Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin tämä kirje kirjoitettiin, lähetti
Ludvig kansalliskokoukseen ylempänä mainitun kirjoituksen, jossa hän
hyväksyi asetuksen ja ilmoitti olevansa halukas vahvistamaan sen. Vielä
toivoi hän, että kaikki voisi kääntyä hyväksi, jos hän menettelisi
kärsivällisesti ja viisaasti.
Syyskuun 14. p:nä lähti hän kansalliskokouksen saliin vannoakseen
noudattavansa uutta hallitusmuotoa.
Hän astui sisään ministeriensä edellä, istuutui nojatuoliin presidentin
viereen ja luki kovalla äänellä julki valankaavan.
Mutta 1791 vuoden Pariisi ei ollut enää sama kuin 1789 vuoden Pariisi.
Bastiljin antautuessa oli vanha aika vielä seisonut uuden ajan
rinnalla. Vanha ylimystö oli vallankumouksen ensi vuosina vielä
säilyttänyt loistonsa, joskaan ei valtaansa, ja vanhat nimivaakunat ja
virka-arvot oli ensi aluksi vielä jätetty sillensä.
Mutta toisin oli laita v. 1791. Ylimystö ja vallankumous eivät enää
seisoneet vierekkäin. Komeutta ja arvoerotusta ei ollut enää olemassa.
Virka-arvot ja kohteliaisuustemput oli poistettu, kaikki vaakunakilvet
rikottu tai maalattu umpeen ja kaikki vanhat hovin seurasäännöt pantu
viralta.
Kansalliskokouksen presidentti oli ilmoittanut, että edusmiesten ei
tarvinnut nousta seisomaan, jos kuningas itse istuutuisi.
Ludvig pani merkille tämän puuttuvan kunnioituksen ja tuimistui siitä.
Marie Antoinette, joka prinsessa Elisabethin ja lasten keralla istui
puhujaparvekkeella, huomasi niinikään sen ja vihastui yhtä kovasti. Se,
että kokous istui hatut päässä hallitsijan lukiessa valaa, tuntui
voittavan kaikki muut nöyryytykset, joita kuningas tällä hetkellä sai
kokea.
Suosionhuudot, jotka kaikuivat kuninkaan poistuessa kokouksesta, eivät
mitenkään saaneet häntä unhottamaan nöyryytystä.
Palattuaan linnaan, heittäytyi hän murtuneena tuolille.
"Voi, puolisoni", huusi hän kuningattarelle, "sinä olet tullut Ranskaan
nähdäksesi -- --"
Ääni tukahtui kyyneliin.
Marie Antoinette laskeusi polvilleen puolisonsa viereen, syleili ja
koetti lohdutella häntä.
Muutamia päiviä sen jälkeen luettiin uusi asetus juhlallisesti julki
Marskentällä suunnattomien ihmisjoukkojen läsnäollessa. Syleiltiin ja
onniteltiin toisiansa ja toivottiin, että rauha ja järjestys jälleen
palautuisivat maahan.
Hallitusmuodon hyväksyminen oli jälleen ikäänkuin päivänpilkahdus
uhkaavien pilvien peittämältä taivaalta -- mutta valitettavasti sitä
kesti vain vähän aikaa.
Muutamat toivoivat, että vallankumous nyt oli päättynyt, mutta
ymmärtäväisemmät ja tarkkanäköisemmät eivät pitäneet näitä toiveita
mahdollisina. Itse asiassa ei kukaan pannut pois aseitaan, eivätkä
ilonilmaukset saaneet tarkkaavaista vaarinottajaa johdetuksi harhaan.
Poltettiin ilotulia ja pantiin toimeen juhlia, laulettiin ja
tanssittiin. Kellot soida kumisivat. Suuret kansanjoukot täyttivät
Tuileriapuiston lehtokäytävät ja viettivät meluten ja räyhäten
valtakunnan uuden hallitusmuodon juhlaa. Ja tähän kaupungin juhlaan
pyydettiin kuningasperhettä ottamaan osaa.
Kuningas ja kuningatar lupasivat tulla. Ludvig, Marie Antoinette ja
kruununprinssi ajoivat Pariisin katuja pitkin kansalliskaartin
saattamina.
Bulevardit, Louvre, Tuileriat säteilivät kirkkaasti valaistuina.
Kukkaköynnöksiä oli ripustettu puitten väliin. Leikittiin
kansanleikkejä, ja viiniä ja ruokaa jaettiin ilmaiseksi.
Väkijoukot olivat niin taajat, että kuninkaallisten täytyi ajaa
käymäjalkaa.
Kuningas ja hänen perheensä saivat yleensä kokea hyvää vastaanottoa
kansan puolelta.
Mutta muuan mies pysyttelihe lakkaamatta kuningattaren läheisyydessä,
ja joka kerta kun huudettiin: "Eläköön kuningas!" huusi hän suurella
äänellä kuningattaren korvaan:
"Ei -- älkää uskoko heitä! Eläköön kansa!"
Jo tavallinen äly kielsi Marie Antoinettea osottamasta, että hän oli
kuullut tuon huudon. Mutta hänestä tuntui nyt kuin olisivat nekin
pilkanneet häntä, jotka kaiuttivat suosionhuutoja hänelle. Hän toivoi,
että juhla pian päättyisi.
Juhlien loputtua sai kuningasperhe olla jonkun aikaa rauhassa rahvaan
ahdisteluilta. Mutta epäluulo kuningasta ja kuningatarta kohtaan ei
ollut entisestään vähentynyt.
Kahvilat olivat kuin mitä temmellyskenttiä. Sanomalehdet ahdistivat
hallitusta entistänsä kahta tuimemmin.
Elämä linnassa kävi tavanmukaista menoaan. Vahtisotamiehet oli kuten
ennenkin asetettu kaikille uloskäytäville sekä kuninkaan ja
kuningattaren huoneitten ulkopuolelle. Joka sana, joka katse, jonka
Ludvig ja hänen puolisonsa keskenään vaihtoivat, tuli huomatuksi ja
synnytti epäluuloa.
Kaikesta huolimatta näytti siltä, kuin kansan mieliala loppupuolella
vuotta 1791 olisi alkanut kääntyä hyljeksitylle Marie Antoinettelle
edullisemmaksi.
Eräässä senaikuisessa Lescuren julkaisemassa kirjoituksessa luetaan
muun muassa seuraavaa:
"Kuningas koettaa kaikin keinoin voittaa takaisin kansan suosiota. Hän
käyskentelee usein kaupungilla, etenkin esikaupungeissa. Mutta on
helppo huomata, ettei häntä koskaan tervehditä yhtä lämpimästi kuin
kuningatarta tervehdittiin oopperassa eilen. Erittäinkin huusivat
suurella innolla naiset varmaankin tuhat kertaa: 'Eläköön kuningatar!'
ja sitten: 'Eläköön kansa!' Vain harvat huusivat: 'Eläköön kuningas!'
"Yleisön tietoon alkaa levitä, että kuningatar, joka on varsin
järkähtämätön aikeissaan, on päättänyt liittyä hallitusmuodon ystäväin
puolueeseen, mikä on meille takeena keisarin puolueettomuudesta. Mutta
sensijaan kerrotaan kuninkaan toivovan palautumista entisiin oloihin."
Jakobiinit pelkäsivät, että kansa taipuisi leppyiseksi. Sentähden
koettivat he parhaansa mukaan esittää kuningattaren teot niin
pelottavassa muodossa kuin suinkin. Eivätkä kansan ystävälliset tunteet
pysyneetkään kauan semmoisina.
Mutta vielä viimeisen kerran tervehdittiin Marie Antoinettea
suosionosotuksilla teatterissa. Tämä tapahtui italialaisessa oopperassa
helmikuun 20. p:nä 1792.
Mainittuna iltana vastusti kumminkin osa yleisöä näitä
kunnianosotuksia. Sen johdosta nousi riita, ja voitolle päästäkseen
täytyi kuninkaallisen perheen puoluelaisten panna kaikki tarmonsa
liikkeelle.
Viimeisen kerran elämässään hän silloin kävi teatterissa. Illan
kuluessa oli hän useita kertoja pyyhkinyt pois kyyneliään.
Mieltymyshuudotkin tekivät hänet raskasmieliseksi; kruununprinssi, joka
istui hänen sylissään, oli kysynyt häneltä miksi hän itki.
Orléansin herttua oli kuninkaallisen perheen pakenemisen jälkeen ja
sitä seuranneiden tapahtumien aikana esiytynyt tavalla, joka näytti
olevan omiaan saattamaan hänen entisen vihamielisen käytöksensä
unhotuksiin.
Mikään ei olisi ollut hänelle helpompaa, kuin kuninkaan paettua asettua
itse kruununpyytäjäksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan lausui
päinvastoin:
"Niin kauan kuin maassa on kuningas, on hän ainoa laillinen
hallitsija."
Kesäkuun 26. p:nä oli hän luopunut niistä oikeuksistaan
valta-istuimeen, joita Ranskan perintölaki hänelle myönsi.
