen omaa ja hänen puolisonsa kovaa kohtaloa.
Kun kuningas Ludvig salvattiin Templeen ja hän astui tähän uuteen
surumuistoiseen elämänsä vaiheeseen, oli hän kahdeksanneljättä vuotias.
Marie Antoinette oli noin seitsemänneljättä vuoden vanha. Prinsessa
Elisabeth oli yhdeksännelläkolmatta vuodellansa. Kaarle Ludvig oli
täyttänyt seitsemän vuotta maaliskuun 27. p:nä ja prinsessa Marie
Thérèse oli lähes neljäntoista vuoden vanha.
Sittenkun Lamballe ja Tourzel oli erotettu kuninkaallisesta perheestä,
liittyi prinsessa Elisabeth veljensä tyttären huonetoveriksi, ja
kruununprinssin sänky muutettiin kuningattaren huoneeseen.
Kuningas nousi aamulla kello kuusi tahi puoliseitsemän ja vietti
rukouksissa ja tutkisteluissa parisen tuntia.
Kuningatar ja kruununprinssi nousivat vieläkin aikaisemmin.
Aamutunnit olivat ainoat, jolloin kuningattaresta tuntui olo jossakin
määrin vapaalta; vanginvartijat tulivat hänen huoneeseensa yhtaikaa
kuin kamaripalvelija eivätkä poistuneet ennenkuin myöhään illalla.
Kuningatar käytti myöskin päivän ensi tunnin rukoukseen. Hän ei
kyennyt, kuten miehensä, kantamaan päivän taisteluja katse luotuna
taivaaseen. Hän ei ymmärtänyt natoaan, jonka sielu näytti olevan
Jumalassa. Vaimona ja äitinä tunsi hän olevansa sidottu maahan; hän
tunsi vielä rakastamisen tarvetta ja toiminnan halua. Eikä hän Templen
muurienkaan sisällä saattanut olla puoleksi tuskissansa, puoleksi
toivehikkaana kuuntelematta viestejä Ranskaan tulossa olevista
vieraista sotajoukoista.
Mutta onnettomuuksien kautta hänen sielunsa puhdistui. Muutamien
viikkojen vankinaolo opetti hänelle enemmän kuin vuodet hovissa hänen
onnellisuutensa päivinä. Ja hiljaisena aamuhetkenä haki hänen sielunsa
Häntä, joka antaa vallan, mutta ottaa sen myös pois.
Vartijat tapasivat hänet usein polvistuneena sänkynsä ääressä ja
käsiensä välissä pidellen rukouskirjaa, joka oli hänen kyynelistään
kosteana.
Kello yhdeksän söivät Marie Antoinette, prinsessa Elisabeth ja lapset
aamiaista yhdessä kuninkaan kanssa. Sitten Ludvig opetti poikaansa. Hän
ohjasi häntä lukemaan ja kirjoittamaan, opetti hänelle latinaa ja
maantiedettä ja antoi hänen lausua säkeistöjä Corneillen ja Racinen
teoksista. Äiti piti sillä välin huolta tyttären kasvatuksesta. Nämä
opintotunnit, joita antoivat kruunuton kuningatar ja vangittu kuningas,
pidettiin säännöllisesti joka aamupäivä kello kymmenen ja kahdentoista
välillä.
Milloin sää oli kaunis, oli kuninkaallisilla tapana kello yksi mennä
puistoon. Neljä vanginvartijaa ja yksi kansalliskaartin kapteeni kulki
heidän mukanaan.
Sotamiehet ja työmiehet, jotka olivat Templessä työssä, tunkivat niin
lähelle heitä kuin mahdollista ja hoilottivat vallankumouksellisia ja
irstaita lauluja. Raa'at naurunhohotukset ja törkeät haukkumasanat
seurailivat heitä, minne hyvänsä he menivätkin. Muurit tulivat ennen
pitkää täyteen piirustuksia, jotka kuvasivat milloin giljotiinia,
milloin "hirsipuuta Messalinaa ja hänen sudenpenikkojaan varten",
milloin rouva Veton tanssia, milloin Antoinetten ja hänen sikojensa
mestausta, ja niin aina loppumattomiin.
Mutta lasten terveyden vuoksi jatkoivat kuninkaalliset siitä huolimatta
joka päivä kävelyjään, ja välistä saivat he havaita niitä näitä
hyväntahtoisuuden ja ystävällisyydenkin merkkejä.
Templen ympärillä olevien talojen ylimmistä kerroksista näki alas
puutarhaan. Uteliaita ja sääliväisiä kasvoja näkyi ikkunoista, ja
parista ullakkohuoneesta heitettiin salaa puistoon kukkia ja
paperiliuskareita, joissa oli luettavana ystävällisiä ja osanottavaisia
sanoja.
Kello kaksi palasivat kuninkaalliset jälleen torniin.
Viimeisenä säilynnäisenä vanhoista tavoista kuningatar aluksi
edelleenkin muutti vaatteita päivälliseksi. Hän vaihtoi silloin vaalean
aamupäiväpukunsa ruskeaan, kukikkaaseen leninkiin, jota hän herkesi
käyttämästä vasta sitten kun oli tullut leskeksi. Pukuaan muutti hän
prinsessa Elisabethin huoneessa.
Mutta eräänä päivänä seurasi muuan vartijoista häntä sinne ja vaati
kuningatarta pukeutumaan hänen näkyvissään. Kammoksuen moista
loukkaavaa silmälläpitoa päätti kuningatar siitä lähin käyttää samaa
leninkiä koko päivän.
Päivällisen jälkeen lepäsi kuningas, naiset lueksivat, ja pikku prinssi
lueskeli läksyjään.
Mieltymys käsitöihin, joka onnen päivinä usein oli auttanut Marie
Antoinettea helpommin kestämään seurasäännön pakonalaisuutta, auttoi
häntä nytkin usein karkoittamaan synkät ajatukset luotaan. Ennen oli
hän tuntenut lapsellista iloa, päättäessään jonkin hienon
koruompeluksen. Nyt kulutti hän päivänsä kuten köyhä ompelijatar: hän
parsi kuninkaan ja lasten liinavaatteita ja paikkaeli omia ohuiksi
kuluneita hameitaan.
Eräs liinalähetys antoi vankilakomitealle taas uutta aihetta
loukkaavaan menettelyyn vankeja kohtaan.
Näihin liinavaatteisiin oli kirjaeltu kruunuja, mutta nyt annettiin
ruhtinattarille käsky, että kruunut oli ratkottava pois, ja Elisabeth
ja Marie Antoinette ryhtyivät aivan tyynesti ratkomaan irti tuon heille
niin suurta onnettomuutta tuottaneen suuruuden vertauskuvaa.
Kunnallisneuvosto oli ottanut erään Tison-nimisen miehen
portinvartijaksi Templeen.
Tison oli vanha ja kärtyinen, ja hänen raakuutensa vaikutti, että
kaikki hänen avunantonsa muodostui loukkaukseksi kuninkaallista paria
kohtaan.
Hänen vaimolleen oli uskottu kevyempien askarten toimittaminen
vankilassa, mutta itse asiassa oli hänen vakoiltava kaikkia
kuninkaallisen parin tekoja ja puheita.
Hän oli nuorempi ja paremmin altis hellemmille tunteille kuin miehensä,
ja hänessä vaihtelivat ehtimiseen liikutus kuninkaallisen perheen
onnettomuuksien johdosta ja pelko, että sääliväisyys luettaisiin
hänelle ja hänen miehelleen viaksi. Hänen ajatusjuoksunsa joutui
kokonaan sekaisin siitä, että hän näki Ranskan kuningattaren olevan
riippuvainen hänen armostaan, ja hän oli milloin hyvänsuopa, milloin
petollinen heitä kohtaan, milloin vuodatti hän kyyneliä Marie
Antoinetten jalkain juuressa, milloin taas teki vääriä syytöksiä häntä
vastaan.
Suutari Simon, joka Ludvig XVII:nnen kasvattajana sittemmin tuli niin
surkean kuuluisaksi, valvoi korjaustöitä Templessä.
Häntä huvitti kohdella entistä kuningasta vertaisenaan, ja hän käski
työmiehiä pitämään hatut päässään, heidän ollessaan samassa huoneessa
kuninkaallisen perheen kanssa.
Vartijain käytös kävi päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. He
mursivat leivät kahtia nähdäkseen oliko kirjeitä kätketty niiden
sisään, he leikkasivat hedelmät kappaleiksi ja rikkoivat viskunain
sydämet sillä tekosyyllä, että tiedonantoja saattoi olla niihin
kätketty.
Joka aterian perästä ottivat he varovaisuuden vuoksi pois veitset ja
kahvelit ja mittasivat naisten silmäneulat ilmoittaen syyksi, että
niitä muka saatettiin käyttää itsemurha-aseina.
Kuninkaan oli vaikea luopua tavanomaisesta hyvänlaatuisuudestaan, mutta
hänen suora olentonsa ei tehonnut vähääkään vartijoihin; se herätti
vain heissä naurua, ja pilkkasanoja ja muistutuksia sateli lakkaamatta
häntä vastaan.
Paljoa harvemmin takerruttiin kuningattareen, sillä hänen tyyni
vaatimattomuutensa piti miehet loitolla.
Eräänä aamuna, kun Ludvig oli nousemaisillaan makuulta, astui pari
vartijaa sisään tarkastaakseen kaikki hänen taskunsa. He lyöttäysivät
tuoleille istumaan, mutta pakottivat entisen kuninkaan seisomaan ja
ottivat häneltä pois useita pikkukapineita, muun muassa pienen
kultaveitsen, jota hän käytti hammaspuikkona.
Elokuun 24. p:nä kello kahdentoista ja yhden välillä yöllä töytäsivät
taaskin vartijat hänen huoneeseensa; tällä kertaa riistivät he häneltä
hänen miekkansa. Eräänä kertana toivat he muassaan sanomalehden ja
näyttivät kuninkaalle muuatta siinä olevaa hyvin hauskaa kirjoitusta.
