351
Lokakuun 14. p:nä oli prinsessa saapunut Vernoniin; 18. päivänä samaa
kuuta lähti hän Pariisiin.
"Miniäni uskollisuus kuningatarta kohtaan on suuresti kiitettävä",
lausui herttua vanhus. "Hän tekee suuren uhrauksen palaamalla nykyään
kuningattaren luo. Vapisen ajatellessani, että hänestä mahdollisesti
tulee ystävyytensä marttyyri."
Eikä prinsessa itsekään tuntenut rauhaa povessaan. Ennen lähtöään laati
hän testamenttinsa, jossa kuningattarelle oli omistettu seuraavat
sanat:
"Minä pyydän kuningatarta viimeisenä armonsa osotuksena vastaanottamaan
herätyskelloni, joka sitte hänen mieleensä palauttaa niitä hetkiä,
jotka olemme viettäneet yhdessä. Minä pyydän häntä vastaanottamaan sen
kiitollisuuden merkiksi henkilön puolelta, jota hän on kunnioittanut
ystävättären nimellä -- kalliilla nimellä, joka on ollut elämäni onnena
ja jota en koskaan ole käyttänyt muutoin kuin osottaakseni hellyyttäni
ja tunteitani häntä kohtaan, jota aina olen rakastanut ja rakastan
viimeiseen hengenvetooni saakka."
"Olen varma siitä, että teidän majesteettinne kernaasti haluaa pitää
minut luonaan", virkkoi prinsessa, kun hän jälleen astui Tuilerioihin.
Kuningatar tyytyi tähän tuskallisella kiitollisuudella. Hänelle,
kaikkien moittimalle, hylkäämälle ja syyttämälle kuningattarelle, jota
jokaisen olisi tullut sääliä, joskaan ei olisi voinut häntä auttaa, oli
suurena lohdutuksena se, että hänellä oli läheisyydessään ystävä, joka
oli niin omaa voittoa pyytämätön, niin hellä ja niin rohkea kuin
prinsessa Lamballe.
Prinsessa Lamballe asettui jälleen Flora-paviljonkiin asumaan. Hän
auttoi kuningasparia neuvoilla ja työllä, ja kirjoitti muun muassa
kuninkaan kehotuksesta lukuisille maasta siirtyneille aatelisperheille,
taivuttaakseen heidät palaamaan kotimaahan.
Vallankumouksen myrskyt riehuivat edelleen Ranskassa, ja prinsessan
sukulaisissa ja ystävissä heräsi aavistus sen hirveän kohtalon
mahdollisuudesta, joka oli hänelle varattu. Kuningas, kuningatar,
Penthièvren herttua, prinsessa Elisabeth, Orléansin herttuatar ynnä
monet muut kehottivat mitä vakavimmin häntä poistumaan vaarallisesta
pääkaupungista. Paavikin ryhtyi tarmokkaihin toimenpiteihin
taivuttaakseen hänet tulemaan Roomaan.
Mutta prinsessalla oli sama vastaus varalla kaikille:
"Minun ei ole mistään soimaaminen itseäni. Jos pyhän velvollisuuden
täyttäminen, jos horjumaton uskollisuuteni kuningastani ja
kuningatartani kohtaan, jotka samalla ovat sukulaisiani ja ystäviäni,
jos rakkaus, jolla hellin appeani ja Ranskanmaata, ovat rikoksia, niin
tunnustan itseni syylliseksi Jumalan ja ihmisten edessä. Pidän itseäni
onnellisena, jos saan kuolla niin ihanan asian puolesta."
Penthièvren herttua, joka oli mitä suurimmassa määrässä levoton
miniänsä puolesta, sai Sardinian kuninkaan -- prinsessan suvun
päämiehen -- taivutetuksi käyttämään vaikutusvaltaansa ja käskemään
prinsessaa pakenemaan niitä vaaroja, jotka ympäröivät häntä; hän tahtoi
että prinsessa olisi palannut Italiaan, hänen oikeaan isänmaahansa.
Mutta turhaa kaikki.
"Sire, korkea sukulaiseni!" kirjoitti prinsessa vastaukseksi hänen
kirjeisiinsä. "Minä en muista, että kukaan Savoijin suvun mainioista
esi-isistä olisi häväissyt nimeään ja himmentänyt ylevää mainettaan
pelkurimaisella teolla. Minä tekisin sen -- ja olisin siinä tapauksessa
suvun ensimäinen -- jos näinä kauheina aikoina hylkäisin Ranskan hovin.
