V. 1784 kirjoitti hän:

"Meidän katsantokantamme ovat niin erilaiset. Hän on itävaltalainen ja

minä henkeen ja vereen Bourbon!"

Näistä vastakkaisista katsantokannoista aiheutui usein eripuraisuutta

natojen kesken, mikä suhde jatkui aina kuningasvallan viimeisiin

päiviin saakka.

Elisabeth, joka niin kauan oli kartellut Marie Antoinetten ystävyyttä,

tuli oikeastaan vasta Templessä hänen uskolliseksi ja alttiiksi

toverikseen. Silloin näki hän kuningattaren oikeassa valossaan,

tunnusti hänen arvonsa ja pahoitteli sitä, että hän niin kauan oli

tuominnut tätä väärin.

* * * * *

Ennen vallankumousta oli Ludvig ollut rakastettu lempeytensä vuoksi,

mutta ne lukemattomat loukkaukset, joita kuningatar, kuninkaallinen

perhe, hän itse ja hänen puoluelaisensa olivat saaneet kärsiä, olivat

katkeroittaneet hänen mieltään siinä määrin, että ne olivat saaneet

hänen ystävällisen alavan olemuksensa muuttumaan ynseydeksi, joka

alkuaan oli kokonaan vieras hänen luonteelleen.

Milloin vaara ei uhannut muita kuin ainoastaan häntä itseään, ei

häneltä suinkaan puuttunut rohkeutta, mutta niin pian kuin hänen

perhettänsäkin uhattiin, hätääntyi hän ja oli kykenemätön käskemään.

Hänen liikanainen epäilyksensä omaan kykyynsä nähden aiheutti sekä

hänen oman että kuninkuudenkin kukistumisen. Hän kuunteli mitä

erilaisimpia neuvoja, koetti tarttua ojennettuihin, pelastaviin käsiin,

mutta torjui ne sitten jälleen luotaan halutakseen sen jälkeen vielä

kerran tarttua niihin ja käyttää niitä, sen jälkeen kuin suotuisa hetki

oli jo ammoin sitten mennyt.

Vain yhdessä suhteessa osotti hän lujuutta ja voimaa, nimittäin

suhteessaan kirkkoon.

Sekasorto kirkollisissa olosuhteissa lisäsi vielä levottomuutta yli

koko maan.

Kansalliskokous oli v. 1789 saanut hyväksytyksi säädöksen, että

kirkontilojen hallinto oli joutuva pois papiston käsistä. Kohta sen

jälkeen ehdotti muuan komitea, että Ranskan kirkko järjestettäisiin

uudelle kannalle. Hiippakuntien lukua olisi vähennettävä, luostari- ja

veljeskunnat hävitettävät ja useita muita muutoksia tehtävä.

Päinvastoin kuin Pariisin ja suurempien kaupunkien asukkaat pysyi

maalaisväestö innokkaasti kiinni vanhassa uskossaan. Kirkollisten

olosuhteiden uudestaan järjestäminen herätti sen vuoksi suurta

katkeruutta ja vaivasi mitä kovimmin kuninkaan omaatuntoa. Hän horjui

ja siirsi uusien lakien hyväksymisen yhä tuonnemmaksi. Ja kun hän

viimein (joulukuun 26. p:nä 1790) oli pakotettu allekirjoittamaan ne,

teki hän sen vapisevin käsin ja lausumalla:

"Ennemmin olla kuninkaana Metzissä kuin mokomilla ehdoilla Ranskassa.

-- Mutta siitä tulee kohta loppu!"

Hän oli tyytymätön itseensä. Hänen menetetty onnensa ja menetetty

hallitsijavaltansa olivat hänen mielestänsä vähäpätöisiä sen askeleen

rinnalla, joka hänet nyt oli pakotettu tekemään.

Paavi paheksi suuresti kuninkaan tekoa.

"Meille ei ainoastaan lisää huolia, vaan on meidän suruillemme liian

raskas taakka nähdä jalon ruhtinaan taipuvan ylivoiman edessä ja

allekirjoittavan katoolisen opin perusteille vihamielisiä asiakirjoja",

kirjoitti Pius VI hänelle terävästi.

Surullisia seurauksia uudesta kirkkoasetuksesta tuli pian näkyviin.

Lähes kolmasosa papistoa kieltäytyi noudattamasta uutta asetusta, ja

papiston vastustus aikaansai hämmennystä koko maassa.

Ainoastaan vaillinaisesti onnistuttiin saamaan lukuisat vapaana olevat

virat täytetyiksi. Koetettiin pakottaa pääkaupungin hengellisiä

saarnastuolissa tekemään valan uuden asetuksen noudattamiseksi, mutta

useat tekivät uppiniskaista vastarintaa.

Viidenkymmenen papin ympäröimänä julisti Sant-Sulpicen piispa kirkon

kirouksen niille, jotka polkivat kirkon lakeja. Saint-Marguériten

kirkkoherra ilmoitti saarnastuolista kieltäytyvänsä alistumasta

muutettujen säännösten alaiseksi ja lisäsi:

"Mitä tahdotaan minulta riistää? -- Virkaniko? Ryöstäminen koskee

teitä, sillä kaikki mitä minulla on kuuluu teille! Henkenikö? -- Minä

olen kahdenyhdeksättä vuotias, ja se lyhyt aika, joka minulla on

elettävänä, ei ole sen arvoinen, että sen vuoksi uhraisin

vakaumukseni."

Useat hengellisistä, jotka eivät tahtoneet tehdä valaa, piileilivät

kristillismielisissä perheissä, ja sieltä käsin tehtiin ankaria

hyökkäyksiä niitä vastaan, jotka olivat vannoneet noudattavansa uutta

asetusta. Vakavamieliset kristityt pitivät niitä pappeja, jotka olivat

valan tehneet, luopuneina syntisinä, ja nämä papit kohtasivat

pitäjäläisensä levottomina ja vihamielisinä. Mitään harvinaista ei

ollut, että papit nousivat saarnastuoleihin ja valittivat piispojaan ja

niitä vainoomisia vastaan, joita heidän täytyi kärsiä vapauden asian

puolesta.

Jumalanpalvelusta ei pidetty enää arvossa. Itse linnankirkossakin

keskeytettiin messu usein. Vaadittiin urkuria soittamaan uudestaan

niitä kappaleita, jotka miellyttivät seurakuntaa. Kirkkotuoleja

paiskeltiin kumoon. Ei edes kuninkaan läsnäolokaan kyennyt ehkäisemään

vallattomuutta.

Ne Ranskan papeista, jotka olivat tehneet valan, saivat huhtikuun 13.

p:nä 1791 vastaanottaa paavilta kirjelmän, jossa hän vaati heitä

neljänkymmenen päivän kuluessa peruuttamaan valansa. Jotka

kieltäytyivät sitä tekemästä, ne Rooman pyhä isä erotti papillisesta

arvostaan ja julisti pannaan.

Vaikka Ludvig, kuten jo on mainittu, vasta pitkien epäröimisten jälkeen

ja säästääkseen kirkkoa vielä suuremmilta uhkauksilta oli vahvistanut

uudet lait, katui hän nyt kumminkin katkerasti tekoaan. Hän, joka

säveällä nöyryydellä oli kantanut omat vastoinkäymisensä, oli vallan

kauhuissaan kirkon kärsimästä tappiosta. Eikä hänen omantunnontuskiaan

ollut omansa tyynnyttämään se seikka, että hänellä joka päivä oli

nähtävänä sisarensa jumalisuus ja kuultavana hänen totisen kristilliset

neuvonsa.

Ludvigin ja Marie Antoinetten mennessä kirkkoon kieltäytyi Elisabeth

lähtemästä heidän mukaansa. Tuntien rakkautensa vanhoja muotoja kohtaan

sekä itsensä kristittynä ja katoolilaisena syvästi loukatuksi

kieltäytyi hän itsepintaisesti mukaantumasta uusiin tapoihin, eikä hän

ollut milläänkään niistä solvauksista, joita tämän johdosta häntä

vastaan sinkauteltiin.

Siitä hetkestä saakka oli hänellä vain yksi neuvo annettava, oli vain

yksi menetystäpä, jota hän saattoi käsittää: olisi pitänyt niin pian

kuin mahdollista lähteä pois Ranskasta.

Pääsiäinen oli tulossa. Marie Antoinette koki saada puolisonsa

temmatuksi raskasmielisyydestään.

Jonkinlaiseksi lievikkeeksi haavoilleen halusi Ludvig pääsiäispäivänä

käydä pyhällä ehtoollisella.

Siitä huolimatta, että hän oli allekirjoittanut uuden kirkkoasetuksen,

ei hän mitenkään halunnut käyttää niitä pappeja, jotka olivat vannoneet

noudattavansa sitä. Hän päätti sen vuoksi viettää pääsiäisviikon

Saint-Cloudissa, jossa toivoi voivansa täyttää uskonnolliset

velvollisuutensa helpommin kuin Pariisissa.

Huhtikuun 8. p:nä aikoi kuningaspari matkustaa Saint-Cloudiin.

Valmistuksiin matkaa varten ryhdyttiin keskellä päivää, mutta siitä

huolimatta levisi huhu, että kuningaspari aikoi matkustaa Metzin

linnoitukseen eikä suinkaan Saint-Cloudiin. Ja kirkon viholliset, jotka

päivä päivältä kohottivat päätänsä yhä korkeammalle, arvelivat, että

jos kohta kuningas aikoikin vain matkustaa Saint-Cloudiin käydäkseen

siellä ripillä ja Herranehtoollisella, olisi se joka tapauksessa

arvoton teko sen hallitsijan puolelta, joka oli uuden kirkkoasetuksen

allekirjoittanut.

Ajoneuvot olivat valmiina ja odottivat linnanpihalla.

Kuningas, kuningatar ja lapset, prinsessa Elisabeth ja madame de

Tourzel menivät alas ja istahtivat vaunuihin.

Mutta kansalla oli omat mielipiteensä, ja se ei tahtonut, että

kuningasperhe matkustaisi pois.

Häiriön tekijät olivat kokoontuneet linnan ympärille, ja

kansalliskaartilaiset olivat sopineet heidän kanssaan samaa asiaa

ajamaan. Kuninkaalliset olivat tuskin istahtaneet vaunuihin, kun

kansanjoukot ympäröivät ne.

"Ensin hallitusmuoto ja sitten Saint-Cloud!" huudettiin. -- "Alas

pakolaiset! Alas ne, jotka myyvät meidät vieraille valloille!"

Heittäydyttiin pyörien eteen ja leikattiin ohjakset poikki.

Kenraali Lafayette, joka oivalsi, että moisten kohtausten perältäkin

täytyi saada ulkovallat uskomaan kuninkaan todenteolla olevan vankina,

riensi apuun ja koetti raivata tietä vaunuille sekä saattaa joukkonsa

uudestaan järjestykseen.

Mutta häntä tuskin kuunneltiinkaan, eikä häntä toteltu. Huudot: "Kurjat

ylimykset! Lihava sika!" kaikuivat Ludvigin ja Marie Antoinetten

ympärillä.

"Hän ei saa matkustaa!" toisti kansa.

"Me maksamme hänelle viisikolmatta miljoonaa", hoilasivat toiset, "ja

silloin voimme ainakin vaatia, että hän tekee mitä me tahdomme!"

Kuningatar koki tyynnyttää kansanjoukkoa puhumalla sille vaunuista.

"Mikä ihme-otus se on, joka pyrkii meitä komentelemaan?" vastattiin

hänelle.

Vihoissaan tästä naurettavasta ja nöyryyttävästä kohtauksesta tahtoi

Lafayette käyttää väkivaltaa pakottaakseen joukkoa kunnioittamaan

lakia. Mutta Ludvig antoi hänelle vain tuon tavanomaisen vastauksen:

"Minä en tahdo, että minun tähteni vuodatetaan verta."

Kaksi kokonaista tuntia istuivat kuninkaalliset vaunuissa, alttiina

kansanjoukon solvauksille ja pääsemättä liikkumaan askeltakaan

eteenpäin.

Kuninkaan palvelijoita rääkättiin. Kruununprinssin hovimestaria lyötiin

niin, että poika pikkarainen pillahti itkemään. Päällysmiesten

uhkaukset ja käskyt vaikuttivat yhtä vähän kuin heidän pyyntönsäkin.

Välttääkseen vielä pahempia ikävyyksiä, täytyi kuninkaallisten luopua

aiotusta matkastaan.

Voitostaan riemastuneina rupesivat kansalliskaartilaiset yhtäkkiä

vakuuttamaan kuninkaalle uskollisuuttaan.

"Olkaa huoletta, me kyllä puolustamme teitä", sanoivat kaartilaiset,

jotka sattuivat olemaan kuningatarta lähinnä.

"Me luotamme siihen", vastasi Marie Antoinette ivallisesti, "mutta

täytynee teidän kuitenkin myöntää, että pidätte meidät vangittuina."

Hän otti poikansa käsivarrelleen ja astui ylpeänä takaisin linnaan.

11.

Pakovalmistuksia. -- Kreivi Fersen. -- Lähtö Pariisista.

Lokakuun päivät 1789 olivat antaneet täysin päteviä todistuksia siitä,

että kuningasperhettä uhkaavat vaarat eivät johtuneet yksistään

kansalliskokouksen, vaan enemmän ja paljoa suuremmassa määrässä

kiihottuneen Pariisin väestön puolelta. Tapaukset huhtikuun 18.

päivältä 1791 eivät jättäneet enää mitään sijaa epäilyksille, etteivät

kuningas ja kuningatar olleet vankeina Tuilerioissa.

Ensimäisen pakosuunnitelman oli laatinut Mirabeau. Me tiedämme

kuitenkin, ettei kuningas osottanut sanottavaa halua kreivillisen

kansanjohtajan neuvojen seuraamiseen ja että hän ylimalkaan toisenkin

kerran oli ilmoittanut halveksivansa kaikkia pakosuunnitelmia missä

muodossa ne hänelle esitettiinkin.

Aivan toisin oli laita kuningattaren. Mirabeau oli kuollut, mutta hänen

suunnitelmansa kummitteli edelleenkin Marie Antoinetten aivoissa.

Salaisesti katsoi hän pakoa viimeiseksi pelastuslankuksi siinä

haaksirikossa, jossa niin monet hänen suuremmoisista unelmistaan olivat

hukkuneet.

Hän pani kaiken kehottelukykynsä liikkeelle taivuttaakseen kuningasta

pakenemaan. Ja aina syksystä 1790 saakka näyttää siltä, kuin tuuma

siirtyä pois maasta olisi elänyt kuninkaankin tietoisuudessa.

Kumminkaan ei hänessä ollut miestä antautumaan pelkäilemättä tähän

ajatukseen, eikä hänellä myöskään ollut päättäväisyyttä ja rohkeutta

ryhtyä valmistuksiin tämän hankkeen toteuttamiseksi.

Toisena päivänä hän taipui ja lupasi matkustaa, toisena päivänä hän

peruutti lupauksensa. Ja tuskin oli näyttäytynyt rauhallisempia oireita

tai heikkoja merkkejä kansan palaavasta kunnioituksesta, kun hän jo

lankesi takaisin tavalliseen raskasmieliseen tylsyyteensä.

Ludvig oli voinut tyynenä nähdä monarkkian särkyvän pirstaleiksi. Hän

oli voinut antaa anteeksi persoonallisia loukkauksia, mutta hän ei

kristittynä voinut kärsiä, että häntä estettiin toimittamasta

hartaudenharjoituksiaan ja viettämästä pääsiäisviikkoa levossa ja

rauhassa Saint-Cloudissa. Huhtikuun 18. päivänä tapahtunut kansanmeteli

se sai hänet pakoon nähden tekemään ratkaisevan päätöksen.

Mutta se mikä oli ollut helppo asia panna toimeen 1789 ja mikä vielä

olisi käynyt päinsä 1790, kohtasi 1791 lukemattomia vaikeuksia. Kansan

käytös oli osottanut, että jos kuninkaalliset mielivät matkustaa,

täytyi sen tapahtua suurimmassa salaisuudessa.

Talven alkupuolella oli ryhdytty muutamiin valmistaviin toimenpiteisiin

mahdollisesti tapahtuvaa lähtöä varten. Kenraali, markiisi de Bouillé

-- Lafayetten sukulainen, mutt'ei hänen ystävänsä -- oli tarjonnut

kuningasparille apuaan.

Bouillélle oli uskottu sotajoukon ylipäällikkyys Lothringissa,

Elsassissa, Franche-Comptéssa ja Champagnessa. Hän oli urhea soturi ja

tarmokas johtaja, eikä häneltä suinkaan puuttunut kunnianhimoa.

Hän ei kuitenkaan kaikitenkaan ollut noita uskollisia monarkkian

puoltajia, jotka vihasivat vallankumousta; mitä vilpittömimmällä

sydämellä oli hän kannattanut uusia lakeja niin kauan kun ne eivät

järkyttäneet hänen uskollisuuttaan kuninkaallista huonetta kohtaan.

Perustuslaillinen monarkkia oli hänen mieliajatuksensa, ja hänen

rakkautensa Ludvig XVI:detta kohtaan oli pikemmin seuraus hänen

poliittisista mielipiteistään kuin hänen ritarillisesta

mielenlaadustaan.

