Pariisin esikaupungit olivat kauan valmistelleet kapinaa.
Girondilaisten ministerien erottaminen antoi sopivan aiheen, ja 20.
p:nä kesäkuuta oli kapinan määrä puhjeta ilmi.
Hovin puolelta ei oltu ryhdytty mihinkään hankkeisiin uhkaavan vaaran
ehkäisemiseksi. Kuningas luotti Pétioniin, joka oli tullut nimitetyksi
Pariisin pormestariksi ja luvannut ylläpitää järjestystä; hän luotti
sitäpaitsi sotajoukkoihin, jotka ympäröivät linnaa. Ja pelotta näki hän
siis kansanjoukon lähestyvän.
Hänen peljästyneet palvelijansa, jotka tulivat paeten kaikilta
tahoilta, kansan ulina, joka kuului yhä lähempänä, särkyvien ovien
ryske, panivat viimein kuninkaan ja hänen perheensä pelkäämään. Ludvig
riensi siihen saliin, mistä melu kuului.
Erään sivuhuoneen ovi rytisi, ja kuningas riensi sinne kohtaamaan
vaaraa. Oven kamanan palasia putoili hänen jalkojensa juureen.
Raivostunutta ulinaa, huutoa ja sadatuksia kuningasta vastaan kuului
ulkoa.
Vakavalla äänellä käski hän kaksi kamaripalvelijaa avaamaan oven.
"Mitähän minulla on pelkäämistä kansani keskellä?" kysyi hän astuen
hyökkääjiä vastaan.
Kautta vuosisatojen periytynyt kunnioitus kuninkaan persoonaa kohtaan
pysähdytti tuokioksi hyökkääjät.
Ludvigin lähimmät seuralaiset vetivät sillä välin kuninkaan
ikkunakomeroon ja asettuivat vahtiin hänen ympärilleen.
Hallitsijan ensimäisenä ajatuksena oli koettaa estää kansanjoukkoa
tunkeutumasta huoneeseen, jossa kuningatar oleskeli. Hän käski lukita
valtiosalin oven.
Käännyttyään ympäri, näki hän sisarensa Elisabethin, joka kurotti
käsiään häntä kohden; Elisabeth oli väkisin riuhtaissut itsensä irti
toisten miesten käsistä.
"Tuoss' on itävallatar", huusivat jotkut, nähtyään prinsessan.
Ja he syöksyivät kädet koholla, lyödäkseen häntä.
Mutta upseerit ilmoittivat heille, kuka hän oli; ja Elisabethin arvossa
pidetty nimi taltutti heidän vihansa.
"Ah", sanoi prinsessa, "antakaa heidän luulla minua kuningattareksi;
kuolemalla hänen sijastaan voisin ehkä pelastaa hänet."
Muutamat aatelismiehet olivat paljastetuin miekoin asettuneet kuninkaan
ja kansan väliin.
"Pistäkää miekat tuppeen", virkkoi kuningas tyynesti; "tämä ihmisjoukko
on enemmän villiintynyt kuin syyllinen."
Kiukkuinen ulina täytti lakkaamatta salin. Heiluteltiin hirmuisilla
kirjoituksilla varustettuja lippuja, resuisia housuja ja pieniä
giljotiineja kuninkaan edessä ja hänen päänsä päällä. Hänet pakotettiin
panemaan päähänsä punainen villamyssy -- kaleeriorjien päähine, jota
nyt oli ruvettu pitämään vapauden vertauskuvana. Muuan sotamies ojensi
hänelle pullon ja hän joi kansan onneksi.
Samaan aikaan oli äärettömiä ihmisjoukkoja kerääntynyt Tuileriain
puistoon. Tehtiin pilaa kuninkaalle tuotetusta nöyryytyksestä.
Kerran levitettiin jo se huhu, että Ludvig oli tullut murhatuksi, ja
kansa tähysteli ylös ikkunoihin, toivoen näkevänsä hänen ruumiinsa.
Mutta linnassa kajahtivat yhtäkkiä huudot: "Eläköön kuningas!" Hänen
pelkäämättömyytensä oli saanut kapinalliset mielet muuttumaan
suopeiksi.