"Minun ei ole sallittu enää erota porvariluokasta", kirjoitti
hän niihin aikoihin. "Minä olen liittynyt siihen, vakaasti
päättäneenä pysyä siinä ainiaan; kunnianhimo on minun puoleltani
anteeksiantamatonta luopumista periaatteistani."
Saman vuoden lopulla olivat Ludvig XVI ja Orléansin herttua jo hyvällä
tiellä tehdäkseen sovinnon. Noudattaen haluaan tehdä jotakin parempien
välien aikaansaamiseksi, oli kuningas, niin pian kuin hallitusmuoto oli
astunut voimaan, nimittänyt sukulaisensa amiraaliksi.
Herttua lähti meriministerin, Bertrand de Mollevillen luo kiittääkseen
nimityksestä. Hän vakuutti ministerille ihan avoimesti ja
rehellisesti, että hän pani suurta arvoa hänelle osotettuun armoon,
koska hän sen kautta juuri sai tilaisuuden osottaa kuninkaalle, kuinka
suuresti häntä oli parjattu.
"Minä olen kovin onneton ja lisäksi aivan ansiotta", sanoi hän. "Minä
olen suurimmaksi osaksi syytön kaikkeen siihen, mitä minusta on
kerrottu. On luultu minun yksinään olevan syypää, koska en ole
kehdannut puhdistaa itseäni rikoksista, joita minä inhoan. Te olette
ministereistä ensimäinen, jolle minä puhun tällä tavalla, sillä te
olette ainoa, jonka luonne herättää minussa kunnioitusta."
Molleville pyysi häntä mieskohtaisesti ilmaisemaan tunteensa
kuninkaalle.
"Sitä minä juuri toivonkin", vastasi herttua. "Jos voisin luottaa
siihen, että kuningas tahtoo ottaa minut vastaan, lähtisin hänen
luoksensa huomenna."
Ministeri ilmoitti kuninkaalle herttuan toivomuksen, ja Ludvig päätti
ottaa hänet vastaan. Seuraavana päivänä oli hänellä sukulaisensa kanssa
puhelu, jota kesti yli puolitoista tuntia ja johon kuningas näkyi
jäävän tyytyväiseksi. Hän lausui jälestäpäin Bertrand de Mollevillelle:
"Minä olen samaa mielipidettä kuin te: herttua näyttää tarkoittavan
totta pyrkiessään sovintoon. Hän tahtoo kaikin mahdollisin tavoin
sovittaa sen pahan, mikä on tapahtunut hänen nimessään ja johon hän
ehkä ei olekaan niin paljon osallinen kuin me luulimme."
Sovinto näytti olevan täydellinen. Mutta seuraavana sunnuntaina sattui
kohtaus, joka teki sen vaikutuksen tykkänään mitättömäksi. Ja sen
sijaan että juopa näiden kahden kuninkaallisen sukulaisen välillä olisi
umpeutunut, leveni se siitä päivästä alkaen yhä enemmän.
Puheenalaisena sunnuntaina saapui herttua vuoden kestäneen poissaolon
jälkeen taaskin kuninkaan aamupäivävastaanottoon.
Hovissa ei oltu aavistettukaan Ludvigin ja hänen sukulaisensa
yhtymystä; herttuan tulo herätti senvuoksi yleistä hämmästystä.
Hovimiehistä käynti ei ollut sovinnollisuuden, vaan kerskailevan
uhmailemisen todistus. Herttua oli heidän silmissään pahin kaikista
vallankumouksen miehistä. Kaikki onnettomuutta tuottavat tapaukset,
kaikki rikokset he lykkäsivät hänen niskoilleen.
Hänen odottamaton ilmestymisensä aiheutti nytkin yksimielisen
suuttumuksen huudon. Hyökättiin häntä vastaan, poljettiin hänen
varpailleen ja sysättiin hänet ovea kohden.
Kun hän ei voinut päästä kuninkaan huoneeseen, suuntasi hän askeleensa
kuningattaren huoneelle päin. Siellä oli pöytä jo katettuna, ja
salaisesti viitatakseen että herttua tahtoi sekottaa myrkkyä ruokiin,
huusivat palvelijat:
"Ei pidä päästää häntä vatien läheisyyteen!"
Vihainen mutina ja ivalliset kuiskaukset pakottivat hänet vihdoin
kääntymään takaisin tapaamatta ketään kuninkaallisesta perheestä. Hän
tuli jälleen ulos eteiseen, ja hänen kulkiessaan portaita alas
syljettiin ylhäältä hänen vaatteilleen ja päänsä päälle.
Bertrand de Molleville, joka kertoo tämän kohtauksen muistelmissaan,
lisää vielä:
"Orléansin herttua riensi ulos linnasta; hän poistui katkeruus ja viha
sydämessään, varmasti vakuutettuna siitä, että kuningas ja kuningatar
olivat näitten solvaavien tekojen alkuunpanijoina, vaikkeivät he niistä
tienneet ollenkaan mitään, vaan vieläpä vihastuivatkin, kun heille
kerrottiin niistä. Siitä hetkestä käsin antautui herttua täydellisesti
leppymättömän vihansa valtaan ja vannoi kuningashuoneelle kostoa."
17.
Tuileriain ja Koblenzin välinen suhde. -- Marie Antoinette käy
kaksinaista peliä.
Tieto siitä, että Ludvig oli vahvistanut uuden hallitusmuodon, herätti
ulkomailla varsin sekalaisia tunteita.
Heti sen jälkeen kuin uusi hallitusmuoto oli voimaan saatettu, oli
kuningas lähettänyt veljilleen liikuttavan ja järkevän kirjeen, jossa
oli kehottanut heitä palaamaan Ranskaan ja mitä hartaimmin pyytänyt,
etteivät he lisäisi niitä vaikeuksia, jotka ympäröivät häntä. Peljäten
ettei tämä kirje mahdollisesti ollut tullut perille, oli hän paria
päivää myöhemmin kirjoittanut uuden tuttavallisen kirjeen, jossa oli
uudistanut pyyntönsä.
Mutta hänen veljillään ei ollut enempää halua kuin muillakaan
pakolaisilla noudattaa tätä kehotusta.
Prinssit asettuivat juhlallisesti uutta hallitusmuotoa vastaan. He
selittivät, ettei kuningas ollut mitenkään saattanut vapaasta tahdosta
vahvistaa sitä ja väittivät hallitusmuodon vahvistuksen olevan
ilmeisessä ristiriidassa sen valan kanssa, jonka hän oli vannonut
valtaistuimelle noustessansa. Ja lopuksi sanoivat he, etteivät mitkään
käskyt kuninkaan puolelta voisi pakottaa heitä väistymään siltä tieltä,
jota heidän omatuntonsa velvoitti heitä kulkemaan. Ollen äärettömän
tyytymättömiä kuninkaaseen ja kuningattareen, iloitsivat he saadessaan
tekosyyn, joka ulkonaisesti saattoi osottaa heidän vihamielisen
käytöksensä oikeutetuksi.
Koblenzissa levitettiin valheellisia syytöksiä Ludvigia ja Marie
Antoinettea vastaan. Ludvigia nimitettiin yleisesti "mies paraksi",
"kykenemättömäksi ihmiseksi" ja "tahdottomaksi mieheksi".
Kuningattarella oli nimenä "demokraatti", ja kerrottiin hänen olevan
vallankumouksen johtajien vaikutusvallan alaisena. Prinssien
sanomalehdet olivat niin täynnä loukkaavia lauseita häntä ja hänen
veljeään vastaan, että ne täytyi ottaa takavarikkoon.
Prinsessa Elisabethin ystävätär, madame de Bombelles, kirjoitti
(marraskuun 3. p:nä 1791) prinsessan toiselle ystävättärelle, madame de
Raigecourtille:
"Kuinka saattaisi kuningatar enää koskaan luottaa C.D:hen (Artoisin
kreiviin), tietäessään millaisia loukkaavia sanoja kreivin lähiseura
puhuu hänestä ja kuninkaasta. Minä en, Jumalan kiitos, voi syyttää
itseäni siitä, että olisin kertonut kuningattarelle kaikkea, mitä olen
kuullut. Mutta minä tiedän kylliksi ymmärtääkseni, että jos
kuningattarella on asioista yhtä tarkat tiedot kuin minulla, ei hän
koskaan jätä kohtaloaan riippuvaksi ihmisistä, joiden on häntä
kiittäminen niin paljosta, mutta jotka silti ovat hänen verisimpiä
vihollisiaan. Artoisin kreivi ei ole laisinkaan osallinen tähän. Hän on
rehellinen ja suora, ja minä olen vakuutettu hänen aikeittensa
vilpittömyydestä. Mutta heikko hän on kuten useammat miehet hänen
suvussaan, ja sentähden antautuu hän lähimpäin seuralaistensa sokeasti
ohjattavaksi."