Levottomuuksien kuohuessa Ranskassa oli hän osannut säilyttää

joukkojensa kunnioituksen, ja hän oli siihen aikaan ainoa ranskalainen

sotapäällikkö, jonka ei ollut pakko taistella sotamiestensä keskellä

vallitsevaa kapinaa vastaan. Kesällä 1790 oli muuan sotaväenosasto

Nancyssa nostanut kapinan päällikköään vastaan, mutta puuttumalla yhtä

nopealla kuin voimakkaallakin kädellä asiaan oli Bouillé osannut

palauttaa kapinoitsijat velvollisuuksiensa tielle. Kansalliskokous

Pariisissa oli tämän johdosta julkilausunut hänelle kiitollisuutensa.

Kenraalin oivallettua, että kuningasta pidettiin vangittuna, oli hän

heti ajatellut tarjota hänelle apua pelastumiseen.

Marraskuun ensi päivinä 1790 oli hän jo antautunut yhteyteen kuninkaan

kanssa. Parooni Goguelatin kautta hän oli lähettänyt kuninkaalle pitkän

salamerkeillä kirjoitetun kirjeen, jossa kehotti kuningasta viipymättä

vetäytymään johonkin kaupunkiin valtakunnan rajalla.

Bouillé lupasi suojella pakoa ja asettaa joukkonsa kuninkaan

käytettäväksi; edellyttämällä, että nämä pysyivät uskollisina

kuninkaalle, oli Bouillén armeija kyllin voimakas turvatakseen

kuninkaallisen perheen pakoa.

Olemme nähneet, ettei Ludvig hyväntahtoisesti ottanut vastaan tätäkään

ehdotusta. Hän antoi Bouillén neuvojen joutua unheeseen, huolimatta

siitä, että kenraali yhä edelleen koki taivuttaa häntä ja teki

tiettäväksi, että turmelus oli alkanut voittaa alaa hänenkin

joukoissaan ja ettei hän kohtapuoleen ollut varma kuin vain muutamien

harvojen rykmenttien uskollisuudesta.

Vasta tuon myttyyn menneen Saint-Cloudin matkan jälkeen lähetti Ludvig

parooni Goguelatin viemään Bouillélle sanan, että hän oli päättänyt

totella kenraalin neuvoa ja jättää Pariisin.

Kuningas ilmoitti aikovansa lähteä Pariisista 15. päivänä toukokuuta ja

pyrkivänsä Montmédyyn kenraalin joukkojen turviin, ei kauas valtakunnan

rajalta.

Tästä tiedon saatuaan ryhtyi Bouillé heti valmistuspuuhiin.

Hänestä oli välttämätöntä joukkojensa kokoomisen syyksi saada jotakin

pelon aihetta ja sentähden neuvoi hän kuningasta sopimaan keisari

Leopoldin kanssa siitä, että keisari antaisi itävaltalaisten

sotamiesten toimeenpanna retken, joka näyttäisi uhkaavan rajaa

Montmédyn lähellä. Tämän tekosyyn nojalla Bouillé kokoisi sotamiehensä

tämän kaupungin likitienoille. Vielä kehotti hän Ludvigia ottamaan

mukaansa luotettavan miehen, joka voisi olla hänelle apuna ja tukena

arvaamattomien tapausten sattuessa, ja tähän toimeen erittäin sopivana

esitti hän markiisi d'Agoultin.

Määräpäivä tuntui tosin olevan sangen kaukana, mutta itävaltalaiset

eivät mitenkään joutuneet ennemmin lähtemään. Paitsi sitä tahtoi

kuningas ennen lähtöään saada käsiinsä ne 2 miljoonaa frangia, jotka

maksettiin hänelle valtiokassasta joka kuun 15. p:nä.

Bouillé oli tarjoutunut suorittamaan Chalonsin ja Montmédyn välisellä

matkalla tarvittavat valmistukset. Marie Antoinette ja hänen uskottu

ystävänsä, kreivi Fersen, pitivät huolta valmistuksista matkaa varten

Pariisista Chalonsiin.

Huolimatta kasvavasta levottomuudesta ei Fersen ollut lähtenyt pois

Ranskasta. Sen sijaan että useimmat kuningattaren ranskalaisista

ystävistä pelkurimaisesti pakenivat maasta pois, oli tämä muukalainen

aatelismies jäänyt hänen läheisyyteensä, toivomatta muuta kuin saada

onnettomuuden päivinä palvella häntä.

Kreivi Fersenissä oli säilynyt tuo rakkauden ja ihailun välillä oleva

ystävyys Marie Antoinettea kohtaan. Vaikka kuningatar vanheni ja hänen

kauneutensa vainoomisten aikana lakastui, ei kreivi kuitenkaan

unhoittanut, että hän oli ollut nuoren, ilosta loistavan Marie

Antoinetten suosittu hovimies ja ritari.

Hyljättynä ollessaan koski Marie Antoinetteen syvästi tämä hänen

muuttumaton ystävyytensä. Ja kun kreivi Fersen nyt, samalla

hienotunteisuudella kuten muinoin salatessaan ihailunsa ja rakkautensa

Marie Antoinettea kohtaan, tarjosi hänelle tukeaan ja apuaan, ei Marie

Antoinette empinyt tarttua hänen ojennettuun käteensä.

Kuningas ja kuningatar, jotka olivat vankeina, olivat pakotetut

pysymään toimettomina. He jättivät kaikki kreivi Fersenin huostaan, ja

hän valmisteli heidän pakoaan.

Sen ajan ruhtinaalliset henkilöt eivät olleet perehtyneet taitoon

matkustaa nopeasti.

Bouillé oli ehdottanut käytettäväksi keveitä englantilaisia vaunuja,

jotka olivat erittäin mukavat ja joita siihen aikaan hyvin paljon

käytettiin matkoja tehtäessä. Kuningas olisi silloin sisarensa ja

tyttärensä kanssa voinut ajaa toisissa ja kuningatar kruununprinssin

kanssa toisissa vaunuissa.

Mutta Marie Antoinette tahtoi kaikin mokomin ajaa kuninkaan kanssa

samoissa vaunuissa.

"Meitä tahdotaan pelastaa; hyvä, silloin pelastettakoon meidät kaikki

tahi ei ketään", sanoi hän.

Vaikka Fersen oli täynnä intoa palvellakseen kuningasparia, ja vaikka

pako ylimalkaan oli erittäin taitavasti suunniteltu, tehtiin siitä

huolimatta useita virheitä.

Pahin virhe oli se, että hankittiin vaunut, jotka tavattomalla koollaan

olivat omansa kiinnittämään huomiota puoleensa.

Muuan englantilainen rouva Sullivan tarjoutui hankkimaan kaivatut

ajoneuvot. Hän meni erään vaunutehtailijan luo ja tilasi paroonitar

Korffin nimellä vaunut, joissa oli parahiksi tilaa yhdeksälle hengelle,

kuudelle vaunujen sisässä ja kolmelle ajoistuimella.

Moisten kuljetusneuvojen valmistaminen ei ollut missään tapauksessa

pieni asia. Venäläinen valeparoonitar kävi tavan takaa vaunutehtailijan

luona nähdäkseen miten pitkälle työ oli joutunut.

Vaunut saatiin kuin saatiinkin määräpäivälleen valmiiksi, ja seuraavana

päivänä jätettiin vierasmaalaiselle naiselle lasku, joka osotti

vaunujen hinnan 5,944 frangiksi -- melkoinen summa v. 1791!

Pako siirrettiin toukokuusta kesäkuuhun.

Ensi päivänä viimemainittua kuuta ajoivat vaunut kreivi Fersenin

hotellin pihaan. Hän katsoi parhaaksi koetella noitten jykevien

vaunujen kestävyyttä ja valjastutti kuusi reimaa hepoa niiden eteen.

Sitten lähti hän itse kovaa kyytiä ajamaan Vincennesiin menevää tietä.

Kohtalon sallimuksesta kohtasi hän matkalla Orléansin herttuan, joka

oli kävelyllä lemmittynsä rouva Buffonin kanssa. Samassa kun vaunut

vierivät ohi, tunsi herttua kuskissa, joka piiskoi hevosiaan,

ruotsalaisen kreivi Fersenin.

"Oletteko höperönä, kreivi?" huusi hän tälle. "Te käytte vaarallista

peliä -- tuolla tavoin voitte taittaa niskanne."

"Minä ajan itse, koska en tahdo vaunujani rikottavan", vastasi kreivi

seisauttaen hevoset.

"Miksi on vaunut noin isot? Aiotteko kuljettaa pois kokonaisen

balettiseurueen?"

"En, teidän korkeutenne, sen jätän teidän tehtäväksenne", vastasi

Fersen. "Hyvästi!"

"Hyvästi, ja onnea matkalle!"

Tämän yhtymyksen olisi pitänyt panna Fersenin arvelemaan. Hän tiesi

miten katkerata vihaa herttua tunsi kuninkaallista sukulaistaan

kohtaan. Saadessaan ensi tiedon kuninkaan paosta, iskisi herttuan

ajatus heti noihin römö-vaunuihin, ja luultavasti hän silloin

ilmoittaisi tämän seikan kuninkaan vainoojille.

Mutta Fersen ei ottanut tätä lukuun. Vaunut seisoivat yli kahdeksan

päivää hänen pihassaan kaikkien nähtävinä.

Lähtö siirrettiin edelleen tällä kertaa kesäkuun 15. päivästä 20.

päivään.

Jotta tuuma ei kohtaisi esteitä jo aivan alussa, oli keksittävä keinoja

vakoojain eksyttämiseksi.

Ludvig XVI:nnella oli nyt ensi kerran tilaisuus käyttää hyödykseen

kätevyyttään käsityöläisenä. Kahden uskotun palvelijan avustamana

laittoi hän prinsessa Elisabethin huoneeseen oven, jota ei hevin

huomannut, jollei tyystemmin tarkastanut seinää.

Heillä oli siis varattuna uloskäytävä; vaunut olivat kunnossa, ja nyt

oli vain hankittava passi.

Tälläkin kertaa tarjosi rouva Sullivan apuaan. Valeparoonitar Korff

pyysi passia itselleen, kahdelle lapselleen, niiden opettajalle ja

yhdelle palvelijalle.

Mutta uskaltamatta jäädä Pariisiin sen jälkeen kun oli auttanut

kuningasparia pakoon, ilmoitti hän parisen päivää passinsaannin

jälkeen, että tämä passi onnettoman sattuman kautta oli joutunut

liekkien uhriksi. Hänelle kirjoitettiin uusi passi, ja tämän passin

avulla poistui hän Pariisista pari päivää ennen kuninkaallista

perhettä.

Kaikki valmistukset tehtiin mitä suurimmassa salaisuudessa.

"Kaupungissa ei aavistettu mitään", kirjoitti Fersen päiväkirjaansa.

Hän oli löytänyt keinoja välttääkseen vahtien huomiota, ja hänellä oli

ollut monta yhtymystä kuninkaan ja kuningattaren kanssa.

Torstaina kesäkuun 16. p:nä iltasilla kävi hän vielä kerran

Tuilerioissa jättääkseen Marie Antoinettelle ne puvut, jotka olivat

aiotut valevaatteiksi hänelle, nadolle ja lapsille.

Ihan viime hetkessä lykättiin pako vielä neljäkolmatta tuntia eteenpäin

erään kamarineitsyen vuoksi, jota kohtaan kuningattarella oli

epäluuloja. Samaan aikaan sai Bouillé kuninkaalta kirjeen, viimeisen,

jossa kuningas ilmoitti hänelle, että markiisi d'Agoult ei voinut tulla

mukaan tilan puutteen takia, koska kuninkaallisten lasten opettajatar

piti kiinni lainmukaisesta oikeudestaan saada luopumatta seurata

kasvattejaan.

Vihdoin koitti ratkaiseva päivä.

Tuilerioilla oli tavallinen sävynsä, ja illalla vietiin lapset sänkyyn

kuten tavallista.

Samaten läksivät kuningas ja kuningatarkin levolle. Mutta tuskin olivat

palvelijat poistuneet, kun he jälleen nousivat ylös.

Kuningas pukeutui yksinkertaisiin vaatteisiin, ja Marie Antoinette ja

prinsessa Elisabeth ottivat yllensä ne vaatteet, jotka Fersen oli

tuonut. Sitten lähtivät he herättämään lapsia.

Marie Thérèse pukeutui kiireisesti, mutta kruununprinssi, jota oli

herätetty ensi unestaan, oli enemmän hämillään. Hän ei tiennyt mitä oli

tekeillä. Hänen päälleen puettiin tytön vaatteet, ja hän kysyi

unimielissään:

"Käydäänkö näyttelemään komediaa?"

Kello puoli yksitoista illalla olivat heidän pukunsa täysin valmiit.

Elisabeth, Marie Thérèse, kruununprinssi ja madame Tourzel menivät alas

salonkiin, jossa kaksi kamarirouvaa odotti heitä. Kohta senjälkeen

tulivat kuningas ja kuningatar. Marie Antoinette aukaisi oven.

Taluttaen lapsiaan kädestä, astui hän muitten edellä portaita alas.

Välttääkseen herättämästä huomiota oli päätetty kulkea linnanpihan

poikki eri ryhminä.

Opettajatar kulki ensin molempien lasten kanssa. He saavuttivat

vaikeuksia kokematta vaunut. Kreivi Fersen, joka kuskiksi pukeutuneena

istui ajoistuimella, hyppäsi alas ja auttoi heidät vaunuihin.

Kello oli nyt neljänneksen yli yhdentoista. Samassa kulki Lafayette

linnan pihan poikki, mutta ei huomannut ketään.

Puoli tuntia myöhemmin tuli prinsessa Elisabeth, ja kuningas seurasi

kohta hänen jälestään.

Ainoastaan kuningatar ei tullut.

Kului lähes tunti. Kyyristyneinä vaununnurkkiin uskalsivat pakolaiset

tuskin hengittää tai katsahtaa toisiinsa.

Kuningatar oli nähnyt niiden, joita hän rakasti yli kaiken, poistuvan

Tuilerioista, ja itse lähti hän sieltä viimeisenä.

Hän oli kohdannut Lafayetten ja kauhuissaan syöksynyt pimeiden

rakennusten väliin. Kaitaiset kadut veivät kaupunginkorttelin halki.

Likinäköinen kun oli, oli hän erehtynyt tiestä.

Kiihkeänä ja hengästyneenä riensi hän edelleen ajattelematta missä hän

oli.

Tuolla alempana pauhasi Seinejoki. Hämärässä erotti hän lyhdyt

sillalla. Hän älysi nyt, että oli kulkenut harhaan ja että hänen oli

käännyttävä takaisin tullakseen toiselle puolelle.

Viimein kysyi hän eräältä sotamieheltä tietä. Tuntematta kuningatarta

osotti sotamies hänet Karusellipaikalle.

Hän riensi eteenpäin holvien läpi pitkin Seinen rantoja. Vaunut tulivat

ajaen häntä vastaan. Taaskin Lafayette siinä ajoi kotiin yölliseltä

kiertomatkaltaan. Hän oli nyt varmistunut siitä, että linna oli hyvin

vartioittu, ja että kuninkaallinen perhe lepäsi rauhassa.

Kuningatar ehti töin tuskin kätkeytyä kiviseinän varjoon, jotta ei

joutuisi hevosten tallattavaksi tai tulisi tunnetuksi.

Hän riensi edelleen, mutta pysähtyi lopulta, hengästyneenä ja

menehtymäisillään ja luullen kaiken olevan mennyttä.

Silloin havaitsi hän Fersenin vaunut; hän syöksyi niihin, niin

hengästyneenä, ettei voinut puhua, ja polki kiihkossaan kruununprinssiä

jalalle. Lapsi, joka nukkui käärittynä madame Tourzelin levättiin, oli

siksi malttavainen, ettei huutanut.

Oli tullut sydänyö. Kreivi Fersen nousi kuskilaudalle ja läiskäytti

hevosia piiskalla.

Tuileriat olivat heidän takanaan. Ajettiin yli bulevardien ja

saavuttiin Clichy-sillalle, jolla nuo suuret vaunut odottivat.

Ruotsalainen kreivi ajoi omat vaununsa aivan näitten viereen, joten

pakolaisten ei tarvinnut kajota maahan, siirtyessään vaunuista toisiin.

Fersen palasi hetkiseksi omien vaunujensa luo, tarttui hevosia suitsiin

ja talutti ne syrjään. Yksi hevosista kompastui ja vaunut menivät

kumoon. Näytti siis pelkältä sattumalta, että vaunut oli jätetty

kadulle loikomaan.

Fersen istahti matkavaunuihin kuskinsa viereen, ja huutaen tälle: "Aja

sukkelaan!" huiteli hän yhtämittaa pitkällä ruoskalla hoputtaakseen

hevosia.

Paljon oli aikaa mennyt hukkaan kuningatarta odottaessa, ja palaava

päivä vain lisäisi vaaroja. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa

saavuttiin Bondyyn, jossa ensi kerran oli vaihdettava hevosia.

