1.
Mieliala Ranskassa jälkeen kesäkuun 20. p:n 1792. -- Liittojuhla. --
Lafayette. -- Kuningattaren puhelu madame Campanin kanssa.
Ranskan kaikista yhteiskunnan luokista kuului ääniä, jotka paheksuivat
roskaväen tunkeutumista kuninkaalliseen linnaan kesäkuun 20. p:nä 1792.
Ihmeteltiin kuninkaan ja hänen perheensä mielenmalttia ja tyyneyttä.
Maaseudulta lähetettiin adresseja, joissa anottiin, että syylliset
rangaistaisiin.
Monta etevää miestä oli v. 1789 ihastuneena heittäytynyt
vallankumouksen syliin.
He olivat taistelleet Ludvig XVI:nnen yksinvaltiutta vastaan. Mutta he
eivät mitenkään halunneet nähdä häntä vainottuna ja onnettomana
miehenä; ja heidän oli vaikea uskoa todeksi huhua, jota lakkaamatta
levitettiin kansassa, että Ludvig oli tehnyt salaisen liiton
valtakunnan vihollisten kanssa.
Linnassa tehtiin tuhkatiheään käyntejä, jotka todistivat, että vielä
oli aatelinkin keskuudessa osanottoa ja uskollisuutta säilyneenä.
Kahdeksankymmenvuotias marsalkka Mouchy oli kesäkuun 20. p:nä asettunut
kuninkaan eteen suojellakseen häntä.
Kun hän seuraavana päivänä saapui linnaan, riensi Marie Antoinette
häntä vastaan ja huudahti:
"Olen kuullut kerrottavan millaisella rohkeudella te puolustitte
kuningasta, ja minä olen teille siitä yhtä kiitollinen kuin hänkin."
"Madame", vastasi vanhus, ilmeisesti tarkoittaen niitä sukunsa jäseniä,
jotka olivat osaltaan vaikuttaneet vallankumouksen puhkeamiseen, "se
mitä minä olen voinut saada aikaan, on varsin vähän siihen vahinkoon
verraten, jonka minä toivoisin voivani hyvittää. Minä en tosin itse ole
sitä tuottanut, mutta se koskee minuun sangen läheltä."
Marsalkka Mouchyn jälkeen seurasi Malesherbes. Iäkäs valtiomies oli
vastoin tapaansa vyöttänyt itsensä miekalla.
"Siitä on kauan kun te olette kantanut miekkaa", lausui hänelle eräs
hoviherroista.
"Olette oikeassa", vastasi entinen ministeri, "mutta kenpä ei silloin
tarttuisi aseisiin, kun kuninkaan henki on vaarassa?"
Roskaväen tunkeutuminen linnaan ei ollut paljon hyödyttänyt
vallankumouspuoluetta. Rehelliset kansalaiset paheksivat niitä
rikollisia aikeita, jotka tuossa tilaisuudessa selvästi olivat tulleet
ilmi. Jopa monet girondilaisistakin alkoivat huomata mihin alhaison
intohimojen valtaanpääsy veisi.
Tarmokkaan hallitsijan olisi kenties ollut vieläkin mahdollista
tällaisissa oloissa antautua taisteluun. Mutta horjuvaisella Ludvigilla
ei ollut toimintavoimaa eikä tahtoa; mikään ei saanut häntä luopumaan
veltosta pitkämielisyydestään, mikä oli yhtenä vaikuttavimpana syynä
hänen perikatoonsa.
Jopa Marie Antoinettekin alkoi vastustaa tehokkaampien toimenpiteiden
käyttämistä. Hänelle ilmoitettiin, että tutkinto tulisi toimitettavaksi
viimeisten tapausten johdosta. Hän tiesi, että kamaripalvelija Hue
haastettaisiin todistajaksi ja sanoi hänelle:
"Säästäkää syyllisiä. Pankaa kertomukseenne niin paljon lempeyttä, kuin
totuutta loukkaamatta suinkin voitte."
Samaan aikaan kuin uskollisuudenadresseja tulvi useilta tahoilta,
naulattiin Pariisissa julki suuria julistuksia, joissa selitettiin,
että Ludvig oli "vilpillinen kuningas, valmis mihin petokseen hyvänsä
ja arvoton kantamaan kruunua".
Madame Roland ja hänen lähimmät ystävänsä katsoivat kansan
tunkeutumisen linnaan hyvin ansaituksi nöyryytykseksi ylpeälle
kuningattarelle ja kuuntelivat kärsimättöminä ja harmistuneina
kiiteltävän kuninkaallisen perheen rohkeutta.
Pariisilaisten silloinen pormestari Pétion, joka 20. päivänä kesäkuuta
oli varovasti pysytellyt poissa linnasta jättämällä kuninkaallisen
perheen oman onnensa varaan, saapui seuraavana päivänä Tuilerioihin.
"Sire", lausui hän, "minun tietooni on tullut, että te tiesitte
kansanjoukkojen olevan lähestymässä linnaa. Minä tulin ilmoittaakseni
teille, että kapinalliset olivat aseettomia porvareja, jotka
olivat aikoneet pystyttää kevâtriu'un. Minä tiedän, sire, että
kunnallishallitusta on moitittu, mutta sen esiintyminen tulee teille
vielä tunnetuksi."
"Se tulee vielä tunnetuksi koko Ranskassa", vastasi kuningas kuivasti.
"Minä en syytä ketään erikseen -- minä näin kaikki."
Pétion koetti puolustaa niin hyvin omaa menettelyään kuin mellakkaakin.
"Ellei kunnallishallitus olisi ryhtynyt erinäisiin varotoimiin, olisi
pahempaakin voinut tapahtua -- ei teidän persoonallenne", lisäsi hän
luoden terävän syrjäkatseen kuningattareen, joka seisoi lähellä.
"Teidän persoonaanne, Sire, tullaan aina kohtelemaan kunnioituksella."
Pétionin katsanto oli niin uhitteleva, että kuningas suutahti.
"Vaiti!" huusi hän korotetulla äänellä. "Silläkö ehkä minun persoonaani
kunnioitetaan, että tunkeudutaan huoneisiini ase kädessä, että lyödään
rikki oveni ja että harjoitetaan väkivaltaa kaartiani vastaan?"
"Sire", vastasi pormestari, "minä tunnen velvollisuuteni ja vastuuni
laajuuden."
"Tehkää sitten velvollisuutenne", lausui kuningas kärsimättömästi. "Te
vastaatte Pariisin rauhallisuudesta. Hyvästi."
Mellakan jälkeen pidettiin linnanpuisto pitkähkön aikaa suljettuna.
Mutta Pariisin väestöllä oli edelleen vapaa pääsy Feuillanttien
penkereelle, joka katsottiin kansalliskokouksen rakennukseen
kuuluvaksi.
Suuret julistukset ilmoittivat kansalaisille, että pääsy puistoon oli
kielletty. Raivostuneena tästä ristivät he penkereen "Kansan maaksi" ja
puiston "Koblenziksi".
Heinäkuun loppupuolella ei kuningattaren ollut enää yrittäminenkään
mennä puistoon kävelylle. Niin pian kuin hän näyttäytyi, joutui hän
mitä törkeimmän vainoomisen esineeksi. Siveettömiä juttuja hänestä
itsestään ja hänen äidistään kerrottiin tavan takaa hänen
läheisyydessään, eikä edes alttarin pyhyys kyennyt suojelemaan häntä.
Katukohtauksia jatkui vielä kirkossakin.
Tunteet ja mielialat vaihtelivat nopeasti onnettoman kuningattaren
sielussa. Väliin luuli hän olevansa auttamattomasti mennyttä, väliin
välähti taasen toivon kipinä hänen sielussaan. Hän oli vuosikausia
ollut kansan vihan esineenä, ja hän oli tiennyt sen, voimatta
kumminkaan tottua siihen. Hän säikähdytti hovinaisiaan ilmoittamalla,
että hän aikoi mennä alas puhumaan kansalle.
"Niin", saattoi hän huudahtaa väräjävällä äänellä, mitellessään
lattiata pitkin askelin, "minä lähden alas ja huudan heille:
Ranskalaiset, on oltu kyllin julmia uskotellakseen teitä, etten minä
rakasta Ranskaa, minä, joka olen kuninkaan vaimo, minä, joka olen
kruununprinssin äiti!"
Mutta tämmöisen äkkinäisen kiihtymyksen jälkeen hän pian jälleen
herkesi uskomasta, että hän kykeni liikuttamaan vihamiestensä mieliä.
Jok'ikinen päivä, jok'ikinen tunti päivästä oli hänen elämänsä paljasta
henkistä taistelua. Lyhyessä kuukauden ajassa muuttui niin hänen kuin
prinsessa Elisabethin ulkomuoto huomattavassa määrin. Varsinkin oli
kuningatarta melkein mahdoton samaksi tuntea; kesäkuun päivän kauhu oli
tehnyt hänet kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi. Hän oli mitättömäksi
rauennut väsymyksestä, tuskasta ja unettomuudesta.
Joukottain oli luvattu puolustaa häntä ja hänen lähimpiään. Mutta
milloin tulisi näistä lupauksista totta? Marie Antoinette, hänen
lapsensa ja ne harvat, jotka olivat pysyneet uskollisina hänen
palveluksessaan, olivat joka hetki vaarassa menettää henkensä. Peljäten
salamurhaajia kävi kuningatar itse levolle vain joka toinen yö, ja
hänen täytyi makuuhuoneessaan pitää koiraa, joka antaisi hälyytyksen,
jos joku hiipisi sisään.
Kuningas oli alinomaisessa hermostuneessa pelossa niiden tapausten
takia, joita mahdollisesti oli tulossa.
Ne herjauskirjoitukset ja julmat pilakuvat, joita joka aamu tavattiin
kiinnitettyinä ikkunoiden alle, olivat yhdessä myttyyn menneitten
pelastussuunnitelmien kanssa tehneet häneen semmoisen vaikutuksen, että
hän oli miltei kykenemätön liikuttamaan jäseniään.
Hän ei uskaltanut riisuutua iltasilla. Peljätessään omaistensa henkeä
tapasi hän monta kertaa yössä hiljakseen kiertää vaimonsa, sisarensa ja
lastensa huoneille ja kuiskata oven takaa:
"Oletteko siellä?"
"Täällä olemme vielä", vastasivat he.
Jos he väsymyksestä joskus sattuivat uinahtamaan, herätti heidät rähinä
ja melu ikkunain ulkopuolelta.
Tuskan ahdistuksella odotti kuninkaallinen perhe liittojuhlaa, joka oli
vietettävä heinäkuun 14. p:nä ja jossa tilaisuudessa kuninkaan piti
uudistaa asetuksille vannomansa vala isänmaan alttarilla.