Kuningas luki kirjoituksen, jossa puhuttiin eräästä tykkimiehestä, joka
pyysi kuninkaan päätä luodiksi kanuunaansa.
Hiljaisella äänellä lausuttua sanaa pidettiin valmiiksi suunniteltuna
salaliittona. Salaa vuodatetun kyyneleen katsottiin tietävän vihaa
kansaa kohtaan, Kädenliike oli samaa kuin uhkaus, hymyily samaa kuin
kehotus kavallukseen. Äänettömyys käsitettiin pöyhkeydeksi,
kohteliaisuus merkittiin lahjomisyritykseksi. Kuninkaallisen parin
täytyi tukahuttaa kaikki sekä ilon- että surunilmauksensa.
Ludvigin kristillinen mieli antoi hänelle voimaa ja kärsivällisyyttä.
Hän, joka hovimiesten ja imartelijain parissa oli ollut niin ujo ja
epävarma, joka oli osottautunut niin heikoksi silloin, kun hänellä
vielä oli valtaa, saavutti jälleen arvokkuutensa, kun hänen
vihollisensa luulivat sen peräti hävittäneensä.
Hänen mitätön ja meluava suopeutensa, joka oli vaikuttanut
tympäisevästi hänen puolisoonsa, muuttui vankeudessa hienotunteiseksi
lempeydeksi.
Mahtavalle hallitsijalle oli Marie Antoinette osottanut vain kylmää
ystävyyttä, mutta vainotulle puolisolle lahjoitti hän mitä hellimmän
rakkautensa. Hän hämmästyi sitä rohkeutta ja mielenlujuutta, jonka näki
miehessään kehittyvän, ja hän soimasi itseään katkerasti siitä, että
valtansa suurimmillaan ollessa oli antanut huvihalunsa vietellä itseään
osottamaan välinpitämättömyyttä häntä kohtaan.
Ludvig ei tuntenut mitään puutteita niin kauan kuin ne koskivat häntä
itseään. Mutta hänen sydäntään ahdisti tuskallisesti hänen verratessaan
sitä loistoa, joka ennen oli ympäröinyt hänen puolisoaan ja sisartaan,
siihen puutteeseen ja köyhyyteen, jota heidän nyt täytyi kestää.
Eräänä päivänä katseli hän prinsessa Elisabethia, tämän laittaessa
kuningattaren leninkiä. Häneltä oli otettu pois sakset, ja hänen täytyi
katkaista rihma hampaillaan.
"Sisar, kuinka toisin nyt on kuin ennen!" sanoi hän. "Kauniissa
talossasi Montreuilissa ei sinulta puuttunut mitään."
"Oi veljeni", vastasi Elisabeth, "saatanko kaivata mitään jakaessani
onnettomuuksia sinun kanssasi?"
Kerran hän taas näki kuningattaren lakaisevan lattiata.
"Mikä toimi Ranskan kuningattarelle!" lausui hän. "Mitähän sanoisivat
Wienissä, jos tietäisivät tämän? -- Kuka olisi aavistanut, että minä,
yhdistämällä kohtaloni sinun kohtaloosi, saattaisin sinut niin syvään
alennustilaan?"
"Etkö sitten pidä minäkään kunniana olla paraimman ja enimmin vainotun
miehen vaimona?" kysyi Marie Antoinette. "Ja eikö onnettomuudella,
sellaisella kuin meidän, ole myös ylevää majesteettisuuttaan?"
Kuningas otti häntä kädestä, ja kyyneleitä kiertyi hänen silmiinsä.
Kuninkaalliset istuivat pitkinä iltoina yksissä pyöreän pöydän
ympärillä. Kuningatar ja prinsessa Elisabeth lukivat ääneen, tahi
sitten juteltiin ja ommeltiin.
Lapset leikittelivät useasti eteishuoneessa. Clery pysyttelihe silloin
aina kruununprinssin läheisyydessä, ja toisinaan pistäytyi prinsessa
Elisabeth katsomaan lasten leikkiä.
Prinsessa ja kamaripalvelija istuivat kumpikin kirja kädessä, ja
käyttäen vartijain huoneesta kuuluvaa melua hyväkseen tekivät he
huomaamatta ja matalalla äänellä niitä näitä huomautteluja toisilleen.
Marie Antoinette riisui itse poikansa joka ilta. Kun poikanen oli
päässyt sänkyyn, suuteli Marie Antoinette häntä, ja hiljaisesti,
jotteivät vartijat olisi kuulleet, luki lapsi iltarukouksensa.
Sen oli kuningatar itse sepittänyt, ja hänen tyttärensä on sen
jälkimaailman tiedoksi säilyttänyt. Se kuului näin:
"Kaikkivaltias Jumala! Sinä joka olet luonut ja lunastanut minut --
minä rakastan sinua. Suojele isäni ja perheeni henkeä. Varjele meitä
vihollisiltamme. Anna äidilleni, sisarelleni ja tädilleni sitä voimaa,
jota he niin kovin tarvitsevat kestääkseen kärsimyksiään."
6.
Prinsessa Lamballe murhataan.
Kaksi päivää kuninkuuden kukistumisen jälkeen oli saksalainen
sotajoukko kulkenut yli rajan. Ranskan joukot, jotka oli määrätty sitä
puolustamaan, olivat vihollisen nähtyään lähteneet pakoon.
Elokuun 20. p:nä ryhtyivät ulkomaiset sotajoukot piirittämään
Longwy-nimistâ rajalinnoitusta, joka kolme päivää myöhemmin antautui,
ja syyskuun 2. p:nä joutui Verdun vihollisen käsiin.
Tieto tästä herätti mitä suurinta säikähdystä. Templen vartijat
luulivat, että vierasten sotajoukkojen tulo Pariisiin oli pian
odotettavissa.
Yksi heistä riensi kuninkaan luo ja huusi:
"Jos saksalaiset tulevat, niin minä surmaan sinut."
Ludvig loi häneen hämmästyksen ja säälin sekaisen katseen.
Kruununprinssi ratkesi itkuun ja pakeni peljästyneenä ulos huoneesta.
Hänen sisarensa juoksi hänen jälestään, ja kuningatar huusi häntä
tulemaan takaisin, mutta hän ei tahtonut tulla.
"Minulla oli täysi työ saada hänet viihdytetyksi", on hänen sisarensa
kertonut; "mielikuvituksessaan oli hän jo näkevinään isämme
murhattuna."
Tällaisten kohtausten jälkeen puhui Marie Antoinette lapsilleen siitä
anteeksiantavaisuudesta, jota me jokainen tarvitsemme. Hän pyysi heitä
unhottamaan loukkaukset ja muistutteli heille, että heidän ei pitänyt
erehtyä luulemaan Ranskan kansaksi sitä riehuvaa alhaisojoukkoa, jonka
vallankumouksen villitys oli temmannut mukaansa.
Vihollisen ylivoima ei itse asiassa ollut niin suuri kuin Pariisissa
luultiin.
Syyskuun 29. p:nä näki Preussin kuningas olevansa pakotettu kutsumaan
sotajoukkonsa takaisin tyhjin toimin, ja molemmat linnoitukset
joutuivat jälleen ranskalaisten haltuun.
Elokuun 16. p:nä oli Robespierre pakottanut kansalliskokouksen
perustamaan erityisen tuomioistuimen, jonka tuli tuomita kaikki
kavaltajat. Ja Longwyn kukistumisen johdosta selitti Danton saman kuun
28. p:nä, että nykyisissä vaarallisissa oloissa oli kaikki
epäluulonalaiset vangittava.
Kokous ilmoitti myöntyvänsä siihen. Pariisi oli sen kautta jätetty
hirmuvallan oikuille alttiiksi.
Elokuun 29. p:nä alkoivat aseestetut joukot samoella pitkin kaupunkia.
He sulkivat kadut ja etsivät läpikotaisin talot; vähintään kolme
tuhatta ihmistä vedettiin vankiloihin. Osa vangituista päästettiin
tosin jälleen vapaaksi, mutta jälelle jääneille valmistettiin
kauhistava kuolema.
Jälkeen puolen päivän syyskuun 2. p:nä alkoi teurastus.
Vallankumoukselliset vallanpitäjät olivat väestön hylkyjoukosta
palkanneet kaksisataa murhaajaa, jotka jaettuina eri ryhmiin samoilivat
vankiloissa ja petomaisella julmuudella panivat toimeen
kansantuomioistuimen langettamat kuolemantuomiot.
Prinsessa Lamballe sekä madame de Tourzel ja hänen tyttärensä oli
Templestä viety "La Forceen", jossa heitä pidettiin teljettyinä.
Kuningattaren innokkaisiin ja ehtimiseen uudistettuihin kysymyksiin oli
vastattu, ettei hänen ystävättärensä tarvinnut peljätä mitään pahaa.
"Mistäpä häntä voitaisiinkaan syyttää?" puheli kuningatar,
tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan. "Hänen syykseen ei voida lukea
muuta kuin että hän on rakastanut minua." Siitä huolimatta ei hän
voinut ilman levottomuutta ajatella prinsessaa.
Madame Lamballe oli säästynyt verilöylyltä ensimäisenä päivänä. Häneltä
oli syyskuun 2. ja 3. päiväin välinen yö kulunut kouristus- ja
pyörtymyskohtauksissa. Yläkerroksen huoneustosta, jossa hän istui
teljettynä, kuuli hän kuolevain vaikerrusta.
Huudot ulkopuolella saattoivat hänet tuskasta melkein tainnoksiin.
Vaikka olikin kuolemaan valmistunut, kauhistui hän kuitenkin,
tuntiessaan sen lähestyvän. Hänen hermonsa pettivät hänet hänen
ajatellessaan, että hän kenties joutuisi raivostuneen väkijoukon
elävältä revittäväksi.
