Pieni kruununprinssi oli kaunis lapsi, silmät olivat suuret siniset,
hiukset soluivat kutreina, posket olivat verevän punaiset, hymyily
hohti iloisena, kunnes onnettomuudet tuottivat ennenaikaista
vakavuutta.
Kukaan ei tuntenut häntä paremmin kuin hänen äitinsä. Kukaan ei ollut
suuremmalla tarkkaavaisuudella tutkinut hänen vikojaan, mutta kukaan ei
myöskään tuntenut hänen miellyttäviä puoliaan paremmin kuin äiti.
Kruununprinssillä oli synnynnäinen harrastus hyvään, ja se
ehdottomasti herätti kasvattajassa suopeutta, mutta samalla oli hänellä
kuitenkin semmoisia vikoja kuin kiivasluontoisuutta ja taipumusta
tottelemattomuuteen, joihin täytyi käydä kiinni kovin kourin. Äidin
täytyi usein torjua hänen hyväilyjään, jotka helposti saattoivat tehdä
hänen ankaruutensa tehottomaksi, ja vastustaa pikku pojan yrityksiä
välttää rangaistusta.
Hän oli hyvin vastahakoinen lukemaan, mutta hänen pojanrakkautensa
auttoi hänet voitolle vastahakoisuudestaan.
Äiti muistutti häntä eräänä päivänä siitä, että hän ei osannut lukea,
vaikka oli jo neljän ja puolen vuoden vanha.
Poikanen vastasi silloin:
"Minä opettelen lukemaan uudenvuoden lahjaksi sinulle, äiti
kuningatar."
Marraskuun lopulla -- kertoo madame Tourzel -- virkkoi hän
opettajalleen:
"Minun pitää saada tietää, vieläkö on pitkältä uudenvuoden päivään,
sillä olen luvannut äidille, että opin siksi lukemaan."
Kuultuaan sinne olevan vain kuukauden, sanoi hän aivan tyynesti:
"Luettakaa minua sitten kaksi tuntia päivässä, rakas apotti, niin minä
kyllä siihen asti opin."
Ja hän piti sanansa. Määrättynä päivänä hän astui voitonriemuisena
kuningattaren luo, pitäen kirjaa kädessään.
Ja hän heittäytyi kuningattaren syliin.
"Tässä on uudenvuoden lahjasi", sanoi rakastettava lapsi. "Minä olen
pitänyt sanani, ja nyt osaan lukea."
Lähellä Tuilerioita, Seinen rantamalla, oli vähäinen puutarha, jonka
rajalla oli paviljonki, kruununprinssin opettajan asunto. Madame de
Tourzelin toimesta lahjoitettiin prinssille tuo maatilkku, jonka hän
ilolla vastaanotti. Saman pienen puutarhan lahjoitti Napoleon sittemmin
Rooman kuninkaalle; Kaarle X antoi sen Bordeauxin herttualle, ja Ludvig
Filip Pariisin kreiville. "Kuinka monta varoitusta onkaan kylvetty
tuolle pienelle maatilkulle, joka niin sukkelasti joutui pois nuorten
omistajainsa käsistä!" sanoo Beauchesne. "Ensimäinen kuoli vankilassa
kymmenen vuoden ikäisenä; toisen (Reichstadtin herttuan) pyyhkäisi
poliittinen myrsky pois Ranskanmaan pinnalta, hänen elettyään parahiksi
niin kauan, että oli oppinut tuntemaan isänsä nimen ja saanut
kuolevaisena katsella miekkaansa. Kolmas katosi kuten toisetkin
vallankumouksen myrskyihin, ja neljäs on lähes viime aikoihin saakka
oleskellut maanpakolaisena Itävallassa ja Englannissa."
Tässä pienessä puutarhassa kasvatti kruununprinssi kaniineja ja sorsia;
täällä vaali hän kukkiaan, täällä leikki ja työskenteli hän vapaasti ja
iloisesti.
Intohimojen riehuessa kansalliskokouksessa ja Pariisin kaduilla,
seurasi hän mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla kukkiensa kehitystä ja
poimi niistä kauneimmat, sommitellakseen niistä kukkavihkoja äidilleen.
Joka aamu varhain hän meni äitinsä luo ja pani kukkia hänen
vuoteelleen. Hän piiloutui sängyn uudinten taa, ja kun Marie Antoinette
heräsi ja näki kukkavihon, tapasi hän sanoa:
"Pikku poikani ei varmaankaan ole kaukana."
Hovinaiset kokivat vakuuttaa Kaarle Ludvigille, että linnassa oli
kyllin monta puutarhuria ja että kuningattarella oli kukkia
yllinkyllin.
"Mutta kaikki kukat eivät tuota hänelle sitä iloa kuin minun
poimimani", vastasi lapsi.
Hän oli aina puuhassa tuottaakseen äidilleen iloa. Hän oli onnellinen
äidin hymyillessä hänelle ja hän otti osaa äidin suruun, voimatta
käsittää syytä miksi äiti itki.
Eräänä päivänä kuuli hän erään hovinaisista lausuvan ystävättärestään:
"Hän on onnellinen kuin kuningatar."
"Silloin ette kai tarkoita minun äitiäni", sanoi Kaarle Ludvig, "sillä
hän itkee myötään."
Milloin hän oli ollut ahkera oppitunnilla, meni Marie Antoinette hänen
kanssaan hänen pikku puutarhaansa. Äitiä huvitti nähdä hänen
laukkailevan puutarhan käytäviä pitkin, ja Marie Antoinette järjesteli
niitä kukkia, jotka poikanen oli poiminut.
"Ei voinut olla herttaisempaa ja älykkäämpää lasta, lasta, joka olisi
sanonut sanottavansa suloisemmin kuin pikku Kaarle Ludvig", sanoo
madame Tourzel.
Hän käytti aina tilaisuutta hyväkseen lausuakseen jotain mieluista
ympäristölleen. Eräänä päivänä, kun hän loma-ajan jälkeen jälleen
ryhtyi lukuihinsa, istui Marie Antoinette huoneessa kuunnellen
opetusta.