Maastapaenneiden aatelismiesten mielestä ei kansalliskokous ollut muuta
kuin joukko kapinoitsevia alamaisia, jotka pitivät laillista
kuningastaan vangittuna. Koblenzissa puhuttiin julkisesti, että olisi
perustettava hallitsijanvirka ja Provencen kreivi valittava hallituksen
päämieheksi. Uutta asetusta pidettiin vain arvottomana paperina,
ilkeittein juonien ja typeryyksien kudelmana.
Ne, jotka arvelivat Ludvigin rehellisesti ja hyvässä luottamuksessa
vahvistaneen asetuksen, pitivät häntä naurettavana hallitsijana,
varjokuninkaana, joka työskenteli omaksi erottamisekseen. Eräissä
päivällisissä lausui joku upseeri, samalla kun murskasi lasinsa:
"Minä olen monarkillismielinen, mutta minä en hyväksy Ludvig
XVI:detta."
Samat miehet, jotka alussa suosivat vapauden periaatteita, soimasivat
häntä nyt katkerasti vanhan hallituksen hävittämisestä. Iäkkäämmät
naiset, jotka olivat Jean Jacques Rousseaun kiihkoisia ihailijoita,
eivät ottaneet alistuakseen pienimpäinkään seuratapamuutosten
alaisiksi, ja suuri osa kuningattaren hovikunnasta ja naispuolisista
palvelijoista erosi tämän johdosta toimistaan.
Prinssit toisella puolen Reinin tekivät innokkaasti työtä liiton
muodostamiseksi vallankumousta vastaan. He tekivät vihatun ja Marie
Antoinettea kohtaan vihamielisen Calonnen pääministerikseen. He
kolkuttivat kaikkia ovia, kääntyivät kaikkien pääkaupunkien puoleen
saadakseen aseellista apua. He julki julistivat, että ennen 1791 vuoden
loppua tapahtuisi suuri sotaretki, joka saattaisi Ranskan asiat
entiselleen.
Sitä ennen jakoivat he toinen toiselleen valtiollisia arvoja, ja
suurella häikäilemättömyydellä levittivät sitä valhetta, että heillä
oli sotamiehiä tuhatmäärin takanaan.
Ruotsin lähettiläs lausui tämän johdosta varsin sattuvasti:
"Emigrantit puhuvat lakkaamatta vastavallankumouksesta. Jos jotakin
vastavallankumousta todellakin voitaisiin ajatella mahdolliseksi, olisi
ensi ehtona sen toteutumiselle, ettei siitä puhuttaisi mitään."
Kuninkaan veljet ja kuninkaan puoliso halusivat itsekukin tahollaan
johtaa liikkeen sille tielle, jonka he katsoivat oikeaksi. Prinssit
tahtoivat, kuten jo on viitattu, miekoin musertaa uuden hallitusmuodon.
Kuningatarta pelotti sellainen menetystapa; hän vallan oikein ajatteli,
että se ärsyttäisi vallankumousmiehiä, vaan ei suinkaan pelottaisi
heitä. Hän toivoi, että Europan ruhtinaat kokoontuisivat kongressiin,
joka olisi omiaan synnyttämään levottomuutta kapinoitsijoissa.
Historia on, ja syystä kyllä, ankarasti moittinut Marie Antoinettea
niinä aikoina osottamastaan viekkaudesta. Hänen todellisten
tunteittensa ja sen osan välillä, jota hän näytteli, ei ollut
minkäänlaista yhtäpitäväisyyttä. Hän oli kehottanut kuningasta
vahvistamaan uuden hallitusmuodon, yksinomaan nukuttaakseen Ranskan
turvallisuuden uneen, ja kun hän liittyi hallitusmuodon ystäviin,
tapahtui se vain siinä tarkoituksessa, että hän toivoi hyödyttävänsä
itseään saattamalla viholliset keskenään eripuraisiksi.
"Kuninkaan vahvistettua hallitusmuodon, olemme joutuneet uuteen
vaiheeseen", kirjoitti hän kreivi Fersenille. "Olisi ollut
rehellisempää kieltää vahvistus, mutta se oli mahdotonta sellaisissa
oloissa kuin me elämme. Olisin toivonut, että kuninkaan selitys olisi
ollut yksinkertaisempi, lyhyempi. Mutta semmoista siitä seuraa, kun on
heittiöiden ympäröimänä. -- -- Prinssien ja emigranttien hullutukset
ovat sitäpaitsi ehkäisseet meidän askeliamme."
Fersen sai hänen kirjeensä lokakuun 8. päivänä. Kaksi päivää sen
jälkeen vastasi hän kuningattarelle m.m. seuraavaa:
"Minä surkuttelen, että teidän on ollut pakko hyväksyä hallitusmuoto,
mutta minä käsitän teidän tilanne; se on kauhea, eikä muunlainen
menettely ollut mahdollinen."
"Käsitättekö millainen minun asemani ja se osa on, jota minun on
näyteltävä päivät pitkään?" kirjoitti Marie Antoinette vähän sen
jälkeen Fersenille. "Minä en itse ymmärrä itseäni. Välistä täytyy minun
kysyä itseltäni, minäkö se todella puhun. -- Mutta mitäpä minä sille
voin? Kaikki tuo on tarpeellista, ja uskokaa minua, asemamme olisi
vielä pahempi kuin se on, ellen jo alusta olisi menetellyt näin. Me
voitamme aikaa, ja sitä vain tarvitaan.
"Terveyteni on parempi kuin olen uskaltanut toivoa sen kauhean henkisen
väsymyksen vuoksi, joka minua alati vaivaa, sekä sen vuoksi, että minä
niin harvoin pääsen ulos raittiiseen ilmaan. Alituiseen on minun
ottaminen vastaan henkilöitä, kirjoittaminen kirjeitä, ja siihen tulee
lisäksi se aika, jonka uhraan lapsieni hyväksi. Tämä viimeksi mainittu,
eikä suinkaan vähin toimeni, on minun ainoa iloni. Kun olen oikein
pahoillani, otan pienen poikani polvelleni ja syleilen häntä kaikesta
sydämestäni, ja se tuottaa minulle hetkellistä lohdutusta."
Kreivi Mercy-Argenteaulle kirjoitti hän melkein samoihin aikoihin:
"Onhan mahdollista, että minä usein väistyn asianhaarojen pakosta.
Mutta seuratkoon minua mikä kova onni tahansa, en silti koskaan
menettele epäkunniallisesti, Onnettomuuden päivinä tuntee vasta täysin
kuka sitä on. Minun vereni virtailee poikani suonissa, ja minä toivon,
että hän kerran osottautuu Maria Teresian arvokkaaksi tyttärenpojaksi."
18.
Ulkovallat. -- Uusi kansalliskokous. -- San Domingon lähetystö. --
Perhe-elämä Tuilerioissa. -- Poliittiset olot.
Samaten kuin kuninkaallinen perhe oli hajaantunut eri puolueihin,
samaten asettuivat vieraat vallatkin, aina sen mukaan mitä etuja
milläkin oli valvottavana, toisistaan eriävälle kannalle Ranskan uuteen
hallitusmuotoon nähden.
Espanjan kuningas käski Pariisissa olevan ministerinsä tehdä matkan
Nizzaan.
Venäjän keisarinna ilmoitti, että kuninkaan hallitusmuodolle antamaa
vahvistusta oli pidettävä semmoisena kuin ei sitä koskaan olisi
annettu, sillä se oli joka tapauksessa kiristämällä saatu. Hän lisäsi,
että jos Ludvig ja Marie Antoinette vilpittömin sydämin olivat
hyväksyneet sen, oli se sitä pahempi heille itselleen. Siinä
tapauksessa -- sanoi hän -- täytyy Ranskan kuningasta pitää nollana.
Itävallan Leopold ilmoitti sen sijaan tyytyväisyytensä vahvistukseen.
Hän selitti, että oli tarpeetonta ja vaarallistakin nyt ajatella
vastavallankumousta. Sisarensa sekä ruhtinas Kaunitzin innostamana
riensi hän mitä ystävällisimmin vastaanottamaan Ranskan lähettilästä.
Ensimäistä kansalliskokousta oli tällä välin seurannut uusi
kansalliskokous.
Ennenkuin uuden hallitusmuodon laatineet edusmiehet hajaantuivat,
olivat he päättäneet, ettei ketään vanhan kansalliskokouksen jäsenistä
saataisi uudestaan valita. Kun siis ei saatu valita uudestaan entisiä
edusmiehiä, olivat useimmat kaupungit ja maakunnat pakotetut
valitsemaan miehiä, joilta puuttui kokonaan itsenäistä käsitystä
poliittisista oloista, miehiä, joista enimmät epäilivät kuningasta ja
hänen vilpittömyyttään.
Uusi kansalliskokous osotti ensi hetkestä käsin, millainen henki siinä
tulisi olemaan vallitsevana.
Muutamat vasemmiston jäsenistä ehdottivat, ettei kuningasta enää
puhuteltaisi kuten ennen arvonimellä "hänen majesteettinsa" ja että hän
tästä lähin vain istuisi tavallisella tuolilla, näyttäytyessään
kokouksessa.