Väliin heittäytyi hän alas sängystä ja polvistui alastomana kovalla
lattialla, rukoillen kuolontuskassa Jumalalta armoa, väliin koki hän
lohduttaa ja vahvistaa itseään ajattelemalla kuningatarta, jonka
puolesta hän oli uhrannut rauhansa ja onnensa.
Sanoen tahtovansa siirtää hänet l'Abbaye-nimiseen vankilaan, tulivat
vanginvartijat, joiden tuli viedä hänet tuomioistuimen eteen.
"Vankila kuin vankila", vastasi prinsessa. "Minä jään mieluummin 'La
Forceen'. Täällä on yhtä hyvä kuin missään muuallakin."
Hänelle vastattiin, että hänen oli pakko totella.
Hän puki silloin ylleen, ja nojautuen vartijan käsivarteen, astua
laahusti rappusille.
Viinin, veren ja tupakansavun löyhkä hengähti häntä vastaan, ja
pidätettyjen vaikerrusten ja kuolinkorahdusten ääni tunki hänen
korviinsa. Hän kesti tuskin seisaallaan ja näytti kokonaan kadottavan
tajuntansa siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.
Melkein kuolevana vietiin hän oikeuden eteen, pöydän ääreen, joka oli
täynnään sapeleja ja pistooleja, papereja, pulloja ja viinilaseja.
"Kuka te olette?" kysyi tuomari.
Nyt vasta näytti hän heräävän tajuntaan.
"Marie Thérèse Louise Savoiji-Carignanilainen, Lamballen prinsessa",
vastasi hän.
"Mikä asema teillä oli hovissa? Tiedättekö mitään linnassa tehdyistä
salaliitoista?"
"En ole koskaan kuullut puhuttavan mistään salaliitosta."
"Vannokaa rakastavanne vapautta. Vannokaa vihaavanne kuningasta,
kuningatarta ja kuningasvaltaa."
"Ensinmainitun valan kyllä vannon. Mutta toista en voi vannoa, sillä
sielussani ei ole yhtään vihaa."
"Vannokaa kuitenkin", sanoi tuomari, joka tahtoi pelastaa hänet. "Jos
ette tahdo vannoa, täytyy teidän kuolla."
Prinsessa painoi alas päänsä, puristi yhteen huulensa ja vaikeni.
"Menkää sitten", virkkoi tuomari, "ja kun tulette ulos täältä, niin
huutakaa: 'Eläköön kansa'."
Penthièvren herttua, joka eleli rauhassa maatiloillaan, kansan
rakkauden suojelemana, tiesi kyllä mitkä vaarat uhkasivat hänen
miniäänsä. Hän oli lähettänyt uskotuimmat palvelijansa Pariisiin
varustettuina suunnattomilla rahasummilla, joilla heidän piti ostaa
prinsessan henki.
Hänen puuhansa näyttivät alkavan onnistua. Monenmonituiset tiedonannot
kertovat yhtäpitävästi siinä suhteessa, että prinsessaa ei oltu aiottu
murhata. Sekä pyövelien että tuomarien joukossa oli useita, jotka
toivoivat hänen pelastuvan. Madame de Tourzel ja hänen tyttärensä
pelastuivat onnellisesti samana päivänä.
Kaksi sotamiestä tarttui prinsessaa kainaloihin ja kuljetti hänet ulos
oikeussalista.
Nähtyään verilöylyn ja ruumiit ulkopuolella, pyörtyi prinsessa
uudestaan.
Miehet laahasivat häntä edelleen ruumiskasojen yli.
Silloin pisti muuan juopunut mies keihäänsä hänen hiuspukineensa läpi.
Hän tempasi myssyn prinsessan päästä miekallaan, ja eräs kuningattaren
kirjoittama kirje, jonka prinsessa oli kätkenyt hiuksiinsa, putosi
maahan.
Mies oli haavoittanut prinsessaa otsaan, ja veri virtasi hänen poskiaan
pitkin.
Vielä seisoi prinsessa pystyssä. Nuo kaksi sotamiestä, jotka
silminnähtävästi halusivat pelastaa hänet, raahasivat häntä väsymättä
edelleen.
Mutta roistojoukko oli nähnyt verta ja hyökkäsi prinsessan kimppuun.
Hänet lävistettiin miekoilla ja peitsillä, tartuttiin hänen hiuksiinsa
ja leikattiin hänen päänsä poikki teurastajaveitsellä. Vaatteet
raastettiin ruumiin päältä, joka sitten häväistiin ja silvottiin.
Prinsessan pää pistettiin keihään nenään, ja joukko juopuneita miehiä
ja naisia kantoi sitä edellään, vieden sen erääseen ravintolaan. Pää
pantiin tarjoilupöydälle puoleksi juotujen pullojen keskelle ja
läsnäolijat pakotettiin juomaan malja kuolemalle.
Murhajoukko kulki sitten edelleen yhä kasvavan ihmisjoukon saattamana.
Seisahduttiin Bastiljipaikalla. Täällä vietiin pää eräälle
kähertäjälle, joka kähersi ja puuteroi tukan.
"Hurraa!" huusi kansa, kun pää jälleen tuotiin näkyviin. "Nyt se
Antoinette taaskin tuntee ystävättärensä!"
Pää kannettiin Templen portille ja tahdottiin säikähdyttää
kuningatarta. Väkijoukko tunkeusi linnanpihalle ja keräytyi
kuninkaallisen parin ikkunoiden kohdalle.
Miehet, naiset ja lapset hoilasivat vallankumouksellisia lauluja,
huusivat ja kiljuivat. Voitiin erottaa sanat: "Itävallatar! Lamballe!",
joita lakkaamatta toistettiin ja jotka kuuluivat muita huutoja
kovemmin.
Työmiehet tornissa liittyivät ihmisjoukkoon; kaikki olivat kärkkäitä
näkemään kuninkaallisen perheen surun.
"Jollei itävallatar näyttäydy, menemme sisään hänen luoksensa ja
pakotamme hänet suutelemaan Lamballen päätä", huusivat muutamat.
Prinsessan pitkät, vaaleat kiharat liehuivat kuolleen, verisen pään
ympärillä. Mies, joka kantoi päätä, kapusi muurille, saadakseen pään
niin lähelle Marie Antoinetten ikkunaa kuin mahdollista.
Kuolleen paita, joka oli liattu ja kastettu veressä, pujotettiin toisen
keihään nenään, ja prinsessan verta valuva sydän pistettiin miekan
kärkeen. Mies, joka kantoi viimeksi mainittua, meni kokin luokse
Templeen ja kehotti häntä keittämään ja paistamaan sydämen, mutta vasta
sen jälkeen kuin hän olisi näyttänyt sen Marie Antoinettelle ja saanut
ilokseen katsella tämän surua näkemänsä johdosta.
Kuninkaallinen perhe oli vast'ikään noussut ruualta. Kamaripalvelija
Clery oli mennyt Tison-puolisoiden luo syödäkseen tavallisuuden mukaan
päivällistä heidän kanssaan.
Yhtäkkiä madame Tison kirkaisi ja pyörtyi: hän oli istuinsijaltaan
nähnyt poikkihakatun pään.
Clery nousi ylös ja riensi kuninkaallisen perheen luo; hän näytti lopen
säikähtyneeltä.
"Miksi ette mene syömään päivällistä?" kysyi kuningatar.
"Madame, minä en voi oikein hyvin", vastasi hän.
Useita maistraatin jäseniä töytäsi huoneeseen, ja palveluksessa oleva
vartija sulki oven. Tultuaan ikkunan läheisyyteen, veti hän kaihtimen
eteen.
"Mitä tämä hirveä melu tietää?" kysyi kuningas.
Muuan kansalliskaartilainen vastasi hurjamaisesti:
"Koska olette utelias tietämään, niin tahtoo kansa, että näette
prinsessa Lamballen pään. Kehottaisin teitä näyttäytymään, ellette
tahdo kansan tunkeutuvan tänne sisään."
Marie Antoinette vaipui pyörtyneenä lattialle. Hänen tyttärensä on
kertonut, että se oli ainoa kerta kuningattaren koko vankeusaikana,
jolloin hänen mielenlujuutensa petti hänet.
Toivuttuaan pyörtymyksestään, heittäytyi hän polvilleen, ja hän
vaikeroi ja rukoili Jumalaa koko yön.
7.
Kuninkaallinen perhe siirretään suureen torniin. -- Ludvig XVI
asetetaan konventin eteen.
Syyskuun 21. p:nä 1792 julistettiin Ranska tasavallaksi.
Vangit vastaanottivat tiedon tästä mitä täydellisimmällä
mielentyyneydellä.
"Minä soisin", sanoi Ludvig, "että ranskalaiset tämän hallitusmuodon
kautta tulisivat nauttimaan sitä onnea, jonka minä toivoin voivani
valmistaa heille."
Kuusi maistraatin virkamiestä tuli muutamia päiviä sen jälkeen hänen
luokseen ja lukivat julki käskyn, että Ludvigin tuli erota perheestään
ja siirtyä suureen torniin.
Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja kuninkaalliset lapset syleilivät
häntä mitä syvimmästi liikutettuina. He suutelivat ja kostuttivat
kyynelillään hänen käsiään ja pyysivät, vaikka turhaan, saada kärsiä
yhdessä hänen kanssaan.
Virkamiehetkin valtasi sääli, mutta he eivät uskaltaneet olla ankaraa
käskyä noudattamatta.
Kuningas vietiin suureen torniin; sänky, pöytä ja pari yksinkertaista
tuolia olivat ainoat huonekalut, joita siellä löytyi.
Seuraavana aamuna pyysi kuningas vartijaa tiedustelemaan hänen vaimonsa
ja lastensa vointia. Vartija, joka oli lauhkeampi luonnoltaan kuin
toiset, neuvotteli virkaveljiensä kanssa ja sai heidät lähtemään mukaan
kuningattaren luo.