Marie Antoinette ja useat muut pelkäsivät, että kuningas sinä päivänä
murhattaisiin. Edusmiehiä maaseudulta oli saapunut Pariisiin, mielet
täynnä uhmaa ja vihaa kuningashuonetta kohtaan.
Puolisonsa hartaista kehotuksista oli Ludvig valmistuttanut
rintahaarniskan, joka oli tehty moninkertaisesta kankaasta ja oli niin
paksu, että se saattoi turvata ensimäiseltä tikarinpistolta. Madame
Campan kertoo, että kuningatar pani kuninkaan koettamaan tätä
haarniskaa Marie Antoinetten makuuhuoneessa.
Kuningatar oli makuulla. Kuningas vei kamarirouvan syrjään ja sanoi
hänelle:
"Minä suostun kantamaan tätä haarniskaa, koska kuningatar niin tahtoo.
Mutta minä en kaadu salamurhaajan käden kautta. Vihamiehilläni on nyt
toiset aikeet, ja minut otetaan hengiltä toisella tavalla."
Kuninkaan lähdettyä huoneesta, pyysi Marie Antoinette kamarirouvaansa
kertomaan, mitä kuningas oli hänelle sanonut.
"Niin minä luulinkin", huudahti hän, kun madame Campan oli lopettanut
kertomuksensa. "Kuningas on aikaa sitten lausunut sen mielipiteen, että
se, mitä nyt tapahtuu Ranskassa, on vastine sille vallankumoukselle,
joka tapahtui Englannissa Kaarle I:sen aikoina. Minä alan peljätä, että
häntä vastaan nostetaan oikeudenkäynti. Mitä minuun tulee, niin olenhan
minä ulkomaalainen, ja minut ilman muuta surmataan. -- Mutta mitä tulee
lapsiraukoistani?"
Tämän sanottuaan ratkesi hän itkuun.
Madame Campan riensi kaatamaan hänelle muutamia rauhoittavia tippoja,
mutta hän ei tahtonut niitä ottaa.
"Onnellisilla naisilla on hermokohtauksia", virkkoi hän. "Minua eivät
ne enää vaivaa. Sieluni pitää ruumistani yllä."
Kuningattarella oli kauan sitten valmistettu samanmoinen korsetti kuin
hänen puolisonsa haarniska oli, ja hovinaiset pyysivät häntä käyttämään
sitä.
"Olisi minun onneni, jos minut murhattaisiin", virkkoi hän. "Minä
pääsisin silloin tästä kurjasta olostani."
Kaksi vuotta aikaisemmin oli äärettömällä ihastuksella vietetty
liittojuhlaa, ja Marskenttä oli heinäkuun 14. p:nä 1790 varhaisesta
aamusta asti ollut täynnä riemuisia kansanjoukkoja.
Mutta miten paljon olivatkaan olosuhteet siitä saakka muuttuneet.
1792 oli juhlapaikka tyhjänä vielä myöhään aamupäivällä. Kansa oli
nimittäin ensin kokoontunut sille paikalle, jossa Bastilji ennen oli
seisonut ja jossa sen kukistumisen muistoksi tänä päivänä laskettiin
perustus patsasta varten.
Marskentälle -- varsinaiselle juhlapaikalle -- oli pystytetty neljä
harmaaksi sivutulla palttinalla verhottua puukehystä, joiden tuli
kuvata hautaa. Tämä oli tarkoitettu kunnianosotukseksi niille, jotka
olivat kaatuneet rajalla tai viruivat siellä kuoleman kielissä.
Tämän arkun yhdellä sivulla oli luettavana:
"Vaviskaa tyrannit! Kosto uhkaa teitä!"
Sadan sylen päähän, aivan Seinen rannalle, oli pystytetty korkea puu,
jolle oli annettu nimeksi "Läänityslaitoksen puu". Se kohosi
mahdottoman ison puurovion yläpuolella. Sen oksille oli ripustettu
vaakunakiipiä, ritarimerkkejä, kypärejä, tiaroja, kardinaalinhattuja,
paavinhiippoja, Pyhän Pietarin avaimet ja tohtorinhattuja. Ja vihdoin
oli puun latvaan ripustettu kuninkaankruunu Provencen kreivin, Artoisin
kreivin ja prinssi Condén vaakunakilpien rinnalle.
Kello yksitoista ajoi kuninkaallinen perhe juhlapaikan laidassa
olevalle sotakoululle.
Sotamiesosasto ajoi etupäässä, ja kolme vaunua seurasi sen jälestä.
Ensimäisissä vaunuissa istuivat hovikavaljeerit, toisissa kuningattaren
palveluskuntaan kuuluvat naiset ja viimeisissä kuningaspari,
kuninkaalliset lapset sekä prinsessa Elisabeth ja prinsessa Lamballe.
Marie Antoinette näytti sinä päivänä vielä majesteetillisemmalta kuin
tavallisesti. Ludvigin kasvoilla asusti kuten aina tyyni ja
hyväntahtoinen ilme.
Tämä niin monen mahtavan hallitsijan jälkeläinen asettui perheineen
sotakoulun ulkoparvekkeelle ja odotti kansanjoukkoa, joka oli tulossa
Bastiljin raunioilta.
Oli se todella eriskummainen saattue, joka sieltä läheni. Miehiä ja
naisia tulvaili juhlapaikalle. Useat olivat puolijuovuksissa, toisilla
oli aseina peitset ja miekat. Kukitetut katunaiset lauloivat "Ça iraa"
kilvan miesten kanssa.
Kuningas oli kaksi päivää sitä ennen vahvistanut Pétionin
virantoimituksesta erottamisen, mutta kansalliskokous oli uhmannut
kuningasta ja seuraavana päivänä asettanut hänet jälleen arvoonsa
Pariisin korkeimpana virkamiehenä. Hän oli päivän sankari. Häntä
kutsuttiin "kuningas Pétioniksi".
"Eläköön Pétion! -- Pétion tahi kuolema!" huudettiin kuninkaalle.
Kuusi osastoa kansalliskaartilaisia kulki punamyssyisten sanskulottien
välissä. Niitä seurasivat liittoutuneet käsi kädessä. Heillä oli
mukanaan Bastiljin pienoiskuva ja pieni painokone, ja aina vähäväliä
pysähtyivät he painamaan ja jakamaan vallankumouksellisia lauluja.
Kaiken tämän melun ja hälinän keskellä osottivat linjasotamiehet ja
kansalliskaartin krenatierit, että he vielä olivat kuninkaalleen
uskolliset. Yksi rykmenteistä pysähtyi parvekkeen kohdalle, ja
sotamiehet virittivät innostusta ja voimaa uhkuvilla äänillä
kuningasperheen kunniaksi:
"Ou peut-on être mieux qu'au sein de sa famille!"
Ludvig XVI tuli ulos sotakoulusta ja liittyi kansalliskokouksen
jäseniin lähteäkseen jalkaisin isänmaan alttarille.
Kuningas, edusmiehet, sotilaat, kansanjoukot, kaikki myllersivät
sekaisin ja tungeksivat eteenpäin. Kummoisessa vaarassa olikaan Ludvig
kaikkien näiden hurjistuneiden ihmisten keskellä, jotka huusivat ja
kiljuivat kuin pedot!
Tuskaisin mielin kysyivät hänen ystävänsä itseltään, mitä tulisi
tapahtumaan, jos kuninkaaseen luoti tai tikarinpisto sattuisi?
Ludvig pääsi vain hitaasti ja suurilla ponnistuksilla lähestymään
alttaria, jona oli edellisiltä juhlilta Marskentälle jäänyt katkennut
pilari. Elleivät sotamiehet olisi raivanneet hänelle tietä, ei hän
mitenkään olisi päässyt määränsä päähän.
"Täytyy olla semmoinen kuin Ludvig XVI", on madame de Staël sanonut,
"täytyy olla varustettu marttyyrin luonnolla sillä tavalla kestääkseen
sellaista tilaa. Hänen käyntinsä oli aina sangen omituinen, ja
muunlaisissa tilaisuuksissa olisi suonut hänellä olevan hieman enemmän
arvokkuutta. Mutta tänä hetkenä tarvitsi hänen olla vain se mikä hän
oli tehdäkseen arvokkaan vaikutuksen. Seurasin etäältä katseineni tuota
puuteroitua päätä, joka näkyi keskellä kaikkia mustatukkaisia. Hänen
pukunsa, joka oli kirjaeltu silkillä, aivan kuten ennenkin muinoin,
erosi jyrkästi muitten puvuista. Noustessaan rappuja ylös alttarille,
näytti hän pyhältä uhrieläimeltä, joka vapaaehtoisesti tarjoutuu
uhrattavaksi."
Kuningatar oli jäänyt parvekkeelle mitä suurimman tuskan valtaan. Koko
tuntikauden seisoi hän liikkumattomana. Unohtaen kaiken muun
ympärillään, seisoi hän lornetti silmällä ja seurasi kuningasta hänen
vaarallisella matkallaan.
Mielenliikutus oli tukehuttaa hänet; hän saattoi tuskin enää hengittää.
Yhtäkkiä huudahti hän:
"Kuningas astahti pari askelmaa taapäin!"
Hänen huutonsa sai ympärillä olijat vavahtaen käännähtämään. Hän vapisi
koko ruumiissaan, ja hänen kasvoistaan näkyi niin suunnatonta surua ja
kärsimystä ja niin haikeata epätoivoa, että se herätti sääliä hänen
vastustajissaankin.
"Hänen kasvojensa ilmettä en koskaan unohda", sanoo madame de Staël.
"Hänen silmänsä olivat itkusta turvonneet, hänen loistava pukunsa ja
uljas ryhtinsä olivat jyrkkänä vastakohtana niille joukoille, jotka
ympäröivät häntä. Vain vähäinen joukko kansalliskaartilaisia erotti
hänet alhaisosta, ja aseilla varustauneet miehet, jotka olivat
kokoontuneet Marskentälle, näyttivät pikemmin kapinan aikeissa kuin
juhlanviettoon kokoontuneilta."
Joukko ulkomuodoltaan epäilyttäviä ihmisiä oli vallannut rappuset,
Ludvig ei voinut mitenkään päästä alttarille asti.
Muuan lakiasäätävän kokouksen jäsen oli siksi malttavainen, että huusi:
"Huomiota, krenatierit! Kohottakaa aseenne!"
Vallankumoukselliset säikähtivät tätä huutoa ja pysyttelivät tyyninä.