Ehdotus hyväksyttiin, mutta se herätti niin suurta suuttumusta
pääkaupungin porvareissa, että se oli peruutettava.
Muutamia päiviä sen jälkeen saapui lähetystö San Domingosta anomaan
kuninkaalta turvaa niitä epäjärjestyksiä vastaan, joita oli saarella
tapahtunut ja jotka saattoivat saaren asukkaat epätoivoon.
"Madame", lausui puheenjohtaja ollessaan Marie Antoinetten puheilla,
"suuressa onnettomuudessamme tunnemme tarvetta saada nähdä teidän
majesteettianne saadaksemme teiltä lohdutusta sekä ylevän esimerkin
pelkäämättömyydestä."
Mielenliikutuksen tukahuttamana ei kuningatar heti kyennyt siihen
mitään vastaamaan. Mutta palattuaan myöhemmin linnan kappelista, haki
hän käsille lähetystön.
"Hyvät herrat!" lausui hän, "minä en voinut mitenkään vastata teille,
mutta vaitioloni lienee puhunut teille enemmän kuin sanani."
Niin halukas kuin Marie Antoinette omasta kohdastaan olikin uhmaamaan
kaikkia vaaroja, niin oli hänen, kuten jo olemme nähneet, mahdoton
saada toiminnan halua herätetyksi puolisossaan ja saada omaa
päättäväisyyttään vuodatetuksi hänen epäröivään sieluunsa.
Heittäytymällä hänen jalkojensa juureen, osottamalla hänelle lapsiaan
koki Marie Antoinette viimeisen kerran saada temmatuksi hänet
tylsyydestään.
"Kootkaamme kaikki tarmomme kestääksemme tämän pitkän taistelun
loppuun", huudahti hän. "Jos emme voi tuhoamme välttää, niin voimme
ainakin itse valita tavan, jolla käymme kuolemata vastaan. Älkäämme
ilman vastarintaa odottako, että tullaan ja kuristetaan meidät
huoneissamme!"
Mutta Ludvigiin eivät hänen puolisonsa kehotukset tehonneet vähääkään.
Prinsessa Elisabeth olisi sen sijaan ilomielin noussut ratsaille ja
asettunut sotamiesrykmentin etupäähän.
Hän oli veljeään paljoa toimellisempi ja yhtä pelkäämätön kuin Marie
Antoinette. Mutta pahaksi onneksi olivat kälyksien näkökannat aivan
erilaiset.
Ranskassa olonsa ensi ajoista saakka oli Marie Antoinette tavannut
kiihkeimmät vihamiehensä puolisonsa sukulaisten piiristä. Onnettomuudet
eivät olleet riistäneet heiltä aseita, ja olemme nähneet, että hyvin
useat kuninkaallisesta perheestä hänen kustannuksellaan yhä edelleen
koettivat toteuttaa omia itsekkäitä aikeitaan.
Sankarillinen uskollisuus velvollisuuksiensa täyttämisessä pidätti
prinsessa Elisabethin Tuilerioissa. Mutta hänen ajatuksensa ja
sydämensä olivat alati veljien luona Koblenzissa. Kaikki hänen
toiveensa olivat heihin liittyneet, ja maasta paenneiden käytös
synnytti lakkaamatonta eripuraisuutta hänen ja kuningattaren välillä.
Kova onni, joka oli tehnyt Elisabethista yhä hartaamman kristityn,
oli samalla tehnyt hänestä yhtä innokkaan rojalistin. Hän
kohotti olkapäitään Marie Antoinetten myönnytyksille ja hänen
liittoutumiselleen vallankumouksen johtajien kanssa. Päin vastoin kuin
kälynsä piti hän ylempää aatelia, ystäviä vanhoilta ajoilta, edelleen
valtaistuimen vankimpana tukena. Hän ei kammonnut sisällistä sotaa.
Hänen mielestänsä sisällinen sota jo oli maassa käymässä.
Olisi vaikea uskoa tuota jumalisen ja puhtaan Elisabethin ja ylpeän ja
pelkäämättömän Marie Antoinetten välistä kireää suhdetta mahdolliseksi,
ellei kuningatar avomielisissä kirjeissään kreivi Fersenille olisi
viehättynyt itse siitä kertomaan.
"Monsieurin (Provencen kreivin) kirje paroonille (Breteuil) on
hämmästyttänyt ja harmittanut meitä", kirjoitti hän Fersenille; "mutta
aikana semmoisena kuin nykyinen täytyy olla kärsivällinen eikä liiaksi
näyttää suuttumustaan. Tahdon kaikissa tapauksissa jäljentää kirjeen,
jotta sisareni (Elisabeth) saa nähdä sen. Olen utelias kuulemaan miten
hän voinee puolustaa mokomaa kirjettä olosuhteissa, jommoisissa me
elämme. Perhe-elämämme muistuttaa todellista helvettiä. Täällä ei
uskalla lausua sanaakaan, ei parhaimmassakaan tarkoituksessa. Sisareni
on siihen määrään suulas, niin kokonaan vehkeilijöiden ympäröimänä ja
niin täydellisesti Koblenzissa oleskelevien veljiensä vallassa, ettemme
voi puhella mistään, ellemme tahdo torata päivät päästään.
"Minä luulen että Monsieuria ympäröiväin henkilöiden kunnianhimo
syöksee hänet turmioon ja estää hänet saavuttamasta päämääräänsä. Hän
luuli ensi hetkenä olevansa kaikki ja voivansa tehdä kaikki, mutta hän
ei koskaan saa mitään huomattavaa aikaan. Hänen veljensä viepi
vaihemielisyydellään ja liukkaudellaan aina häneltä etusijan kaikissa
puolueissa.
"Kovin surkeata oli, ettei Monsieur heti kääntynyt takaisin, kun
matkamme keskeytettiin Varennesissa. Hän olisi silloin toteuttanut
monasti antamansa lupauksen, ettei hän hylkää meitä. Sen kautta olisi
hän myös säästänyt meiltä monta onnettomuutta ja murhetta.
"Olemme kauan valittaneet maastamuuton laajuutta ja tunteneet, kuinka
vahingollinen se on ollut sekä kuningaskunnalle itselleen että
prinsseille. Kaikista julmin on se tapa, jolla on petetty ja vieläkin
petetään kaikkia noita rehellisiä ihmisiä, joilla kohta puoleen ei ole
muuta edessä kuin katumus ja epätoivo. Niitä, jotka ovat sen verran
luottaneet meihin, että ovat kysyneet neuvoamme, olemme varoittaneet
lähtemästä. Jos he ovat katsoneet maasta pakenemisen heidän kunnialleen
sopivaksi, olemme kuitenkin lausuneet heille totuuden. Mutta mitä on
meidän tehtävä? Jotta ei olisi pakko totella meitä, on tullut tavaksi
sanoa, että me emme ole vapaita, mikä onkin aivan totta."
Mikään ei ollut omiaan korkeammalle kuohuttamaan intohimoja
pääkaupungissa kuin juuri maasta muuttaneiden esiintyminen. Mitä
hyvänsä kuningas teki, ymmärrettiin häntä aina väärin joko sen tai
tämän puolueen puolelta. Itse vailla puoluetta ja puolustajia, toivoi
hän kumminkin alati, että mielet tyyntyisivät, mutta sen sijaan kiihtyi
ja katkeroittui kansa päivä päivältä yhä enemmän.
Kolme valtiollista puoluetta oli toimessa vastustaakseen
vallankumousta. Perustuslaillinen puolue, jota johtivat Barnave, Dupont
ja Lameth veljekset, tahtoi estää vieraita valtoja ja maastamuuttaneita
sekaantumasta asioihin sekä odottaa mitä uusi hallitusmuoto vaikuttaisi
oloihin Ranskassa. Maastamuuttaneet toivoivat, kuten jo olemme nähneet,
vierasten valtojen hyökkäävän Ranskaan; he omaksuivat kiihkoisesti ja
lausuivat häikäilemättä julki sen ajatuksen, että saisivat yhdessä
ulkomaisten sotajoukkojen kanssa taistella omia maanmiehiään vastaan.
Ja vihdoin toivoi kuningatar, kuten myöskin jo olemme selittäneet, että
Europan ruhtinaiden tuli yhtyä kongressiin, joka voisi synnyttää pelkoa
vallankumoojissa.
Ludvig XVI näytti kallistuvan milloin tuon, milloin tämän puolueen
puolelle.
Ajatus, että olisi turvauduttava vierasten sotajoukkojen apuun, ei
oikeastaan ollut hänen mielensä mukainen; hän pelkäsi Ranskan
vihollisten välitystä; mutta ruumiillisesti ja henkisesti veltostunut
kun oli, liittyi hän vihdoin huonoimpaan puolueeseen mitä ajateltavissa
oli: hän pysyi kokonaan toimettomana ja passiivisena.
Mutta toiset olivat hänen sijastaan sitä uutterammin toimessa. Vaikkei
kuninkaalla ollut mitään tahtoa, oli hänellä kumminkin kaksi
ministerineuvostoa; toisen muodostivat hänen perustuslailliset
ministerinsä, toiseen lukeutui vain yksi ainoa jäsen, parooni Breteuil,
kuninkaan salainen asiamies ulkomailla.