Marie Antoinette oli viettänyt yön itkien ja vaikeroiden. Hänen kalpeat
huulensa, hänen itkettyneet silmänsä ja se yksipäisyys, jolla hän oli
kieltäytynyt maistamasta aamiaistaan, vannoen tahtovansa kuolla
nälkään, jos hänet erotettaisiin kuninkaasta, kaikki tuo liikutti ja
hämmästytti vartijoita.
"Olkoon menneeksi", sanoi lopulta yksi heistä, "saakoot he syödä
tänään yhdessä. Huomenna antakoon kunnallisneuvosto tarkemmat
menettelyohjeet."
Kuningattaren epätoivo muuttui mitä hilpeimmäksi iloksi; hän syleili
lapsiaan ja kehotti heitä osottautumaan kiitollisiksi vartijoille ja
kiittämään Jumalaa, koska heille suotaisiin tilaisuus nähdä isää.
Vieläpä Simonkin, joka kohtauksessa oli läsnä, tuli liikutetuksi.
"Nämä naiset saavat minut narratuksi melkein itkemään", jupisi hän.
Mutta hetkinen sen jälkeen kääntyi hän kuningattaren puoleen ja virkkoi
tuimalla äänellä:
"Te ette itkenyt elokuun 10. p:nä."
"Kansa erehtyy suuresti tunteistamme", vastasi Marie Antoinette.
Päivällisateria muodostui todelliseksi juhlaksi. Ludvig puristeli
puristelemistaan rakkaittensa käsiä. Naiset saivat luvan käydä suuressa
tornissa nähdäkseen kuninkaan huonetta ja niitä suojia, joita
laitettiin kuntoon heidän vastedes asuttavakseen. Eikä paljoa
puuttunut, ettei päivä, joka oli alkanut epätoivolla, päättynyt ilolla
ja riemulla.
Kolme viikkoa sen jälkeen saattoivat Marie Antoinette, prinsessat ja
Kaarle Ludvig myöskin muuttaa suureen torniin.
He olivat iloinneet muutosta, koska sen kautta pääsisivät jälleen
yhteen kuninkaan kanssa, mutta he erehtyivät, toivoessaan
kunnallisneuvosten osottavan heitä kohtaan sääliä. Viha Marie
Antoinettea kohtaan ei ollut vähentynyt sotaa käytäessä hänen
synnyinmaataan vastaan.
Se huolenpito, jota hän omisti pojalleen, se kiitollisuus, jolla poika
palkitsi hänen rakkautensa, ja ne hellyydenosotukset, jotka pojan
puolelta hänen osakseen ilman määrää tulivat, olivat hänelle
lohdutuksena onnettomuudessa; mutta eipä hänelle tahdottu tätä
viimeistäkään iloa suoda. Kaarle Ludvig erotettiin ilman edelläkäypää
ilmoitusta äidistään ja annettiin isänsä haltuun.
Aluksi toivoi kuningatar, ettei erottaminen ollut tarkoitettu muuksi
kuin uhkaukseksi ja että lapsi annettaisiin hänelle takaisin niin pian
kuin heidän muuttonsa oli tapahtunut. Vasta sitten kun vartijat veivät
hänet itsensä kolmanteen kerrokseen ja vaativat poikasen jäämään
lähinnä alempaan kerrokseen, käsitti hän toden olevan mielessä.
Suuri torni oli vielä pimeämpi ja kovempi vankila kuin pieni oli ollut.
Portaiden alipäässä oli kaksinkertaiset ovet, toinen tammesta, toinen
raudasta. Odotushuone, jossa vartijat oleskelivat päivin ja öin, oli
porraskäytävän vieressä. Asunnon muutto ei muuten aikaansaanut
mainittavia muutoksia jokapäiväisessä elämässä. Aterialla oltiin
kuninkaan huoneessa, ja vaikka poika asui isänsä luona, saivat
kuningatar ja prinsessa kumminkin olla yksissä hänen kanssaan sekä
ateriain aikana että oltaessa kävelyillä puistossa.
Loukkaukset ja solvaukset, joille vangit olivat olleet alttiina
pienessä tornissa, eivät silti lakanneet, vaikka heidät oli muutettu
suureen torniin. Kaikki riippui vartijain mielivallasta.
Vartijat esiintyivät aika-ajoin mitä eriskummallisimmilla
vaatimuksilla. Muuan heistä säretti kalanluut ja makaroonit, koska
luuli kirjallisia tiedonantoja olevan niihin kätkettynä.
Joku toinen vaati kamaripalvelija Cleryä juomaan siitä saippuavedestä,
jota hän käytti ajaessaan kuninkaan partaa, koska veteen, kuten hän
sanoi, saattoi olla sekotettu myrkkyä.
Eräänä päivänä läheni muuan vartija kuningatarta ja prinsessaa.
"Hyvät naiset", sanoi hän, "minä tuon hyviä uutisia; useat uskottomista
emigranteista on otettu kiinni ja surmattu. Jos te rakastatte
isänmaata, niin tämän tietenkin täytyy ilahduttaa teitä."
Marie Antoinette ei vastannut eikä vähimmälläkään tavalla osottanut,
että hän oli kuullut mitä lausuttiin.
Kuninkaallisen perheen jäsenet sairastuivat kosteuden johdosta ja
joutuivat järjestänsä vuoteen omiksi.
Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja lapset toipuivat pian jälleen, mutta
kuninkaan sairaus kääntyi pitkälliseksi ja herätti jo huolia.
Vallankumouksen johtomiehet alkoivat peljätä, että kuolema olisi
nopeampi heitä ja riistäisi heiltä saaliin, johon he olivat iskeneet
silmänsä. He lähettivät senvuoksi noutamaan kuninkaan entisen
henkilääkärin, Le Monnierin, ja käskivät hänen tutkia kuninkaan tilaa.
Lääkäri puhkesi itkuun, nähdessään entisen valtiaansa. Hän kieltäytyi
Templen vangin edessä esiintymästä toisin kuin hän oli Versaillesissa
kuninkaan edessä esiintynyt, ja vartijat syyttivät häntä sen johdosta
"ilettäväksi ylimykseksi ja joutavaksi imartelijaksi".
Marie Antoinette vaali puolisoaan uupumattomalla hellyydellä, ja niin
kuningas vähitellen toipui taudistaan.
Vähän myöhemmin sairastui Clerykin. Kuningatar ja prinsessat kävivät
joka päivä hänen luonaan, ja Ludvig hoiti uskollista palvelijaansa.
Sitten kun kunnallisneuvosto joksikuksi aikaa näytti unohtaneen
kuninkaallisen perheen, päätti se marraskuun 1. p:nä lähettää muutamia
miehiä ottamaan selvää vankien tilasta.
Drouet, tuo ennen mainittu postimestarin poika, jonka syy oli, että
kuninkaallisen perheen pako oli tullut ehkäistyksi, oli tämän
lähetystön johtajana.
Marie Antoinette tunsi silmänräpäyksessä hänet jälleen.
Drouet kumarsi hämillään ja kysyi, oliko kuningattarella valitettavana
jotakin tai jotakuta vastaan.
Kuningatar vaikeni.
Drouet uudisti kysymyksensä, mutta kuningatar ei pitänyt häntä
vastauksen arvoisena.
Drouetin lähdettyä istui kuningatar kauan ajatuksiinsa vaipuneena.
Hänen tyttärensä suuteli hänen käsiään ja koki karkoittaa synkkiä
aavistuksia, jotka täyttivät Marie Antoinetten sielun, mutta hän ei
onnistunut saamaan äitiä tyynnytetyksi.
"Miksi tuli Varennesin mies taaskin luoksemme?" kysyi Kaarle Ludvig.
"Senköhän tähden ehkä, että huomenna on vainajain muistopäivä?"
2. p. marraskuuta -- vainajain muistojuhla -- oli myöskin kuningattaren
syntymäpäivä.
Marraskuun 30. p:nä selitti Robespierre, että kuninkaan kuolemantuomio
oli ainoa keino, jolla yleinen rauhallisuus saataisiin palautetuksi
Ranskaan.
Clery, jonka oli onnistunut ylläpitää yhteyttä ulkomaailman kanssa,
katsoi aivan varmaksi, että hänen herransa tulisi täydellisesti
erotetuksi perheestään ja että oikeudenkäynti pantaisiin vireille häntä
vastaan. Hän ilmaisi varomisensa kuninkaalle, joka taas valmisti
kuningatarta siihen.
Pétionin ehdotuksesta päätettiin joulukuun 3. p:nä, että Ludvig
jätettäisiin konventin tutkittavaksi. Kolme päivää sen jälkeen
valittiin kaksikymmentäyksi-henkinen komitea, jonka tuli laatia
syytöskirja kuningasta vastaan.
Joulukuun 11. p:nä oli määrä asettaa hänet tutkittavaksi.
Päivä alkoi hurjalla temmellyksellä. Rummunpärinää kuului, ja useita
rykmenttejä oli menossa Templen ulkopuolella olevalle kentälle.
Kuninkaallinen perhe oli äsken syönyt aamiaista. Vartijain
epäluuloisuus esti Ludvigia ja Marie Antoinettea muutoin kuin merkein
ja katsein ilmaisemasta sitä levottomuutta, joka täytti heidän
sielunsa. Peloissaan melun johdosta, joka tunki heidän kuuluvilleen,
tahtoivat he vartijoilleen kumminkin näyttää ikäänkuin he eivät
laisinkaan olisi aavistaneet syytä siihen.
Naiset lähtivät jälleen kuningattaren huoneeseen; Ludvig istuutui
lukemaan.
Kaksi vartijaa astui kohta sen jälkeen sisään viedäkseen
kruununprinssin kuningattaren luo.
Ludvig sulki pojan syliinsä; ajatus, että hän tulisi menettämään
poikansa, täytti hänen sydämensä haikealla surulla.