Voiko teidän majesteettinne antaa anteeksi, että rohkenen tehdä teidän
tahtoanne vastaan? Heimous samoin kuin valtioviisaus vaativat yhtä
suuressa määrin, että yhdistämme ponnistuksemme kuninkaan ja
kuningattaren ja kaikkien Ranskan kuninkaallisen perheen jäsenten
puolustamiseksi. Minun on mahdoton peruuttaa päätöstäni, nimittäin
sitä, etten luovu kuninkaallisesta perheestä, semminkään nyt, kun
kaikki sen entiset palvelijat minua lukuunottamatta ovat hyljänneet
sen. Onnellisemmissa oloissa voi teidän majesteettinne luottaa
tottelevaisuuteeni, mutta näinä aikoina, jolloin Ranskan hovi on
katkerimpien vihollistensa vainoomisille alttiina, pyydän nöyrimmästi
oikeutta saada totella ainoastaan omantuntoni ääntä. Marie Antoinetten
hallituksen loistavimmalla ajalla tulin minä hänen kuninkaallisesta
suosiostaan ja armostaan osalliseksi. Jos hylkäisin hänet hänen
onnettomuutensa hetkinä, olisi se samaa kuin uskottomuuden leiman
lyöminen sekä omaan että kuuluisan sukuni maineeseen. Sitä minä
pelkään, Sire, ja minä pelkään sitä enemmän kuin kaikkia mahdollisia
kärsimyksiä."
16.
Kuningas vahvistaa uuden hallitusmuodon. -- Juhlia. -- Kuningatar käy
viimeisen kerran teatterissa. -- Viimeinen mahdollisuus sovinnon
solmimiseen kuningasparin ja Orléansin herttuan välillä.
Ludvig XVI oli nyt enää oman itsensä varjo. Hän ei ollut enää kuningas,
tuskin enää mieskään. Pitkälliset vastoinkäymiset olivat tyyten
kuluttaneet hänen voimansa. Aamusta iltaan istui hän tuijottaen
eteensä, katse jäykkänä ja tylsänä. Ruumiiltaan runneltuna ja
henkisesti murtuneena kun oli, saattoi hän olla viikkokausia puhumatta
sanaakaan.
Mielenkarvaudekseen ja häpeäkseen täytyi Marie Antoinetten katsella
puolisonsa toimettomuutta ja nöyrtymystä. Kuninkaalta puuttui voimaa
saattaa päätöksiä täytäntöön, ja hän antautui kokonaan paljoa
tarmokkaammin puolisonsa johdettavaksi.
Se aika oli kauan sitten mennyt, jolloin Marie Antoinette pani huolta
miellyttämiseen, loistoon ja kauniisiin vaatteihin. Ei hänessä enää
tuntenut peilisalien sankaritarta, Trianon kruunattua paimenetarta,
sirouden, huvien, muodin kuningatarta.
Tuhansien juonien ympäröimänä, yhtä paljon siirtolaisten kuin
jakobiinien vihaamana, näki hän ympärillään vain surua ja vainoa.
Kohtalo oli noussut häntä vastaan niin hellittämättömän katkerana, että
hänen sydämensä oli väsynyt kaikkeen, yksin toivomaankin.
Mutta siitä huolimatta koetti hän vielä salata kyyneliään ja haki
keinoja millä suoriutua hädästä. Kuni innokas vakooja seisoi hän sillä
vaarallisella paikalla, johon rakkaus puolisoon ja lapsiin piti hänet
kytkettynä.
Paimensauva oli vaihdettu kynään, ja vakavat poliittiset
neuvottelemiset olivat seuranneet maalaisaskareita Trianossa. Mutta
eloisa esitystapa, joka onnellisempina päivinä oli tehnyt hänen
kirjeensä miellyttäviksi, oli muuttunut synkäksi ja raskaaksi hänen
jouduttuaan seisomaan vaaran kanssa kasvoista kasvoihin.
Marie Antoinette oli perinyt äitinsä rohkeuden, mutta ei hänen
lahjakkaisuuttaan; sitä paitsi ei hänen kasvatuksensa ollut
vähimmälläkään tavalla valmistanut häntä valtiollista taistelua varten.
Tästä seurasi niinikään, että hän usein erehtyi keinoista ja
menettelytavoista. Hän piti yhtaikaa kiinni kahdesta, keskenään
toisiaan vastaan kamppailevasta asiasta: kuninkuudesta, joka oli
joutunut vaaraan, ja maasta, jota uhkasi turmio. Hän ei käsittänyt --
tahi ei ainakaan sitä itselleen tunnustanut -- että toisen
pelastamiseksi oli välttämätöntä uhrata toinen.
Barnaven neuvosta kirjoitti hän (heinäkuun 30. p:nä 1791) keisari
Leopoldille kirjeen, jossa esitti eduskunnallisen monarkkian
välttämättömyyden, tunnusti yksinvaltiuteen palaamisen mahdollisuuden
ja osotti veljelleen, mitenkä vaarallinen sellainen vieraan vallan
sekaantuminen olisi, joka loukkaisi Ranskan kansan tunteita ja vain
toisi onnettomuutta mukanaan.
Sitten kun Marie Antoinette oli tehnyt Barnaven osalliseksi
luottamuksestaan, luuli hän huomaavansa jonkunlaista mahdollisuutta
siihen, että eri puolueet jälleen voisivat lähentyä toisiaan.