Breteuil, joka ennen oli ollut sekä lähettilään että ministerin
virassa, oli mies, joka ei ollut tottunut taipumaan, vaan käytti
mahtikieltä ja ankaraa puhetta.
Varustettuna kuninkaan salaisella ja rajattomalla valtuudella
sopimusten tekemiseen kaikkien ulkomaiden ruhtinasten kanssa, oli hän
lähtenyt Ranskasta vuoden 1790 alussa.
Sittenkun Ludvig oli antanut hänelle oikeuden toimia hänen nimessään,
ei hänen käynyt kutsua asiamiestään takaisin saattamatta samalla tätä
salaista diplomaattia ilmi.
Breteuilin vallassa siis oli mielensä mukaan selitellä kuninkaan
aikeita. Sitä hän myöskin teki ylenpalttisesta innosta, jota hän osotti
herransa pelastumisen ja hänen arvonsa ylläpitämisen suhteen. Kaikki
hänen neuvottelemisensa Ruotsin Kustaa III:nnen ja Venäjän Katarina
II:sen, Preussin kuninkaan ja Itävallan keisari Leopoldin kanssa
tarkoittivat vain heidän yllyttämistään sotaan hänen kapinallista
isänmaataan vastaan.
Kuumeentapaisella tarmolla lähti Marie Antoinette samaan aikaan
tykkänään toista uraa uurtamaan.
Saamatta minkäänlaista apua kuninkaalta ja ollen alinomaisessa vaarassa
joutua saman heikkouden valtaan, joka oli kuninkaankin tahdon tyyten
herpaissut, yritti hän, vaikka ilman sanottavaa menestyksen toivoa,
rakennella liittoja kaikkialla. Tuntimääriä istui hän lukien läpi
raportteja. Hän ei voinut enää sanottavasti nukkua öisin, ja hänen
kauniit silmänsä olivat punaiset ja turvottuneet. Raskaat ajatukset,
alituinen pelko ja sitkeä työ veivät nyt häneltä ajan.
Prinsessa Lamballelle kirjoitti hän:
"Kuninkaan veljiä ympäröi valitettavasti kunnianhimoisia ja
tuittupäisiä miehiä, jotka eivät muuta voi kuin vetää meidätkin
turmioon, sitten kun ensin ovat itsensä syösseet siihen. -- -- -- Minun
täytyy tunnustaa, että minä, rohkeudestani huolimatta, olisin
onnellinen saadessani kuolla, ellei minulla olisi lapsiraukkojani ja
miestäni, joka kaiken tämän rauhattomuuden keskellä on pysynyt
tavattoman maltillisena. -- -- -- Itken perhettäni, ystäviäni ja
itseäni; kaupungissa vallitsee alituinen rauhattomuus ja mielenkuohu.
Väestön paremmisto tunnustaa tosin asiamme oikeaksi, mutta vaikenee,
taivuttaa niskansa ylivoiman edessä eikä osaa vaatia mielipidettään
kuultavaksi. -- -- -- Meidän ponnistuksemme tarkoittavat nyt ainoastaan
tuudittaa kapinoitsijat uneen voidaksemme sen jälkeen sitä helpommin
ehkäistä heidän tuumansa. -- -- -- Oi, jospa tuo kunnon kansa tietäisi
kuinka suuresti me sitä rakastamme, kuinka se silloin häpeisikään
kaikkia niitä kärsimyksiä, joita se on meille tuottanut! -- -- --"
Kuningattaren tehtävänä oli yht'aikaa vastustaa maastamuuttaneiden
hankkeita, voittaa kuninkaan päättämättömyys, vallankumouspuolueen
vihamielisyys ja kuninkaallismielisten epäluulot sekä anoa vierailta
valloilta kannatusta, samalla kun hänen täytyi saada heidät estetyksi
toimimasta liian aikaisin.
Hänen oli mahdoton astua poliittiselle näyttämölle joutumatta samalla
alttiiksi kaikilta tahoilta tehdyille hyökkäyksille. Hän voi tuskin
lausua sanaakaan, jota ei heti selitetty uhkaukseksi tai kavallukseksi.
Kesken työtänsä valtasi hänet yhtäkkiä ahdistus, jota oli mahdoton
vastustaa. Enemmän kuin suurten surujen paino sortivat häntä maahan
alituiset, sietämättömät neulanpistot.
Mutta hän ei tohtinut antautua vastusten lannistettavaksi eikä luopua
toivomasta apua. Hänen täytyi työskennellä, vaikka aavistikin, että
tämä jännitys, joka ei mistään levosta tiennyt, tämä tarmo, joka oli
herännyt liian myöhään, tuhlautui vain taistelussa, jonka onneton loppu
oli jo ennakolta varma.
Hän kirjoitteli kirjeitä oikealle ja vasemmalle, tehden niissä selvää
tuumistaan. Hänen rauhaton mielensä ilmenee parhaiten siinä, että hän
kirjoituksissaan ehtimiseen palaa samaan asiaan.
"Meillä ei ole muuta keinoa", lausuu hän tavantakaa, "kuin koettaa
voittaa kansan luottamus. Se on meille ehdottomasti tarpeen, päätimmepä
sitten menetellä miten hyvänsä. Mutta vaikka meidän itsemme
onnistuisikin voittaa kansan luottamus, tulee kaikkien vaikuttaa
yhdessä meidän pelastukseksemme. Kun vallat lähestyvän talven vuoksi
eivät voi lähettää suurempia sotavoimia avuksemme, pidämme kongressia
ainoana tehokkaana apukeinona."
"Pelastus", -- selittää Marie Antoinette edelleen -- "voi tulla
ainoastaan ulkomailta." Hän tunnustaa, ettei heidän ollut apua
odottaminen kansalliskokoukselta, joka hänen mielestänsä ei ollut muuta
kuin "ryhmä konnia, tyhmyreitä ja houkkioita". Erääseen kirjeeseensä
kreivi Fersenille liittää hän kuninkaalta lähteneen asiakirjan, joka
sisältää seuraavaa: "Ponteva ja yksimielinen lausunto, jonka kaikki
Europan vallat antaisivat, voisi, varsinkin jos sitä tukisi vahva
armeija, viedä onnelliseen tulokseen. Ensinnäkin olisi se nolaus
emigranteille, joiden toiminta tämän kautta suureksi osaksi kadottaisi
merkityksensä. Sitten saattaisi se häiriötä aikaan vallankumoojien
hankkeissa ja löisi heidät laudalta. Ja lopuksi virittäisi kongressi
uutta rohkeutta yksinvallan ja järjestyksen ystävissä."
Kuningatar esitti ensin tuumansa keisari Leopoldille ja kreivi Mercylle
ja sitten Venäjän keisarinnalle (3. p. joulukuuta 1791), Espanjan
kuningattarelle (4. p. tammikuuta 1792) sekä Portugalin kuningattarelle
y.m. Kaikkialta sai hän vastaanottaa sangen epämääräisiä vastauksia.
Katarina lähetti Marie Antoinettelle nuivahkon vastauksen hänen
kirjeeseensä, joka oli ollut täynnä imartelua ja nöyryyttä.
Venäjän keisarinna ei ollenkaan suosinut Ranskan kuningatarta.
Viimemainittu oli onnensa päivinä tuhlaten osottanut ystävyyttään
suuriruhtinas Paavalille ja hänen puolisolleen, ja Katarina vihasi
poikaansa Paavalia. Kun sitten tapaukset kiinnittivät Europan huomion
Ranskaan ja Katarina itse oli jättänyt tämän maan oman onnensa varaan,
sai mahtava keisarinna vapaasti levittää valtaansa Itämailla,
järjestellä Suomen rajoja ja valmistella Puolan toista jakoa.
Katarina ei tosin suoranaisesti kieltäytynyt auttamasta onnetonta
kuningasparia -- Kustaa III:nnen hartaista pyynnöistä lupasi hän
puolittain yhtyä heidän turvaamisekseen muodostettavaan liittoon, --
mutta hän ei lähettänyt sotaväkeä eikä rahojakaan, vaan ainoastaan
surkutteli ja moitti Ludvigia ja Marie Antoinettea.
"Kuningas on varsin kelpo mies, ja minä pidän paljon hänestä", hän
sanoi. "Mutta kuinka hän on heikko! Hän vahvistaa mitä pahimpia
mielettömyyksiä. -- Kuinka voisin auttaa kuningasta, joka ei halua
tulla autetuksi?"
19.
Fersen viimeisen kerran Pariisissa. -- Keisari Leopold ja Kustaa III
kuolevat. -- Ranskan sodanjulistus. Kreivitär de Ia Motten
häväistyskirjoitus. -- Girondilaiset ministereinä. -- Dumouriez.
Fersenin ajatukset liikkuivat alati Tuileriain onnettomain asukasten,
surkuteltavan kuningattaren luona.