Kaarle Ludvig ei käsittänyt isänsä mielenliikutusta eikä ottanut osaa
hänen suruunsa. Hän rakasti äitiään enemmän kuin muita, ja tieto siitä,
ettei hänen tästä puolin tarvitsisi olla erillään äidistään, täytti
hänen rintansa ilolla.
Kaksi tuntia sen jälkeen kuninkaan huomio kiintyi askeleihin, jotka
kuuluivat portailta. Chambon -- Pariisin silloinen pormestari -- sekä
Santerre, Chaumette ja Colombeau tulivat noutamaan häntä konventtiin.
Ludvig kuunteli tyynesti, kun heidän muassaan oleva asiapaperi hänelle
luettiin. Mitään virkkamatta nousi hän vaunuihin.
Sade piiskoi vaununikkunoita, ja kaduilla laulettiin:
"Tyrannin verta
jo nähdään kerta."
Kuninkaan tultua oikeussaliin, luettiin syytöskirja julki. Ludvig oli
istuutunut puheenjohtajan eteen, samalle paikalle, jossa hän muutamia
vuosia ennen oli vannonut uskollisuutta valtakunnan uudelle
hallitusmuodolle.
Tyynesti vastasi hän kaikkiin kysymyksiin. Hän anoi asianajajaa, ja
tähän pyyntöön suostuttiin.
Kello seitsemän iltapäivällä palasi hän Templeen. Ajatus perheestään
valtasi hänet kokonaan. Hän pyysi saada tavata kuningatarta, mutta
hänen pyyntönsä evättiin.
8.
Kuningas tuomitaan kuolemaan.
Kuningatar ja prinsessat olivat kaiken päivää olleet mitä suurimman
tuskan vallassa. Saatuaan tiedon siitä, että kuningas oli lähtenyt
pois, oli hänen puolisonsa heittäytynyt polvilleen ja tuntikausia
tuskanalaisessa ahdistuksessa rukoillut Jumalaa.
Vihdoin nousi hän ylös ja alkoi käsiään väännellen kävellä edestakaisin
huoneessa. Hän meni milloin yhden, milloin toisen luo, puheli vahtien
kanssa, suuteli natoansa ja lapsiansa.
Tultuaan varmuuteen siitä, että kuningas oli palannut konventista, anoi
hän saada tavata tätä. Mutta hänelle ei edes vastattukaan.
Surusta ja tuskasta uupuneena ei onneton kuningatar enää jaksanut
itkeä. Hän pani kruununprinssin omaan sänkyynsä ja käveli koko yön
edestakaisin sanomattomassa epätoivossa.
Seuraavana päivänä uudisti hän anomuksensa. Hän pyysi jälleen saada
puhutella miestään. Myöskin pyysi hän saada luettavaksensa ne
sanomalehdet, joissa kerrottiin jutun käsittelystä oikeudessa. Ja
vihdoin pyysi hän, että lapset saisivat tavata isäänsä.
Tähän viimeiseen pyyntöön suostuttiin sillä ehdolla, että Kaarle Ludvig
ja Marie Thérèse erotettaisiin äidistään. Mutta kuningas ei tahtonut
vastaanottaa tätä uhria vaimoltaan.
Kuusi pitkää viikkoa oli hän erotettuna perheestään. Vain yksi
asuinkerros erotti hänet niistä, joita hän niin sanomattomasti rakasti,
ja he kärsivät kauheita tuskia hänen tähtensä, mutta heidän ei ollut
suotu ojentaa hänelle auttavaa kättä hädän hetkenä.
Kuitenkin saivat kuningatar ja prinsessa Elisabeth tuontuostakin
tietoja kuninkaalta, saaden siitä kiittää Cleryn harrasta
uskollisuutta. Yksi ikkuna prinsessa Elisabethin makuuhuoneessa antoi
eräälle käytävälle päin, joka oli yhteydessä kamaripalvelijan huoneen
kanssa. Clery käytti hyväkseen niitä hetkiä, jolloin vartijat olivat
innostuneet korttipeliinsä, ja kiinnitti hienoja lankoja tuohon
ikkunaan. Lisäksi kätki hän pieniä paperiliuskareita villatukkoihin,
jotka hän sitoi rihmoihin ja jotka prinsessa Elisabeth sitten veti
ylös.
Ludvig oli lausunut toivomuksenaan, että asianajajat Target ja Tronchet
ottaisivat häntä puolustaakseen.
Target kieltäytyi vastaanottamasta tätä luottamustointa, mutta Tronchet
noudatti kuninkaan kutsua. Ja iäkäs Malesherbes kiiruhti konventtiin
pyytämään itselleen kunniaa saada puolustaa sitä miestä, joka ennen oli
ollut hänen hallitsijansa.
Konventti myöntyi tähän. Liikutettuna ja kiitollisena vastaanotti
Ludvig entisen ministerinsä.
Kukistunut kuningas haki vanhassa neuvonantajassaan vähemmän
puolustajaa kuin ystävää, jolle saattoi antaa luottamuksensa ja jolle
voi ilmaista huolensa.
Sekä yksinäisessä vankikammiossa että oikeuden edessä Malesherbes
edelleen osotti kuninkaalleen mitä syvintä kunnioitusta.
Tuomareita suututti, että hän heidän läsnäollessaan kutsui kuningasta
"sireksi" ja "hänen majesteetikseen".
"Mikä antaa teille rohkeuden mainita sanoja, joiden käyttämisen
konventti on kieltänyt?" kysyi yksi tuomareista.
"Teidän ja elämän halveksiminen", vastasi Malesherbes.
Tila ei kuitenkaan myönnä tässä tehdä lähemmältä selkoa tuosta
surullisesta oikeusjutusta, jonka maailmanhistoria tuntee.
Ludvigin mielentyyneys ei sen kestäessä järkähtynyt. Hän osotti mitä
suurinta mielenmalttia kaikessa, mikä koski häntä itseään; ainoastaan
silloin, kun hän puhui perheestään, sai mielenliikutus hänessä vallan.
Hän itki ajatellessaan lapsiaan ja vaimoaan, joka oli niin vainottu ja
väärinymmärretty.
"Minun täytyy puhua teille eräästä asiasta, joka murehuttaa minua
syvästi, -- kansan vääryydestä kuningatarta kohtaan", lausui hän
Malesherbesille. "Jos ranskalaiset tuntisivat hänen arvonsa, jos he
aavistaisivat mihin täydellisyyden määrään hän on onnettomuutensa
päivinä kehittynyt, niin he rakastaisivat häntä. Mutta levittämällä
panettelua hänestä, ovat vihamiehemme pyytäneet muuttaa sen rakkauden,
jonka esineenä hän niin kauan on ollut, mitä katkerimmaksi vihaksi." --
Vaimoaan ajatellessaan lannistui Ludvigin rohkeus.
"Kapinoitsijat kokevat kaikin keinoin liata hänen mainettaan, jotta
kansa vähitellen valmistuisi hänen kuolemansa varalta", sanoi hän.
"Niinpä niin, hänen kuolemansa on päätetty asia! Jos hänen annettaisiin
jäädä eloon, peljättäisiin hänen kostavan. Onneton ruhtinatar! Hänen
avioliittonsa minun kanssani lupasi hänelle valtaistuimen -- ja mitkäpä
toiveet hänelle tänään häämöttävätkään?"
Malesherbes toivoi yhä, että tyydyttäisiin kuninkaan karkoittamiseen
tahi että hänet viime hetkessä päästettäisiin vapaaksi.
Hän ja Tronchet ottivat konventin suostumuksella avukseen erään
nuoremman asianajajan de Sèzen. Ludvig arveli aivan turhaksi taistella
hengen puolesta, jonka hän ajatuksissaan jo oli uhrannut.
"Me teemme Penelopen työtä", sanoi hän, "eikä kulu kauan ennenkuin
vihollisemme ovat hävittäneet sen. Minä en usko enään onneen; minun
toivoni on yksinomaan Jumalassa."
Joulukuun 24. p:nä jätti de Sèze kuninkaalle puolustuspuheen, jonka hän
aikoi pitää konventin edessä.
Kuningas kehotti lempeästi häntä jättämään sen sikseen. "Minä en toivo
saavani tuomareitani vakuutuksestaan luopumaan", sanoi hän, "enkä minä
tahdo saada herätetyksi heissä sääliä."
Ensimäisenä joulupäivänä kirjoitti hän omakätisesti testamenttinsa,
joka uhkuu rauhan ja sovinnollisuuden ajatuksia, isänmaanrakkautta ja
kristillistä nöyryyttä.
"Kaikesta sydämestäni rukoilen Jumalaa, että hän laupeudessaan tahtoisi
katsoa vaimoni, lasteni ja sisareni puoleen, jotka niin kauan ovat
yhdessä kanssani kärsineet", sanotaan tässä testamentissa. "Rukoilen,
että Hän tukisi heitä armollaan, sitten kun he ovat menettäneet minut
ja niin kauan kuin he elävät tämän viheliäisen maan päällä...
"Minä jätän lapseni vaimoni huostaan; en koskaan ole epäillyt hänen
äidillistä hellyyttään heitä kohtaan. Ennen kaikkea lasken hänen
sydämellensä heidän kasvattamisensa hyviksi kristityiksi ja
rehellisiksi ihmisiksi. Siltä varalta, että he olisivat tuomitut
kokemaan tämän maailman suuruutta, pyydän häntä edelleen kasvattamaan
heitä siten, että he pitäisivät tätä suuruutta vain vaarallisena ja
katoavana lahjana ja että he tottuisivat kääntämään katseensa iäisyyden
ainoata todellista ja pysyväistä kunniata kohti.
"Minä pyydän sisartani edelleenkin omistamaan rakkautensa lapsilleni ja
olemaan heille äidin sijaisena, jos heitä se onnettomuus kohtaisi, että
he menettäisivät oikean äitinsä.