"Ellen muista väärin", lausui apotti, "puhuimme viime oppitunnilla
positiivista, komparatiivista ja superlatiivista. Sen on teidän
kuninkaallinen korkeutenne luonnollisesti unohtanut."
"Erehdytte", vastasi prinssi, "minä muistan kaikki vallan hyvin.
Positiivi on, kun sanon: opettajani, apotti, on hyvä opettaja.
Komparatiivi on, kun sanon: opettajani, apotti, on parempi kuin muut
opettajat. Ja superlatiivi", jatkoi hän, katsahtaen kuningattareen,
"on, kun sanon: äitini on paras kaikista äideistä."
Satoja semmoisia pikkutapauksia on tästä lapsesta muistoon merkitty.
Eräänä päivänä oli Bertrand de Moleville kuningattaren luona käymässä.
Kruununprinssi laukkasi laulellen ja leikkien ympäri huonetta,
puusapeli kupeellaan. Kotvasen perästä tultiin noutamaan häntä
illalliselle. Yhdellä pyörähdyksellä oli hän ulkona huoneesta.
Kuningatar kutsui hänet takaisin.
"Poikani", sanoi hän, "sinä läksit pois kumartamatta monsieur
Bertrandille."
"Äiti kulta", vastasi kruununprinssi, yhä edelleen hyppien, "sen tein,
koska vallan hyvin tiesin, että monsieur Bertrand on meidän
ystäviämme."
"Hän on herttainen lapsi, eikö totta?" lausui Marie Antoinette.
"Onnellinen hän, joka vielä on tuommoinen lapsi. Hän ei tiedä miten
raskaasti me kärsimme, ja hänen hilpeytensä tuottaa meille iloa."
Kamaripalvelija Hue näki kerran kruununprinssin heittäytyvän pensaitten
sisään ja huomautti hänelle, että hän turhan päiten, ketään
hyödyttämättä, antautui vaaraan saada kasvonsa naarmuille.
Ylväin muodoin poikanen vastasi:
"Tie maineeseen käy ohdakkeitten kautta."
Moinen sankarillisuus ei ollut mieleen kuningattarelle, joka sattui
olemaan lähettyvillä. Hän koki selvittää pojalle, ettei silmiensä
puhkaiseminen ainoastaan sen vuoksi, että pääsisi tunkeutumaan
pensaston läpi, ollut yhtään mainehikasta, ja että hänen oli viisainta
jättää puhumiset mainehikkuudesta siksi, kunnes oli tullut tietämään
miten työläästi maine on saavutettavissa.
Kruununprinssi punastui, juoksi äitinsä luo ja suuteli hänen kättään.
Hän oli myöskin hyvin kiintynyt kuninkaaseen, mutta kunnioitus isää
kohtaan pakotti hänet enemmän pidättäytymään tämän seurassa kuin äidin,
jonka varalle hänellä aina oli helliä ja armaita sanoja.
Paikka, jolla näytti olevan suurin vetovoima kruununprinssiin nähden,
oli hyljättyjen, isättömien ja äidittömien lasten koti. Kuningattarella
oli tapana usein ottaa hänet mukaansa sinne, ja pienet löytölapset
osottivat hänelle moninaisella tavalla iloaan ja kiitollisuuttaan
näitten käyntien johdosta. Eräänä päivänä äkkäsi kuningas poikansa
järjestelemässä kultarahoja pieneen rasiaan, jonka hänen tätinsä
Elisabeth oli hänelle lahjoittanut.
"Mutta, Kaarle", sanoi isä suuttuneena, "luulenpa sinun keräävän rahoja
kuten mikä saituri ikään?"
Kruununprinssi punastui, mutta vastasi sukkelasti:
"Niin kyllä, isä, minä kerään rahoja, mutta köyhien lasten hyväksi. Jos
näkisit heidät, olisi sinun sääli heitä."
Kuningas syleili häntä hellästi.
"Jos niin on asia, lapseni, että säästät köyhille, niin autan minä
sinua saamaan lippaasi täyteen", sanoi hän.
9.
Kesä v. 1790. -- Juhla Mars-kentällä. -- Kuningatar ja Mirabeau.
Kevät koitti, kykenemättä sekään haihduttaa kuningasparin huolia ja
tukahduttaa kansan vainoomishalua.
Kuningattaren teki mieli päästä raikkaaseen maan ilmaan. Hän oli ennen
onnensa päivinä rakastanut Saint-Cloudia, ja nyt halusi hän jälleen
matkustaa sinne. Hän halusi muutamiksi lyhyiksi kesäkuukausiksi päästä
kuulemasta roistoväen pilkkaa ja soimauksia.
Lafayetten ja hänen ajutanttiensa saattamana lähti hovi Saint-Cloudiin.
-- Marie Antoinette oli onnellinen, kun sai vielä kerran istua
ruohikossa lapsinensa, kun sai käyskennellä pitkin puiston lehtikujia
ja levätä puitten katveessa, melun ja vihaisen kiljunnan häntä joka
hetki häiritsemättä. Sitä paitsi saattoi hän täällä vapaammin kuin
Pariisissa antautua siihen iloon, jonka kirjeenvaihto sukulaisten ja
ystävien kanssa hänelle tuotti.
Hovi oleskeli koko kesän Saint-Cloudissa. Joka sunnuntai ja kaikkina
juhlatilaisuuksina matkasivat kuninkaalliset Pariisiin, sillä
pariisilaiset halusivat nähdä kuningastaan ja kuningatartaan.
Vaikka Marie Antoinette aina kaikin mokomin halusi päästä
Saint-Cloudiin takaisin niin pian kuin mahdollista, katsoi hän
kuitenkin parhaaksi noudattaa kansan mieltä ja usein näyttäytyä hänelle
vihamielisessä kaupungissa.