Vastustamaton voima veti häntä Pariisiin. Marraskuun 26. p:nä 1791
kirjoitti hän Marie Antoinettelle:
"Vastatkaa minulle, voisinko tavata teitä yksin, ilman todistajia, sen
tapauksen varalta, että saan vastaanottaa käskyjä kuninkaalta (Kustaa
III:nnelta); hän on puhunut minulle eräästä toivomuksesta, joka hänellä
siinä tapauksessa on mielessään."
Kaikista niistä hallitsijoista, jotka mielenkiinnolla ottivat osaa
Ludvigin ja Marie Antoinetten kohtaloihin, oli Kustaa III yhä vieläkin
toimellisin, päättäväisin ja rohkein. Hän määräsi Fersenin salaisesti
matkustamaan Ranskaan. Joulukuun 22. päivänä lähetti Kustaa hänelle
Ranskan kuninkaalle ja kuningattarelle osotetun kirjeen ja antoi
hänelle toimeksi mieskohtaisesti saattaa sen perille.
Tässä kirjeessä kehotti hän Ludvigia ja Marie Antoinettea
suunnittelemaan uutta pakoretkeä. Ja hän neuvoi heitä ryhtymään
varotoimiin, jotka onneton Varennes-tapahtuma oli osottanut
välttämättömiksi. Hän arveli viisaimmaksi, että kuninkaallisen perheen
jäsenet pakenisivat jokainen erikseen huolellisesti valepukuihin
puettuina. Jos Ludvig onnellisesti pääsisi pakenemaan Ranskan rajan
yli, saattoi hän -- vakuutti Kustaa oikeudenmukaisesti -- odottaa apua
ja väliintuloa vierailta valloilta.
Peläten kreivi Fersenin tulevan ilmiannetuksi ja tunnetuksi, vastusti
Marie Antoinette kauan ja pontevasti hänen lähtöänsä Ranskaan.
Vihdoin sai hän kuitenkin kuninkaalta ja kuningattarelta luvan täyttää
Kustaa III:nnen hänelle uskoman tehtävän. Hän lähti Tukholmasta
valenimellä ja saapui suuremmitta seikkailuitta Pariisiin (14. p.
helmik. 1792). Ainoastaan muutamat harvat aavistivat hänen läsnäoloaan
Ranskanmaan pääkaupungissa.
Samana iltana hän lähti Tuilerioihin.
"Kävin kuningattaren luona", kirjoitti hän päiväkirjaansa, "ja käytin
tavanomaista tietäni. Kohtasin vain muutamia kansalliskaartilaisia enkä
tavannut kuningasta."
Ensimäinen jälleennäkeminen hänen ja Marie Antoinetten välillä oli
kestänyt vain muutamia minuutteja, mutta nekin olivat riittäneet
osottamaan hänelle, että ne kahdeksan kuukautta, jotka olivat kuluneet
siitä kuin hän sanoi jäähyväiset Marie Antoinettelle vähäisellä
Bougy-nimisellä postiasemalla, olivat uurtaneet lähtemättömiä merkkejä
hänen kasvoihinsa.
Seuraavana päivänä lähti Fersen jälleen Tuilerioihin, ja tällä kertaa
tapasi hän sekä Ludvigin että Marie Antoinetten, jotka yhdessä ottivat
hänet vastaan. He puhelivat uuden pakoretken mahdollisuudesta, mutta
olivat yksimieliset siitä, että olisi liian uskallettua koettaa
tällaista yritystä.
Fersen kirjoitti päiväkirjaansa tästä kohtauksesta:
"Tapasin kuninkaan tänä iltana. Hän ei tahdo paeta eikä hänellä ankaran
valvonnan vuoksi ole siihen tilaisuuttakaan. Sitä paitsi epäilyttää
hänen omaatuntoaan, kun hän niin useasti on luvannut jäädä maahan; hän
on oikeamielinen mies. Hän tietää, ettei ole muuta keinoa kuin
väkivalta, mutta heikkoutensa takia uskoo hän mahdottomaksi saada
takaisin entistä valtaansa... Lopuksi sanoi hän minulle: 'Olemme nyt
kahden kesken ja voimme sentähden puhua peittelemättä. Kukaan ihminen
ei ole koskaan ollut sellaisessa asemassa kuin minä. Tiedän, että minä
laiminlöin oikean hetken, se oli 14. p. heinäkuuta 1789. Sillä kertaa
olisi minun pitänyt lähteä matkaani, ja minä tahdoinkin lähteä. Mutta
mitä oli minun tekeminen, kun yksin veljenikin (Provencen kreivi) pyysi
etten lähtisi, ja Broglien marsalkka, jolle sotajoukkojen päällikkyys
silloin oli uskottuna, vastasi minulle: 'Niin, voimmehan kyllä vetäytyä
takaisin Metziin, mutta mitä sinne tultuamme teemme?' -- Minä en
silloin käyttänyt hyväkseni otollista tilaisuutta, ja sen jälkeen ei se
ole enää uudistunut. Koko maailma on jättänyt minut pulaan.'"
Ludvig siis kieltäytyi koettamasta uutta pakoyritystä, mutta kehotti
sen sijaan Ferseniä saattamaan muille valloille tiedoksi, etteivät nämä
hämmästelisi jotakin, minkä hän ehkä olisi pakotettu tekemään.
Samana päivänä puheli Fersen kauan Marie Antoinetten kanssa. Helmikuun
21. päivänä oli hänellä vihdoin jälleen pitkä kohtaus kuninkaan ja
kuningattaren kanssa, ja syvästi liikutettuna lähti hän Tuilerioista.
Vaikkei hän ollutkaan onnistunut saada taivutetuksi kuninkaallista
paria yrittämään uutta pakoretkeä, niin palasi kreivi kumminkin
jokseenkin tyytyväisenä matkaltaan, hän kun suullisten keskustelujen
kautta oli tullut tietämään Ludvigin ja Marie Antoinetten todelliset
aikeet paremmin kuin kirjeiden kautta oli ollut mahdollista.
Hän tiesi nyt, minkä päämäärän toteuttamista he häneltä toivoivat, eikä
tämä päämäärä hänestä tuntunut erittäin kaukaiselta.
Kuningas suostui siihen, että vieraat hallitsijat saisivat toimia, ja
nämä näyttivät vihdoinkin päättäneen ryhtyä asioihin käsiksi. Preussin
ja Espanjan kuninkaat olivat liittyneet Ruotsin kuninkaaseen. Sveitsin
tasavalta liittoutui niin ikään monarkistien kanssa. Venäjän keisarinna
näytti samaten olevan halukas esiintymään pontevasti Ranskan
vallankumoojia vastaan. Ja jopa keisari Leopoldkin -- "viekas
florentinilainen", joksi Fersen kutsui häntä -- jonka hiljaisuus ja
maltillinen käytös oli saattanut sisaren epätoivoon, näytti halukkaalta
luopumaan korulauseilla liikkumisesta.
"Mitä veli mahtaisi tehdä, jos sisar murhattaisiin?" kysyi kreivi
d'Allonville prinssi Condélta eräänä päivänä.
"Kenties hän uskaltaisi käyttää surupukua sisaren kuoltua", vastasi
prinssi.
Niin hyvin kysymys kuin vastauskin osottavat, kuinka vähän uskottiin,
että Leopold esiintyisi Marie Antoinetten hyväksi.
Itävallan keisari oli tosin läheisempi kuin kukaan muu puuttumaan
Ranskan kuningasparin kohtaloihin, eikä ole kiellettävissä, ettei
kuninkaallisen perheen ystävillä ollut jonkinlaista syytä moittia häntä
ja että hän alinomaa oli narraillut heitä lupaamalla apua, jota ei
koskaan tullut.
Mutta tapaukset kasvoivat lopulta rauhaarakastavaa Leopoldia
voimakkaammiksi. Ranskalaiset kyllästyivät emigranttien alituiseen
meluun ja uhkauksiin rajan toisella puolen.
He tunsivat tarvetta saattaa tuo väsyttävä melu vaikenemaan. Sodanhalu
heräsi heissä, ja he alkoivat käyttää uhkaavaa kieltä ulkovaltoja
kohtaan.
Leopoldin oli pakko mukautua yleiselle mielipiteelle, ja vaikka hän
viimeiseen asti oli toivonut pääsevänsä sekaantumasta sotaan,
allekirjoitti hän kumminkin puolustusliiton Preussin kanssa.
Odottamaton isku kuitenkin -- ainakin toistaiseksi -- kukisti maahan
niin suurilla vaivoilla aikaansaadun rakennuksen. Maaliskuun 1. päivänä
1792 tempasi Itävallan Leopoldin pois äkillinen, mutta ankara tauti.
Huolimatta siitä katkeruudesta, joka Marie Antoinettessa oli vallinnut
veljeä kohtaan hänen haluttomuutensa johdosta suojella hänen etujaan,
vaikutti tieto Leopoldin kuolemasta yhtäkaikki hänen mieleensä
järkyttävästi. Ensi surunpuuskan yllättäessä hänet, huusi hän, että
Ranskan vallankumousmiehet olivat myrkyttäneet keisarin -- otaksuma,
joka levisi ja jota uskottiin.