"Minä pyydän vaimoani antamaan minulle anteeksi kaikki ne kärsimykset,
jotka hänen on täytynyt kestää minun tähteni, sekä ne murheet, joita
yhdyselämämme aikana olen voinut hänelle tuottaa, samoin kuin hänkin
puolestaan olkoon täysin vakuutettu siitä, etten minä kanna mitään
vihan kaunaa häntä vastaan, jos hän katsoisi täytyvänsä itseänsä
soimata jostakin, minkä hän tietää minua vastaan rikkoneensa.
"Minä lasken lämpimästi lasteni sydämelle kaiken sen, mitä he ovat
velkaa Jumalalle, minkä täytyy käydä kaiken muun edellä. Vielä lasken
heidän sydämellensä, että heidän tulee olla keskenänsä sovinnolliset ja
äidillensä kuuliaiset, ja että heidän tulee osottautua häntä kohtaan
kiitollisiksi kaikesta siitä huolenpidosta ja vaivasta, jota hänellä on
ollut heidän tähtensä. Minä pyydän heitä pitämään sisartani toisena
äitinä." ---
Toisena joulupäivänä seisoivat Ludvig ja hänen puolustajansa
tuomioistuimen edessä. Vaikkakin yleisön tyytymättömyyden murina ja
oikeuden jäsenten olkapäitten nykäykset häntä monta kertaa
keskeyttivät, puhui de Sèze lämpimästi ja vaikuttavasti kuninkaan
puolesta.
Hänen lopetettuaan kohotti Ludvig lempeästi ja yksivakaisesti äänensä.
"Minä puhun teille kenties viimeisen kerran", sanoi hän, "ja ilmoitan
ettei omallatunnollani ole mitään mistä soimata minua, ja etteivät
puolustajani ole puhuneet muuta kuin mikä on totta."
Hän lisäsi, ettei hän milloinkaan ollut peljännyt jättää tekojansa
julkisuuden arvosteltavaksi, ja huomautti, että häntä vastaan tehty
syytös, että hän oli muka halunnut vuodattaa alamaistensa verta, oli
syvästi murehuttanut hänen mieltään.
Kello viiden seuduissa iltapäivällä palasi hän vankilaan yhtä tyynenä
kuin oli sieltä lähtenytkin. Ennenkuin astui kynnyksen yli, loi hän
suruisen katseen ylös niihin ikkunoihin, joiden taakse hänen perheensä
oli suljettu, ja tuskin oli hän tullut sisään, kun rupesi kirjoittamaan
kirjettä vaimolleen.
Kuningatar vastaanotti nuo kaihotut rivit edellisessä jo mainitun,
prinsessa Elisabethin ikkunaan kiinnitetyn rihman välityksellä.
Seuraavana aamuna toi de Sèze useita kappaleita kuninkaan puolesta
pitämäänsä puolustuspuhetta.
Muuan Vincent-niminen vartija vei salaa yhden kappaleen
kuningattarelle.
Marie Antoinette luki sen innokkaasti ja tarkkaavaisesti läpi. Hän ei
toivonut mitään. Vakaalla kädellä kirjoitti hän kirjasen ensimäiselle
sivulle:
"Oportet unum mori pro populo." [Yhden tulee kuolla kansan puolesta.]
Tätä puolustuspuheen kappaletta säilytetään vielä tänäkin päivänä
eräässä Ranskan yleisessä kirjastossa.
Varhain uudenvuoden aamuna astui Clery kuninkaan luo, joka ojensi
uskolliselle palvelijalle kätensä. Clery kostutti sitä kyynelillään,
sopertaessaan onnentoivotuksiaan alkavan vuoden johdosta.
Ludvig pyysi erästä vartijaa menemään yläkertaan tiedustelemaan hänen
perheensä vointia ja lausumaan hänen onnittelunsa uuden vuoden
johdosta.
Hänen äänensä soi niin epätasaiselta, että vartija liikutettuna lausui
Clerylle:
"Miksi kuningas ei pyydä lupaa perheensä tapaamiseen? Ei sitä häneltä
nyt suinkaan kiellettäisi."
Kamaripalvelija ilmoitti kuninkaalle mitä vartija oli sanonut ja
vakuutti puolestaan, ettei konventti tulisi panemaan mitään esteitä
sille, että kuningas saisi tavata rakkaita omaisiaan.
"Muutamien päivien kuluttua ei minulta kielletä tätä lohdutusta",
vastasi Ludvig. "Odottakaamme siksi."
Europassa ei vielä uskottu mahdolliseksi, että mestaus voisi tulla
kysymykseen.
Marraskuun viimeisinä päivinä kirjoitti Fersen Ruotsin silloiselle
hallitsijalle:
"Emme ole saaneet mitään uusia tietoja Pariisista; tiedämme vain sen,
että oikeudenkäynnin nostaminen kuningasta vastaan paraillaan on
keskustelun alaisena. Mielipiteet näyttävät olevan erilaiset. Fouchet
arvelee hallitsijan jo olevan tarpeeksi rangaistu kaikkien niiden
onnettomuuksien kautta, jotka ovat häntä kohdanneet, ja tahtoo että
hänen annettaisiin paeta pois. Toiset taasen tahtovat hänet
tuomittavaksi kuolemaan, mutta että kuolemantuomio viime hetkessä
peruutettaisiin. On syytä otaksua, että hänet aiotaan tuomita
kuolemaan, mutta että kansa armahtaa hänet ja määrää soveliaan
rahasumman hänen ja hänen perheensä ylläpitämiseksi. Tietämätöntä
kaikissa tapauksissa on, pidetäänkö häntä sitten edelleenkin vangittuna
vai sallitaanko hänen vapaasti matkustaa minne tahtoo."
Tapahtumat kumminkin osottivat tämän toivorikkaan käsityskannan
perusteettomaksi.
Girondilaiset halusivat pelastaa kuninkaan hengen ja vaativat, että oli
vedottava kansaan. Tämän mielipiteen edustajana esiintyi Vergniaud
erittäin voimakkaasti. Hän ei ottanut ratkaistakseen kysymystä
kuninkaan syyllisyydestä tai syyttömyydestä, mutta kuvasi sydämiin
käyvin sanoin sitä onnettomuutta, jonka alaiseksi kuninkaan mestaus
saattaisi Europan ja erittäinkin Ranskan.
Mutta järkisyyt ja selvät sanat eivät enää merkinneet mitään tässä
maassa. Alempi pääkaupungin väestö uhkasi konventtia häviöllä, jos
konventti uskaltaisi ruveta ehkäisemään roistoväen kostontuumia.
Varhain aamulla tammikuun 15. p:nä 1793 alkoivat äänestykset
Vergniaudin toimiessa puheenjohtajana. Ensimäiseen kysymykseen, oliko
kuningas tehnyt itsensä syypääksi kavallukseen, vastasi 683 ääntä
"jaa". Ehdotettu vetoominen kansaan hyljättiin sitten 424 äänellä 283
vastaan.
16. p:nä tammikuuta käytiin äänestämään kuninkaalle määrättävästä
rangaistuksesta. Äänestys alkoi puoli kahdeksan illalla ja kesti
seuraavaan aamuun.
Sali oli vain niukasti valaistu. Parvet olivat ääriään myöten täynnä
kuulijoita. Puheltiin, naureskeltiin ja tehtiin niitä näitä
huomautuksia edusmiehistä ja heidän mielipiteistään.
Komeasti puetut naiset kuorivat ihan tyynesti appelsiinejaan ja
nauttivat niitä mielihalulla. Ilotytöt joivat limonaadia ja söivät
jäätelöä, pelasivat korttia ja löivät vetoa äänestyksen tuloksesta. He
uhkailivat ja pilkkasivat jokaista, joka uskalsi puhua armahtamisesta,
ja tervehtivät kättentaputuksilla niitä edusmiehiä, joiden varmuudella
odotettiin äänestävän kuolemantuomion puolesta.
721:stä läsnäolijasta äänesti 361 kuninkaan mestaamista ilman
lykkäystä, 39 tahtoi, että kuolemantuomion täytäntöönpano lykättäisiin,
ja 321 puolsi lievempää tuomiota.
Niiden joukossa, jotka äänestivät Ludvigin mestaamista, oli hänen
sukulaisensa, Orléansin herttua eli Philip Egalité, joksi hän nyt
kutsui itseään. Mutta kuuluipa myöskin ääniä, jotka kuningasta
puolustivat. Eritotenkin mainittakoon, että muuan edusmies, Duchatel
nimeltään, kannatti itsensä konventtiin, käärittynä vaippoihin. Vaikka
hän saikin uhkauksia osakseen, äänesti hän kumminkin kuolemantuomiota
vastaan.
Ludvigia huoletti vähemmin se tuomio, jonka ihmiset hänestä
langettaisivat, kuin se tuomio, joka odotti häntä Jumalan tykönä.
Tammikuun 18. p:nä tulivat hänen asianajajansa ilmoittamaan hänelle
äänestyksen tuloksen. Malesherbes heittäytyi itkien hänen jalkojensa
juureen, eikä saanut sanaakaan suustaan.
Kuningas ymmärsi mitä se merkitsi, ja kalpenematta vastaanotti hän
sanoman. Hän nosti ylös vanhan neuvonantajansa ja puristi hänet
rintaansa vasten.
"Minä odotin itselleni sitä, mitä kyyneleenne minulle kertovat", sanoi
hän. "Jos pidätte minusta, niin älkää olko murheissanne. Suottehan toki
minulle sen ainoan tyyssijan, mikä minulla vielä on jälellä...
Vapahtakoon minun vereni kansan niistä kauhuista, joita minun
valitettavasti täytyy sille ennustaa."
Hän tiedusteli nyt asian yksityiskohtia ja miten Orléansin herttua oli
äänestänyt.
Malesherbes teki hänelle selkoa siitä.
"Oi!" puhkesi Ludvig sanoiksi, "hän tuottaa minulle enemmän tuskaa kuin
kaikki muut."
9.
Ludvig XVI sanoo jäähyväiset perheelleen. -- Hänen mestauksensa.