"Ei tosin ole mukauduttava kirkujille", lausui hän kirjeessä kreivi
Mercy-Argenteaulle, "mutta on kuitenkin parasta näyttää, ettemme oleksi
kauempana, kuin että helposti voimme saapua pääkaupunkiin, jos jotkin
seikat siellä vaatisivat läsnäoloamme."
Kansalliskokous oli päättänyt, että Bastiljin valloittamisen
vuosipäivää piti viettää suurilla juhlallisuuksilla.
Juhlan paikaksi valittiin Mars-kenttä; ja täällä piti kaikkien Ranskan
maakuntain ja kaikkien valtakunnan rykmenttien edustajain yhtyä.
"Minä en saata pelotta ajatella tulossa olevaa tapahtumaa", kirjoitti
Marie Antoinette kreivi Mercylle, "sillä meillehän tuo juhla muistuttaa
vain sitä, mikä on hirveintä ja tuskallisinta. Siitä huolimatta on
meidän oltava läsnä..."
Jo monta viikkoa ennen ryhdyttiin merkittävällä innolla ja
yhteistuumaisuudella puuhaamaan juhlan valmistuksia. Miehet ja naiset,
nuoret ja vanhat, säätyyn ja puolueeseen katsomatta, uhrasivat voimiaan
ja aikaansa juhlan valmistuksiin.
Eri maan-ääriltä saapuneet edustajat vastaanotettiin Tuilerioissa, ja
heidän kunniakseen juhlittiin Pariisissa jo ennen varsinaista
juhlapäivää.
Heinäkuun 14. päivä koitti sateisena ja kolkkona. Kansanjoukkoja
tunkeili kaduilla, keräytyi parviin siltojen korvilla ja otti kaikki
ikkunat haltuunsa.
Kuningasta, lähettiläitä ja edusmiehiä varten oli rakennettu lava.
Ludvig oli lausunut toivomuksenaan, että hänen perheellensä suotaisiin
sija hänen läheisyydessään, mutta siihen ei kansalliskokous ollut
suostunut. Ainoastaan muutamia päiviä ennen juhlaa päätti se, että
kuninkaan tuli näyttäytyä yksin, kansalliskokouksen presidentti
vasemmalla sivullaan.
Se oli uusi epäluottamuksen todistus kuninkaallista perhettä ja
erittäinkin kuningatarta kohtaan, joka tahallaan erotettiin miehestään
ja kansan edustajista.
Kun Marie Antoinette ei saanut lupaa näyttäytyä yhdessä kuninkaan
kanssa, päätettiin, että hän ja muut kuninkaallisen perheen jäsenet
katselisivat juhlaa lähellä olevan sotakoulun ikkunoista. Sanottuun
sotakouluun läksi kuningaskin ja oli perheensä luona niin kauan, kunnes
kaikki olivat juhlakentälle saapuneet.
Kuningas asettui nyt edusmiesten keskelle. Arkkipiispa siunasi hänet ja
viritti "Te Deum'in".
Jumalanpalvelus oli lopussa, ja Lafayette astui raketulle alttarille
Armeijan nimessä vannoi hän kuuliaisuutta kansalle, laille ja
kuninkaalle.
Hänen huutoaan: "Minä vannon!" toistivat seuraavana hetkenä ne
kolmesataatuhatta ihmistä, jotka olivat juhlaan kokoontuneet.
Kanuunat paukkuivat, liput liehuivat, hatut ja sotamieslakit huiskivat
ilmassa.
Kuningas nousi ja ojensi kätensä alttarilla olevaa Kristuksen kuvaa
kohti.
"Minä, ranskalaisten kuningas", huusi hän suurella äänellä, "vannon
käyttäväni perustuslaillisen hallitusmuodon minulle suomaa valtaa
pitääkseni voimassa sitä perustuslakia, jonka kansalliskokous on
hyväksynyt ja minä vahvistanut."
Yleinen innostus tempasi kuningattarenkin mukaansa. Hän otti
perintöruhtinaan käsivarrelleen, kurottautui ulos kansajoukon yli ja
huusi ikkunasta:
"Tässä on minun poikani! Samat tunteet liikkuvat hänessä niinkuin
minussakin!"
Tätä odottamatonta, välitöntä liittymistä kuninkaan sanoihin palkitsi
tuhansien rinnoista esiinpuhkeava ihastus. Liput laskeutuivat,
kirkonkellot soivat pääkaupungissa, laulu ja riemu kohosivat pilviin.
-- Se oli yhtä ainoata pitkää rakkauden ja ilon purkausta.
Juhlaa kesti monta päivää. Sade valui yhäkin virtoina, mutta ei kyennyt
jäähdyttämään valloilleen päässeitä yleviä tunteita. Enimmät maakuntain
edusmiehistä olivat ihastuksissaan saadessaan niin läheltä nähdä
kuninkaallisen perheen, olivat viehättyneinä kuninkaan hyvyyteen ja
kuningattaren jaloon arvokkaisuuteen. Varhain aamusin tulvailivat he
Tuileriain puutarhaan. Pikku kruununprinssin täytyi ehtimiseen
näyttäytyä parvekkeella, josta heitti alas kukkia ja vihreitä oksia
edusmiehille, jotka tervehtivät häntä voimakkailla suosionhuudoilla.
"Ja näinä hetkinä", sanoo Thiers, "katkesi uhkauksilta kärki,
uhittelevaisuus mykistyi, ja kaikki iloitsivat yhteisestä onnesta ja
olivat ylpeitä siitä, että kaikki olivat otolliset tulemaan tämän onnen
nautintoon. Kuinka voivatkaan tämmöiset sydämeen tunkevat yhteis-ilot
niin pian vaipua unheen syvyyteen?"
Nämä juhlat olivat viimeinen tilaisuus, jonka kohtalo tarjosi
kuninkaalle hänen voittaakseen takaisin menetetyn valtansa. Pariisi ei
niihin aikoihin suinkaan ollut tyytyväinen kansalliskokoukseen, joka ei
kyllin sukkelaan antanut sille sitä vapaata hallitusmuotoa, jonka se
oli luvannut.