Kuningattaren pelko ei ottanut haihtuakseen, se yhä kasvoi.
Kuningas saneli valan, ja neljäkymmentä viisi Seinen varrelle asetettua
kanuunaa levitti jymähtäen savunsa kaupungin yli.
Vaadittiin, että kuninkaan tuli omin käsin sytyttää tuleen puu, jossa
kuninkaankruunu sekä hengellisen ja aatelissäädyn vaakunat ja
kunniamerkit riippuivat.
Mutta kuningas säästi itseltään tämän nöyryytyksen selittämällä, ettei
Ranskassa ollut enää läänityslaitosta.
Hän palasi sotakouluun samaa tietä kuin oli tullut.
Marie Antoinette näki hänen lähenevän. Hänen kasvonsa saivat uutta
eloa. Hän nousi nopeasti ja riensi portaiden alipäähän häntä vastaan.
Tyynenä kuten aina otti Ludvig puolisoaan kädestä ja puristi sitä
hellästi.
* * * * *
28. päivänä kesäkuuta -- joitakuita päiviä sen jälkeen kuin roskaväki
oli hyökännyt Tuilerioihin -- oli kenraali Lafayette äkkiarvaamatta
saapunut pääkaupunkiin armeijan nimessä vaatiakseen, että kapinoitsijat
olivat rangaistavat, jakobiinien klubi hajoitettava ja että oli
ryhdyttävä tehokkaisiin keinoihin kuninkaan suojelemiseksi.
Hänen astuessaan kansalliskokoukseen oli oikeistopuolue tervehtinyt
häntä suosionhuudoilla, mutta vasemmisto sen sijaan synkällä
äänettömyydellä, joka pian vaihtui äänekkääksi tyytymättömyyden
mutinaksi.
Muutamat kuukaudet olivat riittäneet syöksemään hänet korkeudestaan,
jossa hän oli hallinnut kansan epäjumalana. Jos hän olisi saapunut
luotettavan sotajoukon seuraamana, olisi hän vieläkin ehkä ollut
vastustamaton; mutta nyt oli hän tullut yksin, luottaen yksistään oman
persoonallisuutensa voimaan, ja samat ihmiset, jotka ennen olivat
osottaneet hänelle kunnioitustaan, eivät nyt muuta ajatelleet kuin
hänen likaamistaan.
Hovissakin kohdeltiin häntä loitontavan kylmästi; sokeasti luottaessaan
ulkomaiden apuun ei Ludvig enempää kuin Marie Antoinettekaan toivonut
kenraalia pelastajakseen. Pidettyään seurauksiltaan arvottomia
neuvotteluja kansalliskaartiin kuuluvien ystäviensä kanssa, palasi
Lafayette 30. p:nä kesäkuuta apein mielin leiriinsä.
Lafayette oli aina tavoittanut kunniaa ja kansansuosiota, mutta
sydämessään ja sielussaan rakasti hän kuningasta ja halusi mielellään
palvella häntä. Hän muisti, millaisessa kiitollisuudenvelassa hän itse
oli Ludvigille, ja hänen mieleensä muistui ehkä etupäässä se veri,
jonka hänen esi-isänsä olivat vuodattaneet puolustaessaan samaa
valtaistuinta, joka nyt oli kukistumaisillaan.
Tekosyynä käyttäen liittojuhlaa olivat hän ja iäkäs marsalkka Luckner,
joka oli täydellisesti saatu voitetuksi kuninkaan asian puolelle,
aikoneet pyytää lupaa saada olla juhlassa läsnä. Näitten kahden miehen
avulla olisi kuningas ja hänen perheensä voinut lähteä Pariisista
keskellä suurta päivää. Kansalliskaarti olisi voinut suojella heidän
pakoaan Compiègneen ja täällä olisi viisitoista eskadroonaa ollut
valmiina turvaamassa heidän vapauttaan.
Ehdotus oli alistettu ministerien harkittavaksi ja ministerineuvosto
oli yksimielisesti hyväksynyt sen.
Vaikka kuningas olikin vastahakoinen antautumaan perustuslaillisten
käsiin, joiden syyksi hän pani koko nykyisen aseman tukaluuden, ei hän
sentään ollut haluton suostumaan tähän tuumaan. Mutta Marie Antoinette
oli jyrkästi kieltäytynyt uskomasta kohtaloaan Lafayetten käsiin, jota
hän piti oikeana pahanahenkenään.
Hän oli nähnyt Lafayetten haamun kohoavan aaveena hänen eteensä
jokaisessa hänen oloihinsa syvälti vaikuttavassa tilaisuudessa suuren
vallankumouksen aikana. Lafayette oli kuljettanut hänet vankina
Pariisiin 6. p:nä lokakuuta 1789, Lafayette oli ollut hänen
vanginvartijanaan Tuilerioissa; hän oli kauhistunut nähdessään
Lafayetten tuona muistettavana yönä, jona hän pakeni linnasta ja kulki
eksyksissä karusellipaikalla. Ja Lafayetten ajutantti se oli noutanut
kuninkaallisen perheen Varennesista. Lafayette oli ollut läsnä heidän
nöyryyttävällä paluumatkallaan. Hänen paljas nimensä pani Marie
Antoinetten vapisemaan vihasta ja kauhistuksesta.
Turhaan oli prinsessa Elisabeth pyytänyt:
"Unhottakaamme kaikki, mikä on mennyttä. Heittäytykäämme sen ainoan
miehen turviin, joka kykenee pelastamaan kuninkaan ja meidät."
Marie Antoinette ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen täytyisi
olla kiitollisuudenvelassa kenraalille. Mirabeau oli viimeisiä
tuttavallisia neuvojaan antaessaan erittäin terottanut Marie
Antoinetten mieleen, että hänen ei pitäisi luottaa Lafayetteen.
"Madame", oli hän lausunut, "älkää uskoko Lafayettea. Jos hänestä
joskus tulee armeijan ylipäällikkö, pitää hän kuningasta vangittuna
teltissään."
Huhu siitä, että aiottiin pelastaa kuninkaallinen perhe, oli sillä
välin jo ehtinyt levitä kuninkaan ystävien keskuudessa. Nämä olivat
liittojuhlan aikana hajaantuneet kansanjoukkojen sekaan ja odottivat
merkkiä, jonka toivoivat näkevänsä. Kaksi komppaniaa sveitsiläisiä
vartiosotamiehiä oli saattanut kuningasta, ja toivottiin näiden avulla
voitavan raivata tie ihmistungoksen läpi, ja viedä kuningas ja hänen
perheensä pois Pariisista.
Mutta Ludvig ei sanonut mitään eikä antanut minkäänlaista merkkiä. Hän
antoi viimeisenkin pelastamismahdollisuuden luisua käsistään.
Vierasten valtojen sotajoukot olivat samaan aikaan tulossa Ranskaan, ja
Marie Antoinette luotti niihin.
Eräänä kuningaskunnan kukistumisen edellisistä valoisista heinäkuun
öistä uskoi hän toivonsa pelastumisesta kamarirouvalleen, madame
Campanille.
Kuun säteet tunkivat avatusta ikkunasta sisään.
"Kun kuu seuraavan kerran paistaa", lausui hän, "olemme me pelastetut.
Minä tunnen liittoutuneiden sotasuunnitelman."
Mutta hän ei silti ollut pelkäämättä mitä saattaisi tapahtua ennen sitä
päivää.
"Kuningas ei läheskään ole pelkuri", lausui hän, "hänellä on
päinvastoin paljonkin passiivista rohkeutta. Mutta häntä lamauttaa
väärä hienotunteisuus, luottamattomuus itseensä, joka on seuraus osaksi
hänen kasvatuksestaan, osaksi hänen luonteestaan. Hänestä ei ole
käskijäksi. Enemmän kuin mikään muu pelottaa häntä puhua miesjoukolle.
Kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti eleli hän ankaran yksinäistä
elämää Ludvig XV:nnen näkyvissä, ja tämä pakonalaisuus on edistänyt
hänen synnynnäistä ujouttaan. -- Nykyisissä oloissa olisivat muutamat
hyvin valitut sanat, lausuttuina Pariisin väestölle, voineet tehdä
puolueemme sata kertaa vahvemmaksi, mutta kuningas ei vain saa noita
sanoja lausutuksi."
Kuningatar selitti edelleen, miksi hän ei itse asettunut etualalle.
"Minä voisin toimia", lausui hän, "minä voisin astua ratsaille, jos
niin tarvittaisiin. Mutta sen kautta antaisin vain kuninkaan
vihamiehille uusia aseita käteen. Vihastuksen huuto itävallatarta,
'naisen valtiutta' vastaan kaikuisi kautta Ranskanmaan. Jos minä
astuisin esiin, asettaisin sitäpaitsi kuninkaan varjoon. Kuningattaren,
joka ei ole hallitsijatar, täytyy nykyoloissa pysyä toimettomana ja
valmistautua kuolemaan."
2.
Elokuun 10. p:n aamu. -- Viimeinen katselmus.
Torailtiin ja tapeltiin kaduilla, kahviloissa, teattereissa ja Palais
Royalissa.
Jo kauan sitten oli huomattu myrskyn ensi enteet.
Vaara kasvoi taukoamatta. Kansalliskaartin keskuudessa kuuluivat
tappelut ja mellakat päiväjärjestykseen.
Osa kansalliskaartilaisia oli vielä hovin puolella, mutta toinen ja
melkoista suurempi osa oli jyrkästi vastustavalla kannalla.
Lakiasäätävä kokous oli selittänyt isänmaan olevan vaarassa.
Liittoutuneiden sotajoukkojen ylipäällikkö, herttua Ferdinand
Braunschweigilainen, oli antanut sodanjulistuksen, joka sisälsi mitä
hirmuisimpia uhkauksia Ranskan kansaa vastaan. Hurjat huhut
kiihdyttivät mielikuvitusta. Väitettiin, että Tuileriain linna oli
täynnä aseita ja muita sotatarpeita ja että valantekemättömät papit
olivat löytäneet tyyssijan kuninkaan luona.
"Kuinka saan viedyksi perheeni turvalliseen paikkaan?" lausui Ludvig
ehtimiseen.
Vielä viho viime hetkessä tehtiin ehdotuksia kuninkaan ja hänen
perheensä pelastamiseksi. Bertrand de Moleville, Liancourtin herttua ja
madame de Staël laativat suunnitelmia heidän pakoaan varten. Lääkärit
esittivät kuninkaalliselle perheelle oleskelua Compiègnessa, mutta
voidakseen matkustaa sinne oli kuninkaallisten saatava lakiasäätävältä
kokoukselta lupa, ja Ludvig pelkäsi Varennes-kohtausten uudistuvan. Hän
syyti rahoja Dantonille ja muille yllyttelijöille, toivoen saavansa
heistä tukea.