Kuusi hevosta oli tilattu ja ne olivat jo varalla. Fersenin kuski

laskeutui kuskilaudalta. Uusi kuski sivalsi ruoskalla, matkavaunut

lähtivät liikkeelle.

"Hyvästi, paroonitar Korff!" huusi Fersen poismatkustavien jälkeen.

Hän näki vaunujen vierivän pois, ja hänen sanattomat, palavat

rukouksensa seurasivat kuninkaallista perhettä, erittäinkin

kuningatarta, jota hän suuresti rakasti.

Mutta että heidän matkansa hyvin onnistuisi, siihen hän ei uskaltanut

liiaksi luottaa.

"Rakas isäni!" kirjoitti hän 22. p:n aamulla Monsista, jonne hän oli

pysähtynyt matkallaan ulkomaille. "Olen äskettäin saapunut tänne.

Kuningas ja koko hänen perheensä lähtivät seikkailuja kokematta

Pariisista 20. p:nä sydänyöllä. Minä saatoin heitä ensimäisen

kyytivälin päähän. Suokoon Jumala, että loppumatka kuluisi yhtä

onnellisesti... Minä lähden nyt jatkamaan matkaani rajaa pitkin

yhtyäkseni kuninkaaseen Montmédyssâ, jos hän on kyllin onnellinen

saapuakseen sinne."

12.

Varennesiin tulo. -- Kuningasperhe tunnetaan ja otetaan vangiksi.

Vaunut vierivät esteettä edemmäksi. Luonto hymyili matkailijoita

vastaan. Oli täysi kesä, ja se säteili paraassa loistossaan. Taivas oli

sees, ja kukat koreilivat mehevän kasvullisuutensa keskellä.

Sarastavan päivän säteet tunkivat vaunuihin. Kuningas kallisti päänsä

ulos vaununikkunasta hengittääkseen täysin siemauksin hyvien tuoksujen

täyttämää ilmaa. Väestö, seutu, kaikki näytti olevan ystävällistä.

Clacyhen eli toiseen kyytipaikkaan saavuttua yhtyi kuningatar molempiin

kamarirouviinsa, jotka olivat lähteneet jo edeltäkättä; molemmat vaunut

ajoivat nyt perätysten.

Kuninkaallisissa vaunuissa olivat osat jaetut seuraavasti:

Rouva de Tourzel matkusti paroonitar Korffin nimellä; Marie Thérèse ja

Kaarle Ludvig olivat olevinaan hänen tyttärensä ja olivat saaneet

nimekseen Amalie ja Aglaja. Marie Antoinette oli olevinaan lasten

opettajatar ja kutsuttiin madame Rocketiksi. Prinsessa Elisabeth

matkusti seuranaisena nimeltä Rosalie. Ludvig XVI esitti

kamaripalvelijan osaa ja kantoi nimeä Durand.

Kolme kuninkaallista henkivartijaa oli seurassa: Maldent, joka oli

puettu palvelijaksi ja passiin merkitty nimellä Saint-Jean, istui

väliin vaunun takaistuimella ja väliin ratsasti vaunujen jälestä.

Moustier, joka samaten oli puettu palvelijaksi, tunsi nimen Melchior ja

istui kuskilaudalla Valoryn rinnalla, joka oli puettu kuriiriksi ja

kutsuttiin Fransiksi.

Lapset, jotka olivat maanneet koko yön, heräsivät aamupäivällä ja

olivat iloissaan pikku aterioista, joita valmistettiin heille.

Kuningatar lepäsi kaikista kärsimistään mielenliikutuksista. Nojallaan

vaunun seinää vasten muisteli hän menneitä hirmuvuosia.

"Minusta näyttää", virkkoi hän, "että jos me joutuisimme vangittaviksi,

olisi sen jo pitänyt tapahtua."

Hän ei ollut läheskään alakuloinen. Harvoin oli hän ollut iloisempi

kuin nyt, jolloin näytti kuin onnistuisi pako.

Oli tultu pois Pariisista, tuosta peljätystä kaupungista, ja kuningas

laski kuivakiskoista pilaansa siitä, mitä hänen pääkaupungissaan tällä

hetkellä mahtoi olla tekeillä.

Mutta elämä se usein tahtoo tehdä turhaksi niin hyvin toiveemme kuin

pelkommekin ja antaa odotustemme raueta tyhjiin kaikkein

vähäpätöisimmistä syistä. Ja harvoin esiytyvät tapahtumat sen

muotoisina, kuin olemme odottaneet.

Kuninkaalliset antoivat kuskille kehotukseksi runsaita juomarahoja, ja

tästä auliudesta oli tosin seurauksena se, että heidän matkansa joutui

pikemmin, mutta samalla se herätti uteliaisuuttakin, ja uteliaisuudesta

johtui vaaroja.

Eräässä kylässä oli muuan kuorma-ajuri tuntenut matkustajat.

"Tuo on kuningas", oli hän lausunut toiselle kuskilaudalla istuvista

henkivartijoista.

Henkivartija kielsi väitteen todenperäisyyden.

"Ovatpas ne kuningas ja kuningatar", väitti mies itsepintaisesti; "olen

nähnyt heitä lukemattomia kertoja Versaillesissa."

Tämän lausunnon olisi pitänyt varoittaa kuninkaallisia ja osottaa

heille epäämättömästi, että mitä suurin varovaisuus tästä puoleen oli

tarpeen. Mutta sensijaan Ludvig tavan takaa laskeutui vaunuista.

Vastamäkilöissä kulki hän aina vaunujen jälestä jalan ja antausi usein

pakinoihin talonpoikain kanssa. Hevosia vaihdettaissa asteli hän kerran

toisensa jälkeen kansanjoukon keskellä, joka oli kokoutunut

tarkastelemaan noita muhkeita ja tavattomia matkavaunuja.

Montmirailissa särkyivät vaunut, ja matkustajain täytyi odottaa kunnes

ne saatiin korjatuksi. Se seikka ynnä kuninkaan itsepintainen halu

saada kulkea pitkät matkat jalan aiheuttivat neljän viiden tunnin

ajanhukan.

Päivä kului verkalleen. Väsyneinä ja vaieten istuivat kuninkaalliset

matkailijat vaunuissa.

Kello löi neljä iltapäivällä, kun he saapuivat Chalonsiin. Täälläkin

piti kuninkaan kaikin mokomin saada astua pois vaunuista ja täälläkin

hänet tunnettiin. Muuan porvarineuvoston jäsen seisoi läheisyydessä.

Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteivät nämä olleet kuninkaallisia, jotka

pakenivat Pariisista.

Täynnä kunnioitusta heidän onnettomuuttaan kohtaan ei hän ollut

ajatellutkaan antaa heitä ilmi. Hän koki kääntää läsnäolijain huomion

pois kuninkaasta, auttoi hevosten valjastamista vaunujen eteen ja

kiirehti kuskia.

Eräs työmies likeni häntä ja kuiskasi:

"Se on kuningas. Minä tunnen hänet."

Neuvosmies vastasi eittäen, mutta toinen uudisti suuremmalla

varmuudella ja äänenpainolla väitteensä.

"Olet oikeassa; se on kuningas", myönsi neuvosmies. "Mutta jos annat

sen ilmi, voi siitä suurta onnettomuutta seurata. Sinun on vastaaminen

siitä."

Työmies poistui ilmaisematta salaisuuttaan, ja kohta häipyivät

matkavaunut, pölypilveen kietoutuneina, Pont de Sommeveslen suuntaan.

Sopimuksen mukaan oli ensimäisen kenraali Bouillén lähettämän sotaväen

osaston määrä kohdata heidät siellä. Kuningas ja kuningatar pitivätkin

tätä paikkaa melkein kuin pelastuksensa päämääränä.

Ja kenraali olikin lähettänyt sinne viisikymmentä husaaria herttua

Choiseulin ja parooni Goguelatin johdolla, joka viimemainittu oli

tarkoin tutustutettu pakohankkeeseen.

Sotamiehet olivat saapuneet varhain aamulla.

Matkailijoita odotettiin tuleviksi puolenpäivän maissa. Choiseul

tähysteli lakkaamatta maantielle päin. Kello tuli kaksi, kolme, neljä

-- mutta ei mitään kuriiria näkynyt, eikä kuninkaallisia vaunuja

saapunut.

Viisikymmentä sotamiestä olisi milloin hyvänsä herättänyt huomiota

moisessa vähäpätöisessä kyläpaikassa, mutta erinäiset asianhaarat

vaikuttivat, että heidän läsnäolonsa tähän aikaan tuli erittäin

huomattavaksi. Tuo kylä pahainen oli nimittäin kieltäytynyt maksamasta

erästä säädettyä veroa, ja viranomaiset olivat uhanneet käyttää

väkivaltaa. Ja nyt luulivat nuo kelpo ihmiset, että husaarit oli tässä

tarkoituksessa lähetetty heidän kyläänsä.

Porvarit kokoontuivat ja kirkonkelloja soittamalla pyydettiin apua

lähikylistä. Pelkoon sekaantui uteliaisuutta ja tuo pieni aseestettu

joukko ympäröittiin.

Johtajien asema alkoi pian käydä tukalaksi. Turhaan vakuuttivat he

tulleensa saattamaan erästä kallisarvoista kuormastoa, jota odotettiin.

Heitä ei uskottu. Sotamiehet, joita asukkaat vuoroin pilkkasivat,

vuoroin mielistelivät, pitkäksyivät odottamista, ja Choiseul alkoi

peljätä, että hänen joukkonsa liittyisivät kansaan ja päinvastoin

vaikeuttaisivat kuninkaan matkaa, sen sijaan että olivat määrätyt sitä

helpottamaan.

Kello oli sillä välin tullut viisi. Olihan pakosuunnitelma voinut mennä

myttyyn. Choiseul arveli pitemmän viipymisen käyvän turmiolliseksi, ja

kun Goguelat oli samaa mieltä, niin päättivät he lähteä pois kylästä.

Husaarit poistuivat Clermontin suuntaan ja kiersivät Saint-Menehouldin,

jossa ohiratsastava sotaväenosasto niinikään oli säikähdyttänyt

väestöä.

Sotamiesten lähdettyä hajautui ihmisjoukko heti, ja kaikki oli jälleen

tyyntä Pont Sommeveslessa.

Tunti sen jälkeen ajoivat kuninkaalliset vaunut kylään. Passin avulla

pääsi kuningas ilman muuta matkustamaan edemmäs. Mutta hän oli varmasti

odottanut tapaavansa täällä uskollisia ystäviä, ja häneen vaikutti

ilkeän hämmästyttävästi, ettei hän täällä kohdannut Choiseulia eikä

nähnyt vilahdustakaan kuninkaallisista sotamiehistä.

Saint-Menehouldissa ei myöskään tavattu tuota odotettua saattojoukkoa.

Kolmekymmentä rakuunaa d'Andoisin johdolla oli tosin saapunut kylään,

mutta kun asukkaat olivat levottomia ja kiihtyneitä, oli johtaja

katsonut viisaammaksi antaa sotamiesten hajautua kylään kääntääkseen

asukkaiden huomion pois vaunuista.

d'Andois lähestyi vaunuja. Muiden huomaamatta sai hän kuiskatuksi

madame de Tourzelille:

"Toimenpiteet, joihin ryhdyttiin, ovat osottauneet hankaliksi. Minä

vetäydyn pois välttääkseni herättämästä epäluuloja."

Mutta epäluulo oli jo virinnyt.

Drouet, kylän postimestarin poika, oli istunut läheisessä ravintolassa

ryypiskelemässä muutamien toveriensa kanssa, kun oli nähnyt noiden

mahdottomien vaunujen tulla tömisevän.

Hän jätti ystävänsä hyvästi eikä päästänyt silmänräpäykseksikään

matkustajia näkyvistään.

Ollen tarkastavinaan hevosia, joita valjastettiin, tähysteli

hän tyystin vaunuissa istuvia naisia. Hän oli suorittanut

asevelvollisuutensa Versaillesissa, jossa oli usein nähnyt

kuningattaren, ja luuli nyt jälleen tuntevansa hänet. Hän vertaili

luultua kamaripalvelijaa siihen kuninkaan muotokuvaan, joka oli rahassa

hänen kourassaan, ja nyt ei hän enää epäillyt.

Paikalla ilmoitti hän havaintonsa eräälle porvarineuvoston jäsenelle.

Hänelle annettiin silloin tehtäväksi koettaa saavuttaa ja jos

mahdollista pidättää matkustajat.

Vaunut olivat jälleen lähteneet liikkeelle. Uudet hevoset olivat

postimestarin hankkimat, mutta postimestarin poika oli kehottanut

isänsä kuskia koko matkan ajamaan niin hiljaa kuin suinkin.

d'Andois oli aikonut rakuunoineen seurata kuninkaallista perhettä.

Mutta Saint-Menehouldissa olevat kansalliskaartilaiset, kuultuaan

huhun, että matkustajat ulkomuodoltaan olivat kuninkaallisen perheen

jäsenten näköisiä, vastustivat heidän lähtöään ja ottivat rakuunat

vangiksi.

Yhden ainoan kuninkuudelle uskollisen onnistui salaa päästä pakoon. Hän

hyppäsi vankilanmuurien yli, sekautui väen vilinään, kuuli kerrottavan

postimestarin pojan kiireesti ratsastaneen Varennesiin päin, haki

käsiin hevosensa ja riensi hänen jälestään.

Edellään näki hän matkan päässä Drouetin ja erään hänen toverinsa. Hän

ei tiennyt heidän asiaansa, mutta pelkäsi heidän olevan kuninkaan

vihollisia.

Drouet, joka monta kertaa oli käännähtänyt satulassa, huomasi itseään

takaa-ajettavan ja kannusti hevostaan.

Vainooja kohotti pistoolinsa, mutta laski sen jälleen alas. Kohtalo oli

määrännyt, että kuninkaallisten pako oli tuleva ehkäistyksi.

Kuninkaallismielinen ratsastaja aavisti, että kuninkaan vainoojat

ratsastivat hänen edellään, mutta saattoihan aavistus pettää, eikä hän

tohtinut surmata kuninkaan ystävää.

Postimestarin poika tunsi kaikki seudun polut ja tiet. Ratsastaja hänen

takanaan saattoi hänet rauhattomaksi, ja hän koetti päästä tätä pakoon.

Eräässä tien mutkassa katosi hän äkkiä rakuunan vakoilevien silmien

edestä.

Varennesin kaupunki sijaitsee kahden puolen erästä jokea.

Joen yli vie silta, ja sillan toisessa päässä kohosi niihin aikoihin

torni, perustanaan pimeä holvi, jonka läpi vaunujen oli kuljettava

hitaisesti ja joka oli niin kaita, että vähinkin este salpasi holvin

läpi kulkevan tien.

Nuori Bouillé -- kenraalin poika -- oli saapunut Varennesiin mukanaan

osasto sotamiehiä ja pysähtynyt sillan toiseen päähän. Varennes ei

ollut mikään kyytiasema, ja hän oli sentähden tuonut mukanaan hevosia,

jotka oli sijoittanut erääseen talliin kaupungin ulkolaidalla. Tästä

hän ei kumminkaan ollut tullut edeltäkäsin antaneeksi tietoa

kuninkaalle.

Huono onni, joka oli seuraillut pakenijoita kaikkialla, uudistui

myöskin Varennesissa; vaunujen myöhästyminen saattoi Bouillén siihen

luuloon, että kuninkaan matka oli rauennut tyhjiin.

Hän päästi sentähden sotamiehensä hakemaan itselleen yösijaa. Muutamat

sotamiehet makasivat, toiset istuivat ravintoloissa ryypiskellen; itse

meni hän myöskin levolle.

Matkustajat olivat vaihtaneet hevosia Clermontissa. Yö oli tullut.

Seutu, jonka läpi kuninkaalliset ajoivat, oli autio ja kolkko.

Sydänyöllä saavuttiin Varennesiin ja pysähdyttiin kaupungin

ajoportille.

Kaikki oli hiljaista ja rauhallista; kaupungin asukkaat näyttivät

vaipuneen sikeään uneen. Ei löydetty hevosia eikä keksitty sotamiehiä.

Matkustajat alkoivat käydä levottomiksi. Marie Antoinette astui alas

vaunuista, koputti useihin oviin ja tiedusteli vastaantulijoita, mutta

kukaan ei osannut antaa hänelle hänen kaipaamiaan tietoja.

Lähes tunnin ajan käyskentelivät kuningas ja hän ihmisistä tyhjiä

katuja pitkin. Hevoset olivat väsyneet, kuski tuli kärsimättömäksi ja

uhkasi riisua pois hevoset ja ajaa kotiin.

Pyynnöillä ja lupauksilla saatiin hänet jäämään, ja matkustajat

päättivät lähteä pitkittämään matkaa toivoen tapaavansa kaivatun

Bouillén ja hevoset toisella puolen siltaa.

Jyhkeät vaunut vierivät katuja pitkin, saavuttivat holvin, mutta

kohtasivat siinä sivuuttamattomana esteenä kärryt, jotka tien

salpaamiseksi oli kaadettu sisäänkäytävän eteen.

Ihmisvarjoja vilahteli yön pimeydessä. Hälinää ja melua tunki vaunuissa

olijain kuuluville.