Maaseudun edusmiehet, jotka vanhasta tavasta lähentelivät isäinsä
kunnioittamia suuruuksia, saivat kokea varsin ystävällistä vastaanottoa
kuninkaallisen perheen puolelta, ja Necker, joka oli menettänyt kansan
luottamuksen ja rakkauden, sai viimeisen kerran eron.
Mutta valitettavasti ei ollut mitään, mikä olisi voinut Ludvig
XVI:nnelle antaa tarpeellista tahdon lujuutta. Sovinnon juhlat olivat
vain alkuna uusiin yllyttelyihin ja aiheuttivat uuden syytöksen
kuningasta vastaan -- sen että hän oli juhlapäivänä vannonut väärän
valan.
"Ah, rakas sydämeni", kirjoitti kuningatar prinsessa Lamballelle,
"meidän on rukoiltava Jumalaa, että hän katsoisi armollisesti meihin.
Se tiikerinsuku, jota valtakunta on tulvillaan, tuntisi julmaa iloa,
jos tietäisi miten äärettömästi me kärsimme."
Hovi oli nyt kumminkin alkanut lähentyä Mirabeauta.
Kreivi de la Marck, Arembergin ruhtinaan poika ja Itävallan
keisarillisen suvun kaukainen sukulainen, oli Marie Antoinetten
naimisen johdosta saapunut Ranskaan. Hän oli ollut Maria Teresian
suuressa mielisuosiossa ja tullut hyvin vastaanotetuksi Ranskassa; hän
oli taistellut Amerikassa Ranskan lipun johdolla.
Onnen päivinä oli hän kunnioittavalla myötätuntoisuudella ollut
kiintynyt Marie Antoinetteen, ja hänestä tuli Marie Antoinetten
uskollinen neuvonantaja onnettomuuden päivinä.
La Marck oli jossakin tilaisuudessa persoonallisesti tutustunut
Mirabeauhon ja ihaili tavattomasti tämän lahjakkaisuutta.
Hän aavisti, että mahtava kansanjohtaja vielä halusi itseään
kohdeltavan aristokraattina ja että vallankumous ei vielä ollut saanut
aatelisylpeyttä tukahutetuksi hänen rinnassaan. Monen monta kertaa
auttoi hän Mirabeauta lainaamalla hänelle rahaa ja toivoi, että
Mirabeaun tavantakaa palautuvat rahapulat auttaisivat hovia saamaan
hänestä hyödyllisen aseen.
Innokas ja tarmokas kun oli, koetti brabantilainen aatelismies rakentaa
yhteyttä ystävänsä ja kuninkaallisen perheen välillä.
Aluksi ei hänen hankkeensa saavuttanut minkäänlaista vastakaikua.
"Luultenkaan emme tule koskaan vajoamaan niin syvälle, että meidän
olisi pakko turvautua Mirabeaun apuun", sanoi Marie Antoinette.
Noin puolivälissä huhtikuuta 1790 oli kumminkin Mirabeaulla ja Marie
Antoinetten monivuotisella ystävällä kreivi Mercyllä salainen yhtymys.
Seuraavana päivänä kutsuttiin la Marck kuningattaren luo. Marie
Antoinette ilmoitti hänelle yhdessä kuninkaan kanssa päättäneensä
ruveta yhteyteen peljätyn kansanjohtajan kanssa.
Kohta sen jälkeen kysyi hän ujostellen la Marckilta, luuliko hän
Mirabeaulla olleen osaa Versaillesin kauhukohtauksessa lokakuun 5. ja
6. päivänä.
Ystävä kiiruhti häntä rauhoittamaan tässä suhteessa. -- Mirabeau oli
näinä kahtena päivänä oleskellut enimmän aikaa hänen seurassaan; he
olivat syöneet päivällistä yhdessä, kun heille oli ilmoitettu
kansanjoukon saapuneen Versaillesiin.
"Minua se ilahduttaa", virkkoi kuningatar, "sillä minä tunnen
tarvitsevani tulla päästetyksi tästä harhaluulostani."
Mirabeaun tavaton lahjakkaisuus puhujana ja valtiomiehenä oli tehnyt
hänet vallankumouksen johtajaksi, mutta hän ei ollut huomaamatta sitä
pohjatonta kuilua, johon vallankumous saattoi syöstä Ranskan, ja hänen
järkensä kielsi häntä tahtomasta kuninkuuden poistamista kokonaan.
Hän lähetti hoville ensimäiset diplomaattiset noottinsa. Kuningatar
antoi la Marckille toimeksi vakuuttaa hänelle, että kuningas oli
tyytyväinen niihin.
Kuningatar kysyi la Marckilta, millä tavoin Mirabeau saataisiin
hyvitetyksi ja kiinnitetyksi hartaammin kuningashuoneeseen.
La Marck saattoi kysymyksen kauemmaksi, ja Mirabeau pyysi antaa sen
vastauksen, että hän toivoi saada velkansa maksetuksi ja että hänelle
sitä paitsi myönnettäisiin kuukautinen apuraha.
Seuraavana päivänä ilmestyi la Marck uudestaan Marie Antoinetten luo.
"Odottaessani kuningasta", lausui Marie Antoinette, "en saata olla
kertomatta teille, että hän on päättänyt maksaa Mirabeaun velat."
Kuninkaallisen lupauksen mukaisesti lähetettiin kohta sen jälkeen
melkoisia summia Mirabeaulle.
La Marck ei suinkaan ollut pitänyt Mirabeauta tietämätönnä Marie
Antoinetten epäsuotuisista ajatuksista häneen nähden. Mutta siitä
huolimatta halusi vallankumouksen johtaja hartaasti päästä
persoonalliseen yhteyteen kuningattaren kanssa.
Mirabeau kirjoitti ja pyysi saada kohdata häntä, ja vihdoin päätti
Marie Antoinette myöntää hänelle puheillepääsyn.