"Älkää peljätkö, Sire", sanoi eräs kansalliskaartilainen.
"Ystäväni", lausui kuningas, ottaen sotamiehen käden ja laskien sen
rinnalleen, "pane kätesi tähän ja koettele lyöpikö sydämeni kovemmin
kuin tavallisesti."
Kuninkaan seistessä melkein yksin kapinoivan kansan edessä, oleskeli
kuningatar eräässä viereisessä huoneessa alttiina samoille
loukkauksille.
Marie Antoinette oli paljoa enemmän vihattu kuin kuningas, ja sen
vuoksi oli häntä uhkaava vaara myöskin paljoa suurempi.
Hän oli turhaan pyrkinyt kuninkaan luo. Häntä oli melkein väkipakolla
täytynyt pidättää lähtemästä.
"Antakaa minun mennä! Minun sijani on kuninkaan vieressä!"
"Ei", lausui ääni hänen läheisyydessään, "teidän sijanne on lastenne
luona."
Marie Antoinette huomasi, että oltiin oikeassa, ja hän lähti
kruununprinssin huoneeseen.
Mutta kapinoitsijat räyhäsivät oven ulkopuolella. Kuningatar vietiin
salaoven kautta kuninkaan huoneeseen ja sieltä neuvostosaliin.
Kalpeana ja vapisten istahti hän siellä lastensa ja muutamien
hovinaisten ympäröimänä.
Tämän nais- ja lapsiryhmän eteen asettivat palvelijat sen suuren
pöydän, jota ministerineuvosto käytti kokouksissaan.
Kansanjoukko tunkeutui saliin, Santerre etunenässä.
"Tehkää tilaa, niin että kansa voipi nähdä kuningatarta!" huusi hän.
Ja nyt alkoi marssiminen.
Eräs mies kantoi vitsaa, jossa oli omistuslause: "Marie Antoinettelle".
Toinen kantoi pientä hirsipuuta, jossa riippui nukke, ja sen alla
luettiin: "Lyhtytolppaan Marie Antoinette". Kolmas kantoi giljotiinia,
jonka jalustaan oli kirjoitettu: "Kansan kosto tyrannille. Alas Veto ja
hänen vaimonsa!"
Santerre pysytteleikse edelleen sisääntunkevain etunenässä ja järjesti
kulkuetta.
"Madame", lausui hän kuningattarelle, "teitä on petetty. Kansa ei tahdo
teille pahaa. Jos haluaisitte, saisitte jok'ikisen alamaisenne
rakastamaan teitä yhtä suuresti, kuin rakastetaan tätä lasta." Näin
sanoessaan osotti hän kruununprinssiä.
"Kas tässä", jatkoi hän kääntyen kansanjoukon puoleen; "tässä on
kuningatar. -- Ja tässä seisoo kruununprinssi."
Eräs mies syöksyi Marie Antoinetten luo.
"Jos rakastatte kansaa, niin pankaa tämä punainen myssy poikanne
päähän!" huusi hän.
Kuningatar otti tuon painavan myssyn ja pani sen kruununprinssin
päähän; hiki virtasi pikku poikasen kasvoja pitkin.
"Ottakaa myssy pois", käski Santerre. "Näettehän, että lapsi tukehtuu!"
Miehet olivat hiukan sääliväisiä, mutta naiset eivät herenneet
syytämästä haukkumasanoja. Paheen pesistä perittyjä riettaita
puheenparsia kaikui linnansaleissa kuninkaallisten lasten kuullen.
Kuningattaren kalpeat posket sävähtivät tulipunaisiksi hänen
kuullessaan niitä; mutta loukattu häveliäisyys ei saanut hänen
miehekästä rohkeuttaan lannistetuksi.
Nuori, hyvin puettu ja miellyttävän näköinen tyttö syyti mitä pahimpia
haukkumasanoja "itävallattaren" pään päälle.
"Te olette hirviö! Me teidät hirtämme!" huudahti hän.