Hiljaisen mutinan läpi erottautui miehen ääni. Se oli Drouet, joka oli

aikaa ennen kuninkaallista perhettä ehtinyt tänne ja heti mennyt

kaupungin pormestarin, Saucen luo, joka oli pyytänyt häntä ja muita

avukseen ehkäisemään kuninkaallisten pakoa.

Käytiin kiinni hevosiin ja huudettiin, että jos he vielä ajavat

askeltakaan, niin heidät ammutaan.

Kuskilaudalla istuvat kaartilaiset tahtoivat antautua epätasaiseen

taisteluun, mutta kuningas kielsi sen.

"Keitä te olette?" huusi eräs ääni. "Ja minne olette matkalla?"

"Minä olen paroonitar Korff", vastasi kuningatar, joka oli ottanut

näytelläkseen madame de Tourzelin osaa, "ja matkustan Frankfurtiin

perheineni."

Sauce pyysi nähdäkseen matkustavaisten passia. Kuningas ojensi sen

hänelle, sitten kun oli kysynyt häneltä hänen nimeään ja asemaansa.

Sauce luki passin käsilyhdyn valossa ja huomasi sen olevan oikean.

Hattu kädessä esitti hän hyvin kohteliaasti tälle luullulle

venäläiselle naiselle, että yö oli pimeä, tiet huonoja ja vaarallisia

ja hevoset väsyneitä, joten ei voinut ajatella matkan jatkamista.

Hän lisäsi, että paroonitar Korff varmaan oli kovin väsynyt, ja että

hän, pormestari, katsoi itselleen kunniaksi saada pitää paroonittaren

ja hänen seurueensa vierainaan seuraavaan päivään saakka.

Kuningatar vastasi yhtäkaikki, että hän halusi heti pitkittää matkaa.

Mutta postimestarinpoika Drouet ei ollut halukas päästämään saalistaan.

Kellot tornissa olivat alkaneet moikua. Valoa alkoi näkyä ikkunoissa ja

ihmisjoukkoja kokoontui.

Niin vastenmielistä kuin se kuninkaallisista olikin täytyi heidän silti

mukautua ja käydä pois vaunuista. Vaunut vedettiin takaisin siihen

osaan kaupunkia, mistä olivat tulleetkin.

Kuninkaallinen perhe oli kärsinyt haaksirikon lähellä satamaa ja

otettiin vangiksi vajaan kuudentoista penikulman päässä päämaalistaan.

Marie Antoinette pusersi hermostuneesti leninkiään kädessään. Kalpeana

mielenliikutuksesta astui hän portaita ylös Saucen taloon. Miten

palavasti olikaan hän toivonut, että vapauden onni suotaisiin hänen ja

hänen perheensä osaksi! Ja nyt olivat hänen toiveensa rauenneet juuri

kun hän luuli olevansa niin lähellä päämäärää.

Hänet vietiin matalaan, savusta mustuneeseen huoneeseen, jossa ei ollut

muita huonekaluja kuin pari vaivaista puutuolia ja papereita tulvillaan

oleva pöytä.

Vapisevin käsin päästi kuningatar auki hattunsa nauhat ja silmäili

sieluttomasti ympärilleen tuossa ikävässä huoneessa. Hän kutsui

luoksensa lapset. Nämä katsoivat äitiinsä, mutta hymyily oli paennut

hänen kasvoiltaan ja ääni oli saanut aivan toisellaisen soinnun; se oli

kummallisen raukea ja väritön.

Sauce oli jättänyt heidät, sanoen lähtevänsä tyynnyttämään

kansanjoukkoa. Hän oli hyväntahtoisen näköinen. Kuningas luotti häneen

ja luuli huomanneensa, että kansa näytti enemmän hämmästyneeltä kuin

vihamieliseltä. Mutta vaikka kylän asukkaat olivat koettaneetkin estää

hänen matkaansa, niin saapuisihan kenraali Bouillé ennen pitkää

joukkoinensa ja auttaisi häntä etemmäs.

Tieto siitä, että oli pidätetty vaunut ja matkustajat viety Saucen

taloon, sai yön kuluessa joukottain aseilla varustettuja talonpoikia

lähiseuduilta rientämään Varennesiin.

Kellot kirkontornissa soivat edelleen, ja rummun pärähdykset kaikuivat

päästä päähän muutoin niin hiljaisilla kaduilla. Kiihottuneita ihmisiä

kokoontui pormestarin oven ulkopuolelle.

Sauce astui jälleen sisään kuningasparin luo. Mikäli kansa tiesi kertoa

-- lausui hän Ludvigille -- oli hänellä kunnia nähdä kuningas ja hänen

perheensä talossaan, ja hän lisäsi, että porvarineuvostossa oli

paraikaa keskustelun alaisena kysymys, sallittaisiinko heidän jatkaa

pakoaan.

Muutamia silmänräpäyksiä emmittyään selitti Ludvig, että kyläläiset

olivat erehtyneet ja että hän oli vain halpa porvari, joka halusi

jatkaa matkaansa niin pian kuin suinkin.

Kansanjoukon yllyttämänä rupesi nyt Sauce puhumaan aivan toisella

äänellä. Hän soimasi kiivaasti kuningasta siitä, että tämä pakeni

kansansa luota yhtyäkseen maan vihollisiin.

Kuningas änkytti, väitti yhä olevansa toinen henkilö kuin minä häntä

pidettiin, eikä ollut ymmärtävinään laisinkaan mistä oli kysymys.

Sauce intoutui yhä enemmän. Kuningatar oli ensi alussa seisonut

hievahtamatta eikä ollut puhunut sanaakaan. Mutta tämä sananvaihto

pikkukaupungin pormestarin ja toiselta puolen kuninkaan välillä, joka

ei tahtonut omaksua arvoaan, ajoi häpeän punan hänen kasvoillensa.

"Jos te tunnette kuninkaan, niin osottakaa hänelle kunnioitusta!" huusi

hän kiivaasti. Hänen äänensä vapisi katkeruudesta ja häädetyistä

kyynelistä.

Sauce mykistyi; Marie Antoinetten säihkyvä katse oli yhtäkkiä ehkäissyt

hänen sanatulvansa.

Useita ihmisiä tunkeutui huoneeseen. Ludvig malttoi mielensä ja

saavutti jälleen arvokkuutensa.

"Minä olen teidän kuninkaanne", sanoi hän. "Tuossa on kuningatar ja

kuninkaallinen perhe. -- Tikarien ja painettien uhkaamana on oleskelu

pääkaupungissa käynyt minulle sietämättömäksi, ja minä olen nyt tullut

etsiäkseni uskollisten alamaisteni keskellä sitä vapautta ja rauhaa,

jota te kaikki nautitte. Minä tulen, elääkseni teidän keskellänne,

lapseni, joita en millään ehdolla tahdo hyljätä."

Hän puhui edelleen niistä moninaisista epäjärjestyksistä ja

vallattomuuksista, jotka olivat pakottaneet häntä pakenemaan

Pariisista, ja toivostaan päästä Montmédyyn, jossa hän aikoi, kaukana

pääkaupungin melusta ja riidasta, saattaa päätökseen tekeillä olevan

hallitusmuodon, jossa niin hyvin kansan kuin kuningashuoneen edut

olisivat tarkasti vaarin otetut. Hän lisäsi, että hän tahtoi harrastaa

kansan tosi parasta ja edistää vapautta eikä suinkaan sitä hävittää.

Kuningas oli liikutettu ja hän oli puhunut elävyydellä, mikä muuten oli

hänelle vierasta. Tuskan valtaamana syleili hän Saucea ja pyysi häntä

pelastamaan hänen puolisonsa ja lapsensa.

Hetkisen näytti siltä kuin sääli olisi saanut vallan läsnäolijain

mielissä.

Saucen vanha anoppi astui sisään ja pyysi saada suudella

kuninkaallisten lasten käsiä. Itku tyrehtyi kuningattarelle kurkkuun,

niin että hän tuskin saattoi hengittää. Tuo iällinen nainen heittäytyi

polvilleen ja rukoili taivaan siunausta kuningattaren lapsille ja

kostutti hänen kättään kyynelillään.

"Te olette itse äiti", sanoi Marie Antoinette Saucen vaimolle.

"Koettakaa asettua minun tilaani. Teidän yksi ainoa sananne voipi

tuottaa meille vapauden."

"Teidän majesteettinne", vastasi vaimo ynseydellä, jolla koetti peittää

mielenliikutustaan, "minä kyllä rakastan kuningastani, mutta minä

rakastan miestäni myöskin. Häntä on minun ensi sijassa ajatteleminen,

ja hän on vastuunalainen siitä mitä tapahtuu."

Tunnit seurasivat toisiaan etanan kulussa tänä hirveänä yönä.

Kuningaspari oli pantu täysissä pukeissa tekemättömälle vuoteelle, ja

prinsessat Elisabeth ja Marie Thérèse sekä rouva de Tourzel olivat

paneutuneet lepäämään huoneen nurkassa oleville tavaramytyille.

Kuningas mitteli lattiata epämääräisin hoippuvin askelin. Hän asteli

edestakaisin kuningattaren ja prinsessa Elisabethin väliä, lausuen

tavantakaa, että hän toivoi Bouillén kohta tulevan.

Päivä koitti, mutta apua ei tullut.

Kansan kiihko yhä paisui. Pyydettiin saada nähdä kuningasta ja

kuningatarta.

Ludvig astui ikkunaan. Useimmat kyläläiset eivät olleet häntä ennen

nähneet. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, kasvot kalpeat ja veltot

ja silmät unettomuudesta punaiset.

Kuningatar nousi niinikään, astui ikkunan luo ja aukaisi sen. Hänen

kasvonsa olivat mitä synkimmän näköiset.

Muutamissa katsojissa oli sääli taas päästä voitolle. Toisia itketti,

mutta he hillitsivät itsensä; toiset sen sijaan purkivat sisunsa

uhkauksiin ja kirouksiin pakenemisyrityksen johdosta.

Uteliaisuus pikemmin väsähtyi kuin tuli tyydytetyksi. Nyt oli kansa

nähnyt kuninkaan ja kuningattaren ja alkoi jälleen kahta suuremmalla

innolla huutaa:

"Palatkaa takaisin Pariisiin!"

Kadulla syntyi uutta liikettä. Choiseul ja Goguelat suistivat

kylään viidenkymmenen husaarin kanssa. d'Andois, joka oli päässyt

Saint-Ménehouldista karkaamaan, saapui heti perästä pari kolme

miestänsä muassaan.

Choiseul ja Goguelat tunkeusivat sisään kuninkaan luo. He kokivat

selittää, miten uskallettua olisi pitkittää matkaa noissa vaunuissa, he

puhuivat kansan mielentilasta ja sotajoukkojen kylmäkiskoisuudesta,

mutta lausuivat samalla kertaa, että vielä olisi, panemalla kaikki

tarmo liikkeelle, mahdollista raivata itselleen tietä.

He kääntyivät kuningattaren puoleen ja ehdottivat, että hän pitkittäisi

matkaansa ratsain husaarien saattamana.

Marie Antoinetten silmät säihkyivät.

"Kääntykää kuninkaan puoleen", lausui hän. "Kuningas on täällä

käskijänä; minun velvollisuuteni on häntä totella."

"Sire, me varromme käskyjänne", lausui Choiseul kuninkaalle.

Mutta kehottaa Ludvigin kaltaista miestä antamaan käskyjä oli sama kuin

saattaa hänet horjumaan toiveitten ja epätoivon välillä.

"Kuka vastaa siitä, ettei luoti satu kuningattareen, sisareeni tahi

lapsiini?" kysyi hän.

Päätettiin odottaa. Porvarit olivat sillä välin pitäneet neuvottelua

asiasta; he tulivat nyt takaisin ja lukivat julki ilmoituksen, että he

vastustivat kuninkaan matkallelähtöä. Vielä ilmoittivat he hänelle,

että he olivat lähettäneet sananviejän Pariisiin pyytämään

kansalliskokoukselta lähempiä määräyksiä.

Goguelat oli ainoa, joka keskellä hämmennystä oli säilyttänyt

kylmäverisyytensä. Vaara kasvoi hetki hetkeltä, ja reippaalla

rohkeudella vain saattoi voitto tulla mahdolliseksi. Hän pyysi

kuningatarta kehottamaan puolisoaan, että lähdettäisiin heti paikalla

matkaan.

Mutta kuningattareltakin alkoi mieli lannistua.

"Minä en tahdo ottaa vastatakseni mistään", sanoi hän jälleen.

"Kuninkaan tulee päättää, miten tässä menettelemme."

Goguelat karkasi epätoivoissaan ulos kadulle. Hän vetosi sotamiesten

kunniantuntoon ja ehdotti, että he raivaisivat tien kuninkaalle ja

hänen perheelleen.

Hän puhui kahdenkertaisella innolla ja lämmöllä ja kääntyi erikoisesti

itsekunkin miehensä puoleen, mutta sai vain kylmäkiskoisia vastauksia.

Hän sai ampumahaavan olkapäähänsä, putosi hevosensa selästä, satutti

päänsä kiviin, nousi verta vuotaen ylös, antoi sitoa haavansa ja palasi

kuninkaallisen perheen luo.

Päivä tuli tuoden vain uutta tuskaa ja uusia suruja pikkukaupungin

rihkamakauppiaan kurjissa suojissa istuville vangeille.

"Pariisiin! Pariisiin!" kiljui kansanjoukko lakkaamatta ikkunoiden

ulkopuolella. "Elleivät lähde vapaaehtoisesti, niin raahaamme heidät

hiuksista!"

Kuullessaan hätäkellojen pauhinan oli nuori Bouillé turhaan yrittänyt

koota sotamiehiään, ja kun ei se onnistunut, oli hän kiiruhtanut Dunin

linnoitukseen, jonka päällikkönä oli Deslon.

Tämä asettui rykmenttinsä etupäähän ja riensi Varennesiin, mutta hänen

tullessaan olivat kaupungin kadut suljetut; hän yksin sai luvan tulla

sisään.

Hän ilmoitti kuninkaalle, että Bouillé ei mitenkään voinut olla kaukana

ja oli valmis vastaanottamaan kuninkaan käskyjä.

"Minä olen vanki. Minä en voi käskeä", vastasi Ludvig väsyneesti.

Deslon kääntyi nyt kuningattaren puoleen ja lausui hänelle muutamia

sanoja saksankielellä.

"Älkää puhuko saksaa!" huudettiin hänelle.

Uusi melu portilla ilmaisi, että jotakin uutta oli tapahtunut.

Toivottiin nähtävän kenraali Bouillén astuvan sisään. Mutta se oli

turha toivo; sen sijaan saapuivat lähettiläät Pariisista, jotka olivat

tulleet viedäkseen kuningasperheen takaisin.

Lafayetten ajutantti Romoeuf oli saanut tehtäväkseen viedä käskykirjeen

perille. Hän oli aina osottanut uskollisuutta kuninkaallista huonetta

kohtaan ja kauhistui tehtävää, joka oli tullut hänen suoritettavakseen.

Clermontissa oli hän yhtynyt kansalliskaartin upseeriin Bayoniin, joka

kolme tuntia aikaisemmin oli vastaanottanut samallaisen käskyn

pormestari Baillylta. Heidät oli lähetetty samaa tietä, ja he jatkoivat

nyt matkaa yhdessä.

Bayon astui ensin yksin huoneeseen, jossa kuningas oleskeli. Hänen

vaatteensa olivat epäjärjestyksessä ja hänen kasvoillaan oli syvä surun

ilme, kun hän hyökkäsi kuninkaan eteen ja hengästyksissään lausui:

"Sire -- Pariisissa ihmiset vaikka murhaisivat toisensa -- -- meidän

vaimomme, meidän lapsemme ehkä murhataan. -- -- Te ette saa jatkaa

matkaanne.-- -- Sire, valtion edut! -- -- Niinpä niin, sire -- --

meidän vaimomme -- -- meidän lapsemme -- --"

Hänen tätä lausuessaan tempasi kuningatar tarmokkaasti hänen kätensä ja

osotti perintöruhtinasta, joka vieläkin nukkui kohentamattomalla

vuoteella.

"Enkö minä ehkä myöskin ole äiti?" kysyi hän.

"Mitä te oikeastaan tahdotte?" kysyi kuningas.

"Sire, käskykirje kansalliskokoukselta -- --"

"Missä se on?"

"Se on toverillani."

Sen sanottuaan aukaisi hän oven viereiseen huoneeseen, joka oli

kokonaan järjestämättä. Romoeuf seisoi nojaten ikkunaan; kyyneliä valui

hänen poskiaan pitkin.

Hän astui sisään silmät maahan luotuina ja pitäen paperia kädessään.

Kuningatar tunsi hänet samaksi mieheksi, johon hän oli pannut

luottamusta; hänen tulonsa antoi surmaniskun kuningattaren toiveille.

"Te täällä, Romoeuf!" lausui hän katkerasti. "Silläkö tavalla te

tahdotte tehdä nimenne tunnetuksi?"

Romoeuf loi kuningattareen tuskallisesti moittivan katseen: hän oli

toivonut saapuvansa liian myöhään.

"Ranskalla ei ole enää kuningasta", virkkoi Ludvig, luettuaan läpi

käskykirjeen, jonka ajutantti oli hänelle antanut.