Heinäkuun 3. p:nä 1790 oli heidän määrä yhtyä Saint-Cloudissa.
Sekä Mirabeau että Marie Antoinette olivat ryhtyneet mitä
suurisuuntaisimpiin varokeinoihin heidän yhtymyksensä salassa
pitämiseksi.
Mirabeau oli edellisen päivän oleksinut Auteuilissa sisarentyttärensä,
madame d'Aragonin luona. Varhain seuraavana aamuna saattoi hänen
isäntänsä hänet pois sieltä.
Poikettiin eräälle Saint-Cloudiin vievälle syrjätielle. Mirabeau
laskeutui vaunuista takaportin luona puiston perällä. Eräs hovimies
seisoi siellä ja odotti häntä saattaakseen hänet perille. Kuningatar
oleskeli läheisyydessä.
Yksinäisellä paikalla kuningattaren yksityisessä puutarhassa oli
pensaitten puoleksi varjostama ympyrä. Täällä synnynnäinen kuningatar
ja neron armolla varustettu kuningas kohtasivat toisensa.
Marie Antoinette oli tähän saakka pitänyt vallankumouksen johtajaa
jonakin julmurina, kuningasvallan -- ja niinmuodoin hänenkin --
katkerimpana vihamiehenä. Hänelle oli kerrottu Mirabeausta, että
Mirabeau oli liikkunut kansanjoukon keskellä noina kamalina lokakuun
päivinä, että hän oli yllyttänyt noita joukkoja, jotka jo ennestään
olivat vihan, nälän ja viinin kiihottamina.
Nyt seisoivat he vastatusten, kuningatar ja tuo rokonarpinen mies
säihkyvine silmineen ja voimakkaine päineen, joka viimemainittu
leijonan harjaa muistuttavan vahvan tukan vuoksi näytti melkein
luonnottoman suurelta.
Ja huolimatta kaikesta mitä kuningatar tästä miehestä oli kuullut,
miellytti hän häntä.
"Tämän ylhäisen, onnettoman naisen erinomaisia puolia on", sanoo
Carlyle, "ettei kukaan lahjakas henkilö, Mirabeau enempää kuin Barnave,
milloinkaan voinut tulla hänen läheisyyteensä, kuningattaren olematta
vastoin kaikkia ennakkoluulojansa pakotettu tunnustamaan neroa ja
lähestymään sitä luottavaisuudella."
Lempeästi ja ystävällisesti puhutteli hän Mirabeauta. Nähdessään
Marie Antoinetten niin jalona ja rohkeamielisenä syttyi kansan
jumaloitsemassa johtajassa kunnioitus häntä kohtaan.
"Tavalliseen vastustajaan nähden", sanoi kuningatar, "mieheen, joka on
vannonut ajavansa kuninkuuden perikatoa, oivaltamatta sitä hyötyä mikä
suurella kansakunnalla voi olla kuninkuudesta, olisi askel, jonka nyt
teen, tuskin soveliaaksi katsottava. Mutta Mirabeauhon nähden -- --"
"Tämä 'Mirabeauhon nähden' näytti häntä äärettömästi mairittelevan",
sanoi Marie Antoinette, kun hän kohtauksen jälkeen astui uskollisen
kamarirouvansa madame Campanin huoneeseen. Mirabeau syytti itseään,
tarjosi apuaan ja lupasi vilpittömyyttä. Selvin piirtein kuvasi hän
kuninkuuden aseman.
Marie Antoinetten mieli alkoi rohkaistua. Tämä mies, joka oli
osottautunut niin mahtavaksi repimään alas, varmaankin myös pystyisi
jälleen rakentamaan mitä oli revitty.
"Vihdoin saan kuulla oikeata politiikkaa", lausui kuningatar hänelle.
"Tosin en saata omaksua kaikkia ajatuksianne ja mielipiteitänne, mutta
sen verran ainakin tiedän, että te olette todellinen valtiomies."
Heidän puhelunsa kesti kolme neljännestuntia.
Poislähtiessään sanoi Mirabeau hänelle:
"Kun keisarinna, teidän äitinne, tahtoi jollekulle alamaiselleen
osottaa armoaan, ojensi hän poislähtevälle kätensä suudeltavaksi."
Kuningatar riisui hansikkaan ja ojensi hänelle kätensä. Vallankumouksen
johtaja suuteli sitä ja lausui:
"Tämä suutelo pelastaa kuninkuuden."
Kun Mirabeau jälleen kohtasi sukulaisensa, joka odotti häntä, sanoi
hän:
"Hän on hyvin suuri, hyvin jalo ja hyvin onneton nainen, Viktor. Mutta
minä pelastan hänet!"
Mutta hän erehtyi. Kääntyminen oli jo liian myöhäistä, se oli tyhjää
harhaluuloa. Hän ei enää voinut ehkäistä vallankumouksen kulkua. Ei
riittänyt Mirabeaun mahtava voimakaan enää hillitsemään niin valtavia
intohimoja kuin ne, jotka nyt olivat päästetyt valloilleen.
Hän antoi kuningattarelle useita kirjallisia ehdotuksia sovinnoksi
kansanpuolueen ja kuninkaallisen huoneen välillä. Muutamat lähteet
mainitsevat, että kuningatar niinikään sittemmin olisi parisen kertaa
vastaanottanut hänet prinsessa Lamballen huoneessa Tuilerioissa, jonne
Mirabeau olisi pujahtanut munkin valepuvussa. Mutta kaikki tiedot
pitävät yhtä siinä, että Mirabeau vilpittömästi ihaili Marie
Antoinettea.
"Te ette tunne kuningatarta", lausui hän kerran tuttavallisessa
puhelussa, "hänen mielenlujuutensa on ihmeteltävä, ja rohkeuteen nähden
on hän kuin miehinen mies."
"Minä hyvin luulen", kirjoitti Mirabeau syyskuussa 1790, "ettei
kuningatar pidä lukua elämästä ilman kruunua. Kaikissa tapauksissa olen
varma siitä, ettei hän tule säilyttämään henkeään, ellei hän saa pitää
kruunuaan."