Oltiin valmistuneita siihen, että myrsky puhkeaisi 10. p:nä elokuuta.
Elokuun 9. päivä oli ollut verrattain rauhallinen; vasta illansuussa
asema muuttui. Esikaupunkien asukkaat kerääntyivät ryhmiin talojensa
ulkopuolelle. Hovinaiset, jotka olivat matkalla linnaan, saivat kansan
puolelta osakseen loukkaavaa kohtelua ja pakotettiin kääntymään
takaisin. Oli ihana ilta. Taivas oli selkeä ja tähtien peittämä.
Lämpimän takia olivat Tuileriain kaikki ikkunat avatut; etäältä näytti
linna valaistulta juuri kuin juhlaa varten.
Tuntui kuin kaikki olisi ollut rauhallista ja tyyntä sen muurien
sisällä, mutta siitä huolimatta vallitsi siellä kuumeenomainen
levottomuus. Hämmentyneitä ajatuksia liikkui kuningasparin, hoviväen ja
palveluskunnan aivoissa.
Puolenyön seudussa alkoivat kellot soida koko kaupungissa. Rumpujen
pärinä sekaantui hätäkellojen moikunaan. Vallankumouksen ystävät
antoivat hälytysmerkkejään. Kuningasvallan ystävät alkoivat niinikään
kokoontua.
Kansaa alkoi virrata kaduille. Linnan ulkoparvekkeelta saattoivat
kuningatar ja prinsessa Elisabeth nähdä, miten temmellys kaduilla
milloin yltyi, milloin laimeni. Ludvig oli ensin oleskellut
makuuhuoneessaan, mutta siirtyi sieltä työhuoneeseensa, niinkutsuttuun
"neuvossaliin". Hurskasmielinen hallitsija oli kutsuttanut rippi-isänsä
luokseen, ja sulkeutuneena tämän kanssa huoneeseensa, rukoili hän
hartaasti, että taivas lahjoittaisi hänelle sitä rohkeutta ja
mielenmalttia, jota hän nyt niin hyvin tarvitsi.
Vielä saattoi olla epätietoista miten taistelu kuninkaan ja kansan
välillä päättyisi. Yhdeksänsataa sveitsiläistä oli paikoillaan linnassa
sekä osa kansalliskaartilaisia, jotka olivat pysyneet kuningasvallalle
uskollisina. Satakunta ratsastavaa poliisimiestä oli kokoontuneina
ulkopuolella.
Sveitsiläiset, jotka olivat varustautuneet kuolemaan viimeiseen
mieheen, seisoivat järjestettyinä taisteluasentoon linnan kirkossa ja
kunniaportin luona. Rykmentin kapteeni, parooni de Salis, komensi
portailla olevaa vahtisotamiehistöä. Muuan kapteeni Durlerin johtama
reservijoukko oli asemillaan Marsanpaviljongin edustalla eli n.k.
"Sveitsiläispihalla".
Ja viime hetkessä saapui vihdoin useita aatelismiehiä, jotka olivat
tulleet taistelemaan ja kuolemaan kuninkaan puolesta. Tuosta aikoinaan
niin loistavasta joukosta, jonka ainoana virallisena tehtävänä oli
ollut palvella ja suojella kuningasta, oli enää jälellä parisen sataa
miestä, niistäkin useat vanhoja ja raihnaita.
He olivat toivoneet löytävänsä aseita linnasta, mutta tämä varokeino
oli lyöty laimin kuten niin monta muuta. Aniharvalla aatelismiehellä
oli muita aseita kuin miekkansa ja pari pistoolia vyössä. Puettuina
silkkipukuihin, salonkimiekka kädessä näyttivät he ennemmin
tanssiaisiin kuin tappeluun varustautuneilta.
Muutamat siviilivirkamiehet ja kuninkaan palvelijat liittyivät
aatelismiehiin ja aseestivat itsensä hiilihangoilla ja kepeillä.
Ludvigia liikutti tämä uskollisuus, ja hän unhotti, että puolustajain
luku oli niin vähäinen.
Marie Antoinette oli totinen ja levollinen; kiitollisena puhutteli hän
muutamalla sanalla itsekutakin tässä pienessä joukossa. Hän puheli
miellyttävällä tavallaan, hän viritteli miesten intoa ja rohkaisi
läsnäolevien mieliä.
Pihalle järjestyneet kansalliskaartilaiset vaativat kiivaasti, että
aatelismiesten oli poistuttava.
Mutta kuningatar vastusti tätä vaatimusta.
"Hyvät herrat!" huusi hän, osottaen kädellään virkamiehiin ja aateliin,
"nämä ovat meidän sekä teidän ystäviä! He ovat tulleet tänne samoja
vaaroja kokemaan kuin tekin. He eivät pyydä muuta, kuin saada taistella
teidän rinnallanne. Asettakaa heidät minne tahdotte, ja he tottelevat
teidän käskyjänne. He seuraavat teidän esimerkkiänne ja näyttävät
yksinvallan puoltajille miten kuollaan kuninkaan puolesta."
Tyyni yö oli omituisena vastakohtana ihmisten telmeelle kaduilla ja
sotaisille valmistuksille ja hyörinälle linnassa.
Prinsessa Elisabeth seisoi vielä ulkoparvekkeella.
"Tule katsomaan auringonnousua!" sanoi hän kuningattarelle.
Marie Antoinette nousi huoahtaen. Tämä oli viimeisiä aamuja, jolloin
hän näki auringonnousun ikkunoista ilman rautaristikkoja.
Jotkut hoviväestä kokivat saada voimassa pysytetyksi vanhaa tapaa,
ettei kukaan saanut istua, kun kuningas ja kuningatar olivat läsnä.
Mutta se oli turhaa; seurasäännöt syrjäytettiin kokonaan pelon
kasvaessa. Ystävät ja puolustajat kulkivat edes ja takaisin, he
istuutuivat pöydille, tuoleille ja lattialle, missä vain tilaa oli.
Kuningatar ja prinsessa Elisabeth painautuivat yksinkertaisille
töyrytuoleille. Prinsessa Lamballe istahti kuningattaren jalkoihin ja
kietoi kätensä hänen polviensa ympäri. Madame Tourzel ja hänen
tyttärensä, ruhtinatar Tarente-La-Tremouille sekä kuningattaren muut
hovinaiset istuivat siellä täällä aseellisten miesten keskellä.
Kello kolmen seutuvilla aamulla kuultiin kansanjoukon lähestyvän.
Suljetuin rivein, kuljettaen mukanaan tykkejä ja ampumavaroja,
marssivat hyökkääjät Karusellipaikalle päin.
Linnan pihalle singahti luoti.
"Ah, se ei ole viimeinen laukaus", virkkoi Marie Antoinette.
Kruununprinssi oli linnassa ainoa, joka oli mennyt makuulle. Kuningatar
käski nyt herättää ja pukea hänet.
"Äiti", lausui pikku parka, "miksi ihmiset ovat niin häijyjä isälle?
Hänhän on niin hyvä."
Taistelun ajatus elähytti Marie Antoinettea. Hän pyysi kuningasta
näyttäytymään puolustajilleen ja läsnäolollaan rohkaisemaan heidän
mieliään.
Ludvig suostui noudattamaan vaimonsa esitystä ja astui
ulkoparvekkeelle. Hänen silmänsä olivat punaiset, katse oli epävarma ja
raukea. Hänen huulillaan karkelehti ystävällinen, mutta mitään
ilmaisematon hymy. Sen sijaan, että olisi näyttäytynyt puettuna
univormuun, esiintyi hän sinipunervassa takissa ja hänen peruukkinsa
oli kallellaan päässä.
Eläköön-huudot tervehtivät häntä, mutta nämä johtuivat ennemmin
osanotosta kuin luottamuksesta hänen persoonaansa.
Hän lähti parvekkeelta tehdäkseen kierroksen linnansaleissa.
Kuningatar, prinsessa Elisabeth, lapset ja prinsessa Lamballe
seurasivat häntä. Ludvig sopersi silloin tällöin muutamia sanoja, joita
ympärillä seisovat tuskin kuulivat.
Lamartine kertoo tästä kohtauksesta:
"Marie Antoinette antoi puolisonsa sanoille enemmän pontta arvokkaalla
ryhdillään, ylpeällä ja samalla lempeällä päännyökähdyksellä ja
silmiensä erinomaisella ilmeellä. Kernaasti olisi hän tahtonut
vuodattaa koko sielunsa kuninkaaseen. Näkyi, että hän itki
sisällisesti, mutta että harmi ja rohkeus kuivasivat kyyneleet jo ennen
kuin ne herahtivat esiin. Hänen kalpeat ja yövalvonnasta veltostuneet
kasvonsa, jotka kuitenkin ilmaisivat suurta tahdon lujuutta, hänen
pelkäämätön mielensä, hänen silmänsä, jotka salamoina mittelivät
kaikkia niitä silmiä, jotka olivat häneen luotuina, hänen katseensa,
joka milloin rukoili, milloin uhmasi, aina sen mukaan kohtasiko se
kylmiä, ystävällisiä tai vihamielisiä kasvoja, hänen liian aikaisin
kuihtuvan kauneutensa vielä verevät jäljet, muisto siitä ihailusta,
jonka esineenä hän oli ollut näissä samoissa saleissa, joissa hän nyt
rukoili apua ja suojaa -- kaikki se antoi hänen olennolleen
pelkäämättömyyden, surun ja arvokkuuden majesteettisuuden. Hän oli
yksinvallan Niobe, kuninkuuden kuvapatsas, valtaistuimelta tosin
suistunut, mutta suistuessaankin vielä arvokkuutensa säilyttänyt."
Ei oltu mitenkään varmoja siitä, että ne sotamiehet, jotka seisoivat
linnan ulkopuolella, olivat kuningasvallalle ystävällisiä.
Ludvig ei tahtonut, että hänen perheensä tulisi kokemaan kylmää, ehkäpä
vihamielistäkin vastaanottoa, ja päästyään isojen pääportaiden
alipäähän kehotti hän vaimoaan, lapsiaan ja muita naisia kääntymään
takaisin.
Aivan yksin suoritti hän viimeisen katselmuksensa.
Mutta se oli kieltämättä hänen puoleltaan hairahdus. Mitä hänen vento
hyväntahtoisuutensa ei kyennyt aikaansaamaan, sen olisivat Marie
Antoinetten varma esiintyminen ja kruununprinssin sulous ehkä voineet
vaikuttaa.