Marie Antoinette otti paperin ja luki sen.

"Mikä hävyttömyys!" lausui hän, hellittäen kädestään paperin, joka

putosi vuoteelle, jolla kruununprinssi makasi.

Tämä kukistunut suuruus ei ollut vastoinkäymisistä vielä oppinut

itsensähillitsemisen vaikeata taitoa. Hänen kiivas mielensä kuohahti.

Hän sieppasi jälleen paperin ja heitti sen lattialle.

"Minä en tahdo sen ryönäävän lapseni vuodetta!" lausui hän harmissaan.

Choiseul kiiruhti ottamaan paperin lattialta.

Romoeuf koki rauhoittaa kuningatarta. Mutta kuningatar ei voinut muuta

kuin katkerasti soimata häntä siitä, että hän oli ottanut niin katalan

tehtävän suorittaakseen.

Kuningattaren menettely herätti läsnäolevissa porvareissa

tyytymättömyyttä. Heidän paheksiva mutinansa kuului aina kadulle

saakka, ja kohta lähti pienessä kaupungissa liikkeelle huhu, että

kuningatar oli pilkannut kansalliskokousta ja puhunut loukkaavalla

tavalla sen käskyistä.

Kuningas otti Bayonin syrjään ja koki herättää hänessä sääliä. Mutta

pormestarin lähettiläs ei ottanut kuninkaan sanoja kuuleviin korviin.

Täysin tietoisena tehtävänsä tärkeydestä joudutti hän vain lähtöä ja

käski valjastaa hevoset.

Drouet ei myöskään sallinut pitkittää odotusta, ja Saucekin teki kaiken

voitavansa saadakseen kuninkaan lähtemään matkalle Pariisiin.

Romoeuf oli ainoa, joka ehdotti että odotettaisiin, mutta hän ei mitään

voinut kolmea muuta vastaan.

Muuan kamarirouvista tekeytyi sairaaksi, ja viivyttääkseen matkalle

lähtöä heittäytyi hän lattialle ja sanoi, ettei hän mitenkään voinut

lähteä mukaan.

Kuningatar ilmoitti silloin, että hän aikoi jäädä hoitamaan

häntä; hänellä ei ollut sydäntä jättää ihmistä, joka oli pannut

alttiiksi kaikki seuratakseen häntä. Marie Antoinette sai itse

kouristuskohtauksen niin että koko hänen ruumiinsa vapisi. Oli siis

kahdenkertainen syy lykätä matka toistaiseksi.

Mutta mikään ei auttanut, ja niin täytyi siis herättää lapset.

Pieni Aglaja, josta jälleen oli tullut Bourbonin Kaarle Ludvig, joutui

erityisen huomion esineeksi. Toiset olivat ihastuksissaan hänen

kauneudestaan, toiset ahdistivat häntä kysymyksillä, jotka koskivat

Tuilerioista lähtöä, mutta näihin kysymyksiin ei hän tiennyt mitään

vastata. Hän haki lakkaamatta äidin katsetta lukeakseen siitä mitä oli

tapahtunut.

"Kaarle", kuiskasi sisarensa hänelle, "sinä olit väärässä; tämä ei ole

mitään komediaa."

"Sen olen jo aikaa sitten tullut tietämään", vastasi veli yhtä

hiljaisesti.

Drouetin, Bayonin ja eräitten neuvosmiesten yllyttämänä huusi

kansanjoukko yhä kiivaammin, että kuninpasperheen heti tuli palata

Pariisiin. Muutamat hurjimmista yrittivät tunkeutua taloon viedäkseen

väkisin pois Ludvigin ja Marie Antoinetten.

Kuningas näyttäytyi jälleen ikkunassa, mutta kansa ei siitä ottanut

rauhoittuakseen.

Kyyneleet valuivat kuningattaren poskia pitkin. Taluttaen lapsia

kädestä poistui hän Choiseulin seuraamana Saucen talosta. Ja taasen

nousi hän vaunuihin, jotka polttavassa auringonpaahteessa vierivät

takaisin Pariisiin.

Tuskin puoli tuntia sen jälkeen ilmoitti pölypilvi kenraali Bouillén

joukkojen kiitävän Varennesiin päin.

Saatuaan tiedon kuninkaan vangiksi joutumisesta oli hän heti kutsunut

joukkonsa kokoon ja lähtenyt niiden kanssa liikkeelle.

Huutoon: "Eläköön kuningas!" vastasi hänen miehistönsä reippaasti.

Terästääkseen heidän intoaan oli hän antanut jakaa melkoisia summia

sotamiehilleen. Hän oli kiitänyt tulista kyytiä ja pyyhkäissyt yhdeksän

penikulmaa neljässä tunnissa.

Hän saapui Varennesiin parahiksi nähdäkseen, että kuningas jo oli

lähtenyt.

Hänen ensi ajatuksensa oli väkirynnäköllä karata katusulkujen yli ja

ajaa karahuttaa kaupungin halki kuningasperheen jälestä, pyyhkäistä

tieltään roskaväki, hakata maahan kansalliskaarti ja viedä pois Ludvig

XVI.

Hänen joukkonsa ilmoittivat olevansa valmiit seuraamaan häntä, mutta

hevoset olivat kovasta ajosta voivuksissa, ja voidakseen tunkeutua

kaupunkiin, täytyi hänen ensin voittaa väestö.

Hän sai nyt tietää Metzin ja Verdunin linnoitusmiehistöjen olevan

tulossa antamaan kansalle apua. Toivo raukesi, Bouillé tiesi, etteivät

hänen rohkeutensa ja tarmonsa enää voineet pelastaa kuningasta.

Hiljakseen kuljetti hän rykmenttinsä takaisin Stenayn porteille.

Muutamien harvojen upseerien seuraamana riensi hän sieltä kiireimmiten

Luxembourgiin ja pakeni rajan yli.

13.

Mieliala pääkaupungissa. -- Paluumatka.

Pariisissa oli kauan aavistettu, että kuningas aikoi paeta.

Kuningas Ludvigia ei enää rakastettu eikä hänen läsnäoloaan pidetty

hyödyllisenä eikä välttämättömänäkään. Mutta tiedettiin, että jos hänen

onnistuisi päästä johonkin rajalla olevaan kaupunkiin tahi ulkomaille,

olisi hän tukena Ranskan vihollisille ja vallankumouksen vastustajille;

hän herättäisi heissä intoa, joka saattoi tulla vaaralliseksi koko

kansakunnalle.

Ei voitu mitenkään tottua siihen ajatukseen, että hän matkustaisi

tiehensä, ja vapisten peljättiin, että hän jollain tavoin onnistuisi

voittamaan vartijainsa viekkauden. Levottomuus tuli aikaa voittaen

yhä suuremmaksi ja tavalliset alhaiset porvarit tarjoutuivat

vapaaehtoisesti olemaan vakoojina tai vartijoina.

Camille Desmoulins mainitsee tapauksen, joka sattui samana yönä, jona

kuninkaalliset pakenivat. Hän kertoo, että muuan parturi oli kuullut

huhuja kuninkaan aiotusta paosta. Hän riensi heti naapurinsa, erään

leipurin, luo, ja nämä riensivät kahden herättämään muita naapureitaan,

luvultaan noin kolmekymmentä, jotka tuossa tuokiossa kaikki olivat

jalkeilla.

Nyt lähdettiin joukolla Lafayetten luo ilmoittamaan, että Ludvig aikoi

matkustaa tiehensä, ja pyytämään, että Lafayette ryhtyisi tarpeellisiin

toimenpiteisiin paon estämiseksi. Mutta Lafayette nauroi heille vasten

naamaa ja kehotti heitä palaamaan kotiin.

Kruununprinssin lääkäri oli ensimäinen, joka aamulla kesäkuun 21. p:nä

astui kuninkaallisten huoneustoon ja huomasi, ettei pikku Kaarle Ludvig

ollut sängyssään.

Melkein yksin ajoin -- kello 7 aamulla -- astui kuninkaan

kamaripalvelija tapansa mukaan valtijaansa makuuhuoneeseen.

Hän hän ei kuullut mitään ääntä, veti hän sängyn uutimet syrjään ja

näki silloin, ettei kuningas maannut sängyssä. Hän haki kuningasta

muista huoneista, mutta ilman tulosta. Kamarirouvat riensivät

Marie Antoinetten huoneisiin, mutta huomasivat vuoteen olevan

epäjärjestyksessä ja kuningattaren poistuneeksi. He riensivät edelleen

prinsessa Elisabethin ja Marie Thérèsen huoneisiin, mutta nekin olivat

tyhjät.

Naisten hämmästyneet huudot kaikuivat kautta koko linnan. Ei ollut enää

epäilemisen varaa; kuninkaallinen perhe oli paennut.

Asia ilmoitettiin kunnallisneuvostolle, ja kunnallisneuvoston käskystä

ammuttiin kolme kanuunanlaukausta.

Tämän hälyytysmerkin johdosta riensi ihmisiä suurin joukoin

Tuilerioihin. Oltiin uteliaita tietämään mitä oli tapahtunut.

Kenraali Lafayette saapui vasta myöhemmin ja näki jo silloin linnan

edustalla epäluuloisen kansanjoukon, joka näytti tahtovan syyttää häntä

osallisuudesta kuninkaallisten pakoon.

Hämmästys oli ensi tuokiossa varsin suuri. Kysyttiin toisiltaan miten

Ludvigin oli onnistunut paeta. Luonnollisesti tulivat mitä päättömimmät

huhut liikkeelle.

"Hän on paennut kanavaa myöten, joka päättyy toisella puolen

Flora-paviljonkia", sanottiin; "Bouillé on vienyt hänet Metziin."

Ensi hämmästyksen puuskan hälvennyttyä heräsi toisissa viha, toisissa

pelko. Muutamat sen sijaan ottivat asian leikin kannalta ja käänsivät

mieliharminsa pilkaksi sen johdosta, että kuningas oli matkustanut

pois.

Kuninkaallismieliset iloitsivat Ludvigin luullusta vapautumisesta, ja

vapaamieliset selittivät, että pakoa, jos se onnistuisi, voitaisiin

pitää tasavallan enteenä. Kansalliskokouksessa oltiin levottomia,

vaikka koetettiin tätä levottomuutta peittää teeskennellyn

välinpitämättömyyden vaippaan; toiset olivat ensi aluksi kovin

peloissaan, mutta nauroivat sitten omalle hätäytymiselleen.

Ihmiset tunkeusivat kadulta kuninkaalliseen linnaan.

Kansa anasti kuninkuuden tunnusmerkkejä ja osotti erityistä

särkemis- ja tuhoamishalua.

Liljoja ja vaakunakilpiä pantiin palasiksi; ilotyttöjä viruskeli

valtaistuimella. Tarkasteltiin kuningattaren huonekaluja ja puettiin

ylle leninkejä, joita tavattiin hänen huoneissaan.

Eräs kaupustelija istuutui hänen sänkyynsä ja kauppasi kirsikoita.

Kaikki kirjakauppiailla tavatut kuninkaallisen perheen muotokuvat

anastettiin sekä hävitettiin ja poltettiin.

Oikea riemumyrsky pääsi valloilleen, kun saatiin tietää, että kuningas

oli otettu kiinni ja tuotaisiin takaisin Pariisiin.

Suunnattomalla kärsimättömyydellä odotettiin hänen tuloaan, ja kaikki

oikein ikävöivät tuota heikkoa ja tekopyhää hallitsijaa, joka oli

luvannut jäädä Pariisiin, mutta siitä huolimatta pelkurimaisesti

pötkinyt pakoon. Toivottiin saatavan nauraa ja pilkata häntä.

Jyhkeät vaunut, jotka olivat verkkaan vierineet rajaa kohden,

liikkuivat vielä verkemmin takaisin Pariisiin päin. Kuskin oli

kielletty jättämästä jälelle kansalliskaartilaisia, jotka saattoivat

vaunuja.

Paluumatka oli todellista kidutusta onnettomalle kuningasparille.

Kuumuus oli tukahduttava, vaunujen sisässä saattoi tuskin hengittää ja

kansan epäluulo oli niin suuri, etteivät matkustajat saneet vetää

kaihtimia ikkunain eteen estääkseen auringonvaloa tunkemasta vaunuihin.

Miehiä, naisia ja lapsia, talonpoikia, kerjäläisiä ja maankulkijoita,

aseestettuina luudilla, heinähangoilla ja kirveillä, tungeksi vaunujen

ympärillä, he survivat toisiaan päästäkseen eteenpäin kulkemaan,

kiipesivät vaununastuimille, pilkkasivat henkivartijoita, jotka yhä

vieläkin istuivat ajoistuimella, sekottivat pahalle haisevaa

hengitystään tukahuttavaan ilmaan ja antoivat tupakansavun ja

säädyttömien puheiden tunkeutua vaunuihin.

Marie Antoinette otti pienen poikansa polvelleen, suuteli häntä ja

koetti tuudittaa häntä uneen, niin, jaksoipa vielä huvittaakin häntä

somilla pikku kertomuksilla, joita poikanen mielellään kuunteli.

Kaarle Ludvigin hyväilyt ja Marie Thérèsen hellyydenosotukset johtivat

kuningattaren huomion pois kaikista niistä rivouksista, joita kansan

puolelta kasattiin hänen päällensä. Lapset ihmettelivät; miten tämä

kansa, jota heitä oli opetettu rakastamaan, saattoi olla niin villiä ja

raakaa. Mielenliikutuksen ja tukahduttavan kuumuuden uuvuttamana sai

kruununprinssi kuumeen ja häntä alkoi kuotuttaa.

Hirvittävä kohtaus sattui Saint-Menehouldin ja Chalonsin välillä.

Vaunujen kulkiessa erään aatelislinnan ohi halusi muuan vanha kreivi

tervehtiä kuningasperhettä.

Kansa salli hänen vapaasti lähentyä. Mutta tuskin oli hän jälleen

poistunut viidenkymmenen askeleen päähän vaunuista, kun hänet jo

ammuttiin kuoliaaksi kuin koira. Pää hakattiin irti ruumiista ja

kannettiin riemuiten kuninkaallisten vaunujen luo.

"Mikä siellä on hätänä?" kysyi kuningatar, joka oli tullut levottomaksi

hälinän johdosta.

"Ei mitään", kuului vastaus. "Siellä on vain eräs hullu saanut

surmaniskun." Murhaaja tunkihe vaunujen luo, ja verisissä käsissään

piteli hän poikki hakattua päätä.

Kello yhdentoista maissa illalla saavuttiin Chalonsiin.

Tämä kaupunki oli kuninkaallismielinen ja vastaanotto täällä poikkesi

mitä jyrkimmästi siitä tavasta, jolla kuninkaallisia oli muissa

paikoissa vastaanotettu.

Porvarineuvosto odotti heitä kaupunginportilla.

Kuningas ja hänen perheensä saatettiin kaksinkertaisten

kunniavahtijonojen läpi raatihuoneelle, joka oli heidän

vastaanottamistaan varten juhlallisesti koristettu.

Kaksikymmentäyksi vuotta sitten oli Marie Antoinette viettänyt yön

samassa talossa, kun hän kruununprinsessana ja tulevana kuningattarena

oli tulossa uuteen maahan. Nyt kulki hän saman kunniaportin alitse,

joka edellisellä kerralla oli häntä varten rakennettu, ja kirjoitus sen

yllä muistutti vielä sitä päivää, joka nyt tuntui häämöttävän niin

äärettömän kaukana.

Useat niistä, jotka olivat olleet läsnä edellisessä vastaanotossa,

olivat nytkin tulleet saapuville ja vuodattivat liikutuksen kyyneliä.

Useimmissa muissa paikoin osottautuivat asukkaat vihamielisiksi tahi

ainakin välinpitämättömiksi.

Epernayssa, jonne kuninkaalliset saapuivat seuraavana iltapuolena kello

neljä, otettiin heidät varsin epäystävällisesti vastaan.

Pormestari piti puheen, joka oli täynnä moitteita kuningasta vastaan.

Ludvig vastasi surullisella äänellä. Hän puhui jälleen niistä

uhkauksista ja loukkauksista, joiden alaisina hän ja hänen perheensä

olivat olleet Pariisissa, ja toisti, ettei hänen aikomuksensa suinkaan

ollut paeta Ranskasta.

Kuninkaallisten laskeutuessa vaunuista, pääsi Marie Antoinette töin

tuskin kulkemaan kansanjoukon läpi, ja hänen leninkinsä repeytyi ja

likautui kokonaan.

Cazottes-niminen nuori mies oli rientänyt Epernayhyn talonpoikaisjoukon

etunenässä. Ellei hän olisi ennättänyt korkeitten matkustajien avuksi,

olisi heidän henkensä ollut vaarassa, sillä erään maankulkijan oli

kuultu lausuvan toverilleen:

"Asetu sinä eteeni, jotta voin ampua kuningatarta kenenkään huomaamatta

mistä päin laukaus tulee."

Pilkallisia soimauksia sai Marie Antoinette jälleen kuulla.

Kansalliskaartin johtaja otti kruununprinssin käsivarrelleen.

"Halveksikaa tuota rääkynää", kuiskasi hän kuningattarelle. "Jumala

valvoo meidän kaikkien yli."