Vallankumous se vain kehittyi kehittymistään. Mirabeaun ääni oli tosin
vieläkin yhtä valtava, mutta häntä ei kuunneltu enää entisellä
ihastuksella. Toisena päivänä puolusti hän kansalliskokouksessa
monarkkiaa, toisena päivänä ahdisti hän, haihduttaakseen häntä vastaan
heränneitä epäluuloja, kuningasta ja hänen puoluelaisiaan.
Hänen asemansa oli epävarma. Kuningas uskoi häntä vain puolittain.
Perustuslaillinen puolue alkoi epäillä häntä. Demokraatit kohdistivat
vihansa häneen.
Hän kirjoitti lakkaamatta kirjeitä kuningattarelle; hän valitti kreivi
de la Marckille Ludvigin välinpitämättömyyttä ja Marie Antoinetten
horjuvaisuutta. Hän käytti vakavia varoituksia ja toisinaan purevaa
satiiria, toisinaan nuhteli, toisinaan oli kauhuissaan kuningasparin
epävakaisuuden ja ymmärtämättömyyden johdosta.
"Minua kuunnellaan enemmän ystävällisyydestä kuin luottavaisuudesta",
sanoi hän, "ollaan innokkaampia ottamaan vastaan neuvojani kuin
seuraamaan niitä."
Hän vetosi Marie Antoinetten ylpeyteen, hänen arvostelukykyynsä,
hän pyysi kuningatarta seuraamaan hänen ohjauksiaan ja ryhtymään
toimiin. Mutta hänen puheensa kansalliskokouksessa saivat vihdoin
kuningattarenkin kylmenemään, niin että hän jälleen alkoi epäillä
Mirabeaun vilpittömyyttä.
Kansanylimys pääsi näkemästä niiden suunnitelmien tyhjiin raukeavan,
jotka hän oli rakentanut onnettoman kuningasparin pelastamiseksi.
Jo pitemmän aikaa oli hänen terveytensä ollut horjuvainen. Kun hän
maaliskuun 28. päivänä 1791 lähti kansalliskokoukseen, täytyi hänen
matkalla poiketa ystävänsä la Marckin luo lepäämään. Siellä makasi hän
puolisen tuntia miltei tiedotonna.
Siitä huolimatta lähti hän kokoukseen. Hän puhui innokkaasti viisi eri
kertaa, ja sitten laskeutui hän viimeisen kerran puhujalavalta.
Huhtikuun 2. päivänä tunsi hän kuoleman lähestyvän.
Äärettömiä ihmisjoukkoja kerääntyi hänen asuntonsa ulkopuolelle.
Hovista lähetettiin sana toisensa jälkeen.
"Pidä päätäni pystyssä", sanoi hän palvelijalleen, "se on voimakkain
pää koko Ranskassa."
"Ah", lausui hän elämänsä viime hetkenä, "sydämeni kätkee itsessään
Ranskan monarkkien kuolinlaulun; sen elottomat jätteet tulevat jäämään
puolueiden saaliiksi."
Pariisissa synnytti Mirabeaun kuolema koko kansanliikkeen. Joka päivä
vietettiin surujuhlia hänen muistolleen. Konstitutsionin ystävät
pukeutuivat surupukuun.
Jälkeenjääneet paperit eivät anna minkäänlaisia tietoja Marie
Antoinetten tunteista suuren kansanjohtajan kuoleman johdosta. Mutta
varmaan on niiden kellojen ääni, jotka soittivat häntä hautaan,
surunvoittoisesti kaikuen tunkenut Marie Antoinetten huoneeseen
kuninkaallisessa linnassa.
Hämärän aavistuksen valtaamana oli hän muutamia kuukausia ennen
lausunut:
"Olen varma siitä, etten minä sorru ennen Mirabeauta."
10.
Vanhat prinsessat lähtevät Roomaan. -- Prinsessa Elisabeth. -- Kuningas
Ludvig ja kirkollinen tila. -- Kuninkaallista perhettä kielletään
matkustamasta Saint-Cloudiin.
Asema kävi päivä päivältä yhä arveluttavammaksi. Katukohtaukset
kuuluivat päiväjärjestykseen. Kansalliskokous oli tuskin enempää
itsenäinen kuin kuninkaallinen perhe. Milloin vain joku julistus ei
ollut väestön mieleen, tapahtui heti levottomuuksia ja ryöväyksiä.
Aseman ollessa näin tuskallinen ja epävarma on ihan luonnollista, että
kuninkaalliselle perheelle yhä uudestaan tarjottiin apua maasta
pakenemiseen.
Kuten on mainittu, oli useilta tahoilta kehotettu kuningatarta
siirtymään pois maasta. Kuningas, prinsessa Elisabeth ja prinsessa
Lamballe olivat kehottaneet häntä siihen; vieläpä lapsetkin olivat
panneet pienet kätensä ristiin ja pyytäneet häntä lähtemään matkaan.
Sekä vallankumouksen viime aikoina että vielä sittemminkin oli
kuningattarelle tarjoutunut useampia tilaisuuksia poistua huomaamatta
maasta. Mutta mieluummin kuin suostui hylkäämään puolisonsa ja
lapsensa, kesti hän nuo päättömät hirveät kuukaudet ja vuodet
Ranskassa. Millaiset hänen tunteensa kuningasta kohtaan ennen
lienevätkin olleet, kovan onnen päivinä liittyi hän innokkaasti
puolisoonsa.
"Minä en mitään toivo oman itseni vuoksi", oli hänellä tapana sanoa,
"sillä kuninkaan sylissä ja lasteni seurassa minä tahdon elää ja
kuolla."
Paavi Pius VI oli Europan suvereeneista ainoa, joka tarjosi Ranskan
kuningasperheelle vieraanvaraisuutta. Hän koki taivuttaa sen jäseniä
pudistamaan Ranskanmaan tomun jaloistaan ja hakemaan turvaa hänen
kirkkovaltiostaan.