Kello oli kuuden seuduissa. Levotonna ja hämillään astui Ludvig
linnanpihalle. Useat hänen seuralaisistaan olivat katsoneet
parhaimmaksi olla saattamatta häntä etemmäksi ja palasivat
kuningattaren mukana takaisin.
Kuningas oli alakuloinen ja levoton, mutta ponnisteli näyttääkseen
olevansa reippaalla mielellä.
Sotamiehet ympäröivät hänet, mutta sotajoukon korkein päällikkö ei
osannut heille sanoa sanaakaan, vaikka he edelleen huusivat:
"Eläköön kuningas!"
Mutta mitä kauemmas hän eteni linnasta, sitä kylmemmäksi tuli
vastaanotto.
Pohjoisen penkereen puolella huudettiin:
"Eläköön kansa! Alas Veto! Alas paksu sika! Alas tyranni!"
Riippumalla riiputtiin hänessä kiinni ja toistettiin näitä solvaavia
nimityksiä.
Feuillanttien penkereen luona oli vastaanotto vieläkin vihamielisempi.
Muutamien uskottujen palvelijoiden täytyi asettua kaksinkertaisiin
riveihin suojellakseen hänen persoonaansa.
Vain joitakuita vuosia sitä ennen oli Ludvigia pidetty mahtavimpana,
jaloimpana hallitsijana. Mutta tänä hetkenä oli hän kaikkien mielestä
kurjin ja mitättömin mies, mikä koskaan oli kruunua kantanut. Nekin
hänen alamaisistaan, jotka eivät vihanneet tai halveksineet häntä,
eivät voineet muuta kuin sääliä häntä.
Hän sopersi muutamia sanoja, mutta jälleen huudettiin:
"Eläköön kansa!"
"Niin", sanoi kuningas, "kansa ja minä olemme yhtä."
Mutta melu hänen ympärillään paisui niin valtavaksi, ettei hän saanut
sanotuksi mitä hänellä muuta oli sydämellään. Joka kerran, kun hän
yritti jotakin sanoa, keskeyttivät melu ja huuto hänet. Ja minne
hyvänsä hän kääntyikin, näki hän kaikkialla vihamielisiä tai
pilkallisia kasvoja.
Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja lapset olivat asettuneet Ludvigin
kabinettiin. Hänen ministerinsä olivat niinikään siellä koolla.
Melun johdosta astui yksi ministereistä ikkunaan. Kuningatar nousi
myöskin paikaltaan.
Ministeri sulki nopeasti ikkunan ja tahtoi saattaa kuningattaren pois;
mutta Marie Antoinette oli jo kuullut kuningasta vastaan lausutut
uhkaukset.
"Hyvä Jumala, kaikki on menetetty!" huudahti hän. "Nuo huudot
tarkoittavat kuningasta. Katselmus on vaikuttanut enemmän pahaa kuin
hyvää."
Epätoivon masentamana vaipui hän tuolille.
Otsa hikeä valuen ja suru sydämessä astui Ludvig omaistensa luo.
Jo aikaisemmin illalla oli ehdotettu, että kuninkaallinen perhe hakisi
turvaa lakiasäätävältä kokoukselta. Mutta Marie Antoinette oli evännyt
ehdotuksen; lähteä linnasta ja luopua taistelusta oli hänen mielestänsä
samaa kuin allekirjoittaa hallituksesta luopuminen.
Suunnaton ihmisjoukko ympäröi jo linnaa ja huusi yhteen ääneen, joka
kaikui kuin ukkonen ilmojen halki: "Viraltapano! Viraltapano tai
kuolema!"
Muuan upseeri tempasi auki neuvossalin oven ja pisti päänsä sisään.
"Te kuulette, kansa vaatii kuninkaan viraltapanoa", hän sanoi.
"No niin, antakaa lakiasäätävän kokouksen päättää se", vastasi
oikeusministeri.
"Mutta viraltapanon jälkeen -- mitä sitten seuraa?" kysyi kuningatar.
Upseeri vaikeni.
"Viimeinen hetkenne on tullut!" huusi toinen saliin astuva upseeri.
"Madame, kansa on kaikista voimallisin. Mikä verilöyly siitä
tuleekaan!"
"Herraseni!" huusi Marie Antoinette. "Pelastakaa kuningas, pelastakaa
lapseni!"
Uiden kyynelissä ojensi hän kätensä puolisoaan kohti ikäänkuin
suojellakseen häntä.
Samassa tuokiossa astui myös yliprokuraattori Roederer saliin.
"Teidän majesteettinne", sanoi hän, "teillä ei ole viittä minuuttia
hukattavana. Teillä ei ole mitään muuta varmaa turvapaikkaa kuin
lakiasäätävä kokous."
"Minä annan ennemmin naulata itseni näihin seiniin, kuin lähden
linnasta", huusi Marie Antoinette.
Roederer toisti ilmoituksensa. Mutta kuningatar vastusti edelleen
suuttuneena mokomaa pelkurimaista päätöstä.
"Me olemme siis aivan yksin!" huudahti hän.
"Te olette aivan yksin. Vastarintaa on mahdoton ajatella; koko Pariisi
on liikkeessä. Tahdotteko, madame, ottaa vastuullenne, että kuningas ja
teidän lapsenne tulevat ehkä murhatuksi -- puhumattakaan kaikista
niistä uskollisista palvelijoista, jotka teillä on ympärillänne?"
"Jumala varjelkoon minua siitä!" huudahti Marie Antoinette. "Jospa minä
vain yksin saisin olla uhrina!"
Hän oli niin kiihdyksissään, että hänen kasvonsa ja kaulansa yhtäkkiä
karahtivat tummanpunaisiksi, ja suuret hikipisarat valuivat pitkin
hänen poskiaan.
Kuitenkin olisi vielä ollut mahdollista pelastaa kuningas ja hänen
perheensä. Napoleon, joka nuorena upseerina oli ollut näitten tapausten
näkijänä, on lausunut, että jos hänellä vain olisi ollut kaksi
pataljoonaa sveitsiläisiä ja muutamia ratsumiehiä käytettävissään,
olisi hän ottanut antaakseen kapinoitsijoille läksytyksen, jota nämä
eivät hevillä olisi unhottaneet. Ja Barbaroux, kiihkoinen
vallankumousmies, on lausunut: "Hairahdukset, joita kapinoitsijain
puolelta tehtiin, hyökkääjäin puutteelliset toimiohjeet, toisten
pelkuruus ja toisten kunnottomuus olisivat tuottaneet hovipuolueelle
voiton, ellei kuningas vain olisi jättänyt paikkaansa. Jos hän olisi
näyttäytynyt, jos hän olisi noussut ratsaille, olisi väestön enemmistö
ollut hänen puolellaan."
Kuningatar rukoili puolisoaan asettumaan puolustajain etupäähän. Mutta
Ludvig epäröi eikä ollut halukas siihen.
"Lähtekäämme", kehotti hän. Mutta kuningatar yhä kieltäytyi lähtemästä
Tuilerioista. Vasta kun Ludvig kyynelsilmin selitti, ettei hän
suostunut lähtemään linnasta ilman häntä, myöntyi hän, toivoen voivansa
pelastaa hänen ja lastensa hengen.
Vielä kerran kääntyi kuningatar Roedererin puoleen.
"Te vastaatte kuninkaan persoonasta, te vastaatte pojastani", virkkoi
hän.
"Madame", vastasi Roederer, "Minä lupaan kuolla teidän rinnallanne.
Siinä kaikki, mistä minä voin vastata."
3.
Kuninkaallinen perhe lähtee Tuilerioista. -- Sanomalehtimiesten aitio.
-- Sveitsiläisten kuolema. -- Kuningasvallan häviö.
Linnankello oli äskettäin ilmoittanut, että kello oli kahdeksan
aamulla.
Kuninkaallinen pari kulki riveihin asettuneiden läsnäolijain ohi.
"Me tulemme takaisin", lausui kuningas ystävilleen ja palvelijoilleen.
"Me tulemme takaisin", toisti kuningatar, muttei hän eikä hänen
puolisonsa sitä itse edes toivoneetkaan.
Kuningas lähestyi ovea; ulkoasiain ministeri kulki hänen rinnallaan.
Ludvig XVI oli kauan ollut varjokuninkaana; nyt kulki hän oman
surusaattonsa etunenässä.
Marie Antoinette, joka oli ottanut meriasiain ministeriä kainalosta,
piti poikaansa kädestä. Prinsessa Elisabeth kulki hänen jälestään Marie
Thérèsen seurassa. Prinsessa Lamballe ja madame Tourzel olivat
viimeisinä jonossa.
Kuningatar itki.
Eräs kansalliskaartilainen erehtyi kyyneleiden aiheesta ja lausui
hänelle:
"Ei teidän majesteettinne tarvitse pelätä. Teidän ympärillänne on
oikeamielisiä ihmisiä."
"Minä en omasta puolestani pelkää mitään", vastasi kuningatar.
Prinsessa Elisabeth tähysteli ihmisjoukkoja.
"Kaikki nuo ihmiset ovat harhaanjohdettuja", lausui hän. "Minä
toivoisin, että he kääntyisivät, mutta minä en toivo, että he tulisivat
rangaistuiksi."
Marie Thérèsellâ oli kyyneleet silmissä.
Prinsessa Lamballe virkkoi surullisella äänellä:
"Me emme palaa koskaan Tuilerioihin."
Kesä oli ollut kuiva ja lämmin, puiden lehdet olivat kellastuneet.
Puiston läpi kuljettaessa huvittelihe kruununprinssi potkimalla kuivia
lehtiä kokoon.
"Lehdet varisevat aikaisin tänä vuonna", lausui kuningas.
Muuan vallankumouksen johtajista oli kesän alussa ennustanut, että
kuningaskunnan loppu sattuisi lehdenlähdön aikaan.
Ne muutamat kansalliskaartilaiset, jotka olivat pysyneet
kuningasvallalle uskollisina, koettivat raivata tietä kansanjoukon
läpi.
Joku porvari astui kuninkaan luo.
"Ottakaa minua kädestä", sanoi hän, "se on rehellisen miehen käsi.
Kaikista vioistanne huolimatta tahdon kuitenkin raivata teille tietä.
Mutta mitä vaimoonne tulee, niin ei hän saa tulla kokoukseen. Hän se on
syypää ranskalaisten onnettomuuteen."
"Pois tiehensä naiset, tahi tapamme heidät jok'ainoan", huusivat eräät.
Marie Antoinette kuuli huudot, mutta jatkoi tyynenä kulkuaan.