Marie Antoinette hämmästyi sitä jyrkkää erotusta, joka esiintyi nuoren
tytön lempeiden kasvojen ja hänen hurjapäisyytensä välillä.
"Miksi te vihaatte minua?" kysyi hän. "Olenko koskaan loukannut teitä
tai tehnyt teille mitään pahaa?"
"Ette", vastasi tyttö. "Ette te minulle ole tehnyt mitään pahaa, mutta
te olette tuottanut onnettomuutta kansalle."
"Lapsi parka", lausui kuningatar, "sitä on teille vain luuloteltu. Minä
olen Ranskan kuninkaan vaimo. Minä olen perintöruhtinaan äiti. Minä
olen ranskalainen, enkä koskaan näe syntymämaatani. Minä en saata olla
onnellinen tahi onneton muualla kuin Ranskassa. -- Minä olin onnellinen
siihen aikaan, jolloin te rakastitte minua."
Kuningattaren lempeys ja surullisuus saattoivat tyttösen heltymään
vastoin hänen tahtoansa.
"Antakaa anteeksi", virkkoi hän, "minä näen, että te olette hyvä."
"Tyttö on päissään", murahti Santerre. Ja samassa antoi hän tytölle
kovan töytäyksen ja pakotti hänet seuraamaan muiden mukana.
Kello oli puoliyhdeksän illalla, ennenkuin ihmiset läksivät linnasta.
Kuninkaallisen perheen tuskallista tilaa oli kestänyt viisi tuntia.
Kuningatar, joka prinsessa Elisabethin kautta oli saanut rauhoittavia
tietoja puolisostaan, riensi nyt hänen luoksensa.
Marie Antoinette oli pysynyt järkähtämättömän tyynenä kapinoitsijain
edessä, mutta joutui kokonaan pois suunniltaan, kun näki jälleen
kuninkaan. Hän heittäytyi Ludvigin jalkojen juureen ja ratkesi -- ei
itkuun, vaan sydäntä särkeviin huutoihin.
Hänen hajallaan olevat hiuksensa, hänen kalman kalpeat kasvonsa ja
vapisevat huulensa ja hänen säälittävä tilansa liikuttivat läsnäolijain
sydämiä.
Useita kansalliskokouksen jäseniä oli vähitellen saapunut paikalle.
Eräs heistä lausui kuningattarelle:
"Taisitte sentään olla kovasti peloissanne, madame, tunnustakaa se."
"En ollut", vastasi Marie Antoinette, "mutta minä kärsin kovasti siitä,
että olin erotettu kuninkaasta. Minulla oli kumminkin se lohdutus, että
sain olla yhdessä lasteni kanssa ja täyttää yhden velvollisuuksistani."
"En tahdo puolustaa kaikkea", jatkoi edusmies, "mutta teidän täytyy
myöntää, että kansa on osottautunut hyvänluontoiseksi."
"Kuningas ja minä olemme vakuutetut siitä, että kansa on luonnostaan
hyvä", vastasi kuningatar. "Kansa ei ole paha, se on vain harhaan
johdettu."
"Kuinka vanha on pikku neiti?" kysyi sama mies, osottaen prinsessa
Marie Thérèseä.
"Tyttöseni on siinä iässä, jolloin liiankin selvästi käsittää
tällaisten kohtausten inhottavaisuuden", vastasi Marie Antoinette,
kääntäen miehelle selkänsä.
Eräs innokas tasavallan puolustaja, Merlin de Thlonville, joka oli
saapuvilla, ei voinut pidättää kyyneliään.
"Te itkette", lausui kuningatar, "te itkette, nähdessänne kuningasta ja
hänen perhettään kohdeltavan niin pahoin kansan puolelta, jota hän aina
on halunnut tehdä onnelliseksi."
"Kyllä, minä itken kauniin ja lämminsydämisen perheenäidin
onnettomuutta", vastasi Merlin. "Mutta älkää pettykö. El yksikään
kyynelistäni tarkoita kuningasta ja kuningatarta. Minä vihaan
kuninkaita ja kuningattaria."