Sillä välin kuin kuningas kuunteli puheita ja uudisti selityksensä

lähtönsä syistä, vietiin hänen puolisonsa erääseen huoneeseen, jossa

hän vaipui tuolille uuvuksissaan sekä yltyleensä tomun ja lian

vallassa.

Ompelijatar kutsuttiin sisään laittamaan hänen leninkiään.

Nuoren tytön mieli oli niin liikutettu, että kyyneleet valuivat hänen

poskiaan pitkin ja tekivät ommellessa haittaa; Marie Antoinette ymmärsi

silloin, etteivät kaikki sydämet olleet hänen suhteensa kylmät.

Dormansin läheisyydessä pidätettiin vaunut: Pétion, Barnave ja

Latour-Maubourg -- kolme kansalliskokouksen lähettilästä -- astuivat

kuninkaallisten luo.

Komisariukset olivat varsin eriävin tuntein vastaanottaneet tehtävänsä

lähteä kuninkaallisia vastaan.

Latour-Maubourg oli jo ennakolta saatu voitetuksi kuninkaan asian

puolelle.

Barnavea ei oltu koskaan päästetty Tuilerioihin, ja hän tunsi Ludvigia

ainoastaan hänen toimistaan, kansan toivomusten vastustajana. Hän ei

ollut myötätuntoinen kuningashuonetta kohtaan, mutta hän ei myöskään

tuntenut persoonallista vihaa sitä vastaan.

Pétion sen sijaan tunsi kiihkoisan tasavaltalaisen hehkuvata vihaa

kuninkaallista perhettä vastaan eikä vähääkään säälinyt sen

pelonalaista tilaa.

Latour-Maubourg istahti pienempiin ajoneuvoihin madame de Tourzelin

seuraan. Syy, miksi hän luovutti kunniasijan suurissa vaunuissa

molemmille virkakumppaneilleen, oli oikeastaan se, että hän toivoi

yhdessäolon kuninkaallisen perheen kanssa taivuttavan Barnaven ja

Pétionin lempeämmiksi sitä kohtaan.

Komisariusten seura lisäsi matkan tukaluutta kuninkaallisiin nähden,

jotka pitivät heidän läsnäoloaan ikäänkuin uutena nöyryytyksenä. Marie

Antoinette veti harsonsa kasvoilleen ja nojautui halveksivasti

vaununnurkkaan.

Barnave istuutui kuninkaan ja kuningattaren keskelle, ja Pétion

sijoittui prinsessojen Marie Thérèsen ja Elisabethin väliin.

Kruununprinssi istui milloin kenenkin polvella.

Pétion ojensihe mukavasti vaunuissa välittämättä siitä, että hän aika

ajoin tuuppasi prinsessa Elisabethia, ja useammissakin suhteissa

sivuutti hän kaikkein tavallisimmat kohteliaisuusvaatimukset. Barnave

sen sijaan osotti kuninkaallisille sitä hienotuntoisuutta kuin

asianhaarat sallivat.

Kuningas istui ensi aluksi ääneti, mutta alkoi sitten jälleen puhella

perheensä kanssa. Siten kietoi hän vähitellen komisariukset osallisiksi

puheluun, kyseli heiltä Pariisin kuulumisia ja puhui niistä

vainoomisista, jotka olivat olleet aiheena hänen pakenemiseensa.

"Tämä on varsin surullinen matka lapsilleni", sanoi hän.

Kun kruununprinssi kuuli sen, otti hän kuninkaan käden omiensa väliin

ja suuteli sitä.

"Sitten kun ensi lauselmat oli vaihdettu", kertoo Pétion, "panin

merkille heidän keskensä vallitsevan suoruuden ja tuttavallisuuden,

joka minua miellytti.

"Täällä ei ollut jälkeäkään hovin seurasäännöistä, vaan sen sijaan

vallitsi kodikkuus ja tuttavallisuus. Kuningatar kutsui prinsessa

Elisabethia 'pikku sisarekseen'. Prinsessa Elisabeth vastasi samaan

tapaan ja kutsui kuningasta 'veljekseen'. Kuningatar tanssitti prinssiä

polvellaan. Huolimatta siitä, että pikku prinsessa oli hyvin ujo,

leikki hänkin veljensä keralla. Kuningas katseli kaikkea jokseenkin

tyytyväisen näköisenä, joskaan se ei näyttänyt häntä erikoisesti

huvittavan."

Pétion oli kuullut puhuttavan prinsessa Elisabethin jumalisuudesta,

mutta siitä huolimatta kääntyi hän kerta toisensa jälkeen prinsessan

puoleen kevytmielisillä puheillaan.

Prinsessa teeskenteli aluksi, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt häntä,

mutta kun komisarius alkoi herjata Jumalaa, vastasi prinsessa hänelle

varsin pontevasti, ja heidän välillään sukeusi vilkas sananvaihto

uskonnosta.

Vesikarahvi ja juomalasi olivat prinsessa Elisabethin vieressä.

Pétionia janotti, ja noudattamatta edes vertaisten kesken tavallista

kohteliaisuutta, pyysi hän käskevään tapaan prinsessaa antamaan hänelle

lasin ja antoi hänen kaataa vettä lasiin, lausumatta siitä edes

kiitostakaan hänelle.

Kuningatar tarjosi molemmille komisariuksille linnunpaistia, hedelmiä

ja muita virvokkeita, joita oli mukana matkassa.

"Madame", sanoi Barnave, "siinä on jo kyllin, että vaivaamme teidän

majesteettianne läsnäolollamme, teidän vielä huolehtimattanne

ruumiillisista tarpeistamme."

Pétion oli vähemmän hienotuntoinen; hän söi kaikkea mitä kuningatar

hänelle tarjosi, ja heittäessään kuoria ja linnunluita ulos ikkunasta,

käyttäytyi hän niin kömpelösti, että ne hipaisivat kuninkaan poskea.

Kruununprinssin vilkkaus suututti häntä; hän tempasi poikaa hiuksista,

niin että tämä pillahti itkemään.

"Antakaa tänne poikani", sanoi Marie Antoinette; "hän ei ole tottunut

semmoiseen kohteluun."

Barnaven mieltymys kuninkaallisiin lisääntyi, mitä paremmin hän oppi

tuntemaan heidät; varsinkin alkoi hän tuntea harrasta kunnioitusta

Marie Antoinettea kohtaan.

Muuan pappi, joka oli lähestynyt vaunuja ja jonka kasvot olivat

ilmaisseet arvonantoa vankeja kohtaan, joutui roistojoukon vihan

esineeksi ja olisi tullut kuninkaallisten näkyvissä murhatuksi, ellei

Barnave olisi kumartunut ulos vaununikkunasta ja huutanut:

"Ranskalaiset! Urhea kansa! Tahdotteko tulla salamurhaajiksi?"

Hänen puhuessaan kansalle piteli Elisabeth häntä takinliepeestä,

peljäten hänen putoavan vaunuista.

Sekä prinsessa että kuningatar, vieläpä kuningaskin olivat ylen

kiitollisia hänen käytöksensä johdosta ja tunsivat tästä hetkestä

saakka salaista kunnioitusta häntä kohtaan. He olivat kuulleet

puhuttavan hänestä ankarana vastustajana ja tapasivat hänessä

kunnioittavan suojelijan. Marie Antoinette antautui keskusteluun hänen

kanssaan, kuunteli tarkkaavasti hänen sanojaan ja oppi pitämään häntä

arvossa.

Erään toisen tapauksen kautta tuli Barnave kohoomaan vielä enemmän

kuningattaren suosiossa.

Kuskilaudalla istuvat kolme henkivartijaa olivat roskaväen alituisille

solvauksille alttiina. Syljeksittiin heidän kasvoihinsa, koetettiin

survaista heidät alas istuimiltaan ja häväistiin heitä jos jollakin

tavalla.

Kuningatar pelkäsi heidän henkeään, ja vielä kerran asettui Barnave

väliin suojellakseen heitä.

Kesäkuun 24. päivän iltana laskeutuivat matkustajat vaunuista

käydäkseen Meauxin arkkipiispan luona vieraissa.

Barnave seurasi kuningatarta prelaatin puistoon, ja täällä sopi heidän

häiriintymättä jatkaa vaunuissa alottamaansa puhelua.

Kaupungin kadut olivat autiot ja hiljaiset. Oli ihana, tähtikirkas

ilta. Kuu samoili kirkkaana ja täyteläisenä äärettömässä avaruudessa.

Vallan toisellaisissa olosuhteissa oli kuningattarella ollut ennen

mainittu yhtymyksensä Mirabeaun kanssa.

Barnave ei neuvoillaan hyödyttäisi häntä enempää kuin kreivillinen

kansanjoukon johtajakaan. Barnave ei ollut niin mahtava kuin Mirabeau,

ja myrskyssä, joka nykyään raivosi maassa, ei hän ollut oikea mies

pelastamaan monarkkiaa perikadosta.

Hän ei imarrellut kuningatarta, hän ainoastaan varoitti häntä. Hän

puhui lempeästi ja vakuuttavasti ja pyysi kuningatarta heittämään

kaksikielisyyden ja kaikki sivuajatukset sikseen, liittymään

perustuslaillisiin ja kannattamaan vapauden asiaa.

Kuningatar kuunteli tarkkaavasti hänen sanojaan.

"Voi, miten saatan enää voittaa takaisin kansan rakkauden ja

luottamuksen?" sanoi hän. "Kaikki näyttää yhtyneen liittoon

riistääkseen minulta ne."

"Madame", vastasi Barnave, "minä, joka olen vain tavallinen

maaseutukaupungin porvari, olen halvasta arvostani päässyt kohoamaan ja

voittanut kansan luottamuksen. Kuinka helppoa sen siis pitänee olla

teille!"

"Saattaa näyttää siltä", lausui Marie Antoinette huoaten. "Mutta yksi

asia on varma -- meitä on petetty Ranskan yleisen mielipiteen suhteen."

Toivo pelastaa kuningatar elähdytti tästä hetkestä saakka Barnavea

samaten kuin ennen Mirabeauta. Tyyneys, jota Marie Antoinette oli

osottanut onnettomuudessaan, hankki hänelle tämän myöhäisen voiton

innokkaasta vastustajastaan.

Erotessaan kuningattaresta teki Barnave itselleen sen lupauksen, että

hän vapauden ystävänäkin pysyisi uskollisena kuningashuoneelleen.

"Olen täysin vakuutettu siitä, että minun on verelläni maksaminen se

sääli, jota tunnen teidän majesteettianne kohtaan, ja ne palvelukset,

joita en voi olla teille tekemättä", lausui hän Marie Antoinettelle.

"Mutta minä en pyydä mitään muuta palkkiota kuin saada suudella teidän

majesteettinne kättä."

Tämä kohtaaminen Meauxissa tuli alkukohdaksi useille samallaisille

yhtymyksille kuningattaren ja Barnaven välillä Tuilerioissa, ja tämän

muisto oli lohdutuksena Barnavelle hänen seisoessaan mestauslavalla.

Kansan käytös ei juuri voinut tulla vihamielisemmäksi, mutta sen

kiukkuisen mielenlaadun ilmaukset tulivat yhä lukuisemmiksi, mitä

lähemmäksi tultiin Pariisia.

Marie Antoinette oli synkkä ja alakuloinen; hän piti yhtämittaa

kruununprinssiä sylissään.

"Alas portto!" huudettiin hänelle. "Älköön hän näyttäkö meille lastaan;

tiedämme kaikissa tapauksissa, ettei se ole kuninkaan." Ludvig kuuli

nämä sanat, mutta pysyi tyynenä. Kruununprinssi itki pelosta.

Kuningatar itki myöskin ja painoi hänet rintaansa vasten.

Ihmisparvet tulivat yhä sankemmiksi.

Sotaväkeä oli asetettu pitkiin jonoihin bulevardien varsille.

Kansalliskaartilaiset seisoivat ensi rivissä.

Lafayette oli ratsastanut vaunuja vastaan esikuntansa etunenässä; nyt

ratsasti hän sen edellä valvoen kaupunkiintuloa.

Hänen poissaollessaan olivat kansanjoukot täyttäneet Tuileriapuiston ja

linnan penkereet.

Suurin osa läsnäolijoita seisoi hatut päässä.

Yksi ainoa -- eräs edusmies -- kumarsi hattu kädessä syvään

kunnioituksensa merkiksi.

Häntä häväistiin ylenmäärin; huudettiin että hän panisi hatun päähänsä,

mutta hän sinkautti sen kansajoukon keskeen ja jäi tyynesti seisomaan

avopäin.

Paksut tomupilvet, joita liikkeessä olevat ihmisjoukot tupruuttivat

ilmaan, kätkivät aika-ajoin kuninkaalliset vaunut vihamielisten

kansanjoukkojen silmiltä. Suuret hikipisarat vierivät kruununprinssin

poskia pitkin; hän saattoi enää tuskin hengittää ummehtuneissa

suljetuissa vaunuissa.

Hänen äitinsä laski alas ikkunan ja vedoten kansalliskaartin

säälintunteisiin lausui:

"Katsokaa missä tilassa lapsiparkani ovat! He eivät voi hengittää."

Kuningasperhe ajoi edelleen Tuilerioita kohti. Askel askeleelta

lähennyttiin linnanpihaa. Naiset, lapset ja sotamiehet rimpuilivat

kiinni vaunuissa ja pilkkailivat kuningasperhettä huonosti onnistuneen

paon johdosta.

Pariisissa kohdistui kansan viha niinikään noihin kolmeen

henkivartijaan, jotka olivat seuranneet kuningasperhettä. Heitä

haukuttiin pahanpäiväisesti ja sanottiin, että heidät pitäisi nylkeä

eläviltä tai sitoa kiinni vaununpyöriin. Kansa näytti mielivän käydä

käsiksi heihin ja temmata heidät alas ajoistuimelta.

Luullen viime hetkensä tulleen, hyppäsivät he alas kadulle, jotta ei

kuninkaan ja kuningattaren tarvitsisi nähdä heitä revittävän palasiksi

heidän silmäinsä edessä.

"Monsieur Lafayette, pelastakaa henkivartijat!" huusi Marie Antoinette

hirveästi peloissaan; "he ovat ainoastaan totelleet meitä."

Muutamat edusmiehet astuivat rohkeasti esiin ja ottivat heidät

suojelukseensa sekä pelastivat siten näiden kolmen ihmisen hengen.

Kamaripalvelija Hue tunkeutui kansanjoukon läpi, ennätti ajoissa

vaunujen luo ja kurotti kätensä kruununprinssiä kohden, kantaakseen

hänet linnaan.

Kun pikku prinssi näki uskollisen palvelijan, täyttyivät hänen silmänsä

kyynelillä.

Huolimatta Huen yrityksestä ottaa kruununprinssi hoimiinsa, tempasi

joku kansalliskaartiin kuuluva upseeri pienokaisen käsiinsä, kantoi

linnaan ja asetti hänet pöydälle neuvossaliin.

Kuninkaan astuessa vaunuista vallitsi syvä hiljaisuus, mutta heti kun

Marie Antoinette näyttäytyi, kuultiin pilkallisia ja katkeria huutoja.

Kreivi Noailles, vapaamielinen edusmies ja entinen hovimies, astui

kuningattaren luo ja tarjosi hänelle käsivartensa. Voitettuna, vaan ei

masennettuna, hylkäsi Maria Teresian tytär tarjotun käden ja valitsi

sen sijaan opastajaksi erään oikeistoon kuuluvan edusmiehen.

Kohotetuin otsin, mutta epätoivo sydämessä astui hän jälleen siihen

linnaan, josta viisi päivää sitä ennen oli lähtenyt niin hyvillä

toiveilla. Väsymyksen, nöyryytyksen, pettymyksen, harmin ja ylenkatseen

valtaamana kulki hän linnan eteisen läpi.

Astuessaan kuvastimen ohi ja katsahtaessaan siihen, näki hän

teräväpiirteiset, jäykät kasvot, joita hän ei luullut hymyn enää

koskaan tästä lähin kirkastavan.

Hänen leninkinsä oli repeytynyt ja harmaana pölystä; jokainen ryppy

hänen kasvoissaan esiintyi pölyn ja lian takia ilmi selvänä. Surun

vaalentamat hiukset olivat pölyn puuteroimat.

Vain viisi päivää oli kulunut lähdöstä saakka, mutta ne olivat hänestä

pitkiä kuin vuodet.

Kuningasperhe asettui erääseen Ludvig XIV:nnen kabinetin viereiseen

huoneeseen; kuka vain halusi, pääsi vapaasti sinne.

Muuan bretagnelainen edusmies astui kuninkaan luo ja lausui puoleksi

hyvänsävyisellä, puoleksi ylimielisellä tavalla, kuin hänen

nuhdeltavanansa olisi ollut koulupoika:

"Eikö tämä nyt ollut tyhmä tepponen teidän puoleltanne? Siinä seuraus

huonoista neuvonantajistanne! Te olette kelpo mies, ja kansa pitää

teistä, mutta nyt te vasta aika jutun tekaisitte."

Samassa alkoi mies itkeä.