Ennenkuin kuninkaallinen perhe sai astua lakiasäätävän kokouksen
saliin, oli edusmiehille ollut annettava tieto, että Ludvig aikoi tulla
sinne.
Neljäkolmatta kokouksen jäsentä lähetettiin häntä vastaan. He
kohtasivat hänet suuressa lehtokujassa Feuillanttien penkereen
juurella.
Penkereen täytti hurjistunut ihmisjoukko. Muuan mies, jolla oli pitkä
ryhmysauva kädessä, huusi taukoamatta:
"Te olette onnettomuuksiimme syypäät, te ette saa tulla kokoukseen!
Tälle pitää tulla loppu. Alas kuninkaalliset!"
Penkereen neljännellä portaalla seisoi Roederer.
"Kansalaiset!" huusi hän, "lain nimessä vaadin hiljaisuutta. Te
näytte tahtovan kieltää kuninkaalta ja hänen perheeltään pääsyn
kansalliskokoukseen. Siihen teillä ei ole oikeutta. Perustuslain mukaan
on kuninkaalla paikkansa sen keskellä!"
Edusmiehet vahvistivat hänen puheensa, mutta kansanjoukko ei siitä
huolimatta tahtonut suoda tilaa kuninkaallisille. Ryhmypatukalla
varustettu mies huusi edelleen kuni vimmattu:
"Alas kuninkaalliset! Alas kuninkaalliset!"
Roederer juoksi hänen luokseen, tempasi häneltä pois patukan ja heitti
sen maahan.
Ihmiset olivat niin tiheään sulloutuneina, että taskuvaras sai
tilaisuuden siepata kuningattarelta kukkaron.
Muuan sotamies kävi käsiksi pieneen kruununprinssiin.
Marie Antoinette kirkaisi sydäntäsärkevästi; hän luuli, että tahdottiin
riistää häneltä poika. Mutta kaartilainen nosti kruununprinssin
korkealle päänsä yli ja rauhoitti äitiä sekä lasta.
Eräs toinen virkkoi kuninkaalle:
"Sire, me olemme rehellisiä ihmisiä, mutta emme tahdo, että te
pitemmältä petätte meitä. Olkaa kunnon porvari ja muistakaa antaa
matkapassi papeillenne ja vaimollenne."
Prinsessa Marie Thérèse on kertonut:
"Meidän täytyi odottaa puoli tuntia, ennenkuin saimme luvan astua
saliin. Useat edusmiehet vastustivat pääsyämme. Seisoimme pienessä
ahtaassa käytävässä, joka oli niin pimeä, ettemme voineet kättämme
erottaa, ja jossa kaiken aikaa kuulimme kansan kiljunnan ympärillämme.
En tiedä koskaan tunteneeni olevani lähempänä kuolemaa kuin tuona
hetkenä.
"Viimein saimme luvan astua saliin.
"Heti kun isäni oli astunut sisään, lausui hän kuuluvalla äänellä, että
hän ja koko hänen perheensä haki turvaa lakiasäätävältä kokoukselta
estääkseen Ranskan kansaa tekemästä kauheaa rikosta.
"Meille osotettiin paikka aidakkeen luona, ja sen jälkeen otti kokous
pohtiakseen, sallittaisiinko isäni olla läsnä keskusteluissa.
"Lausuttiin, ettei hänen voitu antaa jäädä, loukkaamatta samalla
suverääniä (itsenäistä) kansaa. Ja tämän johdosta pidettiin monta
mahtipontista puhetta, joista seurauksena oli, että meidät vietiin
sanomalehtimiesten aitioon."
Marie Antoinette kavahti ylös, meni aitioon ja kätkeytyi pimeimpään
loukkoon. Täällä voi hän ainakin välttää vihaa liekehtivät tai säälivät
katseet, jotka seurailivat häntä salissa.
Kuningas istuutui aition etupäähän, prinsessa Elisabeth ja prinsessa
Lamballe sekä lapset penkille aition perälle. Muutamat aatelismiehet,
jotka olivat heitä saattaneet, asettuivat seisomaan ovelle.
Melu kadulla yltyi ja pani pelkäämään, että väkijoukko syöksyisi sisään
ja tappaisi kuninkaan.
Vergniaud, joka sinä päivänä toimi puheenjohtajana, antoi käskyn, että
rautahäkki, joka erotti aition kokoussalista, oli purettava, jotta
Ludvig ja hänen perheensä voisivat, jos tarve vaatisi, paeta
edusmiesten turviin.
Mutta kun oli mahdotonta saada käsille seppiä, täytyi muutamien
edusmiesten yhdessä aatelismiesten kanssa suorittaa tämä työ; jopa
välistä itse kuningaskin antoi apuaan yhdessä tai toisessa suhteessa.
Aitio oli hyvin ahdas ja niin matala, ettei siinä voinut seistä
suorana. Elokuun aurinko paahtoi kuumaksi tuon pienen huoneen, ja hiki
virtaili kaikkien kasvoilla.
Kuningattaren huulet olivat kuivat. Hänen jäykkä katseensa ilmaisi
enemmän halveksimista kuin tuskaa. Tuo ylpeä juonne, joka mahtavuuden
päivinä oli hänessä huomattu, väikkyi vielä tänäkin hetkenä hänen
suunsa vaiheilla.
Pää pystyssä odotti hän niitä iskuja, joita kohtalo oli häntä varten
varannut. Hänen tyttärensä katsoi häneen, ja äidin itsensähillitseminen
auttoi Marie Thérèseä pidättämään kyyneliään.
Kruununprinssi ei käsittänyt hetken vakavuutta; lapsellisella
uteliaisuudella teki hän isälleen joukon kysymyksiä. Kuningas kiinnitti
hänen huomionsa muutamiin huomattavampiin edusmiehiin ja mainitsi
muutamat puhujista nimeltä.
Eräs sotamies tunkeutui sisään ja anoi, että kuningas erotettaisiin
hallituksesta.
Toinen, joka tuli perästä, kohotti uhkaavasti verellä tahratut kätensä
kuninkaan sijaa kohden ja tarjoutui vapauttamaan maan paksusta
Veto-papasta.
Silloin alkoi Kaarle Ludvigkin käsittää vaaraa ja itkien kätki hän
kasvonsa äidin helmaan.
* * * * *
Kuninkaallisen perheen lähdettyä linnasta, oli suuri osa
kansalliskaartia palannut kotiin; vähempi osa oli liittynyt
kapinoitsijoihin. Sveitsiläiset olivat lähteneet pihasta ja vetäytyneet
takaisin linnaan.
Kapinoitsijat tunkeutuivat eteenpäin. Santarmit, jotka niinikään olivat
kokoontuneet linnan sisempiin huoneisiin, kävivät heidän puolelleen.
Sveitsiläiset, joita oli käsketty ainoastaan puolustautumaan, ei
hyökkäämään, alkoivat hieroa sovintoa kansan kanssa.
Pistoolinlaukaus ammuttiin. Nyt tarttuivat sveitsiläiset aseisiin.
Heidän ensimäinen yhteislaukauksensa pakotti hyökkääjät kiireesti
pakenemaan ja jättämään paikalle kanuunansa.
Sveitsiläiset varustautuivat uuteen hyökkäykseen, mutta huomasivat
pelokseen hetken olevan tulossa, jolloin heidän ruutivarastonsa olisi
lopussa ja he olisivat alttiina vihollisen tulelle, voimatta puolustaa
itseään.
Hyökkääjätkin kokoontuivat uudestaan; he häpesivät, että olivat
antautuneet ensi tovissa pakoon ajettavaksi. Molemmin puolin ammuttiin
edelleen toisiansa, ja tämän taistelun aikana syttyivät talot
Karusellipaikalla tuleen.
Tykkien jyminä tunkeusi lakiasäätävän kokouksen saliin. Vasemmistoon
kuuluvat edusmiehet kuulivat sen ja kalpenivat pelosta ja
suuttumuksesta. He loivat levottomia ja katkeroittuneita katseita
heikkoon hallitsijaan; he syyttivät häntä teurastuskäskyn antamisesta.
Marie Antoinette kätki kasvot käsiinsä; tykkien pauke nostatti veren
hänen kasvoihinsa, hänen silmänsä säteilivät, ja epämääräisiä toiveita
heräsi hänen sielussaan.
Mutta toivo katosi pian jälleen. Hänen viimeinen puolustajansa oli
tullut murhatuksi.
Ulkoa kuului yhä kovempaa huutoa. Vaadittiin, että sveitsiläisten tuli
antaa aseensa pois.
Miekatta ja hatutta oli aatelismies d'Hervilly tunkeutunut kuulasateen
läpi sveitsiläisten luo linnaan.
He tahtoivat näyttää hänelle, mihin toimenpiteihin he olivat ryhtyneet
Tuileriain pelastamiseksi.
"Kysymys ei ole siitä", hän sanoi, "kysymys on miten päästä
kansalliskokouksen luo."
"Niin, urhoolliset sveitsiläiset", huusi toinen aatelismies, "lähtekää
kuninkaan luo. Esi-isänne ovat tehneet sen useammankin kerran ennen."
Sveitsiläiset tottelivat, jättäen suru sydämissä taistelupaikan.
Koottiin ne rummuttajat, jotka eivät vielä olleet kaatuneet.
Välittämättä luodeista, joita sateli kaikilta tahoilta, järjestyivät
sotamiehet rintamaan kuni paraatipäivänä.
Aavistamaton vaara kohtasi heitä tiellä Tuileriain ja lakiasäätävän
kokouksen välillä. Useat kansalliskaartin pataljoonat olivat pysyneet
taistelun aikana toimettomina, mutta tuskin oli sveitsiläiset
sotamiehet nähty suuren lehtokujan luona, kun ranskalaiset sotamiehet
lymyilivät puitten taakse ja ampuivat sveitsiläisiä tästä
piilopaikastaan. Suuret joukot sveitsiläisiä ammuttiin täten
kuoliaiksi.
Miekka kädessä törmäsi parooni de Salis kansalliskokoukseen.
"Sveitsiläiset!" huudettiin joka taholta. Moni edusmiehistä koki
pelastautua hyppäämällä ikkunasta ulos. Yksi heistä kääntyi johtajan
puoleen ja käski hänen pakottaa joukkonsa luopumaan aseistaan.
Johtaja kieltäytyi tätä tekemästä.
Kapteeni Durler vietiin kuninkaan luo.
"Sire", huudahti tämä tukahtuneella äänellä, "meidät tahdotaan pakottaa
jättämään aseemme."
"Antakaa ne pois", lausui kuningas, "minä en tahdo niin uljaitten
miesten kuolemaa."