Tuntuu hyvin uskottavalta, että pikemmin nainen kuin kuningatar valtasi
Barnaven ja saattoi hänen panemaan oman turvallisuutensa alttiiksi
palvellakseen hovia. Mutta millaiset hänen tunteensa lienevätkin
olleet, oli hän rehellinen neuvoissaan ja vilpitön siinä avussaan, jota
antoi Marie Antoinettelle.
Tärkeitä tapahtumia sattui tällä välin. Uusi hallitusmuoto saatiin
valmiiksi, ja kansalliskokous esitti sen kuninkaalle. Jotta kuninkaalla
olisi tilaisuus tyystin tutkia sitä, suotiin hänelle näennäisesti
jonkun verran enemmän vapautta kuin ennen.
Kuningas ja kuningatar neuvottelivat useiden henkilöiden kanssa
hallitusmuotoa koskevasta asiasta. Ja vain harvat heistä näkyvät
kehottaneen häntä kokonaan kieltäytymään hallitusmuotoa vahvistamasta.
Ruhtinas Kaunitz, joka tekeysi keisari Leopoldin mielipiteiden
tulkiksi, neuvoi kuningasta hyväksymään hallitusmuodon. Toiset
kehottivat häntä niinikään vahvistamaan sen, kumminkin huomauttamalla
sen vajavaisuuksista.
Kreivi la Marck antoi Mirabeaun entisen sihteerin valmistaa mietinnön,
jonka hän esitti kuninkaalle ja joka sisälsi, että Ludvigin tulisi
koettaa voittaa kansan luottamus hyväksymällä hallitusmuoto, kunnes sen
oma onttous aiheuttaisi uuden vallankumouksen. Perustuslakien ystävät
-- Lafayette, Barnave, Lameth veljekset y.m. -- kehottivat tietysti
mitä lämpimimmin häntä hyväksymään sen.
Ludvigin ja Marie Antoinetten ylpeydelle loukkaavaa oli, että heidän
täytyi taipua noudattamaan asetusta, jota he eivät käsittäneet eivätkä
edes hyväksyneetkään. Mutta olihan toiselta puolen kansan takaisin
voitettu luottamus ainoa keino valtaistuimen säilyttämiseksi heille
itselleen ja heidän lapsilleen. Päästäkseen olemasta yhä edelleen
vankeudessa, päättivät he niin muodoin taipua tämän pakkotilan edessä.
Marie Antoinette kirjoittaa kreivi Mercylle syyskuun 12. p:nä 1791:
"Tämä on meille varsin arveluttava hetki. Kuninkaan on huomenna
allekirjoitettava asetus. Olisin kernaasti viivyttänyt kirjeeni
lähettämistä parisen päivää, jotta samalla olisin saanut lähettää
teille hänen kirjoituksensa ja voinut kertoa, minkä vaikutuksen
se on tehnyt. Mutta kirjeen tuojan täytyy lähteä jo tänään.
uninkaan kirjelmä on niiden henkilöiden toimittama, jotka ovat
kirjoittaneet teille Laborden kautta [Nämä henkilöt ovat: herrat
Barnave, Dupont, Lameth ja Lafayette. Olen lausunut ilmi
mielipiteeni näitten vaarallisten rahvaankiihottajien
luonnonlahjoista, luonteista ja järjestelmästä sekä heidän
tarkoituksistaan, joista ei saata olla mitään epäilyksiä. (Mercyn
muistutus.)]; tapaatte tosin siinä joitakuita lujamielisiä
piirteitä, mutta ette suinkaan kieltä, joka soveltuisi kuninkaalle,
joka tietää kuinka syvästi hänen arvoaan on loukattu.
Arpa on niin muodoin heitetty. Tärkeintä on nyt soveltaa
menettelynsä ja esiintymisensä asianhaarojen mukaan. Minä
toivoisin, että kaikki tahtoisivat seurata minun menettelytapaani;
mutta lähimmässä ympäristössämmekin on meillä kestettävänä useita
vaikeuksia ja paljon taistelua.
Säälikää minua. Voin vakuuttaa teille, että vaaditaan paljoa
suurempaa rohkeutta voidakseen kestää mitä minun on kestettävä,
kuin vaaditaan taistelutantereella vihollista vastaan mentäessä;
sitä enemmän minulta, joka en suinkaan erehtynyt aavistaessani
onnettomuutta siitä tarmon puutteesta, joka osottautuu muutamissa,
ja siitä hyvän tahdon puutteesta, joka osottautuu toisissa. Oi,
Jumalani, voiko olla mahdollista, että minun, joka olen
syntymässäni saanut ylpeän luonteen ja jonka suonissa virtailee
jaloa verta, on elettävä elämäni moisella vuosisadalla ja moisten
ihmisten parissa! Mutta älkää silti luulko, että rohkeuteni pettää.
En itseni, vaan poikani tähden tahdon koettaa pysyä pystyssä, ja
minä täytän aina viimeiseen asti raskaan ja tuskallisen
velvollisuuteni.
En näe enää mitä kirjoitan; hyvästi!
J.K. Saatuanne kuninkaan puheen, ilmoittakaa minulle
salakirjoituksella, mitä siitä pidätte.