Mutta kuningattarella ei ollut aikaa itkeä. Hänen täytyi ajatella omia
asioitaan ja niitä muutoksia, joita tämä kuolemantapaus tuottaisi
poliittisella shakkilaudalla.
Leopoldin seuraaja oli neljänkolmatta vuotias, heikko ja kivuloinen
nuorukainen.
Tosin selitti hän itsellään olevan samat aikeet kuin hänen isällään, ja
tosin kirjoitti suurkansleri, ruhtinas Rosenberg, eräälle naiselle
Ranskan hovissa: "Toivoakseni uusi hallitsija täyttää ne sitoumukset,
joihin keisarivainaja on suostunut, ja saattaa hallitusistuimen ja
kuninkaallisen valta-aseman Ranskassa entiselleen." Mutta iäkäs
ruhtinas Kaunitz puhui alinomaa innokkaasti rauhan puolesta.
Marie Antoinettea huoletti se empimys ja epävarmuus, joka häntä kohtasi
joka puolelta. Hän lähetti parooni Goguelatin valenimellä Wieniin
pyytämään varmaa vastausta hänen veljensä pojalta. "Aikaa ei ole
hukattavaksi", lausui hän epätoivoissaan, "sillä vihamiehemme eivät
todentotta anna hetkeäkään mennä hukkaan."
Mutta onnettomuus seurasi häntä lakkaamatta, ja kaikki hänen hankkeensa
näyttivät menevän myttyyn.
Neljätoista päivää Leopoldin kuoleman jälkeen sattui murhaajan luoti
Kustaa III:nteen naamiaistanssiaisissa Tukholmassa.
"Tämä luoti tuottaa iloa jakobiineille Pariisissa", lausui kuoleva
kuningas.
Ja riemu vallankumoojain piirissä Ranskassa olikin suuri, heidän
saatuaan tietää, että Kustaa maaliskuun 29. päivänä oli kuollut
saamastaan haavasta. Riemuhuuto, joka kajahti jakobiinien leiristä,
osotti vasta, kuinka suuresti Ruotsin kuningasta oli pelätty.
Ludvig ja Marie Antoinette olivat kauhusta ikäänkuin kivettyneinä
saatuaan tiedon hänen kuolemastaan. Kuolemansa edellisenä päivänä oli
Kustaa lähettänyt heille ne terveiset, että hän, jättäessään tämän
maailman, surulla ajatteli, että hänen kuolemansa mahdollisesti
vahingoittaisi heidän etujaan.
Madame de Tourzel, joka oli vastaanottanut surusanoman kruununprinssin
huoneessa, syöksyi kuningattaren luo tyrmistys kuvautuneena
kasvoissaan.
"Näen ulkomuodostanne, että jo tiedätte uutisen, jonka äskettäin olemme
saaneet vastaanottaa", virkkoi kuningatar. "Tämä sanoma ei voi olla
koskematta sydämen sisimpään. Mutta meidän täytyy jännittää
rohkeuttamme -- ken takaa, eikö meidän kohtalomme tulle sama?"
Oli tosin syytä luulla, että Ranskan kuninkaalliseen pariin mieltyneen
hallitsijan kuolema haitallisesti vaikuttaisi muitten hallitsijain
päätökseen, mikäli se koski tämän onnettoman kuningasparin aseman
tukemista; mutta toiselta puolen on niinikään syytä otaksua, ettei
ruotsalaisilla sotamiehillä, joihin niin suuresti luotettiin, ollut
erikoista halua lähteä sotaan vierasta kansaa vastaan, joka ei koskaan
ollut tehnyt heille mitään pahaa.
Ludvig ja Marie Antoinette luulivat Kustaa III:nnessa kadottaneensa
voimallisimman tukensa. Mutta hänen ajatuksensa saatettiin täytäntöön
hänen myötävaikutuksettaan. Sota, jota hän niin kauan oli pyytänyt
saada aikaan, puhkesi itsestään.
* * * * *
Kuninkaallisen parin asema kävi päivä päivältä tukalammaksi, ja
pariisilaisten käytös Ludvigia ja Marie Antoinettea kohtaan yltyi
päivästä päivään yhä uhkaavammaksi.
Eräässä iltaseurassa Condorcetin luona esitettiin tuuma, että kuningas
jälleen erotettaisiin virantoimituksesta, kruununprinssi anastettaisiin
vallankumoojain haltuun ja hänen kasvatuksensa uskottaisiin jollekulle
vallankumouksen johtomiehistä. Samassa tilaisuudessa esiintuotiin
myöskin useampia ehdotuksia kuningattarelle valmistettavasta
kohtalosta. Sièges ehdotti, että hänet lähetettäisiin takaisin
Itävaltaan, toiset taasen olivat sitä mieltä, että hänet oli suljettava
luostariin tahi vedettävä oikeuteen.
Kuningatar, jolla oli hyvin tarkat tiedot näistä ehdotuksista, puheli
niistä rouva de Tourzetin kanssa.
"Kuningas ei koskaan salli, että niin inhottava tuuma pannaan
täytäntöön", lausui kasvattajatar.
"Minusta olisi parempi se, kuin että hän itse joutuisi vaaralle
alttiiksi", vastasi Marie Antoinette.
Madame Campanin avustamana järjesteli hän useana yönä peräkkäin
papereitaan ja poltti sellaisia kirjeitä, jotka olisivat voineet käydä
vaarallisiksi hänelle ja hänen ystävilleen.
Veljen kuoleman jälkeen ei hänen annettu käyttää surupukua. Erästä
upseeria, joka tuli ulos linnasta suruharso hihassa, vainottiin ja
rääkättiin Tuileriapuistossa; ja linnan parvekkeen edustalla
pystytettiin peitseen pistetty pää, jonka piti kuvata keisari
Leopoldia.
Kuninkaan täytyi viimein taipua yleisen mielipiteen painoon,
girondilaisten lausuntoihin ja ministereittensä yksimielisiin
kehotuksiin. Huhtikuun 20. päivänä 1792 julisti hän sodan Unkarin
kuningasta vastaan. Vasta viime hetkessä oli Ludvig tehnyt päätöksensä
siitä, ja kun hän kansalliskokouksessa luki julki sodanjulistuksen,
olivat hänen silmänsä täynnä kyyneliä.
Sen sijaan ei kuningatar peljännyt sotaa; hän katsoi sitä ikäänkuin
viimeiseksi pelastuksen mahdollisuudeksi. Ja ketäpä ihmetyttäisikään,
että hän haki tukea ulkopuolelta maan, kun hänen oma, hänen miehensä ja
lastensa henki oli alinomaisessa vaarassa Ranskassa?
Sota oli niinmuodoin julistettu, kansalliskokous oli monta kuukautta
toivonut sitä. Vieraat vallat tiesivät sen, sillä Marie Antoinette oli
ilmoittanut siitä kreivi Mercylle kirjeessä 26. p:ltä maaliskuuta.
Ja kuitenkaan ei oltu sotaa varten varustettuja enemmän puolelta kuin
toiseltakaan.
Maastamuuttaneet olivat riistäneet Ranskalta sen kuuluisat
sotapäälliköt, ja useat rykmentit olivat seuranneet päällikköjensä
mukana rajan yli. Ranskalainen armeija ei ollut järjestetty, ja
kapinallinen henki oli vallalla sotamiehissä. Ensimäisessä ottelussa
vihollisen kanssa menettivät sekä upseerit että sotamiehet
täydellisesti mielenmalttinsa. Kaikki joutui epäjärjestykseen. Ranskan
sotajoukot pakenivat hurjasti yli rajan, ja miehistö surmasi useita
kenraalejaan.
Tappio synnytti hetkellisen pelon Pariisissa. Vallankumouksellinen
aines lakiasäätävässä kokouksessa ja sanomalehdistössä käytti
sotatoimissa tapahtuneita hairahduksia tekosyynä katkeruuteen
kuningasta ja epäluottamukseen ministereitä kohtaan, mutta olletikin
syynä yhä vimmatumpaan raivoon kuningatarta vastaan.
Armeijan kärsimä tappio luettiin Marie Antoinetten syyksi;
kirjoitettiin ja kerrottiin julkisesti, että hän oli antanut salaisia
käskyjä, jotka olivat aiheuttaneet äkkipelon.
Kansa kävi tästä yhä kiihtyneemmäksi ja levottomammaksi. Toukokuun 15.
päivänä selitti muuan girondilaisten ystävä, Carra, "Annales
politiques" -lehdessään, että oli muodostettu itävaltalainen komitea,
joka piti kokouksiaan prinsessa Lamballen asunnossa, jonne
kuningatarkin tavallisesti saapui ja jossa suunniteltiin uutta
Perttulin yötä isänmaan ystävien murhaamiseksi. Vielä kirjoitti Carra,
että kuningas aikoi paeta ja luovuttaa linnoitukset ja sotajoukot
emigranttien käsiin.
Muita yhtä perättömiä huhuja liittyi näihin ja kiihdytti mielialan
äärimmilleen.