Ja hän kirjoitti paperilippuun seuraavat sanat:
"Kuningas käskee sveitsiläisiä luopumaan aseistaan ja palaamaan
kasarmeihin."
Lippu lähetettiin siinä tuokiossa.
Kuninkaallisen perheen lähtö linnasta oli ollut pettymystäkin pahempi.
Pelkkä kunnioitus jo oli estänyt sveitsiläisiä ilmaisemasta
mielipahaansa ja suruaan. Aseista luopumiskäsky, jonka he nyt saivat
vastaanottaa, vaikutti kuin salamanisku noihin urhoollisiin
sotamiehiin.
Muutamat itkivät kiukusta, toiset huusivat, että he vielä kykenevät
puolustautumaan paineteillaan. Mutta tänäkin kauheana hetkenä sai
kurinpito miehet talttumaan. He kantoivat viimeisenkin uhrin, jota
heidän valtiaansa vaati: he antoivat pois aseensa.
Kun heidän piti palata takaisin lakiasäätävän kokouksen luota, niin
kansa ampui heistä useimmat. Satakunta sotamiestä otettiin kiinni ja
murhattiin sittemmin. Ne, jotka haavojensa takia tai saamatta käskyä
lähteä linnasta olivat jääneet Tuilerioihin, hakattiin armotta maahan.
Muutamia syyllisiä säästääkseen oli Ludvig uhrannut joukottain
parhaimpia ja uskollisimpia palvelijoitaan. Hän sai katkerasti katua
tätä heikkouttaan.
Tuli Karusellipaikalla oli levinnyt katuja pitkin, missä kansa aluksi
oli estänyt viranomaisten johtamia sammutustöitä. Roskaväki tunkeusi
linnaan, joka kuninkaan omasta käskystä oli jätetty tyhjilleen ja
hyökkääjien raastettavaksi.
Kuni petolauma syöksyi esikaupungin väestö Tuilerioihin.
Vanha kuninkaanlinna joutui nyt mitä raaimpien ja inhottavimpien
kohtausten näyttämöksi. Ovia särettiin väkivoimalla, kiväärinlaukauksia
pamahteli. Hoviväki ja sotamiehet joutuivat roskajoukon tapettaviksi.
Kaikki kalleudet ryöstettiin, huonekaluja rikottiin, ja varsinkin
joutui hävityksen alaiseksi kaikki, mikä oli ollut Marie Antoinetten
omaa. Iso kuvastin, jonka edessä, kuten sanottiin, "Medicin-Antoinette
oli tutkinut tekopyhää naamaansa, jota hän näytti kansalle", heitettiin
ulos ikkunasta.
Kellarien ovet murrettiin auki, viinitynnyrien tapit avattiin. Verta ja
viiniä virtasi pitkin lattioita, jotka olivat täynnä juopuneita ihmisiä
ja ruumiita.
Humalaiset miehet pukeutuivat kruunauspukuun ja vääntäytyivät
valtaistuimelle. Prostitueeratut naiset pukeutuivat kuningattaren
vaatteisiin, viereksivät hänen sängyssään ja harjoittivat mitä
iljettävimpiä kauhutekoja ruumiiden kanssa.
Hovin naiset toki säästettiin keskellä tätä eläimellistä hurjistelua.
Kamarirouvat ynnä useat hovinaisista olivat jääneet linnaan. Näiden
joukossa oli myös prinsessa Tarente-la-Tremouille ja nuori Pauline
Tourzel, kuninkaallisten lasten kasvattajan ainoa tytär. He olivat
taistelun alussa kokoontuneet Marie Antoinetten huoneeseen.
Etäältä -- ja millaisessa sieluntuskassa, sen tietää yksin Jumala --
kuulivat he laukauksia, kansan kiljumista ja parvekkeelta kadulle
heitettyjen kuolleiden ruumiiden mätkähdyksiä.
Vihdoin keksivät murhaajat myöskin tien naisten huoneeseen.
Vahtisotamies oli asetettu heidän pakopaikkansa ulkopuolelle. Hän
kielsi ryntääjiltä pääsyn ja hakattiin maahan.
Prinsessa Tarente, joka kuuli hänen kaatuvan, meni ja avasi oven
sisääntunkeville. Hän piti Pauline Tourzelia kädestä.
"Surmatkaa minut, mutta pelastakaa tämän nuoren tytön henki ja kunnia",
sanoi hän. "Hän on uskottu minun hoitooni, ja minä olen luvannut jättää
hänet takaisin äidilleen. Antakaa äidin pitää tyttärensä ja ottakaa
minun henkeni."
"Naisia ei tapeta", sanoi suurikasvuinen, roteva mies. Aseet painuivat
maahan, ja naiset autettiin pakenemaan ruumiiden yli, jotka viruivat
sikin sokin saleissa ja portailla.
Ilta kului yhä pitemmälle; Tuileriat tarjosivat yhä vieläkin
kauhistavan näyn. Hävittämistä ja murhaamista kesti edelleen, ja
kaduilla jatkui teurastusta, kunnes tuli syttyi itse linnaan, ja siihen
päättyi tämä hirmuinen päivä.
Tämän kaiken tapahtuessa tunkeusi lähetystöjä lakkaamatta
kansalliskokoukseen, ja yhä suuremmalla kiivaudella vaadittiin
kuningasvallan poistamista. Puhuttiin siitä, että oli murtauduttava
kuninkaallisten aitioon, että kuninkaalliset oli raahattava ulos ja
tapettava.
Useita kalleuksia, jotka olivat otetut Tuilerioista, tuotiin
kansalliskokoukseen. Paikoiltaan voivat Ludvig ja Marie Antoinette
nähdä, miten rosvot ja murhaajat ryntäsivät sisään kädet verissä ja
antoivat pois sen, mitä olivat linnasta varastaneet.
"Väliin sinkautettiin isääni ja koko perhettä vastaan mitä törkeimpiä
syytöksiä", kertoo Marie Thérèse päiväkirjassaan; -- "väliin tuotiin
sisään aatelismiehiä, jotka olivat puolikuolleita ja silvottuja, väliin
annettiin hovilakeijain esiintyä, lausuakseen vääriä todistuksia isääni
vastaan, ja jotta näky olisi pöyristyttävämpi, siroteltiin kirkoista
anastettu pyhä ehtoollisleipä pitkin koko lattiata."
Kuningatar näki, että tuotiin hänen kirjansa, hänen lippaansa, hänen
koristimensa, jotka heitettiin huiskin haiskin presidentin pöydälle.
Hän loi kuninkaaseen rohkaisevan katseen, puristi prinsessa Elisabethin
ja prinsessa Lamballen käsiä ja suuteli lapsiaan. Vielä oli hänellä
aarteita, jotka olivat ryöstettyjä paljoa arvokkaammat. Kuumuus
huonepahasessa, jossa niin monta ihmistä oli kokoontuneena, tuli yhä
sietämättömämmäksi. Kuningatar tahtoi pyyhkiä hien kruununprinssin
otsalta, mutta hänen nenäliinansa oli kyynelistä ihan märkänä. Kreivi
Rochefoucauld seisoi hänen läheisyydessään, ja kuningatar pyysi häneltä
nenäliinaa lainaksi. Mutta kreivin nenäliina tiukkui kuningattaren
puolustajain verta.
Presidentti ehdotti, että kuningas erotettaisiin toistaiseksi
hallituksesta. Mutta kansa vaati kauemmas ulottuvia toimenpiteitä, ja
kun Vergniaudin ehdotus hyväksyttiin, kuului parvilta tyytymätöntä
mutinaa. Suuret julistukset talojen nurkissa tekivät kohta sen
jälkeen tiettäväksi, että kuningas oli pantu viralta, että hänen
siviililistansa oli lakkautettu ja että ministerit oli erotettu
virasta.
Ludvig kuuli, että hänen hallituksesta erottamisensa oli päätöksen
alaisena.
Kiihkeiden keskustelujen aikana oli hän tyynesti tarkastellut
edusmiehiä lornettinsa läpi ja vaihtanut muutamia sanoja yksityisten
edustajain kanssa. Hän oli kaikkien nähden hyvällä halulla syönyt
kananpojan ja juonut pullon viiniä.
Ei piirrettäkään muuttunut hänen kasvoissaan, hänen menettäessään
kruununsa. Hän jäi liikkumattomana istumaan, kuin ei asia olisi
laisinkaan koskenut häntä.
Marie Antoinette tunsi povessaan jonkinlaista epätoivon rohkeutta.
Jännittynyt katkera ilme hänen kasvoissaan lientyi; hetkisen ajaksi
ummisti hän silmänsä ja näytti keskittävän ajatuksensa palavaan
rukoukseen.
Niin kauan kuin oli ollut vähääkään mahdollisuutta taisteluun, oli
hänen rohkeutensa puhunut voimakkaammin kuin hänen alistuvaisuutensa.
Mutta kun ei voinut enää mitään aikaansaada eikä toivoa, luopui hän
tyynesti siitä, minkä säilyttämiseksi hän kolmena raskassuruisena
vuotena oli taistellut. Kruunu, joka niin kauan oli polttanut hänen
otsaansa, oli nyt viskattuna kansan jalkoihin. Mutta erottaminen koski
häneen vähemmän kuin entiset nöyryytykset; hänen katseensa ja
hymyilynsä kääntyi rakkaudessa lapsiin.
4.
Kolme päivää Feuillanttiluostarissa.
Puoli-yö oli kulunut, ennenkuin lakiasäätävä kokous ehti lopettaa
istuntonsa.
Vihdoin päätettiin, että kuninkaallinen perhe toistaiseksi vietäisiin
lähellä olevaan Feuillanttiluostariin, ja että kuninkaalliset
viettäisivät lopun yötä siellä.
Viisitoista tuntia olivat kuningas, kuningatar, heidän lapsensa ja
seuralaisensa olleet suljettuina ahtaaseen aitioon, jossa heiltä
puuttui valoa ja ilmaa ja jossa he olivat saaneet omin silmin seurata
perikatoaan. Kansalliskaartilaisten muodostaman kaksinkertaisen
kujaston läpi saapuivat he uuteen turvapaikkaansa. Uteliaita laumoja
seurasi vaunujen jälestä ja tirkisteli niihin; he kantoivat tikareja ja
miekkoja, jotka olivat tahratut sveitsiläisten verellä.
Kruununprinssi vapisi pelosta, heidän hapuillen noustessaan hyljättyyn
luostariin vieviä pimeitä portaita ylös.
Muuan aatelismies otti hänet syliinsä. Kuningatar kuiskasi parisen
sanaa pienen poikasensa korvaan, ja heti tuli lapsi jälleen iloiseksi.