Kohtauksella, joka sattui kohta tämän jälkeen, oli silminnähtävästi

paljoa kunnioittavaisempi leima, vaikka se itse asiassa oli yhtä

kiusallinen, semminkin kuningattareen nähden, jolta puuttui puolisonsa

nöyrä kohtaloonsa alistuminen.

Kenraali Lafayette astui esiin ja lausui kuninkaalle:

"Sire! Te tunnette uskollisuuteni teitä kohtaan. Mutta minä en myöskään

ole salannut teiltä, että tulisin pitämään kansan puolta, niin pian

kuin te rupeatte ajamaan toista asiaa kuin kansan."

"Se on totta", lausui Ludvig, "te olette menetellyt periaatteittenne

mukaisesti. Tahdon sanoa teille suoraan, että minä aivan viime aikoihin

asti luulin olevani ihmisten joukossa, joita te olitte toimittanut

ympärilleni, siksi että heillä oli samat mielipiteet kuin teillä, mutta

minä en luullut Ranskan kansan olevan samaa mieltä. Tällä matkallani

olen kuitenkin nähnyt, että olin erehtynyt ja että se mielipide, joka

teillä on, on yleisesti vallalla."

"Onko teidän majesteetillanne jotakin käskettävää?" kysyi Lafayette.

"Minusta tuntuu kuin ei minulla olisi käskettävää, vaan pikemmin

teillä", vastasi kuningas hymyillen.

Kuningatar katsoi asioita toiselta kannalta kuin kuningas. Hän näki

Lafayettessa vanginvartijan, ja hän tahtoi pakottaa Lafayettea

vastaanottamaan erään heillä vaunuissa mukana olleen arvoesineitä

sisältävän pikku lippaan avaimet.

Kun kenraali kieltäytyi avaimia ottamasta, heitti kuningatar ne hänen

hatulleen.

"Suvaitkaa, teidän majesteettinne, ottaa ne takaisin, sillä minä en

aijo kajota niihin", lausui kenraali kylmästi.

"Hyvä on", vastasi Marie Antoinette, "sitten kai löytynee ihmisiä,

jotka ovat vähemmän hienotunteisia."

14.

Madame Roland. -- Ruotsin kuningas Kustaa III. -- Keisari Leopold. --

Mieliala Koblenzissa. -- Kreivi Fersenin kokemuksia.

Varennesin matka oli opettanut Ranskalle, että tultiin toimeen ilman

kuningastakin; ja tämä kokemus auttoi tasavaltaa melko askeleen

eteenpäin.

Ludvig erotettiin toistaiseksi virasta, ja koko joukko kynäniekkoja

rupesi kiihottamaan mieliä kuninkuuden lopullisen poistamisen puolesta.

Tähän aikaan astui etualalle eräs nainen, joka oli määrätty

näyttelemään tärkeätä osaa Ranskan vallankumouksen historiassa,

nimittäin madame Roland.

Halveksien sydämensä pohjasta ylempiä luokkia ja luottaen täydesti

omaan erinomaiseen kykyynsä sekä ollen sitäpaitsi kunnianhimoinen,

toimekas, kaunopuhelias ja intohimoinen, tuli madame Rolandista ennen

pitkää maansa etevimpiä naisia.

Tapahtumat eivät kehittyneet kyllin nopeasti tyydyttääkseen hänen

vimmattua vihaansa Ludvigia ja Marie Antoinettea kohtaan.

"Asettaa kuningas jälleen valtaistuimelle olisi tyhmää ja tolkutonta,

jotta ei sanoisi iljettävää", kirjoitti hän kuninkaallisten paettua.

"Julistaa hänet syyntakeettomaksi olisi samaa kuin pakottaa nimittämään

toinen hallitsija. Syytteen nostaminen häntä vastaan olisi epäilemättä

viisainta ja oikeinta."

Heinäkuun 1. p:nä kirjoitti hän:

"Kuningas on vaipunut häväistyksen alimmalle asteelle; viimeisen tuhman

kepposensa kautta on hän täydellisesti paljastanut aikeensa. Häntä ei

voi muuta kuin halveksia. Hänen nimikirjoituksensa, hänen kuvansa ja

hänen vaakunansa ovat joka paikasta poistetut. Häntä ei nyttemmin

kutsuta enää muuksi kuin 'Ludvig kavalaksi' tahi 'paksuksi porsaaksi'.

Pilakuvissa on hän esitettynä, ei tosin iljettävimmissä hahmoissa,

mutta sellaisissa, jotka ovat ennen muuta omiansa synnyttämään

halveksimista häntä kohtaan. Kansa ryhtyy omasta päästään kaikkeen,

mikä saattaa ilmaista tätä tunnetta. On mahdotonta toivoa enää koskaan

näkevänsä valtaistuimella sellaista ihmistä, jota niin syvästi

halveksii."

Kuninkaallista perhettä oli jo ennen kohdeltu kuten vankeja, mutta

huonosti onnistuneen pakenemisyrityksen jälkeen vartioittiin sitä monta

vertaa ankarammin.

Maa tuli jälleen tulvilleen herjauskirjoituksia, jotka käsittelivät

kuningattaren yksityiselämää ja ilkeällä tavalla selittelivät hänen

viattomimpiakin tekojaan.

Kuningattaren ystävät koettivat kehotella häntä vetäytymään luostariin,

ja uudelleen neuvottiin kuningasta ottamaan hänestä ero ja lähettämään

hänet takaisin Itävaltaan.

Melkoinen poliisivoima asetettiin Tuileriain linnanpihalle, joka siitä

tuli sotaleirin näköiseksi. Linnan sisässä oli vahteja kaikilla

portailla, eikä ketään päästetty ulos eikä sisälle ilman Lafayetten tai

pääkaupungin pormestarin lupaa.

Ludvig tahtoi vakautua siitä, oliko hän todellakin vankina.

Hän astui ulos eräästä ovesta, ja heti kohotti vahtisotamies

kiväärinsä.

"Tunnetteko minua?" kysyi kuningas.

"Kyllä, Sire", vastasi sotamies.

Kuninkaan ei auttanut muu kuin palata takaisin.

Kerrottiin Lafayetten lähettäneen nuohoojia linnaan tutkimaan, oliko

mahdollista päästä savupiippujen kautta karkaamaan.

Kaikissa huoneissa toimitettiin tarkka etsintä, eikä naiselliseen

häveliäisyyteenkään pantu mitään huomiota.

Kuningattaren huoneesta tehtiin vahtihuone. Kaksi kaartilaista

oleksi lakkaamatta hänen sänkykamarissaan; he olivat saaneet

käskyn olla päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistään enempää yöllä

kuin päivälläkään -- ei edes hänen jokapäiväisen elämänsä

arkaluontoisimmissakaan kohtauksissa.

Ensi aikoina pakenemisen jälkeen oli Marie Antoinette pakotettu

nousemaan, pukeutumaan ja käymään levolle kiusanhenkiensä nähden. Vasta

pitkien keskustelujen jälkeen myönnyttiin siihen, etteivät nämä saaneet

nukkua samassa huoneessa kuin hän, eikä Marie Antoinette saanut

estetyksi sitä, että he pitkinä yöntietäminä istuivat hänen vuoteensa

vieressä.

Lieneekö Lafayette viimeiseltä oivaltanut menettelynsä sopimattomuuden

vai lienevätkö Marie Antoinetten yhä uudistetut valitukset auttaneet,

mutta jonkun ajan kuluttua lievennettiin valvontaa jonkun verran.

Vahdit saivat käskyn poistua huoneesta siksi aikaa kuin kuningatar

pukeutui, mutta he antoivat oven olla auki, jotta saattoivat nähdä mitä

huoneessa tapahtui.

Eräänä yönä sytytti kuningatar kynttilän ja rupesi lukemaan.

Vahdissa oleva sotamies huomasi tämän tietysti heti.

Hän astui makuuhuoneeseen, veti syrjään sängyn uutimen ja istuutui

aivan tuttavallisesti kuningattaren sängyn laidalle.

"Näen ettette saa unta", sanoi hän. "Puhelkaamme siinä tapauksessa

vähän; se on parempaa kuin lukeminen."

Kuningatar antoi hänen kohteliaasti ymmärtää, että hän mieluummin

tahtoi olla yksin.

Useimmat maahan jääneistä kuninkaallismielisistä olivat syvästi

alakuloisia ja tavattomasti tyytymättömiä kuninkaaseen. Uskolliset

ystävät, jotka näihin asti eivät olleet tahtoneet seurata sitä

esimerkkiä, jonka Artoisin kreivi oli antanut päätäpahkaa poistumalla

Ranskasta, olivat loukkautuneita siitä, ettei Ludvig luottanut heihin.

He eivät olleet hyljänneet häntä, vaan hän oli tahtonut hyljätä heidät.

Kuninkaan pakenemisyritys katkaisi viimeisetkin siteet, jotka

yhdistivät heidät siihen maahan, jossa niin suuret vaarat uhkasivat

heitä. Ja maastamuutto, joka jo oli ollut liiankin suuressa vauhdissa

aatelin ja papiston piirissä, alkoi nyt voittaa alaa porvarissäädyn

keskessä.

Pariisissa ja suuremmissa maaseutukaupungeissa perustettiin konttoreja

yleisen pakenemisen helpottamista ja jouduttamista varten. Kiihkoisuus

oli niin suuri, että miehiä matkusti joukottain pois maasta, jättäen

vaimonsa, lapsensa ja omaisuutensa oman onnensa nojaan.

Hallitusmuodon ystäviin tarttui sama alakuloisuus, joka

kuninkaallismieliset oli vallannut. He eivät voineet itseltään salata

sitä tosiasiaa, että Ludvig pakonsa kautta oli rikkonut sopimuksensa

kansan kanssa. Useat kansalliskokouksen jäsenistä jättivät

erohakemuksensa. Sitä paitsi ilmoitti kolmesataaviisitoista edusmiestä,

etteivät he tästä lähin ota osaa muihin keskusteluihin kuin niihin,

jotka koskevat kuninkaan persoonaa tai kuninkaallisen perheen etuja.

Markiisi Bouillé, joka onnettoman pakenemisyrityksen jälkeen

ei ollut onnistunut pelastamaan muuta kuin henkensä, lähetti

kansalliskokoukselle Luxembourgista kirjeen, jossa yksinänsä otti

vastatakseen kuninkaan paosta ja uhkasi tulevansa takaisin muukalaisen

sotajoukon etunenässä.

Kansalliskokous vastaanotti äänekkäillä naurunhohotuksilla kirjeen

sotapäälliköltä, jonka tuumat ja aikeet vähäpätöisessä kylässä asuva

postimestarinpoika oli tehnyt mitättömiksi.

Kreivi Fersen oli luvannut ulkomailla vaikuttaa kuningasparin eduksi,

ellei pakeneminen onnistuisi, eikä hän ollutkaan tätä lupaustaan

unhottanut.

Itävallan monivuotinen lähettiläs, kreivi Mercy-Argenteau, oli lähtenyt

pois Ranskasta kohta vallankumouksen puhjettua ja oli nyttemmin parisen

vuoden ajan asunut Brüsselissä.

Fersen haki oitis hänet käsille, mutta Maria Teresian vanha ystävä ei

antanut hänelle minkäänlaista aihetta toiveisiin.

Mercy oli paljon kokenut poliitikko. Hän tunsi hyvin Europan ruhtinaat

ja oli saanut läheltä tarkastaa maasta muuttavia ranskalaisia. Hän ei

uskonut mitään apua saatavan toiselta tai toiseltakaan taholta.

"Mercylle kuvastuu kaikki mustana", kirjoitti Fersen päiväkirjaansa.

Marie Antoinetten ruotsalainen ritari ei kumminkaan häikäillyt; kaikki

kehotti häntä työskentelemään kuningasparin pelastamiseksi.

"Se luottamus, jolla Ranskan kuningas ja kuningatar ovat minua

kunnioittaneet", kirjoitti hän elokuun 20. p:nä isälleen, "velvoittaa

minua pysymään uskollisena heille ja työskentelemään heidän hyväkseen,

niin kauan kuin minun on mahdollista olla heille joksikin avuksi. Koko

maailma moittisi minua, jos menettelisin toisin. Minä olin ainoa, jolle

he luottavasti avasivat sydämensä, ja minä voin vielä olla heille

hyödyksi sen kautta, että tunnen heidän tilansa, heidän aikeensa ja

aseman Ranskassa. Soimaisin ainiaan itseäni heidän saattamisestaan

siihen onnettomaan tilaan, jossa he nykyisin ovat, ellen käyttäisi

kaikkia minulle tarjona olevia keinoja auttaakseni heitä siitä."

Kun ajattelee missä tilassa Ludvig ja Marie Antoinette olivat

Pariisissa, tuntuu melkein uskomattomalta, että he sittenkin saattoivat

pitää yhteyttä ulkomailla olevien ystäviensä kanssa. Ankara

silmälläpito, johon heidän oli alistuminen, ei nimittäin rajoittunut

vain heihin itseensä, vaan ulotettiin niihinkin ihmisiin, jotka

Tuilerioihin menivät tai sieltä tulivat.

Mutta vanki on melkein aina vartijaansa ovelampi. Ennenkuin Marie

Antoinette erosi Fersenistä, oli hän ollut siksi ajatteleva, että oli

sopinut Fersenin kanssa erään salakirjoitustavan käyttämisestä, niin

ettei kukaan saisi selvää heidän kirjeittensä sisällyksestä, jos nämä

sattuisivat joutumaan vieraisiin käsiin.

Paitsi sitä oli kuninkaallisilla muitakin apukeinoja; rivien väliin

aivan viattomassa kirjeessä saattoivat he kirjoittaa tärkeämpiä

tiedonantoja värittömällä musteella, joka tuli näkyväksi, kun kirjettä

pidettiin tulta vasten.

Heti Tuilerioihin palattuaan oli kuningatar salaa ja suurimmassa

kiireessä kirjoittanut seuraavat sanat Fersenille:

"Olkaa huoleti meidän suhteemme. Olemme elossa."

Muutamia päiviä sen jälkeen kirjoitti hän Fersenille:

"Kansalliskokouksen johtavat miehet näyttävät tahtovan osottaa

lempeyttä. Puhukaa sukulaisteni kanssa toimenpiteistä ulkomailta

käsin."

Seuraavana päivänä lähetti hän kreiville uuden kirjeen, lämpimämmän ja

edellistä sydämellisemmän:

"Olen elossa... Kuinka olen ollut levoton teidän tähtenne ja kuinka

minun on sääli teitä, että olette ollut kohtalostamme tietämätön!

Soisipa taivas tämän kirjeen joutuvan teidän käsiinne. Älkää

kirjoittako minulle, sillä te voitte sen kautta joutua vaaraan, älkääkä

ennen kaikkea millään tekosyyllä palatko tänne takaisin. Tiedetään

teidän auttaneen meitä pakenemaan. Kaikki olisi hukassa, jos te

näyttäytyisitte täällä. Meitä vartioidaan yötä ja päivää... se on

minusta yhdentekevää... Olkaa huoletta; meille ei mitään pahaa tapahdu.

Kansalliskokous kohtelee meitä kyllä lempeästi. Hyvästi... En voi enää

kirjoittaa teille..."

Kuningatar erehtyi luullessaan, että hän voisi estää Ferseniä

kirjoittamasta. Ja hän erehtyi myöskin luullessaan, että Fersen,

vaaroista ja vaikeuksista huolimatta, ei keksisi jotakin keinoa päästä

jälleen näkemään häntä.

Kernaasti olisi hän vuodattanut viimeisen verenpisaransa kuningattaren

puolesta. Hänellä oli vain yksi ajatus: pelastaa Marie Antoinette.

Kuningattaren ensimäisiin riveihin vastasi hän heti:

"Minä voin hyvin ja elän vain palvellakseni teitä."

Kirjeenvaihto heidän välillään jatkui keskeytymättä aina kuninkuuden

kukistumiseen saakka. Kirjeet toimitettiin perille hyvin monella eri

tavalla. Milloin kätkettiin ne konvehtilaatikkoon, milloin tee- tai

suklaakääröön, kolmas kirje ommeltiin erään takin vuorin väliin, ja

kerran saatiin se perille puijatuksi, pistettynä vallankumouksellisen

kirjasen ristisiteen sisään.

Luulluilla vastaanottajilla oli tavallisesti oudot, tuntemattomat

nimet. Varmimpana ja useimmiten käytettynä välittäjänä kuningattaren ja

ruotsalaisen kreivin välillä oli muuten parooni Goguelat, joka jonkun

aikaa istui vangittuna osallisuudesta pakenemisyritykseen, mutta

hallitusmuodon käytäntöönottamisen jälkeen pääsi jälleen vapaaksi.

Ruotsin kuningas Kustaa III oli Europan hallitsijoista se, joka

lämpimimmin ja innokkaimmin kannatti Ranskan kuninkaan asiaa. Hän oli

ennakolta saanut tiedon Ludvigin pakenemishankkeista, ja kun ne

lähenivät toteutumistaan, oli hän lähtenyt Spaahan ollakseen lähempänä

poliittisten tapahtumain näyttämöä, lähempänä pakolaisia, sitten kun

nämä, kuten hän toivoi, olivat jälleen saavuttaneet vapauden.