Kuninkaan tädit olivat ainoat, jotka noudattivat hänen kutsuaan.
Aina vallankumouksen alusta asti olivat Adelaiden ja Viktorian kaikki
ponnistukset tarkoittaneet heidän piiloon pääsemistään ja unhotuksiin
joutumistaan kansan puolelta; -- rauhaton Sophie oli jo kuollut.
Oleskelu Ranskassa kävi heille vihdoin sietämättömäksi, ja heidän
hartain halunsa ja toivonsa oli päästä niin pian kuin mahdollista pois
kapinoitsevasta isänmaastaan Roomaan, jossa toivoivat saavansa
polvistua Pietarin kirkossa.
Kuningas ei katsonut itsellään olevan syytä vastustaa tätiensä
toivomusta. Heille kirjoitettiin passit, ja ilmoitus heidän kohta
tapahtuvasta tulostaan lähetettiin kardinaali Bernisille, Ranskan
lähettiläälle Roomassa.
Prinsessat olivat jo aikeissa lähteä, kun nimetön tiedonanto siitä
lähetettiin Jakobiini-klubille (helmikuun 3. p:nä 1791).
Itse asiassa ei paljoa välitetty vanhoista prinsessoista, jotka eivät
näytelleet mitään osaa poliittisessa elämässä. Mutta pelättiin että
heidän matkansa olisi vain enteenä ja että kuningas ja kuningatar
aikoisivat seurata perästä.
Heidän päätöksensä kiinnitti sitä paitsi yleisön huomion
siirtolaisuuden polttavaan kysymykseen.
Oli sen vuoksi helppo herättää kiivasta vastustusta heidän tuumiansa
vastaan. Lähetystö, johon kuului porvarineuvoston jäseniä, lähti
kansalliskokoukseen ja Tuilerioihin ilmaisemaan vastalauseita matkaa
vastaan.
Koko joukko irtolaisnaisia, joiden oli tapana joka ilta kokoontua
Palais Royalin puutarhassa, päätti rientää Bellevueun linnaan estämään
Adelaiden ja Viktorian matkaa.
Prinsessoille ilmoitettiin, että uhkaavia ihmisjoukkoja oli tulossa
heidän linnaansa. Malttamatta päättää valmistuksiaan, lähtivät he
päätäpahkaa matkoihinsa erään heidän luokseen vierailulle saapuneen
naisen vaunuissa.
Kun naiset näkivät linnan tyhjänä, ei heidän raivollaan ollut mitään
rajoja. He olivat vakuutettuja siitä, että prinsessat veivät suuria
rikkauksia muassaan Ranskasta, ja päättivät sen tähden kostaa estämällä
palvelijoita lähettämästä tavaroita jälestä.
Kenraali Berthier esti heitä kumminkin tätä tuumaansa toteuttamasta,
mutta sen sijaan salli hän heidän tunkeutua linnan saleihin, tyhjentää
prinsessojen viinikellarit ja viereksiä heidän sängyissään.
Palattuaan Pariisiin riensivät naiset Luxembourg-palatsille, sillä he
epäilivät Provencen kreivin samaten aikovan paeta. He huusivat häntä,
kunnes hänen oli pakko näyttäytyä balkongillaan ja luvata, ettei hän
lähde pois maasta.
Vallankumoukselliset sanomalehdet puhuivat osaksi vihaisin, osaksi
ylenkatseellisin sanoin prinsessojen lähdöstä.
Matkalla sattui monenlaisia ikävyyksiä. Eräässä kaupungissa tahdottiin
pidättää prinsessoja. "Lyhtytolppaan pakolaiset!" huudettiin. Muutamien
upseerien väliintulon kautta pääsivät he kumminkin jatkamaan matkaa.
Eräässä toisessa kaupungissa otettiin heidät vangiksi. Porvarisneuvosto
määräsi heidät säilytettäväksi vankilassa, kunnes kansalliskokous oli
päättänyt saavatko he lähteä maasta vai eivätkö.
Mirabeaun kehotuksesta lähetettiin Pariisista prinsessoille
lupatodistus matkan jatkamista varten. Mutta tuossa pikkukaupungissa ei
oltu halukkaita hyväksymään kansalliskokouksen päätöstä; ja oikea
kapina puhkesi ilmi.
Molemmat prinsessat pidettiin edelleen teljettyinä, ja vasta kun olivat
kaksitoista päivää istuneet lukkojen ja telkien takana kurjassa
hotellihuoneessa, saivat he viimein lähteä matkaan pikkukaupunkilaisten
ulvoessa ja viheltäessä.
Kuningasperheessä oli toivottu, että Elisabeth olisi seurannut tätiensä
mukana Italiaan. Mutta hän katsoi oikean paikkansa olevan kuninkaan
läheisyydessä. Kuningas tarvitsi häntä, eikä hän hennonut jättää
Ludvigia.
Prinsessa Elisabeth oli syntynyt 3. päivänä maaliskuuta 1764 ja oli jo
kolmen vuoden ikäisenä jäänyt isää ja äitiä vaille.
Sen rakkauden, jonka hän muuten olisi omistanut vanhemmilleen, antoi
hän sen sijaan tulla veljiensä osaksi, ja näistä etenkin vanhimman,
jonka puoleen hän katsoi kunnioituksella ja jota hän piti miehen ja
kuninkaan oikeana esikuvana.
Kelpo, hidasluontoinen Ludvig rakasti häntä myös sangen suuresti,
paljoa enemmän kuin muita sisaruksiaan. Noiden kahden sisaruksen
välinen rakkaus ei ollut intohimoinen tai haaveilevainen kuten kahden
rakastavan välillä; kuninkaan puolelta liittyi siihen nyreää mieltä ja
puuttuvaa rakastettavaisuutta. Mutta uskollisuudessa ja omanvoiton
pyytämättömyydessä oli Elisabethin rakkaus kuningasta kohtaan Marie
Antoinetten rakkautta paljon korkeammalla.