Marie Antoinette sai tiedon Ludvigin kuolemantuomiosta vasta päivää
ennen, kuin mestauksen oli määrä tapahtua. Sunnuntaina tammikuun 20.
p:nä toitottivat sanomalehtipojat uutisen julki hänen ikkunainsa alla.
Illalla annettiin hänen tietää, että hän saisi mennä alas kuninkaan luo
ottamaan hyvästit häneltä.
Apotti Edgeworth de Firmont, joka ennen oli ollut prinsessa Elisabethin
rippi-isä, saapui viimemainitun kehotuksesta kuninkaan luo.
Tultuansa Templeen, hän mielenliikutuksen valtaamana lankesi polvilleen
kuninkaan eteen.
"Minä en ole enää tottunut siihen, että minun eteeni polvistutaan",
sanoi kuningas ja nosti rippi-isän ylös.
"Niin", jatkoi hän, "vihdoin on käsissämme se suuri tilinteko, johon
kaikkien meidän ajatuksien tulee kiintyä; sillä mitä on kaikki muu
tämän rinnalla?"
Sulkeutuneena huoneeseen apotin kanssa valmistautui hän kuolemaan. Hän
puheli papin kanssa tulevaisesta elämästä ja tunnusti syntinsä hänelle.
Muuan vartija ilmoitti, että kuninkaan perhe kohta oli tulossa.
Kuningas nousi liikutettuna, meni saliin ja pyysi Cleryä asettamaan
esiin vesikarahvin kuningatarta varten. Hän kehotti apottia jäämään
viereiseen huoneeseen hyvästijätön ajaksi.
Kuolemaantuomittu, joka käveli lattialla edestakaisin, koetti hillitä
kärsimättömyyttään, mutta katseet, joita hän ehtimiseen loi ovelle
päin, ilmaisivat selvästi hänen mielenliikutuksensa ja kaihonsa.
Vihdoin kuului askelia, jotka ilmoittivat hänen rakkaittensa tulevan.
Marie Antoinette astui sisään ensinnä, pitäen poikaa kädestä. Molemmat
prinsessat seurasivat perästä.
Kaikki heittäytyivät nyyhkien kuninkaan syliin.
Kruununprinssi kapusi isän polvelle ja kietoi käsivartensa hänen
kaulaansa. Elisabeth ja Marie Thérèse kumartuivat hänen puoleensa ja
kallistivat päänsä hänen rintaansa vasten. Kuningatar kyyristyi lähelle
häntä kiihkoisella hellyydellä.
Kului yli puolen tuntia, ennenkuin kukaan heistä kykeni lausumaan
sanaakaan. Yksi yhteinen valitus kuului noiden viiden suusta, jotka
istuivat puristuneina lujasti toinen toiseensa. Aika-ajoin puhkesi
heidän itkunsa ja nyyhkytyksensä huutoihin, niin valittaviin, että ne
kuuluivat läheisille kaduille.
Viimein puhui kuningas. Hän vaatii poikaansa unhottamaan kaikki
loukkaukset, antamaan anteeksi niille, jotka olivat saattaneet hänen
isänsä mestauslavalle, pitämään uskontoa kunniassa ja olemaan
kuuliainen Jumalalle.
Jotta hänen sanansa tekisivät sitä syvemmän vaikutuksen poikaan, sanoi
hän tälle:
"Poikani, sinä olet kuullut kaikki mitä nyt sinulle sanonut olen, mutta
koska vala on sanoja kalliimpi, niin nosta kätesi ja vanno, että tahdot
täyttää isäsi viimeisen tahdon!"
"Veljeni totteli ja ratkesi itkuun", kertoo hänen sisarensa, ainoa
niistä viidestä onnettomasta, joka sai jälleen vapauden ja on voinut
kertoa tästä.
Jäähyväiset kestivät lähes kaksi tuntia. Kaikkien näiden kyynelten
valuessa, kaiken tämän surun ja tuskan purkautuessa ilmoille, seisoi
neljä vartijaa, hatut päässä, ja katsoa tuijottivat onnettomaan
kuninkaanperheeseen.
Kuningas painoi tyttärensä rintaansa vasten, siunasi hänet ja suuteli
häntä moneen kertaan.
Hän kuiskasi kuningattaren korvaan vielä tuskan raastamat ja hellät
jäähyväiset, puolusti vihamiehiään, jutteli asian käsittelystä
oikeudessa ja koki terästää heidän mieltään rohkeuteen.
Hän taisteli silminnähtävästi pysyäkseen tyynenä. Marie Thérèse pyörtyi
hyvästiä heittäessään.
Marie Antoinette tahtoi oleskella yön miehensä luona, mutta onneton
ruhtinas epäsi tämän ehdotuksen; hän tarvitsi rauhaa valmistuakseen
kuolemaan. Kuningatar pyysi sitten saada ainakin kohdata häntä
seuraavana aamuna.
Ludvig myöntyi siihen, mutta kun hänen omaisensa olivat poistuneet,
pyysi hän vartijaansa, ettei tämä enää toisi heitä hänen luoksensa;
jäähyväisten jättäminen perheelle tuotti hänelle liian suurta tuskaa.
Kuninkaallisten kulkiessa eteishuoneen läpi, vilkaisi kuningatar siinä
seisoviin miehiin.
"Te olette konnia kaikkityyni!" huusi hän kiivaasti heille.
Heidän tultuaan jälleen huoneisiinsa kuultiin suljettujen ovien läpi
vielä kauan aikaa heidän vaikeroimistaan.
"Poikani", lausui Marie Antoinette Kaarle Ludvigille, "lupaa minulle,
ettet koskaan aio kostaa isäsi kuolemaa."
Kuningatar oli niin masentunut päivän mielenliikutuksista, että töin
tuskin jaksoi omin voimin riisuutua. Uupuneena heittäytyi hän
sänkyynsä. "Me kuulimme", kertoo hänen tyttärensä, "miten hän koko yön
värisi vilusta ja surusta."
Varhain seuraavana aamuna astui eräs vartija naisten luo huoneeseen.
Kuningatar luuli hänen tulleen noutamaan heitä sovittuun, viimeiseen
yhtymykseen.
Mutta toivo petti; hän oli tullut noutamaan rukouskirjaa kuninkaalle.
Marie Antoinette toivoi yhä vieläkin; sydäntä katkovalla ahdistuksella
kuunteli hän jokaista portailta kuuluvaa ääntä.
Mutta se oli turha odotus.
Ludvig oli käynyt levolle ja nukkunut muutamia tunteja. Hän nousi kello
viisi ja puki ylleen. Sitten kuunteli hän messua ja vastaanotti pyhän
sakramentin apotti Edgeworthin kädestä.
Vihdoin kutsui hän luoksensa Cleryn.
"Anna tämä sormus kuningattarelle", sanoi hän murtuneella äänellä; "se
on hänen vihkimäsormuksensa. Sano hänelle, että minä säälien luovun
siitä... Sano kuningattarelle, sano sisarelleni ja rakkaille
lapsilleni, että minä tosin lupasin sanoa heille jäähyväiset tänään,
mutta että tahdoin säästää heidät tästä kauheasta eronhetkestä. Jumala
yksin tietää, kuinka vaikealta minusta tuntuu mennä kuolemaan saamatta
viimeisen kerran syleillä heitä."
Hän kuivasi silmänsä ja lisäsi äänensoinnulla, joka vihloi Cleryn
sydäntä:
"Pyydän sinua lausumaan jäähyväistervehdyksen heille."
* * * * *
Rumpujen pärrytys ilmoittaa Ranskan entisen kuninkaan lähtevän
Templestä.
Kaikki kauppapuodit ovat suljetut, kaikki akkunat kaihtimien.
verhoomat. Kanuunat ovat varattuina. Kahdeksankymmentuhatta aseestettua
miestä seisoo järjestettyinä riveihin.
Suunnaton määrä lentokirjasia, joissa kansaa kehotetaan pelastamaan
kuningas, on viime kuluneina päivinä levitetty kaikkialle. Hallien
myyjättäristä, jotka joskus olivat rakastaneet Ludvigia ja hänen
perhettään niin suuresti, on vallankumouksen aikana paisunut suurvalta.
Rikkaat ja ylhäisessä asemassa olevat naiset olivat saaneet
tehtäväkseen taivuttaa heitä anomaan armoa kuolemaantuomitulle
hallitsijalle.
Vallassaolijain tietoon on tullut, että osa pääkaupungin nuorisoa aikoo
tehdä kapinan, ja he ovat ryhtyneet toimiin sen ehkäisemiseksi.
Kaikki nuoret miehet ovat saaneet käskyn määrätyllä kellonlyönnillä
lähteä määrättyyn paikkaan kukin omassa kaupunginosassaan. Niitä, jotka
eivät tule, katsotaan kapinoitsijoiksi, ja isät saavat vastata lastensa
käytöksestä. Vihdoin on poliisi kieltänyt myyjättäriä lähtemästä
kauppapuoteihinsa ennenkuin mestaus on tapahtunut.
Asekuntoinen osa väestöä seisoo aseissa. Päivä on pimeä. Pariisi on
paksun sumun peitossa.
Ludvig kyyristyy niin kauas vaunun nurkkaan kuin mahdollista ja on
ääneti. Hänen rippi-isänsä istuu hänen vieressään, ja vastapäätä heitä
istuu kaksi santarmia.
Apotti ojentaa esiin rukouskirjansa, jonka kuningas vastaanottaa
silminnähtävällä kiitollisuudella, lausuen sen toivomuksen, että pappi
osottaisi muutamia hetken vakavuuteen soveltuvia virsiä. Edgeworth
tekee sen, ja Ludvig ja hänen rippi-isänsä lukevat vuoroon korkealla
äänellä.
Vaunut saapuvat Saint-Denisin portille.
Muuan Batz-niminen aatelismies aikoo pelastaa kuninkaan. Hän on, kuten
moni muu, vallankumouksen alussa paennut Ranskasta, mutta sittemmin
salaa palannut takaisin ja piilotteleikse tähän aikaan pääkaupungissa.