Kreivi Fersen tapasi hänet täällä, syvästi alakuloisena suunnitelman

raukeamisesta, mutta edelleen yhtä innokkaasti harrastavana vankien

vapauttamista. Hän ei havitellut sen vähempää kuin asettua Ranskaa

vastaan tehtävän suuremmoisen ristiretken etupäähän. Kirjeessään

kesäkuun 30. p:ltä vakuutti hän olevansa Ludvigille ja Marie

Antoinettelle alati yhtä lämpimästi myötätuntoinen ja puhui siitä

avusta, jota hän oli aikeissa heille hankkia. Hän vakuutti heille

edelleen, että Europan hallitsijat olivat valmiit liittymään häneen ja

sitä varten kehotti hän kuningasta, ettei hän sallisi arvoaan

loukattavan.

Ylpeänä siitä tehtävästä, jonka suorittamiseen hän luuli olevansa

määrätty, piti kuningas Kustaa huomionsa herkeämättä kiinnitettynä

Ranskaan.

Hän neuvoi kuningas Ludvigia seuraamaan Henrik IV:nnen tai Kaarle

VII:nnen esimerkkiä eikä huolehtimaan muusta kuin menetetyn

kuningaskuntansa takaisin valloittamisesta.

Antamalla tämän neuvon osotti Ruotsin kuningas paremmin tuntevansa

luonteeltaan Ranskan kansan kuin Ludvig XVI:nnen.

Lisätäkseen kuninkaalle lähettämäinsä kirjeitten tehoa, oli hän kyllin

viisas kääntyäkseen samalla kertaa kuningattarenkin puoleen.

"Teidän tilanne on hirveä", kirjoitti hän Marie Antoinettelle; "täytyy

ryhtyä väkivaltaisiin keinoihin teidän pelastamiseksenne siitä. Miten

suuri lieneekin se vaara, jolle antaudutte alttiiksi, täytyy sen

ainakin olla pienempi sitä vaaraa, joka uhkaa, jos kohtalonne jätetään

tapausten ohjattavaksi ja sallitaan toisten niittää kuningasvallan

pelastamisen kunnia. Mutta minä unohdan, että on tarpeetonta puhua

vaaroista, tarpeetonta koettaa pienennellä niitä sen ruhtinattaren

silmissä, joka lokakuun 6. p:nä pelkäämätönnä seisoi raivoisan,

villiintyneen kansan edessä ja joka sittemmin -- käyttääkseni tunnettua

lausepartta -- on kasvanut vaarojen keskellä."

Suuremmalla innolla kuin viisaudella koetti Kustaa saada aikaan

ruhtinasliittoa, jonka asiana olisi ollut lähettää sotajoukkoja

Ranskaan ja pelastaa kuningas.

Heinäkuun 9. p:nä kirjoitti hän Venäjän keisarinnalle Katarina II:lle,

heinäkuun 16. p:nä Espanjan kuninkaalle, tehden selvää tuumistaan ja

pyytäen kannatusta.

Hänen suunnitelmansa mukaan tuli 30,000 itävaltalaisen sotamiehen

marssia Ranskaan Flanderin kautta; 12,000 sveitsiläisen tuli vallata

Franche-Compté ja 20,000 espanjalaisen kulkea Pyreneitten poikki.

Lisäksi toivoi hän saatavan apua Saksasta ja Hannoverista sekä

Englannin pysyvän puolueettomana.

Itse asettuisi kuningas Kustaa 16,000 ruotsalaisen etupäähän, ja hän

kehotti keisarinna Katarinaa lähettämään 6-8,000 venäläistä hänen

avukseen; Venäjän ja Ruotsin laivastojen tuli yhdessä viedä nämä

sotajoukot Ranskan rannikolle, jossa niiden tuli nousta maihin Ostenden

luona. Maasta pois muuttaneet tietysti liittyisivät vierasmaalaisiin

sotajoukkoihin, ja niin pian kuin maasta siirtyneet ruhtinaat jälleen

astuisivat jalallaan Ranskan maalle, kokoontuisivat -- Kustaan

mielipiteen mukaan -- maan paraimmat ja ylhäisimmät miehet heidän

ympärilleen.

Kustaa III ja Fersen sopivat siitä, että jälkimäinen heistä lähtisi

Wieniin taivuttaakseen Marie Antoinetten veljeä yhdessä Ruotsin

kuninkaan kanssa tarmokkaasti ryhtymään asiaan käsiksi sisarensa ja

lankonsa hyväksi.

Leopold vastaanotti hänet varsin sydämellisesti ja vakuutteli laajasti

olevansa myötätuntoinen Ranskan kuningasperhettä kohtaan ja hellivänsä

onnetonta sisartaan. Mutta Fersen huomasi ennen pitkää, ettei keisarin

kauniitten sanojen takana ollut paljoakaan halua toimintaan.

Mutta joskaan Leopold ei täyttänyt kaikkea sitä, mitä Marie Antoinette

puoluelaisineen oli häneltä toivonut, täytyy kuitenkin oikeuden

mukaisesti myöntää, että hän suurella mielenkiinnolla seurasi

tapahtumia Ranskassa ja osotti vilpitöntä halua olla sisarelleen ja

langolleen hyödyksi.

Heinäkuun 6. p:nä toimitti hän Paduasta kehotuksen useille

Europan hoveille, että nämä liittyisivät yhteen pelastaakseen

Ranskan kuninkaan. Mutta hän kieltäytyi nimenomaan antamasta

apuaan vastavallankumouksen toimeenpanoon. Leopold suositteli

sovittelupolitiikkaa; hän toivoi saatavan rakennetuksi sovinnon uuden

hallitusmuodon pohjalla, eikä siirtolaispuolueen kevytmielisyys ja

kokemattomuus ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

Tieto siitä, että kuningas ja hänen perheensä olivat paenneet

Pariisista, oli herättänyt hurjaa riemua osassa siirtolaisia. Oli

varusteltu juhlia, joita oli määrä viettää niin pian kuin saataisiin

tietää, että Ludvig onnellisesti oli päässyt rajan yli.

Suuresti kuitenkin erehtyy, jos luulee kaikkien maasta siirtyneiden

toivoneen, että onnenpyörä käännähtäisi Ludvigin ja Marie Antoinetten

eduksi. Suuret tapahtumat, joita sattui joka päivä, kasvavat vaarat,

jotka uhkasivat vanhojen säätyjen hajottamisella, eivät suinkaan

tehneet taistelua kuningasvallan puolesta yksimieliseksi.

Suuri osa maasta siirtyneitä oli kauan ollut tyytymätön kuninkaaseen.

"Maastamuutto kasvaa", kirjoitti Marie Antoinette veljelleen

Leopoldille, "ja se on suuri onnettomuus. Aateli syöksee meidät

turmioon, ja jättää meidät vaaroille alttiiksi. -- Meidän on pakko

pelastaa itsemme heidän avuttaan."

Siinä pienessä hovissa, jossa Artoisin kreivi piti valtikkaa ja joka

ensin kokoontui Turinissa sekä sittemmin Koblenzissa, oli monen

mielestä kuningasvallan todellinen voima kätkettynä.

Koblenz oli siihen aikaan kuin jokin Saksan Pariisi, ja Artoisin

kreiviä olivat maasta siirtyjät jo ammoin tottuneet pitämään

kuningasvallan edustajana. Ja niiden joukossa, jotka ympäröivät häntä,

oli paljon sellaisia, jotka suinkaan eivät salanneet, että he

tunnustivat oikeaksi hallitsijakseen Artoisin kreivin eikä kuningasta

Pariisissa. Heille se ei siis voinut läheskään olla mikään pettymys,

kun he saivat tiedon kuninkaan vangiksi joutumisesta, vaan iloitsivat

he päinvastoin siitä, koska se soi heille suurempaa vapautta harjoittaa

peliään. Vieläpä heiltä siinä määrin puuttui hienotuntoisuutta, että he

päästivät ilonsa äänekkäällä tavalla ilmi.

Provencen kreivi oli puolisoineen lähtenyt Pariisista samana päivänä,

jona kuningasperhe oli paennut toiselle suunnalle.

Hän oli toistaiseksi pannut Koblenzin matkansa määräksi, ja kun hänellä

oli parempi onni kuin veljellään, onnistui hänen myös liittyä Artoisin

kreiviin.

Hän oli paljoa tyytyväisempi omasta pelastumisestaan kuin pahoillaan

Ludvigin vastoinkäymisen johdosta.

Fersen esitti hänelle yhteistoiminnan suunnitelman kuninkaan

pelastamiseksi. Prinssi kuunteli tyvenesti mitä kreivillä oli

sanottavaa hänelle, mutta antoi vältteleviä vastauksia eikä millään

tavalla ilmaissut omia toiveitaan ja hankkeitaan.

"Siitä saat olla varma, että itsetyinen kunnianhimo on hänen

sydämessään paljoa väkevämpi kuin rakkaus hänen veljeensä ja

erittäinkin minuun", kirjoitti Marie Antoinette heinäkuun alussa

prinsessa Lamballelle. "Hän on koko elinikänsä surrut sitä, ettei hän

ole syntynyt hallitsijaksi, ja tämä hänen intonsa korkeimman vallan

tavoittelemiseen on hänessä kasvanut meidän taistellessamme

onnettomuutta vastaan, joka antaa hänelle tilaisuuden tunkeutua

etualalle."

Artoisin kreivi vastaanotti Fersenin rajun intohimoisella tavalla. Hän

puhui kapinoitsijain kukistamisesta ja vastusti jyrkästi kaikkia

sovinnonhieromisyrityksiä.

Fersen kuvaa häntä seuraavin sanoin:

"Artois juttelee lakkaamatta, ei koskaan kuuntele mitä toiset sanovat,

puhuu vain väkivallasta eikä laisinkaan sovinnon hieromisesta sekä

näyttää kaikissa suhteissa olevan varma asiastaan."

Marie Antoinetten ystävä näki Koblenzissa kylliksi useita todistuksia

uskottomuudesta kuningasta ja kuningatarta vastaan, ja täällä kohtasi

hän myös Polignac-perheen, joka ensi turvapaikastaan -- Italiasta --

oli tullut Saksaan liittyäkseen Artoisin kreiviin.

Ferseniä harmitti herttuatar Polignacin välinpitämättömyys

kuninkaallisen ystävänsä vaiheista.

"Madame Polignac", luetaan hänen päiväkirjastaan, "ei välittänyt edes

osottaa kiitollisuuden varjoakaan kuningatarta kohtaan. Hän itki

nähdessään minut, mutta hänen mielenliikutuksensa oli hyvin ohimenevää

laatua. Hän puhui enemmän itsestään ja omista asioistaan kuin

onnettomasta ystävättärestään. Eivätkä hänen puheensa olleet kaikittain

kuninkaallista perhettä imartelevia."

Panettelu ei säästänyt uskollista Ferseniä. Ruotsin sekä

Espanjan lähettiläät samoin kuin useat muut soimasivat häntä

kunnianhimoisuudesta.

"Siinä ollaan oikeassa, että minä olin kyllin kunnianhimoinen

tahtoakseni palvella teitä, ja minä suren elinikäni sitä, ettei minun

onnistunut saavuttaa tarkoitusperääni", kirjoitti hän tämän johdosta

Marie Antoinettelle. "Tahdoin maksaa teille osan sitä velkaa, johon

minulla on ollut ilo joutua, ja minä tahdoin näyttää, että itsekkäistä

tarkoituksista vapaana saattaa olla kiintynyt sellaiseen ihmiseen kuin

te olette. Käytökseni olisi muuten pitänyt osottaa näille ihmisille,

että tämä oli ainoa kunnianhimoni, ja että kunnia tulla tuntemaan

teidät, madame, oli rakkahin palkintoni."

15.

Prinsessa Lamballe ja hänen diplomaattinen tehtävänsä. -- Kirjeitä

kuningattarelta ja prinsessalta.

Sen sijaan että herttuatar Polignac vain ajatteli omaa itseänsä ja

omaisuutensa varmaan talteen saattamista, jatkoi jalo ja lempeä

prinsessa Lamballe yhä alttiiksiantavaa toimintaansa kuningattarensa

hyväksi.

Hän oli yksi niitä harvoja, joille kuningaspari ennakolta oli antanut

tiedon aiotusta paostaan.

Jotta ei mitään epäluuloja syntyisi, olivat Marie Antoinette ja

prinsessa keskenään sopineet, että jälkimäinen lähtisi Aumaleen, jossa

hänen appensa oli muutamia aikoja oleskellut heikontuneen terveytensä

takia.

Prinsessan ollessa poissa voitiin vielä vähemmin epäillä

matkavarustusten olevan hankkeissa. Niin pian kuin pako oli suoritettu,

tuli Marie Antoinetten antaa ystävättärelleen tieto siitä, jotta

tämäkin pikaisesti voisi lähteä pois maasta ja vieraalla alueella

jälleen yhtyä kuninkaaseen ja kuningattareen.

Odotetun sanoman sai prinsessa vastaanottaa Aumalessa kesäkuun 21.

päivän iltana. Hän matkusti heti Boulogneen ja astui siellä Englantiin

menevään laivaan.

Laiva nosti ankkurin, ja samassa kun alus lähti merta kyntämään,

ilmoittivat kaupungista ammutut kanuunanlaukaukset, että kuninkaan pako

oli tullut tunnetuksi.

Vastuksia kokematta pääsi prinsessa Englantiin; vielä ei hän tiennyt,

että kuninkaallisten pako oli tullut estetyksi Varennesissa.

Prinsessan saatua tämän masentavan tiedon, oli hänen ensi ajatuksensa

palata Ranskaan. Hovista lähetetyissä kirjeissä kehotettiin häntä

kumminkin jäämään sinne missä oli, sillä otaksuttiin, että hän nykyisin

voisi olla kuningattarelle suuremmaksi hyödyksi Englannissa.

Toivottiin, että tämän maan mahtava ministeri, Pitt, suostuisi tukemaan

horjuvaa Ranskan monarkiaa; ja Marie Antoinette kehotti prinsessa

Lamballea vaikuttamaan tässä suhteessa Englannin kuningashuoneeseen.

Mutta hänen ponnistuksensa jäivät tuloksia vaille. Seuraava ote Marie

Antoinetten kirjeestä sisarelleen Marie Christinelle osottaa tämän

varmaksi:

"Onpa hetkiä, jolloin minun tekee mieleni lähettää rakas Lamballeni

Leopoldin luo. Voisihan hän ennakolta puhua sinun kanssasi, saadakseen

tietää, miten hänen on meneteltävä hovissa. -- Salaisesti ja minua

auttaakseen on hän lähtenyt vaivaloiselle matkalle Englantiin.

Kuningatar ja hänen tyttärensä vastaanottivat hänet sangen

suosiollisesti, mutta kuningas on pimitetty. Hallitsijana maassa

on ministeri, ja tämä on selvin sanoin tehnyt prinsessalle

ymmärrettäväksi, että me olemme itse syypäät onnettomuuksiimme."

Ranskasta saapui prinsessalle uutisia toinen toistaan masentavampia, ja

Englannissa sammuivat kaikki toiveet. Pariisin levottomuuksien kaiku

kuului Lontooseen saakka ja toi joka päivä uusia tietoja hänen rakasta

kuningatartaan uhkaavasta vaarasta.

Hänen tehtävänsä vieraassa maassa oli pian suoritettu. Kirjeessä

toisensa jälkeen pyysi hän lupaa saada palata Ranskaan. Turhaan rukoili

Marie Antoinette, ettei hän vielä kerran syöksyisi tiikerin kitaan.

Mitä suurempi vaara oli, sitä suurempaa mielihyvää ja iloa tuotti

hänelle sen uhmaaminen.

Ystävättäret esittivät mitä erilaisimpia syitä, toinen saadakseen luvan

palata Ranskaan ja toinen saadakseen paluun ehkäistyksi. "Se oli",

lausuu Lescure, "jaloa ja mieltäliikuttavaa hellyyden kilvoittelua

uhrin tarjoojan ja uhrista kieltäytyjän välillä."

Marie Antoinetten kirjeet prinsessalle 1791 vuoden jälkipuoliskolla

tuovat ilmi kuningattaren tunteet; ne osottavat hänen mitä hartaimmasti

halunneen nähdä ystävätärtä luonaan samalla kun hän pelkäsi kutsua

häntä kotiin.

"Rakas Lamballeni", kirjoitti kuningatar syyskuun alussa, "et voi

aavistaa millaisessa mielentilassa olen ollut sinun lähdettyäsi.

Elämän perustus on rauha, ja minusta on kovin tuskallista, kun

täytyy olla tätä ehtoa vailla. Viimekuluneina päivinä on kansa

ollut niin kiihtynyt hallitusmuodon takia, ettei tiedä mitä voi

olla odotettavissa. Tapahtuu niin paljon kauheata meidän

ympärillämme... Olemme kuitenkin tehneet jotakin hyvää. Oi jospa

kansa tietäisi sen! Tule takaisin, rakas sydämeni, tarvitsen niin

hyvin sinun ystävyyttäsi! Elisabeth tulee juuri nyt sisään ja

pyytää saada liittää tähän muutamia rivejä. Hyvästi, hyvästi!

Syleilen sinua koko sielustani.