Prinsessa Elisabeth ei ollut kaunis. Hän oli lyhytvartaloinen ja vailla
kaikkea majesteetillisuutta. Sitä paitsi oli hänellä epäsäännölliset
kasvonpiirteet ja selvämuotoinen bourbonilaisnenä.
Mutta hän oli nuoruuttaan säteilevä. Hänen ihonsa oli verevä, ja hänen
kirkkaista sinisilmistään loisti hyvä ja uskollinen sielu.
Hän oli evännyt loistavia naimatarjouksia.
"Minä voin mennä naimisiin vain kuninkaanpojan kanssa, ja
kuninkaanpojan täytyy hallita isänsä valtakuntaa", sanoi hän. "Minä en
sen jälkeen enää olisi ranskalainen, ja muuta minä en tahdo olla.
Parempi on jäädä tänne veljeni valtaistuimen juurelle, kuin nousta
vieraalle valtaistuimelle."
Kun häntä kehotettiin välttämään vaaroja Ranskassa seuraamalla tätejään
ulkomaille, virkkoi hän: "Pois matkustaminen olisi samalla sekä julmaa
että pelkurimaista." Hänellä oli nuoruudestaan saakka aina viimeiseen
hetkeensä asti suora luonne, joka ei koskaan poikennut siltä tieltä,
jonka katsoi oikeaksi.
Uskossaan Jumalaan samoin kuin muissa olokohdissaan oli hän horjumaton
ja varma. Hän ei odottanut vastoinkäymisen hetkeä valmistautuakseen
kristityn kärsivällisyyteen. Jo vuonna 1786 kirjoitti hän
ystävättärelleen, madame de Causansille:
"Meidän täytyy laskea toiveemme yhtähyvin kuin pelkommekin ristin
juurelle. Ainoastaan risti voi opettaa meitä kestämään niitä
koettelemuksia, jotka taivas meille määrää, se yksistään kykenee
lohduttamaan ja nostamaan lannistuneen sielun. Jumala oli synnitön, ja
hän kärsi sekä henkisesti että ruumiillisesti enemmän kuin me koskaan
voimme kärsiä. -- -- -- Meidän on elettävä katkeria hetkiä tässä
elämässä, mutta se tapahtuu, jotta me saavuttaisimme suuren autuuden.
Minä tahdon, oi Jumala, tunnustaa Sinun ylhäisen voimasi ja uskoa, että
mitä hyvänsä tapahtukoonkin, Sinä et milloinkaan hylkää minua!"
Prinsessalla ei ollut mitään huomattavaa sijaa hovissa ennenkuin v.
1778, jolloin hänen opettajattarensa, madame de Guéménée, vei hänet
nuoren kuningasparin luo.
Marie Antoinette, joka tähän saakka oli pitänyt natoaan pelkkänä
lapsena, hämmästyi niitä miellyttäviä ominaisuuksia, joita hän huomasi
Elisabethissa. Prinsessan vilkas sielu ja suuri tunteellisuus
liikuttivat häntä. "Pelkäänpä", kirjoitti hän (1778) äidilleen, "että
tulen liiaksi kiintymään häneen."
"Kuningatar on vallan ihastunut prinsessa Elisabethiin", kirjoitti
madame de Bombelles vuotta myöhemmin. "Hän kertoo kaikille ihmisille,
ettei löydy hänen vertaistaan rakastettavuudessa, että hän ei
ennen tuntenut prinsessaa, mutta että hän nyt on tehnyt hänet
ystävättärekseen ja että tämä ystävyys on kestävä koko elämän iän."
Marie Antoinette koki kaikilla tavoin vetää nuorta natoaan puoleensa.
Hän tahtoi, että prinsessa saisi pitää omintakeista hovia, ja kehotti
kuningasta lunastamaan häntä varten talon, jossa ruhtinas Guéménée
ennen oli asunut. Edeltäpäin puhumatta sanaakaan asiasta Elisabethille
vei kuningatar hänet sinne.
"Nyt olet sinä omassa kodissasi", sanoi hän; "tämä olkoon sinun
Trianosi. Kuningas, joka on iloinen saadessaan lahjoittaa sen sinulle,
on antanut minulle ilon ilmoittaa sinulle tämän."
Se vetovoima, mikä nuorella, rakastettavalla tytöllä oli natoonsa,
muuttui sikäli kuin hänen jalommat ominaisuutensa astuivat selvemmin
esiin, syväksi ja totiseksi hellyydeksi Marie Antoinetten puolelta.
Mutta hänen tunteensa eivät herättäneet vastakaikua. Maku, luonne,
kaikki oli erilaista neljänkolmatta vuotiaassa kuningattaressa ja
kuudentoista vuotiaassa prinsessassa. Kuningattaren osottautuessa
helläksi ja rakkaaksi, oli prinsessa umpimielinen ja hieman
epäluuloinen.
Elisabeth rakasti taivasta ja halusi sinne. Marie Antoinette rakasti
elämää ja turvautui taivaaseen vain kuten hädässä tarvitsemaansa
lohdutukseen. Elisabethilla oli vakaa luonne. Marie Antoinetten mieli
oli avoin kaikille vaikutuksille, eikä hänen luonteensa mukaista ollut
pyrkiä sitkeästi mihinkään varmaan päämäärään. Joukko erilaisia
suunnitelmia tehtiin ja hyljättiin, liiatenkin vallankumouksen ensi
aikoina; hän kuunteli useitten neuvoja ja antautui erilaisten
virtausten ohjattavaksi.
Kuninkaan tädit pitivät huolta Elisabethin epäluulon virittämisestä
kuningatarta kohtaan; he ja muut olivat kyllin ilkeitä saattaakseen
prinsessan tietoon, että kansa uskoi Marie Antoinetten ja madame
Polignacin olevan häpeällisissä suhteissa keskenään.
Kuningatar koki yhäti voittaa natoansa puolelleen, ja Elisabeth se vain
edelleen epäili ja kartteli kuningatarta.