"Äiti lupasi, että saan nukkua hänen huoneessaan, kun olen ollut niin
kiltti ja reipas tänään", virkkoi hän aatelismiehelle.
Niukka illallinen oli katettu kuninkaalliselle perheelle, mutta lapset
saattoivat syödä vain muutamia suupaloja.
Ulkona raivosi ihmisjoukko; vaadittiin kuningattaren päätä.
"Mitä pahaa hän sitten on tehnyt heille?" kysyi kuningas suruisesti.
Luostarissa oli neljä tyhjää kammiota, jotka kaikki johtivat pitkään
käytävään, jonka ovia tarkasti vartioittiin. Kuningas asettui lähinnä
ensimäiseen kammioon, kuningatar ja hänen tyttärensä kolmanteen,
kruununprinssi ja hänen kasvattajattarensa ottivat haltuunsa neljännen.
Ensimäistä kammiota käytettiin eteishuoneena, jossa muutamat uskolliset
ystävät pitivät silmällä onnetonta, kukistunutta kuningasparia.
Marie Antoinette astui hetkiseksi miehensä huoneeseen. Hän ei voinut
vieläkään lohduttaa mieltänsä sen johdosta, että he olivat lähteneet
linnasta vastarintaa yrittämättä.
"Kenties kaikki olisi voinut päättyä toisin, jos ajoissa olisimme
antaneet hyökätä kapinoitsijain päälle", sanoi hän.
"Kenenkä hyökätä?" kysyi kuningas äreästi.
Kuningatar ei puhunut sen enempää. Kohta sen jälkeen palasi hän
kammioonsa.
Ovia ei saatu kiinni, kivilattia oli rappiolla, seinäpaperit
rikkinäiset ja likaiset, liehuen ilmanvedossa.
Luostarissa oli vain olkituoleja ja kovia sänkyjä.
Alhaalla pihassa lauloivat ja tanssivat kapinoitsijat.
Raskaat ajatukset estivät kuningatarta nukkumasta. Vasta kun kello löi
kuusi aamulla, tuli uni ja antoi hänelle pariksi tunniksi levon.
Pääkaupunki heräsi aikaisin. Kansa oli ihastuksesta hullaantunut.
Kuninkaan ystävät olivat epätoivoisina.
Verilätäköt, jotka olivat kesän helteessä kuivaneet, ruumiit, jotka oli
riisuttu alasti ja silvottu, peittivät Tuileriain puiston ja Ludvig
XV:nnen kentän. Suuret ihmisjoukot juoksivat ympäri ilman päämäärää,
hätyyttivät rauhallisia kulkijoita, kolkuttivat portteja ja rähisivät
Feuillanttiluostarin ulkopuolella. Kuningasvaltaa muistuttavia
kuvapatsaita särettiin, ja ammuttiin luukkujen kautta niitä, jotka
lymysivät kellareissa. Kokonaisia perheitä kuljeskeli ruumiiden
keskellä, etsien rakkaita omaisiaan.
Aurinko, joka loi valoaan niin moniin raunioihin, herätti kuningattaren
hänen lyhyestä unestaan.
Prinsessa oli noussut aikaisin ylös ja pukenut lasten ylle.
Kruununprinssi oli erittäinkin suruissaan pienen koiransa vuoksi, joka
oli jäänyt Tuilerioihin ja saanut surmansa.
"On niitä suurempiakin suruja", sanoi Elisabeth hänelle. "Rukoile
Jumalaa, että säästyisit niiltä."
Hän vei Kaarle Ludvigin ja Marie Thérèsen kuningattaren sängyn luo.
"Lapsi raukat!" huokasi äiti, "kuinka julmaa on, että on tullut
luvanneeksi teille niin ihanan perintöosan ja että nyt on pakko sanoa
teille: kaikki on mennyttä meiltä."
Kamarirouvat, jotka olivat päässeet hengissä linnaa kohdanneesta
hävityksestä, tulivat katsomaan, miten kuningatar voi. Nähtyään hänen
istuvan telttisängyn reunalla, ratkesivat he itkemään. Muuan
kansannainen, joka vartioi hyljättyä luostaria, kampasi hänen tukkansa.
Marie Antoinette ojensi kätensä kamarirouviaan kohti. Hän uskalsi
tuskin katsoa heihin. Kului kauan, ennenkuin hän liikutukseltaan sai
lausutuksi heille sanaakaan.
"Tulkaa tänne, onnettomat naiset!" puhkesi hän viimein sanoiksi. "Tässä
näette naisen, joka on vielä onnettomampi kuin te, sillä hän on syypää
teidänkin onnettomuuteenne."
Kamaripalvelija Hue oli pelastanut henkensä hyppäämällä eräästä linnan
ikkunasta Seineen. Ensimäisen päivän oli hän piileskellyt kaupungissa,
mutta seuraavana päivänä rientänyt Feuillanttiluostariin.
Kuningatar kyseli kyselemistään häneltä, miten oli käynyt niiden, jotka
olivat jääneet Tuilerioihin. Hänellä oli puolustavia sanoja niiden
ystäviensä varalle, jotka olivat hyljänneet hänet, ja kiitollisia,
tunnustavia sanoja niille, jotka olivat pysyneet uskollisina.
"Minua lohduttaa se", sanoi hän, "että onnettomuuden kautta menettämäni
ystävät eivät vastaa niitä, jotka onnettomuus on minulle lahjoittanut."
Kuninkaallisella perheellä ei ollut enää vaatteita eikä rahoja. Eräs
sveitsiläinen upseeri, jolla oli melkein samallainen vartalo kuin
kuninkaalla, lähetti vaatteita valtiaalleen. Englannin lähettilään
rouvalla, Sutherlandin herttuattarella, oli Kaarle Ludvigin ikäinen
poika, ja hän lähetti vaatteita pienelle prinssille.
Marie Antoinette oli kiitollinen, saadessaan itseään varten muutamia
pukineita Grammontin herttuattarelta. Niin köyhäksi oli Maria Teresian
tytär tullut, että hän otti vastaan erään kamarirouvansa hänelle
tarjoamat kaksikymmentä kultarahaa.
Ludvig asui perheinensä kolme päivää Feuillanttiluostarissa. Joka aamu
kello kymmenen vietiin heidät samaan ahtaaseen aitioon, joka oli
tarjonnut heille suojaa heidän lähdettyään Tuilerioista. Heidän täytyi
edelleen olla läsnä kaikissa keskusteluissa ja kuulla kuolemantuomioita
langetettavan niille, jotka olivat taistelleet heidän puolestaan
elokuun 10. p:nä ja silloin säästyneet kansan vainolta.
Joka ilta vietiin kuninkaalliset takaisin luostariin. Eräänä päivänä
syöksyi nuori, hyvinpuettu mies kuningattaren luo ja heilutti
tikariansa hänen nenänsä edessä.
"Inhottava Antoinette!" huusi hän. "Sinä toivoit itävaltalaisten saavan
uida meidän veressämme, mutta sen saat sinä maksaa päälläsi."
Marie Antoinette vastasi hänelle äänettömällä halveksimisella.
Lakiasäätävä kokous oli ensin päättänyt, että kuningas ja hänen
perheensä vietäisiin Luxembourg-palatsiin; mutta kunnallisneuvosta
arveli, ettei Maria Mediciläisen vanha linna ollut sopiva moisten
vierasten asuttavaksi. Rakennuksen alla olevien suurten kellarien
katsottiin olevan omiansa edistämään pakoa.
Lyhyehkön keskustelun jälkeen päätettiin kuninkaallinen perhe
vietäväksi Templeen.
Kuningatar kuuli sen ja vapisi; hän oli aina erityisesti pelännyt tuota
paikkaa.
"Meidät tahdotaan sijoittaa Templeen", sanoi hän; "tuo rakennus aiotaan
muodostaa vankilaksi. -- Kuinka monasti olenkaan pyytänyt Artoisin
kreiviä revittämään maahan Templen. Kauhuni tuota tornia kohtaan lienee
varmaan johtunut jostakin aavistuksesta, joka kuiskasi mitä minä
tulisin kärsimään noitten muurien sisällä."
Kunnallisneuvosto määräsi sitäpaitsi, että kaikki asiaan kuulumattomat
henkilöt piti poistettaman kuninkaallisen parin läheisyydestä.
Ainoastaan prinsessa Lamballe sekä madame Tourzel ja hänen tyttärensä
saivat luvan seurata heitä Templeen.
"Minä olen siis vanki", sanoi Ludvig XVI. "Kaarle I oli onnellisempi
minua. Hänen sallittiin pitää ystävänsä aina siihen asti, kunnes hän
nousi mestauslavalle."
Hän kääntyi niiden harvojen puoleen, jotka olivat jääneet hänen
luoksensa luostariin, ja käski heidän lähteä pois.
"Hyvät herrat", lausui Marie Antoinette nyyhkyttäen, "vasta tänä
silmänräpäyksenä tunnemme, kuinka hirveä asemamme on. Läsnäolonne ja
osanottavaisuutenne kautta teitte sen meille helpommaksi."
Ennenkuin viimeiset kuninkaan uskotuista lähtivät pois, panivat he
kaikki, mitä heillä oli rahaa ja arvokaluja, eräälle pöydälle.
Kuningas näki sen, ja kädenviittauksella torjui hän tämän uskollisuuden
osotuksen.
"Pitäkää lompakkonne", sanoi hän. "Toivoakseni teillä on pitemmältä
elon aikaa kuin minulla."
"Elokuun 13. p:nä kello yhdeksän illalla", kertoo Marie Thérèse, "tuli
kaksi miestä noutamaan meitä noin kahdeksan hengen mahduttavilla
vaunuilla. He käskivät meidän astua sisään ja istuivat itse viereemme
huutaen: 'Eläköön kansa!' Matkalla Templeen uhkasi meitä niin suuri
vaara kiihtyneen väestön puolelta, etteivät saattajamme tohtineet
hetkeksikään pysähdyttää vaunuja, ja kumminkin kesti kaksi tuntia,
ennenkuin ehdimme määräpaikkaamme. Ei sääliväisyyden piirtoakaan
osotettu meille tiellä. Sen sijaan oltiin siksi julmia, että koetettiin
kääntää huomiotamme kaikkeen, mikä oli omiaan pahoittamaan mieltämme;
varsinkin tahdottiin kaikin mokomin meidän näkevän kumoon kaadetut
kuninkaanpatsaat."
Kello oli yksitoista kuninkaallisten saapuessa Templeen. Vangit kävivät
pois vaunuista. Portti oli niin matala, että kuninkaan ja kuningattaren
täytyi taivuttaa päänsä alas, astuessaan siitä sisälle.