Vaara on hänen oikea elementtinsä. Hän on asettunut Bonne
Nouvelle-bulevardin korkeimmalle kohdalle, josta katselee
kuolinsaattoa.
Turhaan hakee hän katseillaan tovereita, jotka voisivat auttaa hänen
tuumansa toteuttamista. Kadut ovat autiot, talot lukitut, jäätävän
usman läpi näkee hän vain yksinäisyyttä ja jylhyyttä.
Epätoivoisena siitä, että hänen liittokumppaninsa ovat jättäneet hänet
pulaan, katsoo hän olevansa pakotettu väistymään vaunuja, jotka
lähestymistään lähestyvät.
Kaksi pienehköä joukkoa on sillä välin muodostunut tielle, jota
kuolemaantuomitun on kulkeminen; toinen seisoo oikealla, toinen
vasemmalla puolen bulevardia nelinkertaisen aseestetun miesrivin
takana.
Parooni Batzissa herää jälleen toivo, kun hän näkee joukot, vaikka
pienetkin.
Hän näkee kahden nuoren miehen eroavan toisesta joukosta ja lähestyvän
häntä.
Näitten sekä ystävänsä Devauxin seuraamana murtautuu hän sotamiesrivin
läpi ja huutaa moneen kertaan suurella äänellä:
"Tännepäin, ranskalaiset! Tännepäin kaikki, jotka tahtovat pelastaa
kuninkaansa!"
Mutta kansanjoukossa ei ole ketään, joka seuraisi hänen kutsuaan.
Epäluulo ja pelko ovat hiipineet kansan kaikkiin kerroksiin; jokainen
pelkää naapuriaan ja näkee hänessä vakoojan.
Kuolonhiljaisuus vallitsee kaikkialla.
Kun Batz ja hänen seuralaisensa eivät näe mitään liikettä sen aikeen
edistämiseksi, jonka he ovat päättäneet panna täytäntöön, murtautuvat
he jälleen takaisin ällistyneiden sotamiesten rivien läpi. He antavat
merkin noille kahdelle lähestyvälle joukolle.
Mutta ratsastava patrulli on hälyyttänyt reservin, joka tuokiossa
ryntää esiin. Nuo kaksi nuorta miestä tahtovat suistaa lähellä olevaan
taloon, mutta se on lukittu, ja ovella kaatuvat he kuoliaina maahan
sotamiesten tapparain iskuista. Batz ja hänen ystävänsä sekaantuvat
väkijoukkoon.
Vaunut vierivät edelleen pysähtymättä. Nuo neljä vaunuissaolijaa eivät
ole mitään nähneet eivätkä kuulleet.
Vaikka apotin mielen täydellisesti täyttää hänen toimensa vakavuus, ei
hän kuitenkaan ole ollut ajattelematta mitä tiellä mahdollisesti
tapahtuisi. Päivää ennen olivat muutamat nuoret miehet puhuneet hänelle
niistä hankkeista, joita oli vireille pantu. Uskomatta varmasti
hankkeen onnellisesti päättyvän, on hän kuitenkin säilyttänyt povessaan
viimeisen toivonkipinän.
Kuninkaan ajatukset eivät enää liiku tämän maan päällä. Hän ei huomaa
niitä ankaroita toimenpiteitä, joihin on ryhdytty estääkseen kuulumasta
armahdushuutoja, jotka mahdollisesti hänen huuliltaan purkautuisivat.
Tyynenä ja kärsivällisenä lukee hän kuolevan rukouksia.
Kello on kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen. Kuningas huomaa vaunujen
pysähtyvän. Hän luo ylös katseensa ja panee kiinni virsikirjan, pitäen
sormeaan välissä sillä kohdalla, mistä on viimeksi lukenut.
Hän kääntyy rippi-isänsä puoleen.
"Ellen erehdy, niin olemme perillä", sanoo hän apotille.
Pappi kumartaa ääneti.
Ludvig avaa jälleen kirjan ja lukee kaksi viimeistä virrenvärssyä.
Pyövelit odottavat; yksi heistä avaa vaunujen oven.
Santarmit tahtovat käydä pois vaunuista. Kuningas estää heitä
lähtemästä ja panee kätensä apotti Edgeworthin polvelle.
"Hyvät herrat", lausuu hän hallitsijan äänellä, "minä uskon apotin
teidän suojelukseenne. Katsokaa, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu
minun kuoltuani. Jätän teidän toimeksenne pitää huolta tästä."
Miehet eivät vastaa, ja kuningas on toistamaisillaan sanansa kovemmalla
äänellä, kun toinen samassa keskeyttää hänet:
"Niin, niin, olkaa rauhassa, me pidämme hänestä huolen."
Ludvig antaa virsikirjan papille takaisin ja astuu itse ensin alas
vaunuista.
Hän kääntyy Tuilerioihin päin. Sieltä antaa hän katseensa solua
aseestettujen väkijoukkojen yli.
Kolme pyöveliä ympäröi hänet ja tahtoo riisua vaatteet hänen yltään.
Mutta Ludvig survaisee heidät takaisin ja toimittaa riisumisen itse,
ottaen kauluksen kaulastaan ja päästäen auki paidannapin,
paljastaakseen kaulan ja hartiat. Vihdoin heittäytyy hän polvilleen
vastaanottaakseen rippi-isänsä siunauksen.
Reippaasti nousee hän jälleen ja astuu teloituslavan alimmalle
porrasistuimelle.
Pyövelit, jotka ovat hetkisen olleet hämmentyneinä hänen ylvään
esiintymisensä johdosta, pidättävät hänet ja tahtovat tarttua hänen
käsiinsä.
"Mitä te tahdotte?" kysyy kuningas ja tempaa pois kätensä.
"Tahdomme sitoa teidät", vastaa toinen heistä.
"Sitoa minut!" huudahtaa kuningas, täynnänsä harmia. "Siihen minä en
ikinä suostu. Se on muuten aivan tarpeetontakin. Minä olen varma
itsestäni."
Miehet pysyvät kuitenkin itsepintaisina vaatimuksessaan.
"Ei, ei", toistaa Ludvig. "Tehkää kaikki mitä teidän on käsketty, mutta
älkää sitoko minua. Jättäkää se tekemättä."
Pyövelit käyvät äänekkäämmiksi; he aikovat huutaa apua, sitoakseen
hänet väkisin. Vielä hetkinen, ja loistavan hallitsijasuvun jälkeläinen
saa kokea nöyryytyksen, häpeällisemmän kuin se kuolema, johon hänet on
tuomittu.
Hän näkyy peljänneen sitä ja kääntyy Edgeworthin puoleen, jota hän
silmäilee tiukasti, ikäänkuin neuvoa pyytäen.
Pappi vastaa aluksi vain äänettömyydellä. Mutta kun kuningas yhä
edelleen katsoo häneen, lausuu hän kyyneliä vuodattaen:
"Sire, tässä nöyryytyksessä näen vielä yhden yhtäläisyyden teidän ja
sen Jumalan välillä, joka on antava teille palkintonsa."
Ludvig luopi katseensa taivaaseen päin, sanomattoman tuskan ilme
kasvoilla.
"Toden totta", sanoo hän, "ainoastaan Vapahtajan esimerkki saa minut
taipumaan tällaiseen nöyryytykseen."
Sitten kääntyy hän mestaajan puoleen ja lisää:
"Tehkää niinkuin tahdotte. Minä tyhjennän maljan loppuun."
Hänen kätensä sidotaan nenäliinalla, ja mestaajan sakset katkaisevat
hänen hiuksensa.
"Toivon, että minun nyt annetaan puhua", lausuu hän.
Ludvig nousee teloituslavan jyrkkiä rappuja ylös. Hänen kätensä kun
ovat sidotut, nojaa hän kyynäspäällään rippi-isänsä käsivarteen.
Lavalle nouseminen näyttää vaativan häneltä suuria ponnistuksia, ja
Edgeworth pelkää hänen rohkeutensa lannistuvan. Mutta heti kun he ovat
tulleet mestauslavalle, astuu Ludvig vakain askelin toiselle puolelle
lavan.
"Hiljaa!" huutaa hän ukkosen äänellä.
Rummunpärrytys taukoaa silmänräpäyksessä.
Äänellä niin selkeällä, että se kuuluu laajalti ympäri, huutaa hän:
"Minä olen syytön kaikkiin niihin rikoksiin, joista minua syytetään.
Minä annan anteeksi kaikille, jotka ovat syypäät kuolemaani. Ja minä
rukoilen Jumalaa, ettei se veri, jota te vuodatatte, tulisi Ranskan
päälle! Ja te, -- onneton kansa..."
"Älkää antako hänen puhua loppuun!" huutaa kimeä ääni.
Ja Santerre lisää:
"Minä en ole tuonut teitä tänne puheita pitämään, vaan kuolemaan."
Muuan upseeri ratsastaa, paljastettu miekka kädessä, rumpalien luo ja
pakottaa heidät rummuttamaan.
Samaan aikaan kaikuu teloituslavan ympärillä kehottavia huutoja niille,
joiden on määränä mestata kuningas.
Pyövelit näyttävät rohkaisevan mieltään. He tarttuvat kuninkaaseen ja
panevat hänet mestauskirveen alle, joka putoaa alas.
Apotti Edgeworth kuulee iskun ja heittäytyy polvilleen.
Nuorin pyöveleistä -- hän näyttää tuskin kahdeksantoista vuotiaalta --
ottaa verisen pään, joka on kantanut Ranskan kruunua. Hän kulkee ympäri
mestauslavan ja näyttää sitä kansalle. Verta tippuu papin päälle, joka
makaa mestauslavan alimmalla porraslaudalla syventyneenä rukoukseen.
Katsojat seisovat äänettöminä, sanomaton kauhu näyttää vallanneen
heidät.