Kreivitär de la Motte, joka aikaisemmin oli niin suuresti
vahingoittanut kuningattaren mainetta sotkemalla hänen nimensä
kuuluisaan kaulanauhajuttuun, oli Englannissa sepustanut hänestä
herjauskirjoituksen, jonka hän juuri niihin aikoihin oli toimittanut
Ranskaan.
Madame Campan kuuli kerrottavan tästä ja sai samalla tietää, että
käsikirjoitus voitiin todennäköisesti saada ostetuksi tuhannesta
louisdorista.
Kamarirouva kertoi valtiattarelleen mitä oli kuullut.
Marie Antoinette kieltäytyi ostamasta käsikirjoitusta, selittäen aina
halveksineensa moisia häväistyskirjoituksia.
Hän lisäsi, että jos hän ostaisi käsikirjoituksen estääkseen sen julki
tulemista, niin tämä seikka tuskin voisi jäädä jakobiinien vakoojilta
huomaamatta ja antaisi heille aihetta uusiin syytöksiin häntä vastaan.
Kuningattaren käsitys asiasta oli ainoastaan sikäli järkevämpi ja
oikeampi, että hänestä jo ennestään oli niin monta häväistyskirjoitusta
liikkeessä, ettei yksi kappale lisää vaikuttanut juuri sinne taikka
tänne.
Mutta valitettavasti ei Ludvig XVI ottanut asiaa yhtä levolliselta
kannalta kuin puolisonsa. Hän pelkäsi niitä ikäviä muistoja, joita la
Motte-nimi saattoi herättää eloon, ja hän ostatti kirjoituksen koko
painoksen niin pian kuin se oli ilmestynyt.
Mutta sen sijaan, että olisi heti hävittänyt painoksen, kuljetutti La
Porte -- mies, joka oli kuninkaalle kaupan välittänyt -- kaikki
kappaleet omaan asuntoonsa. Mutta kun hän kohta sen jälkeen joutui
kansalliskokouksessa syytteenalaiseksi ja pelkäsi kotitarkastusta,
päätti hän hävittää ne.
Keskellä päivää kuljetutti hän ne avonaisissa vaunuissa
Sèvres-tehtaalle, jossa ne poltettiin tätä tarkoitusta varten erittäin
sytytetyllä suurella roviolla.
Kaksisataa työmiestä seisoi ja katseli mahtavata roihua; mutta heitä
oli kielletty lähestymästä tulta.
Tämä ylenpalttinen varovaisuus ynnä muut ajattelemattomat toimenpiteet
herättivät tietysti uteliaisuutta, voimatta sitä tyydyttää. Työmiehet
ilmoittivat asian oikeudelle, ja huolimatta tehtaan tirehtöörin ja
herra La Porten antamista selityksistä pysyi se mielipide vallalla,
että poltetut häväistyskirjelmät olivat olleet mainittua itävaltalaista
komiteaa koskevia asiakirjoja.
Maaliskuun 16. p:nä nimitettiin Dumouriez ulkoasiain ministeriksi. Hän
saavutti suuren vaikutusvallan Ludvig XVI:nteen, mutta ei onnistunut
voittamaan Marie Antoinetten luottamusta.
Saman kuun 25. p:nä kutsuttiin Roland ja Clavière kuninkaan neuvostoon,
ja kuukautta myöhemmin nimitettiin Servan ministeriksi. Näitten kolmen
nimityksen kautta saivat girondilaiset -- se puolue, joka aina oli
enimmin vihannut Marie Antoinettea -- käsiinsä sen vallan, jota niin
kauan olivat tavoitelleet.
Pääasiallisesti ministeri Rolandin vaikutuksesta antoi kansalliskokous
toukokuun 26. p:nä säädöksen, että kaikki papit, jotka kieltäytyivät
vannomasta noudattavansa uutta kirkkoasetusta, piti ajettaman
maanpakoon, jos kaksikymmentä porvaria tekisi siitä ehdotuksen. Ja
kohta sen jälkeen sai sotaministeri Servan kansalliskokouksessa aikaan
sen, että kaksikymmentätuhatta liittoutunutta kutsuttiin Pariisiin
kaikista osista valtakuntaa; näiden oli kokoonnuttava heinäkuun 14.
p:nä viettämään Bastiljin valloittamisen muistoa ja sittemmin
asetuttava pysyväisesti leiriin lähelle kaupunkia.
Nämä toimenpiteet olivat Ludvig XVI:nnen arvon pilkkaamista ja
uhkasivat hänen asemaansa, samalla kun papistoa vastaan harjoitettu
vaino kalvoi hänen omaatuntoaan. Hän otti sentähden itselleen pitkälti
ajatuksen aikaa ennenkuin hän vahvisti ne.
Roland, Servan ja Clavière olivat aina ministeristöön tulostaan asti
lakkaamatta punoneet juonia hallitsijan ympäri sen sijaan, että
olisivat puolustaneet häntä. Kesäkuun 10. p:nä Roland saattoi
hyökkäyksensä kuningasta vastaan huippuunsa esittämällä hänelle
erään peräti solvaisevan kirjeen, ja luki julki saman kirjeen
ministerineuvostossa, vaikka oli luvannut pitää sen salassa.
Tässä sepustuksessa, joka oli madame Rolandin vaikutuksesta syntynyt ja
jossa Ludvigin ja Marie Antoinetten menettelytapaa mitä tuimimmalla ja
hävyttömimmällä tavalla arvosteltiin, oli menty niin pitkälle, että
kuninkaalle oli annettu valapaton nimi.
Tämä oli jo enemmän kuin Ludvigin kärsivällisyys saattoi sietää.
Kesäkuun 13. päivänä erotti hän mainitut kolme girondilaista ministeriä
ja antoi Dumouriezille toimeksi muodostaa uuden ministeristön.
Kansalliskokous vastasi selittämällä, että erotetut ministerit
nauttivat kansalliskokouksen täyttä luottamusta.
Dumouriez, jonka nyt piti tulla pääministeriksi, vakuutti, ettei hän
saattanut olla kuninkaalleen miksikään hyödyksi, ellei kuningas
katsoisi voivansa vahvistaa kansalliskokouksen kahta ylempänä mainittua
päätöstä. Tosin piti hän niitä itsessään sangen turmiollisina, mutta
arveli kuitenkin viisaammaksi tällä kertaa mukautua tässä kohden.
Kesäkuun 8. p:nä tehtyä päätöstä silmällä pitäen ei kuningas ollut
haluton seuraamaan Dumouriezin neuvoa, vaikka hän hyvin oivalsi, että
kahdenkymmenentuhannen vallankumousmiehen tulo Pariisiin voimallisesti
tukisi vihamielisiä poliittisia klubeja ja antaisi kansalliskokoukselle
sitä tukea ja suojelusta, joka häneltä itseltään oli riistetty sen
kautta, että uudessa asetuksessa hänelle myönnetty 1,800 miehen
henkivartijasto oli hajotettu.
Mutta pappeja koskevan karkoituskäskyn suhteen pysyi Ludvig
järkähtämättömänä, huolimatta Dumouriezin hartaista kehotuksista. Hän
piti koettelemuksia, jotka olivat viime aikoina häntä kohdanneet,
Jumalan lähettämänä rangaistuksena siitä, että hän oli vahvistanut
ensimäiset kirkkolait, ja hän oli vakaasti päättänyt, ettei hän enää
tekisi itseään vikapääksi sellaiseen syntiin.
Kesäkuun 15. p:nä jätti Dumouriezkin eronhakemuksensa. Hän oli
päättänyt jättää Pariisin ja palata jälleen armeijaan.
Ennen lähtöänsä (18. p. kesäkuuta) kävi hän Tuilerioissa jättääkseen
hyvästit kuninkaalle.
Jäähyväistilaisuus muodostui varsin tuskalliseksi. Dumouriez koetti
vielä viimeisen kerran taivuttaa kuningasta seuraamaan hänen neuvoaan.
Hän puhui kansan epäsuosiosta hengellistä säätyä kohtaan ja kuninkuuden
uhatusta asemasta, ja ennusti, että kuningas, kuningatar ja
kuninkaalliset lapset joutuisivat kansan raivon uhriksi.
"Minä olen valmistunut kuolemaan", vastasi kuningas, "ja annan jo
edeltäkäsin anteeksi kaikille."
Käyttäen hänelle perustuslaillisena hallitsijana kuuluvaa oikeuttaan
ilmoitti kuningas kesäkuun 19. p:nä vetonsa, epuutuksensa,
kansalliskokouksen kahta päätöstä vastaan.
"Tulkaa luokseni", kirjoitti hän samana päivänä rippi-isälleen, "en
koskaan ole ollut enemmän sen lohdutuksen tarpeessa, jota te voitte
tarjota. Olen suorittanut tilini ihmisten kanssa. Minä käännän katseeni
taivasta kohden. Minulle on sanottu, että suuria onnettomuuksia
tapahtuu huomenna. Olen valmis niitä kohtaamaan."
20.